Kapitalismista

Peruskoulun viidennellä luokalla – luonnollisesti elimme vielä tukevasti 1980-lukua – maantiedon kirja opetti, että oli olemassa kapitalistisia ja sosialistisia maita. Kapitalismi oli käännetty "markkinataloudeksi" ja sosialismi "valtiojohtoisuudeksi". Myöhemmin olen oppinut, että kumpikin käännös on ongelmallinen. Siihen aikaan en vielä osannut kyseenalaistaa oppikirjan sivuakaan, ja päätin kapitalismin olevan hyvä järjestelmä, koska Neuvostoliitto oli perseestä. Opiskeluaikoina kellossani oli toinen ääni. Kapitalismi näytti tuhon järjestelmältä ja kaikkien inhimillisten ja ekologisten ongelmien aiheuttajalta. Suunnitelmallinen talous – sosialismi – ratkaisisi nämä ongelmat. Jossain vaiheessa opin käyttämään ilmausta "globaali kapitalismi", ja vielä nyttemmin olen alkanut entistä useammin puhua "Systeemistä" ilman kapitalismin korostamista.

Ihan viime aikoina on alkanut särähtää silmään ajattelu, jonka mukaan kaikki kapitalismi on yhtä pahaa. Korneimmillaan tämä on yrittäjävastaisuutta, koska "kaikki yrittäjät on porvareita ja kapitalisteja". Toisaalta samaa lähtökohtaa on käytetty maailmanpoliittisessa arvottamisprosessissa: jossain toisessa maassa kapitalismia on säännelty vähemmän kuin meillä, näin ollen se on kapitalistisempi maa, meidän maamme on puolusteltavissa sitä vastaan ja kaikin puolin parempi, se siitä. Ikävä kyllä Marinin hallitusta ja nimenomaan sen vasemmistosiipeä lähellä olevissa piireissä myös valtiollisia totalitaristisia koronatoimia on siedetty juuri siitä syystä, että toimet edustavat näennäisesti kapitalismin suitsintaa.

Vaikka minulla onkin akateeminen loppututkinto ja graduni oli ainakin väljästi määriteltynä yhteiskuntatieteellinen, kirjoitan seuraavan enemmän itsenäisenä pohdiskelijana kuin tieteellisenä tutkijana. Omaan silmääni on näet olemassa monta erilaista kapitalismia. En väitä, että nimenomaan tämä on jaottelu, jonka pohjalta kapitalismia pitäisi eritellä. Kirjoitelmani keskittyy tarkastelemaan toimimista kapitalistisen talousjärjestelmän osana, ja tarkastelun keskiössä on itse toimija eli yritys. Kapitalistinen talous syntyy ainakin teoriassa yritystalouksista, ja tarkemmin katsoen niitä on erittäin moneksi – siitä huolimatta, että voiton ja lisäarvon tekeminen sekä työvoiman hyväksikäyttö yhdistävät niitä kaikkia.

Ensiksikin on olemassa suurkapitalismia ja pienkapitalismia. Tässä jaottelussa ei ole mitään uutta tai yllättävää, ja välimuotojakin varmasti löytyy. Kun tarkastelemme yhteiskuntaa ja yhteiskuntajärjestelmää, on joka tapauksessa äärimmäisen eri asia puhua Microsoftista tai edes Nesteestä kuin savolaisesta grilliyrityksestä, joka on laajentanut alkuperäisestä kahteen muuhunkin toimipisteeseen. Periaatteellinen "porvari"- ja yrittäjävastainen ajattelu on valmis niputtamaan samaan kastiin myös käsityöläisverstaan, jossa yrittäjän apuna on yksi sesonkityöntekijä.

Toiseksi on selvästi olemassa valtakapitalismia ja vastakapitalismia. Valtakapitalismin yksinkertaistettu idea on: "Rahat tänne keinolla millä hyvänsä. Raha tuo myös valtaa." Toki lähes kaikki ylikansalliset suuryhtiöt kiillottavat mainettaan minkä jaksavat, mutta tosiasiassa ne ovat vastuussa leijonanosasta kapitalismin aiheuttamasta luonnon ja työläisten riistosta. Vähintään yhtä ongelmallista on, että valtakapitalismi tähtää kirjaimellisesti valtaan – maailmanvaltaan. Ilmastonmuutos ja koronaoperaatio ovat esimerkkejä asioista, joiden yhteydessä poliittiset (ja ainakin teoriassa demokraattiset) vallanpitäjät ovat sumeilematta diilanneet suuryhtiöiden kanssa ja jälkimmäiset näin ollen ujuttaneet jo toisenkin jalkansa sisään poliittiseen päätöksentekoon. Valtakapitalismiin liittyy myös iso joukko pienempiä yrityksiä, jotka ovat isompien alihankkijoita tai jälleenmyyjiä, kuuluvat muulla tavoin niiden verkostoon tai toimivat vain täydelleen valtakapitalismin pelisääntöjen mukaan. Vastakapitalismi sen sijaan toimii valtakapitalismia vastaan. Esimerkiksi lähellä tuotettua, luonnonmukaista tai GMO-vapaata ruokaa myyvä ketju pyrkii kaappaamaan osan valtaketjujen myynnistä ja samalla murtamaan epäterveellisen ja epäekologisen suurruokabisneksen valta-asemaa. Vastakapitalismin piiriin kuuluu myös yrittäjä, joka myy menetelmää sairauksien oireiden helpottamiseksi ja juurisyiden poistamiseksi ilman kemiallisia lääkkeitä. Hän tekee bisnestä, joka nakertaa ihmisten hätää hyväksikäyttävän suurlääkebisneksen valta-asemaa.

Vielä kolmanneksi on – luonnollisesti – olemassa globaalia ja ylikansallista kapitalismia, toisaalta kansallista, alueellista ja paikallista kapitalismia. On olemassa yritystoimintaa, joka täyttää kaikki kapitalistisen talouden tunnusmerkit, mutta joka toimii täysin jonkin tietyn valtion, valtionosan, maakunnan tai jopa kunnan sisällä. Tietysti pikkutaajaman korjaamokin toimii isojen väline- ja varaosatuottajien varassa, mutta se ei itse (tai kaltaistensa kanssa yhdessä) pyri valloittamaan maata – saati maailmaa – ja tunkeutumaan poliittiseen järjestelmään. On myös valtioita, jotka suhtautuvat myötämielisemmin kansalliseen (mukaan lukien alueellinen ja paikallinen) kuin ylikansalliseen ja globaaliin kapitalismiin. Venäjä on tällainen valtio. Sen sijaan sen naapurissa sijaitseva pieni Suomi ei erityisemmin piittaa omista sisämarkkinoistaan. Vain vientivetoiset suur- ja kasvuyritykset kiinnostavat päättäjiämme – muutoin päästetään ylikansalliset rellestämään. Korona-aika on korostanut tätä entisestään: pienyrityksiä menee nurin, niiden paikat valtaa USA:ssa, jossain EU-maassa tai jopa Kiinassa pääkonttoriaan pitävä suurbisnes.

Kaikki kapitalismi ei siis ole samanluonteista eikä samanarvoista. Kun ajattelen ensimmäisessä kappaleessa mainitsemaani Systeemiä, sitä luonnehtii nimenomaan globaali valtakapitalismi. Paikallinen pienkapitalismi on Systeemin kannalta vähäpätöistä ja kansallinen vastakapitalismi usein piikki Systeemin lihassa. Viime aikoina on näyttänyt siltä, että jopa paikallinen pienkapitalismi on pieni piikki Systeemin lihassa. Salaliitonomaiset hypoteesit koronakriisin hyväksikäytöstä pienten ja keskisuurten yritysten alasajossa voi luokitella "ei savua ilman tulta" -osastoon. Koko koronaoperaatio on hyödyttänyt nimenomaan globaalia valtakapitalismia ja tietysti näin ollen vahvistanut Systeemin asemaa, mikä käytännössä ilmenee totalitarismina – tai globalitarismina.

Lopuksi vielä omakohtainen näkökulma: mikä on pehmentänyt ja moninaistanut aikanaan niin yksipuolisen kielteistä asennettani kapitalismiin ja markkinatalouteen? Ystäväni, joka asui siihen aikaan maalla pikkukylässä, luennoi kerran minulle suurmaanomistajien vallasta turmella maisemia esimerkiksi kaatamalla kauas näkyvän mäen laelta metsän. Hän tunsi vain yhden vastalääkkeen: ostaa tarpeeksi maata voidakseen estää luonnonmaisemien hävittämisen. Itse tietysti ihmettelin, eikö poliittinen järjestelmä olisi parempi paikka vaikuttaa mokomaan harmiin. Tämä käynnisti pohdiskeluni siitä, kenen ehdoilla Systeemi toimii ja olen pohjimmiltani koko ajan tiennyt toimivan. Puolueet valtioiden ja kuntien hallinto- ja edustuselimissä vaihtuvat, mutta politiikka jatkuu samansuuntaisena. Mitä kurjemmiksi hallitukset ovat käyneet, sitä enemmän olen kyseenalaistanut julkisen sektorin toiminnan ja kääntynyt toiveissani kolmannen sekä yksityisen sektorin suuntaan. Tässä yhteydessä on myös syytä oivaltaa, että suuryhtiöistä tulee osa julkista sektoria sitä myöten kuin poliittiset ("demokraattiset") päätöksentekijät diilaavat niiden kanssa muut toimijat syrjäyttäen ja ehkä lopulta, prosessin huipentumana, sulautuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Siihen verrattuna pien- ja vastakapitalismi alkavat ongelmallisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta vaikuttaa ihan kannatettavilta asioilta.

Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ihmiselämää kurjistamatta

Tätä kirjoittaessani (maaliskuun alussa 2019) on viimeisen vuoden, oikeastaan jopa puolen vuoden, kuluessa yksi mielipideilmaston osanen muotoutunut uusiksi. Kysymys on tietysti nuorten ilmastokapinasta. 16-vuotiaan ruotsalaisen Greta Thunbergin luotsaama liike – joka on syntynyt kaikkein luontevimmalla tavalla: yksi tekee ensin ja muut perässä – on tehnyt aikuiset tietoisiksi, että nuoret ovat kaikkialla maailmassa valmiita menemään koulunkäyntilakkoon, epäilemättä muuhunkin lakkoon, vaatiakseen huomiota ilmastonmuutokselle. He perivät sen maailman, jonka vanhemmat sukupolvet jättävät, minkä kaikki sukupolvet tietävät.

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen tai torjunnan tiellä on vielä paljon esteitä. Kaikkein ilmeisin niistä on kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä ja sitä ylläpitävät bisnesjohtajat sekä poliitikot. Kapitalismin logiikka on aina lyhytnäköinen kasvu, eikä se kerta kaikkiaan ole yhteensopiva ilmaston ja ympäristön riittävän huomioimisen kanssa. Yhteiskuntajärjestelmän ylläpitämisen yhteydessä tulee aina käsittelyyn kysymys demokratiasta. On kyllä totta, että ihmiset tiedostavat sekä ympäristöasioita että esimerkiksi sosiaalisia ongelmakysymyksiä paremmin kuin heidän äänestyskäyttäytymisensä osoittaa. Äänestäjiä huijataan aina vaaleissa, ja tämä tapahtuu myös nyt vuonna 2019.

Meidän on silti myönnettävä, että toistaiseksi ihmisten enemmistö ei halua äänestää ilmastollisesti ja ekologisesti kestävän yhteiskunnan puolesta. Mistä tämä johtuu? Yksi oleellinen syy on varmasti, että ihmisiä pelottaa luopumisen ajatus. Joko elämässä on paljon mukavaa, josta halutaan pitää kiinni, tai sitten elämä on niin kurjaa, että harvoja asioita, joista saa lohtua, ei haluta menettää. Totta kai ilmastonmuutoksen vastainen politiikka vaatii luopumaan joistakin asioista. Toisaalta, mikäli ilmastonmuutos iskee täydellä voimallaan, viimeistään seuraava sukupolvi joutuu luopumaan aivan hirvittävän monista asioista.

Kun nykyinen elämänmuoto ei millään ilveellä voi jatkua, on hyvä hoitaa muutos niin, että kurjistavan luopumisen sijaan saamme entisen tilalle jotain parempaa. Toisin kuin ihmisille uskotellaan, ilmastonmuutoksen torjunta ei vaadi meiltä jatkuvaa kituuttamista, kaiken kattavaa vastentahtoista niukkuutta ja ankaraa kieltäymystä. Uskottelijat ovat usein niitä, jotka hyötyvät – lyhytnäköisellä (kasvu)logiikalla – nykyisen elämänmuodon jatkumisesta. Toisaalta joskus samaa uskottelevat myös ihmiset, jotka eivät hyödy siitä mitenkään, vaan ovat omaksuneet puritaanisen rankaisijameiningin: tulkoon ankarat ajat, typerä ihmiskunta on ansainnut ne. Tämä filosofia hyödyttää välillisesti ensin mainittuja uskottelijoita, koska se aiheuttaa ihmisten enemmistössä hylkivän reaktion.

Oikeasti iso osa niistä tekijöistä, jotka ilmastonmuutoksen hillitseminen väkisinkin kitkee, on sellaisia, jotka useimmat takuulla jättäisivät taakse ihan mielellään. Jos teollisuuslaitos tai ajoneuvo savuttaa ja haisee, se tuntuu aistimellisesti epämiellyttävältä, saastuttaa ympäristöä ja edistää ilmastonmuutosta. Meille uskotellaan, että raha saakin haista; uusi aika yksinkertaisesti lyttää tällaiset argumentit. Meille uskotellaan myös, että tarvitsemme jatkuvasti uutta, mieluiten ihan uusinta muodikasta vaatetta; kun se hajoaa nopeasti käytössä, sillä ei ole väliä – sehän muoti on pian jo mennyttä ja ostamme jälleen uutta. Todennäköisempää on kuitenkin, että käytössä hajoaminen aiheuttaa joukon kirosanoja ja pari koetukselle joutuvaa ihmissuhdetta. Vaatteiden lisäksi tarvitsemme muka jatkuvasti uutta teknisiin laitteisiin liittyvää sälää, joko materiaalista tai sähköistä. Kuka sellaista kilpajuoksua jaksaa tai ei pidä oikeasti pelleilynä?

Sitten on meille rakas elintarviketuotanto. Hirveä määrä eläimiä, jotka tavallista ihmistä houkuttelisivat lähinnä silittämään ja taputtelemaan, työnnetään massiiviseen tuotantolaitokseen, pumpataan täyteen lihasmassaa ja antibiootteja, lahdataan ja myydään terveydelle haitallisilla lisäaineilla varustettuna halvempaan hintaan kuin terveellinen ja luonnonmukainen sapuska. Siis mitä vittua? Kasvikunnan tuotteet kasvatetaan pilaamalla ne varmuuden vuoksi tuholaisilta suojaavilla myrkyillä, jotka päätyvät luonnon kiertokulkuun ja viime kädessä pilaamaan terveyttämme. Ehanaa. Kalaa pyydetään merestä Norjassa, lennätetään lentokoneella Kaakkois-Aasiaan käsiteltäväksi ja sitten takaisin Pohjoismaihin myytäväksi. Ja kaikilla on kivaa? Puku päällä taksilla lentoasemalle ja lentokoneella toiselle puolelle maapalloa, tai toisaalta sadan kilometrin päähän, lentävät bisnesmiehet eivät nekään taida olla korvaamaton tai miellyttävä näky. Kerskakuluttavista rikkaista elostelijoista kaikki "tykkäävät" muutenkin. Tai sitten lentsikassa onkin viikon kännit Teneriffalla vetänyt möykkäröivä turisti. Tästä kaikesta me "joudumme" luopumaan, hah haa.

Ilmastollisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta voisi oikeasti olla paljon mukavampi, rennompi ja leppoisampi kuin tämä nykyinen. Vähemmän kulutusta on yhtä kuin vähemmän tuotantoa, ja kumpikin on yhtä kuin enemmän aikaa. Lisäaikana ei ole mikään pakko ehtiä pilaamaan ilmastoa entistä enemmän, vaan sen voi vaikka jakaa toisten ihmisten kanssa, tai ulkoilla ja liikkua, lukea kirjoja, tehdä käsitöitä – mitä hyvänsä. Matkustaminenkin onnistuu, kun rakennamme oikeasti pätevän ja kattavan "maata pitkin" kulkevan julkisen liikenteen verkoston, jossa "vähäpätöisiä" yhteyksiä ei ole olemassa eikä jokaisen osuuden tarvitse tuottaa palvelunjärjestäjälle voittoa. Iltapäiväjunassa on tunnelmaa, kun yksi on tulossa töistä, toinen koulusta, kolmas kirpputorikierrokselta, neljäs on lähtenyt tapaamaan sukulaisiaan ja viidennellä on Mikkelissä mielitietty. Turvesoita ei enää näy ikkunasta. Elintarvikkeet on tuotettu luonnonmukaisesti ja lähellä – ja mikäli jokin ei kasva täällä lähellä, sitä ostetaan tänne reiluna kauppana. Tuonti jostakin kauempaa saa näkyä myös hinnoissa; ylipäänsä kaiken, mikä on luonnollisesti ja mutkattomasti hyväksi meille ja ympäristölle, on asiallista olla halvempaa kuin haitallinen ja kyseenalainen. Käyttötavaran ei "tarvitse" enää hajota nopeasti, koska emme vaadi aina uutta; jos jokin hajoaa, sen voi korjata – vaikka itse, jos osaa.

Totta kai näin mukavan ja viihtyisän yhteiskunnan rakentaminen herättäisi vastustusta, vaikka sillä olisikin takanaan demokraattinen tuki. Esimerkiksi, jos yksi Euroopan unionin jäsenmaa – siis vaikkapa Suomi – alkaisi toteuttaa muutosta, unioni ei varmasti hyväksyisi sitä ja tapahtuisi välirikko. Tämä asetelma toivottavasti herättää ihmiset ymmärtämään, kuinka ongelmallinen asia ylikansallista bisnestä palveleva EU on. Muutos parempaan yhdessä maassa voi joka tapauksessa aiheuttaa mahtavan ketjureaktion. Ennen kuin näin pitkälle päädyttäisiin, saisimme muutospyrkimyksiämme vastaan omat bisneksentekijät (kansainvälisine tukiverkostoineen) sekä meistä valheita ja kuraa levittävän valtamedian. Tämä asetelma toivottavasti herättää ihmiset ymmärtämään, kuinka ongelmallinen asia bisnestä palveleva valtamedia on.

Ilmastonmuutoksen pysäyttävä yhteiskunta on siis vielä ison kiven takana. Mutta se on mahdollinen ja aika houkutteleva vaihtoehto. Meillä voisi edelleen olla kivaa ja mukavaa, itse asiassa kivempaa ja mukavampaa kuin nykyään. Tämänsuuntaisen muutoksen lukemattomia välillisiä positiivisia vaikutuksia en ole tässä edes ehtinyt tarkastella. Siinä sivussa voisimme pelastaa ihmiskunnan ja mahtavan määrän muitakin lajeja.

Kuinka ilmastonmuutos kesytetään

Kulunut kesä on taas vaihteeksi ollut poikkeuksellisen lämmin. Jo toukokuussa oli pitkä hellejakso, ja normaalisti keväinen kuukausi oli alkupäiviä lukuun ottamatta täyttä kesää. Paikoitellen sitä viileämmäksi jääneen kesäkuun jälkeen hellekesä laittoi uuden vaihteen silmään. Heinäkuun keskilämpötilat olivat laajoilla alueilla Etelä-Lappia myöten yli 20 asteen lukemissa. Tämä on varsin poikkeuksellista, sillä Ilmatieteen laitoksen mukaan normaalisti vain kaikkein lämpimimmässä pisteessä Kaakkois-Suomessa ylletään edes 18 asteeseen. Utsjoen kunnan länsiosassa poikkeama keskiarvosta oli jopa kuusi astetta.

Ihmiset ovat entistä laajemmin havahtuneet ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Poikkeuksen muodostavat skeptikot, jotka muistuttavat, että viime kevättalvi oli kylmä ja viime kesä viileä – tämähän on vain tavanomaista vaihtelua. Tavanomaista? Tähänastiset merkit viittaavat nimenomaan epätavanomaisen vaihtelun lisääntymiseen. Sääjakso voinee siis tulevaisuudessa olla yhtä kolea kuin ennenkin koleimmillaan, tai sitten lämpimämpi kuin koskaan tuntemassamme historiassa – keskiarvot vain hivuttautuvat ylöspäin. Tämän pimittää se osa valtamediaa, joka höpisee läpiä päähänsä viininviljelystä ynnä muusta houkuttelevasta tulevaisuuden Suomessa. Ei täällä voi pistää maataloutta uusiksi, kun uusien lajien sadot ehkä joinakin vuosina tuhoutuisivat täysin. Valtamedialla on syynsä tälle pimitykselle... mutta eipäs mennä asioiden edelle.

Osa ilmastonmuutoksen todellisuuteen havahtuneista on sitä mieltä, ettemme voi oikeastaan tehdä asialle mitään. Ajatellaan naiivisti, että jos voisimme kehittyvälle ekokatastrofille jotain, sitä keinoa olisi jo kokeiltu. Toisenlaista naivismia on ajatella, että jos kierrätämme ja lajittelemme ja blaa blaa, teemme kaiken voitavamme ja ellei se riitä, olemme ainakin olleet hyvisten puolella. Tämä ajatusmalli on nykyaikainen uskonnonkorvike: mielessä on todennäköisemmin sielun pelastuminen kuin mahdollisimman hyvä lopputulos.

On kuitenkin yksi ilmastonmuutoksen pysäytyskeino, jota ei ole viitsitty kokeilla. Ratkaisu on varsin yksinkertainen. Konstin käyttöön ottaminen ei ole niin yksinkertaista, mutta kuitenkin mahdollista. Se vaatii vain tarpeeksi monen ihmisen tarpeeksi voimakkaan tahdon. Konstin nimi on sosialistinen suunnitelmatalous.

Jos annamme markkinoiden päättää, mihin suuntaan talous, kulutus, kulttuuri ja yhteiskunta kehittyvät, ne eivät kehity ilmastonmuutosta tyrehdyttävään suuntaan, koska markkinatalous kääntyy mihin hyvänsä suuntaan, missä milloinkin liikkuu rahaa. Jos taas yhteiskunnallinen ohjailu keskittyy suurbisneksen pitämiseen mahdollisimman kannattavana, lopputulos on vielä irvokkaampi painos edellisestä vaihtoehdosta. Kasvava uusrikkaiden luokka ei jätä kuluttamatta, kun heillä kerran se mahdollisuus on, mikä vaatii vielä enemmän raaka-aineita ja energiaa – ja lopputulos on katastrofi. Kaupallinen media levittää kapitalismissa kulutusihanteita kaikille kynnelle kykeneville, minkä kerkiää. Vain yhtä lailla kasvava köyhälistön luokka jättää kuluttamatta: sillä ei ole varaa kuluttaa.

Sosialismin vastustajien on nyt helppo muistuttaa, että kuinkas ne ympäristöasiat Neuvostoliitossa, itäblokissa, Kiinassa, missä lie hoidettiin. Yhtä helppoa on kuitenkin muistuttaa heitä, että 1) useimmat sosialistiset projektit olivat ilmastotietoisuuden levitessä jo kaatuneet, 2) sosialistiblokin ongelma oli kilpailu kapitalistista blokkia vastaan, mukaan lukien talouskilpailu – niinpä ne edustivat oikeastaan valtiokapitalismia eivätkä sosialismia. Kun "vihervasemmistosta" (oikeistolainen puppukäsite) on höpisty niin paljon, voin muistuttaa, että vihreys merkityksessä 'ympäristötietoisuus' on ihan todistetusti nykyvasemmistossa korkeammalla tasolla kuin edes vihreissä (jotka ovat lähinnä klassinen liberaalipuolue). Niinpä, jos meillä olisi tänään sosialistinen suunnitelmatalous, sen ytimessä toimivat sosialistit olisivat väistämättä ympäristötietoisia. Ja uusi järjestelmä antaisi mahdollisuuden suoraan päättää elintärkeitä asioita, joita markkinatalous voi vain toivoa markkinoiden ratkaisevan ja joille bisneskapitalismi ei tee mitään. Toki suora päättäminen on mahdollista myös diktatuurissa, mutta pysyvästi vastentahtoinen systeemi kääntyy lopulta aina itseään vastaan.

Niin. Voimme vain miettiä, mitä saisimme aikaan, jos kutistaisimme lentoliikenteen minimiin, panostaisimme lento- ja tieliikenteen sijaan raideliikenteeseen, vähentäisimme tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen tuotantoa paikallistamalla, hävittäisimme kerskakulutuksen tekemällä ylisuuret tulot ja ylipulleat pankkitilit mahdottomiksi, lakkauttaisimme tehomaatalouden, siirtäisimme maatalouden painopisteen kasvinviljelyyn, pysäyttäisimme fossiilisten polttoaineiden (ja ydinvoiman) käytön ja keskittyisimme täysin uusiutuvaan energiaan. Tämä kaikki on mahdollista – se vain vaatii ihmisten kääntymistä sosialistisen vaihtoehdon kannalle, missä on paljon työtä. Siinä asiassa vihollisemme löytyvät ennen muuta iki-ihanasta mediasta. Valtamedia on vallanpitäjä ja palvelee vallanpitäjiä, eikä se edes oikeasti halua pysäyttää ilmastonmuutosta tai levittää ilmastotietoisuutta – sellainenhan on uhka bisnesvallanpitäjille ja oikeistolle. Valtamedia hämärtää vasemmiston käsitettä, pilkkaa sumeilematta kaikkia vähänkään radikaalimpia vasemmistoideoita ja -ihmisiä, pimittää kerta kaikkiaan ihmisiltä näiden omaa parasta niin kuin on mahdollista. Sosialistisen suunnitelmatalouden kannatuspohjan luominen edellyttää täysin uudenlaista suhdetta koko mediaan, oman mediakentän ja opetustoiminnan luomista sekä irtautumista kaupallisen median tarjoamasta ihmis- ja maailmankuvasta. Siinä riittää työtä. Mutta se on mahdollista.

Siirtomaa ja siirtomaaisäntä

Kiisteltäessä Jäämeren radasta on syystäkin alettu kiinnittää huomiota saamelaisten asemaan. Erityisesti Petra Laiti on ansioitunut saamelaisnäkökulman tuomisessa esiin. Monet saamelaiset kokevat Suomen valtionjohdon toiminnan kolonialismina – samana, jota Suomen valtionjohto on ennenkin harjoittanut ja saamelaisiin kohdistanut. Vaikkei tässä tapauksessa liikutakaan maamme varsinaisten valtionrajojen ulkopuolella, on kyseenlaista, millainen mandaatti suomalaispäättäjillä todella on saamelaisalueella. Saamen kansalla ei koskaan ole ollut omaa itsenäistä valtiota.

Asia olisi vielä verraten yksinkertainen, jos se jäisi tähän: Suomi kolonisoi Saamenmaata – siispä vapautta ja itsenäisyyttä saamelaisille, mukaan lukien oikeus päättää omilla vuosituhantisilla mailla tapahtuvasta rakennus- ja maankäyttötoiminnasta. Ikävä kyllä saamelaiskysymys on vain osa laajempaa kokonaisuutta, jossa ilmenee Suomen valtion hämmentävä kaksoisrooli. Suomi nimittäin suhtautuu ilmiselvän kolonialistisesti myös isoon osaan sitä Suomea, jota asuttavat saamelaisten (tai suomenruotsalaisten tai muun etnisen vähemmistön) sijaan ihan perinteiset suomalaiset. Suomi on sekä siirtomaa että siirtomaaisäntä. Mikään muu ei selitä kunnolla tapaa, jolla hallitus hallituksen jälkeen suhtautuu ympäristöä ja perinteisiä elintapoja tuhoavaan rakennus- ja maankäyttötoimintaan syrjäisillä seuduilla.

Talvivaaran kaivos sijaitsee Sotkamossa. Sieltä on yli 150 kilometrin matka Kuopioon, yli 200 kilometriä Ouluun ja noin 550 kilometriä Helsinkiin. Talvivaaraan on ympäristöriskeineen ja välittömine ympäristöhaittoineen – imagohaitasta puhumattakaan – suhtauduttu ongelmana, joka sijaitsee jossain toisessa maassa eikä täällä "meidän" parissa. Kun ihmiset – lukuisia paikallisia myöten – ovat haittojen ja riskien pohjalta valittaneet ja protestoineet, tähän on reagoitu tyyliin "olisitte vain onnellisia, te tyhmät ja tietämättömät alkuasukkaat, kaivoshan luo työllisyyttä ja saa rahan pyörimään teilläpäin". Samanlaisia äänenpainoja on sovellettu Pyhäjoen ydinvoimalaan sillä erotuksella, ettei hanke ole vielä tuonut pahoja haittoja eikä kohdannut voimakasta paikallisten vastustusta. Tämä ei välttämättä todista muusta kuin propagandan paremmasta läpimenosta – mikä ei edes ihmetytä, kun on katsonut Oulussa ilmestyvän sanomalehti Kalevan räikeän yltiömyönteistä asennoitumista hankkeeseen. Ydinvoimalan työmaa Hanhikivellä on vielä Talvivaaraakin kauempana Helsingistä ja yli 100 kilometrin päässä Oulusta.

Sitten on olemassa iänikuiset tekoallaskiistat. Kollaja sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan koillisosassa, Vuotos puolestaan Keski-Lapissa. Vuotoksen alueella tekojärvisuunnitelma on ristiriidassa Natura 2000:n kanssa, Kollajan alueella sekä koskiensuojelulain että Naturan. Molemmilla hankkeilla on voimakasta paikallista vastustusta. Valmistuessaan altaat peittäisivät alleen lukuisien ihmisten kodit, vielä useampien ihmisten entiset kotiseudut, kalastus-, metsästys- ja marjastusmaita sekä ihan vain täysin rahassa mittaamatonta pohjoissuomalaista luontoa. Vuotoksen alle jäisi myös Lapin sodan tuhoilta säästynyt Suvannon kylä. Tällaisilla asioilla ei ikävä kyllä ole Suomen valtaapitäville oikeistopuolueille mitään väliä – mikään ei näytä muuttuneen Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamisajoista. Asenne kavaltaa, ettei kyse ole näille toimijoille omasta maasta, vaan nimenomaan siirtomaasta. Vielä enemmän tähän suuntaan viittaa ulkomaisten kaivosyhtiöiden päästäminen tekemään sumeilematta valtauksia erityisesti Lapista ja Itä-Suomesta. Omaa maata puolustettaisiin, siirtomaalla ei ole niin väliä – nämähän, ulkomaalaiset suurkapitalistit, ovat paljon enemmän suomalaisten kapitalistien veljiä kuin kriittiset suomalaiset, jotka eivät halua antautua esimerkiksi Hannukaisen kaivoshankkeen edessä.

Lipsautin edellä sanat "oikeistopuolue" ja "kapitalistit". Vaikka kysymys on todella hallitukselta toiselle siirtyvästä suhtautumismallista, on järjetöntä väittää, ettei puolueilla olisi eroa. Ellei lasketa silloin tällöin vuoteen 1975 saakka tilapäisesti toimineita virkamieshallituksia, Suomessa on 1930-luvun jälkeen ollut vain yksi puolisen vuotta toiminut hallitus, jossa ei ollut mukana joko kokoomus tai maalaisliitto-keskusta(puolue). Sisäkolonialismi on siis kokoomuslais-keskustalaista politiikkaa. Tämä muistuttaa myös, millainen mullistus olisi saada meille oikeistopuolueista (enintään RKP:tä lukuun ottamatta) vapaa hallitus tämän nykyisen Juha Sipilän katastrofijengin jälkeen. Harmikseni joudun kyllä muistuttamaan, etteivät ainakaan vihreät ja SDP:läiset piirit ole vapaita siitä "etelän kaupungit" -hegemoniasta, joka antaa koko ajan taustatukea sisäkolonialistiselle asenteelle: syrjäseutujen taloudellista tukemista käsitellään, ainakin piiloisesti, muodossa "siellä ne elävät meidän varoilla".

Kirjoitelmani tarkoitus ei ole missään tapauksessa vähätellä saamelaisten erityisasemaa Suomessa. Saamelaiset ovat Suomessa vielä enemmän toisia kuin syrjäseutujen suomalaiset, sillä he ovat myös rodullistettuja. Pyrkimykseni on avata vielä enemmän sitä Pandoran lipasta, jota saamelaisaktiivien Jäämeren rata -älähdys on raottanut. Moni voi kokea saavansa siitä lippaasta paskaa niskaan, mutta vasta tiedostettuamme vääryydet voimme oikeasti tehdä niille jotain.

Suomessa on ihan sikana rahaa

Esitän aluksi lähtöfaktat. Ensimmäinen niistä kuuluu, että Suomessa on enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2015 bruttokansantuote henkeä kohti Suomessa oli 38 162 euroa. Se oli enemmän kuin edellisenä vuonna ja reilusti enemmän kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Jos inflaation vaikutus otetaan huomioon ja vähennetään, vuodet 2006–08 sekä 2010–13 pääsevät niukasti vuoden 2015 edelle, mutta esimerkiksi vuoden 2000 – jolloin elettiin selvää nousukautta – lukema oli vain 84,6 % vuodesta 2015 ja BKT jopa alle 69 %. Kuinkas ennen 1990-luvun lamaa? Jälleen Tilastokeskuksen mukaan viimeisenä lamaa edeltäneenä kasvuvuotena 1990 oli Suomen BKT henkeä kohti vain 18 252 euroa eli alle puolet vuoden 2015 lukemasta. Jos tästä taas miinustetaan inflaation vaikutus, vuonna 1990 päästään noin 60 prosenttiin vuodesta 2015. Todella: vuonna 2015 Suomen varallisuus oli suurta lamaa edeltäneen huippuvuoden 1990 lukemasta teoriassa 209 % ja käytännössäkin 148 %.

Toinen fakta on, että julkisen (politiikan ja valtamedian) keskustelun mukaan Suomessa on koko ajan entistä vähemmän rahaa julkisiin menoihin. Erityisesti sosiaalialan menot ovat jatkuvasti leikkausten kohteina. Toki samaan diskurssiin kuuluu väite, että nämä menot ovat nyky-Suomessa korkeammat kuin koskaan ennen. Loppuvaikutelma, ja usein myös leikkausten ensisijainen perustelu, kuuluu kuitenkin, että Suomen talous on nyt tiukilla ja siksi joudutaan leikkaamaan.

Kolmas fakta on, että nykysuomalainen yhteiskunta on varsin toisenlainen kuin menneinä kasvun ja edistysuskon vuosikymmeninä kuviteltiin. Näistä asioista on kirjoittanut oikein hyvin Pontus Purokuru artikkelissaan Tulevaisuus on peruttu. Nappaan omaan tekstiini muutamia Purokurun esittämiä pääkohtia: Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa (1966) ennusteltiin, että 2000-luvun Suomessa vain 10 % väestöstä tekee työtä ja perustulon taso työtätekemättömillä on nykyrahassa ilmaistuna noin 6000–7000 euroa kuukaudessa. Tästä Purokuru etenee Juha Sipilän madonlukujen kautta muistuttamaan Francis Fukuyaman "historian loppu" -käsityksestä (1992) ja Fredric Jamesonin toteamuksesta "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu" (2003).

Nämä tosiasiat tuntuvat olevan toisiinsa nähden ällistyttävässä ristiriidassa. On päivänselvää, että vuonna 1966 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuosikymmenen öljykriisistä ja Rooman klubin ennusteista – puhumattakaan Suomen taloudelle merkittävistä 1990-luvun käänteistä eli Neuvostoliiton romahduksesta ja maamme liittymisestä Euroopan unioniin. Näin ollen tuon ajan tulevaisuudenusko oli väistämättä katteetonta. Mutta jos Suomen tosiasiallinen ja käytännöllinen kansantuote olisi lisääntynyt vuosina 1990–2015 samaa tahtia kuin 1975–1990 (minä aikana varsinkin 1978–80 ja 1982–89 olivat huomattavia kasvukausia), tilanne ei olisi niin toisenlainen kuin faktoja vilkaisematta voisi kuvitella. Edelleen Tilastokeskuksen mukaan vuoden 1975 BKT miinus inflaatio oli 62,3 % vuoden 1990 vastaavasta lukemasta. Vuosivauhti on näin ollen hidastunut reilut 40 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään – eikä sinnepäinkään – miksi nykysuomalainen työtön saa rahaa käteen alle kymmenesosan, ja asumistuenkin huomioiden esimerkiksi Tampereella maksimissaan 12,5–15,3 prosenttia, vuoden 1966 optimistisista ennusteista.

Työttömät, opiskelijat, pieneläkkeensaajat ja muut varsinaisen työelämän ulkopuoliset ryhmät ovat nyky-Suomessa verraten suurikokoinen ryhmä. On myös helppo todeta, että heillä ei ole "enemmän rahaa kuin koskaan ennen". Lähes kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden varallisuus ei ole kasvanut koko yhteiskunnan tai keskimääräisen kansalaisen tahdissa, ollaan koko ajan halukkaita leikkaamaan. Näkemyksen tueksi esitellään omatekoisia iskulauseita kuten "kaikkien on osallistuttava talkoisiin". Kuka ei silti osallistu sinänsä tarpeettomiin talkoisiin? Ne, joita hallitus hyysää – kapitalistiluokka, yhteiskunnan hyväosaiset. Työttömiin kohdistetaan poliittisten leikkauspaineiden lisäksi valtamedian moraaliset paineet: elät meidän verovaroillamme, tulet kalliiksi yhteiskunnalle. Kuka on se "yhteiskunta", jolle me tulemme kalliiksi? Emmekö kuulu siihen itse? Lisäksi vanhenevaa väestöä vaaditaan pidentämään työuriaan, työviikkoa ehdotellaan pidennettäväksi ja tietysti palkatonta työtä teetetään koko ajan enemmän. Järjestelmä haluaa kerta kaikkiaan puristaa kaikki mehut irti kansalaisista, joilta media muistaa joka ainoa päivä viedä toivon poliittisesta ratkaisusta (kapitalismin lopusta) tulevaisuudessa.

Kun ihminen seurailee mediakeskustelua ja toisaalta elää itse työttömien, prekaarien ja opiskelijoiden keskuudessa, hänelle saattaa hyvinkin tulla vaikutelma, että Suomen talous on tiukilla ja talkoot ovat paikallaan. Mutta kun hän päätyy esimerkiksi halvalla nettilipulla Matkahuollon bussiin, joka ajaa Helsingistä Tampereelle suunnatessaan Vantaan lentoaseman kautta, hänen silmiinsä välähtää hämmentävä todellisuus. Pääkaupungin kehätiet, ulosmenoväylät ja lentoaseman seutu ovat täpösen täynnä yksityisen sektorin harmaanpuhuvia kolosseja, joissa käydään kauppaa joko asiakas- tai liikemiestasolla. Tiet ja niitä reunustavat pysäköintialueet ovat myös täpösen täynnä yksityisautoja, jotka ovat vielä 1990-luvunkin muistikuviin nähden suhteettoman isoja. Kolme neljästä vastaantulijasta saattaa ajaa farmariautolla tai citymaasturilla – yksin. Tällaisissa ympäristöissä näkyy se raha, jota nyky-Suomessa on oikeasti ihan sikana. Palvelut, joita farkku- tai citymaasturikuskit käyttävät, ovat ihmisen toimeentuloa ajatellen täysin sekundäärisiä, lähes tarpeettomia – joskin monia tuotteita mainostetaan ja piilomainostetaan välttämättömyyksinä, kuten viihde- ja viestintäelektroniikkaa: tavallisessa ylemmän keskiluokan kodissa voi olla oma läppäri jokaisella perheenjäsenellä, vähintään yksi tabletti ja enemmän kuin yksi älykännykkä per nenä. Fyysisiin tuotteisiin liittyvän bisneksen lisäksi runsaasti rahaa pyörii yhteiskunnalliselta tarpeellisuudeltaan täysin fiktiivisillä aloilla, kuten markkinoinnissa ja verkostoitumisessa. Kaikesta näihin Kehä 3 -piireihin kasautuneesta rahasta liikenisi järisyttäviä määriä yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon, jos Suomessa riittäisi poliittista tahtoa. Kaikkien leikkialojen työntekijöiden voitaisiin myös antaa vapautua työtehtävistään ja siirtyä joko nauttimaan oikeasti kattavasta perustulosta (aluksi vaikkapa 1000 €/kk + asumismenojen huomioiminen) tai yhteiskunnallisesti tärkeille aloille, joilla työtä yhä riittää ja joista ei enää tehokkuuden tai "talkoiden" nimissä tingittäisi.

Asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Ei tämäkään ole. Joitakin perusteesejä voin kuitenkin esittää: Suomessa on aivan hitosti rahaa, sitä riittäisi erittäin hyvin kaikkien yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon; työn ja varsinkin tarpeellisen työn käsitteet on kyseenalaistettava; kaikkien ei aina tarvitse tehdä työtä, eikä varsinkaan ihmisen toimeentulon perustarpeisiin liittymätöntä työtä; on rakennettava uusi tulevaisuus, jonka ei pidä perustua hyväosaisen kapitalistiluokan sanelemille arvoille, mitä varten on kumottava nämä arvot, niitä ylläpitävä valtamedia, niitä toteuttava hallitus sekä kapitalistinen järjestelmä.

Fillarikommunisti kertoo

"Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi…" (Timo Soini blogissaan, jota en suostu kirjoittamaan p:llä ja k:lla, 18. toukokuuta 2016.)

Paitsi, että Timo Soini on siis avoimesti julistautunut suomalaisen yhteiskunnan all around -taantumukselliseksi, hänen käyttämänsä termit ja leimat ovat kauniisti sanoen aivan perseellään. Sellaista asiaa kuin pakkopaitafeminismi ei ole eikä voi olla olemassakaan muualla kuin tunnettujen "Tinppojen" (Soini ynnä Hännikäinen) rutikuivissa päiväunissa. Puistokatujen nimittäminen tarpeettomiksi kaupungeissa vaatii myös rutkasti vinoutunutta mieltä. Ja sokerina pohjalla, mitä "Tinppa" fillarikommunismilla tarkoittaa, ei liene kommunismia nähnytkään – joissakin tapauksissa ei edes vasemmistoa.

Tämän kirjoitelman tarkoitus on kuvailla puolileikillisesti, mitä fillarikommunismi on. Esimerkkinä käy tämän kirjoittaja, joka on vakiintunut polkupyöräilijä ja joskus nimitellyt itseään kommunistiksi. Tässä yhteiskunnassa olen ehkä mieluummin sosialisti, sillä en kerta kaikkiaan usko lopullisen hyvän yhteiskunnan voivan toteutua ilman sukupolven tai kahden pituista välivaihetta, jonka keskeisiin periaatteisiin kuuluu uudelleenkasvatus. Kun nykyisestä ryöstökapitalismista on ensin päästy sosialismiin, sitten voidaan alkaa keskustella kommunismista.

Vuodesta 1995 on kirjoitushetkellä lipsahtanut jo yli kaksi vuosikymmentä. Opiskelin ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa. Opinto-ohjelmaani kuului ensimmäisenä vuonna sellaisia opintojaksoja kuin Sosiologian peruskurssi, Tieteellisen tutkielman laatiminen, Ikäkausitutkimus sekä Kulttuurimaantiede I ja II. Useissa yhteyksissä käsiteltiin yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden lähihistoriaa, johon kuului tärkeänä osana 1970-luvun marxismi. Minua kiehtoi alusta lähtien ajatus tieteen tekemisestä osana kokonaisvaltaista pyrkimystä parempaan yhteiskuntaan ja maailmaan. Toisaalta opintojaksojen aiheet liittyivät usein yhteiskuntaan, joten kaikki yliopisto-opinnoissani tuntui ohjaavan minua kohti yhteiskunnallista aktiivisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Mutta virikkeitä tuli myös toisista suunnista. Syksyllä 1994 Suomessa oli pidetty kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Vastustin jäsenyyttä alusta lähtien aktiivisesti – kenties ensin itsenäisyysmielisestä ja "vittuun Brysselin herrat" -henkisestä näkökulmasta. Minua vihastutti seurata, kuinka Iso Raha ohjasi apurinsa valtamedian avulla kansanhegemonian jäsenyyden puolelle. Keväällä 1995 vasemmisto (johon SDP:kin ehkä juuri tuohon hetkeen saakka voitiin lukea) sai suuren voiton eduskuntavaaleissa, mutta Lipposen hallitus alkoikin toteuttaa oikeistolaisinta koskaan Suomessa näkemääni politiikkaa. Kaikki tämä radikalisoi minua niin tuhdisti, että viimeistään kesällä kutsuin itseäni sosialistiksi – ja kaverit minua kommunistiksi.

Hankin ajokortin heti täytettyäni 18 vuotta. Siinä vaiheessa maailmankatsomukseni oli vielä melko keskiluokkainen, joskin anarkismi ja hippiaate kiinnostivat. En voinut kuvitellakaan, että yli 20 vuotta myöhemmin en vieläkään olisi koskaan omistanut autoa. Yllä kuvattuna ensimmäisenä opiskeluvuotenani asuin vielä vanhempien kodissa, ja kun äiti työskenteli toisessa päässä samaa yliopistoa, kuljimme kodin ja yliopiston väliä yleensä samalla autolla. Polkupyörä palvelikin hyötyliikunnan sijaan muita funktioita. Havainnoin pyöräillessäni luontoa, kaupunkia, maisemia, samalla kun annoin havainnoimani vaikuttaa suoraan mielentiloihini ja sitä myöten ajatuksiin ja oivalluksiin. Juuri polkupyörän satulassa 1990-luvun puolivälissä sain voimakkaimmat elämykseni aiheesta "me kaikki voisimme jakaa onnellisina tämän kauniin maailman – vain ilkeä yhteiskuntajärjestelmä pirstaloi ihmiskunnan yhteisyyden". Tätä aidompaa fillarikommunismia, ainakin jos puhutaan aatteesta eikä järjestelmästä, ei varmasti ole olemassakaan.

Pääseminen sisemmälle vasemmistolaiseen ajattelutapaan teki minusta entistä vankemman polkupyöräihmisen, sillä aloin yhdistää auton sekä sosioekonomiseen eliittiin että oikealla kädellä työläisiä, vasemmalla luontoa riistävään kapitalistiseen järjestelmään. Joukkoliikenne oli Oulussa kallista ja muutenkin pielessä, joten kun asuin omassa kodissa (joko yksin tai tyttöystävän kanssa), kuljin kaikki mahdolliset, usein 10–15 kilometrin välimatkat pyörällä. Pidemmille välimatkoille löysin liftaamisen, jota tietysti pidin erinomaisena vastikkeettoman jakamisen käytäntönä. Opiskelua seuranneina pitkinä työttömyysjaksoina (jatko-opinnot tyssäsivät ilmiselvään persona non grata -asemaan laitoksella, isolta osin vasemmistoradikalismistani johtuen) tuli välillä niin antisosiaalisia kausia, että haaveilin pitkienkin etäisyyksien matkaamisesta polkupyörällä. Fillarikommunistin lenkit venyivät välillä yli viidenkympin mittaisiksi. Tampereelle muutettuani olen jatkanut matkojen venytystä. Eräänä kesänä pyöräilin nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin kuuluvaan Iittalaan, josta palasin lähijunalla; kesällä 2015 poljin Uudenmaan puolelle Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Loukkuun, valtatie 2:n varteen, josta palasin auringon pahoin polttamana kahdella bussilla kotikaupunkiin. Sosialismistani, jonka voi artikuloida kommunismiksi, en ole missään vaiheessa luopunut. Näen yhä viehättävät pyöräily-ympäristöni potentiaalisina rauhan, yhteisyyden ja rakkauden tyyssijoina, mistä vain surkea yhteiskuntajärjestelmä meidät pidättää irti.

Soinin "Tinppa" ja hänen kaltaisensa viittaavat käsittääkseni fillarikommunismilla ihan toiseen asiaan. Kaupungeissahan vaikuttaa poliitikkoja, jotka haluavat lisää tilaa kevyelle liikenteelle ja lisäksi joukkoliikenteelle, samalla kun yksityisautoilua halutaan kaupunkialueilla vähentää ja käytännössä myös rajoittaa. Nämä poliitikot ovat usein joko vasemmistoliittolaisia tai vihreitä, jotka "Tinpan" kaltaisten vasemmistolaisuuden mustamaalaajien silmissä ovat saman tien kommunisteja. Mustamaalausta harrastetaan siksi, että iso osa perussuomalaisten kannatuksesta pohjautuu Ison Rahan harrastamaan potentiaalisten vasemmistoäänestäjien ohjaamiseen apurinsa valtamedian avulla poliittisen kentän toiselle saralle; vasemmisto, ja siinä sivussa myös vihreät, on tehtävä vaalikarjalle mahdollisimman epähoukuttelevaksi, ja kommunismi-sanan negatiivinen leima auttaa tietysti asiaa. Itse en ole fillarikommunisti siinä mielessä kuin "Tinppa" tarkoittaa, sillä vaikka kannatan kevyen liikenteen (ja joukkoliikenteen) laajentamista yksityisautoilun kustannuksella, en kerta kaikkiaan lukeudu samaan yhteiskunnallis-poliittiseen kulttuuriin ja täysin eri kierroksilla pyörivä vasemmistolaisuuteni pohjautuu aivan toisenlaisiin asioihin. Mutta siinäkin on oma eittämätön osuutensa eräällä ihmiskunnan keksintöjen kärkipäähän lukeutuvalla kulkuvälineellä, polkupyörällä.

Paskin hallitus ikinä

Sanayhdistelmään "paskin hallitus ikinä" on törmännyt sosiaalisessa mediassa niin monta kertaa, että se sopii kaapata tämän kokoavan kirjoitelmani otsikoksi. Olen nimittäin samaa mieltä: näin huonoa hallitusta ei ole Suomessa ainakaan omana elinaikanani nähty, ja muutkin sodanjälkeiset hallitukset lienevät vertailuilta turvassa. Listaan seuraavassa muutamia olennaisia tekijöitä:

Hallitus on kirjaimellisesti myymässä maansa. Suomessa metsien ja vesistöjen laaja valtio-omisteisuus on mahdollistanut niiden monipuolisen hyötykäytön yhteisenä kansallisomaisuutena. Näihin kohdistuvat yhtiöittämis- ja myyntiaikeet romuttavat koko suomalaisen luontosuhteen perustan. Lisäksi hallitus on edeltäjiensä tavoin päästänyt ulkomaiset kaivosyhtiöt tekemään valtauksia. Muutoinkaan hallitus ei ole millään lailla asettanut kotimaisia toimijoita – esimerkiksi yrityksiä – etusijalle, vaan sen voi nähdä jopa suosineen ulkomaisia.

Kaiken kukkuraksi hallitus ajaa TTIP-sopimusta, joka antaa bisnesfirmoille ongelmatilanteissa korkeamman valta-aseman kuin demokraattisesti valituille instituutioille. Toisin sanoen, jos Suomen valtio ja amerikkalainen yhtiö joutuvat Suomessa ristiriitatilanteeseen, Suomen valtio on tuomittu häviämään jutun.

Hallitus on vimmaisesti yksityistämässä kaikkea, mikä on valtiojohtoisesti toiminut oikein hyvin. Ennen kuin VR:stä tehtiin "voittoa tuottava valtionyhtiö", mikä on aina ollut minusta paradoksi, se oli periaatteessa täysin toimiva järjestelmä. Hinnat olivat tuolloinkin melko korkeat, mutteivät mitään 2010-luvun alkupuolen kiskurihintoihin verrattuna. Vuonna 2015 VR "kuunteli kansalaisia" ja alensi tuntuvasti hintojaan, mutta tämä tuoton vähentyminen korvattiin vähentämällä henkilökuntaa ja lakkauttamalla ennestäänkin turhan harvoja rataosuuksia. Näin VR ajettiin siihen kuntoon, että ministeri Anne Berner on voinut avoimesti julistaa pyrkivänsä koko rautatietoiminnan yksityistämiseen – siitä huolimatta, että muun muassa Britanniassa on asiasta huonoja kokemuksia. Kyse on ideologiasta, siis periaatteesta, eikä käytännöstä. Bernerin hanke Suomen tieverkon yksityistämiseksi onkin jo aivan tolkutonta paskaa. Tyhmempikin ymmärtää, mihin se johtaa: 1) tienkäyttömaksuihin, 2) kannattamattomien tieosuuksien jättämiseen hunningolle.

Tasapuolisuuden nimissä on syytä muistuttaa, ettei Suomen yksityistäminen ole pelkästään Anne Bernerin tai liikenne- ja viestintäministeriön käsissä – kunpa olisikin. Esimerkiksi sote-uudistuksen on helppo nähdä pelaavan ennen muuta syövän lailla alalle levittäytyneiden yksityisten firmojen pussiin. Metsähallituksen yhtiöittäminen viittaa yksityistämisen suuntaan – VR:kin ensin yhtiöitettiin (vuonna 1995). Kyllä yksityistämisvimma-tauti on levinnyt kaikkialle Sipilän hallitukseen, tai oikeastaan vielä pahempaa: Sipilän hallitus on ylipäänsä olemassa nimenomaan yksityistämistä, kapitalisoimista ja bisnesvaltaistamista varten.

Toisaalta hallitus on saanut inhoamaan valtiota, koska sen toimiaikana valtiosta on tullut kansalaisen vihollinen. Tampereen Pispalassa on yhdistyspohjalta toimiva kirjasto, joka syntyi kansalaistoiminnan pohjalta korvaamaan 1990-luvun alkupuolella lakkautettua kunnallista lähikirjastoa. Kirjastolla on selvästi oma luonteensa ja tunnelmansa. Lahjoitusten pohjalta kertyneet kokoelmat ovat mukavan satunnaisia, ja erityisyyttä korostaa myös anarkistisen kirjallisuuden hylly. Kun Pispalan kirjastoyhdistys ilmoittaa verkkosivuillaan tähtäävänsä edelleen kunnallisen lähikirjaston palauttamiseen Pispalaan, tällainenkin vanha sosialisti kummastuu: "Miksi sitä yhteiskuntajärjestelmää täytyisi tähän sotkea?" Vaikka pidän kunnallisista lähikirjastoista, ajatus yhteiskuntajärjestelmästä on muuttunut niin taannuttavaksi, että jopa (maksullinen!) yhdistysperustainen kirjastotoiminta tuntuu nyt vapautuksen ääneltä. Sipilän hallitus on kerta kaikkiaan saanut suhtautumaan kaikkeen valtiolliseen, kunnalliseen ja yhteiskunnalliseen entistä kielteisemmin. Edistystä on näkyvissä vain kansalaistoiminnan, järjestöjen ja yhdistysten kautta. Tämä varmasti sopii yksityistämisvimmaiselle hallitukselle, mutta minkäs teet.

Kun liikennevaloissa kävelee tai pyöräilee päin punaista, joku saattaa vielä katsoa hieman pahalla silmällä. Mutta kun ei ole kunnioitusta lainlaatijoita kohtaan, ei ole kunnioitusta lakejakaan kohtaan.

Hallitus ei ymmärrä ajamiensa yhteiskunnallisten muutosten johtavan täysin ilmeisesti rikollisuuden ja turvattomuuden lisääntymiseen. Tämä muistuttaa minua, ettei hallitus ole pelkästään läpeensä ideologinen (oikeistolainen), vaan myös selvästi tyhmä. Kun yhteiskunnan köyhimpien kapeaa leipää kavennetaan entisestään, ja toisaalta yhä useammilta evätään perusetuudet (varsin kyseenalaisin perustein), mitä hallitus luulee sillä saavuttavansa? Kuvitteleeko joku varattomien perustavan lisää yrityksiä, taikovan jostakin lisää työpaikkoja, kääntyvän rikkaiden sukulaisten puoleen – joita varmaan on jokaisella köyhällä, jee jee – tai tyytyvän osaansa ja kuolevan mukisematta pois? Ehei! Yhä useammalle pälkähtää päähän, että on sittenkin keinoja rahan ja toimeentulon hommaamiseen. Voi esimerkiksi varastaa, myydä huumeita tai vaikka solmia yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kun yhteiskunta ei kunnioita kansalaista, ei kansalaisellakaan ole enää mitään syytä kunnioittaa yhteiskuntaa. Sana "yhteiskuntasopimus" on Juha Sipilän toimesta ollut kovasti esillä – väärinkäytettynä kuin joulupukki vappumarkkinoilla – mutta samaan aikaan hallitus on tuhoamassa Suomen kaikkein tärkeimmän yhteiskuntasopimuksen: useimpien kansalaisten edes periaatteellisen yhteen hiileen puhaltamisen.

Hallitus ei missään tapauksessa edusta kansaa eikä kansalaisia, eikä toimi Suomen eduksi. Sen sijaan hallitus edustaa elinkeinoelämän ja suurbisneksen etuja, ja on jopa avoimesti toiminut yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa työntekijäjärjestöjä vastaan. Ei tarvitse muuta kuin muistuttaa Stubbin, Soinin ja Sipilän fistbumpista, kun työläisiä sortava "yhteiskuntasopimus" (käytännössä siis tupo) näytti hetken aikaa syntyneen. Jotkut hitaalla käyvät ihmiset eivät ole vieläkään oivaltaneet, ettei Sipilän hallitus millään tavalla työskentele Suomen parhaaksi. Heitä on syytä muistuttaa, että...

...hallitus ei ole hyvä edes omilla virallisilla perusteillaan, vaan tuottaa esimerkiksi taloudelle ja työllisyydelle koko ajan pelkkää hallaa. Tämä kavaltaa, ettei hallituksen ole tarkoituskaan parantaa edes näitä asioita, vaan ainoastaan tehdä Suomesta ison rahan tyrannisoima luokkayhteiskunta. Hallituksen näennäistoimet talouden ja työllisyyden parantamiseksi ovat pelkkää ideologiaa. Käytännön tehoa niillä ei ole tai se on jopa miinusmerkkinen. Esimerkiksi pyrkimys parantaa työllisyyttä kiristämällä työttömien asemaa pohjautuu väärään, täysin pinnalliseen oikeistolaisten oletukseen laiskoista, tuilla keplottelevista työttömistä. En millään usko hallituksen uskovan tähän kuvitelmaan itsekään, vaan se käyttää hyväkseen sitä, että jotkut ihmiset (tyypillisesti valtamedian kusettamina) uskovat siihen. Työttömien aseman kiristäminen ei näin ollen edes tähtää työllisyyden parantamiseen, vaan yksinkertaisesti yhteiskunnan heikompien jättämiseen oman onnensa nojaan.

Puhumattakaan siitä, mitä hallitus saa aikaan niille tärkeille asioille, joita se ei edes väitä puolustavansa. Talouskasvu ei minusta ole hyvä tavoite, sillä Suomessa on taantumasta huolimatta aivan riittävästi varoja, joka vain jakautuvat epätasa-arvoisesti. Yhteiskunnallista tasa-arvoa ei hallitus tietääkseni edes väitä ajavansa. Sen huomaa – paitsi ylipäänsä köyhimpien, myös opiskelijoiden aseman heikennyksistä. Hallitus ajaa toimia, joiden myötä vain ylempien yhteiskuntaluokkien lapsilla olisi minkäänlaisia käytännön mahdollisuuksia esimerkiksi akateemiseen koulutukseen. Sivistyksestä hallitus ei piittaa pätkääkään. Sosiaaliset ongelmat ja terveys kiinnostavat hallitusta vain yksityisen sektorin rahantekovälineenä. Asumisen ongelmista ei piitata, ellei niillä voi tehdä rahaa, ja alueellinen eriarvoisuus kiinnostaa vain keskustapuoluetta välineenä ylläpitää täysin naurettavaa "syrjäseutujen puolustajan" imagoa. Ympäristö on kaikkein eniten hätää kärsimässä. Näin katastrofaalista hallitustason ympäristöpolitiikkaa ei olisi 1970-luvun jälkeen pitänyt voida kuvitellakaan.

Hallitus ei taistele veronkiertoa vastaan, vaan suorastaan kannustaa siihen, ja myös hallituksessa itsessään on veronkiertäjiä. Lenita Toivakka ja Anne Berner ovat todistetusti sotkeutuneet veroparatiisiyhtiöihin, ja myös Juha Sipilällä on asiaan liittyen päivänselvästi omakohtaista salattavaa. Nyt, kun yhä useampi kansalainen tiedostaa veronkierto-ongelman suuruuden, meillä on hallitus, jonka voi hätäisiä "juu kyllä tartumme toimeen" -tyyppisiä lausuntoja antaessaan kuvitella iskevän silmää. Seuraavana päivänä isännilleen uskollinen kaupallinen valtamedia julistaa, kuinka hirvittävää on, että sosiaalitukia on joku joskus jossain hyväksikäyttänyt.

Hallitus valehtelee ja pimittää. Kun Alexander Stubb kaivoi jälleen kerran esiin hallintarekisterihankkeen, jonka hän oli pari kuukautta aikaisemmin luvannut pitää poissa pöydältä, Iltalehden Tommi Parkkonen – yksi harvoista oikeasti kriittisistä toimittajista, joiden juttuja valtamedia julkaisee – antoi tapahtumalle nimen "hallintarekisterin pojan paluun kosto". Aiemmin Stubb oli joutunut tilille valehdeltuaan, että 90 prosenttia asiantuntijoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellinen luku oli 10 prosenttia. Tällaisen valehtelun jälkeen ei yhdessäkään sivistysmaassa annettaisi ministerin jatkaa tehtävissään. Totta kai hallintarekisterissä on kysymys muun muassa bisnesyritysten veronkierron helpottamisesta. Viimeksi valehtelusta on jäänyt kiinni toinen kokoomuslainen, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka, joka kirkkain silmin kielsi olleensa perustamassa veroparasiittiyritystä. Maassa maan tavalla, puolueessa puolueen tavalla, hallituksessa hallituksen tavalla!

Hallitus on antanut rasistisen ja fasistisen äärioikeiston rehottaa, mutta vittuilee kyllä vasemmistolle jokaisen tilaisuuden tullen. Juha Sipilän höpinät uusnatsien katupartioista auttamassa lapsia kotoa harrastuksiin jäävät historiaan yhtenä kaikkien aikojen möläyksistä, mitä pääministeri on Suomessa möläyttänyt. Puolueet ovat periaatteessa lupautuneet vastustamaan rasismia, mutta mitään käytännön merkkiä sellaisesta ei ole näkynyt. Vasemmistolle oikeistohallitus (ennen kaikkea kokoomus ja perussuomalaiset) kyllä muistaa aukoa päätään. Hallituksen suojeluksessa on myös äärioikeistotapahtumia tukenut, anarkistien ja muiden vasemmistoaktivistien toimintaa järjestelmällisesti vaikeuttanut poliisi – ja oikeistomyönteisiä ja vasemmistovastaisia valheita suoltava media.

Hallitus on ilman minkäänlaista kansan mandaattia alistanut Suomen USA:n ja Naton Venäjä-vastaiselle sotilaalliselle toiminnalle. Pahimman skenaarion mukaan Nato ja Venäjä provosoivat toisensa sotaan, ja Suomi joutuu suursodan näyttämöksi. Toisen maailmansodan tavoin Ruotsi säästyy sodalta, koska siellä ei ole koskaan ollut niin kokonaisvaltaisen typerää valtiojohtoa kuin Suomessa ja Baltian maissa. Haluaako oikeasti joku Suomen täyteen kärsimystä ja kuolemaa? Pian maassamme käynnistyy USA:n Venäjä-vastainen uhitteluoperaatio, joka tuo Suomeen isot määrät amerikkalaisia sotilaita ja aseita – luonnollisesti historiamme paskimman hallituksen suosiolla.

Hyvää vallankumousta!

Suvaitsevaisuus ja kapitalistinen luokkayhteiskunta

Sana "suvaitsevaisuus" on viime vuosina esiintynyt sellaisissa kökköyhteyksissä, että tätä kirjoittajaa hirvittää napata se otsikkoonsa. Tarkennanpa siis, että tässä kirjoituksessa suvaitsevaisuus tarkoittaa suvaitsevaisuutta. Ei mitään sen kummempaa. Suvaitseminen on sitä, että sietää muutakin elämää kuin itseään ja omia peilikuviaan. Jos toinen ihminen on erilainen ja edustaa mahdollisesti jotakin sellaista elämänmuotoa, mitä itse emme edusta, meidän ihmisten on täysin mahdollista suvaita sitä. En ole liittymässä siihen paskakööriin, joka käyttää hömppäkäsitteitä kuten "suvakit" ja "suvaitsevaisto". En siis suvaitse sitä keskustelua erityisen hyvin.

Hyvä esimerkki positiivisesta suvaitsevaisuudesta on mielestäni ollut Tampereen Pispalan kaupunginosa. Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja tästä johtuen kysytty asuinalue, eli tonttimaa ja omakotineliöt eivät ole halpoja eikä niitä ole joka päivä tarjolla. On selvää, että Pispalassa asuu paljon porvaristoa, ja puoluekannatuksessa kärkeen sijoittuukin usein kokoomus. Toisaalta Pispala on myös vaihtoehtokulttuurien suosima alue. Siellä sijaitsevat Pispalan nykytaiteen keskukseksi itsensä määrittelevä Hirvitalo, omia viljelypalstoja Tahmelan rannassa ylläpitävä Kurpitsatalo, yhdistyspohjalta toimiva kirjasto anarkistisine kirjahyllyineen, Rajaportin sauna, vaihtoehtokeikkoja tarjoava Vastavirta-klubi ja niin edelleen. Alueella järjestetään myös paljon pieniä tapahtumia – eräänä esimerkkinä anarkistinen Musta Pispala. Vaihtoehtoväki ei tietenkään omista taloja Pispalassa, mutta moni heistä asuu alueella pienessä, varustetasoltaan usein alkeellisessa vuokra-asunnossa. Pispala on siis ideologiaa myöten luokittunut yhteisö, mutta sen osapuolet ovat suvainneet toisiaan osana kulttuurihistoriallisesti arvokasta kokonaisuutta.

