Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.

Minä, entinen äärivasemmistolainen

Alkuvuonna 2013 julkaisin blogitekstin otsikolla Minä, äärivasemmistolainen. Samastuin ongelmattomasti vasemmistoon, pidin vasemmiston merkitystä yksiselitteisenä ja itseäni jopa vasemmistolaisuuden mittarina. Kuitenkin jo saman vuoden syksyllä luennoin edesmenneen ViPun (Vihreä puolue) "ravintelivalistusiltamissa" otsikolla Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous kiinnittäen erityishuomiota siihen, että 1960-luvulta alkaen luokkakantaisen vasemmiston oli asteittain korvannut moraalinen uusvasemmisto. Kirjoitin myös tämän pohjalta blogitekstin – Kenen joukoissa luulet seisovasi. Samaa sanomaa olen toistellut – kuuroille korville – koko myöhemmän 2010-luvun. Keväällä 2018 jopa luennoin Pispalan kirjastossa sen väittämän pohjalta, että uusvasemmisto on nimenomaan keskiluokkainen liike ja uuskonservatiivisessa oikeistossa on sen sijaan enemmän työväenluokkaistaustaista väkeä. Sen jälkeen olen kirjoittanut suuresta kritiikin muilutuksesta (lokakuu 2018) ja poliittisten suuntien hämärtämisprojektista (toukokuu 2019). Tarvittiin kuitenkin vielä yksi kesä ja syksy vääntämään minulle rautalangasta, että "vasemmisto" on niin peruuttamattomasti jotain muuta kuin ennen, ettei siihen samastuminen enää suoranaisesti kiinnosta.

Yhdyn varmasti aina tulevaisuudessakin vasemmiston klassiseen talouspoliittiseen lähtökohtaan. Tulo- ja varallisuuserojen tasaaminen on hyvä tavoite. Keinoista voi olla eri mieltä, ja joskus eri- ja samanmielisyys kohdistuu yllättäviin ryhmiin. Esimerkiksi vasemmistoliitto kannattaa perustuloa, SKP:n kommunistit eivät. Itse olen täysin yksiselitteisesti perustulon kannalla. Oma perustuloni olisi myös vasemmistolaisittain kattava eikä viherkeskustalaisittain jätetty puolitiehen. Minusta myös laaja julkinen sektori on yhteiskunnallisesti hyvä asia. En kannata kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää (ollenkaan), mikä luetaan niin ikään yhä vasemmistolaiseksi mielipiteeksi. Sosialismin käsite on väännetty jo ties mihin merkitykseen, joten mikäli julistaudun sosialistiksi, minun täytyy lisätä julistukseeni aika monta alaviitettä. Uusvasemmisto samastaa sen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, liberaali oikeisto byrokratiaan ja uuskonservatiivinen oikeisto jonkinlaiseen puna(viher)fasismiin. Itse samastan sen suunnitelmatalouteen, jonka puitteissa voidaan ratkaista iso liuta yhteiskunnallisia ongelmia. Klassisesti tämä on tietysti vasemmistolaisuutta, mutta 10. marraskuuta näin syytä seuraavansisältöiseen twiittiin: "Näillä näkymin on muuten ihan ajan kysymys, milloin vanhan liiton sosialisteja aletaan kutsua tai leimata oikeistolaisiksi."

Uusvasemmiston "sosialismi", ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio, voi olla paras järjestelmä, jota meillä on koskaan ollut. Itse en kutsuisi sitä sosialismiksi. Sen perustana oli aina kapitalistinen, yksityisen sektorin bisnesfirmojen menestymiseen tähdännyt talous. Tänä päivänä moni ihannoi sitä verrattuna nykyiseen korporaatiokapitalismiin, mikä ei periaatteessa ihmetytä. Suosittelen kuitenkin lukemaan ruotsalaisten Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkareita, etenkin sieltä loppupäästä, inhorealistisen kansankoti-näkökulman ymmärtämiseksi. Sjöwallin ja Wahlöön kritiikki Ruotsin 1970-luvun yhteiskuntaa kohtaan oli nimenomaan vasemmistolaista, ja koko kirjasarjan viimeinen sana on "Marx". Kritiikki sisältää myös aineksia, joiden "vasemmistolaisuudella" olisi nykypäivänä kyseenalaistajansa. Erittäin kiinnostava oma lukunsa on, että 1970-luvun pohjoismaiset yhteiskuntakriitikot näkivät sosialistisen vaihtoehtonsa vapautena raskaan kapitalismin ikeestä. 2010-luvun lopussa vapaus on oikeistolainen ihanne (jopa anarkistit ovat siitä käsittämättömän hiljaa), sen sijaan vasemmisto puolustaa "Sääntö-Suomea" ja suoranaista holhousta.

Holhouksesta saamme hyvän jatkokysymyksen: ketä holhotaan? Tietysti työväenluokkaa. Entisaikaan sosiaalidemokraattinen liike pyrki työväenluokan tiedostavaan itseholhoukseen. Demareista vasemmalle tykättiin, että työväenluokan kurittomuus suhteessa porvariston luokkavaltaan oli hyvä asia – joskin eritoten kommunistisissa piireissä pyrittiin työväenluokan sisäiseen kurinalaisuuteen, kun tähtäimessä oli tämän luokkavallan kumoaminen. Uusvasemmisto on ominut demareilta holhoavan asenteen suhteessa työväenluokkaan – ja koska se ei itse edusta työväenluokkaa (luokkakantaisuus on ylipäänsä toissijaista moraaliin nähden), siitä on tullut vanhan oikeiston kaltainen työväenluokkaa ulkopuolelta kontrolloiva tekijä. Työväenluokan enemmistö näkee tämän ristiriidan ja ymmärtää pysyä uusvasemmistosta kaukana.

Ei-luokkakantaisuuden järjettömänä kääntöpuolena mukaradikaalit uusvasemmistolaiset suhtautuvat usein vihamielisesti yrittäjiin – ainakin sellaisiin, joilla on alaisia. Nämähän toimivat pinnalta katsoen porvarillisessa ammatissa, ja pieni osa yrittäjäkuntaa (ehkä itsetarkoituksellisena poliittisena projektina) leimaa heidän silmissään kaikki yrittäjät oikeistolaisiksi. Uusvasemmistolta puuttuu sen ymmärtäminen, että "pohjoismainen hyvinvointivaltio" johti laajempaan sosiaaliseen liikkuvuuteen ja usein juuri työläistaustaisten ihmisten (etenkin miesten) siirtymiseen yrittäjiksi. Näin ollen tuntuva osa yrittäjistä on sekä henkilöhistoriallisesti että identiteetiltään enemmän kiinni työväenluokassa kuin yrittäjien "porvarillisuutta" kritisoivat uusvasemmistolaiset itse. Myös maatalouden harjoittajista on tehty yrittäjiä, ja toisaalta suuren muuton aikana 1960–70-luvulla kaupunkiin muuttaneissa ja heidän jälkeläisissään on paljon yrittäjiä. Yrittäjät ovat tosiaan usein kaikkea muuta kuin mihin yhteiskunta-analyysin puutetta poteva uusvasemmisto heidät samastaa: yhteiskunnallisen eliitin sijaan vanhaa työväenluokkaa tai maatalousväestöä ja näiden jälkeläisiä. Puuttuu myös laajempi ymmärrys uuden taloudellisen ja vanhan kulttuurisen "eliitin" välisistä kulttuurisista, sosiaalisista ja poliittisista eroista – tästäkin aiheesta olen kirjoittanut jo syksyllä 2016.

Eliitistä puheen ollen: yksi todella ärsyttävistä puolista varsinkin nuoremmissa uusvasemmistolaisissa on eliitin ja tiedostavan etujoukon ideoiden sekoittaminen. Marxilaisessa ajattelussa jälkimmäinen tarkoittaa vallankumouksellisiin kuuluvaa ryhmää, joka esimerkiksi kommunistisen puolueen muodossa opastaa kansan syviä rivejä kohti vallankumousta. Eliitti sen sijaan on saman ryhmän vastapuoli ja vihollinen. Uusvasemmisto omaksuu usein ideoita ja oppeja, joita se jollain alkeellisella tasolla pitää kumouksellisina, mutta jotka ovat käytännössä lähinnä kulttuurielitismiä. Nämä saattavat olla peräisin vegaaniliikkeen, sateenkaariliikkeen tai intersektionaalisen feminismin piiristä, usein jopa ihan vain urbaanista katukulttuurista, johon ideat on pahimmassa tapauksessa syöttänyt ison rahan bisnes. Ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää viimeisintä käsitteistöä ("LGBTQQIAAP"!) tai tiedä, mitä eroa on tofulla ja Mifulla, halveksitaan ja leimataan yhteiskunnalliseksi vastapuoleksi. Häiritsevimpiin kulttuuri-ilmiöihin kuuluu Per Looks, verkkosivusto, joka vuosina 2012 ja 2017 esitteli perussuomalaisia kuntavaaliehdokkaita muka naurettavina, koska ehdokkaat eivät näyttäneet kuvissa siltä kuin kuntapolitiikan tekijöiden korrektisti pitäisi. Uusvasemmistolaiset olivat aktiivisesti mukana naurukuorossa.

Vasemmistoliitto on pyrkinyt samastamaan koko vasemmiston itseensä ja kanonisoimaan oman päälinjansa suomalaisena nykyvasemmistolaisuutena. Puolueen logossa on jo kauan lukenut vain "vasemmisto", nettiosoite on "vasemmisto.fi" ja Twitterin käyttäjätunnuskin "@vasemmisto". Tällä hetkellä puolue istuu hallituksessa, jota on kokonaisuutenakin nimitetty "vasemmistohallitukseksi", mutta jonka politiikka on monelta osin niin epävasemmistolaista, että päädyin lokakuussa ihmettelemään asiaa tässä blogissa otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?. Kaiken tämän keskellä oli täysin pöyristyttävää lukea Kansan Uutisista, että "superkivaa, fantastista, ihanaa – Vasemmistoliiton puoluekokous aloitti hilpeissä tunnelmissa". Superkornin artikkelin sävy ei millään tavalla poikennut startup-tapahtuma Slushin uuvuttavasta tekopositiivisuushömpästä, jonka itseään kokoomusta kokoomuslaisempi meno on täydellisesti yhteensopimaton siihen vasemmistolaisuuteen, johon itse olen kasvanut.

Kaikkein raivostuttavinta nykyisessä vasemmistossa (SKP:n kommunistit peräti mukaan lukien) on, että he näyttelevät mukisematta muiden poliittisten toimijoiden – ja viime kädessä Ison Rahan – heille kirjoittamaa roolia, ja vaikka he tajuaisivat asian, he eivät piittaa. Uusvasemmisto on sujuva osa kokonaisuutta, jonka tehtävä on pönkittää euroamerikkalaisen suurbisneksen ja sen ylisukupolvisen takapiruklikin valtaa. Samalla tavoin kuin Amnestyn ja Human Rights Watchin kaltaisten ihmisoikeusjättien piiloagenda on kääntää ihmisoikeuksista huolestuneiden päät poispäin kaikkein totaalisimman sorron ja alistamisen alkusyistä ja pääsyyllisistä, myös uusvasemmistolla on oma piiloagenda. Sen tehtävä on näytellä vanhalle vasemmistolle kuulunutta roolia uudessa maailmassa. Sen tehtävä on kääntää katseet pois länsimaisesta imperialismista, USA:n ja Naton käymistä sodista, vallan muilutuksesta pois demokraattisilta toimijoilta, valtamedian valheista, tieteen ja hyvinvoinnin nimissä toteutettavista huijauksista, giganttisista veropetoksista, vallakkaiden herrakerhojen sikailusta ja myös globaalien ympäristöongelmien todellisista juurista. Sen tehtävä on tarjota näiden tilalle identiteettipolitiikkaa, elämäntapa-ajattelua, individualismia, aktivismia toissijaisten asioiden suhteen ja jopa vihamielistä antiaktivismia ensisijaisten asioiden suhteen. Tällaiseen vasemmistoon en tahdo kuulua.

