Selkeyttä luokkahämmennykseen

Palaan vielä kerran yhteen vuoden valaisevimmista kirjoitelmista, Johanna Vuorelman artikkeliin Turkin poliittisesta kehityksestä. Sen mukaan globaali kapitalismi on nostanut Turkissa esiin vanhasta sivistyseliitistä taustoiltaan poikkeavan vanhoillisen talouseliitin, jonka Recep Tayyip Erdoğanin ja AKP-puolueen populistinen retoriikka samastaa "unohdettuun kansaan". Vuorelma mainitsee myös Donald Trumpin, jonka äänistä suuri osa oli leimallisesti peräisin USA:n vanhoilliselta väestöltä. Nythän Trump on ollut jyräämässä entistä poliittis-kulttuurista eliittiä, mutta nostamassa tilalle Wall Streetin eliittiä eli talouseliittiä. Poliittis-kulttuurinen eliitti on hukannut kansansivistystehtävänsä ja höpsähtänyt pönkittämään talouseliittiä vanhoilla sivistyskeinoillaan; nyt uusi presidentti ilmaisee, ettei sitä enää tarvita.

Samaan aikaan Suomessa on keskusteltu sivistysporvareiden katoamisesta. Porvarihallitus on ajanut vimmatusti alas suomalaista koulutusta ja kansansivistystyötä. Teot puhuvat paljon, mutta myös teoriatasolla voi havaita, että meillä ovat vallassa ihan uudenlaiset porvarit. Keskustalainen pääministeri on yritysjohtaja ja miljonääri. Kokoomus on ollut globaalin kapitalismin ensisijainen edistäjä Suomen poliittisella kentällä. Perussuomalaiset taas edustavat populismia ja "unohdetun kansan" retoriikkaa. Suomen hallituksessa ei kuulu vanhan sivistyseliitin, vaan vanhoillisen talouseliitin ääni.

Entäs sitten? Eliitti on aina eliittiä – samaa paskaa eri paketissa? Nyt astuu näyttämölle luokkakysymys. Varsinkin perussuomalaisten äänistä suuri osa on leimallisesti ollut peräisin, paitsi vanhoilliselta väestöltä, myös alemmilta yhteiskuntaluokilta – työväenluokalta, maatalousväestöltä ja syrjäytetyiltä. Sama ilmiö löydettäisiin Trumpin ja Erdoğanin kannattajataustasta. Vasemmistossa tavataan ihmetellä, mikä saa työväenluokan äänestämään oman etunsa vastaisesti. Tätäkin on syytä tarkastella kapitalistisen globalisaation näkökulmasta.

Kun Neuvostoliitto kaatui, idänkauppa luhistui ja Suomea alettiin kiireellä liittää euroamerikkalaiseen talousyhteisöön, työttömyys yli viisinkertaistui ja vaikka se lähtikin pian laskuun, lukemat jäivät moninkertaisiksi verrattuna lamaa edeltäneeseen tasoon. Rakennusteollisuuden työttömyys oli pahimman laman aikana jopa 37 prosenttia. Ylipäänsä 1990-luvun lama kouraisi pahimmin yrittäjiä sekä yksityisen (ja ehkä kolmannen) sektorin työläisiä. Voi olla, että pomo ja duunari kokivat yhdessä julkisen sektorin työpaikat jonkinlaisiksi suojatyöpaikoiksi, joista ei osallistuttu talkoisiin. Laman jälkeinen politiikka onkin varsin yksiselitteisesti suuntautunut yksityisen sektorin pönkittämiseen. Tätä on perusteltu – sivistyneelle kansalle – järkisyillä, mutta tosiasiassa kyse on ollut Suomen sisäänajosta euroamerikkalaisen talousyhteisön ja globaalin kapitalismin toimintatapoihin.

Kun yksityistä sektoria pönkitetään, tulee yksityisen sektorin eliitistä väistämättä tärkeämpi eliitti kuin vanha poliittis-kulttuurinen sivistyseliitti. Elinkeinoelämän keskusliitto sekä laajalti "asiantuntijoina" käytetyt yritysjohtajat ja pankkiirit eivät enää vastaanota poliittisen eliitin – edes pönkittävää – sanelua, vaan sanelevat itse politiikkaa. Tällä talouseliitillä ei ole mitään sivistystehtävää olemassakaan. Bisnespomot eivät ole sivistysporvareita, vaan sivistystehtävän kriitikkoja, jotka populistisen retoriikan avulla samastuvat "unohdettuun kansaan": eivät hekään ole saavuttaneet asemaansa koulutuksen ja sivistyksen, vaan röyhkeyden ja oveluuden avulla, jota populistisesti tykätään kutsua "kovaksi työksi".

