"Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi…" (Timo Soini blogissaan, jota en suostu kirjoittamaan p:llä ja k:lla, 18. toukokuuta 2016.)
Paitsi, että Timo Soini on siis avoimesti julistautunut suomalaisen yhteiskunnan all around -taantumukselliseksi, hänen käyttämänsä termit ja leimat ovat kauniisti sanoen aivan perseellään. Sellaista asiaa kuin pakkopaitafeminismi ei ole eikä voi olla olemassakaan muualla kuin tunnettujen "Tinppojen" (Soini ynnä Hännikäinen) rutikuivissa päiväunissa. Puistokatujen nimittäminen tarpeettomiksi kaupungeissa vaatii myös rutkasti vinoutunutta mieltä. Ja sokerina pohjalla, mitä "Tinppa" fillarikommunismilla tarkoittaa, ei liene kommunismia nähnytkään – joissakin tapauksissa ei edes vasemmistoa.
Tämän kirjoitelman tarkoitus on kuvailla puolileikillisesti, mitä fillarikommunismi on. Esimerkkinä käy tämän kirjoittaja, joka on vakiintunut polkupyöräilijä ja joskus nimitellyt itseään kommunistiksi. Tässä yhteiskunnassa olen ehkä mieluummin sosialisti, sillä en kerta kaikkiaan usko lopullisen hyvän yhteiskunnan voivan toteutua ilman sukupolven tai kahden pituista välivaihetta, jonka keskeisiin periaatteisiin kuuluu uudelleenkasvatus. Kun nykyisestä ryöstökapitalismista on ensin päästy sosialismiin, sitten voidaan alkaa keskustella kommunismista.
Vuodesta 1995 on kirjoitushetkellä lipsahtanut jo yli kaksi vuosikymmentä. Opiskelin ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa. Opinto-ohjelmaani kuului ensimmäisenä vuonna sellaisia opintojaksoja kuin Sosiologian peruskurssi, Tieteellisen tutkielman laatiminen, Ikäkausitutkimus sekä Kulttuurimaantiede I ja II. Useissa yhteyksissä käsiteltiin yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden lähihistoriaa, johon kuului tärkeänä osana 1970-luvun marxismi. Minua kiehtoi alusta lähtien ajatus tieteen tekemisestä osana kokonaisvaltaista pyrkimystä parempaan yhteiskuntaan ja maailmaan. Toisaalta opintojaksojen aiheet liittyivät usein yhteiskuntaan, joten kaikki yliopisto-opinnoissani tuntui ohjaavan minua kohti yhteiskunnallista aktiivisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Mutta virikkeitä tuli myös toisista suunnista. Syksyllä 1994 Suomessa oli pidetty kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Vastustin jäsenyyttä alusta lähtien aktiivisesti – kenties ensin itsenäisyysmielisestä ja "vittuun Brysselin herrat" -henkisestä näkökulmasta. Minua vihastutti seurata, kuinka Iso Raha ohjasi apurinsa valtamedian avulla kansanhegemonian jäsenyyden puolelle. Keväällä 1995 vasemmisto (johon SDP:kin ehkä juuri tuohon hetkeen saakka voitiin lukea) sai suuren voiton eduskuntavaaleissa, mutta Lipposen hallitus alkoikin toteuttaa oikeistolaisinta koskaan Suomessa näkemääni politiikkaa. Kaikki tämä radikalisoi minua niin tuhdisti, että viimeistään kesällä kutsuin itseäni sosialistiksi – ja kaverit minua kommunistiksi.
Hankin ajokortin heti täytettyäni 18 vuotta. Siinä vaiheessa maailmankatsomukseni oli vielä melko keskiluokkainen, joskin anarkismi ja hippiaate kiinnostivat. En voinut kuvitellakaan, että yli 20 vuotta myöhemmin en vieläkään olisi koskaan omistanut autoa. Yllä kuvattuna ensimmäisenä opiskeluvuotenani asuin vielä vanhempien kodissa, ja kun äiti työskenteli toisessa päässä samaa yliopistoa, kuljimme kodin ja yliopiston väliä yleensä samalla autolla. Polkupyörä palvelikin hyötyliikunnan sijaan muita funktioita. Havainnoin pyöräillessäni luontoa, kaupunkia, maisemia, samalla kun annoin havainnoimani vaikuttaa suoraan mielentiloihini ja sitä myöten ajatuksiin ja oivalluksiin. Juuri polkupyörän satulassa 1990-luvun puolivälissä sain voimakkaimmat elämykseni aiheesta "me kaikki voisimme jakaa onnellisina tämän kauniin maailman – vain ilkeä yhteiskuntajärjestelmä pirstaloi ihmiskunnan yhteisyyden". Tätä aidompaa fillarikommunismia, ainakin jos puhutaan aatteesta eikä järjestelmästä, ei varmasti ole olemassakaan.