Äärilaidan ihminen olen selvästi edelleen. Kuinka tämä äärilaita määritellään? Äärioikeistolainen en ole eikä minusta sitä tule. Ääriliberaali en voi leikillänikään katsoa olevani, ja sama pätee yhtä luonnollisesti äärikonservatiiviin. Kaikkein viimeiseksi olisin äärikeskustalainen. Minunlaisteni ihmisten, joita totuuden nimessä on aika paljon, äärilaita on ulkoistettu koko 2010-lukulaisesta poliittisesta kentästä. Siksi sitä tarvitaan nyt enemmän kuin muita ja enemmän kuin koskaan ennen.

Köyhyys ja rikkaus

Nykyään, kun meillä puhutaan köyhyydestä, keskusteluun tuppaa liittymään oikealle suuntautuvia harhaanjohtajia, jotka väittävät, ettei Suomessa oikeasti ole köyhiä. Perinteisesti on muistutettu, että muualla on vielä huonommin. Tämä on totta, mutta sen ei pidä vesittää sen enempää suomalaisten köyhien kärsimystä kuin viime vuosikymmenien eriarvoistumisprosessia. Nyt ovat markkinoille ilmaantuneet uudet ideologiset kauppiaat, näennäisvihreät (oikeistovihreät), jotka julistavat, että ilmastonmuutos vaatii kaikkia suomalaisia luopumaan elintasostaan, sillä meidän köyhämmekin ovat globaalissa mittakaavassa rikkaita. Muistutukseen, että rikkailla on moni(kymme)nkertaisesti tingittävää kuin köyhillä, he eivät yhdy ollenkaan. Luonnollisesti he eivät myöskään ole aloittaneet tätä luopumista itsestään.

Seura-lehdessä julkaistiin viime vuonna mielenkiintoinen artikkeli. Sen mukaan seitsemällä rikkaimmalla suomalaisella (siis henkilöllä!) on varallisuutta yhtä paljon kuin 40 prosentilla (!) köyhimpiä suomalaisia. Tämä varallisuus on 11 miljardia euroa, ja sama summa jakautuu siis yhtä lailla seitsemän rikkaimman kuin 1,85 miljoonan (!) köyhimmän kesken. Kaikkein varakkaimmaksi suomalaiseksi on tässä vuoden 2015 tietoihin perustuvassa listassa määritelty Antti Herlin, jonka omaisuus on kolme miljardia euroa. Tämä on valtiovarainministeriön mukaan enemmän kuin eduskunnan, tasavallan presidentin, valtioneuvoston kanslian, ulkoministeriön, oikeusministeriön ja ympäristöministeriön vuoden 2019 budjetit yhteensä.

Kun jaoin juttulinkkiä Twitterissä, tietysti paikalle pöllähti kokoomustrolli länkyttämään Herlinin perheen (jonka edustajia on listalla useita) työllistävästä vaikutuksesta. Kun yritin ohjata keskustelua riistoon ja lisäarvoon, hän ei tietenkään yhtynyt siihen ollenkaan. Täytyy olla melko paatunut oikeistolainen taulapää, ellei ymmärrä, että jostakin se miljardien omaisuus on täytynyt nyhtää. Kummasti Koneen rahat eivät ole sijoittuneet työllistämiseen eikä edes nykyisten työntekijöiden isompiin palkkoihin, vaan ne ovat päätyneet johtajien taskuihin. Kummasti myöskään Suomen oikeistolaiset hallitukset eivät ole viitsineet verottaa omaisuutta (varallisuusveron lakkautti Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus vuonna 2005) tasa-arvoisemman Suomen luomiseksi tai vaikkapa paremmaksi satsaukseksi ympäristöasioihin (vuoden 2019 budjetissa ympäristöministeriön osuus on vain noin 200 miljoonaa euroa).

Voisimmeko jo ymmärtää, että ensiksikin Suomen eriarvoinen talouskehitys on yksinkertaisesti väärin. Se synnyttää jaon voittajiin ja häviäjiin, se jakaa meidät ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, se herättää katkeruutta ja pahoinvointia sekä köyhyyden kautta että itsessään. Toiseksi köyhyys on ongelma: velkaantuneet sekä Euroopan neuvoston toistuvasti moittiman liian alhaisen perusturvan varassa eläjät joutuvat liian tiukille nyky-Suomessa. Ja kolmanneksi, minun mielestäni kaikkein tärkeimpänä asiana, rikkaus on ongelma: juuri he ylikuluttavat, juuri he ensisijaisesti hyödyntävät ympäristölle haitallisia ylellisyyksiä (kuten lentoliikennettä) ja juuri he tässä yhteiskunnassa, jossa raha ja valta ovat liittoutuneet, ohjaavat myös poliittista ja sosiokulttuurista kehitystä nykyiseen vahingolliseen suuntaan.

Köyhyyden poistamiseen on lääke keksitty. Sen nimi on perustulo. Itsessään perustulo voi tietysti olla vaikka kuinka alhainen, mutta jos se määritellään riittävän isoksi, sillä voidaan hoitaa varsinainen köyhyysongelma kuriin. Esimerkiksi 1000 euron verottoman perustulon avulla päästäisiin eroon Kelan toimeentulotuki-, opintotuki- ja työttömyysturvabyrokratiasta, joka on eräs köyhien sorron muoto. Kaikesta "sossu-Tatu"-tyyppisestä valtamedian valehtelusta huolimatta tukia jätetään moninkertaisesti useammin hakematta kuin väärinkäytetään. Perustulon päälle voisi tulla jonkinlainen asumistuki, ellei päästäisi myös toiseen, tehokkaaseen, perustulon kanssa oikein hyvin yhteensopivaan vähävaraisuuden hävityskeinoon – vuokrasääntelyyn. Suomessa oli voimassa vuokrasääntely vielä 1990-luvun alussa, kunnes Esko Ahon hallitus purki sen asteittain. Asuntoministerinä oli tuolloin Pirjo Rusanen (kokoomus).

Rikkauden poistaminen ei sekään ole mahdotonta. Verotus on suosinut uusliberalistihallitusten aikana yhä enemmän rikkaita. Suunta olisi syytä kääntää. Varallisuusveron ottaminen uudelleen käyttöön ja tuloveron progressiivisuuden tehostaminen, veronkierron tekeminen mahdottomaksi sekä osinkojen verottaminen tekisivät nykyisistä superrikkaista huomattavasti vähemmän rikkaita ja tuhansista hyvätuloisista enemmänkin hyvin pärjäileviä keskituloisia. Tämän verotuksen avulla tienatuilla varoilla voitaisiin mielihyvin rahoittaa perustuloa ja monien nykyisin maksullisten yhteiskunnan palvelujen muuttamista (palauttamista!) ilmaisiksi.

Oikeistodiskurssi pyrkii hämärtämään rikkaiden ja köyhien eroa nyky-Suomessa. Jopa toimittaja Reetta Räty – joka ei ole mikään kokoomuslainen – kirjoitti Lentävä vegaani -otsikolla varustetun artikkelin, joka väitti "punavihreiksi" kutsuttujen ympäristötietoisten nykysuomalaisten lentävän jatkuvasti koneella pitkin ilmatilaa. Tämä on täysin harhaanjohtavaa, sillä hän itse kykenee lentelemään (JA maksamaan jatkuvasti ylimäärää vegaani-, luomu-, reilunkaupan- ym. tuotteista) vain taloudellisesta, ei aatteellisesta syystä. Toisin kuin vieraantunut eliitti luulee, suomalainen köyhä ei käytä lentokonetta, vaan bussia tai junaa (todennäköisesti halvimpia vuoroja), milloin sellainen on käytettävissä. Usein lähtö- tai kohdepaikan sijaitessa alikehitetyllä syrjäseudulla ei ole, joten matkaamiseen tarvitaan omaa autoa, minkä takia köyhä on käytännön maksukyvyltään entistä köyhempi. Hyvin moni köyhä ei matkustele ollenkaan, ja asiointimatkat taittuvat polkupyörällä – ei siksi, että hän tiedostaisi Rädyn tavoin ekologisesti, vaan koska pyöräily on ilmaista. "Punavihreydestä" puhuminen on harhaanjohtavaa siksikin, että "punaisten" eli vasemmistopuolueiden äänestäjistä iso osa on nimenomaan köyhiä ja alimmat yhteiskuntaluokat ovat koko vasemmistolaisuuden perusta.

Mutta eikö ole totta, että meidän köyhämme ovat globaalissa mittakaavassa rikkaita? Nykyisenkin perusturvan varassa elävien ihmisten kuukausitulot ylittävät reilusti globaalin mediaanitulon. Tämä asia voitaisiin hoidella yhdellä aika perustavalla yhteiskunnallisella muutoksella – markkinoiden ohjauksen hylkäämisellä ja siirtymisellä sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sattumoisin sama muutos helpottaisi myös radikaalisti rikkauden poistamista, vuokrasääntelyn ja perustulon toteutusta sekä haitallisen ylellisyyskulutuksen lakkauttamista. Jos yhteiskunta turvaisi perushyödykkeiden jakelun elintarvikekauppaa myöten, voitaisiin aiheuttaa deflaatiota, jonka myötä hintataso pysyisi niin matalalla, että perustuloa ja palkkojakin voitaisiin ostovoiman kärsimättä alentaa. Tai toisinpäin: jos Suomi irtautuisi eurosta (sosialistista maata tuskin EU:ssa ja EMU:ssa edes haluttaisiin katsella), oma raha voitaisiin devalvoida, jolloin rahan määrä pysyisi numeerisesti entisenä, mutta sen arvo ulkomaisiin yksiköihin nähden alenisi. Näillä konsteilla kyettäisiin turvaamaan, että perushyödykkeet ja -palvelut olisivat kaikkien saatavilla, mutta haitalliseen turhuuteen löytyisi entistä hankalammin varoja. Tämän pitäisi miellyttää myös ekologisesti ajattelevia ja ilmastonmuutoksesta huolestuneita ihmisiä – miinus näennäisvihreät (oikeistovihreät), jotka oikeasti ovat vain kokoomuslaisia.

Ilmastonmuutos ja sosialistinen värivallankumous, eli temppu & kuinka se tehdään

Lähdetään liian ison kansainvälisen palan haukkaamisen ja EU-kotkotuksen sijaan liikkeelle klassisesti yhdestä maasta. Olkoon se yksi maa Suomi, koska täällähän sitä asutaan. Luodaan tänne uusi oma punainen mediakenttä, joka irtisanoutuu valtamediasta, sen näkökulmista ja puheenaiheista, ja määrää itse mistä ja miten kirjoitetaan. Luodaan myös kursseja ja "opistoja" opettamaan perusasioita ja herättämään tietoisuutta. Yhtenä oleellisena oppisisältönä on internetin ja sosiaalisen median aktivismi, joka on oikean tietoisuuden puuttuessa pelkkää sohimista.

Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.

Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.

"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.

Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.

Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.

Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.

Kuinka ilmastonmuutos kesytetään

Kulunut kesä on taas vaihteeksi ollut poikkeuksellisen lämmin. Jo toukokuussa oli pitkä hellejakso, ja normaalisti keväinen kuukausi oli alkupäiviä lukuun ottamatta täyttä kesää. Paikoitellen sitä viileämmäksi jääneen kesäkuun jälkeen hellekesä laittoi uuden vaihteen silmään. Heinäkuun keskilämpötilat olivat laajoilla alueilla Etelä-Lappia myöten yli 20 asteen lukemissa. Tämä on varsin poikkeuksellista, sillä Ilmatieteen laitoksen mukaan normaalisti vain kaikkein lämpimimmässä pisteessä Kaakkois-Suomessa ylletään edes 18 asteeseen. Utsjoen kunnan länsiosassa poikkeama keskiarvosta oli jopa kuusi astetta.

Ihmiset ovat entistä laajemmin havahtuneet ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Poikkeuksen muodostavat skeptikot, jotka muistuttavat, että viime kevättalvi oli kylmä ja viime kesä viileä – tämähän on vain tavanomaista vaihtelua. Tavanomaista? Tähänastiset merkit viittaavat nimenomaan epätavanomaisen vaihtelun lisääntymiseen. Sääjakso voinee siis tulevaisuudessa olla yhtä kolea kuin ennenkin koleimmillaan, tai sitten lämpimämpi kuin koskaan tuntemassamme historiassa – keskiarvot vain hivuttautuvat ylöspäin. Tämän pimittää se osa valtamediaa, joka höpisee läpiä päähänsä viininviljelystä ynnä muusta houkuttelevasta tulevaisuuden Suomessa. Ei täällä voi pistää maataloutta uusiksi, kun uusien lajien sadot ehkä joinakin vuosina tuhoutuisivat täysin. Valtamedialla on syynsä tälle pimitykselle... mutta eipäs mennä asioiden edelle.

Osa ilmastonmuutoksen todellisuuteen havahtuneista on sitä mieltä, ettemme voi oikeastaan tehdä asialle mitään. Ajatellaan naiivisti, että jos voisimme kehittyvälle ekokatastrofille jotain, sitä keinoa olisi jo kokeiltu. Toisenlaista naivismia on ajatella, että jos kierrätämme ja lajittelemme ja blaa blaa, teemme kaiken voitavamme ja ellei se riitä, olemme ainakin olleet hyvisten puolella. Tämä ajatusmalli on nykyaikainen uskonnonkorvike: mielessä on todennäköisemmin sielun pelastuminen kuin mahdollisimman hyvä lopputulos.

On kuitenkin yksi ilmastonmuutoksen pysäytyskeino, jota ei ole viitsitty kokeilla. Ratkaisu on varsin yksinkertainen. Konstin käyttöön ottaminen ei ole niin yksinkertaista, mutta kuitenkin mahdollista. Se vaatii vain tarpeeksi monen ihmisen tarpeeksi voimakkaan tahdon. Konstin nimi on sosialistinen suunnitelmatalous.

Jos annamme markkinoiden päättää, mihin suuntaan talous, kulutus, kulttuuri ja yhteiskunta kehittyvät, ne eivät kehity ilmastonmuutosta tyrehdyttävään suuntaan, koska markkinatalous kääntyy mihin hyvänsä suuntaan, missä milloinkin liikkuu rahaa. Jos taas yhteiskunnallinen ohjailu keskittyy suurbisneksen pitämiseen mahdollisimman kannattavana, lopputulos on vielä irvokkaampi painos edellisestä vaihtoehdosta. Kasvava uusrikkaiden luokka ei jätä kuluttamatta, kun heillä kerran se mahdollisuus on, mikä vaatii vielä enemmän raaka-aineita ja energiaa – ja lopputulos on katastrofi. Kaupallinen media levittää kapitalismissa kulutusihanteita kaikille kynnelle kykeneville, minkä kerkiää. Vain yhtä lailla kasvava köyhälistön luokka jättää kuluttamatta: sillä ei ole varaa kuluttaa.

Sosialismin vastustajien on nyt helppo muistuttaa, että kuinkas ne ympäristöasiat Neuvostoliitossa, itäblokissa, Kiinassa, missä lie hoidettiin. Yhtä helppoa on kuitenkin muistuttaa heitä, että 1) useimmat sosialistiset projektit olivat ilmastotietoisuuden levitessä jo kaatuneet, 2) sosialistiblokin ongelma oli kilpailu kapitalistista blokkia vastaan, mukaan lukien talouskilpailu – niinpä ne edustivat oikeastaan valtiokapitalismia eivätkä sosialismia. Kun "vihervasemmistosta" (oikeistolainen puppukäsite) on höpisty niin paljon, voin muistuttaa, että vihreys merkityksessä 'ympäristötietoisuus' on ihan todistetusti nykyvasemmistossa korkeammalla tasolla kuin edes vihreissä (jotka ovat lähinnä klassinen liberaalipuolue). Niinpä, jos meillä olisi tänään sosialistinen suunnitelmatalous, sen ytimessä toimivat sosialistit olisivat väistämättä ympäristötietoisia. Ja uusi järjestelmä antaisi mahdollisuuden suoraan päättää elintärkeitä asioita, joita markkinatalous voi vain toivoa markkinoiden ratkaisevan ja joille bisneskapitalismi ei tee mitään. Toki suora päättäminen on mahdollista myös diktatuurissa, mutta pysyvästi vastentahtoinen systeemi kääntyy lopulta aina itseään vastaan.

Niin. Voimme vain miettiä, mitä saisimme aikaan, jos kutistaisimme lentoliikenteen minimiin, panostaisimme lento- ja tieliikenteen sijaan raideliikenteeseen, vähentäisimme tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen tuotantoa paikallistamalla, hävittäisimme kerskakulutuksen tekemällä ylisuuret tulot ja ylipulleat pankkitilit mahdottomiksi, lakkauttaisimme tehomaatalouden, siirtäisimme maatalouden painopisteen kasvinviljelyyn, pysäyttäisimme fossiilisten polttoaineiden (ja ydinvoiman) käytön ja keskittyisimme täysin uusiutuvaan energiaan. Tämä kaikki on mahdollista – se vain vaatii ihmisten kääntymistä sosialistisen vaihtoehdon kannalle, missä on paljon työtä. Siinä asiassa vihollisemme löytyvät ennen muuta iki-ihanasta mediasta. Valtamedia on vallanpitäjä ja palvelee vallanpitäjiä, eikä se edes oikeasti halua pysäyttää ilmastonmuutosta tai levittää ilmastotietoisuutta – sellainenhan on uhka bisnesvallanpitäjille ja oikeistolle. Valtamedia hämärtää vasemmiston käsitettä, pilkkaa sumeilematta kaikkia vähänkään radikaalimpia vasemmistoideoita ja -ihmisiä, pimittää kerta kaikkiaan ihmisiltä näiden omaa parasta niin kuin on mahdollista. Sosialistisen suunnitelmatalouden kannatuspohjan luominen edellyttää täysin uudenlaista suhdetta koko mediaan, oman mediakentän ja opetustoiminnan luomista sekä irtautumista kaupallisen median tarjoamasta ihmis- ja maailmankuvasta. Siinä riittää työtä. Mutta se on mahdollista.

Koko maa asuttuna?

Heinäkuun 23. päivänä 2018 jysähti mielenkiintoinen uutispommi, joka ei oikeastaan ollut kuin paukkupommi. Tällöin julkaistun Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 79 prosenttia suomalaisista haluaa, että koko Suomi pidetään asuttuna ja valtion on turvattava palvelut tätä asiaa tukeakseen. Vain 12 % kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, ettei valtion pidä puuttua aluekehitykseen, ja 5 % kannatti ihmisten ja palvelujen keskittämistä suuriin kaupunkeihin. Koska mukana oli myös vaihtoehto "ei osaa sanoa" (4 %), voi tietyllä syyllä pitää "koko maa asuttuna" -vastaajien osuutta yli neljänä viidesosana.

Tulos ei yllätä minua, jonka tuttavapiiri koostuu pääasiassa ei-pääkaupunkiseutulaisista, joiden juuret ovat usein Väli- ja Pohjois-Suomessa tai pienillä paikkakunnilla. Sen sijaan asiasta häkeltyivät pahanpäiväisesti kaupunkilaiskuplassa elävät liberaalit, joiden elämä keskittyy Helsinkiin, sen ympäristöön tai ehkä parissa tapauksessa Tampereelle tai Turkuun. Seuraavien päivien aikana he täyttivät sosiaalisen median typerryttävällä jahnauksella, joka alkoi muistuttaa trollausta. Sen pääsisältö oli mielikuvitukseton "kuka määrittelee mitä tarkoittaa 'koko Suomi asuttuna', tarkoittaako se joka neliökilometriä vai mitä, diipa daapa, lässyn lässyn". Liberaalien omahyväisen kaupunkilaisprojektin avoin kyseenalaistuminen kuin taikaiskusta loihti monesta yleensä fiksustakin Twitter-käyttäjästä esiin lapsellisen jankkaajan. Kepulaiskorttia vilauteltiin tiuhaan (sanat "lande", "bönde" ja "jyväjemmari" sentään taisivat puuttua). Tämä on häkellyttävää, sillä yllä mainitussa omassa tuttavapiirissäni ei ole lähes lainkaan keskustan äänestäjiä - ja kuten somekeskusteluissakin muistettiin mainita, keskusta on osallistunut maa- ja syrjäseudun palvelujen alasajoon siinä missä muutkin suuret puolueet.

Lähipäivinä sosiaalisessa mediassa on keskusteltu myös perussuomalaisten kansanedustajan Teuvo Hakkaraisen asumisesta poliisin liikenneturvallisuuskeskuksen johtajan saunassa Helsingissä. Saunatila ei ole virallinen asuinpaikka, joten eduskunnan nyt tekemä selvitys saattaa ajaa Hakkaraisen kadulle. Itse en tykkää Teuvosta henkilönä enkä hänen aatteestaan, mutten pidä sen enempää sääntö-Suomesta, joka tässä tapauksessa hyökkää esiin. Osallistuin keskusteluun kommentoimalla, että kaupunkilaisliberaalien mukaan Hakkarainen saa luultavasti asua vain kotipuolessaan Viitasaarella: se on riittävän kaukana heidän silmistään. Yllätyksekseni huomasin, että tapaus Hakkarainen linkittyy aika suoraan keskusteluun koko maan pitämisestä asuttuna. Teuvohan on muun muassa möläyttänyt olevansa ylpeä siitä, että on kotoisin Viitasaarelta eikä mistään Kumpulasta (puutalovaltaisesta helsinkiläiskaupunginosasta, jossa asuu paljon vihertäviä ja itsensä jopa vasemmistolaisiksi mieltäviä liberaaleja). Meidän on nyt vain hyväksyttävä se tosiseikka, että suomalaiset haluavat elävän maaseudun ja asutut syrjäseudut, ja toistaiseksi niiltä seuduilta tulee erittäin sattuneesta syystä Teuvo Hakkaraisia - mitä kylvää, sitä niittää. Ei tämä kansa halua korvata maaseutua urbaanilla palstaviljelyllä ja viherkatoilla.

Okei. Kuinka voisimme kohdella tämän maan eri osia ja asuinympäristöjä tasapuolisemmin ja oikeudenmukaisemmin? Keskusta sitä ei henkseleittensä paukuttelusta huolimatta tee, sillä puolue on pönöttänyt hallitusvastuussa muun muassa vuodet 1991-95, 2003-11 ja 2015-. Ehkä asiasta pitäisikin kysyä niiltä vasemmistolaisilta, jotka eivät ole lähteneet kaupunkilaisvihreiden kelkkaan metropoli-ihannoinnissa. Itse tällaiseen vasemmistoon kuuluvana muistutan ensiksi sotesta, jota hallitus on yrittänyt nuijia läpi törmäten tutkijoihin ja asiantuntijoihin yhtäällä, perustuslakiin toisaalla ja - luonnollisesti - kansalaisten vastustukseen kolmannessa suunnassa. Sote tarjoaisi yksityisille toimijoille tuhannen taalan paikan keskittää palveluja entisestään. Mutta palvelut eivät ole pelkkä sote, vaan voidaan myös miettiä kouluja, julkista liikennettä sekä - markkinaliberaali paratkoon! - kauppapalvelujen turvaamista. Väittäisin, että jos Suomi oikeasti haluaisi pitää syrjäiset kulmansa asuttuina tai edes elinkelpoisina, sen täytyisi ensimmäisenä huolehtia julkisen liikenteen ja vähittäiskaupan palvelujen turvaamisesta niillä kulmilla. Tämä vaatii väistämättä jonkinasteista sosialismia. Kun sosialismikortti vetäistään esiin, tuhannet liberaalit riisuvat värikkäät yksisarviskaapunsa ja sen alta paljastuu natsikaapu. Tästä ehkä saimme pienen, aavistuksenomaisen esimaun katsellessamme, kuinka paljon heidän Ylen kyselyyn liittyvä trollauksensa muistutti eräiden ihan muiden somettajien trollausta.

