Kapitalismista

Peruskoulun viidennellä luokalla – luonnollisesti elimme vielä tukevasti 1980-lukua – maantiedon kirja opetti, että oli olemassa kapitalistisia ja sosialistisia maita. Kapitalismi oli käännetty "markkinataloudeksi" ja sosialismi "valtiojohtoisuudeksi". Myöhemmin olen oppinut, että kumpikin käännös on ongelmallinen. Siihen aikaan en vielä osannut kyseenalaistaa oppikirjan sivuakaan, ja päätin kapitalismin olevan hyvä järjestelmä, koska Neuvostoliitto oli perseestä. Opiskeluaikoina kellossani oli toinen ääni. Kapitalismi näytti tuhon järjestelmältä ja kaikkien inhimillisten ja ekologisten ongelmien aiheuttajalta. Suunnitelmallinen talous – sosialismi – ratkaisisi nämä ongelmat. Jossain vaiheessa opin käyttämään ilmausta "globaali kapitalismi", ja vielä nyttemmin olen alkanut entistä useammin puhua "Systeemistä" ilman kapitalismin korostamista.

Ihan viime aikoina on alkanut särähtää silmään ajattelu, jonka mukaan kaikki kapitalismi on yhtä pahaa. Korneimmillaan tämä on yrittäjävastaisuutta, koska "kaikki yrittäjät on porvareita ja kapitalisteja". Toisaalta samaa lähtökohtaa on käytetty maailmanpoliittisessa arvottamisprosessissa: jossain toisessa maassa kapitalismia on säännelty vähemmän kuin meillä, näin ollen se on kapitalistisempi maa, meidän maamme on puolusteltavissa sitä vastaan ja kaikin puolin parempi, se siitä. Ikävä kyllä Marinin hallitusta ja nimenomaan sen vasemmistosiipeä lähellä olevissa piireissä myös valtiollisia totalitaristisia koronatoimia on siedetty juuri siitä syystä, että toimet edustavat näennäisesti kapitalismin suitsintaa.

Vaikka minulla onkin akateeminen loppututkinto ja graduni oli ainakin väljästi määriteltynä yhteiskuntatieteellinen, kirjoitan seuraavan enemmän itsenäisenä pohdiskelijana kuin tieteellisenä tutkijana. Omaan silmääni on näet olemassa monta erilaista kapitalismia. En väitä, että nimenomaan tämä on jaottelu, jonka pohjalta kapitalismia pitäisi eritellä. Kirjoitelmani keskittyy tarkastelemaan toimimista kapitalistisen talousjärjestelmän osana, ja tarkastelun keskiössä on itse toimija eli yritys. Kapitalistinen talous syntyy ainakin teoriassa yritystalouksista, ja tarkemmin katsoen niitä on erittäin moneksi – siitä huolimatta, että voiton ja lisäarvon tekeminen sekä työvoiman hyväksikäyttö yhdistävät niitä kaikkia.

Ensiksikin on olemassa suurkapitalismia ja pienkapitalismia. Tässä jaottelussa ei ole mitään uutta tai yllättävää, ja välimuotojakin varmasti löytyy. Kun tarkastelemme yhteiskuntaa ja yhteiskuntajärjestelmää, on joka tapauksessa äärimmäisen eri asia puhua Microsoftista tai edes Nesteestä kuin savolaisesta grilliyrityksestä, joka on laajentanut alkuperäisestä kahteen muuhunkin toimipisteeseen. Periaatteellinen "porvari"- ja yrittäjävastainen ajattelu on valmis niputtamaan samaan kastiin myös käsityöläisverstaan, jossa yrittäjän apuna on yksi sesonkityöntekijä.

Toiseksi on selvästi olemassa valtakapitalismia ja vastakapitalismia. Valtakapitalismin yksinkertaistettu idea on: "Rahat tänne keinolla millä hyvänsä. Raha tuo myös valtaa." Toki lähes kaikki ylikansalliset suuryhtiöt kiillottavat mainettaan minkä jaksavat, mutta tosiasiassa ne ovat vastuussa leijonanosasta kapitalismin aiheuttamasta luonnon ja työläisten riistosta. Vähintään yhtä ongelmallista on, että valtakapitalismi tähtää kirjaimellisesti valtaan – maailmanvaltaan. Ilmastonmuutos ja koronaoperaatio ovat esimerkkejä asioista, joiden yhteydessä poliittiset (ja ainakin teoriassa demokraattiset) vallanpitäjät ovat sumeilematta diilanneet suuryhtiöiden kanssa ja jälkimmäiset näin ollen ujuttaneet jo toisenkin jalkansa sisään poliittiseen päätöksentekoon. Valtakapitalismiin liittyy myös iso joukko pienempiä yrityksiä, jotka ovat isompien alihankkijoita tai jälleenmyyjiä, kuuluvat muulla tavoin niiden verkostoon tai toimivat vain täydelleen valtakapitalismin pelisääntöjen mukaan. Vastakapitalismi sen sijaan toimii valtakapitalismia vastaan. Esimerkiksi lähellä tuotettua, luonnonmukaista tai GMO-vapaata ruokaa myyvä ketju pyrkii kaappaamaan osan valtaketjujen myynnistä ja samalla murtamaan epäterveellisen ja epäekologisen suurruokabisneksen valta-asemaa. Vastakapitalismin piiriin kuuluu myös yrittäjä, joka myy menetelmää sairauksien oireiden helpottamiseksi ja juurisyiden poistamiseksi ilman kemiallisia lääkkeitä. Hän tekee bisnestä, joka nakertaa ihmisten hätää hyväksikäyttävän suurlääkebisneksen valta-asemaa.

Vielä kolmanneksi on – luonnollisesti – olemassa globaalia ja ylikansallista kapitalismia, toisaalta kansallista, alueellista ja paikallista kapitalismia. On olemassa yritystoimintaa, joka täyttää kaikki kapitalistisen talouden tunnusmerkit, mutta joka toimii täysin jonkin tietyn valtion, valtionosan, maakunnan tai jopa kunnan sisällä. Tietysti pikkutaajaman korjaamokin toimii isojen väline- ja varaosatuottajien varassa, mutta se ei itse (tai kaltaistensa kanssa yhdessä) pyri valloittamaan maata – saati maailmaa – ja tunkeutumaan poliittiseen järjestelmään. On myös valtioita, jotka suhtautuvat myötämielisemmin kansalliseen (mukaan lukien alueellinen ja paikallinen) kuin ylikansalliseen ja globaaliin kapitalismiin. Venäjä on tällainen valtio. Sen sijaan sen naapurissa sijaitseva pieni Suomi ei erityisemmin piittaa omista sisämarkkinoistaan. Vain vientivetoiset suur- ja kasvuyritykset kiinnostavat päättäjiämme – muutoin päästetään ylikansalliset rellestämään. Korona-aika on korostanut tätä entisestään: pienyrityksiä menee nurin, niiden paikat valtaa USA:ssa, jossain EU-maassa tai jopa Kiinassa pääkonttoriaan pitävä suurbisnes.

Kaikki kapitalismi ei siis ole samanluonteista eikä samanarvoista. Kun ajattelen ensimmäisessä kappaleessa mainitsemaani Systeemiä, sitä luonnehtii nimenomaan globaali valtakapitalismi. Paikallinen pienkapitalismi on Systeemin kannalta vähäpätöistä ja kansallinen vastakapitalismi usein piikki Systeemin lihassa. Viime aikoina on näyttänyt siltä, että jopa paikallinen pienkapitalismi on pieni piikki Systeemin lihassa. Salaliitonomaiset hypoteesit koronakriisin hyväksikäytöstä pienten ja keskisuurten yritysten alasajossa voi luokitella "ei savua ilman tulta" -osastoon. Koko koronaoperaatio on hyödyttänyt nimenomaan globaalia valtakapitalismia ja tietysti näin ollen vahvistanut Systeemin asemaa, mikä käytännössä ilmenee totalitarismina – tai globalitarismina.

