Juuhan, Bäckman?

Lukiossa 1990-luvun alussa yritin opiskella saksaa. Oppikirjassamme oli lukukappale, jossa saksalaistoimittaja haastatteli jotakuta suomalaista. Yksi kysymys käsitteli suomettumista (Finlandisierung). Suomalaisheppu vastasi, ettei käsite kuvaa todellisuutta. Kun oppikirjan painamisesta oli ehtinyt kulahtaa hieman aikaa, opettaja saattoi todeta, että nykyään me kaikki tiedämme vastaajan väitteen vääräksi. Tänä päivänä häpeän silloista itseäni, kun en ymmärtänyt kritisoida opettajan näkemystä – mieluiten ääneen. 1990-luvun alussa kuvittelimme, että siihenastinen tiedotus oli ollut vääristelevää, mutta vuonna 2012 osaan jo sanoa: silloinhan se vääristely vasta alkoi.

Suomessa vihataan Johan Bäckmania. Häntä pidetään sekä huijaridosenttina, Venäjää mielistelevänä maanpetturina että naurettavana pellenä. Valtamedia vittuilee hänelle pidättelemättä – ja Bäckman vittuilee takaisin kun viitsii vaivautua. ("Hesarin uutisointi on tasoltaan teinien vessanseinäkirjoittelua", J.B. 3.12.2012 Iltalehden mukaan.) Punavihreät some-aktivistit ovat olevinaan radikaaleja, mutta eivät useimmiten viitsi olla myötäilemättä valtamediaa ja niinpä heidän Bäckman-käsityksensäkin on kyseenalaistamattoman kielteinen. Minä ainakin alkaisin epäillä, jos huomaisin olevani samaa mieltä kuin Jari "Pilkatkaa muslimit Jeesusta" Tervo.

On syytä kerrata vähän asioita. Ensiksikään Johan Bäckman ei ole huijaridosentti. MTV3 teki turhaa ja typerää työtä kyseenalaistamalla hänen väitöskirjansa aineiston (olemassaolon). Bäckman on sittemmin esitellyt aineistonsa julkisesti, ja Helsingin yliopisto, joka tyypillisenä valtavirran instituutiona oli ensin hypätä vaistomaisesti Maikkarin kelkkaan, on antanut sille uuden täyden tunnustuksen. Toiseksi Johan Bäckman on naurettava pelle ainoastaan sikäli, että karnevalismi tekee jumiutuneelle yhteiskunnalle hyvää. Karnevalistinen pelle näyttää kaiken ylösalaisin, hänelle vihelletään, buuataan ja nauretaan – samalla kun hän kylvää juhlijoiden keskuuteen epäilyksen, Juice Leskisen sanoin: onko kuvittelu totuutta oikeaa, onko totuus onttoa kuvitelmaa? Niin, entäs jos Bäckman puhuukin asiaa ja valtavirran äänet puppua?

Sitten se kolmas. Onko Johan Bäckman Venäjää mielistelevä maanpetturi? Tietyssä mielessä – yleisen mielipiteen tunnustamia "faktoja" kyseenalaistamatta – kyllä. Valitettavasti "tosiasiat" on aina uskallettava kyseenalaistaa, ja korvissani kaikuu jo ontto kumina.

1990-luvulla valtamedia teki hartiavoimin töitä mustamaalatakseen kolme Suomen historian edellistä vuosikymmentä suomettumisen ja rähmälläänolon tähden. Uusi EU-Suomi oli väen vängällä kuvattava kansalle YYA-Suomea houkuttelevampana paikkana, eikä ihme: 43,1 % äänestäjistä vastusti vielä median jatkuvan aivopesun jälkeenkin unionin jäsenyyttä. Vaikka Neuvostoliittoa ei ole ollut olemassa enää 21 vuoteen, Bäckman tuo ummehtuneen tuulahduksen neuvostoajoilta ollessaan itään päin rähmällään – eikä niin kuin Kekkonen tai Väyrynen, vaan kuten keskiverto 1970-luvun vähemmistökommunisti. Suomalaisten legendaarinen ilmansuuntakompleksi estää näkemästä, että EU-Suomi on vuodesta 1994 (ts. jo ennen liittymistä tai sen hyväksymistä) alkaen ollut enemmän rähmällään länteen kuin YYA-Suomi ikinä edes potentiaalisesti itään. Mitään Länsi-Euroopan tai länsimaiden näkemyksiä ei virallisesti kyseenalaisteta, eikä valtamedia anna sijaa kritiikille ilman omaa kärkevää vastakritiikkiä (mistä tapaus Bäckman on valioesimerkki). Maanpetturuus on vaikeaa, kun ei ole maata, minkä pettäisi. Suomen itsenäisyys on luovutettu kultavadilla läntisille herroille. Bäckman näkee tämän, ja vaikka hänen sanansa sivaltavatkin isänmaallista tajuntaa kuin vanhan vihollisen rautamiekka, hän ajattelee nykyistä itsenäisempää Suomea pohtiessaan maamme liittymistä Venäjän yhteyteen.

Minä en ole Johan Bäckman -fani. Mielestäni hän on puhunut lukuisia kertoja ihan läpiä päähänsä, mitä olen päättyvänä vuonna kommentoinut blogissani ainakin 23.8. ja 23.10. Tunnistan kuitenkin poliittisen jahdin, mikä saa minut tyypillisenä kapinallisena tietysti sympatisoimaan saalista enemmän kuin jahtaajaa. Lisäksi en voi olla ihailematta, millaisella suorasukaisuudella uhanalainen dosentti yhä laukoo totuuskandidaattejaan. Hän saa karnevalistista palstatilaa, toisin kuin minä tai NWO-salaliittoteoreetikot (jotka itse asiassa pitävät Bäckmania toden puhujana), ja hän käyttää sitä sumeilematta hyväkseen. Hän näyttää mallia ja antaa uskoa meille kaikille siitä, että nyky-Suomessa voi olla julkiradikaali olematta persu. Pidemmän päälle Bäckmanin täytyisi kuitenkin löytää oma nykyistä järkevämpi poliittinen linja, jossa olisi muutakin sisältöä kuin nyky-Venäjän kaltaisen yhteiskunnan ujuttaminen Suomeen. Arvostan todella hänen ja kumppaneidensa työtä venäläisäitien lasten huostaanottotapauksissa: kuinka sosiaaliviranomainen, joka on kasvatettu pitämään Venäjää viholliskansana, edes voi olla sortamatta venäläisiä? Mutta sitäkin työtä Bäckman perustelee Venäjän perhekeskeisillä arvoilla. Liian usein dosentin suusta lipsahtaa putinistisia sammakoita, jotka vastustavat "homopropagandaa" (sellaista ei ole olemassakaan!) tai haukkuvat feminismiä. Jos voisin neuvoa Johan Bäckmania, usuttaisin häntä yhdistämään sosiaaliseen ja kulttuuriseen radikalismiinsa piirteitä länsimaiden vastavirrasta, jonka olemassaoloa hän ei näytä ymmärtävän. Vähemmistöjen kunnioittava hyväksyminen, naisellisuutta arvostava pro-feminismi ja ekologiset painotukset tekisivät ihmeitä kohudosentin vaikutukselle ja uskottavuudelle. Olisi näet todella da, jos Suomen saisi irti länsiliittoutumisesta ja mukaan Euraasian yhteistyöhön niin, että veturina toimisi moderni, moninaisuutta ymmärtävä radikaalivasemmisto.

Juuhan?