Venäjän vallankumous

Venäjän lokakuun vallankumouksesta – joka tosiaan tapahtui meikäläisen ajanlaskun mukaan marraskuussa – tuli hetki sitten kuluneeksi sata vuotta. Laajempaa keskustelua vallankumouksesta ja sen historiallisesta merkityksestä ei ole tässä yhteydessä käyty kotimaassamme. Vaikuttaa siltä, kuin lokakuun vallankumousta pidettäisiin yksinomaan epärelevanttina asiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Maailmamme olisi täysin toisenlainen, ellei vallankumousta, Leniniä, Neuvostoliittoa ja sosialistista maailmaa olisi koskaan ollut.

1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.

Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?

2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.

Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestä. Aiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.

Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.

Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja

Vuoden 2016 ensimmäinen blogikirjoitukseni hahmotteli uutta iloista vasemmistoa. Aluksi näyttikin siltä, että tähän suuntaan edetään. Loldiers of Odin ei jättänyt ketään kylmäksi, ja maaliskuun Joukkovoima-mielenosoitus sekä keräsi valtavan joukon ihmisiä hyvässä hengessä että esitteli banderolleissaan avoimesti kaunista sanaa ”sosialismi”. Ikävä kyllä vuoden 2017 alussa aktiivisen (nuoren) vasemmiston valtavirtaa voisi luonnehtia iloisen sijaan ahdistuneeksi ja neuroottiseksi. Suomessa, niin kuin moniaalla muuallakin, tilaus vasemmistolaiselle politiikalle on koko ajan Himalajan kokoinen, mutta nykyinen vasemmisto ei pysty vastaamaan siihen. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan vasemmistoliiton kannatus on yhä vaivaiset 8,3 prosenttia ja sijoitus parjattujen perussuomalaisten jäljessä, eikä radikaalivasemmiston pikkupuolueet sisältävän ryhmän ”muut” kannatuksessa ole tapahtunut parannusta vaan itse asiassa yhden promilleyksikön lasku.

Minusta asia on päivänselvä. Vasemmisto voi yrittää parhaansa, mutta sillä on väärät välineet. Mikä vielä pahempaa, nykyinen vasemmisto on kasvanut välineisiinsä kiinni ja saattaa hyvinkin pitää itseään (ainakin alitajuisesti) välineittensä kanssa yhtenä. Yksisilmäinen raivo uusia ja uudehkoja negatiivisina pidettyjä ilmiöitä (Donald Trump, Brexit, maahanmuuttovastaisuus ja rasismi, perussuomalaiset, Putinin Venäjä) vastaan ei vedä puoleensa vaan aiheuttaa hylkimisreaktion. Lisäksi se pystyttää muureja siihen suuntaan, mistä uusia kannattajia löytyisi parhaiten. Raivo vaatisi tilalleen sen ymmärtämistä, mistä tuonkaltaiset ilmiöt syntyvät ja saavat käyttövoimansa; yksityiskohtaisten asioiden ymmärtäminen taas vaatii kokonaisuuksien ymmärtämistä ja tämä viime kädessä koulutusta, opiskelua, sivistyksen kartuttamista. Nyt sohitaan vähän miten sattuu. Eikä jälki yleensä ole kaunista, niin kuin voi arvata, ellei lähtökohtana satu olemaan Jackson Pollockin kuvataide.

Kuvittelen seuraavassa vanhasta täysin riippumattoman uuden vasemmiston ilman henkilö- ja järjestöhistoriallista painolastia. Tällaista vasemmistoa ei tietenkään ikinä synny, mikäli kannamme ennakkoluulomme, päähänpinttymämme ja ”hyvän tavan” mukaiset käytäntömme mukaan toimintaan.

a) Vaihtoehtoinen vasemmisto olisi aktiivinen eikä reaktiivinen. Sen ”aktiivisuus” ei olisi sitä, että kimmastutaan ja vastustetaan tapahtuvaa politiikkaa, vaan oman uuden hyvän rakentamista yhdessä. Ylläpitäisimme omaa diskurssia, omaa mediaa, omaa vaihtoehtokulttuuria ja viime kädessä omaa arvoperustaa; järjestäisimme omia tilaisuuksia ja tapahtumia korruptoimatta niitä valtavirtajulkisuuteen; loisimme rinnakkaisvaltaa, rinnakkaisjärjestelmää ja rinnakkaisyhteiskuntaa. Tämänhetkiseen valtavirtaan korruptoitunut ajattelutapa voi nähdä edellisen ajautumisena marginaaliin, mutta toisaalta: kaikki tuo oli totta niinä aikoina, kun vasemmistolla ja sosialistisilla ajatuksilla oli oikeasti laaja kannatus.

b) Vaihtoehtoinen vasemmisto opettaisi, kouluttaisi, kasvattaisi, tutkisi, laatisi analyysien lisäksi synteesiä. Tarvitsisimme lisää luentokursseja, teemailtoja, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Ilman ”opi perusasiat” -lähtökohtaa ei kenenkään pitäisi edetä edes vaaliehdokkaaksi. Tarvitsisimme oman tutkimuslaitoksen ja omia tutkimustuloksia, jotka auttaisivat oman median ja opetustehtävän kautta jokaisen vasemmistosta kiinnostuneen ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa elämme, miksi näin on ja mitä meidän täytyy tehdä luodaksemme paremman yhteiskunnan ja maailman.

c) Vaihtoehtoinen vasemmisto ei rakentaisi itselleen ”tiedämme ja olemme oikeassa” -henkistä norsunluutornia, vaan pysyisi nöyränä katujen, puistojen, lähiöiden ja korpimetsien kansan äänille. Tutkimus, opetus ja oma media auttaisivat ylläpitämään oman diskurssin ja omat periaatteet ympäristössä, jossa kansalaisen suusta voi ensimmäisenä lipsahtaa jokin valta- tai huuhaamedian levittämä latteus. Syyllistämisen, tyhmäksi haukkumisen ja muurien pystyttämisen sijaan meidän täytyisi ojentaa kätemme, uusin lehti ja kutsu luennolle tai puhetilaisuuteen, ja dialogin täytyisi rakentaa siltoja provosoinnin ja polarisoinnin sijaan. Suora palaute mökin Marjalta, A-rapun Arskalta ja skeittari-Hämikseltä pitäisi meidät ajan tasalla siitä, millaisia ajatuksia ihmisten päässä liikkuu – eikä vain siitä, miten asiat ovat, vaan myös siitä, kuinka asioiden pitäisi olla.

d) Vaihtoehtoisella vasemmistolla tosiaan olisi näkemys hyvästä yhteiskunnasta. Se yhtäältä pyrkisi siihen poliittisella kentällä ja toisaalta rakentaisi sitä poliittisen kentän ulkopuolella. Se viis veisaisi siitä, mitkä ovat sen inhorealistiset mahdollisuudet, vaan sivuuttaisi sumeilematta päivänpolitiikan latteimmat kysymyksenasettelut ja loisi täydellä kapasiteetilla perustaa uudelle paremmalle maailmalle.

e) Vaihtoehtoinen vasemmisto keskittyisi mahdollisuuksiin, ei uhkiin, ja levittäisi positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Positiivisuus ei tarkoita valtajärjestelmän ja -politiikan hyväksyntää. Jos valtapolitiikka on negatiivista, se voidaan yhtä lailla ja itse asiassa pysyvämmin voittaa positiivisuudella kuin vastanegatiivisuudella. Meidän ei kuulu märehtiä kielteisiä tekijöitä ja väännellä veitsiä haavoissamme, vaan kaivaa määrätietoisesti leveämmäksi jokaista tunnelia, jonka päässä häämöttää valoa. Emme ansaitse pahan meissä aiheuttamaa lamaannusta ja epätoivoa, vaan hyvän mahdollisuuden meissä synnyttämää innostusta ja toivoa. Se vie meitä paremmin eteenpäin.

f) Todellakin, vaihtoehtoisen vasemmiston toiminta pyrkisi rakentamaan HYVÄÄ. Mitä hyötyä on rakenne- ja järjestelmätasoisesta muutoksesta, paremmista vallanpitäjistä tai vaikka täydestä vallattomuudesta, jos ihmiset ovat yhä katkeria, pelokkaita, vihaisia ja väkivaltaisia? Meidän täytyisi hyväksyä vanhastaan sekä vasemmistolaisissa että kristillisissä maailmanparannuspiireissä viljelty kaunis lähtökohta: toinen ihminen on ystävä. Meidän täytyisi ojentaa kätemme – eikä vain c-kohdassa esitettynä kutsuna mukaan vasemmistolaiseen toimintaan, vaan myös ystävänä ja ihmisenä toiselle ihmiselle. Taluttaisimme, avaisimme ovia, hymyilisimme ja katsoisimme silmiin. Levittäisimme sitä vihapuheen ja katkeruuden keskellä joskus unohtuvaa todellisuutta, että ihminen on ihmisen paras ystävä ja ihmiselle ihminen. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle” (Tommy Tabermann). Ja kun kaikkialla maailmassa asuu ihmisiä, ei muslimiakaan hurahdettaisi kohtelemaan ”vieraan uskonnon sotilaana” vaan mahdollisena ystävänä. Yhteiskunnallinen vallankumous on tarpeellinen, elonkehän kannalta jopa välttämätön, mutta suurin ja todellisin vallankumous on rakkaus.

g) Näin ollen vaihtoehtoinen vasemmisto olisi myös täysin väkivallaton ja ehdottomasti väkivaltaa vastaan. Hyvä ei koskaan rakennu väkivaltaiselle perustalle. Kukaan ei enää pääsisi vikisemään ”vasemmiston väkivallasta”, kun vasemmisto sekä julistautuisi väkivallattomaksi että samastuisi väkivallattomuuteen. Anarkismille tyypillinen ilkivalta ei ole sinänsä väkivaltaa, mutta silti me kaikki tiedämme, ettei naamiojengi käännä toista poskea jos heitä provosoidaan. Uusi vaihtoehtovasemmisto kieltäytyisi yhteenotoista aina, kun se on mahdollista. Jos oikeisto marssii itsenäisyyspäivänä, vasemmiston ei pidä marssia – ainakaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos rakennamme hyvää, meidän on vähennettävä uhan tunnetta yhteiskunnassa, ei lisättävä sitä; vaikka pintapuolisesti tuntuisi hyvältä idealta panna kova kovaa vastaan, on paljon parempi tarjota pehmeää. Vakavampi väkivallan ulottuvuus on tietysti sota ja sotakoneistot. Niitä vaihtoehtoinen vasemmisto vastustaisi aina ja kaikkialla. Sotatoimet eivät näyttäisi enää hyväksyttävältä ratkaisulta yhteenkään kriisiin tai ”diktatuurin” olemassaoloon jossakin meille tuntemattomassa maassa, ja Naton kaltaisten sotaorganisaatioiden vastustus olisi yhtä luonnollista kuin pissalla käyminen. Sota ja väkivalta jäisivät yksinomaan oikeiston syntilistalle, ja voisimme sumeilematta pestä kätemme niistä.

h) Vaikka edelliset kohdat tarjoavat moraalista ylemmyyttä valmiina lautasella, ei vaihtoehtovasemmistolaisuus olisi vain moraalista vaan myös luokkakantaista. Tästä kirjoitin jo marraskuussa. Vaihtoehtoinen vasemmisto ymmärtäisi, etteivät moraaliset tekijät anna syytä kääntyä työväenluokkaa vastaan missään tilanteessa, vaan työväenluokkaan on samastuttava, pidettävä omana ja opetettava ymmärtämään etunsa ja mahdollisuutensa. Oppi auttaisi työväenluokkaisia ihmisiä myös oivaltamaan, että tietyt ihmisryhmät, joita vastaan huuhaa- ja vähän valtamediakin heitä käännyttävät, ovat heidän kaikkein heikoimpia ”luokkatovereitaan”.