Lopuksi vielä omakohtainen näkökulma: mikä on pehmentänyt ja moninaistanut aikanaan niin yksipuolisen kielteistä asennettani kapitalismiin ja markkinatalouteen? Ystäväni, joka asui siihen aikaan maalla pikkukylässä, luennoi kerran minulle suurmaanomistajien vallasta turmella maisemia esimerkiksi kaatamalla kauas näkyvän mäen laelta metsän. Hän tunsi vain yhden vastalääkkeen: ostaa tarpeeksi maata voidakseen estää luonnonmaisemien hävittämisen. Itse tietysti ihmettelin, eikö poliittinen järjestelmä olisi parempi paikka vaikuttaa mokomaan harmiin. Tämä käynnisti pohdiskeluni siitä, kenen ehdoilla Systeemi toimii ja olen pohjimmiltani koko ajan tiennyt toimivan. Puolueet valtioiden ja kuntien hallinto- ja edustuselimissä vaihtuvat, mutta politiikka jatkuu samansuuntaisena. Mitä kurjemmiksi hallitukset ovat käyneet, sitä enemmän olen kyseenalaistanut julkisen sektorin toiminnan ja kääntynyt toiveissani kolmannen sekä yksityisen sektorin suuntaan. Tässä yhteydessä on myös syytä oivaltaa, että suuryhtiöistä tulee osa julkista sektoria sitä myöten kuin poliittiset ("demokraattiset") päätöksentekijät diilaavat niiden kanssa muut toimijat syrjäyttäen ja ehkä lopulta, prosessin huipentumana, sulautuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Siihen verrattuna pien- ja vastakapitalismi alkavat ongelmallisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta vaikuttaa ihan kannatettavilta asioilta.

Manifesti 2021

Vaikean vuoden 2020 jälkeen on käynnistynyt uusi vuosi 2021. Ilmassa on lisää edellisvuoden kaltaisia uhkia, ehkä jopa tehostettuja, mutta myös uutta toivoa. Ihmiset alkavat nyt herätä, havahtua, ymmärtää ja, mikä vähintään yhtä tärkeää, löytää toisiaan eli kaltaisiaan.

Ihmiset eivät ole tyhmiä. Ihmisissä on paljon enemmän ajattelun ja ymmärryksen kapasiteettia kuin he käyttävät ja näyttävät. Systeemi on pitänyt huolen, että sitä kapasiteettia on tuhlattu epämielekkääseen työhön, turhanpäiväiseen massaviihteeseen ja yhä useammin riitelyyn sosiaalisessa mediassa asioista, joita ei edes syvällisemmin mietitä, sellaisia ihmisiä vastaan, jotka voisivat olla pohjimmiltaan samaa mieltä, mutta näkökulma on toinen.

Ihmisissä on kapasiteettia ymmärtää, että ihmisen kuuluu olla vapaa, ihmisen kuuluu saada tietää asioista totuus, ihmisen kuuluu saada rakkautta ja rakastaa, ja sen vapauden, totuuden ja rakkauden alkulähde on ihminen.

Vapaus on ihmisen perusoikeus. Kukaan, joka sitä vapautta haluaa kahlita, ei ansaitse tukeamme eikä ääniämme. Jos epidemia iskee, ihmisten on voitava päättää itse, millä keinoilla tauti vältetään. Hallituksen tai viranomaisen ei pidä käskeä, että näin täytyy tehdä, noin ei saa tehdä; koulun tai työpaikan ei pidä käskeä, että tänne on tultava, täällä on oltava. Jollei ihminen tunne itseään kypsäksi päättämään tällaisia asioita itse, on tärkeää, että hän saa päätöksiinsä vilpitöntä vertaistukea.

Vapauteen kuuluu myös sananvapaus. Systeemin ei pidä päättää ihmisen puolesta, mitä saa sanoa ja mitä ei, eikä "väärien" sanojen kuulu aiheuttaa sanktioita. Yksityisen sektorin toimija on sinänsä oikeutettu päättämään, mitä sen alustalla saa sanoa ja mitä ei, kunhan käskytys tässä asiassa ei tule Systeemiltä. Lisäksi on syytä huolehtia siitä, että ihmisillä on muitakin paikkoja käyttää sananvapauttaan kuin yksityisen sektorin toimijoiden ylläpitämät alustat.

Sananvapaus liittyy myös totuuteen. Systeemin ei pidä olla esteenä totuuden etsimiselle ja löytämiselle. Jos Systeemi väittää omaa valhettaan todeksi, se ei tee valheesta totta. Ihmisillä on oikeus tietää, että Systeemi valehtelee, eikä heiltä pidä pimittää totuutta. Siksi sananvapaus on pyhä asia, sillä valehtelevan Systeemin alla elettäessä vain sananvapauden kautta on mahdollista saavuttaa yksilötasoa yleisempi ymmärrys totuudesta.

Ja totuuttahan pimitetään. Ihmisiä huijataan. On yhdessä ja yleisesti esitettävä vaatimus, että sumuverhot haihdutetaan ja totuus tuodaan päivänvaloon. Systeemin valheet eivät kestä päivänvaloa, ja Systeemiä ylläpitävä ihmisryhmä tietää sen. Siksi meitä pelätään. Olemme vaara. Ja kun ymmärrämme tämän, ymmärrämme saman tien myös, miksi meihin suhtaudutaan kuin olisimme vaara.

Kuitenkin totuus on vahvin, sillä totuus on totuus. Totuus on yleensä yksinkertainen ja aina looginen. Toivoa on niin kauan kuin on ihmisiä, jotka muistavat, mikä on totta tai kuinka totuuden voi ymmärtää. Siihen toivon ankkuriin on hyvä tarttua. Kun ankkuri nostetaan, sen mukana nousee totuus ja totuuden puolustajat – me. Kun toivosta edetään toimintaan, kysymys ei ole enää toivosta vaan uskosta. "Usko siirtää vuoria" on tunnettu sanonta. Meillekin on kaikki mahdollista, jos uskomme. Kaikki.

Usko ja toivo tarvitsevat seurakseen kolmannen eli rakkauden. "Suurin kaikista on rakkaus." Rakkaus on elämää synnyttävä ja ylläpitävä voima, suurin eteenpäin vievä voima ihmiselämässä ja maailmassa. Jos rakkaus häviää, häviävät ennen pitkää usko, toivo ja lopulta elämä. Ihmisiä ei koskaan pidä estää rakastamasta toisiaan. Jos Systeemi yrittää estää rakkauden tai rakastavan ihmiskohtaamisen, meidän on käytävä systeemiä vastaan armottomasti. Systeemi ei ole ihminen eikä minkäänlainen elävä organismi; sen tähden sitä ei kuulu rakastaa ja sen voi säälimättä tuhota. Vapaus rakastaa on vapauksista suurin tai ainakin kaunein. Näin ympyrä sulkeutuu.

Missä on vapauden, rakkauden ja totuuden lähde? Se on sinussa, minussa ja meissä. Rakkaus syntyy näkökulmasta riippuen sydämessä, aivoissa tai ihmisten energioiden kohdatessa. Se ei ole – eikä sen todellakaan pidä olla – Systeemin säädeltävissä. Meidän itsemme säädeltävissä se kuitenkin on: voimme oppia poistamaan mielellisiä ja kehollisia estoja rakkauden antamisen ja vastaanottamisen tieltä. Totuus on asiantila, jonka kaikesta Systeemin tai siihen liittyvien toimijoiden harjoittamasta pimityksestä huolimatta voi inhimillisten aivotoimintojen avulla löytää tai tunnistaa. Oppimiskyky, muisti, päättelykyky ja logiikan taju ovat kullanarvoisia. Samoin karsinoista riippumattoman ajattelun (thinking outside the box) osaaminen ja uskaltaminen on usein tärkeää. Ellei yhden ihmisen oma kapasiteetti riitä, yhdistyminen toisen kenties älyllisesti vahvemman tai itsenäisemmän ihmisen kanssa auttaa.

