Minä, äärivasemmistolainen

Äärioikeistosta on puhuttu viime aikoina paljon. Keskustavasemmiston dominoiman keskustelun sekaan on ilmestynyt oikeistolaisia, jotka ovat muistuttaneet äärivasemmiston olemassaolosta. Siinä on sitten ihmetelty, mikä äärivasemmisto oikein on. Asiaan liittyvät kommentit ovat olleet pihalla kuin ne surullisen kuuluisat lumiukot. Yhdet ovat lätisseet läpiä päähänsä jostain Baader-Meinhof-tyyppisestä terrorismista, jolla varmaan on Suomessa pitkät perinteet. Toisaalta Li Anderssonin ehdottaminen äärivasemmiston lempipoliitikoksi on herättänyt turhautumista – ja naurua. Kaikkein eniten ulkona oli persujen James "Potkukelkka" Hirvisaari, joka kuvitteli äärivasemmiston pesivän vihreissä. Tosin "Sarvihiiri" ei liene koskaan yrittänytkään sisälle asioihin vaan lähinnä eduskuntaan.

Tämän tekstin on nyt sitten kirjoittanut ihan oikea äärivasemmistolainen. Mitä se tarkoittaa? Teenkö väkivaltaisia iskuja oikeistohenkisiin tilaisuuksiin? En tietenkään. Äänestänkö vihreitä? En äänestä puoluetta, joka kannattaa kapitalismia. Li Anderssoniakaan en fanita, vaikka hän onkin ihan fiksu nuori nainen. Äärivasemmiston näkökulmasta Anderssonin ja Dan Koivulaakson vasemmistolaisuus on laimeaa ja sovinnaista.

Mitä sitten tarkoittaa, että olen äärivasemmistolainen? Käsitteitä käyttäen voisi tiivistää: olen sosialisti ja kommunisti, pasifisti ja omalla laillani feministikin, ja vastustan kapitalismia, fasismia ja imperialismia. Näiden asioiden suhteen en tee kompromisseja.

Jollekulle voi nyt ensimmäisenä juolahtaa mieleen kysymys: miten voi olla sosialisti ja kommunisti? Olen molempia, sillä kapitalismin oloissa kannatan sosialismia, mutta sosialistisissa oloissa kannattaisin valmistautumista tulevaan kommunismiin. (Ja kommunismihan ei tietenkään ole mitään stalinismia, vaan yhteisyyteen perustuva yhteiskuntajärjestelmä ja siihen pyrkivä ideologia.) Jos olisin maolainen, pyrkisin kapitalismista suoraan kommunismiin. Minä en pyri, sillä mielestäni kokonaisen sukupolven (tai parin) täytyy ensin kasvaa uuteen, tasa-arvoistavaan, kaikenlaista riistoa ja sortoa kaihtavaan sosialistiseen todellisuuteen, ennen kuin ihmisten välinen kauna ja katkeruus voi olla riittävästi kitketty. Oma sosialismini ei vertaudu mihinkään Paavo Arhinmäkeen, joka samastaa käsitteen entiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, vaan aitoon ja alkuperäiseen asiaan: talouden yhteiskunnallistamiseen ja pyrkimykseen sen avulla kohti kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.

Sosialistisissa ja kommunistisissa teksteissä, kuten runoissa, puhutaan usein "aseettomista käsistä". (Klassisia esimerkkejä ovat Elvi Sinervon Lintu mustasiipi lennä ja Sinä tiedät luokkasi lait.) Tämä muistuttaa, että aseistautuminen ja militarisointi ovat vallanpitäjien keinoja pitää alemmat yhteiskuntaluokat kurissa. Puhutaan väkivaltakoneistosta. Jos alemmat luokat aseistautuisivat, heistä itsestään tulisi väkivaltakoneisto. Jos yhteiskunta on väkivaltainen ja aseistettu, heikommat joutuvat aina vahvempien vallan alle. Väkivalta on aina sortoa. Myös valtioiden ja sotilaallisten liittoutumien nimissä tehty väkivalta on sortoa. Sen tähden en hyväksy sotaa tai sotilaallista väliintuloa minkäänlaisena ratkaisuna kriiseihin, enkä ole suorittanut asepalvelusta. Aseellista vallankumoustakaan en ole koskaan kannattanut, sillä tiedän voivani sellaisen sattuessa joutua omapäisenä yksilönä väärälle puolelle. Minun silmissäni aseiden ja väkivallan minkäänlainen hyväksyminen on periksi antamista, kompromissin tekemistä nykyisen vallanpitomentaliteetin kanssa. Sillä konstilla ei rakenneta parempaa maailmaa.