i) Väkivallan lisäksi ehdotonta kieltäytymistä tarvittaisiin muissakin yhteyksissä. Mieltäkin voidaan osoittaa, mutta vasemmistolaisen ”taistelun” toimivin muoto on aina ollut lakko. Elleivät käden ojentaminen toiselle ja ihmisen kohtaaminen ystävänä tasoita luokkaristiriitoja, ne voivat auttaa luokkakantaista solidaarisuutta luomaan suotuisammat olosuhteet yleislakolle. Yleislakkopäivänä vaihtoehtoinen vasemmisto voisi lähteä kaduille näyttämään joukkovoimaansa, mutta toisaalta myös puistoon piknikille tai luistelemaan. Ei taistelun aina tarvitse olla taistelua; saman ajan ja energian voi käyttää yhteisen hyvän suoraan rakentamiseen – kieltäytyminen tänä päivänä palkkatyöstä mahdollistaa kaiken tämän hyvän ja kauniin, yhdessäolon ja kohtaamisen. Vaihtoehtovasemmisto opettaisi myös ylipäänsä kieltäytymään sosiaalisesti tai eettisesti ongelmallisista työtehtävistä, huveista ja (näennäis)velvollisuuksista. Fossiili- ja ydinsähköyhtiön puhelinmyyjäksi? Mieluummin työttömyys ja karenssi – ystävät auttavat hädässä. Sotaa lietsova iltapäivälehti, TV:n piilofasistinen laihdutusohjelma? Boikottiin. Emmekä aina tarvitse sitä viimeisintä kommunikoimisvälinettäkään; kommunikaatio itsessään riittää. Ja kulutus vähenee... ja maailma pelastuu...

j) Kyllä, ympäristö ja elonkehä olisivat myös tärkeitä vaihtoehtoiselle vasemmistolle. Mutta kaikenlaisen yksilötasoisen syyllistämisen sijaan tähdättäisiin järjestelmätasoiseen (sosialistiseen) muutokseen, mikä mahdollistaisi ympäristöpolitiikan pistämisen kunnolla uusiksi. Nykyään ihmisten ympäristöhenkisyyttä jarruttaa syvään iskostettu ajatus, ettemme oikeasti voi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutokselle enää yhtään mitään. Mutta kun oivaltaisimme, että voimme tehdä kaiken mahdollisen laittamalla kapitalistit kuriin, ei ilmastodenialismin kaltaisille hölmöilyillekään olisi entisenlaista tilausta.

k) Vaikka ympäristö, rauha ja ihmisoikeudet ovatkin tärkeitä asioita, kaikkein tärkeintä vaihtoehtoiselle vasemmistolle on olla vasemmisto – ei liberaali tai vihreä puolue. Tämä tarkoittaa, että oikeistoherrojen kanssa ei lähdetä marjaan ja piste. Jos poliittisessa kysymyksessä ovat vastakkain konservatiivinen oikeisto yhdellä ja uusliberalistinen oikeisto toisella puolella, vasemmiston ei ole lähdettävä jommankumman tueksi vaan jätettävä oikeistolaiset setvimään välinsä keskenään. Vaihtoehtovasemmisto ei lähtisi minkäänlaisen oikeiston keppihevoseksi. Yksilönvapaudet ja muut ”länsimaiset” lempiasiat eivät myöskään syrjäyttäisi sitä peruslähtökohtaa, että vaihtoehtoinen vasemmisto tähtäisi porvariston luokkavallan, sorron ja riiston hävittämiseen ja sen myötä hyvään sosialistiseen yhteiskuntaan. Mitä sitä turhia kursailemaan tavoitteissa – mikä sen parempi elämäntarkoitus kuin parempi huominen, uusi aamu, ihmiskunnan herääminen ja maailmanrakkaus!

l) Olen ennenkin sanonut, että vasemmistolaisen poliittisen puolueen täytyisi olla niin hyvä, että anarkistitkin kannattavat sitä. Vaikka anarkojengiä tuskin saa äänestämään ainakaan ensi tilassa, he voisivat siirtyä vasemmistolle haitallisesta ”älä äänestä” -propagandastaan kohti ”jos kerran äänestät, niin äänestä vaihtoehtoista vasemmistoa” -asennetta. Joka tapauksessa vaihtoehtoisen vasemmistopuolueen täytyisi julistaa periaatteenaan pyrkivänsä tekemään sekä itsensä että kaikki muutkin poliittiset puolueet tarpeettomiksi.

Pieni kirjoitus Brexitistä

Juhannuksena 2016 hämmästelimme, kun enemmistö brittiäänestäjistä oli ilmaissut kantansa kansanäänestyksessä: Ison-Britannian on erottava Euroopan unionista. Sen jälkeen mielipiteemme jakautuivat eräiden perussuomalaistaustaisten laadittua kansalaisaloitteen, jonka mukaan Suomessa on järjestettävä kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Ihmettelimme myös, kuinka britit ovat jäämässä ihmettelemään kansanäänestyksensä tulosta, jonka paneminen täytäntöön on jäämässä epäselväksi. Sitten olikin jo heinäkuu, katsoimme jalkapallon EM-kisat loppuun, taivastelimme Nizzan ja Turkin tapahtumia, ja osa meistä höpsähti hiustenkärkiään myöten Pokémon GO -peliin. Se siitä sitten?

"Brexitin" yhteydessä on tavattu puhua, että äänestystulos on oire jostakin, mikä täytyisi korjata tai parantaa. On hoettu, ettei EU:ssa ole kaikki kunnossa, mutta palaaminen kansallisvaltioihin ei kiinnosta tai tunnu järkevältä. Tämän argumentin avulla on teoriassa muutoin mahdollinen "Fixit" kumottu a priori – ellei sitten siksi, että aloitteen taustalla on pers-puolueen jäseniä. Kaiken kukkuraksi eräänä päivänä uutisoitiin vasemmistoliiton äänestäjien suhtautuvan keskimääräistä myönteisemmin Euroopan unioniin. Tyhmälistö saa rauhassa ylläpitää käsitystään, että EU:n vastustamisessa on jotain oikeistolaista.

Oma EU:n (sekä nykyisen unionin olemassaolon että Suomen jäsenyyden) vastustamiseni ei perustu ideaan kansallisvaltiosta. Se pohjautuu ajatukseen, että jos nykyisin esimerkiksi Suomena tai Britanniana tunnettu alue eroaa EU:sta, demokratia on lähempänä tavallisia ihmisiä. Päätöksenteon huipulta häviää yksi koneisto, joka on olemassa lähinnä palvellakseen ylintä bisnesvaltaa. Toki molemmissa edellä mainituissa maissa omakin vallanpitokoneisto palvelee nykyisin lähinnä ylintä bisnesvaltaa, mutta myös vallankumouksen kohde on tuolloin lähempänä. Enkä pidä yhtään mahdottomana, että jos nykyinen EU-maa irtautuu unionin sanelupolitiikasta, se osoittautuu enemmän selän kääntämiseksi ylimmälle bisnesvallalle kuin nationalistiseksi humputukseksi – jopa käytännössä. Parhaassa tapauksessa voimme puhua demokratian paluusta. Ja kun demokratiaa lähdetään oikein tosissaan kehittämään, kysymykseen tulevat valtiollisen keskusvallan hajauttaminen ja asteittainen purkaminen, globaalin ja paikallisen näkökulman voittokulku yli valtioiden ja valtioliittojen sekä sosialistinen yhteiskunta.

Fillarikommunisti kertoo

"Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi…" (Timo Soini blogissaan, jota en suostu kirjoittamaan p:llä ja k:lla, 18. toukokuuta 2016.)

Paitsi, että Timo Soini on siis avoimesti julistautunut suomalaisen yhteiskunnan all around -taantumukselliseksi, hänen käyttämänsä termit ja leimat ovat kauniisti sanoen aivan perseellään. Sellaista asiaa kuin pakkopaitafeminismi ei ole eikä voi olla olemassakaan muualla kuin tunnettujen "Tinppojen" (Soini ynnä Hännikäinen) rutikuivissa päiväunissa. Puistokatujen nimittäminen tarpeettomiksi kaupungeissa vaatii myös rutkasti vinoutunutta mieltä. Ja sokerina pohjalla, mitä "Tinppa" fillarikommunismilla tarkoittaa, ei liene kommunismia nähnytkään – joissakin tapauksissa ei edes vasemmistoa.

Tämän kirjoitelman tarkoitus on kuvailla puolileikillisesti, mitä fillarikommunismi on. Esimerkkinä käy tämän kirjoittaja, joka on vakiintunut polkupyöräilijä ja joskus nimitellyt itseään kommunistiksi. Tässä yhteiskunnassa olen ehkä mieluummin sosialisti, sillä en kerta kaikkiaan usko lopullisen hyvän yhteiskunnan voivan toteutua ilman sukupolven tai kahden pituista välivaihetta, jonka keskeisiin periaatteisiin kuuluu uudelleenkasvatus. Kun nykyisestä ryöstökapitalismista on ensin päästy sosialismiin, sitten voidaan alkaa keskustella kommunismista.

Vuodesta 1995 on kirjoitushetkellä lipsahtanut jo yli kaksi vuosikymmentä. Opiskelin ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa. Opinto-ohjelmaani kuului ensimmäisenä vuonna sellaisia opintojaksoja kuin Sosiologian peruskurssi, Tieteellisen tutkielman laatiminen, Ikäkausitutkimus sekä Kulttuurimaantiede I ja II. Useissa yhteyksissä käsiteltiin yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden lähihistoriaa, johon kuului tärkeänä osana 1970-luvun marxismi. Minua kiehtoi alusta lähtien ajatus tieteen tekemisestä osana kokonaisvaltaista pyrkimystä parempaan yhteiskuntaan ja maailmaan. Toisaalta opintojaksojen aiheet liittyivät usein yhteiskuntaan, joten kaikki yliopisto-opinnoissani tuntui ohjaavan minua kohti yhteiskunnallista aktiivisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Mutta virikkeitä tuli myös toisista suunnista. Syksyllä 1994 Suomessa oli pidetty kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Vastustin jäsenyyttä alusta lähtien aktiivisesti – kenties ensin itsenäisyysmielisestä ja "vittuun Brysselin herrat" -henkisestä näkökulmasta. Minua vihastutti seurata, kuinka Iso Raha ohjasi apurinsa valtamedian avulla kansanhegemonian jäsenyyden puolelle. Keväällä 1995 vasemmisto (johon SDP:kin ehkä juuri tuohon hetkeen saakka voitiin lukea) sai suuren voiton eduskuntavaaleissa, mutta Lipposen hallitus alkoikin toteuttaa oikeistolaisinta koskaan Suomessa näkemääni politiikkaa. Kaikki tämä radikalisoi minua niin tuhdisti, että viimeistään kesällä kutsuin itseäni sosialistiksi – ja kaverit minua kommunistiksi.

Hankin ajokortin heti täytettyäni 18 vuotta. Siinä vaiheessa maailmankatsomukseni oli vielä melko keskiluokkainen, joskin anarkismi ja hippiaate kiinnostivat. En voinut kuvitellakaan, että yli 20 vuotta myöhemmin en vieläkään olisi koskaan omistanut autoa. Yllä kuvattuna ensimmäisenä opiskeluvuotenani asuin vielä vanhempien kodissa, ja kun äiti työskenteli toisessa päässä samaa yliopistoa, kuljimme kodin ja yliopiston väliä yleensä samalla autolla. Polkupyörä palvelikin hyötyliikunnan sijaan muita funktioita. Havainnoin pyöräillessäni luontoa, kaupunkia, maisemia, samalla kun annoin havainnoimani vaikuttaa suoraan mielentiloihini ja sitä myöten ajatuksiin ja oivalluksiin. Juuri polkupyörän satulassa 1990-luvun puolivälissä sain voimakkaimmat elämykseni aiheesta "me kaikki voisimme jakaa onnellisina tämän kauniin maailman – vain ilkeä yhteiskuntajärjestelmä pirstaloi ihmiskunnan yhteisyyden". Tätä aidompaa fillarikommunismia, ainakin jos puhutaan aatteesta eikä järjestelmästä, ei varmasti ole olemassakaan.

Pääseminen sisemmälle vasemmistolaiseen ajattelutapaan teki minusta entistä vankemman polkupyöräihmisen, sillä aloin yhdistää auton sekä sosioekonomiseen eliittiin että oikealla kädellä työläisiä, vasemmalla luontoa riistävään kapitalistiseen järjestelmään. Joukkoliikenne oli Oulussa kallista ja muutenkin pielessä, joten kun asuin omassa kodissa (joko yksin tai tyttöystävän kanssa), kuljin kaikki mahdolliset, usein 10–15 kilometrin välimatkat pyörällä. Pidemmille välimatkoille löysin liftaamisen, jota tietysti pidin erinomaisena vastikkeettoman jakamisen käytäntönä. Opiskelua seuranneina pitkinä työttömyysjaksoina (jatko-opinnot tyssäsivät ilmiselvään persona non grata -asemaan laitoksella, isolta osin vasemmistoradikalismistani johtuen) tuli välillä niin antisosiaalisia kausia, että haaveilin pitkienkin etäisyyksien matkaamisesta polkupyörällä. Fillarikommunistin lenkit venyivät välillä yli viidenkympin mittaisiksi. Tampereelle muutettuani olen jatkanut matkojen venytystä. Eräänä kesänä pyöräilin nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin kuuluvaan Iittalaan, josta palasin lähijunalla; kesällä 2015 poljin Uudenmaan puolelle Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Loukkuun, valtatie 2:n varteen, josta palasin auringon pahoin polttamana kahdella bussilla kotikaupunkiin. Sosialismistani, jonka voi artikuloida kommunismiksi, en ole missään vaiheessa luopunut. Näen yhä viehättävät pyöräily-ympäristöni potentiaalisina rauhan, yhteisyyden ja rakkauden tyyssijoina, mistä vain surkea yhteiskuntajärjestelmä meidät pidättää irti.

Soinin "Tinppa" ja hänen kaltaisensa viittaavat käsittääkseni fillarikommunismilla ihan toiseen asiaan. Kaupungeissahan vaikuttaa poliitikkoja, jotka haluavat lisää tilaa kevyelle liikenteelle ja lisäksi joukkoliikenteelle, samalla kun yksityisautoilua halutaan kaupunkialueilla vähentää ja käytännössä myös rajoittaa. Nämä poliitikot ovat usein joko vasemmistoliittolaisia tai vihreitä, jotka "Tinpan" kaltaisten vasemmistolaisuuden mustamaalaajien silmissä ovat saman tien kommunisteja. Mustamaalausta harrastetaan siksi, että iso osa perussuomalaisten kannatuksesta pohjautuu Ison Rahan harrastamaan potentiaalisten vasemmistoäänestäjien ohjaamiseen apurinsa valtamedian avulla poliittisen kentän toiselle saralle; vasemmisto, ja siinä sivussa myös vihreät, on tehtävä vaalikarjalle mahdollisimman epähoukuttelevaksi, ja kommunismi-sanan negatiivinen leima auttaa tietysti asiaa. Itse en ole fillarikommunisti siinä mielessä kuin "Tinppa" tarkoittaa, sillä vaikka kannatan kevyen liikenteen (ja joukkoliikenteen) laajentamista yksityisautoilun kustannuksella, en kerta kaikkiaan lukeudu samaan yhteiskunnallis-poliittiseen kulttuuriin ja täysin eri kierroksilla pyörivä vasemmistolaisuuteni pohjautuu aivan toisenlaisiin asioihin. Mutta siinäkin on oma eittämätön osuutensa eräällä ihmiskunnan keksintöjen kärkipäähän lukeutuvalla kulkuvälineellä, polkupyörällä.

Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi

En ollut uskoa silmiäni 5. toukokuuta 2016, kun valtamedia kaivoi pohjattomista laareistaan päivän kohuaiheeksi Pirkkalan monisteen. Siitähän tietysti kohuttiin jo 1975, kun kysymyksessä oli ajankohtainen (oppi)materiaali; lisäksi monisteeseen on viitattu läpi seuraavien vuosikymmenien säännöllisesti aina, kun 1970-luvun vasemmistolaisuutta on pengottu yhtään syvemmältä tai professionaalimmin. Lyhyesti sanottuna: Pirkkalan moniste oli 1974–75 peruskoulussa Pirkkalassa kokeiltu historian oppikirjoja korvaava moniste, jonka historiakäsitys oli marxilainen. Tämä ei tietenkään porvarillista yhteiskuntaa vaalineelle oikeistolle ja oikeistomedialle kelvannut, vaan asiasta nostettiin kohu periaatteella "nyt nämä röyhkeät vasemmistolaiset menevät liian pitkälle". Hämmentävää kyllä, vuonna 2016 – koko maailmankuvan muututtua täydellisesti – kyltymätön oikeistomedia nostattelee uutta kohua samalla periaatteella. Erityisesti SDP:läisten ainesten mukanaoloa on korostettu, millä on naurettavan ja pateettisen itsestäänselvä yhteys edellisenä päivänä uutisoituun gallupiin, jonka mukaan demarit olivat kirineet selvästi ykköseksi ja koko hallituksen suosio huvennut entisestään.

Kaikesta huolimatta monia on huolestuttanut ajatus, joka Pirkkalan monisteen taustoiksi esitettiin. Ettäkö vasemmisto 1970-luvulla rakensi määrätietoisesti sosialistista Suomea ihan kouluopetusta myöten kansan enemmistön tahdosta piittaamatta? On totta, ettei SKDL:n ja tuolloin vielä varsin vasemmalla operoineen SDP:n yhteiskannatus yltänyt 50 prosenttiin. Toisaalta kyseessä oli vuoden 1975 eduskuntavaalien perusteella kaksi suurinta puoluetta. Kun yllä mainitun gallupin mukaan nykyistä hallitustamme kannattaa 45,9 % äänestäjistä, tuolloin sosialistisiksi nimitettyjä puolueita kannatti 44,1 %. Ero on pieni – ja kuitenkin "perskeko" rellestää paraikaa ihan täysillä yhteiskunnan kimpussa muka näennäisenemmistön mandaatilla. Kaiken kukkuraksi eduskuntavaalien 1975 äänestysprosentti oli jopa 79,7 %, kun se vuonna 2015 oli ainoastaan 70,1 %. Ja toisin kuin typerä valtamedia uskottelee, äänestysaktiivisuuden lasku ei johdu niinkään ihmisten laiskistumisesta kuin kääntymisestä koko poliittista järjestelmää vastaan. (Jos nyt laskeskellaan, vuonna 1975 antoi 35,15 % Suomen äänioikeutetuista mandaatin sosialismille, 2015 nykyiselle hallitukselle 39,92 % ja tällä hetkellä sen ryöstökapitalismi saisi samalla äänestysvilkkaudella vain 32,18 prosentin mandaatin.)

Oikeistopainotteisen 2010-luvun valtavirta-Suomen on siis vaikea hyväksyä tosiasiaa, että tuntuva osa 1970-luvun puolivälin suomalaisista olisi halunnut sosialistisen Suomen. Niinpä Pirkkalan moniste – jonka taustalla oli muiden muassa Tampereen yliopiston psykologian laitos – on nähty esimerkkinä demokratianvastaisesta vasemmistolaisesta hivutuksesta tai, vielä höperömmin, suomettumisesta. On monta kertaa toistettu fakta, että 70-luvulla nimenomaan vasemmisto ei ollut suomettunut. Kommunisteja ja sosialisteja ohjasi sekä innostus aatteestaan että usko aatteeseensa, ei Neuvostoliitolle kumartelu. Sen sijaan oikeisto osasi kyllä suomettua, sillä se kumarteli NL:lle aatteensa vastaisesti. Niinpä (muutoinkin kyseenalainen) suomettumishöpötys on Pirkkalan monisteen yhteydessä täysin väärässä paikassa. Mitä vasemmiston hivutukseen tulee, näin vuoden 2016 perspektiivistä suhtaudun siihen lähinnä ihaillen. Missä nykypäivänä osataan usein vain ajautua latteaan keskustavasemmistoon tai konfliktiin kyttien kanssa, 1970-luvun puolivälissä rakennettiin viisaasti ja laaja-alaisesti rauhanomaista sosialistista vallankumousta. Oli vasemmistolainen mediakenttä ja kulttuurikenttä, oli punapääoma ja todellakin, kaiken kukkuraksi, vasemmistolainen peruskoululaisten oppikirja!

Mitä hienoa sitten oli (edes rauhanomaisen) sosialistisen vallankumouksen rakentamisessa? Nykyinen historiankirjoitus – mielenkiintoista: historiankirjoituksesta oli kysymys myös Pirkkalan monisteessa! – tietysti katsoo, että 70-luvun vasemmiston ajama sosialismi oli yhtä kuin Neuvostoliiton ja itäblokin malli. Useat aikakauden vasemmistoliikkeessä mukana olleet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. Heidän mukaansa 1970-luvun sosialistinen unelma syntyi hyvin pitkälti länsimaisen, 1960-luvun kulttuurisessa myllerryksessä muokkautuneen tajunnan pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallisesti helppo todentaa. Hieman yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi esittää, että uutta sosialistista Suomea rakensivat Pekka Kuusen ja Beatlesin lapset. 70-luvulle tultaessa heidän ajatuksensa vain radikalisoituivat – tämä oli hyvin yleinen ja yhdenmukainen länsimainen kehityskulku. Sosiologi Antti Eskola on syntynyt 1934 ja laulaja Liisa Tavi 1956, mutta molemmat olivat omalta osaltaan mukana paremman sosialistisen Suomen unelman rauhanomaisessa rakennustyössä. Täysin naurettava on se usein hoettu puppuväite, että tällaiset ihmiset olisivat toimineet vasemmistoliikkeessä jotenkin Moskovasta kauko-ohjattuina.

Pirkkalan monisteesta on mielestäni ihan asiallista herättää keskustelua, muttei sellaista typerryttävän yksipuolista, lyttäävää ja vääristelevää kohua, johon ala-arvoinen valtamedia jälleen kerran sortui. Ja tietystikään valtamediaa ei kiinnostanut tarttua syöttiin, jota muiden muassa Outi Popp ja minä tarjosimme Twitterissä. 1970-luvulla ei nimittäin juoninut tai hivuttanut ainoastaan vasemmisto, vaan – kahta kavalammin – tämän vaikutuksesta ja viime kädessä demokratisoitumisesta huolestunut oikeisto. Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli suorastaan salaseuran tavoin toiminut oikeistolainen hivutusorganisaatio, joka toimi vuosina 1973–91. Sen taustalla olivat lähinnä STK ja 1974 perustettu EVA. Julkisuudessa säätiöstä ei tiedetty yhtään mitään ennen vuotta 2004, jolloin ilmestyi sitä käsitellyt Jari Leskisen tutkimus. Säätiö näyttää onnistuneen melkein kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Alkuaikana se listasi tutkijoiden ja opettajien poliittisia kantoja sekä kirjoitti eduskunnan porvaripuolueille ryhmäpuheita koulutuspoliittisissa asioissa. 70-luvun kuluessa sen pyrkimyksiksi asettuivat "ajankohtaisten tietojen opettaminen tulosvastuullisesti" sekä "haitallisen kouludemokratian poistaminen". On muistettava, että peruskoulu oli tuolloin ihan uusi asia ja ajan ilmapiirin tuntien oikeisto, kenties psykologisella tasolla ymmärrettävästi, koki sen yleispätevän kansalaiskasvatuksen uhkana siinä missä kouludemokratiankin. Jälkimmäinen menikin läskiksi heti 1980-luvulla – ensin hieman oikeistolaistuttuaan – ja myös edellinen on viimeistään nykypäivään tultaessa kaikonnut. Tässä on syytä muistaa, että Pirkkalan moniste jäi kohun saattelemana käytöstä heti ensimmäisen kokeiluvuotensa jälkeen, Suomesta ei tullut sosialistimaata ja vasemmisto on siitä lähtien sekä taantunut että siirtynyt poliittisessa kentässä keskemmälle. Mutta joissakuissa meistä sosialistinen unelma elää yhä.

Mielenosoituksista ja niiden osanottajamääristä

Lauantaina 12. maaliskuuta osallistuin Helsingissä Joukkovoima-organisaation järjestämään mielenosoitukseen. Mukana oli riemastuttavan paljon väkeä, ja kulkue venyi todella pitkäksi. Poliisi ja media ilmoittivat jälkikäteen, että mukana oli 8 000 osanottajaa. Itse olin arvioinut meitä olleen varmasti yli 5 000. Näin ollen 8 000 voi periaatteessa pitää paikkaansa.

Joukkovoiman elokuun 22. päivän 2015 mielenosoituksessa, johon myös osallistuin, poliisi kertoi (ja media kaiutti) olleen 5 000 ihmistä. Nyt saamme eteen pienen ongelman. Elokuun mielenilmaukseen osallistui näet täysin varmasti enemmän väkeä kuin tähän maaliskuiseen vastineeseen. Missä 12.3. oli mielenosoittajia Helsingin kaduilla erittäin paljon Suomen mittakaavassa, oli meitä 22.8. aivan mullistavasti. Oman arvioni mukaan maaliskuun Joukkovoimaan osallistui enintään kaksi kolmasosaa elokuun Joukkovoiman osanottajamäärästä – ts. elokuussa oli mukana ainakin puolitoista kertaa niin paljon väkeä kuin nyt maaliskuussa. Jos mielenosoittajia oli nyt todella 8 000, pitää elokuun tapahtuman järjestäjien arvioima 12 000 varmasti paikkaansa ja poliisin sekä valtamedian levittämä viisituhantinen näyttää entistäkin häpeällisemmältä "arviolta".

Lisää ongelmia tulee vastaan, kun muistamme arvion palkansaajien mielenilmauksesta Helsingissä 18. syyskuuta 2015. Poliisin mukaan mielenosoittajia oli 30 000. Vaikka mitenpäin kääntelisin Rautatientorilta otettuja kokonaiskuvia, en näe niissä enempää kuin maksimissaan kaksi elokuun Joukkovoimaa. Jos meitä oli tuolloin 12 000, syyskuun mielenosoituksessa oli näin ollen enintään 24 000 osallistujaa – todennäköisesti vieläpä paljon vähemmän. Hjallis Harkimon kerrottiin väittäneen, että useita yleisötilaisuuksia nähneenä hänen arvionsa Rautatientorin ihmismäärästä oli alle 10 000! Hjalliksen kanta hallituksen vastustajiin luonnollisesti tiedetään, mutta niin tiedetään poliisinkin kanta. Paitsi, että poliisi otti itsekin osaa palkansaajien mielenilmaukseen! Poliisin resurssit olivat uhattuna yhtä lailla kuin kymmenien muidenkin alojen, ja poliisin edustajia lähti mielenosoitukseen mukaan. Helsingin palkansaajien mielenosoitus voi täten olla hyvinkin poliisin "suojeluksessa": kyse ei missään tapauksessa voinut olla marginaaliryhmien rettelöinnistä, miksi vielä elokuun Joukkovoima-miekkarikin yritettiin vääristää. Nyt maaliskuussa en onneksi ole huomannut samaa tapahtuneen. Toki poliisi oli lauantaina varustautunut huomiota herättävällä määrällä maijoja ja parilla kyttähepalla.

Ajatusleikkejä: jos Rautatientorilla oli syksyllä todella 30 000 mielenosoittajaa, elokuun Joukkovoima-mielenosoituksessa oli vähintään 15 000. Tällöin nyt maaliskuussa meitä olisi takuulla vielä enemmän kuin 8 000. Tämä on mahdollista, mutta epätodennäköistä. Toisaalta, jos Hjalliksen "alle 10 000" pitäisi paikkaansa, poliisin elokuinen "5 000" olisi samassa linjassa, mutta tuolloin 12.3. osanottajia olisi ollut vain kolmisentuhatta, mikä ei todellakaan voi olla oikea lukema. Maaliskuun Joukkovoimassa oli niin paljon väkeä, ettei sieltä löytänyt edes tuttuja, joita kuitenkin todistettavasti oli mukana. Ehkä voisi varovasti julistaa, että elokuun Joukkovoimassa oli mukana yli 10 000, syyskuun palkansaajien mielenosoituksessa kenties noin 20 000 ja maaliskuun Joukkovoimassa yläkanttiin arvioiden 8 000.

Itse vuodesta 1996 lähtien erinäisiin mielenilmauksiin osallistuneena olen tottunut siihen, että poliisi arvioi osallistujamäärät todennäköisimmin alakanttiin. Järjestäjien arvioima 1500 on pelkistetty "noin tuhanneksi" ja peräti kertaalleen laskettu 240 "noin sadaksi". Tiistaina 8.3. Tampereella (usean muun paikkakunnan tavoin) järjestetty naistenpäivän "Otetaan yö takaisin" -mielenosoitus keräsi virallisen arvion mukaan 400 osanottajaa. Olin 18.4.2015 Helsingissä TTIP:n ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten vastaisessa mielenosoituksessa, jossa oli perin pohjin samanlainen väkimäärä – ja meitä oli Thomas Wallgrenin itse huolellisesti laskemana 540. Niinpä uskallan väittää Tampereen naistenpäivän miekkariin osallistuneen todennäköisemmin 500 kuin 400 ihmistä. Naistenpäivän ja Joukkovoima-lauantain välissä pidettyyn opintotukimielenosoitukseen osallistui monien lähteiden mukaan "tuhansia opiskelijoita"; toisaalta Helsingin Uutisten mukaan "paikalle odotettiin jopa 4000 ihmistä, mutta kuvien perusteella aivan niin paljon ei ainakaan Kansalaistorille päätynyt". Luultavasti ei päätynytkään. Onneksi opintotukimielenosoituksen pieni vajaus palkittiin odotettua suurempana väkijoukkona lauantain yleismielenosoituksessa, jossa hallitusta syytettiin opintotuen kutistamisen lisäksi lukemattomista muista vääryyksistä.

Joka tapauksessa on päivänselvää, että suomalaiset ovat nyt mielenosoitusten tiellä ihan eri lailla kuin vuosikymmeniin ehkä Irakin-sodan vastaista liikettä (2003) lukuun ottamatta. Maaliskuun suurella mielenosoitusviikolla nähtiin naistenpäivän mielenilmausten ja opintotukimielenosoituksen lisäksi vielä Metsähallituksen yhtiöittämis- ja myyntiaikeita vastustanut mielenilmaus sekä viljelijöiden traktorimielenosoitus ennen viikon huipentanutta Joukkovoimaa. Tällaisella meiningillä hallitus on lirissä, ja mielenilmaisut hallitusta vastaan normalisoituvat kaiken kansan keskuudessa koko ajan. Suurta iloa tuotti myös sosialismi-sanan näkyminen lukuisissa kylteissä, lippusissa ja lappusissa lauantain suurmielenosoituksessa. Oikeisto on tehnyt kaikkensa sosialismin käsitteeksi epäajankohtaistamiseksi ja naurunalaistamiseksi, mutta reaktiona näyttää olevan sosialismin uusi ajankohtaistuminen sekä käsitteenä että käytännössä. Kun oikeisto tekee kaiken pieleen, on vasemmiston hetki koittanut; kun kapitalismi luhistuu ja fasismia ei haluta, tulevaisuus on sosialismin.

Käsitteiden vääristelystä

Ajauduin tuossa kesemmällä Twitterissä yllättävään keskusteluun. Muuan henkilö, joka oli eräästä tärkeästä poliittisesta kysymyksestä samaa mieltä kuin minä, paljastui muutoin oikeistolaiseksi. Siinä ei vielä ole mitään ihmeellistä. Omituista oli se, kuinka hän argumentoi näkemyksiään. Hänen suhteensa nykysuomalaiseen yhteiskuntaan oli lähes yhtä kriittinen kuin minun, mutta hän liitti sen miltei päinvastaiseen kehykseen. Suurten yhtiöiden saneluvalta, jota valtiojärjestelmä myötäilee, ei ollut hänelle kapitalismia lainkaan, sillä kapitalismi on kuulemma täysin vapaata. Sen sijaan hän painotti valtion ohjailua, ja koska valtio on leikissä mukana, lopputuloksella on jotakin tekemistä sosialismin kanssa. Todellakin, tämä kanssakeskustelijani oli sitä mieltä, että nykyinen suuryhtiöiden ja ison rahan valta ei ole kapitalismia vaan sijoittuu jonnekin sosialismin ja fasismin välimaastoon.

Sosialismin käsite on viime aikoina ollut muutoinkin vääristynyt. Eräässä toisessa nettikeskustelussa kaksi vasemmistoaktiivia yltyi väittelemään käsitteen sisällöstä. Luulisi vasemmistolaisten pitävän sosialismia positiivisena tavoitteena, mutta toisen keskustelijan mukaan käsitteestä oli syytä luopua, sillä siitä tulee mieleen kaikkea negatiivista. Hänkin korosti valtion mahtiasemaa ja lisäksi työn palvomista itseisarvona. Jälkimmäinen ei tietysti liity asiaan mitenkään. On totta, että sosialismin oppihistoriassa on uskottu hyvän valtion mahdollisuuteen – eikä siinä ole minusta sinänsä vieläkään mitään pahaa. Täytyy silti muistaa, että esimerkiksi osuuskuntatoiminta edustaa vähintään yhtä oleellisesti sosialismin ideaa kuin valtio. Sosialismi ei siis ole yhtä kuin valtiollisuus tai valtioaate. Tuontapaiset käsitykset ja väitteet ovat vääristyneitä, elleivät suorastaan tahallaan vääristettyjä.

Ison rahan systeemin nimittäminen sosialismiksi ei ole edes mikään ääritapaus. Nettihaku johdatti minut eräänä päivänä vahingossa Hommaforum-linkkiin, jossa kokoomuspuoluetta kutsuttiin "korporaatiokommunistiseksi". Voi pyhä jysäys. Nyt suuryhtiöiden valta ei enää ollut kapitalismia, fasismia eikä edes sosialismia, vaan peräti kommunismia. Muistaako joku vielä George Orwellin kirjan Vuonna 1984?

Oma lukunsa on korporaation tai korporatismin käsite, joka usein liitetään suuryhtiöihin ja niiden valtaan. Amerikanenglannissa sana corporation tarkoittaa yleisesti yritystä, yhdistystä tai kunnallishallintoa. Sen sijaan esimerkiksi Suomessa korporaatio on Wikipedian mukaan yhdistys, joka on "lailla tai asetuksella järjestetty erityistä tarkoitusta varten" – esimerkiksi yliopiston ylioppilaskunta tai työntekijöiden tai työnantajien etujärjestö. Tämän mukaan SAK ja EK ovat korporaatioita, mutta Nordea ja Microsoft eivät ole. Tosin Wikipedia tunnustaa myös, että sanaa käytetään yrittäjähenkisten ihmisten puheenvuoroissa hallinnollisesti byrokraattisista suuryrityksistä, joissa "työntekijän yksilölliset taidot ja kyvyt pyritään hukuttamaan organisaation ns. harmaaseen massaan". Korporatismin Wikipedia yhdistää ensisijaisesti Mussolinin Italiaan ja Francon Espanjaan, joissa ammattikuntiin kuuluminen oli työntekijöille pakollista ja ne myös käyttivät valtaa. Jos korporaation merkitykseksi ymmärretään jenkkiläinen 'corporation' tai lähtökohdaksi yrittäjämielisten palopuheet, voi nykysuomalaista systeemiä nimittää korporatismiksi, mutta nimenomaan siinä tapauksessa mukana ei ole sosialismin – saati kommunismin – vivahdettakaan.