Vapautumisen ensimmäinen ehto on ihmisen oma tahto. Ilman sitä olemme mielin määrin Systeemin vietävissä. Toinen ehto on totuuden taju. Näiden avulla ihminen voi vapauttaa itsensä tekijöistä, jotka ylläpitävät Systeemin valtaa hänessä itsessään. Näin on tärkeää tehdä: kun sinänsä viattomasta harrastustoiminnosta ilmoittaminen sosiaalisessa mediassa orjuuttaa sinut, Systeemi orjuuttaa sinut; kun ehdollistut tietyille valtavirta-tv-ohjelmille tai mainoksille, ehdollistut Systeemille. Langat on syytä pitää omissa käsissä.

Systeemi kuitenkin toimii myös suoraan. 2020-luvun alussa on nähty tyrmäävästi, kuinka pitkälle Systeemi ja sitä puolustavat ihmiset ovat valmiita menemään, kun syy on näennäisesti tarpeeksi hyvä. Tietysti Systeemi itse määrittää syyn, tarpeen ja hyvyyden. Kun vapaudenriisto ja orjuuttaminen uhkaavat, ihmisyksilön pitäytyminen vapaana ja puhtaana ei aina riitä. Silloin ihmisten yhdistyminen – rakkauden ydin ja totuuden löytämisen apu – on kultaa kalliimpaa. Kun Systeemi kieltää ihmisiä nimenomaan yhdistymästä, on syytä käydä armottomaan, säälimättömään taisteluun Systeemiä vastaan sekä yhdessä että erikseen. Sitä varten meidän on löydettävä toisemme yli karsinoiden.

Vuosi 2021 voi olla historiallinen rajapyykki, virstanpylväs, tienhaara josta kuljemme suuntaan A tai B. Kun seuraamme johtotähtinä vapautta, rakkautta, totuutta ja omaa ihmisyyttämme, emme voi kulkea harhaan. Vuoden 2021 alussa elämme todellisuudessa, jossa näitä asioita vastaan on kohdistunut meidän sukupolvellemme ennennäkemätön hyökkäys. Tämän toiveikkaana kääntöpuolena ihmiset ovat havahtumassa, heräämässä ymmärtämään näiden asioiden voiman. Ihmiset ovat ymmärtämässä oman voimansa, erikseen ja yhdessä. Kun Systeemi pettää meidät, meidän on yhdessä aihetta pettää Systeemi. Emme tarvitse orjuuttajaa. Tarvitsemme itseämme ja toisiamme.

Valoisaan tulevaisuuteen, eli: LIBERTÉ, égalité, fraternité!

Julkaisin 13. heinäkuuta 2020 varoituksen pimeän keskiajan kauppiaista. Pimeän keskiajan vaihtoehto on tietysti uusi valoisa aika. Rajoitus- ja kieltomentaliteetti hylätään, toisiin ihmisiin lähtökohtaisesti luotetaan ja siksi heidän elämiään ei tarvitse säännellä. Syyllistämisen ja uhriutumisen kierteestä päästään. Toisten kyttääminen ei kiinnosta siksikään, ettemme sovella fiktiivisen "täydellisyyden" ihannetta sen enempää toisiin kuin itseemme. Twitterissä Anna Pakkala määritteli kiinnostavasti, että väärä mielipide on perusoikeus. Kun ymmärrämme tällaiset perusasiat, mitä jää jäljelle? Vapaus, tasa-arvo ja veljeys/sisaruus – ne asiat, joiden tähden on tehty vallankumouksia.

Onko se sen arvoista? Moni ihminen tapaa ajatella, että Ranskan vallankumouksen jälkeen jokin ydinasia on muuttunut. Viimeistään ilmastonmuutoksen myötä oletetaan, että rajoituksia, kieltoja, sääntelyä, kyttäämistä ja jopa syyllistämistä tarvitaan. Ilmastonmuutos ja muut globaalit ekologiset uhat ovatkin tärkeitä asioita, mutta lukemattomat muut kysymykset, joihin sovelletaan samoja metodeja, ovat keskimäärin 1700-luvun ongelmia vähäpätöisempiä. Mitä ilmasto- ja ympäristökysymyksiin tulee, itse olen jo pidemmän aikaa ajatellut niitä enemmän mahdollisuuksina kuin uhkina. (Lyhyesti sanoen: ilmastonmuutoksen hillitsemisen meiltä vaatimat muutokset tekevät muutenkin pelkkää hyvää.)

Sukupolvikysymyksiä pohdin jo maaliskuussa. Y-sukupolvi eli millenniaalit on ihan eri lailla kuin vanhempansa kasvatettu pitämään yhteiskunnan harjoittamaa vapaudenriistoa hyvänä ja luonnollisena. Tätä kirjoittaessani Suomessa on hallitus, jonka pää-, sisä- ja oikeusministeri ovat Y-sukupolvea; hallitus ei horju ja nauttii tietyissä, nykyään punavihreiksi mielletyissä piireissä suurta luottamusta ja kannatusta. Sen sijaan valtaosa meistä hieman vanhemmista – "vanhasta" poliittisesta kannasta riippumatta – muistaa yhä, että omassa lapsuudessa ja nuoruudessa elämä oli paljon vapaampaa. Tämän intuitiivisesti ymmärtävät monet nuoremmat, jotka eivät ole Sanna Marin -fan clubin jäseniä.

Nykyinen historiankirjoitus (muistettakoon universaali totuus "voittajat kirjoittavat historian") tekee voitavansa kääntääkseen asian ylösalaisin. Perusteluna käytetään vähemmistöjen asemaa: homoja vainottiin, etnisiä vähemmistöjä kiusattiin jne. Vähemmistöjen huonoa asemaa esimerkiksi 1970–80-luvun Suomessa liioitellaan ja absolutisoidaan. Nykyihmisen on myös vaikea käsittää, että vähemmistöihmisiä oli siihen aikaan oikeasti vähemmän. Romaneja toki oli (heidän asemansa olen itsekin nähnyt kehnoksi), mutta esimerkiksi pakolaisia oli vain kourallinen (1970-luvulla Chilestä, 1980-luvulla Vietnamista). Seksuaali- ja varsinkin sukupuolivähemmistöjä oli myös vähemmän, sillä puutteellisen informaation tähden nykyistä harvemmat tunnistivat piirteitä itsessään eikä heille kehittynyt minkäänlaista poikkeavaa identiteettiä. Näin ollen on syytä muistaa, ettei valtaosa ihmisistä nähnyt eikä tunnistanut kyseisiä ongelmia: ei ollut lähipiirissä, ei puitu julkisuudessa, ei kuuluttu itse ongelmaryhmiin – niinpä niistä oltiin "vapaita". Ja luonnollisesti, mikäli haluaisimme vanhan maailman hyvät puolet takaisin, meillä olisi vapaus jättää huonot puolet pois.

Sosiaalisen median kuplan, jota Marinin hallitusta kannattavat millenniaalit sääntelevät, ulkopuolella vapaus on kovaa valuuttaa – jo siksi, että iso osa ihmisistä on kasvanut vapaampaan maailmaan. "Villistä vapaudenkaipuusta" kirjoitin kesällä 2019. Silloin muistutin, että puoluetaustasta riippumatta vallanpitäjät holhoavat nimenomaan työväenluokkaa. Koronapandemian nimissä tehdyt rajoitukset puolestaan suuntautuivat ns. tuottavan työiän ylittäneisiin ja infantilisoivat heitä. Holhoojien ihmiskuvaa näyttää määrittävän luottamuksen puute. Entisajan maailmassa sitä vastoin luottamus oli huomiotaherättävästi korkeammalla tasolla. Vielä 1980-luvun tenavat saivat varsin vapaasti juosta pitkin kujia ja polkuja, koska satunnaista ihmistä ei pelätty tai koettu uhkana, vaan näihin päinvastoin luotettiin: jos lapsi eksyy, vieras setä tai täti osaa opastaa kotiin. Vapaus kulkee siis käsi kädessä luottamuksen kanssa – eikä ainoastaan niinpäin, että luottamus synnyttää vapautta, vaan myös vapaus synnyttää luottamusta. Useimmilla tällaisilla asioilla on vuorovaikutuksellinen suhde. Ja maailma, joka luottaa ihmisiin, on radikaalisti, vallankumouksellisesti erilainen kuin nykyinen.

Luonnollisesti iso osa yhteiskunnan yksilöön kohdistamasta vapaudenriistosta ei ole peräisin suoraan vallanpitäjiltä, vaan järjestelmästä – omalla kielelläni Systeemistä. Vaikka vaikutteita saadaan päättäjiltä ja valtamedialta, Systeemiä ylläpitävät myös kansalaiset suhteessa toisiinsa. Ylläpitämistä tapahtuu työpaikoilla, oppilaitoksissa ja kodeissa. Yksilö kasvatetaan ylläpitämään Systeemin valtaa itsessään. Olemme jatkuvasti ihan oma-aloitteisesti orjuutetussa tilassa: meidän "täytyy" hoitaa joukko sosiaalisia velvoitteita, usein vieläpä "oikeaoppisesti". Kesälomilla ja mökeillä moni kokee poikkeuksellista vapautta, koska velvoitteiden ei katsota yltävän sinne. On aika kuvaavaa, että koronapaniikin akuuttivaiheessa nimenomaan mökillemenijöitä lähes vainottiin, sillä mökillä koettu vapaus edustaa Systeemin hylkäämistä ja alitajuista järjestelmänvastaista kapinaa. Kiinnostavasti tällä hetkellä on tendenssi, ja ainakin Pertunmaan kunnassa käynnissä hanke, vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. On mielenkiintoista nähdä, jääkö mökkiympäristöön muuttaneilla mökillä koettu vapaus päälle vai tuovatko he viime kädessä Systeemin mukanaan. (Oman pohdintansa ansaitsisi maalaisen ja kaupunkilaisen vapauden erilaisuus. Kaupunkikeskeinen mediadiskurssi on jo vuosikymmeniä nähnyt vain kaupunkilaisen vapauden.)

Omaan vapauteen liittyy väistämättä toisen vapauden kunnioittaminen. Omaa vapautta ei voi saavuttaa toisten vapauden kustannuksella. Siinä tapauksessa vapauden kokonaismäärä ei kasva, eikä vapaudenriistäjä itsekään ole vapaa omasta riistostaan. Toisen ihmisen vapauden kunnioittaminen on tietysti toisen ihmisen kunnioittamista, mikä viittaa jo veljeyden ja tasa-arvon ihanteisiin. Vapauden kanssa käsi kädessä kulkeva luottamus on myös aitoa veljeyttä ja sisaruutta. Kun poliittinen oikeisto on yrittänyt omia vapausaatteen, se on keskittynyt näennäisvapauteen (eli omaan vapauteen toisten kustannuksella) ja onnistunut vetämään pöljän vasemmiston kauemmas vapausihanteesta, koska aitoa vapautta ei ole ollut näkyvissä. Vallankumousihanteen liberté, égalité, fraternité vapaus on kuitenkin aina ja väistämättä nähty aitona, todellisena ja ehdottomana: loogisesti ajatellen näiden kolmen yhdistäminen on muutoin mahdotonta. Siihen vapauskäsitykseen tahtoisin itsekin kääntää ihmisten silmät – kahta muuta tärkeää ihannetta unohtamatta.

Mutta vielä kerran. Mikä korkeammassa vapausasteessa on niin arvokasta, että ihmisen ja yhteiskunnankin pitäisi toimia sen puolesta? Emmekö saavuta parasta tulosta nimenomaan ryhmänä, yhteisönä, yhteiskuntana? Ensiksikään ihmisten elämää ei nähdäkseni pidä missään tapauksessa arvottaa tuloksen mukaan. Meidät on salakavalasti hivutettu teknokratiaan, jossa kaikki on kvantifioitu eli lasketaan numeroina. (Yhteiskuntatieteitä opiskelleet tietävät, että kvantitatiivisuuden ylivaltaa vastustettiin jo 1970-luvulla. On oma uusi tarinansa, kuinka numeroiden varaan on sen jälkeen pystytetty uusi hirmuvalta.) Elämänlaatua ei voi mitata määrällisenä. Toisaalta, paradoksaalisti, myös moni mitattava tulos voi parantua ihmisten toimiessa vapaammin – ja nimenomaan vapaampina pelosta, stressistä, paineesta ja aggressiivisesta hierarkiasta. En tiedä, kuinka kokonaisvaltaisesti yhdyn Maria Nordinin ihmisnäkemykseen, mutta ainakin yhdessä asiassa minusta häntä pitäisi kuunnella: stressitön elämä on niin radikaalisti parempaa elämää, ettemme osaa kuvitellakaan, mitä kaikkea hyvää se tuo tullessaan. Paranevatko sairaudet? Ehkä monikin, jos emme pelkää ja stressaa emmekä suorita sairastamista. Elleivät ne itsessään parane, meillä on taatusti muulla tavoin parempi elää ja hengittää.

Paineen alla toimiminen on stressaantunutta toimintaa, mutta sosiaalisten näennäisvelvoitteiden ja suorittamisideologian lisäksi paine voi olla lähtöisin suoraan asemastamme esim. työpaikalla, oppilaitoksessa, harrastusyhteisössä, perheessä tai ihmissuhteessa. Aggressiivinen hierarkia voi uhata meitä syrjäyttämisellä ja ulossulkemisella tai jopa fyysisellä väkivallalla. Missä stressistä ja pelosta vapautuminen on jotain itseen kohdistuvaa ja melko abstraktia, haitallisista hierarkkisista suhteista vapautuminen on konkreettisempaa ja kohdistuu johonkin valtaapitävään. Tällä tavoin kysymys on sekä Systeemin vallasta itsessämme että suoraan Systeemistä. Valtasuhteiden korvautuminen tasa-arvoisilla ja veljelliseen luottamukseen perustuvilla suhteilla tuo vapautta – tällä tavoin klassiset vallankumousihanteet kulkevat toistensa kanssa käsi kädessä.

Viimeisestä kielikuvasta päästään aasinsiltamaisesti siihen kenties kaikkein tärkeimpään. Koronarajoitukset ovat viiltäneet syvemmän haavan kuin valtaapitävät osaavat kuvitella estäessään ihmisiä kohtaamasta rakkaitaan. Tällaista vapaudenriistoa ei enää ikinä toivoisi näkevän. Yksinäiset, joiden yksinäisyys on muutenkin Systeemin johdannainen (tämä tarkoittaa: se johtuu juuri tämän yhteiskuntamuodon moninaisista sosiaalisista vinoutumista), tuomittiin absoluuttiseen yksinäisyyteen – samalla kun perheelliset ja kiinteässä parisuhteessa elävät säästyivät radikaaleilta ihmissuhderajoituksilta. Jälkimmäiset ovat useammin äänessä, mikä selittää (sekä valta- että sosiaalisen) median tyytyväisyyden tehtyihin ratkaisuihin – luonnollisesti yhdistettynä sairauden herättämään (turhaan) kollektiiviseen pelkopaniikkiin sekä eräisiin numeroilla mitattaviin tekijöihin kuten sairaus- ja kuolintapausten määrään. Vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa olisimme vapaita rakkauteen. Vapautuminen Systeemistä on vapautumista yksinäisyyttä luovista tekijöistä. Vapautuminen rajoitus- ja kieltovallasta antaa luvan päättää ihmiskohtaamisemme valistuneesti itse. Vapautuminen turhasta sääntelystä ja moralistisesta kyttäämisestä luo lähes rajattomat – vain oman valistuneen harkintamme rajaamat – mahdollisuudet sen suhteen, keitä rakastamme, miten, missä ja milloin. "Valistunut" on tietysti johdannainen sanasta valo, ja toisin kuin historiaa opiskelleena voisi luulla, valistus ja romantiikka eivät sulje toisiaan ulos.

Vapauden, tasa-arvon, veljeyden/sisaruuden ja rakkauden luonnehtima maailma on todellinen valoisa tulevaisuus.

Corona est libertas?

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 2020 oli tämän kirjoittajan tarkoitus aloittaa työskentely tamperelaisessa vaihtoehtokulttuurin toimitilassa. Se osoittautui aprilliksi, koska väliin tupsahti asia nimeltä koronavirus (SARS-CoV-2) kannoillaan sulkuja ja rajoituksia. Oivalsin jo maaliskuussa, että maamme Suomi oli menossa kevääksi kiinni ja kesäksi ainakin puolikiinni. Panostani tapahtumien järjestämisessä, keikoilla ja vaihtoehtomediassa ei kaivattaisi. Kiintoisana yhteensattumana olin tuolloin ajautunut hienoiselle törmäyskurssille "skenen" muiden toimijoiden kanssa; turhauduin eräiden henkilöiden saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen, mutta kasvoin heistä erilleni myös kiinnostuskohteiltani ja sosiokulttuuriselta suuntautumiseltani. Tein uskaliaan irtioton ja muutin maalle. Täällä koronapanikoijien vaatimukset ulkonaliikkumiskiellosta ja maskipakosta tuntuvat naurettavilta. Kulttuurimelske ei kuulu tänne sen enempää. Näin ollen voi katsoa, että korona vapautti minut.

Toisenlaisia ihmisiä korona – tai oikeammin yhteiskuntajärjestelmän, Systeemin, reaktio siihen – ei ole vapauttanut. Elämä on moralistista kyttäämistä. Ihmiset tarkkailevat itseään ja toisiaan muun muassa turvaväleistä ja käsienpesusta sellaisella pieteetillä, ettei heillä kaiken kohtuuden mukaan pitäisi olla mitään sanomista entisestä DDR:stä ja Stasista. "Vääriä" mielipiteitä koronasta ei saa esittää. "Ei saa" alkaa olla jo aika kirjaimellista: minäkin päädyin tänä aamuna vastailemaan Facebookin esittämiin kysymyksiin koronaviestinnän luotettavuudesta. Vastasin toki useimpiin kohtiin "en osaa sanoa", koska en halua olla mukana määrittämässä, mitä on sallittua sanoa ja mitä ei.

Viimemainittu suhtautumistapa on aika libertaarinen. Missä iso ja äänekäs oikeinajattelevien joukko on ollut rajoitusten ja ihmistoiminnan sääntelyn kannalla, libertaarit mieltävät, että ihmisten täytyy saada valita itse. Äärimmäinen sananvapauden kannattaminen on medialibertarismia: viestiköön kukin, mitä lystää ja päättäkööt ihmiset, mihin uskovat. Selkeää valehtelua en tietenkään hyväksy, mutta esimerkiksi koronan kohdalla erittäin iso osa informaatiosta on spekulointia ja ihmiset itse edelleen päättävät, mihin uskovat. Jos "oikein spekuloitu" nuijitaan ainoaksi oikeaksi totuudeksi ja "väärin spekuloitu" sensuroidaan tai kielletään, kysymys on perusteellisesta vapauden rajoittamisesta, jota ei libertaarisesta perspektiivistä voi hyväksyä.

Kasvoin maailmankuvaan, jossa oli lähes itsestäänselvyys, että radikaalit ja kapinalliset ihmiset pyrkivät vapautukseen. Myös vallankumouksellinen vasemmisto – lukuun ottamatta joitakuita harvinaisiksi käyneitä totalitaristikommunisteja – on pyrkinyt työväenluokan vapautukseen. Alkuperäisestä kotikaupungistani löytyi vanha seinäkirjoitus "vapaa kommunistinen mailma" (sic). Vaikka olen unelmoinut joskus yhteiskunnasta, jossa yksilöt toimisivat orgaanisina yhteisön osina, en ole koskaan halunnut yhteiskuntaa, jossa yksilöt määrätään toimimaan mekaanisina yhteisön osina. Toki on hyvä tiedostaa, että sosiologian klassikot Ferdinand Tönnies ja Émile Durkheim olivat eri mieltä "Gemeinschaftin" ja "Gesellschaftin" luonteesta: Tönniesin mukaan traditionaalisia yhteisöjä määritti orgaaninen ja moderneja yhteiskuntia mekaaninen solidaarisuus – Durkheimin mielestä täsmälleen päinvastoin. Mutta vanhastaan Durkheim tapasi edustaa porvarillista sosiologiaa. Tämän päivän ei-porvarilliseksi itsensä määrittävä sosio-poliittinen ryhmittymä on täysin jumissa mekaanisissa yhteiskuntaratkaisuissa, jotka eivät rakenna solidaarisuutta laisinkaan.

Paljon helpommalta tuntuu yhtyä Kirsi Pihan kantoihin. Hän kirjoittaa Ellun kanat -sivustolla, kuinka Suomen ja Ruotsin erilaisen koronapolitiikan kohdalla "kyse on ihmiskäsityksestä ja siitä, millaisen ihmiskäsityksen varaan yhteiskunta on rakennettu. Ruotsi operoi sellaisen ihmiskäsityksen mukaisesti, jossa ihminen ja kansalainen on vapaa toimimaan. (...) Ihmiseen ja tämän harkintakykyyn luotetaan. Ihminen on osa ratkaisua, ei ongelmaa." Oman pikaisen tarkastelun perusteella päättelen, että suuri osa Suomen väestöstä kannattaa 'ruotsalaista' ihmiskäsitystä. Pandemia-aikana meillä on kuitenkin tehty toisenlaisesta ihmiskäsityksestä moraalinen hyve ja rakennettu myös yhteiskunnan toimintaa sen varaan. Kevään 2020 hyveellis-virallisen suomalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihanteellinen ihminen on koneen osa, joka toimii prikulleen ohjelmoitujen käskyjen mukaisesti. Joka sooloilee toiminnan tai ajatuksen tasolla, saa koneen ohjelmoijilta ja näille myötämielisiltä juurikin epäkelvon, rikkoutuneen ja väärin ohjelmoidun osasen palautteen. Systeemi ei tahdo hyväksyä, etteivät ihmiset suostu olemaan suuren systeemikoneen osasia vaan käyttävät omaa harkintaa ja vapautta; niinpä se syyttää vastasysteemiä ja disinformaatiota, joka myös kaiken maailman facebookeissa pyritään kieltämään.

Tämän aikakauden poliittinen avainkysymys liittyy tosiaan ihmiskuvaan ja yksilönvapauteen. Kumpaa me haluamme kannattaa – systeemimallia, joka näkee ihmisen koneen osasena (joka toimii ihanteellisimmillaan häneen ylhäältä syötetyn informaation mukaisesti), vai vapausmallia, jossa ihmisellä on oma harkinta ja harkintakyky ja siihen myös luotetaan? Mikäli jälkimmäinen on mieluisampi, on syytä päästä eroon sekä ensimmäisen vaihtoehdon moralistisesta hyveellisyydestä että sitä kannattavista, sen varassa toimivista poliittisista päättäjistä. Tässä on se vaikeus, että sama poliittinen ryhmä on leimautunut myös yhteiskunnan heikompiosaisten huolenpitoon ja vastakkaiset ryhmittymät taas mieluummin jättäisivät heidät heitteille. En usko heikompien heitteillejätönkään olevan suomalaisväestön suosiossa. Edessämme on yllättävä haaste: meidän on paikallaan löytää ja luoda sellainen poliittinen yhteiskuntaratkaisu, jota yksikään nykymuotoinen puolue ei kannata hallituksessa tai edes eduskunnassa. Tämä näennäinen mahdottomuus saattaa johtaa yllättävän monet vihdoinkin huomioimaan, kuinka ja miksi koko Systeemi on kaadettava. Sen toteutuessa voisimme todeta koronan ihan oikeasti johtaneen meidät vapauteen.