Pääseminen sisemmälle vasemmistolaiseen ajattelutapaan teki minusta entistä vankemman polkupyöräihmisen, sillä aloin yhdistää auton sekä sosioekonomiseen eliittiin että oikealla kädellä työläisiä, vasemmalla luontoa riistävään kapitalistiseen järjestelmään. Joukkoliikenne oli Oulussa kallista ja muutenkin pielessä, joten kun asuin omassa kodissa (joko yksin tai tyttöystävän kanssa), kuljin kaikki mahdolliset, usein 10–15 kilometrin välimatkat pyörällä. Pidemmille välimatkoille löysin liftaamisen, jota tietysti pidin erinomaisena vastikkeettoman jakamisen käytäntönä. Opiskelua seuranneina pitkinä työttömyysjaksoina (jatko-opinnot tyssäsivät ilmiselvään persona non grata -asemaan laitoksella, isolta osin vasemmistoradikalismistani johtuen) tuli välillä niin antisosiaalisia kausia, että haaveilin pitkienkin etäisyyksien matkaamisesta polkupyörällä. Fillarikommunistin lenkit venyivät välillä yli viidenkympin mittaisiksi. Tampereelle muutettuani olen jatkanut matkojen venytystä. Eräänä kesänä pyöräilin nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin kuuluvaan Iittalaan, josta palasin lähijunalla; kesällä 2015 poljin Uudenmaan puolelle Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Loukkuun, valtatie 2:n varteen, josta palasin auringon pahoin polttamana kahdella bussilla kotikaupunkiin. Sosialismistani, jonka voi artikuloida kommunismiksi, en ole missään vaiheessa luopunut. Näen yhä viehättävät pyöräily-ympäristöni potentiaalisina rauhan, yhteisyyden ja rakkauden tyyssijoina, mistä vain surkea yhteiskuntajärjestelmä meidät pidättää irti.
Soinin "Tinppa" ja hänen kaltaisensa viittaavat käsittääkseni fillarikommunismilla ihan toiseen asiaan. Kaupungeissahan vaikuttaa poliitikkoja, jotka haluavat lisää tilaa kevyelle liikenteelle ja lisäksi joukkoliikenteelle, samalla kun yksityisautoilua halutaan kaupunkialueilla vähentää ja käytännössä myös rajoittaa. Nämä poliitikot ovat usein joko vasemmistoliittolaisia tai vihreitä, jotka "Tinpan" kaltaisten vasemmistolaisuuden mustamaalaajien silmissä ovat saman tien kommunisteja. Mustamaalausta harrastetaan siksi, että iso osa perussuomalaisten kannatuksesta pohjautuu Ison Rahan harrastamaan potentiaalisten vasemmistoäänestäjien ohjaamiseen apurinsa valtamedian avulla poliittisen kentän toiselle saralle; vasemmisto, ja siinä sivussa myös vihreät, on tehtävä vaalikarjalle mahdollisimman epähoukuttelevaksi, ja kommunismi-sanan negatiivinen leima auttaa tietysti asiaa. Itse en ole fillarikommunisti siinä mielessä kuin "Tinppa" tarkoittaa, sillä vaikka kannatan kevyen liikenteen (ja joukkoliikenteen) laajentamista yksityisautoilun kustannuksella, en kerta kaikkiaan lukeudu samaan yhteiskunnallis-poliittiseen kulttuuriin ja täysin eri kierroksilla pyörivä vasemmistolaisuuteni pohjautuu aivan toisenlaisiin asioihin. Mutta siinäkin on oma eittämätön osuutensa eräällä ihmiskunnan keksintöjen kärkipäähän lukeutuvalla kulkuvälineellä, polkupyörällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti