Alkuvuonna 2013 julkaisin blogitekstin otsikolla Minä, äärivasemmistolainen. Samastuin ongelmattomasti vasemmistoon, pidin vasemmiston merkitystä yksiselitteisenä ja itseäni jopa vasemmistolaisuuden mittarina. Kuitenkin jo saman vuoden syksyllä luennoin edesmenneen ViPun (Vihreä puolue) "ravintelivalistusiltamissa" otsikolla Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous kiinnittäen erityishuomiota siihen, että 1960-luvulta alkaen luokkakantaisen vasemmiston oli asteittain korvannut moraalinen uusvasemmisto. Kirjoitin myös tämän pohjalta blogitekstin – Kenen joukoissa luulet seisovasi. Samaa sanomaa olen toistellut – kuuroille korville – koko myöhemmän 2010-luvun. Keväällä 2018 jopa luennoin Pispalan kirjastossa sen väittämän pohjalta, että uusvasemmisto on nimenomaan keskiluokkainen liike ja uuskonservatiivisessa oikeistossa on sen sijaan enemmän työväenluokkaistaustaista väkeä. Sen jälkeen olen kirjoittanut suuresta kritiikin muilutuksesta (lokakuu 2018) ja poliittisten suuntien hämärtämisprojektista (toukokuu 2019). Tarvittiin kuitenkin vielä yksi kesä ja syksy vääntämään minulle rautalangasta, että "vasemmisto" on niin peruuttamattomasti jotain muuta kuin ennen, ettei siihen samastuminen enää suoranaisesti kiinnosta.
Yhdyn varmasti aina tulevaisuudessakin vasemmiston klassiseen talouspoliittiseen lähtökohtaan. Tulo- ja varallisuuserojen tasaaminen on hyvä tavoite. Keinoista voi olla eri mieltä, ja joskus eri- ja samanmielisyys kohdistuu yllättäviin ryhmiin. Esimerkiksi vasemmistoliitto kannattaa perustuloa, SKP:n kommunistit eivät. Itse olen täysin yksiselitteisesti perustulon kannalla. Oma perustuloni olisi myös vasemmistolaisittain kattava eikä viherkeskustalaisittain jätetty puolitiehen. Minusta myös laaja julkinen sektori on yhteiskunnallisesti hyvä asia. En kannata kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää (ollenkaan), mikä luetaan niin ikään yhä vasemmistolaiseksi mielipiteeksi. Sosialismin käsite on väännetty jo ties mihin merkitykseen, joten mikäli julistaudun sosialistiksi, minun täytyy lisätä julistukseeni aika monta alaviitettä. Uusvasemmisto samastaa sen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, liberaali oikeisto byrokratiaan ja uuskonservatiivinen oikeisto jonkinlaiseen puna(viher)fasismiin. Itse samastan sen suunnitelmatalouteen, jonka puitteissa voidaan ratkaista iso liuta yhteiskunnallisia ongelmia. Klassisesti tämä on tietysti vasemmistolaisuutta, mutta 10. marraskuuta näin syytä seuraavansisältöiseen twiittiin: "Näillä näkymin on muuten ihan ajan kysymys, milloin vanhan liiton sosialisteja aletaan kutsua tai leimata oikeistolaisiksi."
Uusvasemmiston "sosialismi", ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio, voi olla paras järjestelmä, jota meillä on koskaan ollut. Itse en kutsuisi sitä sosialismiksi. Sen perustana oli aina kapitalistinen, yksityisen sektorin bisnesfirmojen menestymiseen tähdännyt talous. Tänä päivänä moni ihannoi sitä verrattuna nykyiseen korporaatiokapitalismiin, mikä ei periaatteessa ihmetytä. Suosittelen kuitenkin lukemaan ruotsalaisten Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkareita, etenkin sieltä loppupäästä, inhorealistisen kansankoti-näkökulman ymmärtämiseksi. Sjöwallin ja Wahlöön kritiikki Ruotsin 1970-luvun yhteiskuntaa kohtaan oli nimenomaan vasemmistolaista, ja koko kirjasarjan viimeinen sana on "Marx". Kritiikki sisältää myös aineksia, joiden "vasemmistolaisuudella" olisi nykypäivänä kyseenalaistajansa. Erittäin kiinnostava oma lukunsa on, että 1970-luvun pohjoismaiset yhteiskuntakriitikot näkivät sosialistisen vaihtoehtonsa vapautena raskaan kapitalismin ikeestä. 2010-luvun lopussa vapaus on oikeistolainen ihanne (jopa anarkistit ovat siitä käsittämättömän hiljaa), sen sijaan vasemmisto puolustaa "Sääntö-Suomea" ja suoranaista holhousta.
Holhouksesta saamme hyvän jatkokysymyksen: ketä holhotaan? Tietysti työväenluokkaa. Entisaikaan sosiaalidemokraattinen liike pyrki työväenluokan tiedostavaan itseholhoukseen. Demareista vasemmalle tykättiin, että työväenluokan kurittomuus suhteessa porvariston luokkavaltaan oli hyvä asia – joskin eritoten kommunistisissa piireissä pyrittiin työväenluokan sisäiseen kurinalaisuuteen, kun tähtäimessä oli tämän luokkavallan kumoaminen. Uusvasemmisto on ominut demareilta holhoavan asenteen suhteessa työväenluokkaan – ja koska se ei itse edusta työväenluokkaa (luokkakantaisuus on ylipäänsä toissijaista moraaliin nähden), siitä on tullut vanhan oikeiston kaltainen työväenluokkaa ulkopuolelta kontrolloiva tekijä. Työväenluokan enemmistö näkee tämän ristiriidan ja ymmärtää pysyä uusvasemmistosta kaukana.
Ei-luokkakantaisuuden järjettömänä kääntöpuolena mukaradikaalit uusvasemmistolaiset suhtautuvat usein vihamielisesti yrittäjiin – ainakin sellaisiin, joilla on alaisia. Nämähän toimivat pinnalta katsoen porvarillisessa ammatissa, ja pieni osa yrittäjäkuntaa (ehkä itsetarkoituksellisena poliittisena projektina) leimaa heidän silmissään kaikki yrittäjät oikeistolaisiksi. Uusvasemmistolta puuttuu sen ymmärtäminen, että "pohjoismainen hyvinvointivaltio" johti laajempaan sosiaaliseen liikkuvuuteen ja usein juuri työläistaustaisten ihmisten (etenkin miesten) siirtymiseen yrittäjiksi. Näin ollen tuntuva osa yrittäjistä on sekä henkilöhistoriallisesti että identiteetiltään enemmän kiinni työväenluokassa kuin yrittäjien "porvarillisuutta" kritisoivat uusvasemmistolaiset itse. Myös maatalouden harjoittajista on tehty yrittäjiä, ja toisaalta suuren muuton aikana 1960–70-luvulla kaupunkiin muuttaneissa ja heidän jälkeläisissään on paljon yrittäjiä. Yrittäjät ovat tosiaan usein kaikkea muuta kuin mihin yhteiskunta-analyysin puutetta poteva uusvasemmisto heidät samastaa: yhteiskunnallisen eliitin sijaan vanhaa työväenluokkaa tai maatalousväestöä ja näiden jälkeläisiä. Puuttuu myös laajempi ymmärrys uuden taloudellisen ja vanhan kulttuurisen "eliitin" välisistä kulttuurisista, sosiaalisista ja poliittisista eroista – tästäkin aiheesta olen kirjoittanut jo syksyllä 2016.
Eliitistä puheen ollen: yksi todella ärsyttävistä puolista varsinkin nuoremmissa uusvasemmistolaisissa on eliitin ja tiedostavan etujoukon ideoiden sekoittaminen. Marxilaisessa ajattelussa jälkimmäinen tarkoittaa vallankumouksellisiin kuuluvaa ryhmää, joka esimerkiksi kommunistisen puolueen muodossa opastaa kansan syviä rivejä kohti vallankumousta. Eliitti sen sijaan on saman ryhmän vastapuoli ja vihollinen. Uusvasemmisto omaksuu usein ideoita ja oppeja, joita se jollain alkeellisella tasolla pitää kumouksellisina, mutta jotka ovat käytännössä lähinnä kulttuurielitismiä. Nämä saattavat olla peräisin vegaaniliikkeen, sateenkaariliikkeen tai intersektionaalisen feminismin piiristä, usein jopa ihan vain urbaanista katukulttuurista, johon ideat on pahimmassa tapauksessa syöttänyt ison rahan bisnes. Ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää viimeisintä käsitteistöä ("LGBTQQIAAP"!) tai tiedä, mitä eroa on tofulla ja Mifulla, halveksitaan ja leimataan yhteiskunnalliseksi vastapuoleksi. Häiritsevimpiin kulttuuri-ilmiöihin kuuluu Per Looks, verkkosivusto, joka vuosina 2012 ja 2017 esitteli perussuomalaisia kuntavaaliehdokkaita muka naurettavina, koska ehdokkaat eivät näyttäneet kuvissa siltä kuin kuntapolitiikan tekijöiden korrektisti pitäisi. Uusvasemmistolaiset olivat aktiivisesti mukana naurukuorossa.
Vasemmistoliitto on pyrkinyt samastamaan koko vasemmiston itseensä ja kanonisoimaan oman päälinjansa suomalaisena nykyvasemmistolaisuutena. Puolueen logossa on jo kauan lukenut vain "vasemmisto", nettiosoite on "vasemmisto.fi" ja Twitterin käyttäjätunnuskin "@vasemmisto". Tällä hetkellä puolue istuu hallituksessa, jota on kokonaisuutenakin nimitetty "vasemmistohallitukseksi", mutta jonka politiikka on monelta osin niin epävasemmistolaista, että päädyin lokakuussa ihmettelemään asiaa tässä blogissa otsikolla Kuka hallitsee Suomea? Ihan oikeasti?. Kaiken tämän keskellä oli täysin pöyristyttävää lukea Kansan Uutisista, että "superkivaa, fantastista, ihanaa – Vasemmistoliiton puoluekokous aloitti hilpeissä tunnelmissa". Superkornin artikkelin sävy ei millään tavalla poikennut startup-tapahtuma Slushin uuvuttavasta tekopositiivisuushömpästä, jonka itseään kokoomusta kokoomuslaisempi meno on täydellisesti yhteensopimaton siihen vasemmistolaisuuteen, johon itse olen kasvanut.
Kaikkein raivostuttavinta nykyisessä vasemmistossa (SKP:n kommunistit peräti mukaan lukien) on, että he näyttelevät mukisematta muiden poliittisten toimijoiden – ja viime kädessä Ison Rahan – heille kirjoittamaa roolia, ja vaikka he tajuaisivat asian, he eivät piittaa. Uusvasemmisto on sujuva osa kokonaisuutta, jonka tehtävä on pönkittää euroamerikkalaisen suurbisneksen ja sen ylisukupolvisen takapiruklikin valtaa. Samalla tavoin kuin Amnestyn ja Human Rights Watchin kaltaisten ihmisoikeusjättien piiloagenda on kääntää ihmisoikeuksista huolestuneiden päät poispäin kaikkein totaalisimman sorron ja alistamisen alkusyistä ja pääsyyllisistä, myös uusvasemmistolla on oma piiloagenda. Sen tehtävä on näytellä vanhalle vasemmistolle kuulunutta roolia uudessa maailmassa. Sen tehtävä on kääntää katseet pois länsimaisesta imperialismista, USA:n ja Naton käymistä sodista, vallan muilutuksesta pois demokraattisilta toimijoilta, valtamedian valheista, tieteen ja hyvinvoinnin nimissä toteutettavista huijauksista, giganttisista veropetoksista, vallakkaiden herrakerhojen sikailusta ja myös globaalien ympäristöongelmien todellisista juurista. Sen tehtävä on tarjota näiden tilalle identiteettipolitiikkaa, elämäntapa-ajattelua, individualismia, aktivismia toissijaisten asioiden suhteen ja jopa vihamielistä antiaktivismia ensisijaisten asioiden suhteen. Tällaiseen vasemmistoon en tahdo kuulua.
Äärilaidan ihminen olen selvästi edelleen. Kuinka tämä äärilaita määritellään? Äärioikeistolainen en ole eikä minusta sitä tule. Ääriliberaali en voi leikillänikään katsoa olevani, ja sama pätee yhtä luonnollisesti äärikonservatiiviin. Kaikkein viimeiseksi olisin äärikeskustalainen. Minunlaisteni ihmisten, joita totuuden nimessä on aika paljon, äärilaita on ulkoistettu koko 2010-lukulaisesta poliittisesta kentästä. Siksi sitä tarvitaan nyt enemmän kuin muita ja enemmän kuin koskaan ennen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vasemmistoliitto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vasemmistoliitto. Näytä kaikki tekstit
tiistai 19. marraskuuta 2019
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Avoin kirje Vasemmistoliitolle
Tervehdys vasemmistoliittolaisille tovereille!
Kun Syriza-puolue voitti Kreikan parlamenttivaalit yli 36 prosentin ääniosuudella, oli mukava katsoa, kuinka puolueenne aivan ylintä johtoa myöten iloitsi lopputuloksesta. Reaktio oli mainiossa ristiriidassa sen kanssa, mitä kokoomuslainen valtamedia yrittää meille pakkosyöttää. Kun Syriza-hehkutus jatkui, se alkoi kuitenkin näyttää ylinäytellyltä. Tuli väkisin mieleen, että entäs jos Kreikan uusi hallitus onkin kupla? Hieman sellaisia fiiliksiä ilmaantui, kun ministerilistassa näkyi pelkkiä miehiä. Tällä hetkellä (4. helmikuuta) näyttäisi, että Syriza aikoo tosissaan lunastaa heihin kohdistetut odotukset. Teidän riemuhuutonne ovat samaan aikaan vaimentuneet. Voisiko olla, etteivät teitä kiinnosta niinkään tositoimet eurokuripolitiikassa ja kreikkalaisessa yhteiskunnassa, vaan lähinnä oma tilaisuutenne saada vetoapua Suomen eduskuntavaaleissa? Jos näin on, voisiko tämä johtua siitä, että oma politiikkanne eroaa Syrizan politiikasta maltillisempaan, enemmän kompromisseja tekevään suuntaan?
Vasemmistoliitto ei ole saamassa suurimman puolueen asemaa Suomen eduskuntavaaleissa. Hyvässä lykyssä kannatuksenne saattaa yltää 10 prosenttiin; luultavammin se on välillä 8–10 %. On silti todennäköistä, että kannatus nousee vuoden 2011 eduskuntavaaleista (8,13 %). Riittääkö se teille? Ettekö halua tavoitella asemaa, jonka kansa – demokratia – antoi Syrizalle Kreikassa? Olette puhuneet avoimesti kansanrintamahallituksen mahdollisuudesta; mukana olisivat keskusta (vaalien todennäköinen voittaja), SDP (häviäjä, mutta silti kakkossuosikki) ja vasemmistoliitto (todennäköinen nousija, mutta edellisiin verrattuna pikkupuolue). Miksi tahdotte vesittää vasemmistolaisen politiikkanne jo etukäteen? Keskustan dominoimassa ja demareiden tukemassa hallituksessa vassareilla olisi 2–3 ministerinpaikkaa ja altavastaajan asema isompiin nähden (joskin lähtönne saattaisi tuolloin aiheuttaa hallituksen kaatumisen). Syriza lähti empimättä muodostamaan hallitusta, sillä se tiesi, että uudesta hallituksesta tulee hyvin pitkälti sen itsensä näköinen. Miksi vasemmistoliitto on yhtä empimättä lähdössä auttamaan keskustaa ja SDP:tä muodostamaan hallitusta, josta ei tule nimeksikään vasemmistoliiton näköinen?
