Työväenluokka, keskiluokka, vasemmisto, oikeisto

Pidin perjantaina 27. huhtikuuta 2018 Pispalan kirjastossa luennon aiheesta Luokkakysymyksen ongelmia Suomessa – 1918, 1968, 2018. Kuten saattoi pelätä, vapunalusviikonlopun perjantai-ilta, etenkin kirjaston puolelta olematon mainostus ja "nimetön" luennoitsija saivat paikalle vähänlaisesti kuulijoita. Sain kuitenkin heiltä palautetta, että kelpaisin puhumaan tästä aiheesta isommillekin areenoille. Tämä kirjoitelma on tiivistelmä luennolla käsittelemistäni asioista.

Se Suomi, joka ajautui sisällissotaan (luokkasotaan) vuonna 1918, oli täysin erilainen maa ja yhteiskunta kuin nykyinen. Esimerkiksi vuonna 1920 suomalaisista työssäkäyvistä yli 70 prosenttia työskenteli maatalouden parissa; teollisuus ja rakennusala saivat yhteensä vain 11,5 %:n osuuden, jos "sekatyötä" (reilut 4 %) tai maataloustyöhön sisältyvää rakentamista ei huomioida. Niinpä Suomen työväenluokka – nykymerkityksessä – oli melkoisen pieni. Luokkasodassa punaisten puolella parempia oloja vaatinut köyhälistö oli melko isolta osin maaseudun köyhälistöä. Vasta vuosien 1939–45 sotien jälkeen Suomi todella teollistui ja alkoi heti sen kannoilla muuttua palveluyhteiskunnaksi. Kun vasemmisto nappasi enemmistön vuonna 1958 valitusta eduskunnasta, oli vaalivoiton takana kirjaimellisesti työväenliike.

Radikaali työväenliike oli 1920–30-luvun Suomessa käytännössä kielletty. Sodanjälkeisessä rauhansopimuksessa Neuvostoliitto vaati kommunistien toiminnan laillistamista. Syntyi uusi puolue, SKDL – kommunistien ja vasemmistososialistien yhteistyöelin – joka sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa mahtavan kannatuksen. Kommunisteja oli jopa hallituksessa, mutta vuoden 1948 poliittisten kärhämien seurauksena heidät sysättiin jälleen pitkäksi aikaa oppositioon. Suomalaisen yhteiskunnan kokonaisvaltainen rakennemuutos (elinkeinorakenteen lisäksi muuttui asumisrakenne, eli Suomi kaupungistui) alkoi kuitenkin vaatia yhteiskuntasuunnittelua, missä sosiologit ja sosiaalipoliitikot (muun muassa Pekka Kuusi) saivat huomattavan aseman. 1960-luvulla he suosittelivat syrjittyjen kommunistien ottamista hallitukseen, mikä tapahtuikin vuonna 1966. Kaikki tämä enteili ja edesauttoi vasemmistolaista virtausta, joka Lapualaisoopperan ja Vanhan valtauksen kaltaisten ilmiöiden myötä tavoitti valtavirran huomion.

Virtaus? Ooppera? Ei kuulosta työväenluokalta. Uudet vasemmistolaiset – uusvasemmistolaiset – eivät usein olleet työläistaustaisia, vaan keskiluokkaa. Uusvasemmiston tunnusmerkkejä ovat 1) moraalinen perusta luokkakantaisuuden sijaan, 2) rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen lukeminen sinänsä vasemmistoon. Vuoden 1968 tienoilla syntyi siis Suomeen "keskiluokkainen" vasemmisto. Tosin uusvasemmisto vasemmistolaistui selvästi 1970-luvulle tultaessa, ja muun muassa (perinteisesti keskiluokkaisilla) taiteen ja tieteen aloilla toimineet vasemmistoradikaalit julistautuivat työläisiksi perustaen myös uusia ammattiliittoja (esim. Kulttuurityöntekijäin Liitto 1972, Tutkijaliitto 1976). 1980-luvulle tultaessa virtaus kuitenkin kääntyi, ja nousevan ympäristöliikkeen sekä uuden liberalismin avittama vihreä liike veti puoleensa entisiä vasemmistoradikaaleja. Tämä osoittaa, ettei vuoden 1968 uusi vasemmisto osannut irtautua keskiluokkaisesta ytimestään: sen perinteenvastaisuus ja alttius kulttuurisille virtauksille tai uutuuksille ajoi sen pian oikealle. Lopullisesti vanhasta vasemmistosta teki silppua postmodernismi yhdistettynä sosialistisen blokin nujertumiseen.