Se osa porvaripuolueiden äänestäjistä, jonka tausta on työväenluokkainen, on katkera vasemmistolle, koska se katsoo vasemmiston hylänneen oman luokkansa. Sen sijaan vasemmisto näyttää hyysäävän pudokkaita, "syrjäytyneitä" (tärkeä valtamedian sanamuotoilu!), jotka vollottavat kadonneiden suojatyöpaikkojensa perään. Duunarieliitti (= hyvätuloiset, vakituisessa työsuhteessa olevat palkansaajat) ja työläistaustaiset yrittäjät pitävät työttömiä ja muita yhteiskunnan tuensaajia itseään ylempiluokkaisina, siis keskiluokkana, joka pyrkii elämään yhteiskunnan ja veronmaksajien siivellä. Sama ominaisuus yhdistetään turvapaikanhakijoihin ja viime kädessä koko julkiseen sektoriin, joka "täytyy" näennäisen perustellusti ajaa alas. Populistinen retoriikka unohtaa tahallisesti, että "syrjäytyneet" ovatkin oikeasti syrjäytettyjä ja vailla lukemattomia etuoikeuksia, joita työläistaustaisilla yrittäjillä ja duunarieliitillä on taloudellisen asemansa vuoksi. Ja vaikka näin olisikin, tyly oikeistolainen retoriikka kohtelee heitä "luusereina", jotka eivät ansaitse yhteiskunnan tukea. Työväki tekee työtä eikä vollota tukiaisilla – tämän retoriikan toi Suomen valtavirtaan, ei perussuomalainen puolue, vaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja 2006.

Myös vasemmisto unohtaa jotain. Kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni, että nykyisin varsin vallitseva uusvasemmistolaisuus on lähinnä moraalista siinä, missä vanha vasemmistolaisuus on luokkakantaista. Hylätessään porvarilliseen populismiin ja oikeistodemareihin kallistuvan osan työväenluokkaa, suosiessaan syrjäytettyjä pudokkaita ja turvapaikanhakijoita vasemmisto tekee moraalisesti sen, mitä vasemmiston kuuluukin – tukee yhteiskunnan heikoimpia. Samalla kuitenkin vasemmisto tulee suorastaan irtisanoutuneeksi luokkakantaisuudesta. Duunarieliitti ja työläistaustaiset yrittäjät tietävät, että suuri osa syrjäytetyistä on taustaltaan keskiluokkaa ja jopa turvapaikanhakijoissa on kotimaidensa entistä keskiluokkaa – huono-osaiset, populistisen retoriikan mukaan, eivät pääse tänne asti vaan jäävät taistelemaan kriisinsä keskelle. Uusvasemmisto unohtaa, ja uusvanhoilliset muistavat, että (tätä kirjoittaessani) alle 100 vuotta sitten Suomessa oli oma kriisi, luokkasota, jossa keskiluokan esivanhemmat lahtasivat työväenluokan esivanhempia.

Ymmärtääksemme 2010-luvun suomalaista yhteiskuntaa (joka ei ole turkkilainen eikä amerikkalainen, mutta globalisaation kumpaankin yhdistämä) on meidän ymmärrettävä, miksi yksi yhteiskunnallinen ryhmä tuntee luokkavihaa ja jopa herravihaa itseään alemmassa asemassa olevia kohtaan. Tässä näen myös kivuliaan haasteen vasemmistolle. Se ei saa porvarillistua eikä hyväksyä heikompien sortoa tai rasismia, vaan sen on löydettävä luokkakantaisuus uudelleen. Se ei saa osoittaa sormea osalle työväenluokkaa, että hei, te olette nyt porvareita, koska äänestitte oikeistoa. Sen täytyy todistaa tällekin osalle työväenluokkaa, että työttömät ja muut tuensaajat sekä turvapaikanhakijat kuuluvat työväenluokkaan – itse asiassa he ovat sen sorretuin osa. Muutoin vasemmistoa odottaa entistä pahempi marginaalistuminen ja samalla vieraantuminen: suorastaan hävettää, kuinka porvarihallituksen muuttaessa yhteiskuntaa aina vain tylymmäksi ja oikeistolaisemmaksi moni näkee vain pieniä Trump-natseja joka kulmassa.

Hyvät, pahat ja rumat

Poliittisessa näytelmässä hyvien rooli on varattu vasemmistolle, pahoja esittää oikeisto ja rumia populistiset konservatiivit. Vastakohtapareista puuttuvat tietenkin kauniit, minkä roolin ovat omineet urbaanit liberaalit (Suomessa vihreät) – huomaamattaan, ettei kauniilla ole mitään osaa koko näytelmässä. Koska viherliberaalit eivät ole kiinnostuneet hyvä–paha-akselista, heidän paikkansa sillä akselilla jää määrittämättömäksi, ja koska paha on paha, se saa viekoitelluksi "kauniit" hienoisesti puolelleen. Yhtä lailla rumien paikka hyvyyden ja pahuuden välillä jää epäselväksi, ja heille käy samoin kuin näennäisille vastakohdilleen. Sosiaalidemokraateilla on näytelmässä petkuttajien osa: he pukeutuvat kuin hyvät, mutta käyttäytyvät enemmän pahojen tavoin. Koska hyvän ja pahan mittasuhteet ovat tällä tavoin vääristyneet, keskustaksi kutsuttu ryhmä ei löydä paikkaansa oikeasti keskeltä vaan kallistuu niin ikään kohti pahaa, Suomen keskustan tapauksessa myös kohti rumaa.

Uskon ihan oikeasti pyhäkoulumaisella hartaudella, että vasemmiston universaalit ihanteet ovat samastettavissa hyvään. Tasa-arvo, hyvinvointi ja kansanvalta ovat niitä asioita, joiden pohjalta yhteiskuntaa on tervettä ja viisasta pyörittää. Ekologisuus on tietysti ylivertaisen tärkeä lähtökohta nykymaailmassa, mutta koen tasa-arvon ja hyvinvoinnin sisältävän myös luontoarvojen huomioimisen. Ei ihmetytä, että vasemmisto on Suomessakin parempi ympäristöasioiden huomioija kuin ympäristöpuolueena aloittaneet vihreät. Poliittinen pahuus on hieman monimutkaisempi määritellä. Yhtäältä sitä edustavat vasemmistolaisten ihanteiden vastakohdat (eriarvoisuus, pahoinvointi, harvainvalta + luonnon tuhoaminen). Toisaalta, vaikka pahoinvoinnin voi katsoa sisältävän tämän, kuolemien ja kärsimyksen aiheuttaminen nousee väkisinkin keskiöön. Suomen Vastarintaliike (SVL) on omaksunut väkivallan keinona vaikuttaa asioihin. SVL edustaa myös oikeistoa. Toisaalta SVL:n tuhot ovat toistaiseksi marginaalisia verrattuna siihen globaaliin hautajaissaattoon, mitä saa aikaan kapitalistis-imperialistinen oikeisto. Luonnolla, työläisillä, lapsilla, vanhuksilla ja syrjäytetyillä ei ole sille mitään arvoa, mikäli niitä riistämällä voi ansaita rahaa. Suomessa tätä oikeistoa edustaa kansan viidenneksen ikisuosikki kokoomus. Se, jonka kanssa vihreät, SDP ja jopa vasemmistoliitto olivat jälleen kerran valmiita perustamaan yhteisen hallituksen.