Hallitus- ja Syriza-puheet ovat väistämättä oireita siitä olennaisesta, asian ytimestä, joka vallitsee vasemmistoliiton olemuksessa. Kuten jo ensimmäisen kappaleen lopussa vihjasin, minunlaiseni vasemmistoradikaalin silmään olette hämmentävän maltillisia. Missä Syriza sai äänivyöryn lupaamalla Kreikan kansalle muutosta, te ette lupaa yhtään mitään. Teillä on kyllä hyvä vaaliohjelma, jossa itse nurisisin vain EU:hun sitoutumisesta ja talouskasvun hyväksymisestä. Realistisesti ajatellen on kuitenkin tiedossa, ettei sen toteutumiseen edes pyritä, vaan ohjelmastanne toivotaan saatavan hiukan terästettä isompien puolueiden (kansanrintamatapauksessa keskustan ja SDP:n) blandikseen. Tämä "aina on hyvä saada yksikin tavoite läpi" -periaate tulee aina ilmi, kun vassariehdokkaiden kanssa juttelee. Se on politiikan vesittämistä. Tavoitteenne täytyisi olla ohjelman kokonaisvaltainen toteutuminen. Vesittymiseen olisi syytä suhtautua kielteisesti – pettymyksenä, jota kaikin voimin pyritte välttämään. Nyt jää epäilys, että jos vasemmistoliitto oikeasti uskoisi oman vaaliohjelmansa toteutuvan, siitä tehtäisiin nykyistä maltillisempi, ikään kuin valmiiksi vesitetty.
Olen ymmärtänyt, että vassaripiireissä pidetään SDP:tä hyvänä yhteistyö- ja hallituskumppanina ja keskustaakin ihan kohtalaisena. Vassarit saattavat mieltää yhä itsensä naiivisti laitavasemmalle; jos näin olisi, keskusta sijoittuisi kyllä keskelle ja SDP siitä vasemmalle. Todellisuudessa keskusta oli erään eduskuntavaaleista 2011 tehdyn tutkimuksen perusteella koko kentän toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen. SDP:n ex-puheenjohtaja Jutta Urpilainen taas määritteli puolueensa poliittiseen keskustaan jo vuonna 2008. Kansanrintamahallituksessa vasemmistoliiton teräste vesitettäisiin selvästi oikeistolaisella blandiksella. Koska hallituksessa olisi luultavimmin mukana myös oikeistolainen RKP, kokonaisuus sijoittuisi ihan vassarit mukaan lukien keskustasta oikealle, ei vasemmalle. Tällaisella hallituspolitiikalla vasemmistolaisten ei kannata hihhuloida ennen vaaleja eikä vaalien jälkeen.
Jos nyt sivuutetaan hallitushöpinät – jotka ovat pelkkää spekulointia – on teidän puolueenne, arvoisat toverit, hämmentävän maltillinen ihan muutenkin. Vassareilta on selvästi jäänyt huomaamatta, että satojatuhansia muutoshakuisia äänestäjiä ei sovinnainen ja kompromissihakuinen puhe tai toiminta tyydytä. Kirjoitin jo neljä vuotta sitten Tiedonantajan (jota moni teistä seurailee, vaikkei avoimesti myönnä) blogiin poliittisen kulttuurin muutoksesta, joka liittyi kiinteästi perussuomalaisten nousuun. Voisin väittää, etteivät persut tuoneet mukanaan poliittisen kulttuurin muutosta, vaan poliittisen kulttuurin muutos toi mukanaan persut. Vasemmistolle uusi populistinen rääväsuujoukko antoi "poliittisesti korrektin" leiman. Se leima pätee edelleen, ja mikä käsittämättömintä, te vassarit itse usein ylläpidätte sitä leimaa ettekä ymmärrä sitä kielteiseksi. Minunlaiseni radikaali, joka ei voisi kuvitellakaan äänestävänsä persuja, pitää poliittista korrektiutta täysin yksipuolisesti negatiivisena leimana. Poliittisesti korrekti puolue ei tee poliittista muutosta. Tämä on täysin yksiselitteinen fakta. Täysin älytöntä on myös, että jos vassari on joskus käyttäytynyt poliittisesti epäkorrektisti, se on tapahtunut aivan virheelliseltä pohjalta kuten Paavo Arhinmäen sateenkaarilipun heilutus Sotsissa. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat tärkeä asia, mutta naapurisovun ja idän ja lännen välisen rauhan asia sitäkin tärkeämpi.
Radikaalille vasemmistopuolueelle olisi nyt ihan oikeasti tilaus. Te ette näy ymmärtävän sitä. Ehkä teihin menee ylpeästi täydestä se valtamedian tarkoituksellinen kusetus, jossa teidät itsenne luetaan radikaalivasemmistoon. Te seuraatte ja linkitätte Hesaria ja Yleä, tarraudutte jokaiseen niissä esitettyyn "hyvään" artikkeliin tai ohjelmaan kuin pelastusrenkaaseen, ettekä suostu tunnustamaan valtamedian kaikenkattavaa kokoomuslaisuutta. Omaa vastamediaa ette edes yritä luoda. Kansan Uutiset on kohtalainen lehti ja sivusto, mutta puolue-eliittisidonnainen – enkä minä ole ainoa, jonka kommentteja on sensuroitu nettiversiosta liian radikaaleina. Vasemmistonuorten Libero on kohtalainen lehti, mutta valitettavan keskustavasemmistolainen. Vaihtoehtoiset Youtube-kanavat ynnä muut, näin eduskuntapuolueena, jätätte väheksymillenne kommunisteille ja ipulaisille – jälkimmäisiä lähellä on myös radikaali Verkkomedia, jota ette "salaliittomediaksi" ilkkuen koskaan linkitä sosiaalisessa mediassa. Niin kauan kuin pienempien radikaaliryhmien halveksintaa tapahtuu, teillä on vallanpitäjien psyyke. Näin ollen ympyrä sulkeutuu ja muistamme hallitushöpinät jälleen.
Avatessani tänään Twitterin törmäsin myös linkkiin, jonka mukaan vasemmistoliiton kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen vaatii karkinmakuisia vesipiippuja ja sähkötupakoita kiellettäväksi alaikäisiltä. Ottamatta kantaa asiasisältöön tunnistan heti aidon holhoavan SDP-leiman. Ettekö ole käsittäneet, että ihmiset ovat saaneet totaalisesti tarpeekseen holhousyhteiskunnasta? Nyt holhouksen vastustaminen jää persujen ja piraattien huoleksi. Toki myös umpikiero kokoomus yrittää saalistaa omansa, koska arvossa pitämänne oikeistomedia uskottelee ns. tyhmälle kansalle, että "poliittisesti korrekti" "vasemmisto" on holhousyhteiskunnan takana. Teidän täytyisi tehdä näkyvä ja kuuluva irtiotto siitä linjasta. Te olette 2010-luvun SDP, sillä erotuksella, että SDP:n kannatusluvut ovat aina olleet isommat kuin teidän kannatuslukunne ikinä.
Hyvät toverit! En halveksi teitä, vaikka tästä avoimesta kirjeestäni pienoinen kitkeryys tuleekin ilmi. Te olette kaikesta huolimatta eduskunnan ylivoimaisesti siedettävin puolue. Olen aidosti iloinen, jos saatte vaalivoiton. Teillä on poliittinen asema, josta SKP:n ynnä muiden piireissä vain haaveillaan. Kabineteissa voi näyttää siltä, että olette saaneet sen aseman loputtoman mukautumisen ja kompromissien myötä, mutta äänestäjien näkökulmasta olette saaneet sen vain edustamalla vaihtoehtoa nykymenolle. Älkää siis itse olko se nykymeno. Muutoin käy väistämättä niin, että teistä ei koskaan tule Suomen Syrizaa, vaan Suomen PASOK tai sen vasemmistosiipi. Vasemmiston uusi nousu tulee aikanaan joka tapauksessa – teistä riippumatta. Älkää viivyttäkö tai estäkö sitä, vaan edistäkää. Se on teidän tilaisuutenne.
Kun Syriza-puolue voitti Kreikan parlamenttivaalit yli 36 prosentin ääniosuudella, oli mukava katsoa, kuinka puolueenne aivan ylintä johtoa myöten iloitsi lopputuloksesta. Reaktio oli mainiossa ristiriidassa sen kanssa, mitä kokoomuslainen valtamedia yrittää meille pakkosyöttää. Kun Syriza-hehkutus jatkui, se alkoi kuitenkin näyttää ylinäytellyltä. Tuli väkisin mieleen, että entäs jos Kreikan uusi hallitus onkin kupla? Hieman sellaisia fiiliksiä ilmaantui, kun ministerilistassa näkyi pelkkiä miehiä. Tällä hetkellä (4. helmikuuta) näyttäisi, että Syriza aikoo tosissaan lunastaa heihin kohdistetut odotukset. Teidän riemuhuutonne ovat samaan aikaan vaimentuneet. Voisiko olla, etteivät teitä kiinnosta niinkään tositoimet eurokuripolitiikassa ja kreikkalaisessa yhteiskunnassa, vaan lähinnä oma tilaisuutenne saada vetoapua Suomen eduskuntavaaleissa? Jos näin on, voisiko tämä johtua siitä, että oma politiikkanne eroaa Syrizan politiikasta maltillisempaan, enemmän kompromisseja tekevään suuntaan?
Vasemmistoliitto ei ole saamassa suurimman puolueen asemaa Suomen eduskuntavaaleissa. Hyvässä lykyssä kannatuksenne saattaa yltää 10 prosenttiin; luultavammin se on välillä 8–10 %. On silti todennäköistä, että kannatus nousee vuoden 2011 eduskuntavaaleista (8,13 %). Riittääkö se teille? Ettekö halua tavoitella asemaa, jonka kansa – demokratia – antoi Syrizalle Kreikassa? Olette puhuneet avoimesti kansanrintamahallituksen mahdollisuudesta; mukana olisivat keskusta (vaalien todennäköinen voittaja), SDP (häviäjä, mutta silti kakkossuosikki) ja vasemmistoliitto (todennäköinen nousija, mutta edellisiin verrattuna pikkupuolue). Miksi tahdotte vesittää vasemmistolaisen politiikkanne jo etukäteen? Keskustan dominoimassa ja demareiden tukemassa hallituksessa vassareilla olisi 2–3 ministerinpaikkaa ja altavastaajan asema isompiin nähden (joskin lähtönne saattaisi tuolloin aiheuttaa hallituksen kaatumisen). Syriza lähti empimättä muodostamaan hallitusta, sillä se tiesi, että uudesta hallituksesta tulee hyvin pitkälti sen itsensä näköinen. Miksi vasemmistoliitto on yhtä empimättä lähdössä auttamaan keskustaa ja SDP:tä muodostamaan hallitusta, josta ei tule nimeksikään vasemmistoliiton näköinen?
Hallitus- ja Syriza-puheet ovat väistämättä oireita siitä olennaisesta, asian ytimestä, joka vallitsee vasemmistoliiton olemuksessa. Kuten jo ensimmäisen kappaleen lopussa vihjasin, minunlaiseni vasemmistoradikaalin silmään olette hämmentävän maltillisia. Missä Syriza sai äänivyöryn lupaamalla Kreikan kansalle muutosta, te ette lupaa yhtään mitään. Teillä on kyllä hyvä vaaliohjelma, jossa itse nurisisin vain EU:hun sitoutumisesta ja talouskasvun hyväksymisestä. Realistisesti ajatellen on kuitenkin tiedossa, ettei sen toteutumiseen edes pyritä, vaan ohjelmastanne toivotaan saatavan hiukan terästettä isompien puolueiden (kansanrintamatapauksessa keskustan ja SDP:n) blandikseen. Tämä "aina on hyvä saada yksikin tavoite läpi" -periaate tulee aina ilmi, kun vassariehdokkaiden kanssa juttelee. Se on politiikan vesittämistä. Tavoitteenne täytyisi olla ohjelman kokonaisvaltainen toteutuminen. Vesittymiseen olisi syytä suhtautua kielteisesti – pettymyksenä, jota kaikin voimin pyritte välttämään. Nyt jää epäilys, että jos vasemmistoliitto oikeasti uskoisi oman vaaliohjelmansa toteutuvan, siitä tehtäisiin nykyistä maltillisempi, ikään kuin valmiiksi vesitetty.
Olen ymmärtänyt, että vassaripiireissä pidetään SDP:tä hyvänä yhteistyö- ja hallituskumppanina ja keskustaakin ihan kohtalaisena. Vassarit saattavat mieltää yhä itsensä naiivisti laitavasemmalle; jos näin olisi, keskusta sijoittuisi kyllä keskelle ja SDP siitä vasemmalle. Todellisuudessa keskusta oli erään eduskuntavaaleista 2011 tehdyn tutkimuksen perusteella koko kentän toiseksi oikeistolaisin puolue heti kokoomuksen jälkeen. SDP:n ex-puheenjohtaja Jutta Urpilainen taas määritteli puolueensa poliittiseen keskustaan jo vuonna 2008. Kansanrintamahallituksessa vasemmistoliiton teräste vesitettäisiin selvästi oikeistolaisella blandiksella. Koska hallituksessa olisi luultavimmin mukana myös oikeistolainen RKP, kokonaisuus sijoittuisi ihan vassarit mukaan lukien keskustasta oikealle, ei vasemmalle. Tällaisella hallituspolitiikalla vasemmistolaisten ei kannata hihhuloida ennen vaaleja eikä vaalien jälkeen.
Jos nyt sivuutetaan hallitushöpinät – jotka ovat pelkkää spekulointia – on teidän puolueenne, arvoisat toverit, hämmentävän maltillinen ihan muutenkin. Vassareilta on selvästi jäänyt huomaamatta, että satojatuhansia muutoshakuisia äänestäjiä ei sovinnainen ja kompromissihakuinen puhe tai toiminta tyydytä. Kirjoitin jo neljä vuotta sitten Tiedonantajan (jota moni teistä seurailee, vaikkei avoimesti myönnä) blogiin poliittisen kulttuurin muutoksesta, joka liittyi kiinteästi perussuomalaisten nousuun. Voisin väittää, etteivät persut tuoneet mukanaan poliittisen kulttuurin muutosta, vaan poliittisen kulttuurin muutos toi mukanaan persut. Vasemmistolle uusi populistinen rääväsuujoukko antoi "poliittisesti korrektin" leiman. Se leima pätee edelleen, ja mikä käsittämättömintä, te vassarit itse usein ylläpidätte sitä leimaa ettekä ymmärrä sitä kielteiseksi. Minunlaiseni radikaali, joka ei voisi kuvitellakaan äänestävänsä persuja, pitää poliittista korrektiutta täysin yksipuolisesti negatiivisena leimana. Poliittisesti korrekti puolue ei tee poliittista muutosta. Tämä on täysin yksiselitteinen fakta. Täysin älytöntä on myös, että jos vassari on joskus käyttäytynyt poliittisesti epäkorrektisti, se on tapahtunut aivan virheelliseltä pohjalta kuten Paavo Arhinmäen sateenkaarilipun heilutus Sotsissa. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat tärkeä asia, mutta naapurisovun ja idän ja lännen välisen rauhan asia sitäkin tärkeämpi.
Radikaalille vasemmistopuolueelle olisi nyt ihan oikeasti tilaus. Te ette näy ymmärtävän sitä. Ehkä teihin menee ylpeästi täydestä se valtamedian tarkoituksellinen kusetus, jossa teidät itsenne luetaan radikaalivasemmistoon. Te seuraatte ja linkitätte Hesaria ja Yleä, tarraudutte jokaiseen niissä esitettyyn "hyvään" artikkeliin tai ohjelmaan kuin pelastusrenkaaseen, ettekä suostu tunnustamaan valtamedian kaikenkattavaa kokoomuslaisuutta. Omaa vastamediaa ette edes yritä luoda. Kansan Uutiset on kohtalainen lehti ja sivusto, mutta puolue-eliittisidonnainen – enkä minä ole ainoa, jonka kommentteja on sensuroitu nettiversiosta liian radikaaleina. Vasemmistonuorten Libero on kohtalainen lehti, mutta valitettavan keskustavasemmistolainen. Vaihtoehtoiset Youtube-kanavat ynnä muut, näin eduskuntapuolueena, jätätte väheksymillenne kommunisteille ja ipulaisille – jälkimmäisiä lähellä on myös radikaali Verkkomedia, jota ette "salaliittomediaksi" ilkkuen koskaan linkitä sosiaalisessa mediassa. Niin kauan kuin pienempien radikaaliryhmien halveksintaa tapahtuu, teillä on vallanpitäjien psyyke. Näin ollen ympyrä sulkeutuu ja muistamme hallitushöpinät jälleen.
Avatessani tänään Twitterin törmäsin myös linkkiin, jonka mukaan vasemmistoliiton kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen vaatii karkinmakuisia vesipiippuja ja sähkötupakoita kiellettäväksi alaikäisiltä. Ottamatta kantaa asiasisältöön tunnistan heti aidon holhoavan SDP-leiman. Ettekö ole käsittäneet, että ihmiset ovat saaneet totaalisesti tarpeekseen holhousyhteiskunnasta? Nyt holhouksen vastustaminen jää persujen ja piraattien huoleksi. Toki myös umpikiero kokoomus yrittää saalistaa omansa, koska arvossa pitämänne oikeistomedia uskottelee ns. tyhmälle kansalle, että "poliittisesti korrekti" "vasemmisto" on holhousyhteiskunnan takana. Teidän täytyisi tehdä näkyvä ja kuuluva irtiotto siitä linjasta. Te olette 2010-luvun SDP, sillä erotuksella, että SDP:n kannatusluvut ovat aina olleet isommat kuin teidän kannatuslukunne ikinä.
Hyvät toverit! En halveksi teitä, vaikka tästä avoimesta kirjeestäni pienoinen kitkeryys tuleekin ilmi. Te olette kaikesta huolimatta eduskunnan ylivoimaisesti siedettävin puolue. Olen aidosti iloinen, jos saatte vaalivoiton. Teillä on poliittinen asema, josta SKP:n ynnä muiden piireissä vain haaveillaan. Kabineteissa voi näyttää siltä, että olette saaneet sen aseman loputtoman mukautumisen ja kompromissien myötä, mutta äänestäjien näkökulmasta olette saaneet sen vain edustamalla vaihtoehtoa nykymenolle. Älkää siis itse olko se nykymeno. Muutoin käy väistämättä niin, että teistä ei koskaan tule Suomen Syrizaa, vaan Suomen PASOK tai sen vasemmistosiipi. Vasemmiston uusi nousu tulee aikanaan joka tapauksessa – teistä riippumatta. Älkää viivyttäkö tai estäkö sitä, vaan edistäkää. Se on teidän tilaisuutenne.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
Toisen vasemmiston puolustuspuhe
Maaliskuun 25. päivänä saatiin pureskeltavaksi yllättävä uutismälli, kun vasemmistoliiton ilmoitettiin eroavan hallituksesta. Kataisen hallituksen "kehysriihi" tuotti niin kapitalistisia ja oikeistolaisia tuloksia, että vasemmistoliitolla oli pokeria sanoutua irti koko touhusta. Hyvä niin, kai. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti vassareiden hämmentävästä henkselinpaukuttelusta, mihin verrattuna hallitukseen "pääsemistä" vuonna 2011 suorastaan häpeiltiin. Tämä on tietysti kuvaavaa: kukapa vasemmistolainen haluaisi oikeasti olla mukana kapitalismia tehostavassa hallituksessa? Vihreiden suuntaan esitettiin vihjailuja, etteivät hekään ehkä kestä hallituksen menoa loputtomiin. Vihjailuille ei kuitenkaan löytynyt katetta. Sosiaalidemokraateista ei edes vihjailtu. Tämän jälkeen pitäisi kaikille olla päivänselvää, etteivät vihreät ja SDP ole vasemmistolaisia puolueita.
Nyt meillä joka tapauksessa on eduskunnassa vasemmisto, joka kuuluu oppositioon. Hurrataanko? Ei. On tietysti hyvä, että vasemmistoliitto heikensi hallitusta lähtemällä sieltä hevon hittuun. Kaatumaan sitä ei silti saatu, eikä vassareiden toive ennenaikaisista eduskuntavaaleista (erityisesti Jyrki Kataisen ilmoitettua lähdöstään ulkomaille) takuulla toteudu. Niinpä vassareiden hallituksesta lähdön ainoa seuraus on poliittisen uskottavuuden kohottaminen. Se voi materialisoitua eurovaaleissa oman mepin myötä ja myös kevään 2015 eduskuntavaaleissa, joissa saattaa tapahtua sellainenkin ihme, että puolueen kannatus nousee ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. On tietysti parempi, että kansa äänestää vasemmistoliittoa kuin vihreitä, SDP:tä tai perussuomalaisia. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että vasemmistoliitto on tulevaisuudessakin valmis liittoutumaan kokoomuksen ja ylipäänsä oikeiston kanssa, vaikka puolueen some-aktiiveja kuinka taas hävettäisi.
Yllä saamme jo vastauksen kysymykseen, jonka moni on viime viikkoina esittänyt: miksi enää tarvitaan puoluetta vasemmistoliiton vasemmalle puolelle? Siksi, että vasemmistoliitto on ja pysyy poliittisen valtakulttuurin edustajana. Se on "salonkivasemmisto". Vassarit edustavat nyt samaa asemaa poliittisella kartalla kuin SDP 1970-luvulla. Maltilliselle uusvasemmistolaiselle se riittää, mutta radikaalimpi kääntyy "SKDL:n" puoleen. Tämän päivän "SKDL" muodostuu SKP:n ja muiden vasemmiston pienpuolueiden sekä riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistoiminnasta – kutsuttakoon sitä nimikikkailun välttämiseksi radikaalivasemmiston nimellä. Se, että radikaalivasemmiston potentiaalinen kannatus on enintään kymmenesosa SKDL:n 70-luvun kannatuksesta, ei muuta tosiasiaa mitenkään. Vasemmistoradikalismi on nyky-Suomessa heikoissa kantimissa, ja tämä tilanne täytyy hyväksyä lähtökohdaksi, kun uutta yhteistyötä ryhdytään rakentamaan.
Mitä vasemmiston "radikaalius" tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitäkö vain, ettei kokoomusherrojen kanssa lähdetä marjaan? Tämä kysymys kätkee taakseen todellisemman ongelman, jonka yhteydessä voidaan jälleen viitata entisaikojen demareihin: vasemmistoliitto haluaa hioa kapitalismin särmiä. Siksi vassarit ovat valmiita hallitukseen, että kokoomuksen ja muun oikeiston kohkausta saadaan hillityksi sisältäpäin. Hyvä niin, mutta se on sosiaalidemokraattien "tehtävä". Eduskunnasta on puuttunut – ja puuttuu kaikista silmänkääntötempuista huolimatta edelleen – vasemmisto, jolle kapitalismin särmien hiominen ei riitä vaan tehtävänä on kapitalismin nujertaminen. Tämä erottaa maltillisen ja radikaalin vasemmiston, keskusta- ja äärivasemmiston toisistaan. Tietenkään rajalinja ei tosielämässä ole yksiselitteinen: vassareiden piirissä vaikuttaa monia, joille kapitalismin kukistuminen on toivottu päämäärä, ja toisaalta eräät nuorkommunistit eivät diskurssiltaan (esim. keskittyminen Suomessa fasismin – sinänsä marginaaliseen – uhkaan kapitalistisen riiston sijaan) poikkea vassareista oleellisesti. Mutta SKDL:ssäkin oli omat vasemmistososialistinsa varsinaisten kommunistien rinnalla. Radikaalivasemmiston on sisällytettävä koko vassareiden vasen puoli ja tarjottava uskottava vaihtoehto joka ikiselle, joka kapitalismia tasa-arvoisen hyvinvoinnin nimissä vastustaa.
Tässäkään ei vielä ole koko totuus. Vaikka yhdistyneen radikaalivasemmiston poliittinen kuva saattaisi olla "radikaalivasemmistoliitto", se yksistään ei täysin perustele "toisen vasemmiston" tarvetta (vrt. aiempi kirjoitelmani kahden vasemmiston mallista). Suomen politiikassa on eräitä valtavan suuria kysymyksiä, joissa radikaaleimman vasemmiston kantaa ei edusta eduskunnassa mikään puolue. Paraatiesimerkkinä toimii EU-kysymys: vasemmistoliitto kannattaa jäsenyyttä, SKP ja kumppanit haluavat siitä eroon. Jos koko vasemmisto yhdistyisi, sen virallinen EU-kanta olisi "kyllä", koska vasemmistoliitossa se on ja pysyy enemmistömielipiteenä. Natoa koko vasemmisto vastustaa, mutta vain äärivasemmalla nähdään, että Suomi on jo puoliksi Natossa ja meidän on päästävä eroon kaikista puolustusliiton lonkeroista, ei vain vältettävä varsinainen jäsenyys. Ylipäänsä länsiliittoutuminen jakaa vasemmiston pahasti kahtia: maltilliset edustavat siinä "keskustalaista", välittävää kantaa, kun radikaalit pyrkivät siitä kokonaan irti. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa ero revähtää kouriintuntuvaksi jopa potentiaalisen "uuden SKDL:n" sisällä (mitä tapahtui tietysti vanhassakin SKDL:ssä). Missä vassarit ja kaikenlaiset revisionistit menevät halpaan kuvitellessaan, että valtamedian typerä kohkaus Venäjän sodantahtoisuudesta ja Putinin hitlermäisyydestä on uskottavaa informaatiota, radikaali äärivasemmisto näkee, että kyseessä on läntisten rahaimperialistien joukkokusetusprojekti ja todelliset fasistit löytyvät Ukrainan hallituksesta (Right Sector ja Svoboda).
Vasemmistoliitto ei siis riitä, eikä voi riittää, vaikka kuinka olisi oppositiossa. Meidän on pystytettävä ja vakiinnutettava nopeasti uusi radikaalivasemmiston yhteistyöliitto, joka 1) vastustaa koko kapitalismia tarjoten tilalle tasa-arvoisen hyvinvoinnin järjestelmää, jonka kauniimpi nimi on sosialismi, 2) antaa äänen niille radikaaleimmille vasemmistovoimille (joihin itse näen kuuluvani), jotka osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa uusvasemmistolaisen ja keskustavasemmistolaisen poliittisen diskurssin.
Nyt meillä joka tapauksessa on eduskunnassa vasemmisto, joka kuuluu oppositioon. Hurrataanko? Ei. On tietysti hyvä, että vasemmistoliitto heikensi hallitusta lähtemällä sieltä hevon hittuun. Kaatumaan sitä ei silti saatu, eikä vassareiden toive ennenaikaisista eduskuntavaaleista (erityisesti Jyrki Kataisen ilmoitettua lähdöstään ulkomaille) takuulla toteudu. Niinpä vassareiden hallituksesta lähdön ainoa seuraus on poliittisen uskottavuuden kohottaminen. Se voi materialisoitua eurovaaleissa oman mepin myötä ja myös kevään 2015 eduskuntavaaleissa, joissa saattaa tapahtua sellainenkin ihme, että puolueen kannatus nousee ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. On tietysti parempi, että kansa äänestää vasemmistoliittoa kuin vihreitä, SDP:tä tai perussuomalaisia. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että vasemmistoliitto on tulevaisuudessakin valmis liittoutumaan kokoomuksen ja ylipäänsä oikeiston kanssa, vaikka puolueen some-aktiiveja kuinka taas hävettäisi.
Yllä saamme jo vastauksen kysymykseen, jonka moni on viime viikkoina esittänyt: miksi enää tarvitaan puoluetta vasemmistoliiton vasemmalle puolelle? Siksi, että vasemmistoliitto on ja pysyy poliittisen valtakulttuurin edustajana. Se on "salonkivasemmisto". Vassarit edustavat nyt samaa asemaa poliittisella kartalla kuin SDP 1970-luvulla. Maltilliselle uusvasemmistolaiselle se riittää, mutta radikaalimpi kääntyy "SKDL:n" puoleen. Tämän päivän "SKDL" muodostuu SKP:n ja muiden vasemmiston pienpuolueiden sekä riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistoiminnasta – kutsuttakoon sitä nimikikkailun välttämiseksi radikaalivasemmiston nimellä. Se, että radikaalivasemmiston potentiaalinen kannatus on enintään kymmenesosa SKDL:n 70-luvun kannatuksesta, ei muuta tosiasiaa mitenkään. Vasemmistoradikalismi on nyky-Suomessa heikoissa kantimissa, ja tämä tilanne täytyy hyväksyä lähtökohdaksi, kun uutta yhteistyötä ryhdytään rakentamaan.
Mitä vasemmiston "radikaalius" tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitäkö vain, ettei kokoomusherrojen kanssa lähdetä marjaan? Tämä kysymys kätkee taakseen todellisemman ongelman, jonka yhteydessä voidaan jälleen viitata entisaikojen demareihin: vasemmistoliitto haluaa hioa kapitalismin särmiä. Siksi vassarit ovat valmiita hallitukseen, että kokoomuksen ja muun oikeiston kohkausta saadaan hillityksi sisältäpäin. Hyvä niin, mutta se on sosiaalidemokraattien "tehtävä". Eduskunnasta on puuttunut – ja puuttuu kaikista silmänkääntötempuista huolimatta edelleen – vasemmisto, jolle kapitalismin särmien hiominen ei riitä vaan tehtävänä on kapitalismin nujertaminen. Tämä erottaa maltillisen ja radikaalin vasemmiston, keskusta- ja äärivasemmiston toisistaan. Tietenkään rajalinja ei tosielämässä ole yksiselitteinen: vassareiden piirissä vaikuttaa monia, joille kapitalismin kukistuminen on toivottu päämäärä, ja toisaalta eräät nuorkommunistit eivät diskurssiltaan (esim. keskittyminen Suomessa fasismin – sinänsä marginaaliseen – uhkaan kapitalistisen riiston sijaan) poikkea vassareista oleellisesti. Mutta SKDL:ssäkin oli omat vasemmistososialistinsa varsinaisten kommunistien rinnalla. Radikaalivasemmiston on sisällytettävä koko vassareiden vasen puoli ja tarjottava uskottava vaihtoehto joka ikiselle, joka kapitalismia tasa-arvoisen hyvinvoinnin nimissä vastustaa.
