Monia on varmasti ihmetyttänyt viimeisen parin vuoden aikana lueskellessaan twiittejäni ja blogitekstejäni, että minkä ihmeen takia se on nyt tuollainen. Punavihertävää väkeä – jota lähipiiriini on kuulunut kauan – ei kummastuta, jos minunlaiseni kirjoittaja puolustaa rauhaa, tasa-arvoa, luontoa, jopa sosialistista politiikkaa. Mutta Venäjän puolustelu menee jo yli ymmärryksen. Eikö siellä ole vallassa aikamme despootti, Vladimir Putin, joka kaappailee alueita Ukrainalta, käy juonikasta informaatiosotaa ja uhkailee Suomea Nato-asiassa? Ja eikö Venäjällä poljeta häikäilemättömästi homojen ihmisoikeuksia, mikä asia lienee minullekin ollut joskus tärkeä? Eikö länsimaissa kuitenkin ole moni kritisoimani asia paremmin kuin suuressa, tuntemattomassa ja siksi hieman pelottavassa idässä?
Lähden liikkeelle Ukrainasta. Länsimainen valtamedia tosiaan levittää kuvaa, että Putinin Venäjä lietsoo Ukrainan kriisiä: se kaappasi kaikkien lakien ja sääntöjen vastaisesti Krimin itselleen, masinoi ja manipuloi aktivismia Itä-Ukrainassa sekä vääristelee asioita omaksi edukseen. Suomessa ääneen on päästetty muun muassa kirjailija Sofi Oksanen, jonka mukaan Venäjä lähettää samat ammattinäyttelijät poseeraamaan valokuvissa "paikallisina" vuoroin Donetskissa, Luganskissa, Slavjanskissa ja niin edelleen. Salaliittoteorioiksi on leimattu viime aikoina yhtä ja toista, mutta kaikkein älyttömin salaliittoteoria menee usein kansaan täydestä. Sofin poliittinen väri ei ole pitkään aikaan ollut arvoitus, mutta moni ihminen ei halua olla tykkäämättä hänestä. Toisin ajattelevalle kirjailijalle tuskin annettaisiin samanlaista asemaa mediassa. Tämä johtaa oivallukseen, että suomalainen ja länsimainen valtamedia ylipäänsä vääristelee asioita omaksi edukseen (Suomessa erityisesti Nato-jäsenyyden ajamiseksi), ja viime kädessä koko alkuperäinen Länsi-Ukrainan aktivismi on ollut lännestä käsin masinoitua ja manipuloitua. Kestääkö edes Krim-argumentti läheisempää tarkastelua? Krimillähän järjestettiin asiasta kansanäänestys, jossa ylivoimainen enemmistö kannatti irtautumista Ukrainasta ja liittymistä Venäjään.
Kenen totuutta uskot? En ole niin naiivi, että tässä vaiheessa hihhuloin silmät selällään uskovani ilomielin Venäjän totuutta. Tosin sellainen reaktio on tullut mieleen ihan omaa vittumaisuuttani, kun olen seurannut länsimielisten Ukraina-kommentteja. Kun Odessassa toukokuun alussa tapettiin 42 Kiovan hallinnon vastustajaa, länsimaissa moni uskoi Kiova-mielisten väittämän, että tappajat olivat Venäjän paikalle järjestämiä provokaattoreita. Jos näin uskovilta kysytään mielipidettä syyskuun 2001 WTC-iskun aitoudesta, saadaan vastaukseksi, että asian epäily on epäuskottavaa salaliittosatuilua. Kysymys ei ole asioiden uskottavuudesta, vaan poliittisesta ideologiasta. Venäjän provokaattorit tappamassa 42 "omaa" on samassa linjassa valokuvissa poseeraavien ammattinäyttelijöiden kanssa, joten näitä asioita kannattaakseen on omaksuttava oikein muhkea salaliittoteoria Venäjän pahuudesta. Itse en sitä omaksu, sillä asia näyttää minusta epäuskottavalta (joo, joo). Krimin kansanäänestyksen aitouttakin kritisoitiin, mutta ennen kuin länsi ehti muuta kuin taivastella Venäjän pahuutta, Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestystuloksen aitoutta. Tämä laittoi länkkäreille pahasti jauhot suuhun. Vielä oleellisempaa kuitenkin on, että Kiovan hallinnon, USA:n sekä niiden käskyläisenä länsimaisen valtamedian levittämiä "totuuksia" paljastuu vähän väliä valheiksi. Vai mitä sanot siitä, että Itä-Ukrainasta on YK-pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 110 000 ihmistä paennut Venäjälle? Eikö lännessä esitetyn logiikan mukaan heidän pitäisi paeta Länsi-Ukrainaan (tai muihin maihin, joihin on siirtynyt vain 700 ja heistäkin osa Valko-Venäjälle)?
Se Ukrainasta. Todettakoon vielä, että Venäjä on tukenut myös Bashar al-Assadin hallintoa Syyriassa, mitä moni kauhistelee vielä Euroopan asioitakin enemmän. On kuitenkin muistettava, että väittämät Assadin hallinnosta kemiallisten aseiden käyttäjänä ja muiden tuhotöiden tekijänä ovat peräisin puolueellisista lähteistä (kuten USA:n hallinnolta); puolueettomat lähteet viittaavat enemmänkin päinvastaiseen eli kapinallisten syyllisyyteen. On tragikoomista seurata, kuinka USA:n Syyrian sotaan kouluttamat taistelijat ovat ISIS:n (tai ISIL:n) nimellä valtaamassa samojen jenkkien hallinnoimaa Irakia. Kaikkialla maailmassa tosiasiat alkavat puhua vaihtoehtomedian levittämän totuuden puolesta valtamediatotuutta vastaan. Ja nyt päästään asian ytimeen: Venäjän näkemystä ei puolla pelkästään venäläisten oma informaatio (RT ym.), vaan laaja kansainvälinen vaihtoehtomedia. Sama media puhuu palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, demokratian puolesta suurbisneksen tyranniaa (TTIP/TPP) vastaan, yksityisyyden puolesta NSA:n urkintaa vastaan ja Wikileaksin puolesta hallitusten salailua vastaan. Todellakin, Wikileaks ja Edward Snowden ovat tuoneet julki valtavasti USA:n ja muiden länsimaiden toiminnan kyseenalaistavaa materiaalia, mutta Venäjää kohtaan heillä ei ole ollut paljon valittamista – niin vähän, että tiettävästi Snowden majailee yhä siellä maanpaossa.
On melkoinen mullistus maailmanpoliittiseen näkökulmaan, jos alkaa nähdä Venäjän (ja vaihtoehtomedioiden) väitteet todempina kuin meikäläisen valtamedian. Siitä huolimatta jotkin Venäjän kannalta ikävät totuudet pysyvät tosina. Näin Pride-viikon jälkimainingeissa ei voi olla ajattelematta homokysymystä: eikö Venäjällä ole vastikään hyväksytty laki, joka kieltää "homopropagandana" mm. puheen homo- ja heteroseksuaalisuudesta tasavertaisina suuntautumisina? Tämä on fakta. Sen sijaan lännessä sumeilematta viljellyt väittämät, joiden mukaan Putinin hallitus vainoaa homoja yksityiselämää myöten, ovat tahallisen kärjistettyä liioittelua. Vielä oleellisempi pointti tässä yhteydessä on muistaa, että juuri äsken – Pride-viikolla! – Suomen eduskunnan lakivaliokunta hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain. Vaikka Suomi olisikin tässä asiassa Venäjää "parempi" maa, se on todella kaukana malliesimerkistä ja siksi Venäjän lyöminen täältä käsin homokysymyksellä tai yleensä ihmisoikeuskysymyksillä on yhtä älytöntä kuin ajatus, etteivät hipit olisikaan vastustaneet Vietnamin sotaa Pohjois-Vietnamin poljettua hieman ihmisoikeuksia.
Lopuksi viittaan provosoivaan otsikkoon. Ei minulla mitään uutta, salattua tietoa ole talvisodan aloittaneista Mainilan tykinlaukauksista. Ei ole todisteita, että ne olisivat tappaneet ketään, mutta viime aikoina Nato-mielinen länsimedia on osoittanut, millainen propaganda kääntää kaikki omat syyt vihollisen syyksi. Paitsi, että näin on käynyt Ukrainassa, myös suomalainen valtamedia on osoittanut valtavaa propagandistista pätevyyttä ja valitettavaa totuudellista pätemättömyyttä. Toiminta länsivaltojen ja Naton maailmanpoliittisten näkemysten julkaisuautomaattina on tuomittavaa, mutta suomalaisittain tämä on vielä vähäpätöistä verrattuna siihen sotaisaan vihollisretoriikkaan, mitä erityisesti Ilta-Sanomat käyttää Venäjästä. Sen mukaan Venäjä on sekä avoimesti vihollismaa että relevantti uhka, ja tätä vastaan voimme tietysti puolustautua vain turvautumalla Naton isoon kuristavaan syliin. Minuakin jo pelottaa – ei Venäjä, joka näyttää lähes yksin rakentavan rauhaa Itä-Ukrainaan, vaan meidän oma Suomemme, jonka vallanpitäjiä Alexander Stubbista Elinkeinoelämän keskusliiton kautta Helsingin Sanomiin vastustan yhtä todellisesti kuin olen tätä kirjoittaessani hengissä. Tällainen sodanlietsonta, uhittelu, avoin naapurin vastainen puolueellisuus ja vastavirran äänien vaientaminen johtivat 75 vuotta sitten tilanteeseen, jossa pieni autoritääris-kapitalistinen Suomi saattoi yhtä hyvin kuin autoritääris-sosialistinen Neuvostoliittokin sytyttää ihmisoikeusrikoksista pahimman eli sodan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste homoseksuaalisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste homoseksuaalisuus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 30. kesäkuuta 2014
perjantai 24. toukokuuta 2013
Viisuista kylmään sotaan
Eurovision laulukilpailu järjestettiin jälleen kerran lauantaina 18.5.2013, tällä kertaa Malmössä Ruotsissa. Suomea edusti Uuden musiikin kilpailun (UMK) voittaja, Krista Siegfrids kappaleella Marry Me. Jossain vaiheessa, UMK:n ja varsinaisten viisujen välissä brittilehdet levittivät huhua ja sen jälkeen itse artisti myönsi, että Marry Me on kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Itse olin oivaltanut asiayhteyden alusta lähtien. Kun euroviisujen aika koitti, Suomen esitykseen oli lisätty Siegfridsin pusu naispuolisen taustatanssijan kanssa. Tämä huomioitiin provokaationa mm. homovastaisessa mielenosoituksessa Georgian Tbilisissä sekä Venäjän lehdistössä. Juoru kiersi myös, että Turkin televisio ei samasta syystä näyttänyt viisufinaalia ollenkaan. Turkki boikotoi kuitenkin koko euroviisuja, joten naisten pussailu ei varmasti ollut näyttämättömyyden syy. Joku voisi silti sanoa, ettei savua ilman tulta.
Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.
Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.
Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.
En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.
1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.
Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.
Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.
Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.
Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.
En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.
1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.
Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.
tiistai 23. lokakuuta 2012
Nyt hallitaan elämäntapoja
Tiedämme kaikki, että elämänhallinta on jo vuosikausia – pian vuosikymmeniä – ollut länsimaissa suosittu aihe ja iso bisnes. Elämänhallinnasta julkaistaan artikkeleita ja kirjoja, kirjoitellaan blogeja, tehdään tv-ohjelmia ja pidetään kursseja. Käytännössä elämänhallinta on tietysti elämäntapojen hallintaa: syödään terveellisesti, liikutaan, rentoudutaan ja levätään sopivasti, järjestetään kaikelle kiinnostavalle aikaa samalla kun käydään töissä ja ylläpidetään kotia. Joku minunlaiseni voisi tähän tölväistä, että hallitsematon kaoottisuus on yksi elämän kiinnostavimpia tosiasioita, mutta bisnestä sellainen tölväisy ei pysäytä tai edes hidasta.
Elämäntapoja pyritään hallitsemaan myös ulkoapäin. Tunnemme yhteiskuntien tarpeen kontrolloida kansalaistensa nautintoaineiden käyttöä tai uskonnollisten yhteisöjen pyrkimyksen säädellä ihmisten seksielämää. Niissä on periaatteessa kyse elämäntapojen hallinnasta, vaikkei sanaa "elämäntapa" käytetäkään. Viime aikoina on kuitenkin alkanut esiintyä kannanottoja ja lausuntoja, jossa nimenomaan puhutaan elämäntavasta ja pyrkimys on ilmiselvästi kontrolloida sitä. Samalla tavoin kuin suora etninen rasismi pukeutuu nykyisin säännöllisesti kulttuurirasismin vaatteisiin, on yksityiskohtaisten asioiden suora tuomitseminen yhä useammin verhottu elämäntavan tuomitsemisen ilmiasuun.
2010-luvun alkupuoliskolla suomalaiset kristityt islamofobit eivät sano "islam on paha, kristinusko hyvä", "islam on väärä, kristinusko oikea" tai edes "muslimit hiiteen meidän kristittyjen mailta". Sen sijaan he tuomitsevat islamin maallisen puolen moralistiselta pohjalta, mikä viittaa pyrkimykseen hallita ihmisten elämäntapoja. Hyvin usein näillä ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, miten suomalaiset muslimit todellisuudessa elävät, mikä kertoo heidän itsensäkin suojautuvan islamilaiselta elämäntapavaikutukselta. Tätä suojautumista he pitävät ainoana tienä "suomalaisen elämäntavan" tai "länsimaisen elämäntavan" säilyttämiseen. Niinpä muslimit ollaan sumeilematta ajamassa takaisin synnyinmaihinsa tai vähintään integroimassa heidät pikimmiten suomalaiseen yhteiskuntaan. Ja sen elämäntapaan.
Toisenlaista elämäntapahallintaa on toteutettu Itä-Euroopassa. Ainakin Venäjällä ja Ukrainassa on nostettu esiin – ja paikoin hyväksyttykin – "homopropagandalaki", joka ei enää kiellä itse homoseksuaalisuutta, mutta pyrkii sanktioimaan homoseksuaalisen elämäntavan levittämisen. Usein puhutaan yleistyvien homosuhteiden aiheuttamasta uhasta perherakenteelle tai homoviittauksista alaikäisten nähtävillä. Suomen tunnetuin Venäjä-intomieli Johan Bäckman ehti vaatia jo samaa lakia tänne meillekin. (Ei! Minua ette silti saa yhtymään "kohudosentin" julkiseen lynkkaamiseen.) Kuten me vähemmän elämäntaparajoitteiset ymmärrämme, sellaista kuin "homoseksuaalinen elämäntapa" ei ole olemassa. Homojen elämäntavat poikkeavat yksilötasolla toisistaan ihan samalla tavoin kuin muidenkin ihmisten. Tämä puolestaan jo kavaltaa, ettei mitään tiettyä suomalaista elämäntapaa ole olemassa sen enempää. Pyrkimys hallita elämäntapaa ulkoapäin perustuu hyvin usein illuusioon, että on olemassa jokin yksi yleinen tai kollektiivinen elämäntapa, johon kulttuurin laitamille sijoittuvat ihmiset halutaan sulauttaa.
Myös tämänviikkoisissa kunnallisvaaleissa ollaan tekemisissä elämäntapojen hallinnan kanssa. Vastakkain eivät todellakaan ole mamujen ja islamilaisen elämäntavan hyysääjät ja suoraselkäiset suomalaisen elämäntavan puolustajat. Näissä vaaleissa tehdään päätöksiä sosiaali- ja terveysasioista, liikenteestä, maankäytöstä, yksilöiden vapaudesta olla julkisessa tilassa ynnä muusta, minkä pohjalta nykysuomalaisten elämäntavat varsin selkeästi jakautuvat. Tulevien päättäjiemme kanta voi olla, että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on purettava tai muutettava bisnespohjaiseksi, julkiset kirjastopalvelut on ajettava alas tai tehtävä maksullisiksi, joukkoliikenne saa kallistua ja heikentyä, kevyen liikenteen reitit saavat rapistua ja hankaloitua, vihervyöhykkeet on annettava elinkeinoelämän käyttöön, "ihmisroskat" ajettava pois toreilta tai kävelykaduilta ja nuorille säädettävä kotiintuloajat. Toisaalta he voivat yhtä hyvin ajatella, että hyvä terveyden- ja sairaanhoito on parasta mitä yhteiskunta voi tarjota, maksuton ja laajapohjainen kirjastolaitos on tietoisuuden ja maailmankuvan avartamisen edellytys, joukkoliikenteen on oltava ilmainen, kevyttä liikennettä on tuettava ja helpotettava, vihervyöhykkeiden säilyttäminen on elintärkeää kaupunkilaisille ja kukin liikkukoon siellä missä huvittaa, kunhan ei oikeasti harjoita häiriökäyttäytymistä. Näiden kahden ääripään välillä on dramaattinen ero. Se tuntuu siinä, miten heikoimmat ja keskinkertaisimmat meistä voivat olla ja elää. Siis elämäntavassa.
Elämäntapoja pyritään hallitsemaan myös ulkoapäin. Tunnemme yhteiskuntien tarpeen kontrolloida kansalaistensa nautintoaineiden käyttöä tai uskonnollisten yhteisöjen pyrkimyksen säädellä ihmisten seksielämää. Niissä on periaatteessa kyse elämäntapojen hallinnasta, vaikkei sanaa "elämäntapa" käytetäkään. Viime aikoina on kuitenkin alkanut esiintyä kannanottoja ja lausuntoja, jossa nimenomaan puhutaan elämäntavasta ja pyrkimys on ilmiselvästi kontrolloida sitä. Samalla tavoin kuin suora etninen rasismi pukeutuu nykyisin säännöllisesti kulttuurirasismin vaatteisiin, on yksityiskohtaisten asioiden suora tuomitseminen yhä useammin verhottu elämäntavan tuomitsemisen ilmiasuun.
2010-luvun alkupuoliskolla suomalaiset kristityt islamofobit eivät sano "islam on paha, kristinusko hyvä", "islam on väärä, kristinusko oikea" tai edes "muslimit hiiteen meidän kristittyjen mailta". Sen sijaan he tuomitsevat islamin maallisen puolen moralistiselta pohjalta, mikä viittaa pyrkimykseen hallita ihmisten elämäntapoja. Hyvin usein näillä ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, miten suomalaiset muslimit todellisuudessa elävät, mikä kertoo heidän itsensäkin suojautuvan islamilaiselta elämäntapavaikutukselta. Tätä suojautumista he pitävät ainoana tienä "suomalaisen elämäntavan" tai "länsimaisen elämäntavan" säilyttämiseen. Niinpä muslimit ollaan sumeilematta ajamassa takaisin synnyinmaihinsa tai vähintään integroimassa heidät pikimmiten suomalaiseen yhteiskuntaan. Ja sen elämäntapaan.
Toisenlaista elämäntapahallintaa on toteutettu Itä-Euroopassa. Ainakin Venäjällä ja Ukrainassa on nostettu esiin – ja paikoin hyväksyttykin – "homopropagandalaki", joka ei enää kiellä itse homoseksuaalisuutta, mutta pyrkii sanktioimaan homoseksuaalisen elämäntavan levittämisen. Usein puhutaan yleistyvien homosuhteiden aiheuttamasta uhasta perherakenteelle tai homoviittauksista alaikäisten nähtävillä. Suomen tunnetuin Venäjä-intomieli Johan Bäckman ehti vaatia jo samaa lakia tänne meillekin. (Ei! Minua ette silti saa yhtymään "kohudosentin" julkiseen lynkkaamiseen.) Kuten me vähemmän elämäntaparajoitteiset ymmärrämme, sellaista kuin "homoseksuaalinen elämäntapa" ei ole olemassa. Homojen elämäntavat poikkeavat yksilötasolla toisistaan ihan samalla tavoin kuin muidenkin ihmisten. Tämä puolestaan jo kavaltaa, ettei mitään tiettyä suomalaista elämäntapaa ole olemassa sen enempää. Pyrkimys hallita elämäntapaa ulkoapäin perustuu hyvin usein illuusioon, että on olemassa jokin yksi yleinen tai kollektiivinen elämäntapa, johon kulttuurin laitamille sijoittuvat ihmiset halutaan sulauttaa.
Myös tämänviikkoisissa kunnallisvaaleissa ollaan tekemisissä elämäntapojen hallinnan kanssa. Vastakkain eivät todellakaan ole mamujen ja islamilaisen elämäntavan hyysääjät ja suoraselkäiset suomalaisen elämäntavan puolustajat. Näissä vaaleissa tehdään päätöksiä sosiaali- ja terveysasioista, liikenteestä, maankäytöstä, yksilöiden vapaudesta olla julkisessa tilassa ynnä muusta, minkä pohjalta nykysuomalaisten elämäntavat varsin selkeästi jakautuvat. Tulevien päättäjiemme kanta voi olla, että julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on purettava tai muutettava bisnespohjaiseksi, julkiset kirjastopalvelut on ajettava alas tai tehtävä maksullisiksi, joukkoliikenne saa kallistua ja heikentyä, kevyen liikenteen reitit saavat rapistua ja hankaloitua, vihervyöhykkeet on annettava elinkeinoelämän käyttöön, "ihmisroskat" ajettava pois toreilta tai kävelykaduilta ja nuorille säädettävä kotiintuloajat. Toisaalta he voivat yhtä hyvin ajatella, että hyvä terveyden- ja sairaanhoito on parasta mitä yhteiskunta voi tarjota, maksuton ja laajapohjainen kirjastolaitos on tietoisuuden ja maailmankuvan avartamisen edellytys, joukkoliikenteen on oltava ilmainen, kevyttä liikennettä on tuettava ja helpotettava, vihervyöhykkeiden säilyttäminen on elintärkeää kaupunkilaisille ja kukin liikkukoon siellä missä huvittaa, kunhan ei oikeasti harjoita häiriökäyttäytymistä. Näiden kahden ääripään välillä on dramaattinen ero. Se tuntuu siinä, miten heikoimmat ja keskinkertaisimmat meistä voivat olla ja elää. Siis elämäntavassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)