1960–70-luvun nuoret vasemmistolaiset mielsivät itsensä marxilaisittain "tiedostavaksi etujoukoksi", mutta olivatko he sen sijaan eliittiä? Nämä kaksi asiaa ovat jyrkässä ristiriidassa keskenään, mutta keskiluokkaistaustaisella vasemmistolla ne näyttävät menevän sekaisin. Tutkija Semi Purhosen artikkeli Sukupolvikokemukset, sukupolvitietoisuus ja eliitti: sukupolvien "ongelma" suurten ikäluokkien elämäntarinoissa (teoksessa Suuret ikäluokat, Vastapaino 2005) jakaa haastateltavat kahteen ryhmään: eliittiin ja ei-eliittiin. Vain eliitiksi kutsutulla ryhmällä esiintyy myönteistä asennoitumista ns. 60-luvun radikalismiin, ja vain sama ryhmä mieltää itsensä "60-luvun sukupolveksi" "suurten ikäluokkien" sijaan. Ei-eliitin parissa esiintyy sen sijaan konservatiivisia näkemyksiä – ja kun tähän lisätään ilmeinen katkeruus sitä kohtaan, että eliitti kaappasi itselleen sukupolvensa äänen (eräiden näkemysten mukaan koko suomalaisen yhteiskunnan), saadaan perusta 2000-luvun uudelle aatteelliselle mullistukselle: uuskonservatismille ja perussuomalaisilmiölle.

Oikeistolaiset ovat jo kauan valehdelleet, että yhteiskunta on vasemmistolaisten vallassa. Tähän liittyy vasemmiston ja liberaalien samastaminen toisiinsa (angloamerikkalainen käsite "Liberal Left", Suomessa "vihervasemmisto"). Tämän propagandan kautta on mahdollista mieltää vasemmistolaisuus elitismiksi. Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja puhui "työväen presidentistä"; perussuomalaiset taas olivat "työväenpuolue ilman sosialismia". Näin oikeisto on käännyttänyt suuren osan työväenluokkaa tuekseen ja vasemmistoa vastaan. Samalla tavoin työttömät ja muut pudokkaat sekä Suomeen asti päässeet maahanmuuttajat on samastettu ylempiin yhteiskuntaluokkiin, kun taas oikeistolaiset uuskonservatiivit ovat edustavinaan "kansan syviä rivejä". Tämä näkemys sivuuttaa tosiasian, että lukuisat konservatiivit ovat sosioekonomisilla mittareilla hyväosaisia ja muodostavat jopa uuden talouseliitin, vaikkeivät olekaan taustoiltaan perinteistä porvari- tai yläluokkaa tai yhteydessä kulttuurieliittiin. Tämä ilmiö on kansainvälinen (vrt. Trumpin äänestäjät USA:ssa ja Erdoğanin tukijat Turkissa). Toisella puolella – "meidän puolella" – taas unohdetaan, että pintapuolisesti järjetön nurinkurinen luokkaviha kätkee taakseen toisen tosiasian: maaseudun vanhaan köyhälistöön juontuvat sukujuuret omaavien uuskonservatiivien esi-isät saattoivat taistella punaisten puolella nykyisten vasemmistolaisten pudokkaiden valkoisia esi-isiä vastaan vuoden 1918 luokkasodassa.