Vasemmisto on ollut viime vuosikymmeninä silminnähtävästi ihmeissään. Hyvyys ei myy uudessa yhteiskunnassa. Niinpä se on inhimillisesti sortunut etsimään apukeinoja ja yhteistyökumppaneita politiikan muilta lohkoilta. Houkuttelevimpia vaihtoehtoja ovat hyviksi pukeutuvat sosiaalidemokraatit ja "kauniiksi" identifioituneet viherliberaalit. Koska nämä hyväksyvät yhteistyön pahojen kanssa, ovat myös hyvät lipsahtaneet samaan seurueeseen pahojen kanssa. Kun sielu on sen verran myyty, että pahat hyväksytään, on omatuntoa ja itsetuntoa paikkailtava ylpeydellä siitä, ettei alennuta mihinkään tekemisiin rumien kanssa. Täydennyksen vuoksi muistutetaan, että rumat ovat myös pahoja. Näinhän tietyssä mitassa onkin, mutta perussuomalaiset eivät ole juuri sen pahempia kuin demarit ja vihreätkään. He ovat ainoastaan rumia. Konservatiivipopulismin vastustus saa vasemmiston pitämään itseään myös kauniina, vaikka kauneudella on vaikea myydä tahrittua hyvyyttä ihmisille, joille ulkokultaisuudella ei ole mitään arvoa aidon hyvyyden rinnalla.

Maailmassa, ja Suomessa, on siis takuulla vielä ihmisiä, jotka haluavat politiikkaan lisää aitoa hyvää – tasa-arvoa, hyvinvointia ja kansanvaltaa, no strings attached. Heitä on taatusti ihan riittämiin poliittisen liikkeen nostamiseksi menestykseen. Vuosikymmen vuosikymmeneltä vasemmisto on syyllistynyt aina vain uusien periaatteiden myymiseen oikeistolle, ts. hyvän luovuttamiseen pahalle. Se on edelleen inhimillistä, kun sosialismi ei ole myynyt niin kuin ennen. Kapitalismilla tahrittu "sosialismi" myy kuitenkin vielä huonommin. Apukeinojen etsintä kannattaisikin kääntää pahojen sijaan rumien suuntaan. Kun hyvä sosialismi oli vahvimmillaan Suomen politiikassa, se ei kaihtanut rumuutta, vaan päinvastoin karttoi ulkokultaisuutta. Vasemmiston on näin ollen hylättävä solidaarisuutensa demareiden ja vihreiden suuntaan, kokoomuksesta puhumattakaan, eikä se tarvitse nyökkäystä enempää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Ellei vasemmistoliitto tee tätä suunnanmuutosta, hyvän sosialismin, tasa-arvon, hyvinvoinnin ja kansanvallan tyhjäksi jääneen tontin sieppaa uusi vasemmisto, joka syntyy pienten vasemmistopuolueiden ja marginalisoitujen vasemmistojärjestöjen lopultakin yhdistyessä.

Sivistysyhteiskunta 2.0

Totean aluksi faktat. Yliopistot, kirjastolaitos ja Yleisradio on ajettu kukin omanlaiseensa kriisiin. Koulujärjestelmä kerää kehuja maailmalta, vaikka on luisumassa samaan kriisipuuroon. Hallitsevan aseman kaapannut kaupallinen media on häpeämättömän disinformatiivinen. Työelämänkin on todettu sujuvan paremmin, kun tekee töitä eikä ajattele. Nettifoorumeilla levitetään pelkoon, vihaan ja muihin alkukantaisiin tunteisiin vetoavaa populistista propagandaa.

Sivistysyhteiskunta ei ole pätenyt argumenttina enää pitkään aikaan. Se on reliikkikäsite kuten 'oikeusvaltio'; saa nähdä, tuleeko 'hyvinvointivaltiosta' joskus vastaava muinaismuisto. Osittain tämä johtuu siitä, että suomalaisen yhteiskunnan sivistyneisyyttä pidetään itsestäänselvyytenä (niin pidetään oikeuttakin, joka on yhtä lailla hukkateillä). Lisäksi 'sivistys' soinnahtaa vanhanaikaiselta ja sijoittunee mielikuvissa jonnekin siveellisyyden ja sivilisaation väliin. Edelleen, viime vuosien kulttuurissa on ollut muodikasta olla tyhmä. "Aivot narikkaan" on aikamme mahtilauseita siinä missä "rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy" tai vaihtoehtoisesti "maahanmuuttajat elää sosiaalituella ja vie meidän työpaikat".

