Väärän totuuden palvelijat

"Näissä vieraissa on liian monta tuttuu
jotka tietää totuudesta liian vähän"
(Liisa Tavi: Lasta ei saa tukuttaa, san. Pelle Miljoona)

Kun uusi koronakuria vastustava vapausliike alkoi nousta talvikaudella 2020–21, julistin alusta lähtien sen keskeisisi tavoitteiksi omat pyhät arvoni: vapauden, rakkauden ja totuuden. En ollut yksin: toukokuun 15. päivän 2021 kansainvälisten mielenosoitusten sloganeiden joukossa oli "Love, Truth, Freedom". Suomessa toukokuun mielenosoitus jäi tussariksi, koska sadat vapausliikkeeseen lukemani ihmiset olivat siirtäneet huomion koronakurista EU:n elvytyspakettiin. Siinäkin huudettiin totuutta, mutta vapauden tavoittelu oli aika suhteellista ja rakkauden kanssa ei asialla ollut mitään tekemistä.

Kuntavaalit piti alun perin järjestää 18. huhtikuuta. THL:n ja hallituksen kuvitteellisen epidemiauhan vuoksi vaalit siirrettiin kesäkuun 13. päivälle, mikä on tiennyt vaalikampanja-ajan pitenemistä luonnottomiin mittoihin. Tämä voi olla jopa tarkoituksellista. Hajota ja hallitse on aina ollut kaikkein toimivin keino ylläpitää valtaa. Toki myös hallituspuolueet saivat kuvitteellisen sulan hattuunsa, kun täysin älyttömästä 11 000 päivittäisen tartunnan arviosta jäätiin ylimmillään alle kymmenesosaan. Sehän voitiin nyt tulkita maalis-huhtikuisen sulkupolitiikan ansioksi.

Ikävä kyllä perseily kansan kustannuksella ei rajoitu hallituspuolueisiin. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa kääntääkseen yhteiskunnalliset kysymykset perinteisen puoluepolitiikan ja vanhan standardoidun poliittisen kentän mukaisiksi kiistoiksi. Pandemiakriittinen vapausnäkökulma oli vallankumouksellinen: se yhdisti libertaareja, konservatiiveja, nationalisteja, aitoja anarkisteja ja myös useita vanhanaikaisen yhteiskuntakritiikkinsä säilyttäneitä klassisia vasemmistolaisia. Kuntavaalien läheisyys on tehnyt kaikesta taas puoluepolitiikkaa, jossa oikeistoon samastuvat käyttävät kaikki tilaisuutensa mustamaalata vasemmistoa ja päinvastoin.

Perussuomalainen puolue on häikäilemättä pyrkinyt omimaan pandemiakritiikin ja vapausnäkökulman omien siipiensä alle. Lukuisia näissä kysymyksissä aktiivisia sosiaalisen median vaikuttajia on päätynyt persujen kuntavaaliehdokkaiksi. Heidän näkökulmastaan asia voi näyttää luonnolliselta: "vasemmistolainen" hallitus on toteuttanut koronarajoitukset, ja persut ovat heille uskottavampi oikeisto-opposition edustaja kuin kokoomus, kristillisdemokraatit tai Liike Nyt. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa olleet pandemiakriittinen puolue, vaan päinvastoin heidän riveistään on toistuvasti vaadittu tiukempia rajoituksia. Minunlaiselleni ei-persulle tämä näyttää klassiselta silmänkääntötempulta.

Persuissa on myös se kiusallinen piirre, että heidän politiikkansa on yhtä kuin hajota ja hallitse katutasolla. He tekevät asiakysymyksistä, ei edes henkilökysymyksiä, vaan ihmisryhmäkysymyksiä. Ärsyttääkö koronakuri? Syynä on vasemmisto. Vastusta vasemmistolaisia. Huolettaako yhteiskunnan varojen loppuminen? Syynä on hyysääminen. Vastusta hyysääjiä ja niitä joita hyysätään. Aggressiivinen kuntavaalikampanjointi muistuttaa likipitäen joka päivä, kuinka vähän esimerkiksi minulla ja perussuomalaisten ehdokkaaksi lähteneellä pandemiakriitikolla on yhteistä – mikä on erittäin varmasti tarkoituksellista. Kun kansalaiset vieroksuvat tai pelkäävät toisiaan, vallanpitäjät ovat turvassa.

Vielä ongelmallisempaa on kuitenkin, että kuntavaalikampanjat vievät huomion pois pääasioista. Päinvastoin puolueet (piskuista Kristallipuoluetta lukuun ottamatta) tuntuvat tekevän kaikkensa salatakseen, että suomalainen yhteiskunta (tai maailma) on peruuttamattomasti muuttunut siitä, mitä se vielä 2010-luvulla oli. Esimerkiksi punavihreät ryhmät saattavat puolustaa kirjastoja, mainitsematta että kirjastot ovat talven 2019–20 jälkeisestä ajasta valtaosan joko olleet kiinni tai toimineet rajoitetusti. Jotkut samassa leirissä ovat jopa häikäilemättä ratsastaneet kulttuurielämällä – emopuolueittensa lähes lakkautettua Suomen kulttuurielämän. Etätyön radikaali yleistyminen on jäänyt huomiotta: työpaikkojen hoiteleminen omaan kuntaan ei yksinkertaisesti enää toimi samalla tavalla.

Näiltä puilta pitäisi vielä malttaa nähdä metsä: vanhan yhteiskunnan alasajo on ilmiselvästi tahallista, "uusi normaali" ei ollut vahinkoilmaus ja yhteiskuntamme perusteet on kertakaikkisesti muutettu. Hallituspuolueet ovat toimineet järjestelmällisesti niitä arvoja vastaan, joiden kannattajat ovat äänestäneet ne valtaan. Silti ne jatkavat samojen arvojen promoamista kampanjoissaan. Oppositiopuolueet vastustavat hallitusta, mutta innokkaammin sitä mitä hallitus väittää kannattavansa, kuin sitä kuinka hallitus toimii. Koko kuvio selittyy vain sillä, että hallitus toteuttaa jonkin ihan muun tahon agendaa kuin omaansa. Pandemiakriittisille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, mutta kuntavaalikampanjoinnin aikana osa heistä on aktiivisesti unohtanut asian – ainakin hetkittäin – ja syyttänyt tapahtuneesta nimenomaisesti hallituspuolueiden virallista poliittista taustaa. Käytännöllisesti katsoen koko poliittinen kenttä on huijattu osaksi kaikkien aikojen megavalhetta, joka on mahdollisesti saneltu Great Resetin laatijoiden piirissä "build back better" -hengessä.

Megavalheen luonteeseen kuuluu aktivistien johdattaminen täysin eri suuntaan kuin mitä kohti he ovat lähteneet. Kun keväällä 2020 ensimmäisten joukossa kyseenalaistin koronapandemian mittasuhteet, oletin, että tämä tie johtaa koko meille tarjotun todellisuuskuvan kyseenalaistamiseen ja disilluusioon. Kun syksyllä 2020 ainakin näennäisesti samoin ajattelevia oli jo löytynyt, oletukselleni näytti tulevan katetta. Perinteisten poliittisten asetelmien marssittaminen kentälle – niin kuin kuntavaalikampanjoinnin myötä on käynyt – on käännyttänyt oikeistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen oikeistolaisten tai konservatiivisten perustotuuksien äärelle ja harvalukuisemmat vasemmistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen vasemmistolaisten tai liberaalien perustotuuksien äärelle. Ne ovat kuitenkin vääriä "totuuksia" – siis ainakin osittaisia valheita tai megavalheen osasia. TOTUUS, se aito asia, saa yhä levätä rauhassa.

Matrix on ainakin jossain määrin totta. Juuri, kun olimme hahmottamassa sen, iso osa meistä opastettiin kädestä pitäen pois totuuden ääreltä. Luonnollisesti tämä ei ole koko totuus. Harhaanjohdetuista näet tuli nopeasti osa Matrixia. Kritisoitko autoritaarisia toimia? Oletko enemmän konservatiivi ja oikealla? Tässä on sinulle isänmaa ja Raamattu. Oletko enemmän liberaali ja vasemmalla? Tässä on sinulle kansainvälinen yhteistyö ja kriittinen kirja finanssikapitalismista. Onko näkyvissä salaliittoja? Vasemmistolainen, pidä etäisyyttä sellaiseen paskaan! Konspirasismi on vähintään yhtä paha kuin rasismi! Oikeistolainen, hyvä, tartu vain salaliittoteoriaan, niin me paremmin tietävät kerromme sinulle, mitä sen takana piilee. Luovu vain omasta ajattelustasi. Näin oli tapahtuva, ja näin tapahtui.

Jutun juju on tietysti, että sekä "antikonspirasismi" että harhaanjohdettu salaliittoajattelu ajautuvat tukemaan yhteiskunnan ja maailman todellisia vallanpitäjiä. Mitä enemmän jollakin taholla on valtaa, sitä varmemmin kriittiset ja radikaalit äänet kääntyvät pidemmän päälle tukemaan sitä tahoa. En usko, että tähän tarvitaan erillistä salaliittoteoriaa. Kyseessä on ihan luontainen prosessi. Ei perussuomalainen puoluekaan tarkoituksellisesti johdata kannattajiaan valheeseen. Se vain houkuttelee (konservatiivisia, oikeistolaisia) kriittisiä ajattelevia puolelleen saadakseen kuntavaaleissa ääniä. Ei puolueita eikä edes valtamediaa kiinnosta aktivistien ajautuminen väärän totuuden palvelijoiksi. Totuus ei voisi niitä vähempää kiinnostaa. Mediaa kiinnostaa raha, viranomaisia toisten asettamien sääntöjen totteleminen, ihmisryhmiä ryhmänmukaisuus ja puolueita vaaleissa saadut äänet.