Tässäkään ei vielä ole koko totuus. Vaikka yhdistyneen radikaalivasemmiston poliittinen kuva saattaisi olla "radikaalivasemmistoliitto", se yksistään ei täysin perustele "toisen vasemmiston" tarvetta (vrt. aiempi kirjoitelmani kahden vasemmiston mallista). Suomen politiikassa on eräitä valtavan suuria kysymyksiä, joissa radikaaleimman vasemmiston kantaa ei edusta eduskunnassa mikään puolue. Paraatiesimerkkinä toimii EU-kysymys: vasemmistoliitto kannattaa jäsenyyttä, SKP ja kumppanit haluavat siitä eroon. Jos koko vasemmisto yhdistyisi, sen virallinen EU-kanta olisi "kyllä", koska vasemmistoliitossa se on ja pysyy enemmistömielipiteenä. Natoa koko vasemmisto vastustaa, mutta vain äärivasemmalla nähdään, että Suomi on jo puoliksi Natossa ja meidän on päästävä eroon kaikista puolustusliiton lonkeroista, ei vain vältettävä varsinainen jäsenyys. Ylipäänsä länsiliittoutuminen jakaa vasemmiston pahasti kahtia: maltilliset edustavat siinä "keskustalaista", välittävää kantaa, kun radikaalit pyrkivät siitä kokonaan irti. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa ero revähtää kouriintuntuvaksi jopa potentiaalisen "uuden SKDL:n" sisällä (mitä tapahtui tietysti vanhassakin SKDL:ssä). Missä vassarit ja kaikenlaiset revisionistit menevät halpaan kuvitellessaan, että valtamedian typerä kohkaus Venäjän sodantahtoisuudesta ja Putinin hitlermäisyydestä on uskottavaa informaatiota, radikaali äärivasemmisto näkee, että kyseessä on läntisten rahaimperialistien joukkokusetusprojekti ja todelliset fasistit löytyvät Ukrainan hallituksesta (Right Sector ja Svoboda).
Vasemmistoliitto ei siis riitä, eikä voi riittää, vaikka kuinka olisi oppositiossa. Meidän on pystytettävä ja vakiinnutettava nopeasti uusi radikaalivasemmiston yhteistyöliitto, joka 1) vastustaa koko kapitalismia tarjoten tilalle tasa-arvoisen hyvinvoinnin järjestelmää, jonka kauniimpi nimi on sosialismi, 2) antaa äänen niille radikaaleimmille vasemmistovoimille (joihin itse näen kuuluvani), jotka osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa uusvasemmistolaisen ja keskustavasemmistolaisen poliittisen diskurssin.
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Kahden vasemmiston malli
Kuten aika moni nykypolitiikan skeptikko on sanonut, Suomen eduskunta on "säätiöity". Kahdeksan eduskuntapuoluetta on parempi juttu kuin USA:n republikaani-demokraatti-systeemi, mutta todelliset vaihtoehdot saadaan pidetyksi ulkona meikäläisestäkin systeemistä. Eduskuntapuolueet maksavat vaalitukea itselleen ja varmistavat mediajyräyksellä paikkansa seuraavassakin eduskunnassa. Kaikilla kahdeksalla puolueella on selkeästi oma roolinsa, ja koska pohjoismaisessa demokratiassa tarvitaan myös vasemmisto, sen roolia näyttelee eduskunnassa vasemmistoliitto. Muita vasemmistoja "eduskuntasäätiö" ei tunne, tarvitse eikä tahdo.
Vähän väliä tulee kuitenkin päivänselväksi, miksi nykyinen eduskuntavasemmisto ei oikeasti riitä. Yksi näkökulma avautui, kun vasemmistoliiton puheenjohtaja – ja ministeri – Paavo Arhinmäki kävi heiluttamassa sateenkaarilippua yleisurheilun MM-kisoissa Moskovassa. Koko keskustavasemmisto aina vasemmistovihreitä ja -demareita myöten on hurrannut, kuinka rohkea Paavo uskalsi olla: hän puolusti avoimesti seksuaalivähemmistöjä naapurimaassa, joka tunnetusti sortaa seksuaalivähemmistöjä. Olihan se rohkeaa, mikäli rohkeus samastetaan punkkareiden räväkkiin ilmauksiin anarkistisessa mielenosoituksessa. Valitettavasti Venäjän päätöksentekijöinä ei ole yhtään punkkaria eikä anarkismi Venäjän kansan keskuudessa erityisen suosittua. Koska Arhinmäki on ministeri, hän edustaa myös Suomea, ja voidaan olla varmoja, että venäläisestä valtavirtanäkökulmasta ministerin pussyriotmainen "huliganismi" on nousukasmaisen pienen naapurimaan avoimen nenäkästä vittuilua.
Periaatteessa vähemmistöjen huonon aseman esiintuominen on tietysti hyvä juttu. Olisi myös paikallaan, että seksuaalivähemmistöjen asema oikeasti paranisi Venäjällä. Se, ettei vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri hallitse tai edes tahdo hallita keinoja, joilla asiat voisivat mennä paremmin perille venäläiseen tajuntaan, osoittaa alkeellista tietoisuudentasoa. Arhinmäki pitäytyy mieluiten keinoissa, jotka näyttävät hyvältä moderniin länsimaiseen silmään, sillä hän ei selvästi piittaa lainkaan perinteisestä itämaisesta silmästä. "Meidän juttu" on keskustavasemmiston mielestä parempi kuin "niiden juttu". Kyseessä on lievempi versio samasta asiasta, mitä USA tekee pyristelemällä muun muassa Iranin kimppuun. Se haluaa levittää länsimaista elämäntapaa ja länsimaisia asenteita, jotka takaavat valtavat mahdollisuudet länsimaiselle bisnekselle. Jos kokoomus syyllistyy tämänkaltaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää, mutta kun vasemmiston tointa "eduskuntasäätiössä" hoitava ryhmä sortuu samaan, kyseessä on pienoinen skandaali.
Toinen ongelma on suomalaisen eduskuntavasemmiston eli keskustavasemmiston yksilökeskeisyys, jonka tapaus Arhinmäki tuo myös esiin. Yhteiskuntarakenteiden muuttamisen ja sosialismin sijaan ihanteeksi on otettu jokaisen kansalaisen oikeus oman identiteetin hyväksyntään. Asia sinänsä on jälleen OK. En kaipaa paluuta yhteiskuntaan, jossa homojen on oltava "kaapissa", transsukupuolisista puhumattakaan. Mutta jos siinä on koko juttu, niin asetelma kavaltaa, että keskustavasemmiston mielestä yhteiskuntarakenteet ja kapitalismi ovat OK. Järjestelmä kaipaa vain hienosäätöä, ei perinpohjaista muuttamista. Tällaisen keskitien liberaalidemariuden myyminen ainoana hyväksyttynä "vasemmistona" on huijaus, ja sen tähden Suomeeen tarvitaan toinen vahva vasemmistoryhmittymä, joka on oikeasti vasemmalla.
Millä tavoin "toinen vasemmisto" sitten poikkeaisi nykyisestä eduskuntavasemmistosta? On aika tarpeetonta vaatia esimerkiksi yhtenäistä suhtautumista Paavo Arhinmäen sateenkaarilipputempaukseen: jotkut näkevät siinä oikeanlaista menemisen meininkiä, joka ei säväytä minunlaistani asioita kauan pyöritellyttä takapihafilosofia. Oleellisempaa kuin suhde tällaisiin yksittäistapauksiin onkin asioiden arvojärjestys. Ensisijainen pyrkimys on syytä olla kapitalismin nujertaminen ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen muuttaminen. Koska puolueen tms. yhteenliittymän toiminta-alue on Suomi, keskitytään ensisijaisesti Suomeen eikä tuudittauduta kuvitelmaan, että meillä on kaikki kohtalaisen hyvin. Siltä pohjalta ei yksinkertaisesti synny muutosta. "Toisen vasemmiston" on myös tiedostettava tällaiset asioiden väliset vaikutusyhteydet ja levitettävä sitä tietoisuutta niin kuin sellainen vasemmisto, joka saa oikeasti jotain aikaan, on aina tehnyt. Vasemmiston uusi yhteenliittymä ei saa tukea bisnesnäkökohtia eikä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka alkeellisesti tiedostaen näyttää "kivalta", mutta jonka taakse kätkeytyy porvareiden tai suurpääoman intressi. Lisäksi "toinen vasemmisto" ei saa olla yksi puolue muiden joukossa – samassa rintamassa vasemmistoliiton, vihreiden ja ehkä SDP:n kanssa – vaan täysin eri ryhmä, jolla on täysin oma poliittinen diskurssi. Missä vihreät tekevät pesäeron perussuomalaisiin ja vasemmistoliitto myötäilee vihreitä, uuden vasemmiston on tehtävä pesäero nimenomaan kokoomukseen, aina ja ensisijaisesti kokoomukseen – vihreistä ja vasemmistoliitosta riippumatta. Ei ole olemassa hyvää kapitalismia, ja Suomen ensisijainen kapitalistipuolue on tänään ja pysyvästi kokoomus.
Entäpä ne ihmisoikeudet, se yksilönvapaus ja oikeus omaan hyväksyttyyn identiteettiin? Entäpä suhde niihin maihin, jotka edellä mainittuja asioita polkevat? Keskustavasemmisto, joka ei oikeasti näe omassa pesässä putsattavaa, ajattelee tässä yhteydessä Venäjää, Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Irania ynnä muita. Kriittisin osa keskustavasemmistoa saattaa nostaa joukkoon myös USA:n. Uuden vasemmiston yhteenliittymän on kyettävä oivaltamaan tässä yhteydessä: "Niin, suhde Suomeen." Niin kuin USA julistaa ja levittää demokratiaa, joka on heidän omassa pesässään aivan surkeassa jamassa, niin myös Suomi tyrkyttää naapureilleen asioita, jotka eivät itselläkään ole hoidossa. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon homot saavat näkyvyyttä kaupallisessa mediassa, vaan siitä millainen oikeus jokaisella ihmisellä on oikeasti elää niin kuin haluaa ja hyväksi tuntee. "Toisen vasemmiston" on ymmärrettävä, että ihminen on vapaa päättämään itse omasta elämästään. Vain silloin, kun ihminen pyrkii päättämään toistenkin elämistä, yhteiskunnalla on asiaan jotakin sanottavaa. "Suvaitseva" ja "liberaali" nyky-Suomi on täpösen täynnä rajoituksia, kieltoja, uhkailua, maanittelua, painostusta, keppejä, porkkanoita ja sovinnaisuussääntöjä sen tähden, että ihmiset eläisivät niin kuin kapitalistinen bisnestalous haluaa heidän elävän.
Eduskuntavaalien 2015 lähestyessä saamme läpikäydä näytelmän, jossa eduskunta yrittää säilyttää säätiömuotonsa ja estää oikeasti vasemmistolaisen vasemmiston läpimurron sisäänsä. Mutta jos (mieli tekisi sanoa: kun) se tapahtuu, eduskunta saa tottua kahden vasemmiston malliin – ja säätiömallin purkautumiseen.
Vähän väliä tulee kuitenkin päivänselväksi, miksi nykyinen eduskuntavasemmisto ei oikeasti riitä. Yksi näkökulma avautui, kun vasemmistoliiton puheenjohtaja – ja ministeri – Paavo Arhinmäki kävi heiluttamassa sateenkaarilippua yleisurheilun MM-kisoissa Moskovassa. Koko keskustavasemmisto aina vasemmistovihreitä ja -demareita myöten on hurrannut, kuinka rohkea Paavo uskalsi olla: hän puolusti avoimesti seksuaalivähemmistöjä naapurimaassa, joka tunnetusti sortaa seksuaalivähemmistöjä. Olihan se rohkeaa, mikäli rohkeus samastetaan punkkareiden räväkkiin ilmauksiin anarkistisessa mielenosoituksessa. Valitettavasti Venäjän päätöksentekijöinä ei ole yhtään punkkaria eikä anarkismi Venäjän kansan keskuudessa erityisen suosittua. Koska Arhinmäki on ministeri, hän edustaa myös Suomea, ja voidaan olla varmoja, että venäläisestä valtavirtanäkökulmasta ministerin pussyriotmainen "huliganismi" on nousukasmaisen pienen naapurimaan avoimen nenäkästä vittuilua.
Periaatteessa vähemmistöjen huonon aseman esiintuominen on tietysti hyvä juttu. Olisi myös paikallaan, että seksuaalivähemmistöjen asema oikeasti paranisi Venäjällä. Se, ettei vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri hallitse tai edes tahdo hallita keinoja, joilla asiat voisivat mennä paremmin perille venäläiseen tajuntaan, osoittaa alkeellista tietoisuudentasoa. Arhinmäki pitäytyy mieluiten keinoissa, jotka näyttävät hyvältä moderniin länsimaiseen silmään, sillä hän ei selvästi piittaa lainkaan perinteisestä itämaisesta silmästä. "Meidän juttu" on keskustavasemmiston mielestä parempi kuin "niiden juttu". Kyseessä on lievempi versio samasta asiasta, mitä USA tekee pyristelemällä muun muassa Iranin kimppuun. Se haluaa levittää länsimaista elämäntapaa ja länsimaisia asenteita, jotka takaavat valtavat mahdollisuudet länsimaiselle bisnekselle. Jos kokoomus syyllistyy tämänkaltaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää, mutta kun vasemmiston tointa "eduskuntasäätiössä" hoitava ryhmä sortuu samaan, kyseessä on pienoinen skandaali.
Toinen ongelma on suomalaisen eduskuntavasemmiston eli keskustavasemmiston yksilökeskeisyys, jonka tapaus Arhinmäki tuo myös esiin. Yhteiskuntarakenteiden muuttamisen ja sosialismin sijaan ihanteeksi on otettu jokaisen kansalaisen oikeus oman identiteetin hyväksyntään. Asia sinänsä on jälleen OK. En kaipaa paluuta yhteiskuntaan, jossa homojen on oltava "kaapissa", transsukupuolisista puhumattakaan. Mutta jos siinä on koko juttu, niin asetelma kavaltaa, että keskustavasemmiston mielestä yhteiskuntarakenteet ja kapitalismi ovat OK. Järjestelmä kaipaa vain hienosäätöä, ei perinpohjaista muuttamista. Tällaisen keskitien liberaalidemariuden myyminen ainoana hyväksyttynä "vasemmistona" on huijaus, ja sen tähden Suomeeen tarvitaan toinen vahva vasemmistoryhmittymä, joka on oikeasti vasemmalla.
Millä tavoin "toinen vasemmisto" sitten poikkeaisi nykyisestä eduskuntavasemmistosta? On aika tarpeetonta vaatia esimerkiksi yhtenäistä suhtautumista Paavo Arhinmäen sateenkaarilipputempaukseen: jotkut näkevät siinä oikeanlaista menemisen meininkiä, joka ei säväytä minunlaistani asioita kauan pyöritellyttä takapihafilosofia. Oleellisempaa kuin suhde tällaisiin yksittäistapauksiin onkin asioiden arvojärjestys. Ensisijainen pyrkimys on syytä olla kapitalismin nujertaminen ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen muuttaminen. Koska puolueen tms. yhteenliittymän toiminta-alue on Suomi, keskitytään ensisijaisesti Suomeen eikä tuudittauduta kuvitelmaan, että meillä on kaikki kohtalaisen hyvin. Siltä pohjalta ei yksinkertaisesti synny muutosta. "Toisen vasemmiston" on myös tiedostettava tällaiset asioiden väliset vaikutusyhteydet ja levitettävä sitä tietoisuutta niin kuin sellainen vasemmisto, joka saa oikeasti jotain aikaan, on aina tehnyt. Vasemmiston uusi yhteenliittymä ei saa tukea bisnesnäkökohtia eikä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka alkeellisesti tiedostaen näyttää "kivalta", mutta jonka taakse kätkeytyy porvareiden tai suurpääoman intressi. Lisäksi "toinen vasemmisto" ei saa olla yksi puolue muiden joukossa – samassa rintamassa vasemmistoliiton, vihreiden ja ehkä SDP:n kanssa – vaan täysin eri ryhmä, jolla on täysin oma poliittinen diskurssi. Missä vihreät tekevät pesäeron perussuomalaisiin ja vasemmistoliitto myötäilee vihreitä, uuden vasemmiston on tehtävä pesäero nimenomaan kokoomukseen, aina ja ensisijaisesti kokoomukseen – vihreistä ja vasemmistoliitosta riippumatta. Ei ole olemassa hyvää kapitalismia, ja Suomen ensisijainen kapitalistipuolue on tänään ja pysyvästi kokoomus.