Julkinen keskustelu ei ole ymmärtänyt feminismiä viime aikoina sen enempää kuin sosialismia tai kommunismiakaan. Minun feminismini ilmenee kahdella tasolla. Ensiksikin puolustan naisten asemaa siinä missä muidenkin sortoa kokevien ryhmien. Näihin kuuluvat myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt (jälkimmäisten asia on jopa hyvin lähellä minua) sekä maahanmuuttajat, sanoipa politiikassa sekoileva persulauma mitä hyvänsä. Toiseksi sota ja väkivalta sekä kapitalistinen kilpailu edustavat hyvin miehisiä käyttäytymismalleja, hoiva ja vastikkeeton hyödykkeiden jako taas selvästi naisellisia. Kumpiinhan sosialismin, tai ylipäänsä hyvän yhteiskunnan, olisi parempi pohjautua?

Oma kapitalisminvastaisuuteni ilmenee jo suhteestani sosialismiin ja kommunismiin. Fasisminvastaisuus taas on hyvin pitkälti yhtä kuin sorron vastustaminen – sillä lisäyksellä, etten hyväksy viime aikoina yltynyttä elämäntapakontrollia, joka olisi valmis kieltämään alkoholin ja tupakan (kannabiksesta nyt puhumattakaan) ja pakottamaan ylipainoiset laihdutuskuurille muka "kansanterveyden", käytännössä kansantalouden nimissä. (Tämä myös muistuttaa, kuinka näppärästi kapitalismi ja fasismi palvelevat toisiaan.) Jäljelle jää vielä imperialismi. Mitä se on? Yhdysvallat imperialistisena suurvaltana kuuluu jo jokaisen tiedostavan suomalaisen(kin) perusymmärrykseen. USA pyrkii hallitsemaan maailmaa rajojensa ulkopuolella työntäen kaikkialle aseitaan, dollareitaan tai populaarikulttuuriaan kunkin "tarpeen" mukaan. Usein Naton nimissä tapahtuva aseellinen väliinmeno eri puolille maailmaa on imperialismia, mutta niin on myös "värivallankumouksen" rahoittaminen vanhalla mantereella tai massamedian, hittilistojen ja Hollywoodin avulla toteutettava laskelmoitu kulttuurinmuokkaus. Imperialismia ei voi laittaa yksin jenkkien tiliin, sillä lukuisat Euroopan maat ovat mukana imperialistisessa Natossa ja koska EU myötäilee Naton ja samalla USA:n periaatteita politiikassa, koko EU paljastuu imperialistiseksi organisaatioksi. Nationalisti vastustaa EU:ta ja Natoa siksi, että ne kahlitsevat Suomen vapautta. Äärivasemmistolainen vastustaa niitä myös siitä syystä, että Suomi kahlitsee EU:n jäsenenä ja kahlitsisi Naton jäsenenä monen muun vapautta.

Miten toteutan äärivasemmistolaisuuttani käytännössä? Tuumailenko sitä vain keskenäni tietokoneen ääressä? Tuumailulla voi olla jotain väliä, jos jakaa ideansa toisten nähtäviksi niin kuin itse teen. Vasemmistossa ei perinteisesti ole väheksytty poliittista agitointia, ja toisaalta vaietuista näkökulmista puhuminen on myös opettamista – jolla on niin paljon väliä, että poliitikot eri puolilla maailmaa yrittävät puuttua koulujen oppisisältöihin. Kompromissittomuuteni ilmenee lisäksi niin, etten hyväksy nykyisen eduskuntavasemmiston toimintaa. Sen sijaan olen alusta alkaen mukana tulevassa vasemman laidan yhteenliittymässä, joka kehittyy vasemmiston pienpuolueiden ja riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistyön ympärille. Äärivasemmistolaisuuteni on myös sitä, etten korruptoidu tekemään työtä sellaisissa firmoissa tai sellaisilla aloilla, joita pidän haitallisina kannattamille arvoille ja ajatuksille. Olen työskennellyt mm. kirjastossa, yliopistossa ja taidegalleriassa sekä keväällä 2011 Demokraattisen sivistysliiton tiedottajaharjoittelijana; näin ollen voin puhtaalla omatunnolla todeta, ettei avullani ylläpidetä kapitalismia.

Yksi keskeinen näkökulma tästä kirjoituksesta vielä puuttuu. Äärivasemmistolaisuuteni on myös elämän puolustamista. Väkivalta on elämän tuhoamista, ja kapitalismi myy elämän pilkkahinnalla. Luontoa riistetään ja sorretaankin, mutta elämä pesii luonnossa. Tästä johtuen ympäristöajattelu on minulle, no, sanotaan nyt, että luonnollista. Viime vuosina alle puoleen Suomesta tapetut sudet saavat sympatiani susivihamielisten ihmisten aseistetun väkivaltakoneiston sijaan, Talvivaaran roistot joutaisivat puolestani yhteiskuntapalveluun aina korruptoituneita viranomaisia myöten, ja sosialistista yhteiskuntajärjestelmää tarvitaan ilmastonmuutoksen taltuttamiseksi. Elä ja anna toistenkin elää! Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti! Vapaus, sisaruus ja tasa-arvo – rauha, ystävyys ja solidaarisuus – rakkaus, onni ja harmonia! Siinä sanoja ja lauseita, joiden mukaan ja puolesta elän ja parannan osaltani maailmaa.