En äänestä kuntavaaleissa 2021. Yksikään asuinkunnassani tarjolla oleva puolue tai ehdokas ei edusta minun asiaani. Lisäksi poliittinen järjestelmä perustuu ihmisten hallitsemiseen, ja itse olen yhä enemmän sitä mieltä, ettei ihmisiä pidä hallita. Huomattavasti mieluummin hallitsen itseäni, tai en hallitse jos ei huvita.

Tämän lausunnon myötä lakkautan toistaiseksi tämän vuodesta 2010 toimineen politiikkablogini. Saattaa olla, että kertoja kiellon päälle vielä tulee. Ainakin toistaiseksi tahdon keskittyä elämässäni johonkin ihan muuhun kuin politiikkaan, ja kaiken ihmiselämän politisoituminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kesä 2021 voisi, tai ainakin olisi voinut, olla rakkauden kesä: kohtaamme toisemme, kuuntelemme toisiamme, ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme, syleilemme ja rakastamme. Viivästytetyt kuntavaalit ja poliittisen kinastelun armoton hyväksikäyttö taustatasolla (yhä jatkuva kielto- ja suojelumentaliteetti) pyrkivät pitämään meidät erillämme ja toisiamme vastaan. Ehkä poliittiset keinot on hylättävä. Ehkä meidän on parempi vain olla piittaamatta.

Manifesti 2021

Vaikean vuoden 2020 jälkeen on käynnistynyt uusi vuosi 2021. Ilmassa on lisää edellisvuoden kaltaisia uhkia, ehkä jopa tehostettuja, mutta myös uutta toivoa. Ihmiset alkavat nyt herätä, havahtua, ymmärtää ja, mikä vähintään yhtä tärkeää, löytää toisiaan eli kaltaisiaan.

Ihmiset eivät ole tyhmiä. Ihmisissä on paljon enemmän ajattelun ja ymmärryksen kapasiteettia kuin he käyttävät ja näyttävät. Systeemi on pitänyt huolen, että sitä kapasiteettia on tuhlattu epämielekkääseen työhön, turhanpäiväiseen massaviihteeseen ja yhä useammin riitelyyn sosiaalisessa mediassa asioista, joita ei edes syvällisemmin mietitä, sellaisia ihmisiä vastaan, jotka voisivat olla pohjimmiltaan samaa mieltä, mutta näkökulma on toinen.

Ihmisissä on kapasiteettia ymmärtää, että ihmisen kuuluu olla vapaa, ihmisen kuuluu saada tietää asioista totuus, ihmisen kuuluu saada rakkautta ja rakastaa, ja sen vapauden, totuuden ja rakkauden alkulähde on ihminen.

Vapaus on ihmisen perusoikeus. Kukaan, joka sitä vapautta haluaa kahlita, ei ansaitse tukeamme eikä ääniämme. Jos epidemia iskee, ihmisten on voitava päättää itse, millä keinoilla tauti vältetään. Hallituksen tai viranomaisen ei pidä käskeä, että näin täytyy tehdä, noin ei saa tehdä; koulun tai työpaikan ei pidä käskeä, että tänne on tultava, täällä on oltava. Jollei ihminen tunne itseään kypsäksi päättämään tällaisia asioita itse, on tärkeää, että hän saa päätöksiinsä vilpitöntä vertaistukea.

Vapauteen kuuluu myös sananvapaus. Systeemin ei pidä päättää ihmisen puolesta, mitä saa sanoa ja mitä ei, eikä "väärien" sanojen kuulu aiheuttaa sanktioita. Yksityisen sektorin toimija on sinänsä oikeutettu päättämään, mitä sen alustalla saa sanoa ja mitä ei, kunhan käskytys tässä asiassa ei tule Systeemiltä. Lisäksi on syytä huolehtia siitä, että ihmisillä on muitakin paikkoja käyttää sananvapauttaan kuin yksityisen sektorin toimijoiden ylläpitämät alustat.

Sananvapaus liittyy myös totuuteen. Systeemin ei pidä olla esteenä totuuden etsimiselle ja löytämiselle. Jos Systeemi väittää omaa valhettaan todeksi, se ei tee valheesta totta. Ihmisillä on oikeus tietää, että Systeemi valehtelee, eikä heiltä pidä pimittää totuutta. Siksi sananvapaus on pyhä asia, sillä valehtelevan Systeemin alla elettäessä vain sananvapauden kautta on mahdollista saavuttaa yksilötasoa yleisempi ymmärrys totuudesta.

Ja totuuttahan pimitetään. Ihmisiä huijataan. On yhdessä ja yleisesti esitettävä vaatimus, että sumuverhot haihdutetaan ja totuus tuodaan päivänvaloon. Systeemin valheet eivät kestä päivänvaloa, ja Systeemiä ylläpitävä ihmisryhmä tietää sen. Siksi meitä pelätään. Olemme vaara. Ja kun ymmärrämme tämän, ymmärrämme saman tien myös, miksi meihin suhtaudutaan kuin olisimme vaara.

Kuitenkin totuus on vahvin, sillä totuus on totuus. Totuus on yleensä yksinkertainen ja aina looginen. Toivoa on niin kauan kuin on ihmisiä, jotka muistavat, mikä on totta tai kuinka totuuden voi ymmärtää. Siihen toivon ankkuriin on hyvä tarttua. Kun ankkuri nostetaan, sen mukana nousee totuus ja totuuden puolustajat – me. Kun toivosta edetään toimintaan, kysymys ei ole enää toivosta vaan uskosta. "Usko siirtää vuoria" on tunnettu sanonta. Meillekin on kaikki mahdollista, jos uskomme. Kaikki.

Usko ja toivo tarvitsevat seurakseen kolmannen eli rakkauden. "Suurin kaikista on rakkaus." Rakkaus on elämää synnyttävä ja ylläpitävä voima, suurin eteenpäin vievä voima ihmiselämässä ja maailmassa. Jos rakkaus häviää, häviävät ennen pitkää usko, toivo ja lopulta elämä. Ihmisiä ei koskaan pidä estää rakastamasta toisiaan. Jos Systeemi yrittää estää rakkauden tai rakastavan ihmiskohtaamisen, meidän on käytävä systeemiä vastaan armottomasti. Systeemi ei ole ihminen eikä minkäänlainen elävä organismi; sen tähden sitä ei kuulu rakastaa ja sen voi säälimättä tuhota. Vapaus rakastaa on vapauksista suurin tai ainakin kaunein. Näin ympyrä sulkeutuu.

Missä on vapauden, rakkauden ja totuuden lähde? Se on sinussa, minussa ja meissä. Rakkaus syntyy näkökulmasta riippuen sydämessä, aivoissa tai ihmisten energioiden kohdatessa. Se ei ole – eikä sen todellakaan pidä olla – Systeemin säädeltävissä. Meidän itsemme säädeltävissä se kuitenkin on: voimme oppia poistamaan mielellisiä ja kehollisia estoja rakkauden antamisen ja vastaanottamisen tieltä. Totuus on asiantila, jonka kaikesta Systeemin tai siihen liittyvien toimijoiden harjoittamasta pimityksestä huolimatta voi inhimillisten aivotoimintojen avulla löytää tai tunnistaa. Oppimiskyky, muisti, päättelykyky ja logiikan taju ovat kullanarvoisia. Samoin karsinoista riippumattoman ajattelun (thinking outside the box) osaaminen ja uskaltaminen on usein tärkeää. Ellei yhden ihmisen oma kapasiteetti riitä, yhdistyminen toisen kenties älyllisesti vahvemman tai itsenäisemmän ihmisen kanssa auttaa.

Vapautumisen ensimmäinen ehto on ihmisen oma tahto. Ilman sitä olemme mielin määrin Systeemin vietävissä. Toinen ehto on totuuden taju. Näiden avulla ihminen voi vapauttaa itsensä tekijöistä, jotka ylläpitävät Systeemin valtaa hänessä itsessään. Näin on tärkeää tehdä: kun sinänsä viattomasta harrastustoiminnosta ilmoittaminen sosiaalisessa mediassa orjuuttaa sinut, Systeemi orjuuttaa sinut; kun ehdollistut tietyille valtavirta-tv-ohjelmille tai mainoksille, ehdollistut Systeemille. Langat on syytä pitää omissa käsissä.

Systeemi kuitenkin toimii myös suoraan. 2020-luvun alussa on nähty tyrmäävästi, kuinka pitkälle Systeemi ja sitä puolustavat ihmiset ovat valmiita menemään, kun syy on näennäisesti tarpeeksi hyvä. Tietysti Systeemi itse määrittää syyn, tarpeen ja hyvyyden. Kun vapaudenriisto ja orjuuttaminen uhkaavat, ihmisyksilön pitäytyminen vapaana ja puhtaana ei aina riitä. Silloin ihmisten yhdistyminen – rakkauden ydin ja totuuden löytämisen apu – on kultaa kalliimpaa. Kun Systeemi kieltää ihmisiä nimenomaan yhdistymästä, on syytä käydä armottomaan, säälimättömään taisteluun Systeemiä vastaan sekä yhdessä että erikseen. Sitä varten meidän on löydettävä toisemme yli karsinoiden.

Vuosi 2021 voi olla historiallinen rajapyykki, virstanpylväs, tienhaara josta kuljemme suuntaan A tai B. Kun seuraamme johtotähtinä vapautta, rakkautta, totuutta ja omaa ihmisyyttämme, emme voi kulkea harhaan. Vuoden 2021 alussa elämme todellisuudessa, jossa näitä asioita vastaan on kohdistunut meidän sukupolvellemme ennennäkemätön hyökkäys. Tämän toiveikkaana kääntöpuolena ihmiset ovat havahtumassa, heräämässä ymmärtämään näiden asioiden voiman. Ihmiset ovat ymmärtämässä oman voimansa, erikseen ja yhdessä. Kun Systeemi pettää meidät, meidän on yhdessä aihetta pettää Systeemi. Emme tarvitse orjuuttajaa. Tarvitsemme itseämme ja toisiamme.