Entäpä ne ihmisoikeudet, se yksilönvapaus ja oikeus omaan hyväksyttyyn identiteettiin? Entäpä suhde niihin maihin, jotka edellä mainittuja asioita polkevat? Keskustavasemmisto, joka ei oikeasti näe omassa pesässä putsattavaa, ajattelee tässä yhteydessä Venäjää, Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Irania ynnä muita. Kriittisin osa keskustavasemmistoa saattaa nostaa joukkoon myös USA:n. Uuden vasemmiston yhteenliittymän on kyettävä oivaltamaan tässä yhteydessä: "Niin, suhde Suomeen." Niin kuin USA julistaa ja levittää demokratiaa, joka on heidän omassa pesässään aivan surkeassa jamassa, niin myös Suomi tyrkyttää naapureilleen asioita, jotka eivät itselläkään ole hoidossa. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon homot saavat näkyvyyttä kaupallisessa mediassa, vaan siitä millainen oikeus jokaisella ihmisellä on oikeasti elää niin kuin haluaa ja hyväksi tuntee. "Toisen vasemmiston" on ymmärrettävä, että ihminen on vapaa päättämään itse omasta elämästään. Vain silloin, kun ihminen pyrkii päättämään toistenkin elämistä, yhteiskunnalla on asiaan jotakin sanottavaa. "Suvaitseva" ja "liberaali" nyky-Suomi on täpösen täynnä rajoituksia, kieltoja, uhkailua, maanittelua, painostusta, keppejä, porkkanoita ja sovinnaisuussääntöjä sen tähden, että ihmiset eläisivät niin kuin kapitalistinen bisnestalous haluaa heidän elävän.
Eduskuntavaalien 2015 lähestyessä saamme läpikäydä näytelmän, jossa eduskunta yrittää säilyttää säätiömuotonsa ja estää oikeasti vasemmistolaisen vasemmiston läpimurron sisäänsä. Mutta jos (mieli tekisi sanoa: kun) se tapahtuu, eduskunta saa tottua kahden vasemmiston malliin – ja säätiömallin purkautumiseen.
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
Kuka huijasi sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun?
Kun eräs Twitter-seurattavani linkitti "Suomen äärioikeisto" -blogisivun, jolle oli koottu Hesariin ja Tiede-lehteen kirjoittaneen toimittaja Marko Hamilon Facebook-möläytyksiä, ensireaktioni oli: "Ei! Taasko?" Samoihin sanoihin tiivistyy varmasti usean muunkin sivua vilkaisseen reaktio. Samoja käsityksiä punavihreydestä ja maahanmuuttokriittisyydestä (joka joissakin tapauksissa on islamofobiaa) on saanut lukea vähän siellä ja täällä. Yhtä valitettavaa kuin samojen idioottimaisten möläytysten lukeminen yhä uudelleen on se, ettei moni punavihreäksi identifioituva tarkastele asiaa ensireaktiota pidemmälle. Tai jos niin tekee, suunta on väärä.
Lähden liikkeelle perusasiasta. Marko Hamilon ja monen muun käsitys siitä, että suomalainen mediakenttä on täysin "punavihreiden" hallussa, on täysin väärä. Itse olen ekologisesti tiedostavana (ääri)vasemmistolaisena jatkuvasti täysin pöyristynyt valtamedian oikeistolaisuudesta. Samojen kapitalististen valheiden lukeminen on minunlaiselleni niin silkkaa mielensäpahoittamista, etten ole lukenut esimerkiksi Hesaria tai Aamulehteä aktiivisesti pitkään aikaan. Jos niiden nettisivustoille erehdyn, tai selaan hetken paperipainosta ravitsemusliikkeessä, törmään jo otsikoissa sellaiseen uusliberalistiseen tai USA/Nato-mieliseen propagandaan, että tuohdun itselleni koko median avaamisesta. Sama oikeistokohkaus on jatkunut 1990-luvulta saakka – siis ajalta, jolloin Hamilonkin mainitsemat "vanhat taistolaiset" eivät vielä olleet eläkkeellä. Ei siis voi puhua "punavihreästä" tai "vihervasemmistolaisesta" mediasta. "Viheroikeistolainen" voisi olla jo lähempänä.
Harvinaisen surulliseksi minut näin punavihreältä kannalta tekee se, että osa vasemmistosta – vihreistä puhumattakaan – nielaisee syötin koukkuineen päivineen. He hylkäävät hyvällä nupulla olevan mediakritiikkinsä ja alkavat puolustaa valtamediaa, kun sitä syytetään "punavihreäksi". Tästä, jos jostakin, syntyy vaikutelma, että mediakenttä todellakin on punavihreiden hallussa ja toimii niin kuin vihreät ja vasemmisto haluavat. Näin ollen naiivin keskustavasemmiston (ja vihreiden) reaktio tukee lietsottua harhakuvaa yhtä paljon kuin itse harhakuvan lietsonta sinänsä. Samaa harhaa toteuttaa myös se, että nimet Suomen Vastarintaliike ja Suomen Vapautusrintama kuuluvat äärioikeistolaisille järjestöille. Tyhmemmälle muodostuu kerta kaikkiaan kokonaisvaikutelma, että Suomi on vasemmiston hallussa ja oikeisto haluaa vapauttaa maamme punavihreästä diktatuurista.
Tällainen käsittämätön silmänkääntötemppu vaatii seurakseen piiloisia harhanäkemyksiä oikeistosta ja vasemmistosta. Hamilo muun muassa määrittelee äärioikeiston (tai sen, mistä sitä nimeä käytetään) ja oman poliittisen identiteettinsä näin: "Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemääräämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia." Koska Hamilo hyökkää jopa saman postauksen kommenteissaan äärivasemmistoa vastaan, puheenvuoro sisältää taustaoletuksen, että (ääri)vasemmisto hyväksyy kritiikittömästi maahanmuuton, hylkää kansallisen itsemääräämisoikeuden eikä arvostele Euroopan unionia. Tämä on tietysti karkea valhe. Mitä kauemmas vasemmalle mennään, sitä EU-kriittisemmäksi meno muuttuu. "Kansallinen" on tietysti oikeistolainen adjektiivi, koska vasemmisto kyseenalaistaa kansan käsitteen, mutta ylikansallisen vallan sijaan todellinen vasemmisto kannattaa aina valtakunnallista ja jopa alueellista ja paikallista päätäntävaltaa. Maahanmuuttokritiikki taas on vasemmalla, ei yksisilmäistä maahanmuuttokielteisyyttä kuten oikeistokonservatiiveilla, vaan nimenomaan maahanmuuttokritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasemmalla näet nähdään, kuinka ulkomaista halpatyövoimaa houkutellaan Suomeen riistettäväksi ja huijattavaksi olemattomilla palkoilla ja parakkimajoituksella maamme omien työttömyyslukujen pyrkiessä aina vain ylöspäin.
Mistä löytyy se poliittinen toimija, joka on oikeasti maahanmuutto- ja EU-kritiikitön eikä piittaa vähääkään siitä, että suomalaiset (tässä yhteydessä Suomen asukkaat) päättäisivät Suomen asioista? Äärivasemmalta se ei löydy, ei edes keskustavasemmistosta. Vihreillä on kyllä se leima tiukassa ja he joskus itsekin sitä esittelevät, mutta vihreiden aate on klassista liberalismia, joka ainakin pohjimmiltaan uskoo demokratiaan klassisessa merkityksessä – toisin kuin uusliberalismi. (Vasemmistolaisuuden kanssa vihreiden aatteella ei ole mitään tekemistä.) Sen sijaan edellä ilmaistu poliittinen positio – täsmällisin vastakohta sille, mitä Marko Hamilo ja hänen kaltaisensa väittävät edustavansa – löytyy kokoomuksesta. Siis oikeistosta! On toki tiedossa, että perussuomalaiset (joita Hamilo puolustaa, ellei itse ole jäsen) eivät halua kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen; moni muistaa myös, että moni valtamediatoimittaja (toisin sanoen Hamilon ja kumppaneiden "unohtama" oikeistojournalisti) väitti viime eduskuntavaalien aikoihin persujen kuuluvan vasemmistoon. Silti tämä oivallus tulee yllätyksenä, onhan oikeistokonservatiivien ja vihervasemmiston välinen ristiriita niin musertavan stereotyyppinen "totuus". Totuuden nimessä on sanottava, että kokoomus käyttää sujuvasti adjektiiviattribuuttia "kansallinen" jopa omassa virallisessa nimessään. Mutta sanoissa, retoriikassa, on helpompi valehdella kuin teoissa.
Mikä usuttaa konservatiivisen oikeiston, jonka retoriikkaan kuuluvat sujuvasti substantiivit "vastarinta" ja "vapautus", vihervasemmiston eikä viheroikeiston kimppuun? Ensimmäinen huomio kiinnittyy tietysti sanojen "oikeisto" ja "vasemmisto" käyttöön: oikeisto ja vasemmisto ovat joka tapauksessa vastakkain. Miksi kokoomus ja vasemmistoliitto sitten viihtyvät samassa hallituksessa? Vassareiden kenttä voi tietysti olla viihtymisestä eri mieltä. Luonnollisesti vasemmistoliiton – ja "punavihreiden" – voi nähdä aika selvästi edustavan liberaalia vasemmistoa, mikä on entistäkin luontevampi vastapuoli konservatiiviselle oikeistolle ja vie heidät lähemmäksi liberaalia oikeistoa, mitä kokoomus teeskentelee olevansa. Olen edellä (ja muun muassa tässä blogitekstissäni) esitellyt, mikä erottaa uusliberalismin klassisesta liberalismista. On myös kuvaavaa, että uusliberalismi on usein juurtunut nimenomaan perinteisiin konservatiivipuolueisiin, mikä kokoomus kaikesta propagandasta huolimatta on. Lisäksi täytyy huomioida, että vasemmistoliitto edustaa keskustavasemmistoa eikä äärivasemmistolaisuus ole äärivasemmistoliittolaisuutta, vaan sellaista vasemmistolaisuutta, joka ei ole korruptoitunut oikealle niin kuin vasemmistoliiton valtalinja. Vasemmisto on kautta aikojen puhunut vastarinnasta ja vapautuksesta, ja toisin kuin oikeistopersujen retoriikka ymmärtää, puhuu niistä yhä edelleen. Vasemmisto ei siis ole vallassa sen enempää kuin oikeistopersutkaan: vasemmistoliitto on kyllä hallituksessa, mutta toteuttaa siellä uusliberalistista politiikkaa, kun taas persuilla on vähemmän poliittista ja enemmän hegemonista valtaa (valitettava totuus edelleen).
Samalla tavoin kuin konservatiivinen oikeisto on usutettu punavihreiden kimppuun, myös punavihreät on kauhistunein (ja usein aivan pihalla olevin) reaktioin usutettu konservatiivisen oikeiston kimppuun. Kumpikaan ryhmä ei ole vallassa. Molemmat puhuvat "vastarinnasta" ja "vapautumisesta". Kumpikin katsoo olevansa sorrettujen puolella. Molemmat pitävät toisiaan sortajinaan, ja puolustamansa kansan sortajina – ainakin osittain. Tässä asetelmassa ei ole mitään järkeä, vaan koko homma haiskahtaa taidokkaasti suunnitellulta huijaukselta. Ylintä valtaa käyttää Suomessa aivan eri kansanryhmä ja sen tukena aivan eri poliittinen ryhmä. Kyseessä on kokoomus ja heidän edustamansa suurkapitalistit. Sama kokoomus välttyy myös oikeistokonservatiivien vihanpurkaukselta, kun on kyse vallan luovuttamisesta ylikansallisille toimijoille, vaikka nimenomaan se on koko luovutusprosessin pääsuunnittelija. Sen sijaan viha kohdistuu vasemmistoon ja vihreisiin, joista varsinkin ensimmäisellä on asian kanssa melkoisen vähän tekemistä. Vasemmistoliitosta ja vihreistä on tehty kokoomuksen apupuolueita, kun niissä on hivutettu läpi käsitys persuista vihoviimeisinä yhteistyökumppaneina; heihin verrattuna kokoomus, vasemmiston perinteinen ja todellinen vihollinen, näyttää välttävältä ja samalla välttyy (keskusta)vasemmiston vihareaktioilta. Suurkapitalistit pyörittävät viime kädessä myös valtamediaa, jonka oikeistomielisyys herättää minunlaisessani vasemmistoradikaalissa kiukkureaktioita. Näyttää päivänselvältä, että tämän poliittisen kokonaisharhan ylläpitäminen palvelee nimenomaan kokoomusta (ja suurkapitalisteja), ja se saattaa hyvinkin olla koko huijauksen pääsuunnittelija – mikä ei olisi mahdotonta nykyisenä aikana, jolloin media (yhtäältä junttausta tarjoava valtamedia, toisaalta oveluutta kysyvä sosiaalinen media) hallitsee ihmiselämiä totaalisemmin kuin koskaan ennen.
Kokoomuksen strategista oveluutta ilmaisee myös muuan yllättävä upouusi esimerkki, jonka voi tiivistää nimeen Päivi Räsänen. Kun kristillisdemokraattien puheenjohtaja oli taas mennyt möläyttämään niin pahoin, että kirkosta eroaminen kiihtyi entisestään, sosiaalisessa mediassa hyökättiin tietysti hänen kimppuunsa. Joku tai jokin syötti someen meemin, että Räsäsen pahin moka oli nimenomaan lain kyseenalaistaminen ministerinä. Tämä on tietysti aika konservatiivinen perustelu, mutta sai tuekseen kymmenet vasemmistolaiset ja vihreät – joista ainakaan ensimmäisen suunnalta näin konservatiivinen idea tuskin lähtisi. Vasemmistoliitto ja vihreät kuitenkin istuvat kristillisdemokraattien kanssa samassa hallituksessa, joten hallituksen kritisoijat suuntasivat – sangen ymmärrettävästi – teränsä näihin hallituksessa istuviin Räsäs-kriitikoihin. Saattaa olla, että tämä hiljensi vasemmistoliiton (ja vihreiden) reaalipoliitikot vaatimasta ministerin eroa. Tässä vaiheessa parrasvaloihin asteli määrätietoisesti ryhmä kokoomuslaisia, jotka suosittelivat avoimesti Päivi Räsäsen eroa tehtävästään – ja valtamedia julisti sen tuossa tuokiossa koko kansalle. Puolue, joka uskalsi kyseenalaistaa hallituskoalition, ei ollutkaan hallituksen marginaaliin kuuluva vasemmistoliitto tai vihreät vaan hallituksen suurin ja kaunein, kokoomus, jonka kannatus olikin juuri onnistuttu sössimään alamäkeen.
Vielä viimeiseen kappaleeseen tiivistän: älkää menkö lankaan, konservatiivit. Teidän maanne on myynyt kokoomus eikä vasemmisto. Älkää menkö lankaan, vasemmistolaiset: tämän maan sortovalta on kokoomuskapitalisteilla eikä fasistipersuilla. Ei mennä lankaan, kansalaiset: tämän maan mediavalta ei ole punavihreillä vaan oikeistolla. Jos haluamme puolustaa sorrettuja, selvitetään ensin oikeasti, kuka sortaa ja ketä. Kokoomus ja suurkapitalistit huijasivat sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun.
Lähden liikkeelle perusasiasta. Marko Hamilon ja monen muun käsitys siitä, että suomalainen mediakenttä on täysin "punavihreiden" hallussa, on täysin väärä. Itse olen ekologisesti tiedostavana (ääri)vasemmistolaisena jatkuvasti täysin pöyristynyt valtamedian oikeistolaisuudesta. Samojen kapitalististen valheiden lukeminen on minunlaiselleni niin silkkaa mielensäpahoittamista, etten ole lukenut esimerkiksi Hesaria tai Aamulehteä aktiivisesti pitkään aikaan. Jos niiden nettisivustoille erehdyn, tai selaan hetken paperipainosta ravitsemusliikkeessä, törmään jo otsikoissa sellaiseen uusliberalistiseen tai USA/Nato-mieliseen propagandaan, että tuohdun itselleni koko median avaamisesta. Sama oikeistokohkaus on jatkunut 1990-luvulta saakka – siis ajalta, jolloin Hamilonkin mainitsemat "vanhat taistolaiset" eivät vielä olleet eläkkeellä. Ei siis voi puhua "punavihreästä" tai "vihervasemmistolaisesta" mediasta. "Viheroikeistolainen" voisi olla jo lähempänä.
Harvinaisen surulliseksi minut näin punavihreältä kannalta tekee se, että osa vasemmistosta – vihreistä puhumattakaan – nielaisee syötin koukkuineen päivineen. He hylkäävät hyvällä nupulla olevan mediakritiikkinsä ja alkavat puolustaa valtamediaa, kun sitä syytetään "punavihreäksi". Tästä, jos jostakin, syntyy vaikutelma, että mediakenttä todellakin on punavihreiden hallussa ja toimii niin kuin vihreät ja vasemmisto haluavat. Näin ollen naiivin keskustavasemmiston (ja vihreiden) reaktio tukee lietsottua harhakuvaa yhtä paljon kuin itse harhakuvan lietsonta sinänsä. Samaa harhaa toteuttaa myös se, että nimet Suomen Vastarintaliike ja Suomen Vapautusrintama kuuluvat äärioikeistolaisille järjestöille. Tyhmemmälle muodostuu kerta kaikkiaan kokonaisvaikutelma, että Suomi on vasemmiston hallussa ja oikeisto haluaa vapauttaa maamme punavihreästä diktatuurista.
Tällainen käsittämätön silmänkääntötemppu vaatii seurakseen piiloisia harhanäkemyksiä oikeistosta ja vasemmistosta. Hamilo muun muassa määrittelee äärioikeiston (tai sen, mistä sitä nimeä käytetään) ja oman poliittisen identiteettinsä näin: "Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemääräämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia." Koska Hamilo hyökkää jopa saman postauksen kommenteissaan äärivasemmistoa vastaan, puheenvuoro sisältää taustaoletuksen, että (ääri)vasemmisto hyväksyy kritiikittömästi maahanmuuton, hylkää kansallisen itsemääräämisoikeuden eikä arvostele Euroopan unionia. Tämä on tietysti karkea valhe. Mitä kauemmas vasemmalle mennään, sitä EU-kriittisemmäksi meno muuttuu. "Kansallinen" on tietysti oikeistolainen adjektiivi, koska vasemmisto kyseenalaistaa kansan käsitteen, mutta ylikansallisen vallan sijaan todellinen vasemmisto kannattaa aina valtakunnallista ja jopa alueellista ja paikallista päätäntävaltaa. Maahanmuuttokritiikki taas on vasemmalla, ei yksisilmäistä maahanmuuttokielteisyyttä kuten oikeistokonservatiiveilla, vaan nimenomaan maahanmuuttokritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasemmalla näet nähdään, kuinka ulkomaista halpatyövoimaa houkutellaan Suomeen riistettäväksi ja huijattavaksi olemattomilla palkoilla ja parakkimajoituksella maamme omien työttömyyslukujen pyrkiessä aina vain ylöspäin.
Mistä löytyy se poliittinen toimija, joka on oikeasti maahanmuutto- ja EU-kritiikitön eikä piittaa vähääkään siitä, että suomalaiset (tässä yhteydessä Suomen asukkaat) päättäisivät Suomen asioista? Äärivasemmalta se ei löydy, ei edes keskustavasemmistosta. Vihreillä on kyllä se leima tiukassa ja he joskus itsekin sitä esittelevät, mutta vihreiden aate on klassista liberalismia, joka ainakin pohjimmiltaan uskoo demokratiaan klassisessa merkityksessä – toisin kuin uusliberalismi. (Vasemmistolaisuuden kanssa vihreiden aatteella ei ole mitään tekemistä.) Sen sijaan edellä ilmaistu poliittinen positio – täsmällisin vastakohta sille, mitä Marko Hamilo ja hänen kaltaisensa väittävät edustavansa – löytyy kokoomuksesta. Siis oikeistosta! On toki tiedossa, että perussuomalaiset (joita Hamilo puolustaa, ellei itse ole jäsen) eivät halua kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen; moni muistaa myös, että moni valtamediatoimittaja (toisin sanoen Hamilon ja kumppaneiden "unohtama" oikeistojournalisti) väitti viime eduskuntavaalien aikoihin persujen kuuluvan vasemmistoon. Silti tämä oivallus tulee yllätyksenä, onhan oikeistokonservatiivien ja vihervasemmiston välinen ristiriita niin musertavan stereotyyppinen "totuus". Totuuden nimessä on sanottava, että kokoomus käyttää sujuvasti adjektiiviattribuuttia "kansallinen" jopa omassa virallisessa nimessään. Mutta sanoissa, retoriikassa, on helpompi valehdella kuin teoissa.
Mikä usuttaa konservatiivisen oikeiston, jonka retoriikkaan kuuluvat sujuvasti substantiivit "vastarinta" ja "vapautus", vihervasemmiston eikä viheroikeiston kimppuun? Ensimmäinen huomio kiinnittyy tietysti sanojen "oikeisto" ja "vasemmisto" käyttöön: oikeisto ja vasemmisto ovat joka tapauksessa vastakkain. Miksi kokoomus ja vasemmistoliitto sitten viihtyvät samassa hallituksessa? Vassareiden kenttä voi tietysti olla viihtymisestä eri mieltä. Luonnollisesti vasemmistoliiton – ja "punavihreiden" – voi nähdä aika selvästi edustavan liberaalia vasemmistoa, mikä on entistäkin luontevampi vastapuoli konservatiiviselle oikeistolle ja vie heidät lähemmäksi liberaalia oikeistoa, mitä kokoomus teeskentelee olevansa. Olen edellä (ja muun muassa tässä blogitekstissäni) esitellyt, mikä erottaa uusliberalismin klassisesta liberalismista. On myös kuvaavaa, että uusliberalismi on usein juurtunut nimenomaan perinteisiin konservatiivipuolueisiin, mikä kokoomus kaikesta propagandasta huolimatta on. Lisäksi täytyy huomioida, että vasemmistoliitto edustaa keskustavasemmistoa eikä äärivasemmistolaisuus ole äärivasemmistoliittolaisuutta, vaan sellaista vasemmistolaisuutta, joka ei ole korruptoitunut oikealle niin kuin vasemmistoliiton valtalinja. Vasemmisto on kautta aikojen puhunut vastarinnasta ja vapautuksesta, ja toisin kuin oikeistopersujen retoriikka ymmärtää, puhuu niistä yhä edelleen. Vasemmisto ei siis ole vallassa sen enempää kuin oikeistopersutkaan: vasemmistoliitto on kyllä hallituksessa, mutta toteuttaa siellä uusliberalistista politiikkaa, kun taas persuilla on vähemmän poliittista ja enemmän hegemonista valtaa (valitettava totuus edelleen).
Samalla tavoin kuin konservatiivinen oikeisto on usutettu punavihreiden kimppuun, myös punavihreät on kauhistunein (ja usein aivan pihalla olevin) reaktioin usutettu konservatiivisen oikeiston kimppuun. Kumpikaan ryhmä ei ole vallassa. Molemmat puhuvat "vastarinnasta" ja "vapautumisesta". Kumpikin katsoo olevansa sorrettujen puolella. Molemmat pitävät toisiaan sortajinaan, ja puolustamansa kansan sortajina – ainakin osittain. Tässä asetelmassa ei ole mitään järkeä, vaan koko homma haiskahtaa taidokkaasti suunnitellulta huijaukselta. Ylintä valtaa käyttää Suomessa aivan eri kansanryhmä ja sen tukena aivan eri poliittinen ryhmä. Kyseessä on kokoomus ja heidän edustamansa suurkapitalistit. Sama kokoomus välttyy myös oikeistokonservatiivien vihanpurkaukselta, kun on kyse vallan luovuttamisesta ylikansallisille toimijoille, vaikka nimenomaan se on koko luovutusprosessin pääsuunnittelija. Sen sijaan viha kohdistuu vasemmistoon ja vihreisiin, joista varsinkin ensimmäisellä on asian kanssa melkoisen vähän tekemistä. Vasemmistoliitosta ja vihreistä on tehty kokoomuksen apupuolueita, kun niissä on hivutettu läpi käsitys persuista vihoviimeisinä yhteistyökumppaneina; heihin verrattuna kokoomus, vasemmiston perinteinen ja todellinen vihollinen, näyttää välttävältä ja samalla välttyy (keskusta)vasemmiston vihareaktioilta. Suurkapitalistit pyörittävät viime kädessä myös valtamediaa, jonka oikeistomielisyys herättää minunlaisessani vasemmistoradikaalissa kiukkureaktioita. Näyttää päivänselvältä, että tämän poliittisen kokonaisharhan ylläpitäminen palvelee nimenomaan kokoomusta (ja suurkapitalisteja), ja se saattaa hyvinkin olla koko huijauksen pääsuunnittelija – mikä ei olisi mahdotonta nykyisenä aikana, jolloin media (yhtäältä junttausta tarjoava valtamedia, toisaalta oveluutta kysyvä sosiaalinen media) hallitsee ihmiselämiä totaalisemmin kuin koskaan ennen.
Kokoomuksen strategista oveluutta ilmaisee myös muuan yllättävä upouusi esimerkki, jonka voi tiivistää nimeen Päivi Räsänen. Kun kristillisdemokraattien puheenjohtaja oli taas mennyt möläyttämään niin pahoin, että kirkosta eroaminen kiihtyi entisestään, sosiaalisessa mediassa hyökättiin tietysti hänen kimppuunsa. Joku tai jokin syötti someen meemin, että Räsäsen pahin moka oli nimenomaan lain kyseenalaistaminen ministerinä. Tämä on tietysti aika konservatiivinen perustelu, mutta sai tuekseen kymmenet vasemmistolaiset ja vihreät – joista ainakaan ensimmäisen suunnalta näin konservatiivinen idea tuskin lähtisi. Vasemmistoliitto ja vihreät kuitenkin istuvat kristillisdemokraattien kanssa samassa hallituksessa, joten hallituksen kritisoijat suuntasivat – sangen ymmärrettävästi – teränsä näihin hallituksessa istuviin Räsäs-kriitikoihin. Saattaa olla, että tämä hiljensi vasemmistoliiton (ja vihreiden) reaalipoliitikot vaatimasta ministerin eroa. Tässä vaiheessa parrasvaloihin asteli määrätietoisesti ryhmä kokoomuslaisia, jotka suosittelivat avoimesti Päivi Räsäsen eroa tehtävästään – ja valtamedia julisti sen tuossa tuokiossa koko kansalle. Puolue, joka uskalsi kyseenalaistaa hallituskoalition, ei ollutkaan hallituksen marginaaliin kuuluva vasemmistoliitto tai vihreät vaan hallituksen suurin ja kaunein, kokoomus, jonka kannatus olikin juuri onnistuttu sössimään alamäkeen.
Vielä viimeiseen kappaleeseen tiivistän: älkää menkö lankaan, konservatiivit. Teidän maanne on myynyt kokoomus eikä vasemmisto. Älkää menkö lankaan, vasemmistolaiset: tämän maan sortovalta on kokoomuskapitalisteilla eikä fasistipersuilla. Ei mennä lankaan, kansalaiset: tämän maan mediavalta ei ole punavihreillä vaan oikeistolla. Jos haluamme puolustaa sorrettuja, selvitetään ensin oikeasti, kuka sortaa ja ketä. Kokoomus ja suurkapitalistit huijasivat sorrettujen puolustajat toistensa kimppuun.
torstai 13. kesäkuuta 2013
Radikaalivasemmiston yhteistyö käyntiin – NYT!
Kuten jopa valtakunnallisiin uutisiin lipsahti, Suomen kommunistinen puolue valitsi viime viikonlopun kokouksessaan uuden puheenjohtajan. Näennäisen yksimielisesti, mutta käytännössä soraäänien säestämänä tehtävään valittiin puolueen entinen sihteeri Juha-Pekka Väisänen. Puheenjohtajan valinta herättää paljon kysymyksiä. Ensiksikin voi ihmetellä, miten ja miksi tehtävään valittiin ihminen, joka ei saanut sen enempää eduskunta- kuin kunnallisvaaleissa edes viittäkymmentä ääntä. SKP:llä on kuitenkin joukko kunnanvaltuutettuja, joilla on oikeasti ja todistetusti kannatusta. Kuinka puolue voi näin täydellisesti ignorata, millaista kannatusta puheenjohtaja nauttii keskuskomitean ynnä muiden ulkopuolella – äänestäjien keskuudessa? Toiseksi Väisänen oli vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjan "Kenkää rahaeliitille" ensisijainen suunnittelija. Sain kuulla vaalityössä Tampereen Keskustorilla jatkuvaa kielteistä palautetta vaalilauseesta ja -julisteesta. En itse ollut niistä äänestäjiä vakuuttuneempi. Kampanjan tuloshan on surullisen kuuluisa: kommunistien ennestäänkin pieni kannatus romahti noin puoleen. Kolmanneksi Väisänen on ammatiltaan käsitetaiteilija. Taiteilijoita on radikaalivasemmistossa aina riittänyt – ja hyvä niin – mutta vasemmistoliiton saadessa juuri nyt oman puoluekokouksensa jälkeen pyyhkeitä "työväenluokan sivuuttamisesta" luo Väisäsen valinta vaikutelman, ettei SKP:ssä olla yhtään sen lähempänä duunareita. Asialla ei tietenkään olisi oikeasti mitään väliä, jos Väisänen olisi hyvä sanankäyttäjä ja karismaattinen agitaattori. Itse häntä pari kertaa kuulleena ja useita kertoja lukeneena joudun (neljänneksi) toteamaan, että näin ei kerta kaikkiaan ole.
Juuri tänä iltana, tätä kirjoittaessani mietityttää kaikkein eniten eräs muu Juha-Pekka Väisäsessä ilmennyt piirre. Hän nimittäin ilmoitti minulle syksyllä 2011 (ollessani Uudenmaan kommunistien tilaisuudessa Lohjalla alustamassa), ettei pidä useamman kommunisti- tai äärivasemmistopuolueen samanaikaista olemassaoloa Suomessa lainkaan huonona asiana. Kuulemma joissakin Etelä-Amerikan maissa tämä asetelma toimii hyvin. Meillä Suomessa on kuitenkin vankkumattomat todisteet asetelman toimimattomuudesta täällä, joten Väisäsen väitteessä ja perustelussa ei ole tolkkua. Toivottavasti hänen kantansa on tähän päivään mennessä muuttunut. Väistyvä puheenjohtaja Yrjö Hakanen ainakin puhui vasemman laidan yhdistymisen puolesta; jälleen toivottavasti tämä ei tarkoita pitäytymistä SKP:n nimen käyttöön. Toisaalta puolueessa on esiintynyt yhä melkoista skeptisyyttä STP–KTP-yhteistyötä kohtaan. Keskustelu erään kommunistinuoriaktiivin kanssa viime viikonloppuna Tampereen Annikinkadulla vahvisti jo ViPun keskustelutilaisuuksissa tekemääni oivallusta: radikaalivasemmiston uusi yhteenliittymä ei välttämättä lähde puolueista (SKP, KTP, STP) vaan kansalaisjärjestöistä (Marxilainen työväenliitto, Sosialistiliitto, Sosialistinen Vaihtoehto, Kommunistinen nuorisoliitto). Ne voivat tehdä sopimuksen ensin yhden puolueen kanssa ja tarjota sitten yhteistyötä jäljellä oleville, tai neuvotella yhteistyösopimuksesta kaikkien kanssa yhtä aikaa. On selviö, että yhteistyön aktiivisimmat rakentajat ovat joko puolueiden "ongelmalapsia" tai kokonaan puolueisiin sitoutumattomia. Esimerkkihenkilönä voitaisiin mainita MTL:n työmyyrä Dimitris Mizaras – tai tämän kirjoittaja.
