Kommunismista

Kommunismia ja kommunisteja on viime aikoina alettu nähdä kaikkialla. Kokoomuksen kuntavaaliehdokas Atte Kaleva julisti unelmansa olevan "Helsinki ilman kommunisteja". Entinen jytkymies Timo Soini höpisi fillarikommunisteistaan jo vuonna 2016. Perussuomalaisten Laura Huhtasaari on leimannut kommunisteiksi valtaosan poliittisista puolueista aina kokoomusta myöten. Suomen Kuvalehden haastattelussa (maksumuurin takana) mediatutkija Anu Koivunen mietiskeli, että haukkumasanojen kirjo oli ennen monipuolisempi: "Oli vihervassareita, stalinisteja, suvakkeja. Nyt on kaikki korvattu yhdellä sanalla." Twitterissä muuan humoristi tölväisi tammikuussa 2021, että kommunismi ei ole kommunismia – "kaikki muu havaintojeni mukaan on". Koko kuvio muistuttaa vahvasti sosiologi Antti Eskolan 1960–70-luvun vaihteen kuvausta siitä, miten pieniä punaisia "maolaisia" ja "stalinisteja" oli alettu nähdä kaikkialla.

Oudointa tässä on, että oman käsitykseni mukaan kommunisteja on Suomessa häviävän vähän. Itse olin kolmella vuosikymmenellä tekemisissä heidän kanssaan. Tällaisena aikana tuntuu, että niitä kokemuksia on paikallaan kirjata ylös, sillä ne eivät muistuta yhtään sitä minä kommunismi ja kommunistit halutaan nykyaikana nähdä.

1990-luvun loppuvuosina kokoonnuimme oululaisen toimintaryhmän (joka järjesti vaihtoehtoisia vappumarsseja ja julkaisi pienlehteä) kanssa joskus kommunistien piiritoimistossa, koska yksi mukana ollut naishenkilö oli kommunisti ja hänellä oli toimistolle avain. Vasemmistoliitto oli hallituksessa, siitä oli tullut eri porukkaa ja vassarit jopa lakkasivat marssimasta vappuna. Kapinankytyä pitivät yllä anarkistit, riippumattomat aktivistit ja kommunistit. Olin myös pari kertaa kommareiden kokouksessa kuunteluoppilaana, tapasin SKP:n puheenjohtajan Yrjö Hakasen ja kirjoitin jonkin aikaa kolumneja Tiedonantaja-lehteen. 2000-luvun alun jälkeen kommunismi tuntui silloisesta hipahtavasta näkökulmastani ummehtuneelta, mutta vuosikymmenen lopulla – muutettuani Tampereelle – aloin uudestaan tähyillä kommunistien suuntaan: sikäläiset kommaripiirit olivat paljon laajemmat ja moninaisemmat kuin Oulussa. Lopulta ajauduin jopa SKP:n kampanjatyöntekijäksi eduskuntavaalien alla 2011, kun olin kommunistien pyörittämällä Demokraattisella sivistysliitolla työharjoittelijana. Minua pyydettiin ehdokkaaksikin, mutta kieltäydyin. Kirjoitin blogitekstejä Tiedonantajan verkkosivuille, pari juttua itse lehteenkin ja kävin Marko Korvelan isännöimässä "Tiekkarin" toimittajakoulutuksessa.