Rakkauden politiikka

 "Suurin kaikista on rakkaus."
—Raamattu

"Everywhere I go I hear it said
In the good and bad books that I have read

Now that I know what I feel must be right
I'm here to show everybody the light"
—The Beatles

"Anything is possible
When you're sowing the seeds of love

An end to need
And the politics of greed
With love"
—Tears for Fears

Poliittisessa taistelussa on viime aikoina pyritty kumoamaan vihaa vastavihalla, vainoa vastavainolla ja valheita vastavalheilla. Menetelmä ei näytä tuottavan tulosta. Uusia vastakkainasetteluja syntyy kuin sieniä sateella, eikä samasta veneestä voi puhua edes 2010-luvun alussa suurena jakolinjana toimineen maahanmuuttokeskustelun ulkopuolella. Erityisen suosituksi on tullut kielteisten leimojen lyöminen yhden mielipiteen perusteella. Minäkin olen saanut vuoroin kuulla olevani "vihervassari", "rasisti", "suvakki", "setämies", tietysti "Venäjä-trolli" ja ehkä kaikkein hehkeimpänä "terelibis" (viitaten kokoomuslaisen Tere Sammallahden edustamaan muka-liberalismiin).

Kansa on sirpaloitunut. Jopa perinteisten kuplien sisälle on syntynyt ylittämättömiä jakolinjoja, ja vastapuolella nähdään enemmän ihmisiä kuin omalla puolella – erityisen suositulta viimemainittu vaikuttaa niiden joukossa, jotka selvimmin samastuvat maailman parantamiseen. Samaan aikaan ahneimmat ja etuoikeutetuimmat naureskelevat menemään koko matkan pankkiin. Toisaalta myös tämän tiedostavia piirejä on. Ne vain ovat saman asennevamman uhreja kuin muutkin. Ne kääntävät muutospyrkimyksensä henkilötasoiseksi vihaksi, väkivaltafantasioiksi, revanssimaiseksi aikeeksi päästä sortajaksi sortajan paikalle. Mitä rauhallisemmin malttaa katsella toisten kuohuntaa, sitä selvemmältä näyttää, ettei noin käyttäytymällä paranneta maata tai maailmaa.

Ehkä nyt on syytä hylätä vihan, vainon ja valheen politiikka. Kokonaan, kompromisseitta. Maailman muuttavat ja parantavat rakkaus, hyväksyntä ja totuus.

Totuuden politiikka on sitä, että pyrimme sekä selvittämään että ilmaisemaan totuuden. Jos jätämme asioiden todellisen laidan selvittämättä, ilmaisemme valheita. Jos jätämme asioiden todellisen laidan ilmaisematta, jätämme kanssaihmiset elämään valheessa. Kun yhä useammat ihmiset tietävät ja ymmärtävät yhä useammista asioista totuuden, sen päälle on hyvä rakentaa yhteisten asioiden hoitoa eli politiikkaa. Totuuden politiikka ei ole sitä, että kanonisoimme valtavirtakäsityksen tai -mielipiteen ja käymme vihaa sylkien vainoamaan niitä, jotka uskaltavat olla eri käsityksessä ja eri mieltä.

Hyväksynnän politiikka on sitä, että otamme toiset ihmiset vastaan sellaisina kun he ovat. Voimme pyrkiä valistamaan heitä, avartamaan heidän näkökulmiaan, ilmaisemaan totuuden asioista joiden suhteen he ovat eläneet valheessa. Tämän on hyvä tapahtua ymmärtäen, etteivät kaikki kykene samalla tavalla kaiken informaation vastaanottamiseen. "Umpimielinen" voi käytännössä olla autisti, "tyhmä" voi olla käynyt puutteellisesti kouluja (mille on syynsä, niin kuin kaikella kaikkialla on syynsä) ja "pahantuulisella" voi olla fyysisesti tai psyykkisesti huono olo. Hyväksynnän politiikka ei tarkoita sitä, että hyväksymme vain toiset, oikeaoppisella tavalla hyväksyviltä vaikuttavat ihmiset ja vaadimme muita muuttumaan näiden oikeaoppisten hyväksyvien kaltaisiksi.

Rakkauden politiikan yhteydessä on ensin pysähdyttävä miettimään, mitä rakkaus on. Twiittasin 5.8.2020, että ihmiset tuntuvat unohtaneen, mitä on aikuisten ihmisten rakkaus. "Stingin lyriikoita käyttääkseni se ei ole tätä: 'Every breath you take, every move you make, I'll be watching you.' Sen sijaan se on tätä: 'If you love somebody, set them free.'" Vaikka aikuisilla olisikin opittavaa lapsilta, holhouksenalaisuus ei sisälly siihen. Aikuisuus määrittää osallistumista yhteiskunnan tai sosiaalisen järjestelmän pyörittämiseen, ja tämä on täysin OK. Näin ollen rakkauden politiikka ei tarkoita aikuisten ihmisten holhoamista, vaan päinvastoin vapauttamista. Rakkaus ymmärtää, että toiselle ihmiselle on hyväksyttävä täysi oikeus hänen omaan elämäänsä. Kaikelle on syynsä. Uusien trauma- tai ahdistusperäisten syiden kehittymistä voi ehkäistä rakkaudella eli välittämällä toisesta ihmisestä. Rakkauden politiikka on siksi myös välittämisen politiikkaa. Toista ihmistä ei jätetä heitteille. Vapauden nimissä häntä ei pidä pakottaa tai puolipakottaa osallistumaan mihinkään, mitä hän ei mahdollisesti halua. Mutta välittämisen nimissä on osallistuminen syytä tehdä hänelle mahdolliseksi ja osallistumiskohteen syytä olla hänen ulottuvillaan.

Ihmisten välinen rakkaus ei konkretisoidu, ellei ihmisellä todella ole toista ihmistä, jota ja joka rakastaa. Rakkauden politiikka ohjaa helläkätisesti yksinäisiä yhteen. Se auttaa ihmisiä kohtaamaan toisensa (äärimmäisenä vastakohtana tätä aikaa dominoivalle turvallisuuden ja hygienian politiikalle, joka päinvastoin pitää ihmisiä lujakätisesti erillään) ja solmimaan yhteyksiä, ystävyyssuhteita, seurustelusuhteita ja avioliittoja. Se ei pakota kohtaamaan ketään, mutta auttaa purkamaan kohtaamattomuuden syitä. Onnistunut kohtaaminen johtaa yhteenmenoon ja rakkauden fyysistymisen ihmeeseen kosketuksessa. Täten – ihme kyllä – rakkauden politiikka on myös intohimon politiikkaa. Suhtaudumme luontaisen intohimoisesti meille rakkaisiin ystäviin ja jopa asioihin. Ja toisin kuin tunteettoman seksin aikakautta elänyt ihminen saattaa luulla, fyysinen ja seksuaalinen intohimo ei ole millään tavoin vastakkaista rakkaudelle ("eläimellistä halua") vaan päinvastoin luontainen osa pitkälle kehittynyttä rakkaussuhdetta. Emme me seksin tai elimen puutteessa ole, vaan (aikuisten ihmisten) rakkauden puutteessa. Sen puutteen korjautuminen mullistaa, paitsi elämiä, myös maailmoja.

Niin, niistä maailmoista. Eivätkö meidän ensisijaisia ongelmiamme ole ilmastonmuutos, muut globaalit ympäristöongelmat, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puute sekä kaikkein akuuteimpana koronapandemia? Tarvitsemmeko rakkauden, tai edes hyväksynnän ja totuuden, politiikkaa niiden hoitamiseen ja eivätkö muut ongelmat ole nyt toissijaisia? Totuuden politiikka selvittää ja ilmaisee, mikä ilmaston, ympäristön, ihmisoikeuksien ja pandemiatilanteen laita todella on; se ei kuuntele lobbareita, oman edun lyhytnäköisiä tavoittelijoita, huijareita eikä huijattuja. Totuus tekee joskus kipeää: se romuttaa pohjan useilta hyviksi katsomiltamme toimilta, joihin saatamme olla todella panostaneet. Mutta kaukokatseisesti se on paras tie. Hyväksynnän politiikka lähtee kaikkein perustavimmasta ihmisoikeudesta, oikeudesta olla oma itsensä, ja se on luontaisesti täysin tasa-arvoista, koska sille ei ole olemassa parempia ihmisiä. Hyvästi fundamentalistinen ja ahdaskatseinen oikeaoppisuuden aikakausi, tervetuloa fundamentaalisinta ihmisoikeutta ja tasa-arvoa juhliva hyväksynnän aikakausi!

Rakkauden politiikka on kaikkein tärkein apu ensisijaisiin ongelmiimme. Ihminen, jonka tajunnan ja tietoisuuden täyttää ensisijaisena tunnetilana rakkaus, suhtautuu vapauttavasti, välittävästi ja parhaimmillaan jopa intohimoisesti myös ihmiskuntaan, luontoon ja maailmankaikkeuteen. Ympäristön häikäilemätön hyväksikäyttö päättyy, samalla tavoin kuin hyvän rakkaussuhteen osapuolet eivät todella käytä toisiaan häikäilemättä hyväkseen. Yksinäiset yhteen -politiikka pienentää yhteiskunnan ja ihmiskunnan hiilijalanjälkeä, koska yksin elävien hiilijalanjälki on selvästi isompi kuin yhdessä elävien. Lisäksi rakastava ja rakastettu ihminen voi sekä psyykkisesti että fyysisesti paremmin. Tämän välilliset vaikutukset ovat mittaamattomat. Rakkaus parantaa tehokkaasti ahdistusta ja traumoja, se saa väkivallan ja sodat loppumaan (sotien ilmastovaikutus on myös todella mittava!), sen antamis- ja jakamisluonne parantaa meidät ahneuden taudista, ja sen luottavainen luonne poistaa ehkä kaikkein lamauttavimman sairauden eli pelon. Se ohjaa meitä kohti luonnollista hyväksyntää ja valehtelun ja huijauksien syiden purkauduttua myös totuutta.

