Lähdetään liian ison kansainvälisen palan haukkaamisen ja EU-kotkotuksen sijaan liikkeelle klassisesti yhdestä maasta. Olkoon se yksi maa Suomi, koska täällähän sitä asutaan. Luodaan tänne uusi oma punainen mediakenttä, joka irtisanoutuu valtamediasta, sen näkökulmista ja puheenaiheista, ja määrää itse mistä ja miten kirjoitetaan. Luodaan myös kursseja ja "opistoja" opettamaan perusasioita ja herättämään tietoisuutta. Yhtenä oleellisena oppisisältönä on internetin ja sosiaalisen median aktivismi, joka on oikean tietoisuuden puuttuessa pelkkää sohimista.
Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.
Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.
"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.
Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.
Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.
Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste värivallankumous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste värivallankumous. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 14. lokakuuta 2018
perjantai 24. toukokuuta 2013
Viisuista kylmään sotaan
Eurovision laulukilpailu järjestettiin jälleen kerran lauantaina 18.5.2013, tällä kertaa Malmössä Ruotsissa. Suomea edusti Uuden musiikin kilpailun (UMK) voittaja, Krista Siegfrids kappaleella Marry Me. Jossain vaiheessa, UMK:n ja varsinaisten viisujen välissä brittilehdet levittivät huhua ja sen jälkeen itse artisti myönsi, että Marry Me on kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Itse olin oivaltanut asiayhteyden alusta lähtien. Kun euroviisujen aika koitti, Suomen esitykseen oli lisätty Siegfridsin pusu naispuolisen taustatanssijan kanssa. Tämä huomioitiin provokaationa mm. homovastaisessa mielenosoituksessa Georgian Tbilisissä sekä Venäjän lehdistössä. Juoru kiersi myös, että Turkin televisio ei samasta syystä näyttänyt viisufinaalia ollenkaan. Turkki boikotoi kuitenkin koko euroviisuja, joten naisten pussailu ei varmasti ollut näyttämättömyyden syy. Joku voisi silti sanoa, ettei savua ilman tulta.
Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.
Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.
Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.
En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.
1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.
Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.
Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.
Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.
Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.
En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.
1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.
Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.
tiistai 7. toukokuuta 2013
Virheellisen liittoutumisen kiihko
"Hmmm. Not what I wanted to hear." Näin kommentoi muuan Dusty-niminen herrasmies, kun Twitteriin oli linkitetty Chicago Tribunen uutinen YK:n tutkimusryhmän Syyria-lausunnosta. Sen mukaan maan kapinalliset olivat todistetusti käyttäneet kemiallista asetta – sariinikaasua, joka on hermomyrkky – kun taas Bashar al-Assadin hallituksen kemiallisten aseiden käytöstä ei löytynyt todisteen puolikastakaan. Kapinalliset ovat väittäneet asian olevan päinvastoin, ja länsimaiden valtamedia on toistellut ja levittänyt uskollisesti heidän näkemystään. Vain jotkin Verkkomedian kaltaiset vastarinnan kiisket ovat jaksaneet vikistä vastaan. Jo aiemmin oli ilmoitettu, että Syyrian kapinallisten johdossa on yhä enemmän islamistinen blokki. Samoin on lipsahtanut julki, että niin kutsuttu arabikevät heikensi monissa maissa naisten asemaa.
Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?
Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.
"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.
Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.
Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.
Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.
Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?
Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.
"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.
Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.
Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.
Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.
lauantai 19. toukokuuta 2012
Kirjava vallankumous
Maailmalla, leimallisesti entisessä itäblokissa, on tehty 2000-luvulla "värivallankumouksia". Toteutuneiden lisäksi saldona on vielä pari yritystä. Yhtä väriä tunnustavan vallankumouksen ongelma on aina tietty suppea-alaisuus. Näin äkkiseltään punainen vallankumous tuntuu hyvältä ajatukselta, mutta sekin tarvitsisi rinnalleen vihreää. Ja mikäli punaista ja vihreää heitetään jäsentelemättä toistensa sekaan, voikin tuloksena olla yksivärinen ruskea vallankumous. Sitä tuskin on monikaan vailla.