(Helena est libertas on M. A. Nummisen vuonna 1983 julkaisema progressiivinen albumi. Numminen sävelsi musiikin nykyisen vaimonsa Helena Vapaan taidenäyttelyä varten. Helena est libertas on hänen ainoa progelevynsä ja muutenkin poikkeuksellinen levy, sillä M. A. ei itse laula sillä laisinkaan. Näin ollen voi katsoa, että Helena vapautti hänet uuteen musiikilliseen kokeiluun.)

Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.

Elämää ja politiikkaa, eli: Ihminen, olet vapaa!

"Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki, 
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!"
—Katri Vala: Kukkiva maa (1924)

"I hope I die before I get old
This is my generation"
—The Who: My Generation (1965)

Luonnollisesti Katri Vala kirjoitti luonnosta. Ei liene epäselvää (tuntien 1920-luvun tyylilliset painotukset), että hänen runoonsa sisältyi myös inhimillinen allegoria. "Iloisen 20-luvun" elämäntäyteisen vaikutuksen kumosi ensin paranoidi ja autoritäärinen 1930-luku, sitten sotaisa 1940-luku. Sodan päätyttyä seurasi kuitenkin vauvabuumi, "baby boom", eli syntyivät suuret ikäluokat – angloamerikkalaisittain ilmaisten "boomerit". Kun nämä alkoivat aikuistua 1960-luvun puolivälissä, alkoi selvästi uusi sosiokulttuurinen ajanjakso. Koska nuoria oli paljon, nuoruus oli voima ja nuoret ihmiset joukkovoima. Pete Townshendin vuonna 1965 kirjoittama sukupolvimanifesti ilmaisi, etteivät heidänlaisensa halua koskaan muuttua vanhoiksi, sellaisiksi kuin ihmiset, jotka eivät tykänneet nuorista ihmisistä tai heidän sosiaalisuutensa ja kulttuurinsa muodoista. Oikeastaan Townshend sanoitti uudelleen Nicholas Butlerin vanhan ajatuksen hautakivistä, joissa lukisi: "Died at 30. Buried at 60."

Loppuvuonna 2019 levisi sosiaalisissa medioissa muoti-ilmaus "OK boomer". Sitä käytettiin välinpitämättömänä, ylenkatsovana reaktiona suurten ikäluokkien (ja näitä seuraavien, lähinnä 1950-luvulla syntyneiden ikäluokkien) harjoittamaan 1980–2000-luvulla syntyneiden sukupolvien vähättelyyn. Ilmauksen käyttäjät olivat leimallisesti Y-sukupolvea eli millenniaaleja tai vielä nuorempaa Z-sukupolvea. Y-sukupolvella on totuttu tarkoittamaan noin 1980–95 syntynyttä ikäryhmää; millenniaalin käsite sen sijaan on alkuaan viitannut 1982–99 syntyneisiin ikäluokkiin, jotka ovat syntyneet ennen 2000-luvun alkua mutta täysi-ikäistyneet sen jälkeen. Käytännössä nämä käsitteet ovat sekoittuneet. Z-sukupolvi on syntynyt Y-sukupolven jälkeen. Tunnetuin siihen luettu henkilö on Greta Thunberg. Ennen Y:tä – 1960-luvun jälkipuolella ja 1970-luvulla – on loogisesti syntynyt X-sukupolvi, johon minulla on kyseenalainen kunnia lukea itseni. X:ää pilkattiin aikoinaan "pullamössösukupolveksi", ja toisaalta se on saanut myös asiattoman osansa nuorempien "OK boomereista".

Elämme siis jo lähtökohtaisesti sukupolvisen vihan tai etäännyksen aikaa. Suomessa antaa oman erityislisänsä nykyisen hallituksen kokoonpano. Pääministeri Sanna Marin ja sisäministeri Maria Ohisalo ovat syntyneet 1985. Valtiovarainministeri Katri Kulmuni ja opetusministeri Li Andersson ovat vuosikertaa 1987. Heidän lisäkseen Marinin hallituksessa on seitsemän 1970-luvulla syntynyttä ministeriä. Ikänestori, ulkoministeri Pekka Haavisto, on tämän tekstin ilmestymispäivänä tasan 62-vuotias. Hallituksessa ei siis ole yhtään suurten ikäluokkien edustajaa, sen johdossa on millenniaali ja keski-ikä on noin 48 vuotta, mikä viittaa X-sukupolveen. Marinin hallituksesta siis puuttuu kokonaan ns. tuottavan työiän ylittäneen ikäryhmän viisaus ja elämänkokemus; sen sijaan nuorten aikuisten liikoja kyselemätön toimintakyky ja dynaamisuus ovat hyvin edustettuna.

Yllä kuvattu Marinin hallitus on nyt koronakriisin aikana sulkenut koulut, yliopistot, kirjastot, museot ja valtakunnanrajat, kieltänyt ihmisten kokoontumiset (mukaan lukien mielenosoitukset) ja määrännyt 70 vuotta täyttäneet kotiarestiin. Seitsenkymppiset eivät ole alistuneet nuorempiensa komenteluun, vaan asioineet ja tavanneet toisiaan niin kuin liikkeellä ei olisi ennen nähtyjä viruksia kummempaa. Toisin kuin nuoremmilla tulee mieleen, edellinen statement on paikkaansapitävä. Tämän päivän seitsenkymppiset olivat nimittäin lapsia, kun aasialainen influenssa tappoi kaksi tai ehkä jopa neljä miljoonaa ihmistä, ja viettivät kukkeaa nuoruuttaan, kun hongkongilainen influenssa sairastutti miljardi ja surmasi noin miljoona ihmistä. Jälkimmäinen tapahtui syksyn 1968 ja talven–kevään 1969 aikana. Kaikki me kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaan perehtyneet tunnemme siltä ajalta vallan muuta: hippiliikkeen, radikalismin, Vanhan valtauksen, Méxicon olympiakisat, keskioluen vapautumisen, erotiikan ja valtavat määrät aivan mahtavaa populaarimusiikkia.

Päättäjät ovat pääministerin johdolla puhuneet riskiryhmien suojelusta ja kuinka kaikkien täytyy osallistua siihen. Päättäjiltä unohtui kuitenkin kysyä, haluavatko riskiryhmät tätä suojelua. Suurista ikäluokista, jotka ovat riskiryhmää jo ikänsä puolesta, hyvin moni pitää karanteenipolitiikkaa lähinnä vapaudenriistona ja infantilisoivana holhouksena. Kun tuntee 1960–70-luvun – suurten ikäluokkien leimallisen sosiokulttuurisen kukoistuskauden – painotukset ja virtaukset, ymmärtää koronakriisin tehohoidon sotivan heidän pyhiä arvojaan vastaan. Yhteiskunta, joka kieltää ihmisten kohtaamisen? Se on vapautta ja rakkautta vihaava yhteiskunta.