Rakkaus on niin ihmeellinen voima, että viime kädessä se tekee tarpeettomaksi koko politiikan.

Valoisaan tulevaisuuteen, eli: LIBERTÉ, égalité, fraternité!

Julkaisin 13. heinäkuuta 2020 varoituksen pimeän keskiajan kauppiaista. Pimeän keskiajan vaihtoehto on tietysti uusi valoisa aika. Rajoitus- ja kieltomentaliteetti hylätään, toisiin ihmisiin lähtökohtaisesti luotetaan ja siksi heidän elämiään ei tarvitse säännellä. Syyllistämisen ja uhriutumisen kierteestä päästään. Toisten kyttääminen ei kiinnosta siksikään, ettemme sovella fiktiivisen "täydellisyyden" ihannetta sen enempää toisiin kuin itseemme. Twitterissä Anna Pakkala määritteli kiinnostavasti, että väärä mielipide on perusoikeus. Kun ymmärrämme tällaiset perusasiat, mitä jää jäljelle? Vapaus, tasa-arvo ja veljeys/sisaruus – ne asiat, joiden tähden on tehty vallankumouksia.

Onko se sen arvoista? Moni ihminen tapaa ajatella, että Ranskan vallankumouksen jälkeen jokin ydinasia on muuttunut. Viimeistään ilmastonmuutoksen myötä oletetaan, että rajoituksia, kieltoja, sääntelyä, kyttäämistä ja jopa syyllistämistä tarvitaan. Ilmastonmuutos ja muut globaalit ekologiset uhat ovatkin tärkeitä asioita, mutta lukemattomat muut kysymykset, joihin sovelletaan samoja metodeja, ovat keskimäärin 1700-luvun ongelmia vähäpätöisempiä. Mitä ilmasto- ja ympäristökysymyksiin tulee, itse olen jo pidemmän aikaa ajatellut niitä enemmän mahdollisuuksina kuin uhkina. (Lyhyesti sanoen: ilmastonmuutoksen hillitsemisen meiltä vaatimat muutokset tekevät muutenkin pelkkää hyvää.)

Sukupolvikysymyksiä pohdin jo maaliskuussa. Y-sukupolvi eli millenniaalit on ihan eri lailla kuin vanhempansa kasvatettu pitämään yhteiskunnan harjoittamaa vapaudenriistoa hyvänä ja luonnollisena. Tätä kirjoittaessani Suomessa on hallitus, jonka pää-, sisä- ja oikeusministeri ovat Y-sukupolvea; hallitus ei horju ja nauttii tietyissä, nykyään punavihreiksi mielletyissä piireissä suurta luottamusta ja kannatusta. Sen sijaan valtaosa meistä hieman vanhemmista – "vanhasta" poliittisesta kannasta riippumatta – muistaa yhä, että omassa lapsuudessa ja nuoruudessa elämä oli paljon vapaampaa. Tämän intuitiivisesti ymmärtävät monet nuoremmat, jotka eivät ole Sanna Marin -fan clubin jäseniä.

Nykyinen historiankirjoitus (muistettakoon universaali totuus "voittajat kirjoittavat historian") tekee voitavansa kääntääkseen asian ylösalaisin. Perusteluna käytetään vähemmistöjen asemaa: homoja vainottiin, etnisiä vähemmistöjä kiusattiin jne. Vähemmistöjen huonoa asemaa esimerkiksi 1970–80-luvun Suomessa liioitellaan ja absolutisoidaan. Nykyihmisen on myös vaikea käsittää, että vähemmistöihmisiä oli siihen aikaan oikeasti vähemmän. Romaneja toki oli (heidän asemansa olen itsekin nähnyt kehnoksi), mutta esimerkiksi pakolaisia oli vain kourallinen (1970-luvulla Chilestä, 1980-luvulla Vietnamista). Seksuaali- ja varsinkin sukupuolivähemmistöjä oli myös vähemmän, sillä puutteellisen informaation tähden nykyistä harvemmat tunnistivat piirteitä itsessään eikä heille kehittynyt minkäänlaista poikkeavaa identiteettiä. Näin ollen on syytä muistaa, ettei valtaosa ihmisistä nähnyt eikä tunnistanut kyseisiä ongelmia: ei ollut lähipiirissä, ei puitu julkisuudessa, ei kuuluttu itse ongelmaryhmiin – niinpä niistä oltiin "vapaita". Ja luonnollisesti, mikäli haluaisimme vanhan maailman hyvät puolet takaisin, meillä olisi vapaus jättää huonot puolet pois.

Sosiaalisen median kuplan, jota Marinin hallitusta kannattavat millenniaalit sääntelevät, ulkopuolella vapaus on kovaa valuuttaa – jo siksi, että iso osa ihmisistä on kasvanut vapaampaan maailmaan. "Villistä vapaudenkaipuusta" kirjoitin kesällä 2019. Silloin muistutin, että puoluetaustasta riippumatta vallanpitäjät holhoavat nimenomaan työväenluokkaa. Koronapandemian nimissä tehdyt rajoitukset puolestaan suuntautuivat ns. tuottavan työiän ylittäneisiin ja infantilisoivat heitä. Holhoojien ihmiskuvaa näyttää määrittävän luottamuksen puute. Entisajan maailmassa sitä vastoin luottamus oli huomiotaherättävästi korkeammalla tasolla. Vielä 1980-luvun tenavat saivat varsin vapaasti juosta pitkin kujia ja polkuja, koska satunnaista ihmistä ei pelätty tai koettu uhkana, vaan näihin päinvastoin luotettiin: jos lapsi eksyy, vieras setä tai täti osaa opastaa kotiin. Vapaus kulkee siis käsi kädessä luottamuksen kanssa – eikä ainoastaan niinpäin, että luottamus synnyttää vapautta, vaan myös vapaus synnyttää luottamusta. Useimmilla tällaisilla asioilla on vuorovaikutuksellinen suhde. Ja maailma, joka luottaa ihmisiin, on radikaalisti, vallankumouksellisesti erilainen kuin nykyinen.

Luonnollisesti iso osa yhteiskunnan yksilöön kohdistamasta vapaudenriistosta ei ole peräisin suoraan vallanpitäjiltä, vaan järjestelmästä – omalla kielelläni Systeemistä. Vaikka vaikutteita saadaan päättäjiltä ja valtamedialta, Systeemiä ylläpitävät myös kansalaiset suhteessa toisiinsa. Ylläpitämistä tapahtuu työpaikoilla, oppilaitoksissa ja kodeissa. Yksilö kasvatetaan ylläpitämään Systeemin valtaa itsessään. Olemme jatkuvasti ihan oma-aloitteisesti orjuutetussa tilassa: meidän "täytyy" hoitaa joukko sosiaalisia velvoitteita, usein vieläpä "oikeaoppisesti". Kesälomilla ja mökeillä moni kokee poikkeuksellista vapautta, koska velvoitteiden ei katsota yltävän sinne. On aika kuvaavaa, että koronapaniikin akuuttivaiheessa nimenomaan mökillemenijöitä lähes vainottiin, sillä mökillä koettu vapaus edustaa Systeemin hylkäämistä ja alitajuista järjestelmänvastaista kapinaa. Kiinnostavasti tällä hetkellä on tendenssi, ja ainakin Pertunmaan kunnassa käynnissä hanke, vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. On mielenkiintoista nähdä, jääkö mökkiympäristöön muuttaneilla mökillä koettu vapaus päälle vai tuovatko he viime kädessä Systeemin mukanaan. (Oman pohdintansa ansaitsisi maalaisen ja kaupunkilaisen vapauden erilaisuus. Kaupunkikeskeinen mediadiskurssi on jo vuosikymmeniä nähnyt vain kaupunkilaisen vapauden.)

Omaan vapauteen liittyy väistämättä toisen vapauden kunnioittaminen. Omaa vapautta ei voi saavuttaa toisten vapauden kustannuksella. Siinä tapauksessa vapauden kokonaismäärä ei kasva, eikä vapaudenriistäjä itsekään ole vapaa omasta riistostaan. Toisen ihmisen vapauden kunnioittaminen on tietysti toisen ihmisen kunnioittamista, mikä viittaa jo veljeyden ja tasa-arvon ihanteisiin. Vapauden kanssa käsi kädessä kulkeva luottamus on myös aitoa veljeyttä ja sisaruutta. Kun poliittinen oikeisto on yrittänyt omia vapausaatteen, se on keskittynyt näennäisvapauteen (eli omaan vapauteen toisten kustannuksella) ja onnistunut vetämään pöljän vasemmiston kauemmas vapausihanteesta, koska aitoa vapautta ei ole ollut näkyvissä. Vallankumousihanteen liberté, égalité, fraternité vapaus on kuitenkin aina ja väistämättä nähty aitona, todellisena ja ehdottomana: loogisesti ajatellen näiden kolmen yhdistäminen on muutoin mahdotonta. Siihen vapauskäsitykseen tahtoisin itsekin kääntää ihmisten silmät – kahta muuta tärkeää ihannetta unohtamatta.

Mutta vielä kerran. Mikä korkeammassa vapausasteessa on niin arvokasta, että ihmisen ja yhteiskunnankin pitäisi toimia sen puolesta? Emmekö saavuta parasta tulosta nimenomaan ryhmänä, yhteisönä, yhteiskuntana? Ensiksikään ihmisten elämää ei nähdäkseni pidä missään tapauksessa arvottaa tuloksen mukaan. Meidät on salakavalasti hivutettu teknokratiaan, jossa kaikki on kvantifioitu eli lasketaan numeroina. (Yhteiskuntatieteitä opiskelleet tietävät, että kvantitatiivisuuden ylivaltaa vastustettiin jo 1970-luvulla. On oma uusi tarinansa, kuinka numeroiden varaan on sen jälkeen pystytetty uusi hirmuvalta.) Elämänlaatua ei voi mitata määrällisenä. Toisaalta, paradoksaalisti, myös moni mitattava tulos voi parantua ihmisten toimiessa vapaammin – ja nimenomaan vapaampina pelosta, stressistä, paineesta ja aggressiivisesta hierarkiasta. En tiedä, kuinka kokonaisvaltaisesti yhdyn Maria Nordinin ihmisnäkemykseen, mutta ainakin yhdessä asiassa minusta häntä pitäisi kuunnella: stressitön elämä on niin radikaalisti parempaa elämää, ettemme osaa kuvitellakaan, mitä kaikkea hyvää se tuo tullessaan. Paranevatko sairaudet? Ehkä monikin, jos emme pelkää ja stressaa emmekä suorita sairastamista. Elleivät ne itsessään parane, meillä on taatusti muulla tavoin parempi elää ja hengittää.

Paineen alla toimiminen on stressaantunutta toimintaa, mutta sosiaalisten näennäisvelvoitteiden ja suorittamisideologian lisäksi paine voi olla lähtöisin suoraan asemastamme esim. työpaikalla, oppilaitoksessa, harrastusyhteisössä, perheessä tai ihmissuhteessa. Aggressiivinen hierarkia voi uhata meitä syrjäyttämisellä ja ulossulkemisella tai jopa fyysisellä väkivallalla. Missä stressistä ja pelosta vapautuminen on jotain itseen kohdistuvaa ja melko abstraktia, haitallisista hierarkkisista suhteista vapautuminen on konkreettisempaa ja kohdistuu johonkin valtaapitävään. Tällä tavoin kysymys on sekä Systeemin vallasta itsessämme että suoraan Systeemistä. Valtasuhteiden korvautuminen tasa-arvoisilla ja veljelliseen luottamukseen perustuvilla suhteilla tuo vapautta – tällä tavoin klassiset vallankumousihanteet kulkevat toistensa kanssa käsi kädessä.

Viimeisestä kielikuvasta päästään aasinsiltamaisesti siihen kenties kaikkein tärkeimpään. Koronarajoitukset ovat viiltäneet syvemmän haavan kuin valtaapitävät osaavat kuvitella estäessään ihmisiä kohtaamasta rakkaitaan. Tällaista vapaudenriistoa ei enää ikinä toivoisi näkevän. Yksinäiset, joiden yksinäisyys on muutenkin Systeemin johdannainen (tämä tarkoittaa: se johtuu juuri tämän yhteiskuntamuodon moninaisista sosiaalisista vinoutumista), tuomittiin absoluuttiseen yksinäisyyteen – samalla kun perheelliset ja kiinteässä parisuhteessa elävät säästyivät radikaaleilta ihmissuhderajoituksilta. Jälkimmäiset ovat useammin äänessä, mikä selittää (sekä valta- että sosiaalisen) median tyytyväisyyden tehtyihin ratkaisuihin – luonnollisesti yhdistettynä sairauden herättämään (turhaan) kollektiiviseen pelkopaniikkiin sekä eräisiin numeroilla mitattaviin tekijöihin kuten sairaus- ja kuolintapausten määrään. Vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa olisimme vapaita rakkauteen. Vapautuminen Systeemistä on vapautumista yksinäisyyttä luovista tekijöistä. Vapautuminen rajoitus- ja kieltovallasta antaa luvan päättää ihmiskohtaamisemme valistuneesti itse. Vapautuminen turhasta sääntelystä ja moralistisesta kyttäämisestä luo lähes rajattomat – vain oman valistuneen harkintamme rajaamat – mahdollisuudet sen suhteen, keitä rakastamme, miten, missä ja milloin. "Valistunut" on tietysti johdannainen sanasta valo, ja toisin kuin historiaa opiskelleena voisi luulla, valistus ja romantiikka eivät sulje toisiaan ulos.

Vapauden, tasa-arvon, veljeyden/sisaruuden ja rakkauden luonnehtima maailma on todellinen valoisa tulevaisuus.

Miksi vieraannun tämän ajan aktivismista

Vappu, tuo vanha kapinajuhla oli ja meni taas. Kylmänä vappuaaton alkuiltana kävin katsomassa tapahtumaa nimeltä Vallattomat vappubileet vapaiden tilojen puolesta. Tampereen vapaiden luovien tilojen vähyys ja hävittäminen on itselleni hyvin tärkeä kysymys, ja kiirastorstain 13.4. soivassa mielenosoituksessa päädyin asian tiimoilta jopa Aamulehden haastatteluun. Vappuaattona alun perin Tammelantorille suunniteltu tilaisuus oli kuitenkin siirretty sääolosuhteiden vuoksi Rongankadun alikulkutunneliin, mikä muutti sen luonnetta oleellisesti. Lopputulos: noin viisikymmentä mustiin pukeutuvaa aktivistia, noin viisi poliisiautoa, musta banderolli, hardcorepunkkia ja kaljaa. Ei kiitos. Tunnelin kaikukopan vahvistama aggressiivinen musiikki loi yhdessä mustis-lookin kanssa uhan tunnelman. Ketä sillä haluttiin uhata? Poliiseja? Läpikulkijoita? Päättäjiä, joista yksikään ei nähnyt tapahtumasta vilaustakaan? Ei mitään järkeä.

En ole tavannut osallistua Tampereen vappumarsseihin, koska niiden keskeinen voima on aina ollut SAK. Yhtä oudolta tuntuu "antikapitalistisen blokin" muodostaminen marssin sisään. Koko touhusta tulee ristiriitainen fiilis: 1) tyydytään löperöityneen demarivetoisen ammattiyhdistyksen rakentamaan puitteeseen, 2) ollaan sen sisällä sitä itseään vastaan, sillä politiikalla, jonka ympärille koko marssin pitäisi rakentua, 3) huudetaan omalla olemassaololla, että hei poliisit, me olemme täällä se uhka. Tänäkin vuonna jäin kotiin miettimään, pitäisikö "vappumarssin" tilalle tulla "vappuveenus". Iltapäivällä menin Pispalan Pyykkipuiston vapputapahtumaan, jossa sentään oli aivan mukavaa.

Mikä nyt mättää? Enkö vielä Joukkovoiman ensimmäisten mielenilmausten aikaan julistanut mielenosoitusten ihmeitätekevää voimaa? Jos sellaisia tapahtumia saataisiin aikaan, olisin yhä mukana. Ikävä kyllä vuonna 2017 vaikuttaa, ettei niin kattavasta ja yleispätevästä meiningistä olla edes kiinnostuneita. Useissa tilaisuuksissa tuntuu 'true'-asennoitumisen hapan maku. Toisaalta yhä useammin höpsähdetään osoittamaan mieltä ihmisiä eikä asioita vastaan. Jos esimerkiksi voin olla varma, että nyt vastustetaan rasismia, olen mukana. Jos homma taipuukin rasistien vastustamiseksi, lähden pois. Viime kädessä hyvin alkanut aktivismi voi taantua pelkäksi jengitappeluksi, jossa tapellaan meidän jengin ja suojeluksessamme olevien tyyppien puolesta noiden jengiä vastaan. Tukehtukoon sellainen omaan typeryyteensä.

Vapun somevirrassa tuli vastaan myös lyhyt ja hämmentävyydessään yllättävän pätevä juttu, joka – kuvaavaa kyllä – linkitettiin otsikon naurettavuuden ja absurdiuden tähden. Kristillisdemokraattien ja Muutos 2011:n suunnalla vaikuttanut Tuula Komsi kirjoitti otsikolla Missä vaiheessa vasemmisto vinksahti?. Lainaan tässä tekstin avainkohtia. "Missä vaiheessa [vasemmisto] hukkasi käsityksen vihollisestaan ja rupesi pelaamaan sen pussiin? Nimittäin se aiempi vihollinen, kovan talousoikeiston kultapossukerho, on edelleen entisellään ja vaikutusvaltaisempi kuin koskaan." ... "Nielikö työväenliike/vasemmisto propagandan 'äärioikeistosta' ja siirtyi sen myötä vastustamaan erilaisia 'fobioita', jotka joku taho kätevästi lanseerasi viholliskuvan korvikkeeksi, kun 'riistäjäporvareita' ei enää sovi vastustaa?" Ikävä kyllä, tämä analyysi osuu viiltävän lähelle totuutta. Itsehän miellän yhä kokoomuksen Suomen (ääri)oikeistolaisimmaksi puolueeksi, koska minulle oikeisto ja vasemmisto määrittyvät suhteessa kapitalismiin ja sosialismiin eivätkä liberalismiin ja konservatismiin. Se on joka tapauksessa päivänselvää, että työväenluokan aggressiivinen kahtiajako – vasemmistoliberaalit vs. oikeistokonservatiivit; globaali solidaarisuus ja suvaitseminen vastaan "rajat kiinni" ja "Suomi ensin" – auttaa ja palvelee nimenomaan kovan talousoikeiston kultapossukerhoa. Ja kokoomushan lipsahti kuntavaaleissa jälleen suurimmaksi puolueeksi.