Satunnainen vallankumousnäkökulma

Esitän tässä alussa joitakin aika satunnaisia yleispiirteisiä väittämiä ja sen jälkeen oman suhteeni niihin. En välttämättä allekirjoita väittämiä, vaan en oikopäätä hylkääkään. Väittämät ovat tällaisia: Työväenaate ei kiinnosta työväkeä. Maailmanparantaminen on hyvin toimeentulevan keskiluokan idealistista puuhastelua. Valtaosalla nykysuomalaisista on asiat hyvin. Ääriliikkeet saavat aikaan vain eripuraa, sekasortoa ja kauhua. Hippejä ei kiinnosta yhteiskunnallinen suuntautuminen.

Lähden liikkeelle työväestä ja työväenaatteesta. Oma luokkataustani on paikallaan selvittää. En ole syntyisin työväenluokkaisesta vaan lähinnä keskiluokkaisesta kodista. Toisaalta tämä on illuusio. Äitini oli kyllä maaseututaajaman virkamieskodista, mutta isäni tuli työläisperheestä ja oman varhaislapsuuteni koti oli melko köyhä. Toisaalta en pitänyt isäni isästä, alkoholisoituneesta duunarista, joka kuoli ennen kuin täytin viisi vuotta. Omasta kodistamme tuli 1980-luvun kuluessa paitsi keskiluokkainen, jopa tarkemmin määritellen ylemmän keskiluokan koti. Mutta jälleen toisaalta: en pitänyt siitä kehityksestä lainkaan. Samastuin siis melko varhain vaatimattomasti toimeentuleviin – enkä kuitenkaan työväkeen. Tämän ehkä luontevana seurauksena on ollut vasemmistolainen aate, joka ei silti assosioidu työväenaatteeseen.

Marxilaisissa piireissä puhutaan paljon työväestä, sillä Marxin mukaan nimenomaan työväenluokka on vallankumouksellinen luokka; toisin sanoen vallankumous on tieteellisesti katteettomalla pohjalla, ellei se sitoudu työväenluokan etuihin. Näin ollen – mikäli SKP lasketaan perustetuksi 1918 eikä 1994 – kaksi viimeisintä Suomessa perustettua äärivasemmistopuoluetta on käyttänyt työväki-käsitettä nimessään: Kommunistinen Työväenpuolue (1988) ja Suomen Työväenpuolue (2006). On kuitenkin tunnustettava, että viimeistään 1980-luvulta alkaen työväenluokkainen politiikka Suomessa on ollut SDP–SAK-linjan dominoimaa, ja tämän seurauksena osa työväestöstä on sosioekonomisesti täysin vieraantunut proletariaatista. Vaikka omistus- ja tuotantosuhteiden kannalta onkin yhä olemassa jotain sellaista kuin "työväenluokka", sillä olisi nykyisissä sosiokulttuurisissa oloissa käytännössä mahdotonta olla yhtenäinen luokkaidentiteetti. Kulttuurintutkijat ovat myös moneen kertaan osoittaneet, että vasemmistoaatteen sijaan työväestöön kuuluvia ihmisiä viehättävät muita useammin luonteeltaan äärikonservatiiviset tai fasistiset kulttuuri-ilmiöt.

Työväenaate ei siis voi olla sama asia kuin vasemmistoaate tai sosialistinen aate. Sen sijaan työväenaatteen täytyisi, alkuperäisen sosialistisen luonteensa säilyttäen, sisältyä sosialistiseen aatteeseen. Sitä kokonaisuutta ei ole olemassa, eikä se pysy kasassa, ilman radikaalia sivistyneistöä – mieluiten radikaaliproletaarista sellaista – joka käyttää opettavaa ja sivistävää luonnettaan hyväksi vallankumouksellisessa kasvatuksessa ja uudelleenkasvatuksessa. Ilman työväkeä sivistyneistö jää nyhjäämään kirjojensa ja tietokoneittensa ääreen, mutta ilman sivistyneistöä työväen liikkeellä ei ole suuntaa. Tästä olen kirjoitellut aiemminkin.

Näin heinäkuussa 2012 sivistyneistöproletaarin, tässä yhteydessä minun, puuhastelu todellakin näyttää ja tuntuu kirjojen ja tietokoneen ääressä nyhjäämiseltä. Kirjoitan tätä blogia, jolla on noin yhdeksän lukijaa. Joskus tekstini saa jonkin yksittäisen kommentin. Olen kyllä mukana Tiedonantajan blogitiimissä, mutta Tiekkarin sivuja ei päivitetä keskikesällä, ja syystä tai toisesta verkkotoimitus ei ole julkaissut viimekuista blogitekstiäni (joka käsitteli valtamedian Nato-myönteistä reaktiota Nikolai Makarovin puheeseen). Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että Suomi laitetaan heinäkuuksi kiinni, ja instanssi, joka tätä näennäistä "yhtenäiskulttuuria" – käytännössä valtakulttuuria – myötäillen laittaa itsensä heinäkuuksi kiinni, ei tee vallankumousta.

Vaikken olekaan hyvin toimeentuleva, olen siis taustaltani melko keskiluokkainen maailmanparantaja, jonka toiminta on joskus tunnistettavissa puuhasteluksi ja takuulla varsin idealistiseksi sellaiseksi. Siihen loppuvat myönnytykset toiselle väittämälle. Maailmanparantaja, sikäli kuin se minussa ilmenee, omistaa maailmanparantamiselle koko elämänsä. Se merkitsee humanistis-ekologis-sosialististen edistysaskelten etsimistä ja vainuamista kaikkialta yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista. Se merkitsee joko luovan tai käytännöllisen – omassa tapauksessani edellisen – "eteenpäin vievän" työn ensisijaista tekemistä siitä riippumatta, elääkö sillä vai ei – omassa tapauksessani ei. Maailmanparannusasiastakin olen kirjoitellut aiemmin.

Yllä olevasta voi helposti arvioida, että nykyinen suhteellinen köyhyyteni on omaa syytäni. Niin onkin, ellei nykyistä taloutta ja yhteiskuntaa sinänsä kyseenalaisteta. Totta kai ottaisin mieluusti vastaan palkkioita esim. kirjoittamistani netti- ja lehtiartikkeleista, mutta koska olen vallankumouksellinen, ei minulla ole paikkaa valtamediassa – ja ainoastaan valtamedialla on nykyisin vara maksaa toimittajille palkkaa tai säännöllisiä palkkioita. Koska kyseenalaistan mieluummin taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit kuin oman lähtökohtani (äärivasemmistolaisen maailmanparannustyön), siinä mielessä "valitsen" köyhyyden. Tätä nyt voi joku taantumuksellinen hyväksikäyttää arvioiden, että ihmisten (ainakin proletaarisen sivistyneistön) köyhyys on itse valittua ja omaa syytä, mutta arvio on väärä. Kapitalismissa tietty ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva joukko ihmisiä jää joka tapauksessa työttömäksi ja ulkopuolelle. Vaikka olenkin välillä ollut pätkittäin töissä, annan mieluusti oman mahdollisen paikkani systeemissä jollekulle, joka sen oikeasti haluaa. Siinä mielessä tunnen tekeväni hyvää.