Kokemusta siis on. Kuinka kommunistit suhtautuivat nuoreen aktivistiin ja kynäniekkaan, joka osoitti heitä kohtaan kiinnostusta, muttei kuulunut puolueeseen? Aktivoituiko ujutus-, solutus- ja värväyskoneisto? Tuota, öh, ei. Useimmiten asenne oli luokkaa "kiva, kun nuorempiakin näkee", ja käännytystoiminta oli laiskaa tai sitä ei ollut laisinkaan. (Vaaliehdokkaaksi minua on vuosien saatossa kysytty melkein kaikkialta muualta kuin kokoomuksesta.) Kukaan ei koskaan vedonnut mukanaoloon tiedostavassa etujoukossa tai voittajien puolella vallankumouksessa. Vallankumouksesta puhuin itse paljon enemmän kuin kommunistit. Punakaarteista ei ollut tietoakaan, kukaan ei ollut militantti, enkä ole kohdannut radikaalimpaa esimerkkiä kommunistisesta väkivallasta kuin yhden nuoren tyypin hölmö kolaisku Alexander Stubbia vastaan. Itse asiassa väitän kokemukseni pohjalta, että poliittista väkivaltaa kannattava vasemmistomilitantti olisi suljettu kommunistipuolueen piireistä vikkelästi ulos.

Ihailtiinko Neuvostoliittoa? Enpä muista kohdanneeni sitä kertaakaan. Toki NL:ää puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan. Idealisoitiinko neuvostoyhteiskuntaa? Ehkä mukana oli muutama jäärä, jotka pitivät sitä hyvänä tavoitteena, mutta heillä ei selvästi ollut puolueessa mitään asemaa ja kaikki he olivat syntyneet viimeistään 1960-luvun alussa. Ihailtiinko Pohjois-Koreaa? Ei. Suomessa oli kyllä muutamasta melko aktiivisesta tyypistä koostunut juche-aatteen fanikunta, mutta ilmeisesti he kannattivat edesmennyttä KTP:tä tai vielä edesmenneempää STP:tä. Ihailtiinko Kiinaa? Tämä on viimeaikaisten Twitter-huomioitteni perusteella yhtä tärkeä kysymys kuin Neuvostoliitto. Vastaus tietysti kuuluu: ei. Suhtautuminen Kiinaan on suomalaisissa kommaripiireissä ollut ristiriitainen tai jopa negatiivinen. Moni oikealle samastuva antitotalitaristi selvästi kuvittelee, että Kiina likipitäen rahoittaa länsimaisia kommunisteja. Tapaamillani kommunisteilla ja Tiedonantajassa näki vain kahdenlaista Kiina-suhdetta: 1) vastustettiin avoimesti toisinajattelijoiden vainoja, 2) puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan (jälleen).

Kiinan miettiminen tässä yhteydessä on aika hämmentävää. Suomessa seurataan tarkemmin USA:n kuin Euroopan mahtimaiden poliittista keskustelua. USA:n demokraattipuolueen propagandistit syyttivät – ja syyttävät edelleen – Donald Trumpia veljeilystä venäläisten kanssa. Trumpin ja hänen lähipiirinsä syytökset demokraattien veljeilystä kiinalaisten kanssa ovat tämän pohjalta tehty vastaisku. Sen seurauksena Trumpia kannattaneet tai häneen toivonsa sijoittaneet suomalaiset (QAnon!) ovat mukisematta nielleet käsityksen Kiinan solutuksesta länsimaissa ja vaikutuksesta nyt käynnissä olevaan globalitarismi-operaatioon. Koko asetelma lässähtää, kun muistamme, että Venäjä ja Kiina ovat keskenään poliittisia liittolaisia. Kyse on pelkästä jenkkien omat sisäiset uhat ulkoistavasta kahnauksesta, joista ei ajattelevien ihmisten pitäisi Suomen kaltaisessa maassa pahemmin piitata.

Tästä pääsemmekin (takaisin?) kysymykseen: voisinko kokemusteni pohjalta kuvitella, että kommunisteilla on jotain valtaa Suomessa? Vastaus ei kuulu edes "ei", vaan "heh-heh, haha, hahahahaha". Minusta Suomen kommunistit ovat koko ajan olleet marginaaliryhmä, joka on täysin vieraantunut poliittisista realiteeteista eikä edes itse tajua, kuinka vähän heikäläiset voivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. (Tosin vassari Anna Kontula on väittänyt olevansa kommunisti, mutta kommunistiseen liikkeeseen hän ei ole ikinä kuulunut eikä halunnut kuulua.) 2010-luvulla kommunistit olivat – jälleen yhdessä anarkistien kanssa – aktiivisia Joukkovoima-mielenosoitusten järjestämisessä, mutta nekin hiipuivat hyvän alun jälkeen liialliseen lokeroitumiseen. Ja tämä lokeroituminen liittyy asiaan, joka minusta on paljon oleellisempi keskustelunaihe nykykommunismin kohdalla kuin siitä esitetyt absurdit uhkakuvat.

2010-luvun alkuvuosina kommunistipiirit olivat muutoksessa. Entiset, vanhan vasemmiston aikakauteen linkittyvät toimijat olivat väistymässä ja uusia astumassa tilalle. Ensimmäisenä lähti SKP:n pitkäaikainen pääsihteeri Arto Viitaniemi. Hänen tilalleen tuli käsitetaiteilija Juha-Pekka Väisänen. Tiedonantajaa 1980-luvulta asti päätoimittanut Erkki Susi lopetti vuonna 2012, ja tilalle nousi kuudeksi vuodeksi Marko Korvela – kunnes Petra Packalén valittiin hänen paikalleen. Lopulta Yrjö Hakanenkin väistyi, Väisäsestä tuli SKP:n puheenjohtaja ja pääsihteereitä on ollut hänen jälkeensä kolme, keskimmäisenä heistä Packalén.

Uuden sukupolven esiinmarssin voisi olettaa tekevän hyvää. Tässä tapauksessa on näkyvillä kaksi ongelmaa: 1) uusilla nimillä ei ollut aitoa kannatusta kommunistien riveissä, 2) heidän politiikkansa oli selkeästi uusvasemmistolaista. Esimerkiksi Juha-Pekka Väisänen sai pääsihteeriaikoinaan Helsingissä vain joitakin kymmeniä (!) ääniä vaaleissa. Reilusti suositumpia olivat monet vanhat kommarit, jotka savustettiin 2010-luvulla ulos puolueesta leimaamalla heidät rasisteiksi tai seksisti-sovinisteiksi. Nämä osasivat kommunikoida työväenluokan ihmisten kanssa. Uudet tulokkaat eivät osanneet edes yrittää, vaan mieluummin taiteilivat pinnallisilla huomioilla: hei, mekin olemme työväenluokkaa, kun olemme palkkatyöammatissa. (Periaatteessa tämä on tietysti totta. Sosiokulttuurisessa kuplassa elämistä ei silti voi jättää huomiotta.)

Väitän siis pokkana, ettei nykyajan kommunisteissa ole vikana se että he ovat kommunisteja, vaan se, etteivät he ole kommunisteja. Vanhan ajan kommunismia määrittivät työväenluokkaisuus, eliittivastaisuus, herraviha ja huomion keskittäminen lillukanvarsien sijaan kapitalistiseen riistosysteemiin. Iskusanoja olivat työväen(luokan) ohella vallankumous, vapaus ja demokratia. Lisäksi perinteiset kommunistit eivät olleet nykyvasemmiston tavoin "veropuolue": heidän tavoittelemassaan yhteiskunnassa ihmiset kävisivät töissä joko valtiolla, osuuskunnilla tai yhteisöillä – niinpä bruton ja neton voisi pitää samana. Kommunistit ovat aina vastustaneet niin ylikansallisia pääomia ja suuryhtiöiden valtaa kuin Naton ja EU:n kaltaisia liittoutumia.

Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne kaipaisi myös vasemmistolaisia pandemiakriittisiä toimijoita. Koronaoperaatiota on luonnehdittu ennennäkemättömäksi varainsiirroksi työväenluokalta kaikkein rikkaimmille. Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat tehneet käsittämättömiä voittoja tempuilla, joita ei olisi tarvittu lainkaan, mikäli korona olisi ymmärretty edes kohtuullisissa mittasuhteissa (ilman "denialismin" häivääkään). Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat myös päivänselvästi globalitaristisen projektin keskiössä (Great Reset, "Build Back Better" ynnä muut otsikot, joiden alla yhteiskunnallinen todellisuus pyritään globaalilla tasolla muuttamaan pysyvästi). Jotkut oikeistopiirit tykkäävät leimata sen projektin kommunistiseksi, mutta väitän kivenkovaan, että vanha kommunismi olisi vastustanut projektia henkeen ja vereen ja kyseenalaistanut avoimesti myös pandemian.

Vasemmisto on kokonaisuudessaan hylännyt työväenluokan, aidon demokratian, vapausihanteen ja ylikansalliseen suurpääomaan kohdistuvan vastarinnan. 2010-lukua edeltävä kommunismi ei olisi hypännyt tähän kelkkaan, vaan jäänyt taistelemaan vasemmistolaisena erityislinnakkeena. Kelkkaan hyppääminen on tiennyt sitoutumista epämääräiseen "punavihreyteen", uusvasemmistoon, joka on näennäisen poikkeustilan vallitessa ajettu vastustelematta uuteen autoritarismiin. Tähän myös pyydän kiinnittämään huomiota: 2020-luvun autoritarismi ei pohjaudu millään lailla siihen autoritarismiin, jota neuvostomyönteisessä 1990-lukua vanhemmassa kommunismissa ehkä kannatettiin. Kommunistinen liike on pyörähtänyt sen jälkeen täyden ympyrän, eikä tietenkään päätynyt samalle kohdalle, vaan spiraalimaisesti – itse katsoisin sen osoittavan alaspäin.

Sitoutuminen "punavihreyteen" ja uusvasemmistoon liittyy luonnollisesti myös identiteettipolitiikkaan ja sitä myöten nykyiseen "antirasistiseen" (jonka näen uusrasismina!) ja intersektionaaliseen liikkeeseen. Tämän myötä kommunistit eivät enää esimerkiksi osallistu EU-vastaisiin mielenilmauksiin tai kannata EU- tai eurojäsenyyden kyseenalaistavia aloitteita, mikäli ne ovat lähtöisin "väärästä" leiristä eli konservatiiveilta. Ja silti näissä mielenilmauksissa nähtiin pitkään kommunisteja. He edustivat SKP:n sijaan KTP:tä, Kommunistista työväenpuoluetta, joka ei mennyt mukaan identiteettipoliittiseen jakoon eikä sen kommunismi ollut uusvasemmistolaista. Kirjoitin Undie Median ykkösnumeron (2019) vaalioppaaseen KTP:n ja itsenäisyyspuolueen olevan "niitä, joiden ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä". Muuan Ipun (ja nykyisin Kristallipuolueen) ehdokas kommentoi minulle ymmärtävänsä oikein hyvin, miksi niin kävi juuri näille kahdelle. Vuonna 2020 KTP:n rippeet lähtivät mukaan "etävappu"-hölmöilyyn, minkä myötä lakkasin kiinnittämästä huomiota mokomaan jäänteeseen. Samassa suossa SKP oli todella syvällä.

Summa summarum: ei kommunismi ole mikään mörkö, jota ylikansallisiin suuryhtiöihin, talouden ja vallan globalisaatioon sekä pandemiaoperaatioon kriittisesti suhtautuvan ihmisen kannattaisi pitää uhkana. Kommunistien entistä ehdottomuutta sen sijaan kaivattaisiin yhä. 1980-luvun jälkeen ei suomalaisessa kommunismissa ole näkynyt merkkiäkään diktatuurin tai totalitaarisen maailmanvallan ihannoinnista. Väite kommunistisesta pyrkimyksestä globalitaristisessa projektissa on siis taatusti pelkkä salaliittoteoria – ja itsekin salaliittoteoriaa tehdäkseni epäilen kyseen olevan itsetarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta, tahallaan syötetystä väärästä johtolangasta. Kommunistit ovat Suomessa ja koko Euroopassa marginaaliryhmä, jonka pääjoukko on ajettu kiltisti ja kuuliaisesti kohti identiteettipoliittista woke- eli heräkkivasemmistoa. Heistä ei ole uhaksi – kun taas entisistä kommunisteista olisi saattanut muodostua uhka sille, mille pitääkin: ylikansallisen suurpääoman ja korruptoitujen poliittisten päättäjien epäpyhistä epäpyhimmälle liitolle.