Suvaitsevaisuus oli ennen kaikkea 1990-luvun mahtisana. Moni punavihreästi ajatteleva ihminen höpsähti tuolloin ajattelemaan, että suvaitseminen onkin todellinen ratkaisu sen sijaan, että suunniteltaisiin vallankumousta. On totta, että "kukin eläköön tavallaan ja hyväksyköön sen, kuinka toinen elää" -filosofiassa on puolensa ja pointtinsa. Hetken myös näytti siltä, että tämä filosofia voi hyvinkin periä maan. Ikävä kyllä jotkut liberaalit elävät yhä tuossa viime vuosikymmenellä kadonneessa hetkessä. Asian historiallinen puoli linkittyy tiiviisti Suomen poliittisiin voimasuhteisiin. Eduskuntavaaleissa 1995 perinteiset punaiset ja vihreät puolueet saivat laskutavasta riippuen 46–47 prosenttia suomalaisten äänistä. Vuonna 1999 niiden yhteenlaskettu kannatus oli pudonnut 42–43 prosenttiin, josta se aavistuksen verran nousi eduskuntavaaleissa 2003. Vuonna 2007 tapahtui ratkaisevampi pudotus: perinteisesti punaisia ja vihreitä ryhmiä kannatti enää alle 40 % äänestäjistä. Tästä voimme tehdä kaksi johtopäätöstä. 1) Punavihreän politiikan pehmentyminen ei tehnyt siitä äänestäjille houkuttelevampaa, vaan oikeisto pääsi mellastamaan täysissä voimissaan. 2) Sitä mukaa, kun oikeisto sai lisää kannatusta, se sai lisää itseluottamusta ja hyökkää nyt 2010-luvulla vasemmistolaista ja vihreää politiikkaa vastaan – täysissä voimissaan.

Toisen johtopäätöksen seuraukset näkyvät myös Pispalassa. Suvaitsevaisuus ei kanna loputtomiin. Paikalliset porvarillisesti ajattelevat asukkaat ovat yrittäneet savustaa vaihtoehtokulttuuria ulos Pispalasta. Etenkin Hirvitalon ympäristössä ja Tahmelan rannassa pyörivästä vaihtoehtoväestä on levitetty perättömiä juoruja. Hirvitalo, Kurpitsatalo ja Rajaportin sauna on haluttu myydä, ja kulttuuritapahtumia on lakkautettu (erityisesti Pispalan juhannuksen lakkautusperusteet ovat vähintäänkin kyseenalaiset). Toisaalta Tampereen kaupunki näyttää suosivan vaihtoehto-Pispalalle haitallista asuntopolitiikkaa tähdäten siihen, että vanhoissa puutaloissa sijaitsevat pienet vuokra-asunnot yhdistetään ja tuloksena saadaan tavanomaisia omakotitaloja. Tässä yhteydessä on syytä muistaa Friedrich Engelsin väite porvariluokasta purkamassa "työväestön ränsistyneet asuinpaikat ylistäen itseään maasta taivaaseen moisesta edistyksestä". Vaikkei Pispalassa tarkkaan ottaen olla purkamassa asuinpaikkoja, on aivan selvää, että Pispala pyritään porvarillistamaan. Sinne halutaan levittää yksipuolisesti porvarilliset asumismuodot, porvarillinen kulttuuri ja porvarilliset arvot. Porvariluokka harjoittaa luokkapolitiikkaa omista etunäkökohdistaan, ja tänä päivänä sen itseluottamus on valtava ja poliittiset edellytykset erittäin hyvät.

Yllä olevasta on mahdollista kehitellä laajempi johtopäätös. Se kuuluu näin: suvaitsevaisuus voi vain viivyttää ongelmien ratkaisua, ei ratkaista ongelmia. Elämme kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa. Proletaarit, proletaaritaiteilijat ja proletaarisivistyneistö (kaikkia näistä tavataan myös Pispalassa) voivat suvaita kapitalistiporvareita, jos jälkimmäisetkin suvaitsevat edellisiä, ja elää näiden kanssa rinnakkain. Pidemmän päälle vallanpitäjä alkaa kuitenkin aina vahvistaa ja puolustaa omaa valtaansa. Silloin porvariluokan vallankäytön kohteet eivät voi muuta kuin puolustautua tai paeta. Pispalan tapauksessa yksi puolustus voisi olla "roskaväen" tahallinen kerääminen alueelle hillumaan, minkä tarkoitus olisi heikentää kaupunginosan arvoa porvariston silmissä. Jos vaihtoehtokulttuurille ei anneta Pispalassa toiminnan mahdollisuuksia, se siirtyy johonkin muualle ja kaupunginosan entinen ainutlaatuisuus jää näivettymään. Kapitalistisen luokkayhteiskunnan ydinongelma ei ole suvaitsevaisuuden puute, vaan kapitalismi ja yhteiskuntaluokat. Nämä kaksi taas liittyvät aina toisiinsa. Ei ole kapitalismia ilman yhteiskuntaluokkia eikä oikeastaan edes yhteiskuntaluokkia ilman kapitalismia. Niin kauan kuin yhteiskunnan harjoittama politiikka pohjautuu porvariston luokkavaltaan, suvaitsevaisuutta ei voida vakiinnuttaa, sillä porvariluokka pyrkii aina pidemmän päälle levittämään omat arvonsa kaikkialle yhteiskuntaan. Siksi suvaitsevaisuus ei riitä ja vallankumous on välttämätön.

Käsitteiden vääristelystä

Ajauduin tuossa kesemmällä Twitterissä yllättävään keskusteluun. Muuan henkilö, joka oli eräästä tärkeästä poliittisesta kysymyksestä samaa mieltä kuin minä, paljastui muutoin oikeistolaiseksi. Siinä ei vielä ole mitään ihmeellistä. Omituista oli se, kuinka hän argumentoi näkemyksiään. Hänen suhteensa nykysuomalaiseen yhteiskuntaan oli lähes yhtä kriittinen kuin minun, mutta hän liitti sen miltei päinvastaiseen kehykseen. Suurten yhtiöiden saneluvalta, jota valtiojärjestelmä myötäilee, ei ollut hänelle kapitalismia lainkaan, sillä kapitalismi on kuulemma täysin vapaata. Sen sijaan hän painotti valtion ohjailua, ja koska valtio on leikissä mukana, lopputuloksella on jotakin tekemistä sosialismin kanssa. Todellakin, tämä kanssakeskustelijani oli sitä mieltä, että nykyinen suuryhtiöiden ja ison rahan valta ei ole kapitalismia vaan sijoittuu jonnekin sosialismin ja fasismin välimaastoon.

Sosialismin käsite on viime aikoina ollut muutoinkin vääristynyt. Eräässä toisessa nettikeskustelussa kaksi vasemmistoaktiivia yltyi väittelemään käsitteen sisällöstä. Luulisi vasemmistolaisten pitävän sosialismia positiivisena tavoitteena, mutta toisen keskustelijan mukaan käsitteestä oli syytä luopua, sillä siitä tulee mieleen kaikkea negatiivista. Hänkin korosti valtion mahtiasemaa ja lisäksi työn palvomista itseisarvona. Jälkimmäinen ei tietysti liity asiaan mitenkään. On totta, että sosialismin oppihistoriassa on uskottu hyvän valtion mahdollisuuteen – eikä siinä ole minusta sinänsä vieläkään mitään pahaa. Täytyy silti muistaa, että esimerkiksi osuuskuntatoiminta edustaa vähintään yhtä oleellisesti sosialismin ideaa kuin valtio. Sosialismi ei siis ole yhtä kuin valtiollisuus tai valtioaate. Tuontapaiset käsitykset ja väitteet ovat vääristyneitä, elleivät suorastaan tahallaan vääristettyjä.

Ison rahan systeemin nimittäminen sosialismiksi ei ole edes mikään ääritapaus. Nettihaku johdatti minut eräänä päivänä vahingossa Hommaforum-linkkiin, jossa kokoomuspuoluetta kutsuttiin "korporaatiokommunistiseksi". Voi pyhä jysäys. Nyt suuryhtiöiden valta ei enää ollut kapitalismia, fasismia eikä edes sosialismia, vaan peräti kommunismia. Muistaako joku vielä George Orwellin kirjan Vuonna 1984?

Oma lukunsa on korporaation tai korporatismin käsite, joka usein liitetään suuryhtiöihin ja niiden valtaan. Amerikanenglannissa sana corporation tarkoittaa yleisesti yritystä, yhdistystä tai kunnallishallintoa. Sen sijaan esimerkiksi Suomessa korporaatio on Wikipedian mukaan yhdistys, joka on "lailla tai asetuksella järjestetty erityistä tarkoitusta varten" – esimerkiksi yliopiston ylioppilaskunta tai työntekijöiden tai työnantajien etujärjestö. Tämän mukaan SAK ja EK ovat korporaatioita, mutta Nordea ja Microsoft eivät ole. Tosin Wikipedia tunnustaa myös, että sanaa käytetään yrittäjähenkisten ihmisten puheenvuoroissa hallinnollisesti byrokraattisista suuryrityksistä, joissa "työntekijän yksilölliset taidot ja kyvyt pyritään hukuttamaan organisaation ns. harmaaseen massaan". Korporatismin Wikipedia yhdistää ensisijaisesti Mussolinin Italiaan ja Francon Espanjaan, joissa ammattikuntiin kuuluminen oli työntekijöille pakollista ja ne myös käyttivät valtaa. Jos korporaation merkitykseksi ymmärretään jenkkiläinen 'corporation' tai lähtökohdaksi yrittäjämielisten palopuheet, voi nykysuomalaista systeemiä nimittää korporatismiksi, mutta nimenomaan siinä tapauksessa mukana ei ole sosialismin – saati kommunismin – vivahdettakaan.

Kun tuo Hommaforum tuli mainituksi, muistetaanpa yksi termi, jonka persuilijat ja valitettavasti monet muutkin nyky-Suomessa vääristävät. Se on tietysti feminismi. Lukemattomat miehet inttävät nettikeskusteluissa kivenkovaan, että feminismi tarkoittaa sekä naisvaltaa että naisten miehistämistä. Kuitenkin feminismin oppihistoria korostaa täysin yksiselitteisesti sukupuolista tasa-arvoa eikä kenenkään valtaa. (Itse asiassa feminismin oppihistoriasta löytyy paljon dekonstruktion eli [sosiaalisten] rakenteiden purkamisen ideoita.) Käsitys naisten miehistämisestä on sitäkin älyttömämpi. Sanaa 'feminism' on nimittäin vanhastaan käytetty myös naisellisuuden (tai naismaisuuden) merkityksessä. Konservatiivimiehet haikailevat vanhanaikaisen, klassisesti naisellisen naisen perään ja syyttävät feministejä sen myytin katoamisesta perustellen usein asiaansa pehmeillä arvoilla. Ottaisivatko nämä miehet feminismin opit "onkeensa" ja oivaltaisivat, että pehmeitä, klassisesti naisellisia arvoja voivat yhteiskunnassa toteuttaa myös he itse – miehet – eivätkä vain heidän patriarkaalisesta käskystään naiset?

Purettuani hieman feminismin ja korporaation käsitteitä voisin lopuksi purkaa myös muita tässä tekstissä käytettyjä termejä alkutekijöihinsä:
• Kapitalismi –> capital-ism –> pääomaan perustuva järjestelmä. Kapitalismia ei siis ole ainoastaan 100 % vapaa markkinatalous, vaan kaikki pääomien kasvattamiseen – marxilaisittain voiton maksimointiin – pohjautuva toiminta. On olemassa myös valtiokapitalismia sekä korporaatiokapitalismia, mitä korporaatio-sanalla ikinä tarkoitetaankin.
• Sosialismi –> social-ism –> yhteistoiminta-aate, yhteiskunnallisuusaate, toisaalta tällaisiin aatteisiin pohjautuva järjestelmä. Valtio ilman yhteistoiminnallisia ideoita, yhteisvastuuperiaatetta, käsitystä yhteiskunnasta kokonaisuutena ja yhteisöllisiä tai yhteiskunnallisia omistussuhteita ei ole sosialistinen yksikkö.
• Kommunismi –> commune-ism –> yhteisyysaate ja yhteisyyteen pohjautuva järjestelmä. Yksityisen rahan (tai yksityisomistuksen) ja kommunismin yhdistelmä on käsitteellisesti mahdoton. Käsitteellä ei lisäksi ole suoraa yhteyttä totalitarismiin, vaan yhteys löytyy ainoastaan yhteiskuntahistoriasta ja välivaiheen muodossa oppihistoriasta.

Sinivihreät

Olen silloin tällöin tekemisissä Vihreä Puolue -nimisen ryhmän kanssa. Moni on kysynyt heiltä ja sivumennen sanoen myös minulta: minkä tähden ryhmä on valinnut itselleen nimen, jonka voi sekoittaa Vihreään liittoon eli vihreisiin? Oikea vastaus (siitä riippumatta, mitä ViPun väki sanoo) tietysti kuuluu: juuri siksi. ViPu on nimittäin ihan aidosti vihreä ryhmä, klassisessa merkityksessä. Heidän "syvävihreä" ideologiansa nostaa ympäristön ja ekologisuuden kaikkien sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden edelle. Koska nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei saa korjatuksi ympäristöongelmia vaan jopa suoraan aiheuttaa niitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen vallankumous. Sen sijaan poliittinen puolue, jota nykyisin kutsutaan vihreiksi, on täysin lukittautunut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sen tähden kutsun puoluetta tässä artikkelissa sinivihreiksi ("de blågröna"?).