Yhteiskunnallinen keskustelu marginalisoi yhä työttömät, pätkä- ja keikkatyöläiset, opiskelijat ja erilaiset pieneläkkeensaajat, vaikka nyky-Suomessa heitä on paljon. Koska täyttä palkkaa nostavien, kokopäivätyössä käyvien palkkatyöläisten taloudellinen asema on SAK–SDP:n ansiosta suhteellisen hyvä jopa verrattuna toimihenkilöihin ja yrittäjiin, sikäli voi tosiaan väittää, että valtaosalla nykysuomalaisista on (taloudelliset) asiat hyvin. Kuitenkin yllä mainittuja yhteiskunnan marginalisoituja on paljon, eikä Suomi vielä 2010-luvullakaan ole Iso-Britannian kaltainen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset elävät kokonaan eri piireissä – kiitos 1900-luvun jälkipuolen demokratiasuhdanteen. Niinpä harva ihminen pääsee pakoon tai eristäytymään marginalisoidun kansan todellisuudelta eli sosiaaliselta, psyykkiseltä ja fyysiseltä pahoinvoinnilta, ja näiden vaikutus tarttuu myös "etuoikeutetun" kansan elämään. Tätä pahaa oloa "etuoikeutetut" purkavat kanssaihmisiin erinäisinä sosiokulttuurisina vaateina (tyyliin: minäkin "joudun" käymään ohjatussa liikunnassa ja hoitamaan velvoitteeni sosiaalisessa mediassa – jos et tee samoin, syrjin ja kiusaan sinua) tai silkkana huonona kohteluna. Ääri-ilmiöitä tällä saralla edustavat vähemmistöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin tai seksuaalivähemmistöihin, kohdistuvat vihareaktiot. Mitä muuta he ovat kuin sijaiskärsijöitä, kun todellisia syyllisiä – pahoinvointia aiheuttavan järjestelmän ylläpitäjiä – ei tunnusteta ainakaan ääneen?

Tietysti jotkut tunnustavat järjestelmän ylläpitäjien, ja ylipäänsä järjestelmän, syyllisyyden kansan pahoinvointiin. Näistä erottuu kaksi selkeää leimaa. Yhtäällä ovat poliittiset ääriliikkeet, joista fasistisen äärioikeiston sivuutan tässä yhteydessä tuhahduksella – perustuuhan heidän analyysinsa tiedostamisen puutteeseen eikä tiedostamiseen kuten äärivasemmiston. Kuitenkin kommunistit, anarkistit ja muu selkeän antikapitalistinen vasemmisto leimataan samalla tavalla ääriliikkeiksi kuin natsit, ja heidän vaikutuksensa arvioidaan eripuraa, sekasortoa ja kauhua aiheuttavaksi. Itse en kannata sitä, että mielenosoittajat käyvät poliisin kimppuun, mutta reality check: poliisi on sata kertaa useammin käynyt mielenosoittajien kimppuun. Anarkistien väkivaltaleima on siis isolta osin väärinkäsitys. Kommunisteista väitetään tätä useammin, että he haluaisivat pystyttää diktatuurin. Tämä on silkkaa oikeiston mustamaalauksen tuotetta: klassisen kommunismin väheksymästä kapitalistisesta parlamentarismista on tehty demokratian ainoa hyväksytty muoto. Kaiken älyttömäksi kukkuraksi nykykommunistien päälinja hyväksyy nykyisen parlamentarismin. Minä tekisin siitä tuhannen silppua, mutta se on eri juttu.

Toinen leimallinen järjestelmän pahoinvointivaikutuksen tunnustava ryhmä on "hipit", vaihtoehtoisen elämäntavan ja -katsomuksen noudattajat, jotka puhuvat mieluummin Babylonista kuin kapitalismista. En näe ongelmaa heidän käsitteissään tai edes niiden ilmentämissä painotuksissa, vaan lähinnä siinä, mikä on heidän täydentävä leimansa: yhteiskunnallisen suuntautumisen sijaan käännytään mieluummin omiin sisäpiireihin, joissa syödään kasvisruokaa, soitetaan didgeridoota ja pössytellään pilveä. Rainbow Gathering -tapahtumat ovat syndrooman oire: uushippien "perhetapaamiset" pidetään kaukana asutuskeskuksista eikä ajasta ja paikasta hiiskuta yleisesti edes nettifoorumeilla. Yhteiskunnallinen tietoisuusvaikutus pysyy siis lähellä nollaa, lukuun ottamatta sitä, millaisia värinöitä Rainbow-kansa levittää kanssaihmisiin tapahtuman jälkeen. Toisaalta nykyhippejä tuntien ei voi sanoa, etteivät he suuntautuisi yhteiskunnallisesti. Hippileiman mollaamisen sijaan pitäisikin hipahtavissa piireissä elvyttää avoimempaa ulostuloa ja yhteiskuntakritiikkiä. Ihanteena tietysti olisi, että Babylonin vastustajat tunnustautuisivat yksiselitteisesti kapitalismin vastustajiksi (nykyisin moni hippi ei tiedosta tätä asiayhteyttä ja äänestää [oikeisto]vihreitä) ja ihan mieluusti myös päinvastoin. Yhteisrintama, anyone?

Tämä kirjoitelma on ehkä pitkä ja sekava, mutta toisaalta näkemykseni on, ettei näistä asioista pidä enää kirjoittaa sirpaleisesti. Asiat yksinkertaisesti liittyvät toisiinsa ja tämä on nähtävä. Kun alkaa vetää yhdestä langasta, koko vyyhti purkautuu. Elämme itsesäätelevässä totalitarismissa, ja koska olemme itsekin sen osia, purkautuminen voi alkaa meistä.

Työstä ja vähän taistelustakin

Työ on kummallinen asia. Sekä Raamatussa että Neuvostoliiton laissa on kirjoitettu: "Joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä." 1950-luvun harrastehirvitys Mieleni minun tekevi sanoo yksiselitteisesti: "Jokainen ihminen kaipaa työtä." Poliittiset päättäjät ylistävät kilpaa työn merkitystä. Julkkikset julistavat, että työ auttaa toipumaan menetyksestä ja välttämään masennusta. Ja kaikesta huolimatta en tunne montakaan ihmistä, joka ei heti lopettaisi työntekoa, jos siihen avautuisi taloudellinen tilaisuus.

Tosiasia on, että ihmiskunta on aina tehnyt kaikkensa välttääkseen liikaa työntekoa. Teknologisen kehityksen idea pohjautuu siihen. Kun kapitalismi vakiintui Eurooppaan, se antoi tehtaiden ja kauppayhtiöiden johtajille mahdollisuuden pitäytyä "vastuun" nimissä työnteosta yksinkertaisesti teettämällä hommat toisilla. Työläiset ajautuivat ihmisarvottomiin oloihin, joissa työtä teetettiin valtaosa vuorokaudesta ja palkkakin saatettiin maksaa yhtiön omina tuotteina. Syntyi vanha työväenliike, jonka uskomaton saavutus mm. Suomessa oli 8-tuntinen työpäivä. Myöhempinä vuosikymmeninä painotus on muuttunut: työväestön palkat ovat nousseet huomattavasti, mutta töitä teetetään jälleen usein toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Nyt kahdeksan tunnin ylittävää osaa kutsutaan "ylityöksi" ja siitä maksetaan ylimääräinen korvaus.

Kun Tampereen Vihreän puolueen järjestämässä kapakkapolitiikkaillassa puhuttiin työstä viime lokakuussa, joku otti esiin vanhan ajatuksen kuusituntisesta työpäivästä. Illan alustaja, prekariaattiin perehtynyt Jukka Peltokoski otti heti hälyttävän puolustuskannan: ei. Hänen ilmeiseksi yllätyksekseen paikallaolijat näyttivät olevan aiheeseen mieltyneitä. Yksi keskustelija muistutti, että mitä vähemmän työ sitoo aikaamme, sitä enemmän ehdimme muuttamaan yhteiskuntaa. Lopulta alustajakin antoi periksi ja suostui katsomaan työajan lyhentämistä yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona.

Peltokosken reaktio jätti pohdiskeltavaa. Miksi työtä käydään niin usein ensi tilassa puolustamaan? Lisäosviittaa tarjoaa sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen toiminta erityisesti sodanjälkeisenä aikana. Työajan lyhentäminen entisestään ei ole koskaan ollut asialistalla. Palkkojen nostaminen tekee työläisistä rikkaita, muttei vapaita. Marxin ja Engelsin julistusta "kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen" on sorkittu: sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike käyttää sitä muodossa "kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen". Lisäksi monia on hämmentänyt, miksei ay-liike aktivoidu nykyistä enemmän työttömyysasiassa. Onko unohdettu, että työttömät ovat työläisiä, joille ei riitä töitä? Vai muistetaanko se aivan nimenomaan?

Täytyy muistaa, että työväellä on aina vastapuolikin olemassa vaatimuksineen. Tehdastyöläisten kammottavat olot sijoittuvat aikaan, jolloin ei ollut demokratiaa. 1900-luvun alussa demokraattinen järjestelmä oli luotava, sillä muuten työläiset olisivat pysäyttäneet koneet. Kapitalisteilla ei ollut sen joukkovoiman edessä vaihtoehtoja. Siitä alkaa työväenliikkeen hämmentävä transformaatio yhteiskunnan tasapainoa horjuttavasta tekijästä yhdeksi sen ylimmistä ylläpitäjistä. Kehitys olisi ymmärrettävä, jos järjestelmä olisi lineaarisesti parantunut, mutta se on tulkintavirhe. Erityisesti 1980-luvulta alkaen kehitys on ollut yhteiskunnan alimman luokan osalta negatiivista. Sosiaalidemokraattien tyypillinen antikommunismi ei selity yhtään enempää.

Voisin ehdottaa, että kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä ikään kuin "kaappasi" sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen – Suomessa tämä tapahtui kansalaissodan (luokkasodan) jälkeen 1920-luvulla. Systeemi syötti liikkeeseen omat arvonsa, ja liike nieli ne selkä seinää vasten: viimeistään lapuanliike, Mäntsälän kapina ja IKL näyttivät, mitä väärällä puolella aitaa seisoville tehdään. Sen päälle tulivat talvisodan "ihme" ja sodanjälkeinen totalitaarinen isänmaallinen propaganda. Sos.dem. liike käsitti, että sen oli syytä pelata vallanpitäjien säännöillä, ja jos niillä pelattiin, selkeissä talousluvuissa mitaten hyödyttiin. Tänä päivänä kapitalismin säännöt vaativat mahdollisimman suuren työmäärän teettämistä mahdollisimman pienellä työntekijämäärällä. Ylityökorvaus on pieni paha, varsinkin kun työläisen on huono valittaa ylityöstä, koska hänellä on laillinen oikeus kieltäytyä siitä. Väliäkö sillä, jos hän saa potkut – työttömissä kyllä riittää reserviä. Niinpä sosiaalidemokraattinen ay-liike jatkaa pelailua vallanpitäjien säännöillä, hyväksyy niin työttömyyden kuin ylityöt ja keskittyy palkankorotusvaatimuksiin. Saahan isommilla palkoilla helpommin omistusasunnon, auton, ylellisyystavaroita ja pääsylipun yläluokan elämäntapaan.

Itse olen ollut työttömänä valtaosan tutkinnon suorittamisen jälkeisestä ajasta. Ollessani töissä olen aina havainnut, että viiden työtunnin jälkeen työtehoni lopahtaa säännöllisesti. Kokopäivätyössä stressaannuin valtavasti, kun tuntui, etten ehtinyt "omana aikanani" tehdä mitään kiinnostavaa tai oikeasti tärkeää. Työn ylistäjien ja puolustajien silmissä olen tietysti vastuuton luopio, mutta haluaisin esittää mielestäni pätevän kysymyksen: eikö olisi oikeasti yhteiskunnan (ei vain sen nykyisten vallanpitäjien) etu, jos työ jaettaisiin uudelleen, yhä useampi saisi työpaikan, kaikki saisivat toimeentulon eikä kukaan saisi burn-outia? Eikö olisi kokonaisvaltaiselle ihmisyydelle hyödyksi, jos raksatyöläinen ehtisi muutakin kuin rakentaa ja levätä, hoitsu muutakin kuin hoitaa ja levätä, myyjä muutakin kuin myydä ja levätä, ohjelmoija muutakin kuin ohjelmoida ja levätä? Ja keneltä se olisi pois? Progressiivinen verotus tasaa tuloja joka tapauksessa, kunhan se maltetaan säilyttää. Ettei vain pieni kiltti sosiaalidemokraattinen ay-työläinen ajaisi kapitalistin etuja?