En ollut uskoa silmiäni 5. toukokuuta 2016, kun valtamedia kaivoi pohjattomista laareistaan päivän kohuaiheeksi Pirkkalan monisteen. Siitähän tietysti kohuttiin jo 1975, kun kysymyksessä oli ajankohtainen (oppi)materiaali; lisäksi monisteeseen on viitattu läpi seuraavien vuosikymmenien säännöllisesti aina, kun 1970-luvun vasemmistolaisuutta on pengottu yhtään syvemmältä tai professionaalimmin. Lyhyesti sanottuna: Pirkkalan moniste oli 1974–75 peruskoulussa Pirkkalassa kokeiltu historian oppikirjoja korvaava moniste, jonka historiakäsitys oli marxilainen. Tämä ei tietenkään porvarillista yhteiskuntaa vaalineelle oikeistolle ja oikeistomedialle kelvannut, vaan asiasta nostettiin kohu periaatteella "nyt nämä röyhkeät vasemmistolaiset menevät liian pitkälle". Hämmentävää kyllä, vuonna 2016 – koko maailmankuvan muututtua täydellisesti – kyltymätön oikeistomedia nostattelee uutta kohua samalla periaatteella. Erityisesti SDP:läisten ainesten mukanaoloa on korostettu, millä on naurettavan ja pateettisen itsestäänselvä yhteys edellisenä päivänä uutisoituun gallupiin, jonka mukaan demarit olivat kirineet selvästi ykköseksi ja koko hallituksen suosio huvennut entisestään.
Kaikesta huolimatta monia on huolestuttanut ajatus, joka Pirkkalan monisteen taustoiksi esitettiin. Ettäkö vasemmisto 1970-luvulla rakensi määrätietoisesti sosialistista Suomea ihan kouluopetusta myöten kansan enemmistön tahdosta piittaamatta? On totta, ettei SKDL:n ja tuolloin vielä varsin vasemmalla operoineen SDP:n yhteiskannatus yltänyt 50 prosenttiin. Toisaalta kyseessä oli vuoden 1975 eduskuntavaalien perusteella kaksi suurinta puoluetta. Kun yllä mainitun gallupin mukaan nykyistä hallitustamme kannattaa 45,9 % äänestäjistä, tuolloin sosialistisiksi nimitettyjä puolueita kannatti 44,1 %. Ero on pieni – ja kuitenkin "perskeko" rellestää paraikaa ihan täysillä yhteiskunnan kimpussa muka näennäisenemmistön mandaatilla. Kaiken kukkuraksi eduskuntavaalien 1975 äänestysprosentti oli jopa 79,7 %, kun se vuonna 2015 oli ainoastaan 70,1 %. Ja toisin kuin typerä valtamedia uskottelee, äänestysaktiivisuuden lasku ei johdu niinkään ihmisten laiskistumisesta kuin kääntymisestä koko poliittista järjestelmää vastaan. (Jos nyt laskeskellaan, vuonna 1975 antoi 35,15 % Suomen äänioikeutetuista mandaatin sosialismille, 2015 nykyiselle hallitukselle 39,92 % ja tällä hetkellä sen ryöstökapitalismi saisi samalla äänestysvilkkaudella vain 32,18 prosentin mandaatin.)
Oikeistopainotteisen 2010-luvun valtavirta-Suomen on siis vaikea hyväksyä tosiasiaa, että tuntuva osa 1970-luvun puolivälin suomalaisista olisi halunnut sosialistisen Suomen. Niinpä Pirkkalan moniste – jonka taustalla oli muiden muassa Tampereen yliopiston psykologian laitos – on nähty esimerkkinä demokratianvastaisesta vasemmistolaisesta hivutuksesta tai, vielä höperömmin, suomettumisesta. On monta kertaa toistettu fakta, että 70-luvulla nimenomaan vasemmisto ei ollut suomettunut. Kommunisteja ja sosialisteja ohjasi sekä innostus aatteestaan että usko aatteeseensa, ei Neuvostoliitolle kumartelu. Sen sijaan oikeisto osasi kyllä suomettua, sillä se kumarteli NL:lle aatteensa vastaisesti. Niinpä (muutoinkin kyseenalainen) suomettumishöpötys on Pirkkalan monisteen yhteydessä täysin väärässä paikassa. Mitä vasemmiston hivutukseen tulee, näin vuoden 2016 perspektiivistä suhtaudun siihen lähinnä ihaillen. Missä nykypäivänä osataan usein vain ajautua latteaan keskustavasemmistoon tai konfliktiin kyttien kanssa, 1970-luvun puolivälissä rakennettiin viisaasti ja laaja-alaisesti rauhanomaista sosialistista vallankumousta. Oli vasemmistolainen mediakenttä ja kulttuurikenttä, oli punapääoma ja todellakin, kaiken kukkuraksi, vasemmistolainen peruskoululaisten oppikirja!