Kuinka poliittinen kartta käännettiin ylösalaisin

Ilkka Remeksen rikosromaani Omertan liitto ilmestyi vuonna 2013. Muutoinkin poikkeuksellisen kiehtovassa dekkarissa todetaan luontevana osana juonikuviota, että ison rahan piirit olivat tehneet suurkaappauksen soluttautumalla Euroopan sosialistipuolueisiin. Omertan liitto on fiktiivinen teos, mutta muun muassa Kauppalehden Tommi Aitio totesi kirja-arviossaan: "Koskaan aiemmin Remeksen dekkarit eivät ole liipanneet näin läheltä reaalimaailmaa." Remes itse kertoo sivuillaan: "Löysin maailman, joka kuhisee salaisia operaatioita, petoksia, laittomia kotietsintöjä, valtakamppailua, korruptiota, mafiakytköksiä, selittämättömiä kuolemantapauksia ja juonitteluja, joiden keksimiseen mielikuvitukseni ei riittäisi." Näin ollen tuntuu hyvin mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ettei vihjaus sosialistipuolueiden kaappauksesta ole mielikuvituksen tuotetta.

Loogisesti ajatellen kuvio on ymmärrettävä. Suurpääoman edustajat ovat vuosikymmeniä, lähes vuosisatoja liittoutuneet poliittisen oikeiston kanssa, sillä oikeisto on profiloitunut suurpääoman intressien puolustajaksi. Vasemmisto on kuitenkin ollut sen pysyvä vastustaja, ja usein on käynyt, että demokraattisen maan hallitus on muodostettu vasemmiston varaan ja iso raha saanut kyytiä. Viime vuosikymmeninä iso raha on pyrkinyt kohti maailmanvaltiutta. "Vapaakauppasopimusten" nimellä tunnetuista, suuryhtiöt valtioiden yläpuolelle korottavista hankkeista moni on kaatunut tai lykkääntynyt, ja jälleen yhtenä avainsyynä on ollut vasemmistoryhmien vastustus. Niinpä oikeistoryhmissä roikkuminen ei ole kannattanut, vaan paljon kannattavampaa on ollut vallata pari nurkkaa vasemmistoryhmistä. Viherpesu ja pinkkipesu ovat olleet erityisen tepsiviä konsteja punavihreän väen käännyttämiseksi, ja organisaatiotasolla on takuuvarmasti käytetty sitä itseään eli rahaa – "tietysti edellyttäen, että".

Toisaalta myös toisensuuntaista muutosta on havaittavissa. Sitä mukaa, kun iso raha on keventänyt otettaan oikeistosta, siellä on ilmennyt suurpääoman vastaisia tendenssejä. Kun vasemmisto on yhä useammin kääntynyt hyväksymään suuryhtiöt – joiden kanssa diilaamalla on kuviteltu vaikutettavan kertarysäyksin ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin haasteisiin – se on yhä useammin nähnyt pienet ja keskisuuret yritykset hankalina: iso joukko itsenäisiä toimijoita on huonosti kontrolloitavissa. Tämän tullessa näkyväksi oikeistossa on opittu samastamaan vasemmiston ja suuryritysten intressit, ja itse oikeistolaiset ovat yhä useammin samastuneet pk-sektoriin ja julistautuneet sen ainoiksi puolustajiksi. Samalla vimmalla, jolla ennen on käyty liiketoiminnan kahlitsijoina pidettyjä sosialisteja vastaan, käydään nyt myös ison rahan suuryhtiöitä vastaan.

Vuonna 1999 Seattlessa Maailman kauppajärjestön huippukokouksen yhteydessä mellakoitiin. Globalisaatiokriittiseen mielenosoittajajoukkoon, jota kutsuttiin "Seattlen kansaksi", kuului muun muassa anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten ryhmien edustajia ja nationalisteja. Maailman kauppajärjestön lyhenteen WTO:n julistettiin tarkoittavan "World Take Over". Kuulostaako tutulta? 2000-luvulla tuotettiin WTC-iskujen (hmm... World Trade...), Afganistan- ja Irak-operaatioiden, islamismin ja islamofobian kautta äkkisyvä juopa entisen "Seattlen kansan" sisään. Maahanmuutosta ja islamista tehtiin valtava kynnyskysymys, joka paitsi teki entisen globalisaatiokriittisen yhteistyön mahdottomaksi, myös muotoutui koko poliittisen kentän näkyvimmäksi jakolinjaksi. Ilmastonmuutosteeman hyväksikäyttäminen on täydentänyt tämän social engineering -projektin. Nyt toinen puoli vanhasta globalisaatiokriittisestä rintamasta on manipuloitu globalisaatiomyönteiseksi. Samalla tämä merkitsee 1990-lukulaisen anarkismin kuolemaa, sillä on loogisesti mahdotonta olla anarkisti ja kannattaa globaalia ilmastohallintoa.

Operaation nimeltä Covid-19 myötä "World Take Over" on todellisempi kuin koskaan ennen. Globaali totalitarismi eli globalitarismi tekee tuloaan. Edellä kuvattujen prosessien myötä sekä poliittinen vasemmisto että 1990-lukulainen anarkistiliike ovat täysin mahdottomia työkaluja globalitarismin vastustamiseen. Vasemmisto on larpannut pandemiassa ilmastonmuutosta. Tämä on tiennyt flirttailua totalitarismin kanssa erityisesti Suomen kaltaisissa maissa, joissa vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa. Oikeistojohtoisissa maissa asetelma on hämärämpi. Ilmastonmuutoksen erityisasema paljastaa, ettei muutaman vuoden takainen "vihervasemmistoa ei ole olemassa" -väittämäni pidä 2020-luvulla todellakaan paikkaansa. Anarkistiliike on feidannut anarkismin pois tunnuksistaan, vahvistanut sen sijaan "antifasismia" ja nyt jopa "antikonspirasismia" – kaiken törkeäksi huipuksi liikkeen logosta on esitetty muunnelma, jossa punainen ja musta lippu on korvattu samanvärisillä kasvomaskeilla. En usko, että missään tilanteessa on tätä enemmän syytä epäillä liikkeen kaappaamista ja manipulointia alkuperäisen tarkoituksensa vastaiseksi. Ne, joiden olisi vanhastaan luullut vastustavan totalitarismia, kannattavat sitä.

Twitterissä on kuluneen talvikauden aikana useita kertoja ihmetelty, ovatko vasemmisto ja oikeisto vaihtaneet paikkaa keskenään. Suomessa, jossa vasemmisto on hallituksessa, radikaaleimpia ja kapinallisimpia twiittejä ovat kirjoittaneet Tuomas Malisen ja Ano Turtiaisen kaltaiset hahmot, jotka on helppo samastaa oikeistoon. Eikä "radikalismi" tässä tapauksessa tarkoita perinteistä oikeistoradikalismia. Malinen on ajoittain käyttänyt selkeän vasemmistolaista retoriikkaa yleislakkoehdotuksineen, ja Turtiaisen poliisia kritisoivaan lausumaan esitti yksi vääräleuka vastakritiikin, joka arveli häntä anarkistiksi ja kettutytöksi. Itse kommentoin Helsingin huhtikuun 10. päivän väkivaltaisesti tukahdutetun mielenosoituksen tiimoilta, että vapausliike edustaa tänä päivänä sitä mitä anarkismi 2000–10-luvulla. Yhteisiä vihollisiakin on: maailmanvaltiuteen pyrkivät ison rahan suuryhtiöt. Vapausliike on käsitteenä hyvin pätevä. On todettu yleisesti, ettei vasemmisto–oikeisto-jako enää toimi: uusi jako on libertarismin ja autoritarismin välillä. Ja ellei vasemmiston ja oikeiston suoranaiseen paikanvaihtoon uskoisi, on helppo ymmärtää vinha perä Mark Changizin väitteessä, että vasemmisto on siirtynyt kohti autoritarismia ja oikeisto vastaavasti kohti libertarismia.

Yllä kuvattu kuvio olisi sinänsä ihan selkeä: lakkaamme olemasta (libertaari)vasemmistolaisia, olemme (libertaari)oikeistolaisia – ja se siitä. Ikävä kyllä nyt tulevat asetelmaa sotkemaan vasemmiston ja oikeiston vanhat poliittiset rakennelmat: puolueet, mediat, järjestöt, ajatuspajat ja kaikenlaiset muut tiimit. Ja kuin tahallisena muistutuksena vanhasta maailmasta näiden manipulointipyrkimykset toimivat sillä omituisella logiikalla, jonka tunnistin jo 2010-luvun alussa: oikeisto vetää puoleensa ja vasemmisto hylkii. Kokoomuslaiset ja varsinkin perussuomalaiset piirit yrittävät voimallisesti kaapata uuden vapausliikkeen omalle puolelleen. Keskusteluun ujutetaan sarjasyötöllä ideoita valtionvelasta uhkana, talouskasvusta hyvänä, verotuksesta varkautena, kaikenlaisen "hyysäämisen" kalleudesta ja tietysti pandemiaoperaatiosta "vihervasemmiston", "sosialistien" tai "kommunistien" projektina – sen sivuuttaen, että lukuisissa maissa samaa operaatiota ovat johtaneet oikeistopiirit. Vasemmistolaisten, vihreiden ja ex-anarkististen piirien sanoma taas kuuluu, että olemme pahiksia ja yhteiskunnalle vaarallisia: olemme "denialisteja", "hörhöjä" ja "äärioikeistolaisia", joiden avulla pystytetään fasismia – niinpä kanssamme ei pidä olla tekemisissä, saati kuunnella meitä ja luoda yhteistyötä, vaan on oltava hyviksiä ja pysyttävä hallituksen puolella. Vapauden, rakkauden ja totuuden perustalle fasismia? Jaaha.

Yhden nykyhetkeä määrittävän avainoivalluksen tein vuonna 2016 kirjoittaessani, kuinka muun muassa taide, tiede, koulutus ja journalismi olivat yhteiskunnassa värittyneet "sinänsä vasemmistolaisiksi". Siinä vaiheessa näkökulmani oli yhä vasemmistolainen enkä kyennyt näkemään asiaan liittyvää uhkaa Sipilän hallituksen perseillessä menemään. Nyt, kun vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa, valtaosa taiteen, tieteen, koulutuksen ja journalismin aloilla toimivasta väestä on etukäteen ostettuna vapaudenriisto-operaation tukijoukkoihin. Kulttuurielämän alalta on onneksi alkanut kiduttavan hitaasti, mutta varmasti löytyä vastarannankiiskiä – tunnetuimpina Anna Eriksson ja Paula Vesala, joista ensin mainitun puheenvuoro oli jopa radikaali. Mutta esimerkiksi ennen muinoin hehkuttamani Tampereen underground-yhteisö on ällistyttävästi täysin kuuliainen ja kiltti. Tiede on luonteeltaan moniarvoinen, ja niinpä on itsestään selvää, että tieteen piiristä kuuluu paljonkin soraääniä. Hallitusmielinen rintama, jotka on olevinaan tiedemyönteinen, pyrkii häkellyttävästi tukahduttamaan soraäänet ja osoittaa näin ollen olevansa itse asiassa tiedevastainen. Totalitarismin perinteen mukaisesti se pyrkii korvaamaan vapaan tieteen pseudotieteellä, joka on yhdenmukainen auktoriteetti. On toinen asia, onko tiede ennenkään ollut vapaata tai sen luonteenomainen moniarvoisuus hyväksyttyä.