Sosiaalisissa medioissa "kurittomia" yli 70-vuotiaita on demonisoitu ja heihin kohdistettu suoranaista sukupolvivihaa. Valtamedia on myös maalannut heistä huvittavaa kuvaa esimerkiksi "anarkistimummot"-käsitteen kautta. Toimittajat ovat sen verran nuorempia ja sisällä 2010–20-luvun ideologisessa ympäristössä, että heiltä on unohtunut, kuinka moni suurten ikäluokkien edustaja on sydämessään anarkisti. Kaikki tämä väärinymmärrys on osoittanut, että seitsenkymppisten ja vallakkaamman sukupolven välissä on jälleen sukupolvien välinen kuilu: viisikymmentä vuotta sitten se oli heidän ja heitä vanhempien välillä, tänä päivänä heidän ja heitä nuorempien välissä. Suuret ikäluokat eivät siis muuttaneet maailmaa, vaan he olivat yksin erilainen sukupolvi. Samalla tämä selittää yllättävän hyvin, miksi nykyajalla tuntuu olevan enemmän yhteistä 1930- ja 1950-luvun kuin 1970- ja 1990-luvun kanssa.

Alkuperäisellä "iloisella 20-luvulla" kirjoitettuun Katri Vala -katkelmaan on syytä palata jo siksi, että sen kukkaisteeman ja elämänvimman yhdistäminen tuoksuu 1960-luvun lopun kulttuuri-ilmapiiriltä. Voisimmeko ymmärtää, että uuden 20-luvun seitsenkymppiset haluavat "elää, elää, elää"? Tähän sukupolvien välisen kuilun toisella puolella tokaistaan, että siihenhän tässä juuri pyritään – turvaamaan heidän elämänsä. 21. vuosisadan valtakulttuuri on niin turvallisuushakuista, kurinalaista ja alistunutta, ettei 'elää'-verbin romanttista merkitystä enää ymmärretä tai muisteta. Enintään se yhdistyy käsitteeseen 'elämys', joka koetaan banaaliksi ja assosioituu kaupalliseen elämystuotantoon, elämysteollisuuteen. Tämä paljastaa, että 2020-luvun alun poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vallanpitäjät elävät niin syvällä sisällä kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä – omalla kielelläni Systeemissä – etteivät he tiedä muusta. He elävät ja hengittävät Systeemiä. Vapaus Systeemistä on nuoremmille sukupolville täysin mahdoton, sillä pakokeinotkin ovat Systeemin osia. Tietysti teoriassa voi tehdä muutakin kuin katsoa Netflixiä, syödä sipsejä & karkkia tai juoda kalsarikännit, mutta niin radikaali sosiaalinen poikkeavuus johtaisi sosiaaliseen ulkopuolisuuteen. Systeemi ei ole kaapannut ihmisiä valtaansa pakkolaein ja poikkeustiloin, vaan rationaalisella, optimaalisessa suhteessa yksilö- ja ryhmäkeskeisellä ajattelulla: ei kannata, ei seuraa hyvää, ei ole mitään järkeä.

Olen ajoittain pohtinut, kuka Suomea oikeasti hallitsee. Vetävätkö naruista muodollisen demokratian valitsemat päättäjät vai jotkut ihan muut toimijat taustalla? Riippumatta jälkimmäisten kirjaimellisesta valta-asemasta nykyinen hallitus on Systeemin palvelija, koska sen jäsenet sekä piirit, joilta hallitus saa valtuutuksensa ja vaikutteensa, ovat yksilötasollakin riippuvaisia Systeemistä. Suurista ikäluokista vain harvat ovat Systeemin orjia. Sen sijaan niitä on aina elähdyttänyt vapaus. Se elähdyttävä vaikutus näkyy, kuuluu ja tuoksuu edelleen. Kaikki sodanjälkeisen ajan sosiokulttuuriset virtaukset ja painotukset, kriisit ja pandemiat nähneellä sukupolvella on kaksi kertaa niin paljon elämänkokemusta kuin maamme pääministerillä. Siksi on ymmärtämättömyyttä ja sukupolvivihaa infantilisoida ja demonisoida sitä, nimitellä kurittomiksi, komennella ja holhota. Enemmän ymmärrystä sisältyy siihen, että ihminen on pohjimmiltaan vapaa.

Pink Floydin The Wall ja yhteiskunnallinen ajattelu

Minulla on oma musiikkiblogisivusto. Tämä kirjoitelma voisi joltain osin sopia siihenkin asiayhteyteen. Kyse on sekä musiikista että politiikasta: musiikkiteoksen sanoma osoittaa jotakin oleellista yhteiskunnasta ja kulttuurista, joiden haltuunotto on aina poliittinen asia. Harkitsin myös kirjoitelman julkaisemista "tunkiolla", sillä joltakin kantilta tämä teksti ei välttämättä sovi tännekään. Ehkä lopputulos on poliittisempi kuin välillä näytti. Julkaistakoon se siis politiikkablogissa.

Englantilainen Pink Floyd -yhtye julkaisi massiivisen tuplalevynsä The Wall syksyllä 1979. Roger Watersin luotsaama kokoonpano oli aiemminkin ottanut kantaa. Esimerkkinä mainitsen klassisella The Dark Side of the Moon -albumilla (1973) ilmestyneen kappaleen Money, jossa lauletaan muun muassa näin: "Money, so they say, is the root of all evil today / but if you ask for a rise it's no surprise / that they're giving none away." Muutamaa vuotta myöhemmin Pink Floyd teki teema-albumin eläimistä, joita olivat koirat, lampaat, siat ja lentävät siat – jotka kaikki symboloivat ihmisiä. Yhtyeellä oli joka tapauksessa vankka maine ja suosio jo kauan ennen The Wallia. Oman lisänsä 1970-luvun lopun levyntekotunnelmiin antoivat punk ja uusi aalto, jotka kyseenalaistivat ja haastoivat Pink Floydin kaltaisen vanhan liiton ja edellisen sukupolven bändin aseman.

The Wall muodostui kuitenkin valtavaksi menestykseksi, ja levyn pohjalle rakennettiin jopa vuonna 1982 ensi-iltansa saanut elokuva, jossa päähenkilö Pinkiä näytteli Bob Geldof. Moni The Wall -analyytikko on nähnyt Alan Parkerin ohjaaman elokuvan ja arvioi myös musiikkialbumin sanomaa tältä pohjalta. Itse en ole sitä nähnyt, ja näin ollen miellän oman levynäkemykseni "puhtaaksi". Vaikka Roger Waters laati elokuvan käsikirjoituksen, se tuskin vastaa kokemuksena sitä, kun laittaa levyn soimaan. Elokuvasta on muun muassa sanottu, että sen kuvasto ilmaisee erinomaisesti henkistä eristymistä, huumeidenkäyttöä, sotaa, fasismia, seksuaalisia tilanteita, väkivaltaa ja niin edelleen. Tuntuu selvältä, että The Wall -analyytikoiden keskittyminen tarinan psykologiseen puoleen ja henkilökohtaiseen kokemukseen on elokuvan perua.

Itselleni on puolestaan täysin selvää, että The Wallin oleellisin sanoma on yhteiskunnallinen ja poliittinen. Jopa päähenkilön kehitystarina ja sen ominaisuudet tuntuvat alisteisilta Systeemille (käytän erittäin tarkoituksellisesti isoa alkukirjainta). Systeemiä edustavat levyn tarinassa varsinkin koululaitos ja päähenkilön äiti, mutta myös määrittelemättömät Ne, joiden voi hetkittäin kuvitella olevan myös äänessä. Lisäksi In the Flesh -kappaleen toisinnossa laulaa kovasti nykysuomalaiselta oikeistokonservatiivi-sedältä kuulostava hahmo, joka nousee lavalle paikkaamaan hotelliin jäänyttä huonovointista Pinkiä. Oikeudenkäynnissä (The Trial) vedetään esiin rehtorit ja äidit, mutta tuomari määrääkin rangaistukseksi purkamaan koko muurin, jota äiti on Mother-kappaleessa ilmoittanut auttavansa rakentamaan. Roolit sekoittuvat ja tarinan merkitystasot hämärtyvät.

Mitä Pink Floydin muuri sitten tarkoittaa? Oikeudenkäyntikohtauksen (kuten eräiden muidenkin jaksojen) pohjalta voisi olettaa, että kyse on ihmisen ympärilleen rakentamasta suojamuurista, joka eristää hänet maailmasta. Varmasti tämä on yksi The Wallin ulottuvuuksista. Näkökulman kanssa on kuitenkin ristiriidassa klassinen hitti Another Brick in the Wall, jota muun muassa Soundi-lehteen kirjoittanut Jukka "Waldemar" Wallenius piti levyn kiteytymänä. Kappaleen tunnetut sanat kuuluvat: "We don't need no education / we don't need no thought control / no dark sarcasm in the classroom / teacher, leave them [us] kids alone. / Hey teacher, leave them [us] kids alone! / All in all you're just another brick in the wall." Mikään ei voisi juuri selvemmin ilmaista, että muuri on Systeemin aikaansaannosta. Tulkitsen, että The Wallin mukaan yksilö kyllä rakentaa muurin itse, mutta Systeemin manipuloimana ja opettamana.

Muuri ei ole pelkkä suojamuuri. Se on vallankäyttöväline, jolla yksilö itse ylläpitää Systeemin valtaa itsessään. Opettaja on "yksi tiili muurissa", niin kuin rehtori ja äitikin; periaatteessa jokaisen heistä voisi korvata toisella yksilöllä, mutta vaikutus pysyisi todennäköisesti samana, sillä valtaosa yksilöistä kantaa samaa Systeemin perimää itsessään, toteuttaa sen ideologiaa ja tukee muurin pystyttämistä. Koti on koulun ohella yhteiskunnan tärkeimpiä sosiaalistamisympäristöjä, ja siksi Systeemi lähettää seksuaalista kanssakäymistä tunnustelemassa kohdatun yksilön "takaisin äidin luo pahvilaatikossa" (Run Like Hell). Roger Waters on usein joutunut sanomaan, ettei Another Brick in the Wall ole koulutuksen vastainen laulu, sillä Systeemin perimää kantavat yksilöt (saati suoremmin Systeemiä edustavat mediat) eivät kykene tajuamaan, mitä eroa on ajatuksella vapautua koulun orjuudesta ja ajatuksella olla oppimatta tärkeitä asioita tästä maailmasta.

Muun ohessa The Wall kertoo myös, kuinka käy ihmiselle, joka yrittää omin keskenkasvuisin neuvoin taistella muuria vastaan. Koska ympäröivät ihmiset ovat Systeemin lapsia, jotka elävät kollektiivis-psykologisen muurin sisäpuolella, he etääntyvät yksilöstä, joka ei suostu leikkimään samoilla säännöillä. Tuloksena on vieraantuminen, joka johtaa ylilyönteihin (mitä tässä tarinassa edustavat huumeet) tai palaamaan kiltisti muurin sisäpuoliseen, Systeemille alistuvaan ruotuun. Kun oikeudenkäynnin tuomari lopulta määrää repimään muurin alas, kuullaan otsikon Outside the Wall alla yksinkertainen kaunis laulu, jonka sävel on 79 minuuttia aiemmin avannut koko albumin. Tämä viittaa siihen, että vapaus muurista on ihmisen alkuperäinen luonnontila, ja näin ollen koko Systeemi tarkoittaa ihmisen pakkovieraannuttamista tästä luonnontilasta. Mutta Pink Floyd (tai Roger Waters) muistuttaa myös, ettei tätä vastaan pullikoiminen välttämättä johda vieraantumisesta vapautumiseen vaan vieraantumiseen – kaksinkertaiseen sellaiseen. Sen sijaan tarvitaan kokonaisvaltainen muutos, muurin purkaminen. Jälleen toisaalta levyn viimeiset sanat vihjaavat, että kenties sein lassen -lähestymistapa, positiivinen piittaamattomuus muurista ja Systeemistä, voi olla helpompi tie vapauteen.

The Wallissa on ainesta yhteiskunnallisen ja poliittisen ideologian perustaksi. Albumi toimii mahtavana välineenä sen ymmärtämiseen, että kapitalistinen yhteiskunta on totalitaarinen siinä missä yleisestikin totalitaarisina pidetyt yhteiskunnat. Meidän Systeemimme ei rakenna muuria itse ja sano, että tässä on muuri, eläkää sen sisällä. Sen sijaan 1) Systeemi uskottelee, ettei mitään muuria ole olemassakaan; 2) kun tiedostava yksilö havaitsee muurin, Systeemi uskottelee, että muuri on vain hänen ympärillään (vrt. myös kirjoitelman alkupuolella viitatut The Wall -analyytikot); 3) kun muuri on tunnustettu tosiasiaksi, Systeemi voi periaatteessa pätevin perusteluin väittää, että kukin yksilö on itse rakentanut muurinsa ja näin ollen siitä vastuussa. 4) Ja koska "mother's gonna keep baby cosy and warm / healthy and clean", yksilöllä ei pitäisi olla mitään pullikoitavaa – hänen olisi vain syytä olla tyytyväinen (ilman vapautta, itsenäisyyttä, täysi-ikäisyyttä ja ihmisarvoa). Kapitalistinen Systeemi antaa siis ymmärtää a) ettei sitä ole olemassa ja b) (edelliseen nähden paradoksaalisti) olevansa olemassa pelkän hyvän tähden. c) Kaikki Systeemin aiheuttamat traumat ovat siis virallisesti yksilön omaa syytä. Mikään kokonaisvaltainen muutos – vallankumous – ei joko toteudu tai oikeasti johda mihinkään, ellei näitä tasoja ymmärretä ja pyritä hävittämään koko muuri, eikä pyritä tekemään elämästä muurin sisäpuolella miellyttävämpää tai edes vain helpoteta siirtymää muurin ulkopuolelle.

Viimemainitun näkökulman kannalta eivät puhtaita papereita saa edes liberaalit ja 2010-luvun vasemmisto, jotka minun silmääni edustavat Niitä. Yhteiskunnallisen muutoksen on käynnistyttävä täysin nykyisen poliittisen kentän ulkopuoliselta perustalta. The Wall etsii yhä omiaan. Tampereella 7.9.2019 järjestetty Pulse-yhtyeen massiivinen The Wall -tribuuttikonsertti osoitti, kuinka pihalla saattavat olla he, jotka ovat näennäisesti sisäpuolella. Järjestyksenvalvojat vartioivat hulppean maksullista tapahtuma-aluetta, jonka sisällä yleisön edustajat jonottivat toista tuntia saadakseen kaljaa. Minunlaiseni köyhät joutuivat sattuvasti kuuntelemaan musiikkia seinämäisen aidan takana – missä kuitenkin oli vapaampi olla. Tribuuttikonsertti oli suunnattu Systeemin lapsille, toimi Systeemin ehdoilla ja itse bändikin antoi The Wallista lausuntoja, jotka harhaanjohtivat yleisöä poispäin yhteiskunnallisesta sanomasta. Mutta muurin ulkopuolella oli ihmisiä, joilla oli selvästi oivalluksen siemen sisällään. He olivat tunnistettavasti samoja ihmisiä, joille ei poliittiseltakaan kentältä löydy paikkaa, vaikka halua saattaisi olla. Roger Waters on nykyään aktivisti, joka puolustaa sitä minkä Systeemiin sosiaalistuneet ryhmät ovat unohtaneet: Lännen hyväksymän sorron alaiset (Palestiina) tai propagandaoperaatioiden kohteena olevat (Venezuela) maat ja kansat sekä vainotut totuudenpuhujat (Julian Assange, Chelsea Manning). Tämän kanssa on täysin linjassa se huikea sanoma, jonka löydän The Wall -albumilta.