Tahtoisin siis yhä olla mukana aktivismissa, mutta en tahdo joutua vedetyksi mukaan yhteenkään aktiviteettiin, jonka puitteissa ihmiset kääntyvät ihmisiä vastaan, köyhät ja sorretut toisin ajattelevia köyhiä ja sorrettuja vastaan, lietsomaan työväenluokan sisäistä kahtiajakoa vallanpitäjien naureskellessa partavaahtoihinsa. Kun vappumarssikin on joko edellä kuvattua tai sitten ponnetonta me-hengen tuottamista, menen kotoani suoraan Pispalaan. "Vappuveenus" sen sijaan olisi kehittämisen arvoinen idea. Aggressiivisen vastakkainasettelun sijaan nautittaisiin kaikkein hellimmästä vastakkainasettumisesta – toistemme kohtaamisesta lähekkäin, halaamisesta ja koskettamisesta, läsnäolosta ja ymmärtämisestä; kaikesta, mikä palautuu ihmiselämän kauneimpaan kukkaseen eli rakkauteen. Kuinka usein unohdamme, että lopullinen syy, miksi käymme yhteiskunnallista taistelua, on – oman oikeinajattelevan jengin voiton sijaan – sopuisan, hyväksyvän, ymmärtävän, välittävän ja rakastavan olotilan luominen ihmisyhteisön ja elonkehän keskelle? Tärkein ja kaivatuin aktivismi tapahtuu tänä päivänä ihmiseltä ihmiselle; ihmistä myöten, ei ihmistä vastaan.

Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja

Vuoden 2016 ensimmäinen blogikirjoitukseni hahmotteli uutta iloista vasemmistoa. Aluksi näyttikin siltä, että tähän suuntaan edetään. Loldiers of Odin ei jättänyt ketään kylmäksi, ja maaliskuun Joukkovoima-mielenosoitus sekä keräsi valtavan joukon ihmisiä hyvässä hengessä että esitteli banderolleissaan avoimesti kaunista sanaa ”sosialismi”. Ikävä kyllä vuoden 2017 alussa aktiivisen (nuoren) vasemmiston valtavirtaa voisi luonnehtia iloisen sijaan ahdistuneeksi ja neuroottiseksi. Suomessa, niin kuin moniaalla muuallakin, tilaus vasemmistolaiselle politiikalle on koko ajan Himalajan kokoinen, mutta nykyinen vasemmisto ei pysty vastaamaan siihen. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan vasemmistoliiton kannatus on yhä vaivaiset 8,3 prosenttia ja sijoitus parjattujen perussuomalaisten jäljessä, eikä radikaalivasemmiston pikkupuolueet sisältävän ryhmän ”muut” kannatuksessa ole tapahtunut parannusta vaan itse asiassa yhden promilleyksikön lasku.

Minusta asia on päivänselvä. Vasemmisto voi yrittää parhaansa, mutta sillä on väärät välineet. Mikä vielä pahempaa, nykyinen vasemmisto on kasvanut välineisiinsä kiinni ja saattaa hyvinkin pitää itseään (ainakin alitajuisesti) välineittensä kanssa yhtenä. Yksisilmäinen raivo uusia ja uudehkoja negatiivisina pidettyjä ilmiöitä (Donald Trump, Brexit, maahanmuuttovastaisuus ja rasismi, perussuomalaiset, Putinin Venäjä) vastaan ei vedä puoleensa vaan aiheuttaa hylkimisreaktion. Lisäksi se pystyttää muureja siihen suuntaan, mistä uusia kannattajia löytyisi parhaiten. Raivo vaatisi tilalleen sen ymmärtämistä, mistä tuonkaltaiset ilmiöt syntyvät ja saavat käyttövoimansa; yksityiskohtaisten asioiden ymmärtäminen taas vaatii kokonaisuuksien ymmärtämistä ja tämä viime kädessä koulutusta, opiskelua, sivistyksen kartuttamista. Nyt sohitaan vähän miten sattuu. Eikä jälki yleensä ole kaunista, niin kuin voi arvata, ellei lähtökohtana satu olemaan Jackson Pollockin kuvataide.

Kuvittelen seuraavassa vanhasta täysin riippumattoman uuden vasemmiston ilman henkilö- ja järjestöhistoriallista painolastia. Tällaista vasemmistoa ei tietenkään ikinä synny, mikäli kannamme ennakkoluulomme, päähänpinttymämme ja ”hyvän tavan” mukaiset käytäntömme mukaan toimintaan.

a) Vaihtoehtoinen vasemmisto olisi aktiivinen eikä reaktiivinen. Sen ”aktiivisuus” ei olisi sitä, että kimmastutaan ja vastustetaan tapahtuvaa politiikkaa, vaan oman uuden hyvän rakentamista yhdessä. Ylläpitäisimme omaa diskurssia, omaa mediaa, omaa vaihtoehtokulttuuria ja viime kädessä omaa arvoperustaa; järjestäisimme omia tilaisuuksia ja tapahtumia korruptoimatta niitä valtavirtajulkisuuteen; loisimme rinnakkaisvaltaa, rinnakkaisjärjestelmää ja rinnakkaisyhteiskuntaa. Tämänhetkiseen valtavirtaan korruptoitunut ajattelutapa voi nähdä edellisen ajautumisena marginaaliin, mutta toisaalta: kaikki tuo oli totta niinä aikoina, kun vasemmistolla ja sosialistisilla ajatuksilla oli oikeasti laaja kannatus.

b) Vaihtoehtoinen vasemmisto opettaisi, kouluttaisi, kasvattaisi, tutkisi, laatisi analyysien lisäksi synteesiä. Tarvitsisimme lisää luentokursseja, teemailtoja, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Ilman ”opi perusasiat” -lähtökohtaa ei kenenkään pitäisi edetä edes vaaliehdokkaaksi. Tarvitsisimme oman tutkimuslaitoksen ja omia tutkimustuloksia, jotka auttaisivat oman median ja opetustehtävän kautta jokaisen vasemmistosta kiinnostuneen ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa elämme, miksi näin on ja mitä meidän täytyy tehdä luodaksemme paremman yhteiskunnan ja maailman.

c) Vaihtoehtoinen vasemmisto ei rakentaisi itselleen ”tiedämme ja olemme oikeassa” -henkistä norsunluutornia, vaan pysyisi nöyränä katujen, puistojen, lähiöiden ja korpimetsien kansan äänille. Tutkimus, opetus ja oma media auttaisivat ylläpitämään oman diskurssin ja omat periaatteet ympäristössä, jossa kansalaisen suusta voi ensimmäisenä lipsahtaa jokin valta- tai huuhaamedian levittämä latteus. Syyllistämisen, tyhmäksi haukkumisen ja muurien pystyttämisen sijaan meidän täytyisi ojentaa kätemme, uusin lehti ja kutsu luennolle tai puhetilaisuuteen, ja dialogin täytyisi rakentaa siltoja provosoinnin ja polarisoinnin sijaan. Suora palaute mökin Marjalta, A-rapun Arskalta ja skeittari-Hämikseltä pitäisi meidät ajan tasalla siitä, millaisia ajatuksia ihmisten päässä liikkuu – eikä vain siitä, miten asiat ovat, vaan myös siitä, kuinka asioiden pitäisi olla.

d) Vaihtoehtoisella vasemmistolla tosiaan olisi näkemys hyvästä yhteiskunnasta. Se yhtäältä pyrkisi siihen poliittisella kentällä ja toisaalta rakentaisi sitä poliittisen kentän ulkopuolella. Se viis veisaisi siitä, mitkä ovat sen inhorealistiset mahdollisuudet, vaan sivuuttaisi sumeilematta päivänpolitiikan latteimmat kysymyksenasettelut ja loisi täydellä kapasiteetilla perustaa uudelle paremmalle maailmalle.

e) Vaihtoehtoinen vasemmisto keskittyisi mahdollisuuksiin, ei uhkiin, ja levittäisi positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Positiivisuus ei tarkoita valtajärjestelmän ja -politiikan hyväksyntää. Jos valtapolitiikka on negatiivista, se voidaan yhtä lailla ja itse asiassa pysyvämmin voittaa positiivisuudella kuin vastanegatiivisuudella. Meidän ei kuulu märehtiä kielteisiä tekijöitä ja väännellä veitsiä haavoissamme, vaan kaivaa määrätietoisesti leveämmäksi jokaista tunnelia, jonka päässä häämöttää valoa. Emme ansaitse pahan meissä aiheuttamaa lamaannusta ja epätoivoa, vaan hyvän mahdollisuuden meissä synnyttämää innostusta ja toivoa. Se vie meitä paremmin eteenpäin.

f) Todellakin, vaihtoehtoisen vasemmiston toiminta pyrkisi rakentamaan HYVÄÄ. Mitä hyötyä on rakenne- ja järjestelmätasoisesta muutoksesta, paremmista vallanpitäjistä tai vaikka täydestä vallattomuudesta, jos ihmiset ovat yhä katkeria, pelokkaita, vihaisia ja väkivaltaisia? Meidän täytyisi hyväksyä vanhastaan sekä vasemmistolaisissa että kristillisissä maailmanparannuspiireissä viljelty kaunis lähtökohta: toinen ihminen on ystävä. Meidän täytyisi ojentaa kätemme – eikä vain c-kohdassa esitettynä kutsuna mukaan vasemmistolaiseen toimintaan, vaan myös ystävänä ja ihmisenä toiselle ihmiselle. Taluttaisimme, avaisimme ovia, hymyilisimme ja katsoisimme silmiin. Levittäisimme sitä vihapuheen ja katkeruuden keskellä joskus unohtuvaa todellisuutta, että ihminen on ihmisen paras ystävä ja ihmiselle ihminen. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle” (Tommy Tabermann). Ja kun kaikkialla maailmassa asuu ihmisiä, ei muslimiakaan hurahdettaisi kohtelemaan ”vieraan uskonnon sotilaana” vaan mahdollisena ystävänä. Yhteiskunnallinen vallankumous on tarpeellinen, elonkehän kannalta jopa välttämätön, mutta suurin ja todellisin vallankumous on rakkaus.