Kun tuo Hommaforum tuli mainituksi, muistetaanpa yksi termi, jonka persuilijat ja valitettavasti monet muutkin nyky-Suomessa vääristävät. Se on tietysti feminismi. Lukemattomat miehet inttävät nettikeskusteluissa kivenkovaan, että feminismi tarkoittaa sekä naisvaltaa että naisten miehistämistä. Kuitenkin feminismin oppihistoria korostaa täysin yksiselitteisesti sukupuolista tasa-arvoa eikä kenenkään valtaa. (Itse asiassa feminismin oppihistoriasta löytyy paljon dekonstruktion eli [sosiaalisten] rakenteiden purkamisen ideoita.) Käsitys naisten miehistämisestä on sitäkin älyttömämpi. Sanaa 'feminism' on nimittäin vanhastaan käytetty myös naisellisuuden (tai naismaisuuden) merkityksessä. Konservatiivimiehet haikailevat vanhanaikaisen, klassisesti naisellisen naisen perään ja syyttävät feministejä sen myytin katoamisesta perustellen usein asiaansa pehmeillä arvoilla. Ottaisivatko nämä miehet feminismin opit "onkeensa" ja oivaltaisivat, että pehmeitä, klassisesti naisellisia arvoja voivat yhteiskunnassa toteuttaa myös he itse – miehet – eivätkä vain heidän patriarkaalisesta käskystään naiset?

Purettuani hieman feminismin ja korporaation käsitteitä voisin lopuksi purkaa myös muita tässä tekstissä käytettyjä termejä alkutekijöihinsä:
• Kapitalismi –> capital-ism –> pääomaan perustuva järjestelmä. Kapitalismia ei siis ole ainoastaan 100 % vapaa markkinatalous, vaan kaikki pääomien kasvattamiseen – marxilaisittain voiton maksimointiin – pohjautuva toiminta. On olemassa myös valtiokapitalismia sekä korporaatiokapitalismia, mitä korporaatio-sanalla ikinä tarkoitetaankin.
• Sosialismi –> social-ism –> yhteistoiminta-aate, yhteiskunnallisuusaate, toisaalta tällaisiin aatteisiin pohjautuva järjestelmä. Valtio ilman yhteistoiminnallisia ideoita, yhteisvastuuperiaatetta, käsitystä yhteiskunnasta kokonaisuutena ja yhteisöllisiä tai yhteiskunnallisia omistussuhteita ei ole sosialistinen yksikkö.
• Kommunismi –> commune-ism –> yhteisyysaate ja yhteisyyteen pohjautuva järjestelmä. Yksityisen rahan (tai yksityisomistuksen) ja kommunismin yhdistelmä on käsitteellisesti mahdoton. Käsitteellä ei lisäksi ole suoraa yhteyttä totalitarismiin, vaan yhteys löytyy ainoastaan yhteiskuntahistoriasta ja välivaiheen muodossa oppihistoriasta.

Sinivihreät

Olen silloin tällöin tekemisissä Vihreä Puolue -nimisen ryhmän kanssa. Moni on kysynyt heiltä ja sivumennen sanoen myös minulta: minkä tähden ryhmä on valinnut itselleen nimen, jonka voi sekoittaa Vihreään liittoon eli vihreisiin? Oikea vastaus (siitä riippumatta, mitä ViPun väki sanoo) tietysti kuuluu: juuri siksi. ViPu on nimittäin ihan aidosti vihreä ryhmä, klassisessa merkityksessä. Heidän "syvävihreä" ideologiansa nostaa ympäristön ja ekologisuuden kaikkien sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden edelle. Koska nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei saa korjatuksi ympäristöongelmia vaan jopa suoraan aiheuttaa niitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen vallankumous. Sen sijaan poliittinen puolue, jota nykyisin kutsutaan vihreiksi, on täysin lukittautunut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sen tähden kutsun puoluetta tässä artikkelissa sinivihreiksi ("de blågröna"?).

Oma lukunsa on se, mitä sinivihreiden "vihreys" tarkoittaa. Onko kysymys edes ympäristöasiasta? Historiallisesti toki kyllä. Silmäni kuitenkin avautuivat eräänä päivänä Tampereen Keskustorilla, kun yritin jutella paikallisten nuorvihreiden kanssa. Heille ajatus vihreistä ympäristöpuolueena tuntui olevan täysin vieras. Nykyään sinivihreät ovat paljon kiinnostuneempia suvaitsevaisuudesta, jonka symboliksi vihreä väri käy oikein hyvin: maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille näytetään vihreää valoa. Lisäksi vihreä on islamin tunnusväri sekä kristillisessä liturgiassa toivon väri. Johtuuko sinivihreiden uussuuntautuminen alitajuisesti sen faktan ymmärtämisestä, ettei ympäristön tila heidän nykyisellä politiikallaan parane? Kapitalismin, suvaitsevaisuuden ja alkeellisen yhteisvastuullisuuden yhdistelmä on tietysti klassista liberalismia, mitä sinivihreät ihan selkeästi edustavat poliittisella kentällä.

Kriittisesti ajattelevat ihmiset ovat jo kauan puhuneet viherpesusta. Wikipedia-määritelmän mukaan viherpesu tarkoittaa "pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle". Käsite yhdistetään yleensä ympäristöystävällistä imagoa hyödyntäviin bisnesfirmoihin, mutta valitettavasti samaa voidaan käyttää myös sinivihreiden yhteydessä. Nimimerkki Rötösherranen bloggasi syyskuun alussa subkeskustelusta väittäen, ettei nykysuomalainen poliittinen keskustelu ole keskustelua ollenkaan. Subkeskustelu on "alisteista poliittisten puolueiden julkisuuskoneistoille ja niille mielipiteille, joita oletetaan omien olemassaolevien ja potentiaalisten kannattajien haluavan kuulla". Poliitikot "vastaavat ennalta opetelluilla fraaseilla kysymyksiin, joita he osaavat odottaa". Puolue ei siis toimi edustamansa asian hyväksi vaan kantaa sellaista imagoa, ikään kuin se toimisi edustamansa asian hyväksi – ja äänestäjät pitävät sitä uskottavana. Tämän logiikan mukaan sinivihreät ovat viherpesupuolue ja ajavinaan ympäristöasioita, mitä perustelee jo Talvivaaran porskuttaminen yhä menemään – sinivihreiden istuessa hallituksessa. Ovatko sinivihreät myös pinkkipesupuolue? Uudempi käsite pinkkipesu tarkoittaa samaa kuin viherpesu, mutta ympäristön tilalle vaihdetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä sinivihreät kannattavatkin globaalin kapitalismin etuja, koska absurdisti kokevat niiden edesauttavan ihmisoikeuksia.

Venäjää kohtaan sinivihreillä on erityinen kielteinen pakkomielle. Koska he vastustavat Putinia, he ovat alkamassa hyväksyä Nato-jäsenyyden, koska sen sotakoneiston (!) avulla Putinin homoja sortava hallinto voidaan todennäköisemmin nujertaa. Sinivihreästä perspektiivistä on vaikea käsittää, että heidän hihhulointinsa herättää itsessään vastahihhulointia. Samahan on toteutunut kotimaan poliittisella kentällä: perussuomalaiset saavat kiittää kannatuksestaan melkein yksinomaan sinivihreitä, joiden politiikan vastareaktiosta on tullut paljon suositumpi kuin sen kohde. Itänaapurissa sinivihreät olettavat laajojen kansankerrosten odottavan läntisiä ihmisoikeusvapauttajia – ymmärtämättä, että mitä enemmän heidänlaisensa hihhuloivat lännessä, sitä voimakkaampaa on heidän ykkösinhokkinsa Putinin kannatus idässä. Kannatuksella ei oikeasti voi olla heille väliä, sillä ainoa, mikä sinivihreille kelpaisi Venäjällä, on lännen masinoiman ns. rekisteröimättömän opposition valta. Tämän radikaalioikeistosta (mm. Aleksei Navalnyi) ja länsimielisistä (mm. Garri Kasparov) koostuvan opposition kannatus on Venäjällä marginaalinen. Sen sijaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista voisi nousta toimiva vastavoima (ellei kansakunta ryhmittyisi kylmän sodan tilassa Putinin taakse), mutta heitä sinivihreät eivät edes noteeraa. Vapautuksen sijaan lännen invaasio Venäjällä synnyttäisi loputtoman sotatilan. Sota on maailman pahin ihmisoikeusloukkaus. Itä-Ukraina on pian verrattavissa Irakiin ja Afganistaniin, joissa länkkärit eivät ole yhtään enempää vapauttajia. Mitä itse vapauteen ja ihmisoikeuksiin tulee, moniko sinivihreä on vaivautunut huomaamaan, että tänä kesänä Pietarissa järjestettiin Pride-kulkue ja Kiovassa se puolestaan peruttiin?

Jos sinivihreille puhuu sosialismista, he ilmoittavat heti vastustavansa sellaista järjestelmää kaikin keinoin. Kokoomuksen he sen sijaan hyväksyvät vallanpitäjäksi, koska "äänestäjät päättävät – se on demokratiaa". Mikäli sosialismin kannattajat voittaisivat jossakin vaalit ja alkaisivat sosialisoida yhteiskuntaa äänestäjien enemmistön tuella, sinivihreät hukkaisivat mystisesti demokratiakortin ja alkaisivat kampanjoida sosialisteja vastaan ihmisoikeuskortilla tai jollakin muulla kortilla. Lienee tarpeetonta edes mainita, että meikäläinenkin yhteiskunta on pullollaan sekä demokratia- että ihmisoikeuspuutteita. Tässä asiassa sinivihreitä ei pidä sekoittaa punavihreisiin (tai "vihervasemmistoon") eikä päinvastoin. Oma vankka kokemukseni on, että vuoden 2007 jälkeen punavihreät ovat joko kääntyneet sinivihreiksi tai pakkautuneet vasemmistoliittoon.

Eräs vihertävä Twitter-aktiivi on udellut minulta, onko hänen puolueensa minulle samanlainen inhokki kuin hänelle perussuomalaiset. Vastaus on tietysti ei. Vastapuoleni suomalaisella puoluekentällä on ja pysyy kokoomus. Myös itse persut sijoittuvat asteikossani sinivihreiden alapuolelle – joskin he tuovat minulle useammin hyvää mieltä: he naurattavat. Vihreät voisivat olla nykysuomalaisella poliittisella skaalalla ihan siedettävä puolue, mutta yksi asia herättää minussa omakohtaisen kiusaantumisreaktion. Huolimatta politiikkansa ristiriidoista, näennäisyyksistä ja viimeaikaisista muutoksista sinivihreät nimittäin onnistuvat yhä vetämään puoleensa maailmanparantajia. Todellakin, naiivit ihmisrassukat, joilta puuttuu suomalaisen ja länsimaisen politiikan kokonaiskuva, kuvittelevat vilpittömästi ja toden teolla luovansa parempaa maailmaa osallistumalla keskustaliberaalin puolueen toimintaan. Itse en samastu mihinkään ideaan vahvemmin kuin maailmanparantamiseen – ja sen seurauksena minä olen radikaali äärivasemmistolainen. Tätä pyydän jokaista vihertävää lukijaa nyt pohtimaan: miksi näin? Miksi niin monet siellä, miksi minä täällä?