Mitä hienoa sitten oli (edes rauhanomaisen) sosialistisen vallankumouksen rakentamisessa? Nykyinen historiankirjoitus – mielenkiintoista: historiankirjoituksesta oli kysymys myös Pirkkalan monisteessa! – tietysti katsoo, että 70-luvun vasemmiston ajama sosialismi oli yhtä kuin Neuvostoliiton ja itäblokin malli. Useat aikakauden vasemmistoliikkeessä mukana olleet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. Heidän mukaansa 1970-luvun sosialistinen unelma syntyi hyvin pitkälti länsimaisen, 1960-luvun kulttuurisessa myllerryksessä muokkautuneen tajunnan pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallisesti helppo todentaa. Hieman yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi esittää, että uutta sosialistista Suomea rakensivat Pekka Kuusen ja Beatlesin lapset. 70-luvulle tultaessa heidän ajatuksensa vain radikalisoituivat – tämä oli hyvin yleinen ja yhdenmukainen länsimainen kehityskulku. Sosiologi Antti Eskola on syntynyt 1934 ja laulaja Liisa Tavi 1956, mutta molemmat olivat omalta osaltaan mukana paremman sosialistisen Suomen unelman rauhanomaisessa rakennustyössä. Täysin naurettava on se usein hoettu puppuväite, että tällaiset ihmiset olisivat toimineet vasemmistoliikkeessä jotenkin Moskovasta kauko-ohjattuina.
Pirkkalan monisteesta on mielestäni ihan asiallista herättää keskustelua, muttei sellaista typerryttävän yksipuolista, lyttäävää ja vääristelevää kohua, johon ala-arvoinen valtamedia jälleen kerran sortui. Ja tietystikään valtamediaa ei kiinnostanut tarttua syöttiin, jota muiden muassa Outi Popp ja minä tarjosimme Twitterissä. 1970-luvulla ei nimittäin juoninut tai hivuttanut ainoastaan vasemmisto, vaan – kahta kavalammin – tämän vaikutuksesta ja viime kädessä demokratisoitumisesta huolestunut oikeisto. Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli suorastaan salaseuran tavoin toiminut oikeistolainen hivutusorganisaatio, joka toimi vuosina 1973–91. Sen taustalla olivat lähinnä STK ja 1974 perustettu EVA. Julkisuudessa säätiöstä ei tiedetty yhtään mitään ennen vuotta 2004, jolloin ilmestyi sitä käsitellyt Jari Leskisen tutkimus. Säätiö näyttää onnistuneen melkein kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Alkuaikana se listasi tutkijoiden ja opettajien poliittisia kantoja sekä kirjoitti eduskunnan porvaripuolueille ryhmäpuheita koulutuspoliittisissa asioissa. 70-luvun kuluessa sen pyrkimyksiksi asettuivat "ajankohtaisten tietojen opettaminen tulosvastuullisesti" sekä "haitallisen kouludemokratian poistaminen". On muistettava, että peruskoulu oli tuolloin ihan uusi asia ja ajan ilmapiirin tuntien oikeisto, kenties psykologisella tasolla ymmärrettävästi, koki sen yleispätevän kansalaiskasvatuksen uhkana siinä missä kouludemokratiankin. Jälkimmäinen menikin läskiksi heti 1980-luvulla – ensin hieman oikeistolaistuttuaan – ja myös edellinen on viimeistään nykypäivään tultaessa kaikonnut. Tässä on syytä muistaa, että Pirkkalan moniste jäi kohun saattelemana käytöstä heti ensimmäisen kokeiluvuotensa jälkeen, Suomesta ei tullut sosialistimaata ja vasemmisto on siitä lähtien sekä taantunut että siirtynyt poliittisessa kentässä keskemmälle. Mutta joissakuissa meistä sosialistinen unelma elää yhä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti