Jatkan vähän tässä jo aiemmin aloittamaani vasemmiston sisäisen kahtiajaon teemaa. Monihan meistä "sydämen ja aatteen vasemmistolaisista", kuten aiemmin nimesin tämän ryhmän, sai marjamehunsa väärään kurkkuun lukiessaan Vasemmistoliiton mukanaolosta hallitusneuvotteluissa. Vaikka kentällä ollaan aika vahvasti ei-kannalla (etenkin tamperelainen Jukka Peltokoski on avautunut radikaalisti sosiaalisessa mediassa), johtoporras katsoo parhaakseen johdattaa puolueensa kohti Kokoomuksen vedättämää "nukkehallitusta". Vasemmistolaisten ihanteiden kannalta tässä ei tietenkään ole järkeä. Oikeistovetoisessa hallituksessa ne laimentuvat varsinaiseksi litkuksi – ja kuten tiedetään, ei Vasemmistoliiton vasemmalla puolella ole käytännössä yhtään puoluetta. (SKP on poistettu puoluerekisteristä; STP:n kannatus on alle 0,1 %.) Niinpä tämä hallitusasetelma vahvistaisi sen, ettei Suomessa toimi yhtään oikeasti vasemmistolaista puoluetta. Arvaa, ketkä nauraa kihertävät onnesta.
Uusin asetelma todistaa lisäksi yhden ennenkin esittelemäni idean. "Maltillinen" vasemmisto, mitä Arhinmäki-siipi (jonka seuralaisena on myös vanha antikommunisti-siipi) edustaa, pyörittelee nykyistä Vasemmistoliittoa mielin määrin. Asia ilmeni myös Kansan Uutisista, joka otti avoimesti "oppositiota" haukkuvan kannan jo viime viikolla. Jos puolue päättää olla menemättä hallitukseen, se johtuu vain siitä, että ajatusta kannattavan puolue-eliitin ja vastustavan kenttäväen kokosuhde on liian dramaattisesti jälkimmäisen puolella (ja Vasemmistoliitossa on sentään hiukan demokratiaa jäljellä). Pointtini kuuluu, että "maltilliset" ovat yhtä dramaattisesti voittaneet jo siinä, kun puolue ylipäänsä lähti neuvottelemaan hallituspaikasta. Se nimittäin tuhosi täydellisesti Vasemmistoliiton "vallankumouksellisen" uskottavuuden.
Maltillisuudessa ei tietenkään ole sinänsä vikaa. Jos eläisimme 1970-lukua, minutkin voitaisiin luokitella maltilliseksi: en hyväksy väkivaltaista vallankumousta. Koska nyt on 2010-luvun alku, asiat näyttäytyvät erilaisessa suhteessa. Niinpä vasemmiston "maltillisia" ovat ne, jotka kannattavat nykyistä inhimillisempää kapitalismia, ja "vallankumouksellisia" olemme me, jotka haluamme vaihtaa kapitalismin sosialismiin. (Tässä yhteydessä tarkoitan "sosialismilla" oleellisesti kapitalismista poikkeavaa suunnitelmallista yhteiskuntajärjestelmää. Myös radikaalivihreiden idea ekologisesta suunnitelma- tai yhteisötaloudesta on sosialismia.) Huhtikuun eduskuntavaalien jälkeinen tapahtumakehitys osoittaa kristallinkirkkaasti, että Suomen eduskunnassa on mukana vasemmistosta vain "maltillinen" puoli. Arhinmäki ja kumppanit osaavat kyllä perustella, miten hallitukseen meneminen hyödyttää myös joitakin vasemmistolaisia ihanteita, mutta sen tuntuvin vaikutus on "vallankumouksellisen" työn mahdollisuuden eliminoituminen eduskunnassa.
Edellisestä ei tietenkään voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin välttämättömyys saada "vallankumouksellinen" vasemmisto mukaan eduskuntaan. Vasemmistoliiton kautta se ei toistaiseksi tapahdu. Uuden eduskuntaryhmän piti pullistella entistä radikaalimpia aineksia (mitähän tähän sanoisivat Anna Kontula ja Silvia Modig?), mutta se näyttääkin harjoittavan edeltäjäänsä oikeistolaisempaa politiikkaa. Lisäksi lapsikin ymmärtää, ettei muutos tapahdu (suoraan) SKP:n, STP:n tai KTP:n kautta. Kaikki ne ovat jo käyneet vaaleissa näyttämässä epäkiinnostavuutensa. Mikäli eduskuntavaaleihin tulee kohuttu äänikynnys, mainituista pikkupuolueista suurinkin (SKP) joutuisi kymmenkertaistamaan kannatuksensa. Sitä ei tapahdu, vaikka kaikki äärivasemmistolaiset menisivät siihen mukaan (mitä myöskään ei tapahdu). Yhteistyöorganisaatioksi tekeytyvästä STP:stä ei niin ikään ole läpimurron tekijäksi. Paitsi, että se joutuisi noin 50-kertaistamaan kannatuksensa, ei Suomen työväenpuolueella ole toivoa saada mukaan välttämätöntä sivistyneistön, taiteilijoiden ja yhteiskunnasta kieltäytyjien edustusta ja kannatusta. "Uusi SKDL" on ainoa toivo ja suuri toivo onkin. Sen eteen on keskitettävä kaikki järjestäytyminen, hylättävä kannattajakorttien keruu omille pienryhmille ja yhdistyttävä konkreettisesti.
tiistai 24. toukokuuta 2011
maanantai 16. toukokuuta 2011
Näin meitä vieraannutetaan
Kaikkihan ne asiat jo tietävät. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Demokratia rapistuu. Ihmiset voivat entistä huonommin. Mielenterveysongelmat yleistyvät. Väkivalta ja päihdeongelma ovat todellisuutta. Globaalit ympäristöongelmat uhkaavat. Elämä maapallolla on uhattuna. Täysin turhat lännen masinoimat sodat kylvävät kuolemaa ja katkeruutta. Asioista päättää kulissien takana ison rahan bisnes, kulisseissa lipevät valehtelijat, joita kutsutaan poliitikoiksi.
Mutta kun Suomen jääkiekkojoukkue voittaa maailmanmestaruuden, näyttää kuin maailman vääryydellä, pahuudella ja peloilla ei olisi suomalaisittain mitään väliä. Lätkän MM on ääriesimerkki samasta ilmiöstä, johon kuuluvat julkkikset, tosi-TV ja sääilmiöiden esittämistapa. Koko viihdebisnes on valjastettu äärimmilleen yhtä tarkoitusta varten: viemään kansan ajatukset pois yhteiskunnan ja ylikansallisen järjestelmän epäkohdista.
Julkisuusbisneksen miljardeille olisi tietysti muutakin käyttöä. Rahaa liikkuu sillä saralla niin paljon, että jos se maltettaisiin sijoittaa epäkohtien parantamiseen eikä peittämiseen, täällä alkaisi toden teolla tapahtua. Oikeasti me emme tarvitse Iltalehteä, Ilta-Sanomia, Seiskaa tai Hymyä. Emme myöskään tarvitse kaupallisia TV- ja radiokanavia. Emme tarvitse edes huippu-urheilua maajoukkueineen ja henkilökultteineen. Tulisimme niin ikään oikein hyvin toimeen ilman mobiili- ja Facebook-pelejä tai disinformatiivisia mainoksia lehdissä ja netissä. Sen sijaan emme pärjää ilman ruokaa, juomaa, asuinsijaa ja perusterveyttä. Olemme pulassa myös ilman lajitovereiden seuraa ja rakkautta.
Rooman valtakunnassa todettiin asioiden olevan hyvin, jos kansalle riittää "leipää ja sirkushuveja" (panem et circenses). Historia on osoittanut, että monta kertaa tämä sinänsä puutteellinen lähtökohta on puutteellistettu entisestään: leipä pyritään korvaamaan sirkushuveilla. Näin on Suomessakin tehty ainakin pari viime vuosikymmentä. Toki leipä periaatteessa riittäisi, mutta se jakautuu epätasaisesti, ja minne leipää ei näennäisesti riitä, sinne työnnetään heti sirkushuveja epätoivon vimmalla. Roomassa tunnettiin myös vallankäytön kuningasajatus "hajota ja hallitse" (divide et impera). Sama on tehokäytössä nyky-Suomessa: perussuomalaisten ja vihervasemmiston kannattajat, maalaiset ja kaupunkilaiset, HPK:n ja Kärppien kannattajat, uskovaiset ja ateistit, hevarit ja hiphopparit eivät yhdisty, vaikka heillä olisi yhteinen etu.
Kaikkihan ne asiat tietävät, siis nykymaailman vääryydet. Vai tietävätkö sittenkään? Luultavasti ihmiset ovat kyllä kuulleet ja lukeneet sen kaiken, niin että oppinut mieli tunnistaa: tämä on tuttua asiaa. Mutta ovatko he oikeasti ajatelleet ja sisäistäneet asioita? Ehkä sillä hetkellä, kun aivo muuten alkaisi raksuttaa, tulee aina uusi ärsyke TV:stä, radiosta, puhelimesta, toiselta läsnäolevalta ihmiseltä tai muistin syövereistä: "Lätkämatsi! PMMP:n biisi! Laihdutuskuuri! Raekuuro! Johanna Tukiaisen häät!" Niinpä asioita ei koskaan oikeasti käsitellä, vaikka ne näennäisesti tunnettaisiin.
Edellisestä huolimatta joku aina ajattelee, oivaltaa, sisäistää ja ottaa vakavasti. Aina joku saa päähänsä, että asiat ovat pielessä ja menossa vielä enemmän pieleen, omalla toiminnalla ja esimerkillä on vaikutusta, ja simsalabim: maailma voi muuttua paremmaksi. Miten sellaiseen äksoniin reagoivat toiset nykyihmiset, jotka näkevät yhden kaltaisensa aktiivisuuden? Lähtevätkö he mukaan, innostuvatko he maailmanparannuksesta? Viime vuosina on ollut todennäköisempää, että he – keskellä rahanpuutettaan, ihmissuhdehuoliaan ja mielenterveysongelmiaan – leimaavat maailmanparantajan epäcooliksi hihhuliksi, joka "on olevinaan parempi kuin muut" ja jonka "maailmankuva on mustavalkoinen". Näin ollen he päätyvät räksyttämään enemmän sille ainoalle, joka uskaltaa edes yrittää tehdä jotain yhteisille huolille – yhteisen edun hyväksi – kuin huolien ja ongelmien aiheuttajille. Silti jokin itää heidän mielessään. Jonakin kauniina tulevaisuuden päivänä cooliuden, sovinnaisuuden ja vieraantumisen kulissit kaatuvat.
Mutta kun Suomen jääkiekkojoukkue voittaa maailmanmestaruuden, näyttää kuin maailman vääryydellä, pahuudella ja peloilla ei olisi suomalaisittain mitään väliä. Lätkän MM on ääriesimerkki samasta ilmiöstä, johon kuuluvat julkkikset, tosi-TV ja sääilmiöiden esittämistapa. Koko viihdebisnes on valjastettu äärimmilleen yhtä tarkoitusta varten: viemään kansan ajatukset pois yhteiskunnan ja ylikansallisen järjestelmän epäkohdista.
Julkisuusbisneksen miljardeille olisi tietysti muutakin käyttöä. Rahaa liikkuu sillä saralla niin paljon, että jos se maltettaisiin sijoittaa epäkohtien parantamiseen eikä peittämiseen, täällä alkaisi toden teolla tapahtua. Oikeasti me emme tarvitse Iltalehteä, Ilta-Sanomia, Seiskaa tai Hymyä. Emme myöskään tarvitse kaupallisia TV- ja radiokanavia. Emme tarvitse edes huippu-urheilua maajoukkueineen ja henkilökultteineen. Tulisimme niin ikään oikein hyvin toimeen ilman mobiili- ja Facebook-pelejä tai disinformatiivisia mainoksia lehdissä ja netissä. Sen sijaan emme pärjää ilman ruokaa, juomaa, asuinsijaa ja perusterveyttä. Olemme pulassa myös ilman lajitovereiden seuraa ja rakkautta.
Rooman valtakunnassa todettiin asioiden olevan hyvin, jos kansalle riittää "leipää ja sirkushuveja" (panem et circenses). Historia on osoittanut, että monta kertaa tämä sinänsä puutteellinen lähtökohta on puutteellistettu entisestään: leipä pyritään korvaamaan sirkushuveilla. Näin on Suomessakin tehty ainakin pari viime vuosikymmentä. Toki leipä periaatteessa riittäisi, mutta se jakautuu epätasaisesti, ja minne leipää ei näennäisesti riitä, sinne työnnetään heti sirkushuveja epätoivon vimmalla. Roomassa tunnettiin myös vallankäytön kuningasajatus "hajota ja hallitse" (divide et impera). Sama on tehokäytössä nyky-Suomessa: perussuomalaisten ja vihervasemmiston kannattajat, maalaiset ja kaupunkilaiset, HPK:n ja Kärppien kannattajat, uskovaiset ja ateistit, hevarit ja hiphopparit eivät yhdisty, vaikka heillä olisi yhteinen etu.
Kaikkihan ne asiat tietävät, siis nykymaailman vääryydet. Vai tietävätkö sittenkään? Luultavasti ihmiset ovat kyllä kuulleet ja lukeneet sen kaiken, niin että oppinut mieli tunnistaa: tämä on tuttua asiaa. Mutta ovatko he oikeasti ajatelleet ja sisäistäneet asioita? Ehkä sillä hetkellä, kun aivo muuten alkaisi raksuttaa, tulee aina uusi ärsyke TV:stä, radiosta, puhelimesta, toiselta läsnäolevalta ihmiseltä tai muistin syövereistä: "Lätkämatsi! PMMP:n biisi! Laihdutuskuuri! Raekuuro! Johanna Tukiaisen häät!" Niinpä asioita ei koskaan oikeasti käsitellä, vaikka ne näennäisesti tunnettaisiin.
Edellisestä huolimatta joku aina ajattelee, oivaltaa, sisäistää ja ottaa vakavasti. Aina joku saa päähänsä, että asiat ovat pielessä ja menossa vielä enemmän pieleen, omalla toiminnalla ja esimerkillä on vaikutusta, ja simsalabim: maailma voi muuttua paremmaksi. Miten sellaiseen äksoniin reagoivat toiset nykyihmiset, jotka näkevät yhden kaltaisensa aktiivisuuden? Lähtevätkö he mukaan, innostuvatko he maailmanparannuksesta? Viime vuosina on ollut todennäköisempää, että he – keskellä rahanpuutettaan, ihmissuhdehuoliaan ja mielenterveysongelmiaan – leimaavat maailmanparantajan epäcooliksi hihhuliksi, joka "on olevinaan parempi kuin muut" ja jonka "maailmankuva on mustavalkoinen". Näin ollen he päätyvät räksyttämään enemmän sille ainoalle, joka uskaltaa edes yrittää tehdä jotain yhteisille huolille – yhteisen edun hyväksi – kuin huolien ja ongelmien aiheuttajille. Silti jokin itää heidän mielessään. Jonakin kauniina tulevaisuuden päivänä cooliuden, sovinnaisuuden ja vieraantumisen kulissit kaatuvat.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Vasemmiston sisäinen jakolinja ei kulje siellä missä luulisi
Kuten hyvin tiedetään, poliittisen vasemmiston on perinteisesti ajateltu jakautuvan kahtia. Keskemmällä ovat sosiaalidemokraatit, jotka haluavat korjailla nykyistä järjestelmää. Laidemmalle sijoittuvat sosialistit ja kommunistit (perinteistä yhteisnimeä käyttäen kansandemokraatit), joiden pyrkimys on kapitalismin kukistaminen. Tämän perusjaottelun ohella Suomen poliittinen historia tuntee jaon varsinaisiin vallankumouksellisiin (joita 1970–80-luvuilla edustivat vähemmistökommunistit) ja maltillisempiin uudistusmielisiin (joita ennen kutsuttiin "revisionisteiksi", nyttemmin "reformisteiksi").
Ensin mainittu jaottelu antaa tavalliselle pulliaiselle vaikutelman, että Suomen nykypolitiikassa vasemmiston olennaisin jakolinja kulkee SDP:n ja Vasemmistoliiton välillä. Jälkimmäisen luoman yhtä selkeän käsityksen mukaan olennainen jakolinja puolestaan sijaitsee Vasemmistoliiton vasemmalla puolella, minkä myötä marginaaliin jäävät ainakin SKP, pienimmät vasemmistopuolueet ja muutama äärivasemmistolainen kansalaisjärjestö. Valitettavasti näiden jaottelujen helppous hämää pahemman kerran.
Väitän, että todellisuudessa vasemmisto jakautuu kahteen osaan Vasemmistoliiton puolivälistä. Puolueen oikeistosiipi edustaa Suomen politiikassa ihan samaa funktiota kuin SDP. Niillä on valtaa pitävien porvareiden "lupa" harjoittaa työväenpolitiikkaa, koska ne ovat riittävän maltillisia. Missä demareilla on nykyään tapana jopa kehua kapitalisteja, kun nämä mukamas työllistävät, oikeistovasurit uskaltavat sentään haukkua räikeimpiä tapauksia. Tämä sallitaan heille (joskin pitkin hampain), koska Vas-liiton äänestäjät ovat moiseen radikaaliin äksöniin perin tyytyväisiä. Näin peitellään se tosiseikka, ettei Vas-liiton oikea puoli tee elettäkään kapitalismin nujertamiseksi vaan pyrkii korjailemaan sitä tarpeellisista kohdista, mikä on juuri SDP:n klassinen rooli.
Entäs Vasemmistoliiton vasen puoli? Se ei koostu sosiaalidemokraateista, vaan sosialisteista ja radikaalipunavihreistä. Nämä vasemmiston "radikaalit" tunnustavat puolueensa "enemmistöjohdon" (kas kas, kun tuli käytetyksi 70-lukuun assosioituvaa ilmausta), mutta myöntävät avoimesti, että muutama jarru olisi hyvä saada kuvioista pois. Salaliittoteorioiden toiseksi ylimpänä ystävänä uskon, että vanhat jarrut ovat ihan tietoisia antikommunisteja ja -sosialisteja, kun taas "Paavi" Arhinmäen kaltaiset nuoren polven maltilliset eivät rehellisesti ymmärrä, mistä vasemmistolaisuudessa voisi tänäkin päivänä olla kysymys. Näin ollen Arhinmäki on vasemmistovasureille uskottava johtaja, vaikka he määrittelevät itsensä poliittisella kartalla johtajasta vasemmalle. Realisteina he kuitenkin näkevät, että parempi on vaikuttaa avarassa Vas-liitossa kuin esimerkiksi SKP:ssä, jolta puuttuu sekä kannatusta että uskottavuutta. Sitä he eivät näe, ettei heidän äänensä pääse ikinä kuuluviin, koska oma puolue on kapitalistien talutusnuorassa.
Vasemmistoliiton sisäinen jako esittäytyy selkeänä sosialismikeskustelussa, jota pitkän linjan vasurivaikuttajat Kalevi Suomela ja Ele Alenius ovat käyneet lähinnä Kansan Uutisten sivuilla (ks. http://sosialismi.net/blog/2011/04/18/sosialismikeskustelu-vasemmistoliitossa). Suomela pitää kiinni sosialismista käsitteenä, mutta vesittää sen jo lähtökohtaisesti. Hänelle se merkitsee samaa kuin sosiaalidemokratia tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologia. Varsin porvarillisesti hän myös tekee 1900-luvun poliittisesta historiasta uudelleentulkinnan, jossa vastakkain eivät ole kapitalismi ja sosialismi, vaan totalitarismi ja demokratia. Ele Alenius ei edellä mainittua niele, vaan kannattaa sosialismin merkitystä kapitalismista oleellisesti poikkeavana yhteiskuntajärjestelmänä. Valitettavasti Aleniuksen, joka muuten oli aikanaan SKDL:n kontekstissa varsin maltillinen, mielipiteet ovat paitsiossa Vas-liitossa. Kalevi Suomelan linjauksen mukainen sosialismikäsitys on nimittäin kirjattu puolueen vuoden 2007 periaateohjelmaan.
Näin ollen uskallan hahmotella, että Suomessa on kaksi erilaista vasemmistoa, joiden rajalinja ei noudattele puoluerakenteita. Vasemmistoliiton virallinen enemmistö, nykyisen SDP:n vasemmisto (sen oikeisto nyt onkin läpeensä kapitalistinen) ja lukuisat vasemmistovihreät muodostavat poliittisesti aika homogeenisen joukon, jota voisi kutsua nimellä liberaali keskustavasemmisto. Heidän tavoitteenaan on suvaitseva ja ekologisesti kelvollinen markkinatalous, jossa on yhä rikkaita ja köyhiä (itse asiassa Arhinmäki sanoi vaalien alla haastattelussa, että kyllä rikkaita saa olla), mutta tuloeroja on nykyisestä kavennettu, markkinoita suitsittu ja hyvinvoinnin alasajo pysäytetty. Sydämen ja aatteen vasemmistoon lukeutuu iso joukko "vähemmistössä" olevia vas-liittolaisia, SKP:n ja pienimpien vasemmistopuolueiden kannattajat sekä puolueista riippumatonta radikaalipunavihreää kansalaisliikeväkeä, joista osa ei edes äänestä. Tätä ryhmää, jota voisi yhtä hyvin kutsua myös kansandemokraateiksi, yhdistää pyrkimys todella lakkauttaa kapitalismi ja korvata se suunnitelmallisella (eli sosialistisella) yhteiskuntajärjestelmällä.
Jako kävi päivänselväksi myös vapunpäivänä Tampereen Keskustorin ympäristössä. SKP:läisessä vapputapahtumassa kuultiin Mikko Perkoilan trubaduuriesityksiä työväenmusiikista, Flags of Unity Bandin kantaaottavaa folkpunkrockia ja Heidi Vaarna & Esko Rissanen -duon väkeviä Vysotski-tulkintoja. Lopuksi laulettiin yhteislauluna Kansainvälinen. Sen sijaan Vasemmistoliiton happeningista kantautui Hämeenkadun toiselle puolelle karseinta, latteinta ja naurettavinta äijää leikkivien pojankloppien uhokliseeheviä, mitä Näsi- ja Pyhäjärven ympäristöstä on ilmeisesti tosissaan etsimällä löydetty. Ei liene epäselvää, että vasurimielisiä lipsui ajan kuluessa kilpailevaan tilaisuuteen. Vaikka myönnän, ettei ensin mainitun tilaisuuden pääpuheellakaan (asialla SKP:n pääsihteeri Juha-Pekka Väisänen) maailmaa muuteta, silti minun on harvinaisen helppo osoittaa itselleni, mihin vasemmistoon jatkossakin haluan kuulua ja mihin taas en.
Ensin mainittu jaottelu antaa tavalliselle pulliaiselle vaikutelman, että Suomen nykypolitiikassa vasemmiston olennaisin jakolinja kulkee SDP:n ja Vasemmistoliiton välillä. Jälkimmäisen luoman yhtä selkeän käsityksen mukaan olennainen jakolinja puolestaan sijaitsee Vasemmistoliiton vasemmalla puolella, minkä myötä marginaaliin jäävät ainakin SKP, pienimmät vasemmistopuolueet ja muutama äärivasemmistolainen kansalaisjärjestö. Valitettavasti näiden jaottelujen helppous hämää pahemman kerran.
Väitän, että todellisuudessa vasemmisto jakautuu kahteen osaan Vasemmistoliiton puolivälistä. Puolueen oikeistosiipi edustaa Suomen politiikassa ihan samaa funktiota kuin SDP. Niillä on valtaa pitävien porvareiden "lupa" harjoittaa työväenpolitiikkaa, koska ne ovat riittävän maltillisia. Missä demareilla on nykyään tapana jopa kehua kapitalisteja, kun nämä mukamas työllistävät, oikeistovasurit uskaltavat sentään haukkua räikeimpiä tapauksia. Tämä sallitaan heille (joskin pitkin hampain), koska Vas-liiton äänestäjät ovat moiseen radikaaliin äksöniin perin tyytyväisiä. Näin peitellään se tosiseikka, ettei Vas-liiton oikea puoli tee elettäkään kapitalismin nujertamiseksi vaan pyrkii korjailemaan sitä tarpeellisista kohdista, mikä on juuri SDP:n klassinen rooli.
Entäs Vasemmistoliiton vasen puoli? Se ei koostu sosiaalidemokraateista, vaan sosialisteista ja radikaalipunavihreistä. Nämä vasemmiston "radikaalit" tunnustavat puolueensa "enemmistöjohdon" (kas kas, kun tuli käytetyksi 70-lukuun assosioituvaa ilmausta), mutta myöntävät avoimesti, että muutama jarru olisi hyvä saada kuvioista pois. Salaliittoteorioiden toiseksi ylimpänä ystävänä uskon, että vanhat jarrut ovat ihan tietoisia antikommunisteja ja -sosialisteja, kun taas "Paavi" Arhinmäen kaltaiset nuoren polven maltilliset eivät rehellisesti ymmärrä, mistä vasemmistolaisuudessa voisi tänäkin päivänä olla kysymys. Näin ollen Arhinmäki on vasemmistovasureille uskottava johtaja, vaikka he määrittelevät itsensä poliittisella kartalla johtajasta vasemmalle. Realisteina he kuitenkin näkevät, että parempi on vaikuttaa avarassa Vas-liitossa kuin esimerkiksi SKP:ssä, jolta puuttuu sekä kannatusta että uskottavuutta. Sitä he eivät näe, ettei heidän äänensä pääse ikinä kuuluviin, koska oma puolue on kapitalistien talutusnuorassa.
Vasemmistoliiton sisäinen jako esittäytyy selkeänä sosialismikeskustelussa, jota pitkän linjan vasurivaikuttajat Kalevi Suomela ja Ele Alenius ovat käyneet lähinnä Kansan Uutisten sivuilla (ks. http://sosialismi.net/blog/2011/04/18/sosialismikeskustelu-vasemmistoliitossa). Suomela pitää kiinni sosialismista käsitteenä, mutta vesittää sen jo lähtökohtaisesti. Hänelle se merkitsee samaa kuin sosiaalidemokratia tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologia. Varsin porvarillisesti hän myös tekee 1900-luvun poliittisesta historiasta uudelleentulkinnan, jossa vastakkain eivät ole kapitalismi ja sosialismi, vaan totalitarismi ja demokratia. Ele Alenius ei edellä mainittua niele, vaan kannattaa sosialismin merkitystä kapitalismista oleellisesti poikkeavana yhteiskuntajärjestelmänä. Valitettavasti Aleniuksen, joka muuten oli aikanaan SKDL:n kontekstissa varsin maltillinen, mielipiteet ovat paitsiossa Vas-liitossa. Kalevi Suomelan linjauksen mukainen sosialismikäsitys on nimittäin kirjattu puolueen vuoden 2007 periaateohjelmaan.
Näin ollen uskallan hahmotella, että Suomessa on kaksi erilaista vasemmistoa, joiden rajalinja ei noudattele puoluerakenteita. Vasemmistoliiton virallinen enemmistö, nykyisen SDP:n vasemmisto (sen oikeisto nyt onkin läpeensä kapitalistinen) ja lukuisat vasemmistovihreät muodostavat poliittisesti aika homogeenisen joukon, jota voisi kutsua nimellä liberaali keskustavasemmisto. Heidän tavoitteenaan on suvaitseva ja ekologisesti kelvollinen markkinatalous, jossa on yhä rikkaita ja köyhiä (itse asiassa Arhinmäki sanoi vaalien alla haastattelussa, että kyllä rikkaita saa olla), mutta tuloeroja on nykyisestä kavennettu, markkinoita suitsittu ja hyvinvoinnin alasajo pysäytetty. Sydämen ja aatteen vasemmistoon lukeutuu iso joukko "vähemmistössä" olevia vas-liittolaisia, SKP:n ja pienimpien vasemmistopuolueiden kannattajat sekä puolueista riippumatonta radikaalipunavihreää kansalaisliikeväkeä, joista osa ei edes äänestä. Tätä ryhmää, jota voisi yhtä hyvin kutsua myös kansandemokraateiksi, yhdistää pyrkimys todella lakkauttaa kapitalismi ja korvata se suunnitelmallisella (eli sosialistisella) yhteiskuntajärjestelmällä.
Jako kävi päivänselväksi myös vapunpäivänä Tampereen Keskustorin ympäristössä. SKP:läisessä vapputapahtumassa kuultiin Mikko Perkoilan trubaduuriesityksiä työväenmusiikista, Flags of Unity Bandin kantaaottavaa folkpunkrockia ja Heidi Vaarna & Esko Rissanen -duon väkeviä Vysotski-tulkintoja. Lopuksi laulettiin yhteislauluna Kansainvälinen. Sen sijaan Vasemmistoliiton happeningista kantautui Hämeenkadun toiselle puolelle karseinta, latteinta ja naurettavinta äijää leikkivien pojankloppien uhokliseeheviä, mitä Näsi- ja Pyhäjärven ympäristöstä on ilmeisesti tosissaan etsimällä löydetty. Ei liene epäselvää, että vasurimielisiä lipsui ajan kuluessa kilpailevaan tilaisuuteen. Vaikka myönnän, ettei ensin mainitun tilaisuuden pääpuheellakaan (asialla SKP:n pääsihteeri Juha-Pekka Väisänen) maailmaa muuteta, silti minun on harvinaisen helppo osoittaa itselleni, mihin vasemmistoon jatkossakin haluan kuulua ja mihin taas en.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)