Corona est libertas?

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 2020 oli tämän kirjoittajan tarkoitus aloittaa työskentely tamperelaisessa vaihtoehtokulttuurin toimitilassa. Se osoittautui aprilliksi, koska väliin tupsahti asia nimeltä koronavirus (SARS-CoV-2) kannoillaan sulkuja ja rajoituksia. Oivalsin jo maaliskuussa, että maamme Suomi oli menossa kevääksi kiinni ja kesäksi ainakin puolikiinni. Panostani tapahtumien järjestämisessä, keikoilla ja vaihtoehtomediassa ei kaivattaisi. Kiintoisana yhteensattumana olin tuolloin ajautunut hienoiselle törmäyskurssille "skenen" muiden toimijoiden kanssa; turhauduin eräiden henkilöiden saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen, mutta kasvoin heistä erilleni myös kiinnostuskohteiltani ja sosiokulttuuriselta suuntautumiseltani. Tein uskaliaan irtioton ja muutin maalle. Täällä koronapanikoijien vaatimukset ulkonaliikkumiskiellosta ja maskipakosta tuntuvat naurettavilta. Kulttuurimelske ei kuulu tänne sen enempää. Näin ollen voi katsoa, että korona vapautti minut.

Toisenlaisia ihmisiä korona – tai oikeammin yhteiskuntajärjestelmän, Systeemin, reaktio siihen – ei ole vapauttanut. Elämä on moralistista kyttäämistä. Ihmiset tarkkailevat itseään ja toisiaan muun muassa turvaväleistä ja käsienpesusta sellaisella pieteetillä, ettei heillä kaiken kohtuuden mukaan pitäisi olla mitään sanomista entisestä DDR:stä ja Stasista. "Vääriä" mielipiteitä koronasta ei saa esittää. "Ei saa" alkaa olla jo aika kirjaimellista: minäkin päädyin tänä aamuna vastailemaan Facebookin esittämiin kysymyksiin koronaviestinnän luotettavuudesta. Vastasin toki useimpiin kohtiin "en osaa sanoa", koska en halua olla mukana määrittämässä, mitä on sallittua sanoa ja mitä ei.

Viimemainittu suhtautumistapa on aika libertaarinen. Missä iso ja äänekäs oikeinajattelevien joukko on ollut rajoitusten ja ihmistoiminnan sääntelyn kannalla, libertaarit mieltävät, että ihmisten täytyy saada valita itse. Äärimmäinen sananvapauden kannattaminen on medialibertarismia: viestiköön kukin, mitä lystää ja päättäkööt ihmiset, mihin uskovat. Selkeää valehtelua en tietenkään hyväksy, mutta esimerkiksi koronan kohdalla erittäin iso osa informaatiosta on spekulointia ja ihmiset itse edelleen päättävät, mihin uskovat. Jos "oikein spekuloitu" nuijitaan ainoaksi oikeaksi totuudeksi ja "väärin spekuloitu" sensuroidaan tai kielletään, kysymys on perusteellisesta vapauden rajoittamisesta, jota ei libertaarisesta perspektiivistä voi hyväksyä.

Kasvoin maailmankuvaan, jossa oli lähes itsestäänselvyys, että radikaalit ja kapinalliset ihmiset pyrkivät vapautukseen. Myös vallankumouksellinen vasemmisto – lukuun ottamatta joitakuita harvinaisiksi käyneitä totalitaristikommunisteja – on pyrkinyt työväenluokan vapautukseen. Alkuperäisestä kotikaupungistani löytyi vanha seinäkirjoitus "vapaa kommunistinen mailma" (sic). Vaikka olen unelmoinut joskus yhteiskunnasta, jossa yksilöt toimisivat orgaanisina yhteisön osina, en ole koskaan halunnut yhteiskuntaa, jossa yksilöt määrätään toimimaan mekaanisina yhteisön osina. Toki on hyvä tiedostaa, että sosiologian klassikot Ferdinand Tönnies ja Émile Durkheim olivat eri mieltä "Gemeinschaftin" ja "Gesellschaftin" luonteesta: Tönniesin mukaan traditionaalisia yhteisöjä määritti orgaaninen ja moderneja yhteiskuntia mekaaninen solidaarisuus – Durkheimin mielestä täsmälleen päinvastoin. Mutta vanhastaan Durkheim tapasi edustaa porvarillista sosiologiaa. Tämän päivän ei-porvarilliseksi itsensä määrittävä sosio-poliittinen ryhmittymä on täysin jumissa mekaanisissa yhteiskuntaratkaisuissa, jotka eivät rakenna solidaarisuutta laisinkaan.