Radikaalivasemmiston yhteistyölle olisi joka tapauksessa nyt Mount Everestin kokoinen tilaus. Vasemmistoliiton puoluekokous viime viikonloppuna herätti kovasti närää, ei vain puolueen entisissä kritisoijissa (vrt. perussuomalaiset), vaan myös useissa jäsenissä. Esimerkiksi espoolainen Susanna Kaukinen suivaantui vasemmistoliiton eurokritiikittömyydestä ja ilmoitti hylkäävänsä koko puolueen. Samalla tavoin tuohtumusta heräsi puolueen kannattajissa ja kriittisiä huomioita muiden poliittisten aktiivien suunnalla. Näyttää selvältä, että vasemmistoliiton politiikka Kataisen hallituksessa ja sen ulkopuolella, minkä vassarit sitkeästi kieltävät, koetaan nimenomaan liian oikeistolaiseksi – toisin sanoen keskustavasemmistolaiseksi, mitä ilmausta olen käyttänyt samasta asiasta jo kauan. Olen keskustellut asiasta viime päivinä Twitterissä ja saanut näkemykselleni vahvistusta.
"Uusi SKDL", radikaalivasemmiston yhteistyöjärjestö ja yhteislista, on tähän saakka saanut osakseen häpeilemätöntä vähättelyä. Moni tyytyy laskemaan SKP:n, STP:n ja KTP:n nykyiset kannatusluvut yhteen ja leimaamaan tuloksen edelleen marginaaliseksi. Nyt kuitenkin saattaa yllättäen käydä, että uudella radikaalivasemmistolla on kansanedustaj(i)a jo ennen eduskuntavaaleja. Vasemmistoliitto on nimittäin erottamassa kansanedustajansa Jyrki Yrttiahon. Kuten tiedetään, puolueen eduskuntaryhmä erotti Yrttiahon yhdessä Markus Mustajärven kanssa omaksi ryhmäkseen ("Vasenryhmä") jo vuonna 2011, koska nämä kapinalliset eivät hyväksyneet Jyrki Kataisen uusliberalistista hallitusohjelmaa. Jos Yrttiaho saa nyt potkut koko puolueesta, hän on varmasti halukas liittymään uuteen radikaalivasemmistoon – ja saattaa vetää mukanaan myös Mustajärven. "Puolue", jolla on kaksi kansanedustajaa – vaikkakin vasemmistoliiton mandaatilla – on moninkertaisesti uskottavampi kuin "puolue", jolla on ainoastaan muutamia kunnanvaltuutettuja.
Radikaalivasemmiston yhteistyöllä on kiire. Sitä ei pidä käynnistää "ennen eduskuntavaaleja" tai edes "lähiaikoina", vaan mieluiten jo tänä päivänä. Mikään ei kuvaa tätä paremmin kuin se tosiasia, että edellä mainittu Kaukinen ehti äkkiseltään jo liittyä Itsenäisyyspuolueen "kansanrintamaan". Vasemmistolla on hälyttävän huonosti asiat, jos entinen vasemmistoliiton radikaalisiiven aktiivi päätyy, ihan oikeasti, Itsenäisyyspuolueeseen. Vaikka Ipu onkin vasemmalle kallellaan, se ei ole sosialistinen puolue – ei sinnepäinkään. Olen täysin varma, että mikäli vasemmistoliiton vasemmalla puolella olisi uskottava poliittinen yhteenliittymä, se olisi Kaukisen kaltaisille ihmisille ilmeinen ykkösvaihtoehto. Euro-, EU- ja Nato-kriittisyyshän luonnollisesti yhdistävät koko äärivasemmistoa. SKP:n uskottavuus ja muu houkuttelevuus eivät riitä siihen, minkä olen varmasti perustellut jo ylempänä tässä kirjoituksessani. "Uuden SKDL:n" houkuttelevuus, mahdollisesti kansanedustajineen, olisi eri luokkaa. Siinä yhteydessä ei itsellenikään olisi niin tähdellistä, kuka johtaa SKP:tä, sillä yhteenliittymällä olisi tietysti oma johtonsa – ja kuten tiedettyä, en ole koskaan ollut SKP:n jäsen, mutta "uuteen SKDL:ään" liittyisin henkilöjäsenenä todennäköisesti jo perustamisvaiheessa.
Minulla on myös ehdotus radikaalivasemmiston uuden yhteenliittymän nimeksi. Kunnallisvaaleissa Oulussa käytetty Vapaa vasemmisto ei minusta toimi, sillä kansan syvät rivit eivät osaa tehdä sille eroa vasemmistoliittoon. Niinpä itse ehdottaisin – vaalikäyttöön – nimeä Suomen Kansan Demokraattinen Yhteislista (SKDY). Se lainaa kaiken olennaisen SKDL:ltä, jonka nimen käyttöoikeus on jumissa vassareiden ylläpitämällä yhdistyksellä, ja loppu muistuttaa tanskalaista Yhtenäislistaa (Enhedslisten), joka perustettiin samalla tavalla vasemman laidan puolueiden yhdistyessä (1989) ja jolla on Tanskan kansankäräjillä 12 kansanedustajaa (6,7 % äänistä vuoden 2011 vaaleissa).
Juuri tänä iltana, tätä kirjoittaessani mietityttää kaikkein eniten eräs muu Juha-Pekka Väisäsessä ilmennyt piirre. Hän nimittäin ilmoitti minulle syksyllä 2011 (ollessani Uudenmaan kommunistien tilaisuudessa Lohjalla alustamassa), ettei pidä useamman kommunisti- tai äärivasemmistopuolueen samanaikaista olemassaoloa Suomessa lainkaan huonona asiana. Kuulemma joissakin Etelä-Amerikan maissa tämä asetelma toimii hyvin. Meillä Suomessa on kuitenkin vankkumattomat todisteet asetelman toimimattomuudesta täällä, joten Väisäsen väitteessä ja perustelussa ei ole tolkkua. Toivottavasti hänen kantansa on tähän päivään mennessä muuttunut. Väistyvä puheenjohtaja Yrjö Hakanen ainakin puhui vasemman laidan yhdistymisen puolesta; jälleen toivottavasti tämä ei tarkoita pitäytymistä SKP:n nimen käyttöön. Toisaalta puolueessa on esiintynyt yhä melkoista skeptisyyttä STP–KTP-yhteistyötä kohtaan. Keskustelu erään kommunistinuoriaktiivin kanssa viime viikonloppuna Tampereen Annikinkadulla vahvisti jo ViPun keskustelutilaisuuksissa tekemääni oivallusta: radikaalivasemmiston uusi yhteenliittymä ei välttämättä lähde puolueista (SKP, KTP, STP) vaan kansalaisjärjestöistä (Marxilainen työväenliitto, Sosialistiliitto, Sosialistinen Vaihtoehto, Kommunistinen nuorisoliitto). Ne voivat tehdä sopimuksen ensin yhden puolueen kanssa ja tarjota sitten yhteistyötä jäljellä oleville, tai neuvotella yhteistyösopimuksesta kaikkien kanssa yhtä aikaa. On selviö, että yhteistyön aktiivisimmat rakentajat ovat joko puolueiden "ongelmalapsia" tai kokonaan puolueisiin sitoutumattomia. Esimerkkihenkilönä voitaisiin mainita MTL:n työmyyrä Dimitris Mizaras – tai tämän kirjoittaja.
Radikaalivasemmiston yhteistyölle olisi joka tapauksessa nyt Mount Everestin kokoinen tilaus. Vasemmistoliiton puoluekokous viime viikonloppuna herätti kovasti närää, ei vain puolueen entisissä kritisoijissa (vrt. perussuomalaiset), vaan myös useissa jäsenissä. Esimerkiksi espoolainen Susanna Kaukinen suivaantui vasemmistoliiton eurokritiikittömyydestä ja ilmoitti hylkäävänsä koko puolueen. Samalla tavoin tuohtumusta heräsi puolueen kannattajissa ja kriittisiä huomioita muiden poliittisten aktiivien suunnalla. Näyttää selvältä, että vasemmistoliiton politiikka Kataisen hallituksessa ja sen ulkopuolella, minkä vassarit sitkeästi kieltävät, koetaan nimenomaan liian oikeistolaiseksi – toisin sanoen keskustavasemmistolaiseksi, mitä ilmausta olen käyttänyt samasta asiasta jo kauan. Olen keskustellut asiasta viime päivinä Twitterissä ja saanut näkemykselleni vahvistusta.
"Uusi SKDL", radikaalivasemmiston yhteistyöjärjestö ja yhteislista, on tähän saakka saanut osakseen häpeilemätöntä vähättelyä. Moni tyytyy laskemaan SKP:n, STP:n ja KTP:n nykyiset kannatusluvut yhteen ja leimaamaan tuloksen edelleen marginaaliseksi. Nyt kuitenkin saattaa yllättäen käydä, että uudella radikaalivasemmistolla on kansanedustaj(i)a jo ennen eduskuntavaaleja. Vasemmistoliitto on nimittäin erottamassa kansanedustajansa Jyrki Yrttiahon. Kuten tiedetään, puolueen eduskuntaryhmä erotti Yrttiahon yhdessä Markus Mustajärven kanssa omaksi ryhmäkseen ("Vasenryhmä") jo vuonna 2011, koska nämä kapinalliset eivät hyväksyneet Jyrki Kataisen uusliberalistista hallitusohjelmaa. Jos Yrttiaho saa nyt potkut koko puolueesta, hän on varmasti halukas liittymään uuteen radikaalivasemmistoon – ja saattaa vetää mukanaan myös Mustajärven. "Puolue", jolla on kaksi kansanedustajaa – vaikkakin vasemmistoliiton mandaatilla – on moninkertaisesti uskottavampi kuin "puolue", jolla on ainoastaan muutamia kunnanvaltuutettuja.
Radikaalivasemmiston yhteistyöllä on kiire. Sitä ei pidä käynnistää "ennen eduskuntavaaleja" tai edes "lähiaikoina", vaan mieluiten jo tänä päivänä. Mikään ei kuvaa tätä paremmin kuin se tosiasia, että edellä mainittu Kaukinen ehti äkkiseltään jo liittyä Itsenäisyyspuolueen "kansanrintamaan". Vasemmistolla on hälyttävän huonosti asiat, jos entinen vasemmistoliiton radikaalisiiven aktiivi päätyy, ihan oikeasti, Itsenäisyyspuolueeseen. Vaikka Ipu onkin vasemmalle kallellaan, se ei ole sosialistinen puolue – ei sinnepäinkään. Olen täysin varma, että mikäli vasemmistoliiton vasemmalla puolella olisi uskottava poliittinen yhteenliittymä, se olisi Kaukisen kaltaisille ihmisille ilmeinen ykkösvaihtoehto. Euro-, EU- ja Nato-kriittisyyshän luonnollisesti yhdistävät koko äärivasemmistoa. SKP:n uskottavuus ja muu houkuttelevuus eivät riitä siihen, minkä olen varmasti perustellut jo ylempänä tässä kirjoituksessani. "Uuden SKDL:n" houkuttelevuus, mahdollisesti kansanedustajineen, olisi eri luokkaa. Siinä yhteydessä ei itsellenikään olisi niin tähdellistä, kuka johtaa SKP:tä, sillä yhteenliittymällä olisi tietysti oma johtonsa – ja kuten tiedettyä, en ole koskaan ollut SKP:n jäsen, mutta "uuteen SKDL:ään" liittyisin henkilöjäsenenä todennäköisesti jo perustamisvaiheessa.
Minulla on myös ehdotus radikaalivasemmiston uuden yhteenliittymän nimeksi. Kunnallisvaaleissa Oulussa käytetty Vapaa vasemmisto ei minusta toimi, sillä kansan syvät rivit eivät osaa tehdä sille eroa vasemmistoliittoon. Niinpä itse ehdottaisin – vaalikäyttöön – nimeä Suomen Kansan Demokraattinen Yhteislista (SKDY). Se lainaa kaiken olennaisen SKDL:ltä, jonka nimen käyttöoikeus on jumissa vassareiden ylläpitämällä yhdistyksellä, ja loppu muistuttaa tanskalaista Yhtenäislistaa (Enhedslisten), joka perustettiin samalla tavalla vasemman laidan puolueiden yhdistyessä (1989) ja jolla on Tanskan kansankäräjillä 12 kansanedustajaa (6,7 % äänistä vuoden 2011 vaaleissa).
tiistai 14. helmikuuta 2012
Vaihdetaan: vasemmisto
Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo kertaalleen, mutta jätin silloin alkuunsa. Aihe on nimittäin aika kiusallinen ja turhauttava. Mutta asia on myös totta, joten menköön.
Suomessa – ja useissa muissakin maissa – ovat jälleen kerran asiat sillä tolalla, että vasemmistoa tarvittaisiin. Kapitalismin kriisi syvenee entisestään ja näyttää suorastaan todennäköiseltä, että koko järjestelmä romahtaa lähitulevaisuudessa. Samaan aikaan kapitalismia puolustava uusliberalismi on edennyt niin pitkälle, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion viimeisetkin rippeet ovat hätää kärsimässä. Eriarvoisuus, sosiaaliset ongelmat ja kaikenlainen pahoinvointi lisääntyvät vuodesta vuoteen. Apua hätään on etsitty jopa perussuomalaisten kaltaisista populisteista, mutta nyt on tyytymättömyys heihinkin jo vahvassa kasvussa. Jos missään olisi mitään järkeä, laaja äänestäjäkunta ajautuisi vasemmiston syliin.
Valitettava tosiasia kuitenkin on, että vasemmisto ei vieläkään vedä puoleensa. Ei keskustavasemmisto, eikä sitäkään vähää äärivasemmisto. Mistä on kysymys, sitä pyrin seuraavassa erittelemään ja summaamaan.
Keskustavasemmistoksi kutsun tässä (suomalaiskansallisessa) yhteydessä vasemmistoliiton valtalinjaa ja niitä sosiaalidemokraatteja, joilla ylipäänsä on mitään tekemistä vasemmiston kanssa. (Lipponen out, Tuomioja in, Urpilaisesta näkyy pikkusormi ja nimetön.) Kaikki tietävät SDP:n alamäen, ja osa väistyvistä demareista saattaa ryhtyä vasemmistoliiton äänestäjiksi. On kuitenkin epämiellyttävä totuus, että vasemmistoliiton täytyisi kerätä äänestäjiä muualtakin kuin SDP:stä. Jaettavana on ennen kaikkea perussuomalaisten vanhentunut iso jytky, joka kuitenkin näyttää vuotavan takaisin keskustaan ja – typerryttävää kyllä – ehkä myös kokoomukseen. Toisin kuin punavihreissä piireissä ajatellaan, persujen äänestäjät eivät ole natseja (kuin vähäisiltä osin), vaan yhteiskunnan viimeaikaisiin kehitystendensseihin pettyneitä, joille vasemmistolainen hoivaava hyvinvointiajattelu olisi hellivää hoitoa. Osapuolet eivät kuitenkaan löydä toisiaan, koska ne eivät tahdo katsoa oikeisiin suuntiin. Kaiken huipuksi vasemmistoliitto voi SDP:n tavoin menettää kannattajia myös vihreille, jotka saivat uutta puhtia Pekka Haaviston menestyksestä presidentinvaaleissa. Vihreät ovat kaapanneet suvaitsevaisuusmonopolin, joka sekin kuuluisi mieluummin vasemmistolle.
Äärivasemmisto kattaa koko sen laajan, harvasti kansoitetun kentän, joka määrittyy vasemmistoliiton nykyisen päälinjan vasemmalle puolelle. Tällä alueella sijaitsevat SKP, STP, KTP:n jäänteet ja vasemmistoliiton niskuroijat sekä paljon erilaisten järjestöjen väkeä, joka ei sitoudu puolueisiin. Nämä ryhmittymät riitelevät keskenään ja leimautuvat riitelijöiksi. Ne kritisoivat kaikkea ympärillään ja kaikkein eniten itseään vaarallisen lähellä olevia ryhmiä. Tällaisella toiminnalla ei tietenkään saada aikaan mitään hyvää. Poliittisesti koko äärivasemmistolainen kenttä on marginalisoitunut ja sellaiseksi jää, ellei tapahdu valtavaa suunnanmuutosta.
Periaatteessa tietysti toivoisin, että keskustavasemmisto ja varsinkin äärivasemmisto lähtisivät syystä tai toisesta rakettimaiseen nousuun. Kun vilkuilen, mitä näiden poliittisten ryhmien ihmisillä on sanottavaa (muun muassa netissä), tulee kuitenkin epäuskoinen ja -toivoinen olo. Paitsi, ettei heillä selvästikään ole keinoja tilanteen korjaamiseen, he näyttävät suorastaan pyrkivän oman katastrofinsa maksimointiin. Kommunistien keskuudessa tehdään älyttömiä linjanvetoja kuten kapitalistiehdokkaiden äänestäminen tilanteissa, joissa on tarjolla vasemmistolaisiakin ehdokkaita. Ihan tosi: moni kommari ei ainoastaan äänestänyt ensimmäisellä kierroksella Väyrystä, vaan peräti toisella kierroksella Niinistöä. Haistakoon omaa kökköään. Vassareilla on toisenlainen ongelma: moni heistä on integroitunut niin voimakkaasti SDP:n ja vihreiden sekä viime kädessä koko hallituksen politiikkaan, että edistyksellisten sijaan heistä on tulossa edistyksen jarruja. Piru periköön sen vasemmistolaisen, joka hyväksyy kuntauudistuksen ja sen myötä tapahtuvat julkisen sektorin alasajot, myöhemmin keväällä suunnitellut rajut lisäleikkaukset, puolustuspolitiikan integroimisen Natoon, muun politiikan integroimisen EU:hun, USA:n aseman maailmanpoliisina, Venäjän värivallankumouksen, menneen hyökkäyksen Libyaan sekä mahdolliset tulevat hyökkäykset Iraniin ja Syyriaan.
Tästä olisi helppo päätellä, että nykyinen vasemmisto on kaivanut itse oman kuoppansa ja joutaakin sen pohjalle. Ongelma vain on siinä, ettei mikään muu kuin vasemmisto aja Suomessa niitä asioita joita politiikkaan ylipäänsä kaivattaisiin – ja juuri nyt kipeämmin kuin koskaan.
Seuraava ajatus on täysin utopistinen, mutta koska utopismissa ei ole minusta mitään vikaa, uskallan sen esittää. Vaihdetaan vasemmistoa. Hylätään nykyisin toimivat vasemmistopuolueet, -järjestöt ja -poliitikot. Perustetaan tasa-arvoisen hyvinvoinnin, rauhan ja sovun, hoivan ja välittämisen, vapauden ja ihmisarvon sekä ekologisuuden ja humanismin pohjalle kokonaan uusi vasemmistoliike, joka tulee apuun kun sitä näin kipeästi tarvitaan.
Suomessa – ja useissa muissakin maissa – ovat jälleen kerran asiat sillä tolalla, että vasemmistoa tarvittaisiin. Kapitalismin kriisi syvenee entisestään ja näyttää suorastaan todennäköiseltä, että koko järjestelmä romahtaa lähitulevaisuudessa. Samaan aikaan kapitalismia puolustava uusliberalismi on edennyt niin pitkälle, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion viimeisetkin rippeet ovat hätää kärsimässä. Eriarvoisuus, sosiaaliset ongelmat ja kaikenlainen pahoinvointi lisääntyvät vuodesta vuoteen. Apua hätään on etsitty jopa perussuomalaisten kaltaisista populisteista, mutta nyt on tyytymättömyys heihinkin jo vahvassa kasvussa. Jos missään olisi mitään järkeä, laaja äänestäjäkunta ajautuisi vasemmiston syliin.
Valitettava tosiasia kuitenkin on, että vasemmisto ei vieläkään vedä puoleensa. Ei keskustavasemmisto, eikä sitäkään vähää äärivasemmisto. Mistä on kysymys, sitä pyrin seuraavassa erittelemään ja summaamaan.
Keskustavasemmistoksi kutsun tässä (suomalaiskansallisessa) yhteydessä vasemmistoliiton valtalinjaa ja niitä sosiaalidemokraatteja, joilla ylipäänsä on mitään tekemistä vasemmiston kanssa. (Lipponen out, Tuomioja in, Urpilaisesta näkyy pikkusormi ja nimetön.) Kaikki tietävät SDP:n alamäen, ja osa väistyvistä demareista saattaa ryhtyä vasemmistoliiton äänestäjiksi. On kuitenkin epämiellyttävä totuus, että vasemmistoliiton täytyisi kerätä äänestäjiä muualtakin kuin SDP:stä. Jaettavana on ennen kaikkea perussuomalaisten vanhentunut iso jytky, joka kuitenkin näyttää vuotavan takaisin keskustaan ja – typerryttävää kyllä – ehkä myös kokoomukseen. Toisin kuin punavihreissä piireissä ajatellaan, persujen äänestäjät eivät ole natseja (kuin vähäisiltä osin), vaan yhteiskunnan viimeaikaisiin kehitystendensseihin pettyneitä, joille vasemmistolainen hoivaava hyvinvointiajattelu olisi hellivää hoitoa. Osapuolet eivät kuitenkaan löydä toisiaan, koska ne eivät tahdo katsoa oikeisiin suuntiin. Kaiken huipuksi vasemmistoliitto voi SDP:n tavoin menettää kannattajia myös vihreille, jotka saivat uutta puhtia Pekka Haaviston menestyksestä presidentinvaaleissa. Vihreät ovat kaapanneet suvaitsevaisuusmonopolin, joka sekin kuuluisi mieluummin vasemmistolle.
Äärivasemmisto kattaa koko sen laajan, harvasti kansoitetun kentän, joka määrittyy vasemmistoliiton nykyisen päälinjan vasemmalle puolelle. Tällä alueella sijaitsevat SKP, STP, KTP:n jäänteet ja vasemmistoliiton niskuroijat sekä paljon erilaisten järjestöjen väkeä, joka ei sitoudu puolueisiin. Nämä ryhmittymät riitelevät keskenään ja leimautuvat riitelijöiksi. Ne kritisoivat kaikkea ympärillään ja kaikkein eniten itseään vaarallisen lähellä olevia ryhmiä. Tällaisella toiminnalla ei tietenkään saada aikaan mitään hyvää. Poliittisesti koko äärivasemmistolainen kenttä on marginalisoitunut ja sellaiseksi jää, ellei tapahdu valtavaa suunnanmuutosta.
Periaatteessa tietysti toivoisin, että keskustavasemmisto ja varsinkin äärivasemmisto lähtisivät syystä tai toisesta rakettimaiseen nousuun. Kun vilkuilen, mitä näiden poliittisten ryhmien ihmisillä on sanottavaa (muun muassa netissä), tulee kuitenkin epäuskoinen ja -toivoinen olo. Paitsi, ettei heillä selvästikään ole keinoja tilanteen korjaamiseen, he näyttävät suorastaan pyrkivän oman katastrofinsa maksimointiin. Kommunistien keskuudessa tehdään älyttömiä linjanvetoja kuten kapitalistiehdokkaiden äänestäminen tilanteissa, joissa on tarjolla vasemmistolaisiakin ehdokkaita. Ihan tosi: moni kommari ei ainoastaan äänestänyt ensimmäisellä kierroksella Väyrystä, vaan peräti toisella kierroksella Niinistöä. Haistakoon omaa kökköään. Vassareilla on toisenlainen ongelma: moni heistä on integroitunut niin voimakkaasti SDP:n ja vihreiden sekä viime kädessä koko hallituksen politiikkaan, että edistyksellisten sijaan heistä on tulossa edistyksen jarruja. Piru periköön sen vasemmistolaisen, joka hyväksyy kuntauudistuksen ja sen myötä tapahtuvat julkisen sektorin alasajot, myöhemmin keväällä suunnitellut rajut lisäleikkaukset, puolustuspolitiikan integroimisen Natoon, muun politiikan integroimisen EU:hun, USA:n aseman maailmanpoliisina, Venäjän värivallankumouksen, menneen hyökkäyksen Libyaan sekä mahdolliset tulevat hyökkäykset Iraniin ja Syyriaan.
Tästä olisi helppo päätellä, että nykyinen vasemmisto on kaivanut itse oman kuoppansa ja joutaakin sen pohjalle. Ongelma vain on siinä, ettei mikään muu kuin vasemmisto aja Suomessa niitä asioita joita politiikkaan ylipäänsä kaivattaisiin – ja juuri nyt kipeämmin kuin koskaan.
Seuraava ajatus on täysin utopistinen, mutta koska utopismissa ei ole minusta mitään vikaa, uskallan sen esittää. Vaihdetaan vasemmistoa. Hylätään nykyisin toimivat vasemmistopuolueet, -järjestöt ja -poliitikot. Perustetaan tasa-arvoisen hyvinvoinnin, rauhan ja sovun, hoivan ja välittämisen, vapauden ja ihmisarvon sekä ekologisuuden ja humanismin pohjalle kokonaan uusi vasemmistoliike, joka tulee apuun kun sitä näin kipeästi tarvitaan.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Hyödynnetäänkö tilaisuus?
Vasemmistoliiton rivit natisevat pahanpäiväisesti. Kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho on erotettu eduskuntaryhmästä heidän vastustettua aktiivisesti hallitusta, jossa vasemmistoliitto on itse mukana. Kolmas saman puolueen kansanedustaja Anna Kontula ei ole mennyt näin pitkälle, mutta on tehnyt tyhjän äänestämisillään selväksi, kumpaa osapuolta hän sympatisoi. Ympäri Suomea ovat varsinkin nuoret vasemmistoaktiivit olleet näiden niskuroijien linjoilla. Esimerkeiksi kelpaavat vaikka Jukka Peltokoski ja vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson.
Samaan aikaan pienet vasemmistopuolueet, joista vain yksi on edes puoluerekisterissä, ovat yhä jumissa lähtökuopissaan pyrkiessään yhteistoimintaan. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Muutama STP:läinen on haukkunut SKP:tä ja päinvastoin, KTP:läiset ovat ottaneet etäisyyttä ja niin edelleen. Samaan aikaan kuitenkin yhteistoiminnan tarve on paitsi reaalisesti ilmeinen, myös käytännössä ihan käsinkosketeltava. Puheenaiheesta ei päästä eroon, vaikka yritettäisiin. Ja paljon on yritetty.
Vasemmistoliitto ei ole sosialistinen, marxilainen eikä vallankumouksellinen puolue. Itse asiassa se ei ole sinnepäinkään. Sen sijaan vasemmistoliitto on hyvin selkeästi sosiaalidemokraattinen puolue. Sosiaalidemokratian tontti on jäänyt tyhjäksi SDP:ltä, joka on siirtynyt kohti poliittista keskustaa. Koska suuri osa SDP:n jäsenistä kuitenkin kannattaa jonkinlaista hyvinvointiyhteiskuntaa, ei sen ja vasemmistoliiton valtalinjan välillä ole tähdellistä eroa. Mikäli vasemmistoliiton enemmistö liittyisi SDP:hen, tämä linjaisi demaripolitiikan nykyisestä vasemmalle. Samalla SDP:stä tulisi täysin yksiselitteisesti Suomen suurin puolue, joka pyörittelisi kokoomusta mielin määrin. Ei hassumpi visio. Enintään perussuomalaiset pystyisivät pistämään hanttiin mokomalle vasemmistokonsensukselle.
Entäs vasemmistoliiton niskuroijat? He voisivat liittoutua pienten vasemmistopuolueiden ja -järjestöjen kanssa ja perustaa yhteistoimintajärjestön, joka lähtisi yhteisiltä listoilta vaaleihin. Ihanteellinen nimi yhteistyöjärjestölle olisi luonnollisesti SKDL. Ellei nimeen saada oikeuksia, kohtalaisia vaihtoehtoja on lukuisia. Sana 'yhteisrintama' esimerkiksi houkuttelisi ottaa käyttöön. Tämä yhteistyö olisi oikeasti antikapitalistinen ja sikäli vallankumouksellinen, eikä se ylenkatsoisi kommunisteja vaan ymmärtäisi heidän pyrkivän tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa samaan päämäärään: kapitalistisen mielivallan lakkauttamiseen, suunnitelmallisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.
Samaan aikaan pienet vasemmistopuolueet, joista vain yksi on edes puoluerekisterissä, ovat yhä jumissa lähtökuopissaan pyrkiessään yhteistoimintaan. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Muutama STP:läinen on haukkunut SKP:tä ja päinvastoin, KTP:läiset ovat ottaneet etäisyyttä ja niin edelleen. Samaan aikaan kuitenkin yhteistoiminnan tarve on paitsi reaalisesti ilmeinen, myös käytännössä ihan käsinkosketeltava. Puheenaiheesta ei päästä eroon, vaikka yritettäisiin. Ja paljon on yritetty.
Vasemmistoliitto ei ole sosialistinen, marxilainen eikä vallankumouksellinen puolue. Itse asiassa se ei ole sinnepäinkään. Sen sijaan vasemmistoliitto on hyvin selkeästi sosiaalidemokraattinen puolue. Sosiaalidemokratian tontti on jäänyt tyhjäksi SDP:ltä, joka on siirtynyt kohti poliittista keskustaa. Koska suuri osa SDP:n jäsenistä kuitenkin kannattaa jonkinlaista hyvinvointiyhteiskuntaa, ei sen ja vasemmistoliiton valtalinjan välillä ole tähdellistä eroa. Mikäli vasemmistoliiton enemmistö liittyisi SDP:hen, tämä linjaisi demaripolitiikan nykyisestä vasemmalle. Samalla SDP:stä tulisi täysin yksiselitteisesti Suomen suurin puolue, joka pyörittelisi kokoomusta mielin määrin. Ei hassumpi visio. Enintään perussuomalaiset pystyisivät pistämään hanttiin mokomalle vasemmistokonsensukselle.
Entäs vasemmistoliiton niskuroijat? He voisivat liittoutua pienten vasemmistopuolueiden ja -järjestöjen kanssa ja perustaa yhteistoimintajärjestön, joka lähtisi yhteisiltä listoilta vaaleihin. Ihanteellinen nimi yhteistyöjärjestölle olisi luonnollisesti SKDL. Ellei nimeen saada oikeuksia, kohtalaisia vaihtoehtoja on lukuisia. Sana 'yhteisrintama' esimerkiksi houkuttelisi ottaa käyttöön. Tämä yhteistyö olisi oikeasti antikapitalistinen ja sikäli vallankumouksellinen, eikä se ylenkatsoisi kommunisteja vaan ymmärtäisi heidän pyrkivän tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa samaan päämäärään: kapitalistisen mielivallan lakkauttamiseen, suunnitelmallisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)