Väärän totuuden palvelijat

"Näissä vieraissa on liian monta tuttuu
jotka tietää totuudesta liian vähän"
(Liisa Tavi: Lasta ei saa tukuttaa, san. Pelle Miljoona)

Kun uusi koronakuria vastustava vapausliike alkoi nousta talvikaudella 2020–21, julistin alusta lähtien sen keskeisisi tavoitteiksi omat pyhät arvoni: vapauden, rakkauden ja totuuden. En ollut yksin: toukokuun 15. päivän 2021 kansainvälisten mielenosoitusten sloganeiden joukossa oli "Love, Truth, Freedom". Suomessa toukokuun mielenosoitus jäi tussariksi, koska sadat vapausliikkeeseen lukemani ihmiset olivat siirtäneet huomion koronakurista EU:n elvytyspakettiin. Siinäkin huudettiin totuutta, mutta vapauden tavoittelu oli aika suhteellista ja rakkauden kanssa ei asialla ollut mitään tekemistä.

Kuntavaalit piti alun perin järjestää 18. huhtikuuta. THL:n ja hallituksen kuvitteellisen epidemiauhan vuoksi vaalit siirrettiin kesäkuun 13. päivälle, mikä on tiennyt vaalikampanja-ajan pitenemistä luonnottomiin mittoihin. Tämä voi olla jopa tarkoituksellista. Hajota ja hallitse on aina ollut kaikkein toimivin keino ylläpitää valtaa. Toki myös hallituspuolueet saivat kuvitteellisen sulan hattuunsa, kun täysin älyttömästä 11 000 päivittäisen tartunnan arviosta jäätiin ylimmillään alle kymmenesosaan. Sehän voitiin nyt tulkita maalis-huhtikuisen sulkupolitiikan ansioksi.

Ikävä kyllä perseily kansan kustannuksella ei rajoitu hallituspuolueisiin. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa kääntääkseen yhteiskunnalliset kysymykset perinteisen puoluepolitiikan ja vanhan standardoidun poliittisen kentän mukaisiksi kiistoiksi. Pandemiakriittinen vapausnäkökulma oli vallankumouksellinen: se yhdisti libertaareja, konservatiiveja, nationalisteja, aitoja anarkisteja ja myös useita vanhanaikaisen yhteiskuntakritiikkinsä säilyttäneitä klassisia vasemmistolaisia. Kuntavaalien läheisyys on tehnyt kaikesta taas puoluepolitiikkaa, jossa oikeistoon samastuvat käyttävät kaikki tilaisuutensa mustamaalata vasemmistoa ja päinvastoin.

Perussuomalainen puolue on häikäilemättä pyrkinyt omimaan pandemiakritiikin ja vapausnäkökulman omien siipiensä alle. Lukuisia näissä kysymyksissä aktiivisia sosiaalisen median vaikuttajia on päätynyt persujen kuntavaaliehdokkaiksi. Heidän näkökulmastaan asia voi näyttää luonnolliselta: "vasemmistolainen" hallitus on toteuttanut koronarajoitukset, ja persut ovat heille uskottavampi oikeisto-opposition edustaja kuin kokoomus, kristillisdemokraatit tai Liike Nyt. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa olleet pandemiakriittinen puolue, vaan päinvastoin heidän riveistään on toistuvasti vaadittu tiukempia rajoituksia. Minunlaiselleni ei-persulle tämä näyttää klassiselta silmänkääntötempulta.

Persuissa on myös se kiusallinen piirre, että heidän politiikkansa on yhtä kuin hajota ja hallitse katutasolla. He tekevät asiakysymyksistä, ei edes henkilökysymyksiä, vaan ihmisryhmäkysymyksiä. Ärsyttääkö koronakuri? Syynä on vasemmisto. Vastusta vasemmistolaisia. Huolettaako yhteiskunnan varojen loppuminen? Syynä on hyysääminen. Vastusta hyysääjiä ja niitä joita hyysätään. Aggressiivinen kuntavaalikampanjointi muistuttaa likipitäen joka päivä, kuinka vähän esimerkiksi minulla ja perussuomalaisten ehdokkaaksi lähteneellä pandemiakriitikolla on yhteistä – mikä on erittäin varmasti tarkoituksellista. Kun kansalaiset vieroksuvat tai pelkäävät toisiaan, vallanpitäjät ovat turvassa.

Vielä ongelmallisempaa on kuitenkin, että kuntavaalikampanjat vievät huomion pois pääasioista. Päinvastoin puolueet (piskuista Kristallipuoluetta lukuun ottamatta) tuntuvat tekevän kaikkensa salatakseen, että suomalainen yhteiskunta (tai maailma) on peruuttamattomasti muuttunut siitä, mitä se vielä 2010-luvulla oli. Esimerkiksi punavihreät ryhmät saattavat puolustaa kirjastoja, mainitsematta että kirjastot ovat talven 2019–20 jälkeisestä ajasta valtaosan joko olleet kiinni tai toimineet rajoitetusti. Jotkut samassa leirissä ovat jopa häikäilemättä ratsastaneet kulttuurielämällä – emopuolueittensa lähes lakkautettua Suomen kulttuurielämän. Etätyön radikaali yleistyminen on jäänyt huomiotta: työpaikkojen hoiteleminen omaan kuntaan ei yksinkertaisesti enää toimi samalla tavalla.