Paljon helpommalta tuntuu yhtyä Kirsi Pihan kantoihin. Hän kirjoittaa Ellun kanat -sivustolla, kuinka Suomen ja Ruotsin erilaisen koronapolitiikan kohdalla "kyse on ihmiskäsityksestä ja siitä, millaisen ihmiskäsityksen varaan yhteiskunta on rakennettu. Ruotsi operoi sellaisen ihmiskäsityksen mukaisesti, jossa ihminen ja kansalainen on vapaa toimimaan. (...) Ihmiseen ja tämän harkintakykyyn luotetaan. Ihminen on osa ratkaisua, ei ongelmaa." Oman pikaisen tarkastelun perusteella päättelen, että suuri osa Suomen väestöstä kannattaa 'ruotsalaista' ihmiskäsitystä. Pandemia-aikana meillä on kuitenkin tehty toisenlaisesta ihmiskäsityksestä moraalinen hyve ja rakennettu myös yhteiskunnan toimintaa sen varaan. Kevään 2020 hyveellis-virallisen suomalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihanteellinen ihminen on koneen osa, joka toimii prikulleen ohjelmoitujen käskyjen mukaisesti. Joka sooloilee toiminnan tai ajatuksen tasolla, saa koneen ohjelmoijilta ja näille myötämielisiltä juurikin epäkelvon, rikkoutuneen ja väärin ohjelmoidun osasen palautteen. Systeemi ei tahdo hyväksyä, etteivät ihmiset suostu olemaan suuren systeemikoneen osasia vaan käyttävät omaa harkintaa ja vapautta; niinpä se syyttää vastasysteemiä ja disinformaatiota, joka myös kaiken maailman facebookeissa pyritään kieltämään.

Tämän aikakauden poliittinen avainkysymys liittyy tosiaan ihmiskuvaan ja yksilönvapauteen. Kumpaa me haluamme kannattaa – systeemimallia, joka näkee ihmisen koneen osasena (joka toimii ihanteellisimmillaan häneen ylhäältä syötetyn informaation mukaisesti), vai vapausmallia, jossa ihmisellä on oma harkinta ja harkintakyky ja siihen myös luotetaan? Mikäli jälkimmäinen on mieluisampi, on syytä päästä eroon sekä ensimmäisen vaihtoehdon moralistisesta hyveellisyydestä että sitä kannattavista, sen varassa toimivista poliittisista päättäjistä. Tässä on se vaikeus, että sama poliittinen ryhmä on leimautunut myös yhteiskunnan heikompiosaisten huolenpitoon ja vastakkaiset ryhmittymät taas mieluummin jättäisivät heidät heitteille. En usko heikompien heitteillejätönkään olevan suomalaisväestön suosiossa. Edessämme on yllättävä haaste: meidän on paikallaan löytää ja luoda sellainen poliittinen yhteiskuntaratkaisu, jota yksikään nykymuotoinen puolue ei kannata hallituksessa tai edes eduskunnassa. Tämä näennäinen mahdottomuus saattaa johtaa yllättävän monet vihdoinkin huomioimaan, kuinka ja miksi koko Systeemi on kaadettava. Sen toteutuessa voisimme todeta koronan ihan oikeasti johtaneen meidät vapauteen.

(Helena est libertas on M. A. Nummisen vuonna 1983 julkaisema progressiivinen albumi. Numminen sävelsi musiikin nykyisen vaimonsa Helena Vapaan taidenäyttelyä varten. Helena est libertas on hänen ainoa progelevynsä ja muutenkin poikkeuksellinen levy, sillä M. A. ei itse laula sillä laisinkaan. Näin ollen voi katsoa, että Helena vapautti hänet uuteen musiikilliseen kokeiluun.)

Valtamedian loputon, toivoton kujanjuoksu

Motto: "Mainstream media is so transparently biased I don't know how reporters can keep a straight face." (Nimimerkki @StarSparkle_UK Twitterissä 7.4.2016. Asiayhteys: London Broadcasting Companyn twiitti, jossa se ehdotti työväenpuolueen puheenjohtajan Jeremy Corbynin eroa, koska tämä oli vaatinut pääministeri David Cameronia tilille Panama-veronkiertosotkuista.)

Tämä kirjoitus on jatkoa aiemmille valtamediakriittisille teksteilleni: Valtamedian mediavalta, Valtamedian mediavalta – toinen näytös (osa 2: Paluu!), Valtamedian mediavalta 2015 sekä laajemmin http://sosiokeiju.blogspot.fi/search/label/valtamedia.

Panama-paperit ovat huhtikuun 2016 puheenaihe. Etukäteen arvioin varmasti yhtenä monista, että "historian tärkeimmäksi tietovuodoksi" nimitetystä paljastuksesta tulee todellinen sukupolvikokemus, jonka jäljiltä varsinkin nuorten ja asemaansa vakiinnuttamattomien yhteiskuntakriitikoiden maailma ei ole entisensä. Ihmisellä, joka ei ole kyyninen, on luonnonlahja olettaa uusista asioista ensiksi hyvää (tämän virkkeen lainaan suoraan ensimmäisestä mediavalta-artikkelistani). Ja onhan tilille joutunut monenlaista menijää – Islannin pääministeri peräti erosi, ja Suomessakin Nordea-pankille on oltu laajalti jättämässä omakohtaisia jäähyväisiä. Täytyy myöntää, että olen viime vuosina oppinut niin kriittiseksi Yleä kohtaan, että sen ja kaltaistensa mukanaolo tällaisessa projektissa herätti pään sisällä kysymyksiä. Tosiseikka, että yhdysvaltalaisia on kärähtäneissä "veroparasiiteissa" poikkeuksellisen vähän (ja kiinalaisia vastaavasti omituisen paljon), on myös herättänyt epäilyksiä – sekä minussa että lukemattomissa muissa sosiaalisen median käyttäjissä.

Valtamedian rooli on tullut entistä läpinäkyvämmäksi Panama-papereiden jälkikommenteissa. Ensimmäisessä kappaleessa mainittu LBC:n twiitti on vain jäävuoren huippu. David Cameronin miljonääri-isän on osoitettu kiertäneen veroja vuosikymmenien ajan, mutta valtamedia on enemmän suojellut kuin hiillostanut Britannian pääministeriä asiaan liittyen. Sen sijaan, kun panamalaisen asianajotoimiston listoilta on löytynyt pari Venäjän presidentin Vladimir Putinin kaveria, tämä on antanut länsimaiden valtamedialle syyn käydä päätä pahkaa Putinin kimppuun. Kun tällaista osaa katsoa kriittisesti, ei ihmetytä, kuinka rohkeimmat (ja toisaalta hulluimmat) uskaltavat pitää koko valtamedian kuvaamaa todellisuutta vuosikymmeniä kestäneenä pyramidihuijauksena, joka pelaa bisnesrikkaiden kabinettivallanpitäjien piikkiin.

Samaan aikaan kotimaassa: Helsingin Sanomien Nyt-liitteen nettisivuilla julkaistiin sinänsä tärkeä artikkeli rasismin merkityksen moninaisuudesta. Itse ihmettelin Twitter-kommentissani, miksi toimittaja Jussi Ahlroth käyttää läpi koko artikkelin "roturasismi"-termiä, vaikka haastateltu tutkija Lena Näre nimenomaan ilmoittaa: "Käytän mieluummin käsitettä rodullistaminen." Ahlrothin vastakommentit minulle olivat aluksi lähinnä ns. vittuilua, ja lopulta hän päätyi perustelemaan valintaansa väittämällä "journalismissa käytetään tuttuja käsitteitä". Väärin, Jussi: nimenomaan valtamediassa käytetään vallitsevia tuttuja käsitteitä. Kriittinen journalismi oivaltaa, että sen tehtävä yhteiskunnassa on levittää tietoa eikä vahvistaa vanhoja luuloja. Kun on tiedosta kysymys, sosiologian apulaisprofessori on uskottavampi lähde kuin valtamediatoimittaja. Miksei jälkimmäinen sitten tyydy edellisen näkemykseen vaan pitäytyy artikkelin puitteissa "tutussa", vallitsevassa käsitteessä? Siksi, että valtamedian tehtävä yhteiskunnassa on olla kumoamatta vanhoja luuloja, vaikka levitettäisiinkin uutta tietoa. Näin puolestaan on siksi, että vallanpitäjien valta perustuu moninkertaisesti enemmän vanhoihin luuloihin kuin tietoon. Ja Hesari/Nyt saa rahoituksensa bisnesrikkailta kabinettivallanpitäjiltä, jotka kriittinen ja tietävä vähemmistö hylkäisi välittömästi, mutta kritiikitön ja luuleva enemmistö antaa pysyä asemissaan.

Voisin palata alkumottoon. Kuinka valtamediatoimittajat pystyvät pitämään naamansa peruslukemilla toimiessaan vallanpitäjien pelinappuloina? Uskovatko he todella informaatioonsa? Mistä kumpuaa valtamediatoimittajien lähes poikkeukseton ylimielisyys asiallisiakin kommentoijia kohtaan sosiaalisessa mediassa? Jälkimmäiseen on tietysti helppo löytää vastaus trolleista, jotka provosoivat melkeinpä ammatikseen. Vastaus on suorastaan liian helppo. Mieleen tulee myös kotimainen Loppu MV-lehdelle -kampanja, jota aluksi kannatin yksiselitteisesti (MV-"lehteä" itsetarkoituksellisempaa disinformoijaa ei ole nähty edes itsessään valtamediassa). Lopetin kuitenkin kampanjan seuraamisen, kun ilmeni, että sen varjolla ylistetään, hehkutetaan ja pönkitetään valtamediaa. Itsetarkoituksellisesti? Samoin Panama-papereista on ehditty tekaista valtamedian valtava uusi menestystarina, vaikka tämän kirjoitushetkellä on yhä epäselvää, millaisia omia kähmintöjä median asiaan liittyvään toimintaan kätkeytyy.

Kyllä valtamedia julkaisee hyviä ja tärkeitäkin juttuja. Siitä ei ole epäilystä. Nämä hyvät ja tärkeät jutut eivät kuitenkaan saa kaataa kokonaisuutta, jonka oleellisimpiin tehtäviin kuuluu yhteiskunnan ja maailman todellisten vallanpitäjien pönkittäminen. Tästäkään ei oikeasti ole kriittisellä ihmisellä edes epäilystä. Mutta vanha totuus pätee: kun valta alkaa horjua, se kiristää heti otettaan (Erno Paasilinna). Siksi ylimielisyys some-kommentaattoreita kohtaan. Siksi MV-"lehden" vastainen kampanja – oikeasti rasismi tai edes disinformaatio ei sinänsä kauhistuta vallanpitäjiä. Siksi uudet, valtavat, lisäuskottavuutta tuovat menestystarinat kuten Panama-paperit. Siksi David Cameronin suojelu ja hyökkäys Jeremy Corbyniä vastaan. Siksi hyökkäys Vladimir Putinia vastaan – idän totuus maailmanpolitiikasta kun on "väärä". Siksi koko epätoivoinen kujanjuoksu. Kuka tai mikä meidän valtamediamme, ja viime kädessä vallanpitäjiemme, asemaa horjuttaa? Me. Me alamme tietää liikaa; me ymmärrämme vuosi vuodelta enemmän; meidän historiallinen tehtävämme on kumota valtamedian mediavalta ja samalla vallanpitäjien informaatiovalta.

Sosiaalisen median paradoksi

Oletetaan, että on olemassa iso paha valtamedia, joka puhuu asioista puppua ja vieläpä tavalla, joka vahingoittaa yhteiskuntaa ja uhkaa rauhaa. On myös olemassa joukko ihmisiä, jotka näkevät valheiden läpi ja oivaltavat yhteiskunnan kehittyvän parempaan suuntaan, jos yhteiskunnan jäsenille paljastetaan totuus. Useimmiten nämä ihmiset haluavat myös purkaa valtamedian sekä sen tukemien, yhteiskunnan vahingoittumisesta ja sodittelusta hyötyvien oikeistolaisten rahapiirien vallan. Lisäksi on olemassa sosiaalinen media, jonka sisältöä eivät sanele rahapiirit eivätkä mediatalot, vaan itse sosiaalisen median käyttäjät.

Mitä edellä mainitun kriittisen ihmisjoukon voi olettaa tässä tilanteessa tekevän? Epäilemättä he syöttävät sosiaaliseen mediaan mahdollisimman paljon sisältöä, joka pyrkii kumoamaan ison pahan valtamedian valheet. Epäilemättä he haluavat paljastaa totuuden kaikkien nähtäville, ja useimmiten he pyrkivät toiminnallaan valtamedian sekä sen tukemien, yhteiskunnan vahingoittumisesta ja sodittelusta hyötyvien rahapiirien vallan purkamiseen. Sen vähemmän pyyteettömiä tarkoitusperiä heillä tuskin on – lukuun ottamatta muutamien satunnaisten ihmisten yksilötasoista haihattelua, joka on kuitenkin vielä yleisempää valtamediaa seuraavassa ryhmässä.

On tietysti aivan selvää, että tilanteen kehittyessä tähän asti kuvattuun suuntaan valtamedia varustautuu vastahyökkäykseen. Aiemmin se on jo pyrkinyt vaihtoehtomedian haltuunottoon havaittuaan, että omassa maassa toimii vaihtoehtoisia medioita, jotka haastavat valtamedian esittämät "totuudet" ja joita myös osa sosiaalisen median käyttäjistä väistämättä seuraa. Oletetaan edelleen, että on jokin yksi iso ajankohtainen kysymys, johon valtamedian puppupuhe ja kriittisen ihmisjoukon totuusmissio tiivistyvät juuri nyt. Tähän kysymykseen liittyy oleellisesti naapurivaltio, jonka kanssa ylläpidettävää rauhaa kriittinen ihmisjoukko kokee valtamedian sekä sen tukemien, sodittelusta hyötyvien rahapiirien uhkaavan. Niinpä jälkimmäiset syöttävät mediaan – ja aivan erityisesti sosiaaliseen mediaan – meemin, jonka mukaan edellisten joukossa vaikuttaa naapurivaltion rahoittamia ja kouluttamia "trolleja". Ja vaikkei "vihollinen" antaisikaan oppia tai maksua kaikille kriittisille, nämäkin on kaapattu osaksi sen "informaatiohyökkäystä". Tässä valtamedian informaatiohyökkäyksessä sivuutetaan täysin, että samat kriittiset levittävät näkemystään totuudesta myös lukemattomissa muissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, joista valtamedia puhuu puppua.

Jälleen on varsin ymmärrettävää, että kritiikitön massa, joka lukee iltapäivälehtiä ja katsoo tosi-tv:tä ja jota ei ole opetettu ajattelemaan itse, nielee väitteen trolleista ja informaatiohyökkäyksestä aika lailla sellaisenaan. Kritiikitön massa myös levittää asiaan liittyviä valtamedia-artikkeleita sosiaalisessa mediassa sen kummemmin ajattelematta. Aiempaa vaihtoehtomedioihin kohdistunutta kritiikkiä se ei ole edes huomannut, sillä kritiikitön massa ei seuraa vaihtoehtomedioita. Sosiaalinen media siis moninkertaistaa huomion, jota annetaan sellaiselle informaatiolle, joka saa eniten huomiota ilman sosiaalista mediaakin. Vaihtoehtoinen informaatio, joka ei saa huomiota ilman sosiaalista mediaa, saa sosiaalisessa mediassa huomiota ensisijaisesti niiltä kriittisiltä, jotka etsisivät vaihtoehtoista tietoa siinäkin tapauksessa ettei sosiaalista mediaa olisi olemassakaan. Moni taiteen ja kulttuurin toimija on innoissaan huomatessaan, että sosiaalinen media antaa näkyvyyttä omalle taiteelle ja kulttuurille – kotisivujen, jotka vain harvat ja valitut löytävät, sijaan massafoorumilla, josta tuhannet ihmiset voivat sen löytää. Tätä taustaa vasten on järkytys havaita, että säännöllisesti esiintyvällä oman kaveripiirin bändillä on Twitterissä parikymmentä seuraajaa ja Arttu Wiskarilla 12 000.

Palataan aiempaan media-asetelmaan. Näyttää siltä, että kriittisen joukon ja kritiikittömän massan väliin jää massoittain sosiaalisen median käyttäjiä. Heillä on eväät vastaanottaa vaihtoehtoväen kritiikki ja ajatella asioita itse. He ovat myös noteeranneet valtamediassa esitetyn vaihtoehtomediakritiikin, sillä vaihtoehtomediat ovat ihan eri lailla heidän elämismaailmaansa kuin kritiikittömän massan. Käytän tästä ryhmästä nimeä "kriittinen" massa. Lainausmerkkejä selittää muun muassa se, että tämä ihmisryhmä on vastoin edellytyksiään useammin yhtynyt valtamedian esittämään vaihtoehtomediakritiikkiin kuin lähtenyt sitä itse kritisoimaan. Puhe "trolleista" ja "informaatiohyökkäyksestä" vastaanotetaan varauksellisesti, mutta myös kriittinen joukko saa vaihtoehtototuuksineen vähintään samankokoisen varausmerkin ylleen. Niin oudolta kuin se voi tuntua, "kriittinen" massa katsoo kriittisen joukon sodittelevan ja vahingoittavan yhteiskuntaa enemmän kuin pyrkivän totuuksia paljastamalla auttamaan yhteiskuntaa kehittymään parempaan suuntaan. "Kriittinen" massa voi toki nähdä valtamediankin yhteiskunnan vahingoittamisen, sodittelun ja useassa tapauksessa myös valheet. Sen tekoskeptiseen näkemykseen kritiikistä ei kuitenkaan sovi, että kriittinen joukko, jolla on totuusmissio, voi pysyä yhtään sen enempää totuudessa kuin valtamedia ja oikeistolaiset rahapiirit – siitä huolimatta, että monissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä "massa" ja joukko pitävät yhtä. Näin ollen kriittinen joukko herättää "kriittisessä" massassa niin voimakkaan vastareaktion, että se hylkää koko vaihtoehtoinformaation ja pidättäytyy valtamedian disinformaatiossa, jota se tekoskeptisesti kritisoiden levittää sosiaalisessa mediassa auttaen sen saaman huomion moninkertaistumista.

Tämä blogiteksti on nyt ollut sellaista meta- tai parasosiologista jorinaa, että kirjoittajaakin hirvittää. Epäselvä allekirjoitus vaatii usein seurakseen nimen selvennyksen, joten tähän loppuun on paikallaan liittää asiasisällön selvennys. Pyrin sanomaan, että sosiaalinen media antaa meille kuvitelman, että kaikki informaatio on tasa-arvoista. Silti se antaa valtamedialle mahdollisuuden vahvistaa haluamansa informaation mahtia niissäkin kansanryhmissä, jotka ovat kriittisiä sitä tukevia oikeistolaisia rahapiirejä kohtaan. Summa summarum: sosiaalinen media on hyväksytty huijaus – paitsi, jos kriittinen massa eräänä päivänä ottaa vaihtoehtoinformaation todesta.