Edelliset asiat kootakseni minusta nyt pitäisi hyväksyä nämä tekemäni johtopäätökset:
1) Vasemmiston ja oikeiston merkitys on muuttunut. Vasemmistolaisuus on nykyään lähinnä autoritarismia, oikeistolaisuus libertarismia.
2) Uuden merkityksen mukaiseen oikeistoon tai vasemmistoon samastuminen ei tarkoita samastumista perinteisiin oikeistoa tai vasemmistoa edustaviin puolueisiin.
3) Se, että vasemmisto nyky-Suomessa edustaa autoritarismia ja totalitarismia, ei tarkoita että vasemmisto olisi vanhassa merkityksessäänkin edustanut autoritarismia ja totalitarismia.
4) Se, että kyseenalaisen pandemian varjolla tehdyn vapaudenriisto-operaation ovat Suomessa toteuttaneet perinteiset vasemmistopuolueet, ei tarkoita että kyseessä olisi vasemmistolainen projekti vanhassa merkityksessä. Useissa maissa saman operaation ovat toteuttaneet perinteiset oikeistopuoleet.
5) Vasemmiston merkityksen muuttuminen liittyy siihen, että ”ison rahan” ylikansalliset suuryhtiöt ovat ensin ilmastonmuutoksen, nyt koronan avulla manipuloineet vasemmiston samastumaan omiin etuihinsa.
6) Oikeisto on vanhastaan samastunut ”ison rahan” ylikansallisten suuryhtiöiden etuihin, mutta näiden käännettyä katseensa enemmän vasemmistoon on myös oikeiston merkitys muuttunut.
7) Vasemmisto–oikeisto-jakoa ja muita poliittisia jakoja hyödynnetään häikäilemättä sekä perinteisten puolueiden propagandassa että ”hajota ja hallitse” -politiikassa.
8) 1990-lukulainen anarkistiliike on kuollut ja sen rippeet muuttuneet vallanpitäjien käsikassaraksi.
9) Vapausliike, uuden totalitarismin (ja globalitarismin) vastainen liike, on 2020-luvulla sitä mitä anarkistiliike oli edellisillä vuosikymmenillä. Sen on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa yhteiskunnalliseen taisteluun ja ottaa oppia anarkistiliikkeen käymästä taistelusta. Se ei voi eikä saa olla vanhassa merkityksessä oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan yksinomaan libertaarinen.
10) Vapausliikkeen teemat ovat tärkeitä myös kaikille niille yhteiskunnan osa-alueille, jotka yllä kuvatuista syistä ovat asemoituneet vasemmalle: taiteelle ja kulttuurille, tieteelle, koulutukselle, journalismille ja medialle sekä – 2020-luvun propagandan huomioiden häkellyttävää kyllä! – terveydelle ja turvallisuudelle. SIKSI ON ELINTÄRKEÄÄ HYVÄKSYÄ JA OMAKSUA NÄMÄ LÄHTÖKOHDAT, KESKUSTELLA NIISTÄ, TEHDÄ TYÖTÄ YHDESSÄ JA ERIKSEEN TAVOITTEIDEN TOTEUTUMISEKSI, KUMOTA TOTALITARISMIN VALTA, MUUTTAA YHTEISKUNTA JA MAAILMA.

Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.