Niinpä esitän idean: Suomessa tarvitaan kirjava vallankumous. Tässä vaiheessa vallankumoussoppaan on ihan oikeasti paikallaan heittää erillisinä fragmentteina melkein mitä hyvänsä: punaista, vihreää, sinivalkoista, mullanruskeaa, mustaa, oranssia, pinkkiä ja indigoa. Kirjava vallankumous sopisi nimeksi sikälikin, että se yhdistäisi 2010-luvun alun riitapukarit: perussuomalaiset ja vihreät. Olihan nykyinen persu Veltto Virtanen aiemmin kirjavan puolueen kansanedustaja, ja kuten muistamme, kirjava puolue oli aiemmalta nimeltään ekologinen puolue. Se puolestaan irtaantui vihreistä. Sikäli kun persuilla ja vihreillä tosiaan on yhteistä historiallista taustaa, se tiivistyy nimenomaan sanaan 'kirjava'.
Mitä kirjavan vallankumoussopan ainekset olisivat käytännössä? Punainen, luonnollisesti, ilmaisee pyrkimystä vasemmistolaisten ihanteiden toteuttamiseen: kaikkien tasa-arvoiseen hyvinvointiin. Vihreä on mukana muistuttamassa, ettei ympäristöä voi koskaan sivuuttaa: luonto sanoo aina viimeisen sanan. Sinivalkoinen aate antaisi vallankumoukselle Nato- ja EU-vastaisuuden sekä ylikansallisen angloamerikkalaisen kulttuurihötön kritiikin. Agraarinen multa muistuttaa, että ravinto ja hyvinvointi tulevat maasta. Suoraan toimintaan ja anarkismiin assosioituva musta antaisi vallankumoukselle luonteen: tämä muutos ei tee rahavallan kanssa kompromisseja. Valtausliikkeen alkuperäinen väri oranssi ilmaisee yhteyttä "torikokousten" ja Occupy-liikkeen suuntaan. Seksuaalivähemmistöjen käyttämä pinkki puolustaa vähemmistöjen oikeuksia: tässä vallankumouksessa kaikkien kukkien on saatava kukkia. Indigo muistuttaa, ettei henkisen kasvun merkitystä pidä väheksyä: kristillisen tai ateistisen tyrannian aika on ehdottomasti ohi.
En tietenkään näkisi kirjavaa vallankumousta mitenkään lopullisena hyvän yhteiskunnan tuojana. Se on kuitenkin varsin miellyttävä välivaihe. Sen sijaan, että tehdään niin kuin nykyään eli korostetaan eri poliittisten suuntien eroja, täytyisi minusta vedota niiden yhteisiin puoliin jollakin yllä esitetyn kaltaisella eteenpäinvievällä tasolla. Isommista eduskuntapuolueista vain yksi jäisi kokonaan tämän vallankumouksen ulkopuolelle, nimittäin nykyistä hegemoniaa yksinvaltiaana ylläpitävä kokoomus. Tosin humanistina uskon, että moni kokoomuksen äänestäjäkin löytäisi oman paikkansa kirjavasta moninaisuudesta, vaikka ylikansallinen rahavalta ja kulttuuri-imperialismi saisivatkin kyytiä. En kerta kaikkiaan usko, että joka viides suomalainen samastuu noihin asioihin. Eiköhän heistä iso osa liene hyväuskoisia, jotka yhdistävät päässään talouskasvun ja hyvinvoinnin tai luulottelevat yksilönvapauden toteutuvan sitä kautta.
Kirjava vallankumous näyttäisi, millä asioilla on oikeasti väliä suomalaisessa yhteiskunnassa.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Rakas naapurimme Venäjä
Venäjällä käytiin taas yhdet vaalit. Tällä kertaa äänestettiin presidenttiä. Virallisten tulosten mukaan Vladimir Putin sai yli 60 prosenttia äänistä. Paljon epävirallisempien tulosten mukaan noin puolet Suomi24-sivuston käyttäjistä pitää tulosta katastrofina, kun Venäjällä on kuulemma "diktaattori". Vielä epävirallisemman arvelun – minun omani – mukaan tuntuva osa Sauli Niinistön äänestäjistä tunsi itsensä huijatuksi tai hyväksikäytetyksi, kun kokoomusjohtoisen hallituksen kuntaliitossuunnitelmat ynnä muut paljastettiin laskelmoiden vasta Suomen presidentinvaalien toisen kierroksen jälkeen.
Itänaapurin vaalitulosta pidettiin peukaloituna jo ennen kuin mitään vaaleja oli edes pidetty. Kun vaalipäivä koitti, länsimediat uutisoivat lukuisista väärinkäytöksistä, joista vähintään osa on omaan kriittiseen silmääni ilmiselviä opposition provokaatioita. Älyttömin kaikista oli Jekaterinburgin seudulla sattunut bussikyytitapaus. Poliisi oli kuulemma pysäyttänyt huomiota herättäneen bussin, jonka matkustajat olivat kertoneet käyneensä äänestämässä jo useissa vaalitoimipisteissä. Kaiken tämän oli tietysti taltioinut sopivasti paikalle sattunut videokamera. Naurettavaa. Länsimedia ei edes välitä, meneekö tämä täydestä. Tarkoitus on vain herättää tietynlainen ilmapiiri Venäjää kohtaan, ja siinä se valitettavasti onnistuu.
Kaikesta huolimatta Venäjän presidentinvaaleissa voi olla tapahtunut vilppiä. Tämä on ehdottomasti väärin enkä puolustele sitä mitenkään. Epäselviä tapauksia on kuitenkin todistettavasti sattunut Suomenkin vaaleissa, eikä "kukaan" ole asiasta edes kiinnostunut. (Mieleeni tulee ainakin eräs turkulainen, omalla listallaan kampanjoinut nainen, joka oli virallisten tietojen mukaan saanut Liedosta nolla ääntä. Hän kuitenkin tunsi henkilökohtaisesti lietolaisia, jotka olivat äänestäneet häntä.)
Silti Venäjään kohdistuneet vaalivilppisyytökset eivät pysty kätkemään yhtä tosiasiaa: Vladimir Putin on täysin ehdottomasti ja yksiselitteisesti maan suosituin ehdokas uudeksi presidentiksi. Hän sai eniten ääniä jopa Suomessa äänestäneiltä Venäjän kansalaisilta. Jos vilppiä on tapahtunut, nykyisen 63 prosentin sijaan Putinin todellinen kannatuslukema voi alkaa viitosella tai jopa nelosella, mutta silti hän on täysin omaa luokkaansa. Tästä onkin jo helppo käsittää, ettei Putinin tarvitsisi bluffata. Voi olla, että yli-innokkaat Yhtenäisen Venäjän aktivistit ovat bluffanneet ilman johtajiensa käskyä. Osa vilpistä on ehkä Putinin vastustajien työtä: näinhän he saavat näyttämään siltä, että Putinin kannattajat bluffaavat. Ja kun opposition – miinus kommunistien – kannatuksen vahvin tuki on ulkomailla (=lännessä), sillä on heille todella väliä.
Nyt päästäänkin kysymykseen: mistä johtuu, että Putinin kannatus on niin suuri? Eikö Yhtenäinen Venäjä -puolue tullut juuri duumanvaaleissa alaspäin liki romahtaen, ja eikö sitäkin väitetty vilpilliseksi tulokseksi? Eikö Putinia ja Yhtenäistä Venäjää vastaan ole näkyvästi protestoitu? Eikö kannatuskupla ole puhjennut (ja syystäkin)?
Putinin ja hänen puolueensa kannatuksen tausta on aika ongelmallinen, enkä ryhdy sitä tässä puimaan. On kuitenkin havaittava selvä trendi: toisin kuin läntiseen silmään on näyttänyt, Putinin ja Yhtenäisen Venäjän kannatus on kasvanut viimeisten kolmen kuukauden aikana. Länsimedia on kyllä toitottanut kymmenientuhansien protestista Moskovassa ja Pietarissa, mutta pysynyt epäilyttävän hiljaa satojentuhansien kansankokouksista, joissa on tuomittu länsivaltojen yritys puuttua Venäjän sisäpolitiikkaan. Näissä kokouksissa ei ole huudettu eläköötä Putinille ja Medvedeville, vaan Venäjän demokratialle oppositioineen päivineen. Toistaiseksi epäonnistunut yritys luoda Venäjälle ulkomailta käsin "värivallankumous" rekisteröimättömän opposition avulla on johtanut tunnelmaan, jossa maata uhkaa länsivaltojen väliintulo. Sitä venäläiset eivät tietenkään halua, ja koska Putin on Venäjän patrioottiset kasvot, hänen asemansa on koko tragikoomisen operaation aikana pönkittynyt.
Itse en ole Putinin enkä Yhtenäisen Venäjän kannattaja, ja siksi lopputulos on minusta hyvin kiukuttava. En todellakaan haluaisi nähdä Venäjällä vallassa länsimaiden nukkehallitusta edes tämän nykyisen vertaa, vaan toivoni on maan "laillisessa" oppositiossa, jolla on oikeasti paljon kannatusta. Jos Gennadi Zjuganovin kommunistit ja sosiaalidemokraattinen Oikeudenmukainen Venäjä -puolue muodostaisivat jonakin päivänä yhteishallituksen, se ei takuulla olisi sen enempää militantin nationalistinen ja ihmisoikeuksista piittaamaton kuin USA:n, Naton ja EU:n imperialismin käsikassara. Vaikka sosiaalidemokraatit ja kommunistit eivät usein tapaa mahtua samaan hallitukseen, niin jos he kerran mahtuisivat, tuloksena olisi sosialismia. Ja vaikka se jäisi lyhyeksi väliluvuksi Venäjän historiassa, sekin antaisi ihan hemmetisti toivoa, ettei kaiken politiikan tarvitse nykymaailmassa olla jompaankumpaan suuntaan vinksallaan. Kommunistinen puolue ja Oikeudenmukainen Venäjä sijoittuivat joulukuun duumanvaaleissa sijaluvuille 2 ja 3, ja heidän yhteenlaskettu kannatusosuutensa oli noin kolmasosa.
Länsimediaa ei Venäjän rekisteröity oppositio kiinnosta. He näkevät vain kaksi puolta: 1) Putinin ja hänen puolueensa, 2) "aktivistit", joita itse nimitän "värivallankumouksellisiksi". He eivät tahdo nähdä, ettei jälkimmäisillä oikeasti ole edes mainittavaa kannatusta Venäjällä – toisin kuin kommunisteilla ja sosiaalidemokraateilla, joiden käsissä on kyllä ihan oikeasti muutoksen avaimet, mutta "väärän" muutoksen. Tilanne on absurdi, ja mikä pahempaa, myös pelottava. Jos ilmapiiri Venäjän poliittista järjestystä vastaan paisuu lännessä entisestään, Venäjä varustautuu entistä vahvemmin ja yksimielisemmin länttä vastaan, mikä saa lännen varustautumaan Venäjää vastaan. Karmeimpana lopputuloksena voi olla kolmas maailmansota, sillä Venäjä on suuri maa ja sillä on mahtavia liittolaisia. Arvaa, mikä maa 1930-luvun tavoin tulisi imaistuksi sotaan mukaan?
Itänaapurin vaalitulosta pidettiin peukaloituna jo ennen kuin mitään vaaleja oli edes pidetty. Kun vaalipäivä koitti, länsimediat uutisoivat lukuisista väärinkäytöksistä, joista vähintään osa on omaan kriittiseen silmääni ilmiselviä opposition provokaatioita. Älyttömin kaikista oli Jekaterinburgin seudulla sattunut bussikyytitapaus. Poliisi oli kuulemma pysäyttänyt huomiota herättäneen bussin, jonka matkustajat olivat kertoneet käyneensä äänestämässä jo useissa vaalitoimipisteissä. Kaiken tämän oli tietysti taltioinut sopivasti paikalle sattunut videokamera. Naurettavaa. Länsimedia ei edes välitä, meneekö tämä täydestä. Tarkoitus on vain herättää tietynlainen ilmapiiri Venäjää kohtaan, ja siinä se valitettavasti onnistuu.
Kaikesta huolimatta Venäjän presidentinvaaleissa voi olla tapahtunut vilppiä. Tämä on ehdottomasti väärin enkä puolustele sitä mitenkään. Epäselviä tapauksia on kuitenkin todistettavasti sattunut Suomenkin vaaleissa, eikä "kukaan" ole asiasta edes kiinnostunut. (Mieleeni tulee ainakin eräs turkulainen, omalla listallaan kampanjoinut nainen, joka oli virallisten tietojen mukaan saanut Liedosta nolla ääntä. Hän kuitenkin tunsi henkilökohtaisesti lietolaisia, jotka olivat äänestäneet häntä.)
Silti Venäjään kohdistuneet vaalivilppisyytökset eivät pysty kätkemään yhtä tosiasiaa: Vladimir Putin on täysin ehdottomasti ja yksiselitteisesti maan suosituin ehdokas uudeksi presidentiksi. Hän sai eniten ääniä jopa Suomessa äänestäneiltä Venäjän kansalaisilta. Jos vilppiä on tapahtunut, nykyisen 63 prosentin sijaan Putinin todellinen kannatuslukema voi alkaa viitosella tai jopa nelosella, mutta silti hän on täysin omaa luokkaansa. Tästä onkin jo helppo käsittää, ettei Putinin tarvitsisi bluffata. Voi olla, että yli-innokkaat Yhtenäisen Venäjän aktivistit ovat bluffanneet ilman johtajiensa käskyä. Osa vilpistä on ehkä Putinin vastustajien työtä: näinhän he saavat näyttämään siltä, että Putinin kannattajat bluffaavat. Ja kun opposition – miinus kommunistien – kannatuksen vahvin tuki on ulkomailla (=lännessä), sillä on heille todella väliä.
Nyt päästäänkin kysymykseen: mistä johtuu, että Putinin kannatus on niin suuri? Eikö Yhtenäinen Venäjä -puolue tullut juuri duumanvaaleissa alaspäin liki romahtaen, ja eikö sitäkin väitetty vilpilliseksi tulokseksi? Eikö Putinia ja Yhtenäistä Venäjää vastaan ole näkyvästi protestoitu? Eikö kannatuskupla ole puhjennut (ja syystäkin)?
Putinin ja hänen puolueensa kannatuksen tausta on aika ongelmallinen, enkä ryhdy sitä tässä puimaan. On kuitenkin havaittava selvä trendi: toisin kuin läntiseen silmään on näyttänyt, Putinin ja Yhtenäisen Venäjän kannatus on kasvanut viimeisten kolmen kuukauden aikana. Länsimedia on kyllä toitottanut kymmenientuhansien protestista Moskovassa ja Pietarissa, mutta pysynyt epäilyttävän hiljaa satojentuhansien kansankokouksista, joissa on tuomittu länsivaltojen yritys puuttua Venäjän sisäpolitiikkaan. Näissä kokouksissa ei ole huudettu eläköötä Putinille ja Medvedeville, vaan Venäjän demokratialle oppositioineen päivineen. Toistaiseksi epäonnistunut yritys luoda Venäjälle ulkomailta käsin "värivallankumous" rekisteröimättömän opposition avulla on johtanut tunnelmaan, jossa maata uhkaa länsivaltojen väliintulo. Sitä venäläiset eivät tietenkään halua, ja koska Putin on Venäjän patrioottiset kasvot, hänen asemansa on koko tragikoomisen operaation aikana pönkittynyt.
Itse en ole Putinin enkä Yhtenäisen Venäjän kannattaja, ja siksi lopputulos on minusta hyvin kiukuttava. En todellakaan haluaisi nähdä Venäjällä vallassa länsimaiden nukkehallitusta edes tämän nykyisen vertaa, vaan toivoni on maan "laillisessa" oppositiossa, jolla on oikeasti paljon kannatusta. Jos Gennadi Zjuganovin kommunistit ja sosiaalidemokraattinen Oikeudenmukainen Venäjä -puolue muodostaisivat jonakin päivänä yhteishallituksen, se ei takuulla olisi sen enempää militantin nationalistinen ja ihmisoikeuksista piittaamaton kuin USA:n, Naton ja EU:n imperialismin käsikassara. Vaikka sosiaalidemokraatit ja kommunistit eivät usein tapaa mahtua samaan hallitukseen, niin jos he kerran mahtuisivat, tuloksena olisi sosialismia. Ja vaikka se jäisi lyhyeksi väliluvuksi Venäjän historiassa, sekin antaisi ihan hemmetisti toivoa, ettei kaiken politiikan tarvitse nykymaailmassa olla jompaankumpaan suuntaan vinksallaan. Kommunistinen puolue ja Oikeudenmukainen Venäjä sijoittuivat joulukuun duumanvaaleissa sijaluvuille 2 ja 3, ja heidän yhteenlaskettu kannatusosuutensa oli noin kolmasosa.
Länsimediaa ei Venäjän rekisteröity oppositio kiinnosta. He näkevät vain kaksi puolta: 1) Putinin ja hänen puolueensa, 2) "aktivistit", joita itse nimitän "värivallankumouksellisiksi". He eivät tahdo nähdä, ettei jälkimmäisillä oikeasti ole edes mainittavaa kannatusta Venäjällä – toisin kuin kommunisteilla ja sosiaalidemokraateilla, joiden käsissä on kyllä ihan oikeasti muutoksen avaimet, mutta "väärän" muutoksen. Tilanne on absurdi, ja mikä pahempaa, myös pelottava. Jos ilmapiiri Venäjän poliittista järjestystä vastaan paisuu lännessä entisestään, Venäjä varustautuu entistä vahvemmin ja yksimielisemmin länttä vastaan, mikä saa lännen varustautumaan Venäjää vastaan. Karmeimpana lopputuloksena voi olla kolmas maailmansota, sillä Venäjä on suuri maa ja sillä on mahtavia liittolaisia. Arvaa, mikä maa 1930-luvun tavoin tulisi imaistuksi sotaan mukaan?
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Venäjän vaalidemokratia
Joulukuun 4. päivänä 2011 pidetyt Venäjän duuman vaalit olivat merkittävä voitto demokratialle ja äänekäs naurunhohotus niille, jotka ovat ladelleet madonlukuja Venäjän nykyiselle kansanvallalle. Kaikkihan me olemme lukeneet lehdistä ja netistä otsikoita, joiden sisältö on kärjistettynä tällainen: "Venäjä on diktatuuri", "Vaalitulos tiedetään Venäjällä jo etukäteen" ja "Putinin ja Medvedevin hallinto suuressa epäsuosiossa".
Yhtenäinen Venäjä -puolue säilytti asemansa duuman ylivoimaisesti suurimpana puolueena, mutta menetti kannatuksestaan yli 15 prosenttiyksikköä ääniosuuden ollessa nyt 49,3 %. Mikään diktatuuri ei ole niin saakelin tyhmä, että järjestää itselleen vaaleissa alle puolet äänistä. Nythän enemmistö uurnilla käyneistä äänesti jotakin muuta kuin Putinin ja Medvedevin puoluetta. Yhtä lailla vaikuttaa kaikelta muulta kuin järjestetyltä se vaalitulos, että nykyiselle bisneseliitti-Venäjälle kaikista vastahankaisin duumapuolue eli kommunistinen puolue nosti kannatustaan kaikkein eniten. Kommunistien ääniosuus oli nyt 19,2 %. Sosiaalidemokraattisen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen nousu 7,7:stä 13,3:een (ja kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi) on prosentuaalisesti vielä isompi edistysaskel.