g) Näin ollen vaihtoehtoinen vasemmisto olisi myös täysin väkivallaton ja ehdottomasti väkivaltaa vastaan. Hyvä ei koskaan rakennu väkivaltaiselle perustalle. Kukaan ei enää pääsisi vikisemään ”vasemmiston väkivallasta”, kun vasemmisto sekä julistautuisi väkivallattomaksi että samastuisi väkivallattomuuteen. Anarkismille tyypillinen ilkivalta ei ole sinänsä väkivaltaa, mutta silti me kaikki tiedämme, ettei naamiojengi käännä toista poskea jos heitä provosoidaan. Uusi vaihtoehtovasemmisto kieltäytyisi yhteenotoista aina, kun se on mahdollista. Jos oikeisto marssii itsenäisyyspäivänä, vasemmiston ei pidä marssia – ainakaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos rakennamme hyvää, meidän on vähennettävä uhan tunnetta yhteiskunnassa, ei lisättävä sitä; vaikka pintapuolisesti tuntuisi hyvältä idealta panna kova kovaa vastaan, on paljon parempi tarjota pehmeää. Vakavampi väkivallan ulottuvuus on tietysti sota ja sotakoneistot. Niitä vaihtoehtoinen vasemmisto vastustaisi aina ja kaikkialla. Sotatoimet eivät näyttäisi enää hyväksyttävältä ratkaisulta yhteenkään kriisiin tai ”diktatuurin” olemassaoloon jossakin meille tuntemattomassa maassa, ja Naton kaltaisten sotaorganisaatioiden vastustus olisi yhtä luonnollista kuin pissalla käyminen. Sota ja väkivalta jäisivät yksinomaan oikeiston syntilistalle, ja voisimme sumeilematta pestä kätemme niistä.

h) Vaikka edelliset kohdat tarjoavat moraalista ylemmyyttä valmiina lautasella, ei vaihtoehtovasemmistolaisuus olisi vain moraalista vaan myös luokkakantaista. Tästä kirjoitin jo marraskuussa. Vaihtoehtoinen vasemmisto ymmärtäisi, etteivät moraaliset tekijät anna syytä kääntyä työväenluokkaa vastaan missään tilanteessa, vaan työväenluokkaan on samastuttava, pidettävä omana ja opetettava ymmärtämään etunsa ja mahdollisuutensa. Oppi auttaisi työväenluokkaisia ihmisiä myös oivaltamaan, että tietyt ihmisryhmät, joita vastaan huuhaa- ja vähän valtamediakin heitä käännyttävät, ovat heidän kaikkein heikoimpia ”luokkatovereitaan”.

i) Väkivallan lisäksi ehdotonta kieltäytymistä tarvittaisiin muissakin yhteyksissä. Mieltäkin voidaan osoittaa, mutta vasemmistolaisen ”taistelun” toimivin muoto on aina ollut lakko. Elleivät käden ojentaminen toiselle ja ihmisen kohtaaminen ystävänä tasoita luokkaristiriitoja, ne voivat auttaa luokkakantaista solidaarisuutta luomaan suotuisammat olosuhteet yleislakolle. Yleislakkopäivänä vaihtoehtoinen vasemmisto voisi lähteä kaduille näyttämään joukkovoimaansa, mutta toisaalta myös puistoon piknikille tai luistelemaan. Ei taistelun aina tarvitse olla taistelua; saman ajan ja energian voi käyttää yhteisen hyvän suoraan rakentamiseen – kieltäytyminen tänä päivänä palkkatyöstä mahdollistaa kaiken tämän hyvän ja kauniin, yhdessäolon ja kohtaamisen. Vaihtoehtovasemmisto opettaisi myös ylipäänsä kieltäytymään sosiaalisesti tai eettisesti ongelmallisista työtehtävistä, huveista ja (näennäis)velvollisuuksista. Fossiili- ja ydinsähköyhtiön puhelinmyyjäksi? Mieluummin työttömyys ja karenssi – ystävät auttavat hädässä. Sotaa lietsova iltapäivälehti, TV:n piilofasistinen laihdutusohjelma? Boikottiin. Emmekä aina tarvitse sitä viimeisintä kommunikoimisvälinettäkään; kommunikaatio itsessään riittää. Ja kulutus vähenee... ja maailma pelastuu...

j) Kyllä, ympäristö ja elonkehä olisivat myös tärkeitä vaihtoehtoiselle vasemmistolle. Mutta kaikenlaisen yksilötasoisen syyllistämisen sijaan tähdättäisiin järjestelmätasoiseen (sosialistiseen) muutokseen, mikä mahdollistaisi ympäristöpolitiikan pistämisen kunnolla uusiksi. Nykyään ihmisten ympäristöhenkisyyttä jarruttaa syvään iskostettu ajatus, ettemme oikeasti voi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutokselle enää yhtään mitään. Mutta kun oivaltaisimme, että voimme tehdä kaiken mahdollisen laittamalla kapitalistit kuriin, ei ilmastodenialismin kaltaisille hölmöilyillekään olisi entisenlaista tilausta.

k) Vaikka ympäristö, rauha ja ihmisoikeudet ovatkin tärkeitä asioita, kaikkein tärkeintä vaihtoehtoiselle vasemmistolle on olla vasemmisto – ei liberaali tai vihreä puolue. Tämä tarkoittaa, että oikeistoherrojen kanssa ei lähdetä marjaan ja piste. Jos poliittisessa kysymyksessä ovat vastakkain konservatiivinen oikeisto yhdellä ja uusliberalistinen oikeisto toisella puolella, vasemmiston ei ole lähdettävä jommankumman tueksi vaan jätettävä oikeistolaiset setvimään välinsä keskenään. Vaihtoehtovasemmisto ei lähtisi minkäänlaisen oikeiston keppihevoseksi. Yksilönvapaudet ja muut ”länsimaiset” lempiasiat eivät myöskään syrjäyttäisi sitä peruslähtökohtaa, että vaihtoehtoinen vasemmisto tähtäisi porvariston luokkavallan, sorron ja riiston hävittämiseen ja sen myötä hyvään sosialistiseen yhteiskuntaan. Mitä sitä turhia kursailemaan tavoitteissa – mikä sen parempi elämäntarkoitus kuin parempi huominen, uusi aamu, ihmiskunnan herääminen ja maailmanrakkaus!

l) Olen ennenkin sanonut, että vasemmistolaisen poliittisen puolueen täytyisi olla niin hyvä, että anarkistitkin kannattavat sitä. Vaikka anarkojengiä tuskin saa äänestämään ainakaan ensi tilassa, he voisivat siirtyä vasemmistolle haitallisesta ”älä äänestä” -propagandastaan kohti ”jos kerran äänestät, niin äänestä vaihtoehtoista vasemmistoa” -asennetta. Joka tapauksessa vaihtoehtoisen vasemmistopuolueen täytyisi julistaa periaatteenaan pyrkivänsä tekemään sekä itsensä että kaikki muutkin poliittiset puolueet tarpeettomiksi.

Vaihtoehtoinen uusi maailmanjärjestys

Salaliittoteoreetikoista ja uudesta maailmanjärjestyksestä (New World Order, NWO) olen kirjoittanut aiemminkin. Kertaus on jälleen opintojen äiti: minusta NWO-salaliittoteorian julistajat ymmärtävät paljon maailmasta ja ovat ihan suuren yhteiskuntienvälisen (globaali-yhteiskunnallisen) oivalluksen kynnyksellä, mutta jättävät oivalluksen tekemättä ja tarttuvat liian moniin houkutteleviin latteuksiin. Olen periaatteessa valmis uskomaan, että nykymuotoinen salaliittoteoria on bugi, jonka Bilderberg-tasoiset päättäjät ovat syöttäneet järjestelmään. Tietenkään Henry Kissinger, George Soros, Carl Bildt, Jorma Ollila ja Paavo Lipponen eivät itse levitä netissä jotakin pahaista meemiä, vaan sen tekee heidän puolestaan joukko taviksiksi tekeytyviä nettiaktivisteja pyytämättä (Suomessa osoittaisin ensimmäisenä kohti Elinkeinoelämän keskusliittoa). Ideana olisi joka tapauksessa tällöin, että kritiikki ja vastarinta johdetaan uskottavasti harhaan. NWO-salaliittoteoria vaikuttaa juuri sellaiselta syötiltä, joka totuuden sirpaleistaan huolimatta on minunlaisilleni epäilijöille välillä suorastaan älytön, mutta jonka vähemmän skeptiset nielaisevat koukkuineen päivineen.

Yksi salaliittoteorian julistajien epämiellyttävistä puolista on suora vastustus oletettuja uuden maailmanjärjestyksen peruspilareita kohtaan. Kyse on siitä, ettei viitsitä edes pohtia, olisiko jokin NWO-idea toisessa viitekehyksessä ihan hyvä, vaan kaikki uuteen maailmanjärjestykseen yhdistetyt näkemykset kielletään. Näin ollen, kun uusi maailmanjärjestys oletettavasti tavoittelee yhtenäistä maailmanvaltiota, sitä vastustetaan ja kansallisvaltioita kannatetaan; kun maailmanjärjestys pyrkii nostamaan "illuminati-neuvoston" valtaan, vastustetaan val(a)istunutta päätöksentekoa ja neuvostovaltaa; kun maailmanjärjestystä ohjaavat sionistit, vastustetaan juutalaisia; kun maailmanjärjestys pyrkii kontrolloimaan maailman väestönkasvua, sitä vastustetaan, kannatetaan oikeutta lisääntyä ja leimataan homojen emansipaatio itsetarkoitukselliseksi väestönkasvun (ja perinteisen perheyhteisöllisyyden, jonka maailmanjärjestys myös haluaa tuhota) vastustuskeinoksi. Vasemmistolaiselta, sosialistiselta, ekologiselta tai edes humanistiselta kannalta tässä ei tietenkään ole mitään mieltä. Uuden maailmanjärjestyksen vastustajien agendaan kuuluu niin paljon taantumuksellisia näkökulmia, että on surullista nähdä monen vasemmistolaisenkin hyppäävän kelkkaan.

Yllä olevan pohjalta julistaudun nyt itse vaihtoehtoisen uuden maailmanjärjestyksen (lyhyesti VUM – englanniksi se voisi kuulua ANWO eli Alternative New World Order) kehittäjäksi. Tiedän, etten ole ensimmäisenä asialla, mutta joka tapauksessa minusta uuden järjestyksen tulisi pohjautua ja sitoutua seuraaviin periaatteisiin:

1) VUM voisi toteutua nykyisten kansallisvaltioiden puitteissa, mutta se heikentäisi kansallisvaltioiden asemaa ja hävittäisi nykyiset valtioliitot (EU, Nato ym.). Se korostaisi yhtäältä globaalia, toisaalta paikallista päätöksentekoa: yksittäistapaukset päätettäisiin yhä enemmän paikallistasolla mutta globaalisti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan.

2) VUM pyrkisi siihen, että päätöksentekijöinä olisi viisaita ja valistuneita ihmisiä. Platonin ajatus filosofeista valtionjohtajina, Neuvostoliiton tieteellisen sosialismin periaate ja NWO-teorioiden illuminati-käsitys jalostettaisiin hybridiksi, jossa asioista päättäisivät kokonaisvaltaisesti maailmaa ymmärtävät asiantuntijat ja visionäärit. No hope, isorikkailla talouspomoilla ei olisi mitään asiaa tähän seuraan.

3) Edellisen huomioon ottaen, VUM pyrkisi sivistämään, valistamaan ja uudelleenkasvattamaan kapitalistisen "amerikkalaisen aikakauden" tyhmentämää kansaa. Periaattessahan yhteiskunta on sitä parempi, mitä demokraattisempi, mutta käytännössä – valitettavasti – tämän päivän maailma ei ole valmis todelliseen demokratiaan. Vasta tulevat sukupolvet voivat olla kypsiä valitsemaan itse päättäjikseen oikeasti viisaita ja valistuneita ihmisiä – ei populisteja, julkkiksia, järjestöjyriä ja ekonomisti-uskovaisia, niin kuin nykyisin on tapana. Tämä vaatisi ehkä julkisen demokratian heikentämistä välivaiheena, mutta samaan aikaan muut elämäntasot muuttuisivat demokraattisemmiksi.

4) Kuten yllä olevista kohdista ilmenee, VUM ei olisi kapitalistinen vaan sosialistinen tila. Sitä eivät pyörittäisi markkinat ja voitontavoittelu, vaan yhteiskuntasuunnittelu. Yksityis- ja perheyrittämisen VUM toki sallisi, mikäli tämä tapahtuisi yleisten periaatteiden (ks. kohdat 5–10) puitteissa. Keskisuuria ja varsinkaan suuria yksityisen sektorin yrityksiä tai yhtiöitä ei kannatettaisi.

5) VUM pyrkisi kaikkien ihmisten tasa-arvoon. Se ilmenisi sekä taloudellisena että sosiaalisena samanarvoisuutena yksilölliset näkökohdat huomioon ottaen. VUM hävittäisi nykyiset monikymmenkertaiset tulo- ja varallisuuserot, mutta tämän ei tarvitsisi merkitä taloudellista tasapäistämistä. VUM pyrkisi myös hävittämään sosiokulttuuriset luokkaerot sekä nyky-yhteiskuntien "menestyjien" ja "häviäjien" välisen kuilun. Tämänkään ei tarvitsisi merkitä tasapäistymistä. Minkäänlaista syrjintää tai rasismia ei tuettaisi.

6) VUM pyrkisi ekologisuuteen ja ihmisten tasapainoon luonnon kanssa. Tehomaatalous lakkautettaisiin ja korvattaisiin luomulla. Ruoka tuotettaisiin paikallisesti tai alueellisesti lukuun ottamatta niitä kasvikunnan tuotteita, jotka eivät omalla alueella menesty; niiden suhteen noudatettaisiin reilun kaupan periaatteita. Ruuan prosessointia ja lisäaineiden käyttöä vähennettäisiin. Lakto-ovo-pesco-vegetaarista ruokavaliota suosittaisiin lihansyönnin kustannuksella lähinnä talouspoliittisin (verotuksellisin) keinoin. Yleensäkin ympäristönäkökohdat nostettaisiin talousnäkökohtien edelle ja sosiaalisten näkökohtien rinnalle, tarvittaessa myös niiden edelle. Ilmastonmuutos pyrittäisiin pysäyttämään.

7) Liittyen edelliseen kohtaan: VUM noudattaisi tarkkaa ja ympäristöystävällistä energiapolitiikkaa. Ydinvoimasta luovuttaisiin heti ja fossiilisista polttoaineista siirtymäajan kuluessa. Tuuli- ja aurinkoenergiaa kehitettäisiin ja hyödynnettäisiin tehokkaasti, ja uusia ympäristöystävällisiä energiamuotoja tutkittaisiin. Samalla VUM pyrkisi energiankulutuksen vähenemiseen. Talot rakennettaisiin energiatehokkaiksi, polttoaineita kuluttavien koneiden ja moottoreiden kulutusta kehitettäisiin pienemmäksi, mainosvalot ja osa katuvaloista sammutettaisiin yöksi. Tavaroiden tarpeettoman maailmankolkasta toiseen siirtelyn lisäksi myös tarpeetonta ihmisliikennettä tulisi pyrkiä vähentämään. Palvelut ja työpaikat tuotaisiin lähemmäs ihmisiä, ja liike-elämä ja yhteiskunnallinen asioidenhoito paikallistuisivat tai alueellistuisivat. Lentoliikenne lakkaisi suurelta osin ja yksityisautoilu tehtäisiin vaikeammaksi tai vähemmän houkuttelevaksi. Julkista liikennettä ja aivan erityisesti raideliikennettä tuettaisiin, samoin paikallista kevyttä liikennettä.

8) Yksilönvapautta VUM kunnioittaisi. Ihminen olisi periaatteessa vapaa tekemään mitä hyvänsä paitsi vahingoittamaan toista ihmistä tai luontoa tai hyötymään näiden kustannuksella. Nykyisin on päinvastoin: ympäristön tai kanssaihmisten sorto ja riisto, jopa väkivalta näitä kohtaan hyväksytään, mikäli sille on taloudelliset tai ideologiset perusteet. Yksityiselämän valintoja sen sijaan pyritään kontrolloimaan ja ihmisiä myös niiden pohjalta syyllistämään. VUM sallisi ihmisen elää niin kuin häntä huvittaa, ja jos ihminen pyytäisi apua, hän saisi apua.

9) VUM:n tavoitteena olisi onnellinen ja tasapainoinen väestö. Psyykkisiä ongelmia hoidettaisiin oikeasti eikä vain näennäisesti ja numeroina. Nykyisen lääkehoidon VUM kyseenalaistaisi sekä fyysisissä että psyykkisissä tapauksessa. Olipa kyse hoidosta, yhteiskunnallisista palveluista tai teknisistä apuvälineistä (kaikilla elämänalueilla), VUM:n periaate olisi, että yhteiskunnassa kaikki oikeasti toimisi eikä vain tuottaisi illuusion toimivuudesta (niin kuin nykyisin).

10) VUM pyrkisi levittämään rakkautta ja rauhaa ihmisten keskuuteen. Osittain tämä tapahtuisi kohdassa 3 mainitun valistuksen ja uudelleenkasvatuksen avulla, mutta toisaalta itse järjestelmä ei suosisi vihaa, katkeruutta ja väkivaltaa ylläpitäviä sosiaalisia tekijöitä, kuten kilpailua. Inhimillistä ymmärtämistä arvostettaisiin rangaistus- ja kostomentaliteetin kustannuksella, sotaorganisaatiot lakkautettaisiin ja toteutettaisiin aseistariisunta. Uuteen maailmanjärjestykseen ei näin ollen voitaisi päätyä sodalla tai väkivalloin vaan rauhanomaisin keinoin.

11) Täydellisimmillään VUM:n mukainen maailma olisi "globaali kylä". Urbaanin, suburbaanin ja ruraalin väliset kuilut häivytettäisiin niin, että kaupunkielämä saisi kyläyhteisöllisiä piirteitä (niinpä niin Emilia Kukkala!) ja maaseudun haja-asutusalueet verkostoitaisiin lähempään yhteyteen lähikaupungin (ja sitä kautta alueellisten ja valtakunnallisten pääkaupunkien) kanssa. Tavoitteena olisi, että yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä kunnioittavan, tasa-arvoisen, rauhanomaisen ja ekologisen sosiaalisen ympäristön löytäisi niin maalta kuin kaupungista tai niiden väliltä, niin pohjoisesta kuin etelästä tai niiden väliltä.

12) Useimmissa nykyisissä kansallisvaltioissa on olevinaan uskonnonvapaus, mikä tarkoittaa: jos uskot eri lailla kuin valtaväestö, sinua syrjitään. Neuvostoliitossa oli olevinaan uskonnonvapaus, mikä tarkoitti: olet vapaa elämään ilman uskontoa. VUM toteuttaisi uskonnonvapauden purkamalla vallan ja uskontojen yhteyden, mutta pyrkisi myös lähentämään uskontoja edistämällä niiden välistä vuoropuhelua sekä opettamalla yleismaailmallista ja yleisinhimillistä hengellisyyttä. Näin ollen VUM synnyttäisi tilan, joka yhdeltä kannalta olisi ei-uskonnollinen, toiselta kannalta yksi maailmanuskonto eri vivahteineen (paikallis-alueellisesti ja yksilöllisesti), kolmannessa mielessä taas uskontojen kirjo, jossa jokainen kasvaisi hyväksymään toisen valitseman pelastustien.

Lista voisi täydentyä vielä hyvinkin monella tekijällä, mutta lopetan tässä yhteydessä tähän.