Oma lukunsa on se, mitä sinivihreiden "vihreys" tarkoittaa. Onko kysymys edes ympäristöasiasta? Historiallisesti toki kyllä. Silmäni kuitenkin avautuivat eräänä päivänä Tampereen Keskustorilla, kun yritin jutella paikallisten nuorvihreiden kanssa. Heille ajatus vihreistä ympäristöpuolueena tuntui olevan täysin vieras. Nykyään sinivihreät ovat paljon kiinnostuneempia suvaitsevaisuudesta, jonka symboliksi vihreä väri käy oikein hyvin: maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille näytetään vihreää valoa. Lisäksi vihreä on islamin tunnusväri sekä kristillisessä liturgiassa toivon väri. Johtuuko sinivihreiden uussuuntautuminen alitajuisesti sen faktan ymmärtämisestä, ettei ympäristön tila heidän nykyisellä politiikallaan parane? Kapitalismin, suvaitsevaisuuden ja alkeellisen yhteisvastuullisuuden yhdistelmä on tietysti klassista liberalismia, mitä sinivihreät ihan selkeästi edustavat poliittisella kentällä.

Kriittisesti ajattelevat ihmiset ovat jo kauan puhuneet viherpesusta. Wikipedia-määritelmän mukaan viherpesu tarkoittaa "pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle". Käsite yhdistetään yleensä ympäristöystävällistä imagoa hyödyntäviin bisnesfirmoihin, mutta valitettavasti samaa voidaan käyttää myös sinivihreiden yhteydessä. Nimimerkki Rötösherranen bloggasi syyskuun alussa subkeskustelusta väittäen, ettei nykysuomalainen poliittinen keskustelu ole keskustelua ollenkaan. Subkeskustelu on "alisteista poliittisten puolueiden julkisuuskoneistoille ja niille mielipiteille, joita oletetaan omien olemassaolevien ja potentiaalisten kannattajien haluavan kuulla". Poliitikot "vastaavat ennalta opetelluilla fraaseilla kysymyksiin, joita he osaavat odottaa". Puolue ei siis toimi edustamansa asian hyväksi vaan kantaa sellaista imagoa, ikään kuin se toimisi edustamansa asian hyväksi – ja äänestäjät pitävät sitä uskottavana. Tämän logiikan mukaan sinivihreät ovat viherpesupuolue ja ajavinaan ympäristöasioita, mitä perustelee jo Talvivaaran porskuttaminen yhä menemään – sinivihreiden istuessa hallituksessa. Ovatko sinivihreät myös pinkkipesupuolue? Uudempi käsite pinkkipesu tarkoittaa samaa kuin viherpesu, mutta ympäristön tilalle vaihdetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä sinivihreät kannattavatkin globaalin kapitalismin etuja, koska absurdisti kokevat niiden edesauttavan ihmisoikeuksia.

Venäjää kohtaan sinivihreillä on erityinen kielteinen pakkomielle. Koska he vastustavat Putinia, he ovat alkamassa hyväksyä Nato-jäsenyyden, koska sen sotakoneiston (!) avulla Putinin homoja sortava hallinto voidaan todennäköisemmin nujertaa. Sinivihreästä perspektiivistä on vaikea käsittää, että heidän hihhulointinsa herättää itsessään vastahihhulointia. Samahan on toteutunut kotimaan poliittisella kentällä: perussuomalaiset saavat kiittää kannatuksestaan melkein yksinomaan sinivihreitä, joiden politiikan vastareaktiosta on tullut paljon suositumpi kuin sen kohde. Itänaapurissa sinivihreät olettavat laajojen kansankerrosten odottavan läntisiä ihmisoikeusvapauttajia – ymmärtämättä, että mitä enemmän heidänlaisensa hihhuloivat lännessä, sitä voimakkaampaa on heidän ykkösinhokkinsa Putinin kannatus idässä. Kannatuksella ei oikeasti voi olla heille väliä, sillä ainoa, mikä sinivihreille kelpaisi Venäjällä, on lännen masinoiman ns. rekisteröimättömän opposition valta. Tämän radikaalioikeistosta (mm. Aleksei Navalnyi) ja länsimielisistä (mm. Garri Kasparov) koostuvan opposition kannatus on Venäjällä marginaalinen. Sen sijaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista voisi nousta toimiva vastavoima (ellei kansakunta ryhmittyisi kylmän sodan tilassa Putinin taakse), mutta heitä sinivihreät eivät edes noteeraa. Vapautuksen sijaan lännen invaasio Venäjällä synnyttäisi loputtoman sotatilan. Sota on maailman pahin ihmisoikeusloukkaus. Itä-Ukraina on pian verrattavissa Irakiin ja Afganistaniin, joissa länkkärit eivät ole yhtään enempää vapauttajia. Mitä itse vapauteen ja ihmisoikeuksiin tulee, moniko sinivihreä on vaivautunut huomaamaan, että tänä kesänä Pietarissa järjestettiin Pride-kulkue ja Kiovassa se puolestaan peruttiin?

Jos sinivihreille puhuu sosialismista, he ilmoittavat heti vastustavansa sellaista järjestelmää kaikin keinoin. Kokoomuksen he sen sijaan hyväksyvät vallanpitäjäksi, koska "äänestäjät päättävät – se on demokratiaa". Mikäli sosialismin kannattajat voittaisivat jossakin vaalit ja alkaisivat sosialisoida yhteiskuntaa äänestäjien enemmistön tuella, sinivihreät hukkaisivat mystisesti demokratiakortin ja alkaisivat kampanjoida sosialisteja vastaan ihmisoikeuskortilla tai jollakin muulla kortilla. Lienee tarpeetonta edes mainita, että meikäläinenkin yhteiskunta on pullollaan sekä demokratia- että ihmisoikeuspuutteita. Tässä asiassa sinivihreitä ei pidä sekoittaa punavihreisiin (tai "vihervasemmistoon") eikä päinvastoin. Oma vankka kokemukseni on, että vuoden 2007 jälkeen punavihreät ovat joko kääntyneet sinivihreiksi tai pakkautuneet vasemmistoliittoon.

Eräs vihertävä Twitter-aktiivi on udellut minulta, onko hänen puolueensa minulle samanlainen inhokki kuin hänelle perussuomalaiset. Vastaus on tietysti ei. Vastapuoleni suomalaisella puoluekentällä on ja pysyy kokoomus. Myös itse persut sijoittuvat asteikossani sinivihreiden alapuolelle – joskin he tuovat minulle useammin hyvää mieltä: he naurattavat. Vihreät voisivat olla nykysuomalaisella poliittisella skaalalla ihan siedettävä puolue, mutta yksi asia herättää minussa omakohtaisen kiusaantumisreaktion. Huolimatta politiikkansa ristiriidoista, näennäisyyksistä ja viimeaikaisista muutoksista sinivihreät nimittäin onnistuvat yhä vetämään puoleensa maailmanparantajia. Todellakin, naiivit ihmisrassukat, joilta puuttuu suomalaisen ja länsimaisen politiikan kokonaiskuva, kuvittelevat vilpittömästi ja toden teolla luovansa parempaa maailmaa osallistumalla keskustaliberaalin puolueen toimintaan. Itse en samastu mihinkään ideaan vahvemmin kuin maailmanparantamiseen – ja sen seurauksena minä olen radikaali äärivasemmistolainen. Tätä pyydän jokaista vihertävää lukijaa nyt pohtimaan: miksi näin? Miksi niin monet siellä, miksi minä täällä?

Miksi mikään ei toimi?

Ylikansallinen markkinajätti myy valmistamansa teknisen laitteen suomalaiseen kotiin. Aluksi kuluttaja on mielissään, koska laite on kätevä ja monipuolinen käyttää. Pian laitteessa kuitenkin ilmenee vika, myöhemmin toinen ja lopulta laite lakkaa toimimasta ihan tykkänään. Kuluttaja on raivoissaan ja epäilee saaneensa maanantaikappaleen. Asiaa selviteltyään hän saa tietää, että tällaiset viat ovat yleisiä ja tyypillisiä. Missä vastaava laite kesti ennen kymmenen vuotta tai kymmeniä vuosia, nykyään uuden voi varautua hankkimaan jopa kerran vuodessa. Laitteiden hinnat ovat kyllä pudonneet, mutta yhtälö on silti kuluttajalle epäedullinen.

Miksi ja miten on käynyt näin? Ensiksikin ylikansallinen markkinajätti hommaa työntekijät ja työtilat jostakin halvan työvoiman maasta (tai kilpailuttaa työn ja saa halvimman tarjouksen halvan työvoiman maasta). Suomessa monesti ajatellaan, että bangladeshiläinen työvoima on huonompaa kuin kotimainen. Tämä sinänsä tuskin pitää paikkaansa. Työt teetetään kuitenkin usein kiireellä, matalalla palkalla ja kehnoissa työoloissa, mikä saattaa vaikuttaa työn laatuun. Työn lisäksi ylikansallinen markkinajätti on hommannut kaiken muunkin halvimmasta lähteestä. Laitteen osat, jotka ovat perinteisesti olleet metallia, saattavat olla helpommin hajoavaa muovia. Lisäksi laitteissa käytetty metalli on halvimmalla saatua seosta, joka ei kestä. Muoveissakin on samalla lailla eroja kalliimman hyväksi. Kuluttajalle myyty kompaktiuden ihanne voi myös kätkeä taakseen tosiseikan, että laitteessa on helpommin katkeavia ohuita osia – ja ylikansallinen markkinajätti myy pientä ja taskuunmahtuvaa ensisijaisesti säästääkseen raaka-ainekuluissa. Kaikki ylikansallisen markkinajätin valmistamassa laitteessa on ns. sutta ja sekundaa. Lisäksi tuote on todennäköisesti sysätty markkinoille ennen kuin sen tekniset toiminnot on todella kehitetty valmiiksi. Onhan markkina-asema pitänyt varmistaa. Kuluttaja saa siis tietämättään käyttöönsä beta-version.

Edelleen on todennäköistä, että kun kuluttaja toimittaa laitteensa korjattavaksi, hän joutuu odottamaan korjausta viikkoja tai kuukausia, sillä ylikansallinen markkinajätti on kulujensa säästämiseksi keskittänyt laitteiden korjaukset yhteen keskeiseen maahan. Näin ollen aikaa vie korjauksen lisäksi myös laitteen lähettäminen paikasta toiseen ja takaisin. Huonossa lykyssä laitteeseen tarvitaan myös jotakin pikkuosaa, jota ei saa sen enempää Suomesta kuin korjauspaikasta, sillä näiden pikkuosien tuotanto on keskitetty toiselle puolelle maapalloa. Ja taas kuluu aikaa ja tupakkia. Kaikesta tästä tuohtuneena kuluttaja saattaa hankkia seuraavaksi toisen ylikansallisen markkinajätin tuotteen, kostaakseen ensimmäiselle markkinajätille, mutta joutuukin ojasta allikkoon. Toinen ylikansallinen markkinajätti nimittäin toimii aivan samojen periaatteiden mukaan ja jokin ketjun osanen saattaa klikata vielä pahemmin kuin ensimmäisellä.

Samaan aikaan toinen kuluttaja ostaa suomalaisesta marketista supisuomalaisen tekstiilin. Näin hän tuotemerkin perusteella kuvittelee. Ostopäätöksen ja kaupan jälkeen yllätys ja närkästys seuraavat toisiaan. Tekstiili ei olekaan suomalainen, vaan valmistettu Turkissa. Kuluttaja on kiusaantunut luultuaan suosivansa kotimaista, mutta ymmärtää sen verran, ettei laatu sinänsä riipu nykyään valmistusmaasta. Sitä ikävämpää on, että jo muutamien käyttökertojen jälkeen tekstiili on kulunut puhki tai vähintään jokin sauma on auennut. Vaikka jälleen työntekijöiden palkat, työtahti ja työolot voivat vaikuttaa lopputulokseen negatiivisesti, ei työvoima sinänsä ole ammattitaidotonta vaan ongelma on suomalaisen valmistuttajan toimintaperiaatteissa. Kaikki on näet hankittu halvimmasta lähteestä. Halpa lanka on huonolaatuista ja katkeilee helposti. Neuleet on neulottu kiireellä halvoista langoista. Huonolaatuiset teollisuusompelukoneet, jotka on valmistettu saman laadunsäästöperiaatteen mukaan, sylttäävät lankaa ja jättävät saumoihin huomaamattomia virhekohtia, joista ne lähtevät purkautumaan. Myös logistiikkapuoli on kilpailutettu halvimman hyväksi, ja heiveröiset tekstiilit saattavat kärsiä kiireisestä ja piittaamattomasta kuljetuksesta sekä huonosta varastoinnista.

Harmeja on muillakin kuluttajilla. Huonekalut eivät kestä, laatikot hajoilevat oletettua nopeammin ja perusteellisemmin, polkupyörä on puolessa vuodessa vanha kitisevä rakkine, valokuva putoaa kehyksistään ja kastuu pilalle lattialla, johon on valunut vettä vuotavasta kastelukannusta. Kaikki ne on samasta syystä valmistettu huonosti. Hienossa uudessa kodissa ilmenee kosteusvaurio, sillä yhtäältä se on eristetty halvoilla ja liian tiiviillä muovieristeillä, mistä kosteus ei luontaisesti pääse ulos; toisaalta talossa voi olla rakennevikoja, sillä kaikki insinöörisuunnittelusta kirvesmiestaitoon on kilpailutettu halvimman eduksi. Elintarvikkeesta löytyy hevosen-, aasin- tai puhvelinlihaa, sillä sitä on liikkunut halvalla siinä kehitysmaaympäristössä, missä länsimainen valmistuttaja on elintarvikkeensa teettänyt. Ja totta kai kallis korvataan halvalla, kun siihen vain on tilaisuus, sillä kaikesta on säästettävä. Laktoosittomille elintarvikkeille on monissa maissa laajat markkinat, joten niitä on saatavilla entistä paremmin, mutta vastineeksi laktoosia ilmaantuu lisäaineena tuotteisiin, joissa ei luontaisesti tarvita lainkaan maidonainesosia. Tämä johtuu siitä, että eristettyä laktoosia saa markkinoilta hylkytuotteena halvemmalla kuin muita makuaineita. Kuluttajan suolistoparka saa kyytiä. Lisäaineita on elintarvikkeissa sitä enemmän, mitä halvemmalla elintarvike on valmistettu, sillä lisäaineet ovat halvempia kuin varsinaiset valmistusaineet. Kuluttajan terveysparka saa kyytiä.

Miksi näin tapahtuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Miksi laatu huononee, vaikka teknologiat kehittyvät? Miksi tuotteisiin ilmaantuu haittatekijöitä, joista ei ole ennen ollut hajuakaan? Kaikki on yksinkertaista. Teollisuus valmistaa ja valmistuttaa kaiken halvimmalla, sillä se haluaa pärjätä ylikuormitetuilla markkinoilla ja kääriä mahdollisimman suuret voitot linnoissaan ja kartanoissaan istuvan sikariportaansa taskuun. Halvat tuotteet ovat tietysti kuluttajalle houkuttelevampia kuin kalliit. Lisäksi uusi (esim. puolivalmis tekninen ohjelmisto) on houkuttelevampaa kuin vanha. Mielikuvilla markkinoituja merkkituotteita, joita sijoitellaan auliisti tv-ohjelmiin, Hollywood-elokuviin ja julkkisten ylle, saatetaan kyllä myydä suuria määriä suurella hinnalla, mutta kuvitelma niiden paremmasta laadusta on harhaa. Kuljetus ja varastointi saatetaan hoitaa ulkonäköjen varjelemiseksi hieman huolellisemmin, mutta raaka-aineet ja yleiset työperiaatteet ovat samoja.

Järjestelmä, joka ei ainoastaan hyväksy vaan vaatii yllä kuvailtuja toimintaperiaatteita, on nimeltään kapitalismi. Sanan runko-osa, 'kapital', tarkoittaa pääomaa; kapitalismi on siis pääoman äärimmäiseen kasvuun tähtäävä ideologia. Nämä pääomat eivät kulkeudu tasaisesti kaikille työn osapuolille, vaan kasautuvat huipulle, sillä huipulta käsin säädetään, kuinka paljon eli vähän voidaan rahaa käyttää alempiin tasoihin eli työntekijöiden palkkoihin, työtiloihin ja -välineisiin, raaka-aineisiin sekä kokonaisprosessiin liittyviin ostopalveluihin. Nyt 2000-luvulla suuren bisneksen johtajat ovat rikkaampia kuin koskaan ennen. Vaikka kapitalismi on saavuttanut nykyisen äärimuotonsa nimenomaan äärimmilleen viedyn yksityistämisen ja yksityissektorin glorifioinnin aikakaudella, se ei ole täysin riippuvainen edes omistusmuodosta: jokainen oikeistolainen, joka pilkkaa taannoisten "sosialistimaiden" huonosti tehtyjä tuotteita, pilkkaa itse asiassa valtiokapitalismia.

Kapitalismi ja rahavalta ovat todellisia vihollisia, joita vastaan tiedostavien ihmisten on käytävä taistelua. Sitä taistelua ei käydä asein. (Itse asiassa kapitalismi eli sotateollisuus hyötyy aina, kun jossakin paukutellaan panoksia ja kalistellaan sapeleita.) Yhtäältä voimme kieltäytyä kulutustuotteista laajamittaisesti ja luoda niille taloudellisesti tuottamattomia vastineita. Toiseksi voimme käydä informaatiotaistelua kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Tämän taistelun välineitä ovat media ja ihmisten kohtaaminen. Kolmas taistelurintama on poliittinen. Yksikään valtapuolue ei auta meitä siinä. Meidän on luotava kaikkien antikapitalistien yhteisrintama ja varmistettava vielä sen sisälläkin, ettei pirulle anneta enää pikkusormen puolikastakaan. Vain tällä tavoin on mahdollista keikauttaa suuren bisneksen johtajien valtaistuimet, tarjota työntekijöille riittävää palkkaa ja ihmisarvoisia työoloja, antaa ihmiselle kuluttajuuden sijaan ihmisarvo ja tarjota hänelle krääsän sijaan oikeasti tarpeellisia tarvikkeita, jotka toimivat ja joihin hänellä – ja maapallolla – on kaiken lisäksi varaa.

Kylmä luokkasota

Kuten media on suvainnut kertoa kansalle, Tampereella itsenäisyyspäivän vastaanoton vastineeksi järjestettyjen Kiakkovierasjuhlien yhteydessä mellakoitiin. Hulinoitsijat kuulemma huusivat "luokkasotaa", ja koko tapahtuman alaotsikoksi oli annettu Lätkää ja luokkasotaa. Koska oli alkutalvi, mielenosoitus oli varmasti kylmää touhua. Ehkä riehuminen vähän lämmitti.

Minua luokkasota-termin käyttö säpsähdytti ihan muusta syystä kuin mediakeskustelun valtavirtaa. Kaksi päivää aiemmin, 4. joulukuuta, olin törmännyt Twitter-linkin kautta Tuomas Saloniemen nettiartikkeliin, joka kertoi yritysjohtajien ja muiden rikkaiden keräämästä veroadressista. Se vaatii Risto E.J. Penttilän terävin sanankääntein veronkorotuksia lopetettavaksi, vaikka todellisuudessa kokonaisveroaste on 1990-luvulta laskenut. Rikkaat pyrkivät esittämään itsensä sorrettuna kansanosana, vaikka kuka hyvänsä talonpoikaisjärjellä siunattu ymmärtää, että rikkaus itsessään tekee sorrettuna olemisen mahdottomaksi. Itse kommentoin Saloniemen kirjoitusta näin: "Mitä ihmettä he haluavat? Luokkasotaa?"

Kun joukko anarkisteja ja anarkistinmielisiä huutaa "luokkasotaa", heitä kauhistellaan ja pidetään riidanlietsojina. Se on näkyvää ja kuuluvaa. Kun joukko sikarikkaita käy ideologista luokkataistelua kabineteissa ja internetissä, sitä pidetään hyväksyttynä ja oikeutettuna. Se on kätkettyä, piiloista, jotain mikä vaatii havainnoijalta yhteiskunnallista tiedostamista. Asiassa on sekin epäsuhta, että Kiakkovieraat vaativat oikeutta ihmisille, jotka ovat oikeasti sorrettuja. He vaativat loppua kurjistamispolitiikalle, jonka seurauksena eliitti ja "roskasakki" erottuvat yhä selkeämmin toisistaan. Veroadressia kokoavat rikkaat taas vaativat oikeutta sortajille. He eivät pyri olemassaolevan vastakkainasettelun kumoamiseen, vaan sen ylläpitämisen tehostamiseen. Sen myötä hallitseva luokka pyrkii turvaamaan oman asemansa tavalla, joka saa Tampereen rähinät näyttämään pienempien epätoivoiselta pullikoinnilta isompiaan vastaan.

Yksi veroadressin asettamista ansoista on asioiden näyttäminen siltä, ettei rikkailla ole muita edunajajia yhteiskunnassa. Penttilän porukka ei todellakaan ole yksin. Suomessa on monta etujärjestöä, mutta vain yhdellä niistä on taattu mediahuomio joka ainoalle möläytykselle ja oma välitön edunajaja politiikan huipulla. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK, mikä lyhenne yhdistyy mainiosti 1920- ja 1930-luvun antikommunistiseen Etsivään keskuspoliisiin) on Suomen kurjistamispolitiikan keskeisin sylttytehdas. Koko nykyinen hallitusohjelma pohjautuu periaatteeseen, jonka EK määrittelee, kokoomus panee täytäntöön ja euroamerikkalaiset bisnespäättäjät taustalla hyväksyvät. Vasemmistoliitto ja vihreät saavat mukaan pari alaviitettä, joiden avulla heidän mahdollinen vastarintansa on nujerrettu jo ennen kuin sillä on ollut tilaisuutta edes syntyä.

Mitä tämä edellä mainittu "kurjistamispolitiikka" on käytännössä? 1990-luvulle saakka Suomessa oli suhteellisen toimiva yhteiskunnallinen hyvinvointijärjestelmä, jonka ansiosta köyhyydestä oli tehty melko harvinaista, sairastamiseen ei yleensä liittynyt taloudellisia riskejä ja sote-palvelut olivat lähes jokaisen saavutettavissa ympäri vuoden. Työttömyys oli vuoteen 1991 saakka vähäisempää kuin koskaan sen jälkeen, ja työssäkäyvien työtahti oli inhimillinen. Nykyaikaan tultaessa köyhät ovat köyhtyneet samalla, kun rikkaat ovat räjähdysmäisesti rikastuneet. Terveyspalveluja on lakkautettu, ulkoistettu yksityisille ja samalla entisistä ilmaisista palveluista tehty köyhille jopa kalliita. Ylipäänsä julkisia palveluja on lakkautettu valtavasti, ostopalvelut otettu käyttöön ja monilta osin ne ovat jopa jääneet puuttumaan. Joukkotyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö: tehokkuusajattelu vaatii, että entinen työmäärä on teetettävä vähemmillä työntekijöillä, ja itse yhteiskuntajärjestelmä – kapitalismi – vaatii työttömien resurssin olemassaoloa. Pitkäaikaistyöttömät ja vaille palveluja jääneet kroonisesti sairaat syrjäytyvät. Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Asunnottomuus on moninkertaista hyvinvointi-Suomeen verrattuna. Valtamedia salailee yhteiskunnallisia ongelmia, esittää ne toisiinsa liittymättöminä yksittäistapauksina, pimittää tietoa yhteiskunnasta ja vääristelee tosiasioita, sillä valtamedia on nimensä mukaisesti aina vallanpitäjien työväline – ja nykyisessä mediayhteiskunnassa itsekin vallanpitäjä eli mediavallanpitäjä.

Miten ja miksi kurjistamispolitiikkaa toteutetaan? Yksinkertaistettuna: nyky-yhteiskunnan pääideologit käskevät hallituksia leikkaamaan. Tämä pyrkimys on kansainvälinen, ja sen taustalla on itsevaltiuteen pyrkivä euroamerikkalainen suurpääoma. Suomessa käskijän roolissa on Elinkeinoelämän keskusliitto ja projektin ensisijaisena toteuttajana kokoomus. Ideologien valta on kuitenkin kokoomusta laajempi: paitsi, että SDP, vihreät, RKP, kristillisdemokraatit ja valitettavasti vasemmistoliittokin toteuttavat samaa projektia osana nykyistä hallitusta, projekti eteni myös kaudella 2003–07, kun kokoomus oli oppositiossa. Toki kokoomuslainen hegemonia vallitsi silloinkin. Vaikka kokoomus on näennäisesti ominut valtionhoitajapuolueen roolin, se on pohjimmiltaan luokkapuolue, omistavan luokan edunajaja politiikassa. EK on puolestaan omistavan luokan etujärjestö. Omistava luokka siis määrää, mihin suuntaan yhteiskuntaa on muovattava. Se vaatii leikkauksia, koska se näkee hyvinvointijärjestelmän tulonsiirtoina pois siltä itseltään kilpailevalle yhteiskuntaluokalle. Omistava luokka myös pyrkii globaaliin kontrolliin, jolla kaikki rahan ja bisneksen kasvua ehkäisevät tekijät halutaan kitkeä. Lopullisena tavoitteena voi hyvinkin olla "nappi otsaan": mikro- tai kenties nanoteknologian avulla työväestön ja maatalousväestön elintoiminnot on robotisoitu tuottamaan rikkaille porvareille loputtomasti rahaa ja elämänlaatua. Myönnän edellisen skenaarion olevan yltiöpäisen dystooppinen.

Jos siis Suomesta täytyisi osoittaa yksi instanssi, joka käy tai lietsoo luokkasotaa, se ei löytyisi Kiakkovieraista. Itse asiassa tällainen ajatus paljastuu perusteellisessa tarkastelussa jopa täysin naurettavaksi. Sen sijaan sormi kääntyy osoittamaan Elinkeinoelämän keskusliittoa, kokoomusta ja koko ylintä kastia – pankkiirien, suuryritysjohtajien ja muiden bisnesherrojen yhteiskuntaluokkaa. Ne käyvät kylmää luokkasotaa: ei aseita ja ammuksia, vaan kylmivää kurjistamispolitiikkaa. Niiden vaikutuksesta Suomeen on syntynyt uusi kurjalisto, köyhien ja sorrettujen luokka, jota valtamediaa myöten nimitellään "roskasakiksi" ja syyllistetään entisestään heikennettyjen hyvinvointipalvelujen käyttämisestä! Näin ollen en ihmettele lainkaan, miksi joukko nuoria ja aktiivisia toisinajattelijoita on valmis mellakoimaan. Tämän kirjoituksen lopuksi täytyy muistuttaa, mitä poliittisilla päättäjillä olisi periaatteessa yhä mahdollisuus päättää: säilytetään hyvinvointipalvelut ja parannetaan niitä, tuodaan palvelut sinne missä ihmisiä on eikä päinvastoin, tarjotaan kansalle mielekästä työtä ja asuntoja, hoidetaan yhteiskunnan heikoimpia ja pyritään tulojen ja omaisuuden kokonaisvaltaiseen tasa-arvoistamiseen. Jokainen hallitus tai eduskunta, joka hylkää nämä lähtökohdat, on omistavan luokan asialla.