Vaikka Yhtenäisellä Venäjällä onkin yhä enemmistö paikoista duumassa, se edustaa nyt moraalisesti vähemmistöä. Tämän tietävät ne mielenosoittajat, jotka ovat lähteneet vaalituloksen varmistuttua liikkeelle. Se, että he väittävät nykyistä tulosta väärennetyksi, on täysin eri juttu. Sen taustalla lienee "värivallankumouksellinen" aate, joka saa kannatustukea (myös rahallista sellaista) länsivalloista, eritoten yhdysvaltalaisista rahastoista. "Värivallankumouksilla" tarkoitetaan entisissä kommunisti- tai sosialistimaissa sekä muuten vain epälänsimaisissa valtioissa toteutuneita länsimielisiä vallanvaihtoja, joissa medialla ja hegemonialla on ollut valtaisa merkitys. Ei liene sattumaa, että Venäjän nykyinen hallinto on maailman voimakkain "antivärivallankumouksellinen" toimija.
Itse julistan nyt Venäjän duuman vaalit demokratian voitoksi kahdessa merkityksessä: ne antoivat Yhtenäisen Venäjän kilpailijoille lisävaltaa ja osoittivat, että vaalidemokratia Venäjällä ihan oikeasti toimii, vikistiin lännessä asiasta mitä hyvänsä. Muussa kuin vaalidemokratiassa on Venäjällä kyllä rutkasti kehittämistä, mutta niin on lännessäkin. Suosittelen nyt, että lopetetaan päänaukominen venäläiselle systeemille ja keskitytään vikisemään niistä epäkohdista, joita on meillä täällä paljon lähempänä, omien rajojemme sisällä.
Yhtenäinen Venäjä -puolue säilytti asemansa duuman ylivoimaisesti suurimpana puolueena, mutta menetti kannatuksestaan yli 15 prosenttiyksikköä ääniosuuden ollessa nyt 49,3 %. Mikään diktatuuri ei ole niin saakelin tyhmä, että järjestää itselleen vaaleissa alle puolet äänistä. Nythän enemmistö uurnilla käyneistä äänesti jotakin muuta kuin Putinin ja Medvedevin puoluetta. Yhtä lailla vaikuttaa kaikelta muulta kuin järjestetyltä se vaalitulos, että nykyiselle bisneseliitti-Venäjälle kaikista vastahankaisin duumapuolue eli kommunistinen puolue nosti kannatustaan kaikkein eniten. Kommunistien ääniosuus oli nyt 19,2 %. Sosiaalidemokraattisen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen nousu 7,7:stä 13,3:een (ja kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi) on prosentuaalisesti vielä isompi edistysaskel.
Vaikka Yhtenäisellä Venäjällä onkin yhä enemmistö paikoista duumassa, se edustaa nyt moraalisesti vähemmistöä. Tämän tietävät ne mielenosoittajat, jotka ovat lähteneet vaalituloksen varmistuttua liikkeelle. Se, että he väittävät nykyistä tulosta väärennetyksi, on täysin eri juttu. Sen taustalla lienee "värivallankumouksellinen" aate, joka saa kannatustukea (myös rahallista sellaista) länsivalloista, eritoten yhdysvaltalaisista rahastoista. "Värivallankumouksilla" tarkoitetaan entisissä kommunisti- tai sosialistimaissa sekä muuten vain epälänsimaisissa valtioissa toteutuneita länsimielisiä vallanvaihtoja, joissa medialla ja hegemonialla on ollut valtaisa merkitys. Ei liene sattumaa, että Venäjän nykyinen hallinto on maailman voimakkain "antivärivallankumouksellinen" toimija.
Itse julistan nyt Venäjän duuman vaalit demokratian voitoksi kahdessa merkityksessä: ne antoivat Yhtenäisen Venäjän kilpailijoille lisävaltaa ja osoittivat, että vaalidemokratia Venäjällä ihan oikeasti toimii, vikistiin lännessä asiasta mitä hyvänsä. Muussa kuin vaalidemokratiassa on Venäjällä kyllä rutkasti kehittämistä, mutta niin on lännessäkin. Suosittelen nyt, että lopetetaan päänaukominen venäläiselle systeemille ja keskitytään vikisemään niistä epäkohdista, joita on meillä täällä paljon lähempänä, omien rajojemme sisällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)