Kuka hyötyy sivistyksen alennustilasta? Ja miksi? Eikö luulisi olevan kaikkien etu, että kansalaiset tietävät ja ymmärtävät asioita mahdollisimman laajasti? Niinhän sitä luulisi. Ensiksikin sivistyksen aallonpohjasta hyötyvät ne, jotka alasajavat sivistysyhteiskuntaa. Heidän ei tarvitse propagoida asiaansa, sillä vasta-argumentteja ei juuri kuulu ja ne vähätkin ovat joko vanhanaikaisia tai tyhmiä. Kansa saa mitä haluaa: valmiiksi viipaloitua leipää, kaupalliset sirkushuvit ja äänioikeuden nettifoorumeilla. Ja tietysti tyhmä kansa ymmärtää, että sivistysinstituutioiden alasajossa säästetään rahaa. Mihin tarkoitukseen, se jätetään avoimeksi.

Sivistyksen alasajosta hyötyvät siis vallanpitäjät, kukin omalla tavallaan. Kun koulu ei opeta, kirjasto ei palvele, Yleisradio tarjoaa massaviihdettä, julkkikset tunkevat vastaan joka lööpistä, populistit propagoivat nettifoorumeilla eikä yliopistossa ole opetusta vaan enintään kirjatenttejä, voi tyhmyyden ohella voittajaksi julistautua kaupallisuus. Kasvoton myyntikoneisto sanelee, mitä ostetaan ja kulutetaan, mitä medioita seurataan ja miten, mitä luetaan, mitä musiikkia kuunnellaan, mitä harrastetaan ja miksi, miten suhtaudutaan itseen, elämään ja maailmaan. Annetaan vaihtoehtoja, jotka ovat toistensa kaltaisia, mutta jotka antavat vaikutelman, että yksilö päättää itse valinnoistaan. Kapina massakulttuuria vastaan synnyttää vastakulttuurin, jossa ovat heti apajilla samat myyntimiehet. Vain sivistyksen luoma tiedostaminen voi vapauttaa tästä vankilasta, mutta nythän sitä ei ole tarjolla. Se ei myy.

Yhteiskunnallisella tasolla sivistymättömyys hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kun Marx tuo korkeintaan mieleen hupsut elokuvaveljekset, luokkavihollinen tarkoittaa peruskoulun rinnakkaisluokkalaista ja työväen puolue on kokoomus, porvari on turvassa ja nukkuu hyvin. Yhteiskuntarauhaa häiritsee enintään populistien möykkääminen maahanmuuttajia tai vasemmistovihreitä vastaan, mutta sekin lopulta tuudittaa turvalliseen uneen: nythän yhteiskunnan katkeroituneet riitelevät keskenään eivätkä yhdessä vallanpitäjiä vastaan, mikä olisikin vanhanaikaista. Ja raha sen kun virtaa.

No niin. Niille, joilla on vielä sivistyksen rippeitä tallella, edelliset kolme kappaletta riittänevät perusteiksi, miksi köyhälistön ja sivistyneistön etu on nyt yhteinen ja poliittisen vasemmiston täytyy EHDOTTOMASTI pyrkiä pelastamaan sivistysinstituutiot. Ne eivät ole yhteiskunnan muuttamisen ratkaisu, mutta niissä on sen ratkaisu. Epämuodikas sivistysyhteiskunnan idea on pelkäämättä nostettava pöydälle kuin komerossa nälässä pidetty kissa. Jos tämä sukupolvi ei tee vallankumousta, annetaan seuraavalle sukupolvelle tieto vallankumouksesta ja sen tekemisen välineistä.

Lisäsivistys voi myös auttaa ymmärtämään, mikä kaikki tässä kehutussa yhteiskunnassa on täysin rempallaan, miksi on, ja miksi sitä kuitenkin kehutaan. Opitaan tiedostamaan, mitä kätkeytyy korulauseiden, iskulauseiden, mainoslauseiden taakse, miksi voidaan hyvin ja miksi pahoin, ja millä kaikilla keinoilla asioille voi tehdä jotain. "Mene kouluun, koditon", sanoi Bertolt Brecht, mutta nykyään on vaara, että koulussa oppii vain pehmoisia puolivillaisuuksia ja keskenkasvuista sosiaalisuutta. Sivistämällä itseään oppii, mistä tämä johtuu, miksi kodittoman kouluunmenoa on ylipäänsä pidetty tärkeänä – ja mitä kaikkea sivistys, sivistysyhteiskunnasta puhumattakaan, tekee mahdolliseksi meistä jokaiselle.