Näiltä puilta pitäisi vielä malttaa nähdä metsä: vanhan yhteiskunnan alasajo on ilmiselvästi tahallista, "uusi normaali" ei ollut vahinkoilmaus ja yhteiskuntamme perusteet on kertakaikkisesti muutettu. Hallituspuolueet ovat toimineet järjestelmällisesti niitä arvoja vastaan, joiden kannattajat ovat äänestäneet ne valtaan. Silti ne jatkavat samojen arvojen promoamista kampanjoissaan. Oppositiopuolueet vastustavat hallitusta, mutta innokkaammin sitä mitä hallitus väittää kannattavansa, kuin sitä kuinka hallitus toimii. Koko kuvio selittyy vain sillä, että hallitus toteuttaa jonkin ihan muun tahon agendaa kuin omaansa. Pandemiakriittisille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, mutta kuntavaalikampanjoinnin aikana osa heistä on aktiivisesti unohtanut asian – ainakin hetkittäin – ja syyttänyt tapahtuneesta nimenomaisesti hallituspuolueiden virallista poliittista taustaa. Käytännöllisesti katsoen koko poliittinen kenttä on huijattu osaksi kaikkien aikojen megavalhetta, joka on mahdollisesti saneltu Great Resetin laatijoiden piirissä "build back better" -hengessä.

Megavalheen luonteeseen kuuluu aktivistien johdattaminen täysin eri suuntaan kuin mitä kohti he ovat lähteneet. Kun keväällä 2020 ensimmäisten joukossa kyseenalaistin koronapandemian mittasuhteet, oletin, että tämä tie johtaa koko meille tarjotun todellisuuskuvan kyseenalaistamiseen ja disilluusioon. Kun syksyllä 2020 ainakin näennäisesti samoin ajattelevia oli jo löytynyt, oletukselleni näytti tulevan katetta. Perinteisten poliittisten asetelmien marssittaminen kentälle – niin kuin kuntavaalikampanjoinnin myötä on käynyt – on käännyttänyt oikeistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen oikeistolaisten tai konservatiivisten perustotuuksien äärelle ja harvalukuisemmat vasemmistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen vasemmistolaisten tai liberaalien perustotuuksien äärelle. Ne ovat kuitenkin vääriä "totuuksia" – siis ainakin osittaisia valheita tai megavalheen osasia. TOTUUS, se aito asia, saa yhä levätä rauhassa.

Matrix on ainakin jossain määrin totta. Juuri, kun olimme hahmottamassa sen, iso osa meistä opastettiin kädestä pitäen pois totuuden ääreltä. Luonnollisesti tämä ei ole koko totuus. Harhaanjohdetuista näet tuli nopeasti osa Matrixia. Kritisoitko autoritaarisia toimia? Oletko enemmän konservatiivi ja oikealla? Tässä on sinulle isänmaa ja Raamattu. Oletko enemmän liberaali ja vasemmalla? Tässä on sinulle kansainvälinen yhteistyö ja kriittinen kirja finanssikapitalismista. Onko näkyvissä salaliittoja? Vasemmistolainen, pidä etäisyyttä sellaiseen paskaan! Konspirasismi on vähintään yhtä paha kuin rasismi! Oikeistolainen, hyvä, tartu vain salaliittoteoriaan, niin me paremmin tietävät kerromme sinulle, mitä sen takana piilee. Luovu vain omasta ajattelustasi. Näin oli tapahtuva, ja näin tapahtui.

Jutun juju on tietysti, että sekä "antikonspirasismi" että harhaanjohdettu salaliittoajattelu ajautuvat tukemaan yhteiskunnan ja maailman todellisia vallanpitäjiä. Mitä enemmän jollakin taholla on valtaa, sitä varmemmin kriittiset ja radikaalit äänet kääntyvät pidemmän päälle tukemaan sitä tahoa. En usko, että tähän tarvitaan erillistä salaliittoteoriaa. Kyseessä on ihan luontainen prosessi. Ei perussuomalainen puoluekaan tarkoituksellisesti johdata kannattajiaan valheeseen. Se vain houkuttelee (konservatiivisia, oikeistolaisia) kriittisiä ajattelevia puolelleen saadakseen kuntavaaleissa ääniä. Ei puolueita eikä edes valtamediaa kiinnosta aktivistien ajautuminen väärän totuuden palvelijoiksi. Totuus ei voisi niitä vähempää kiinnostaa. Mediaa kiinnostaa raha, viranomaisia toisten asettamien sääntöjen totteleminen, ihmisryhmiä ryhmänmukaisuus ja puolueita vaaleissa saadut äänet.

En äänestä kuntavaaleissa 2021. Yksikään asuinkunnassani tarjolla oleva puolue tai ehdokas ei edusta minun asiaani. Lisäksi poliittinen järjestelmä perustuu ihmisten hallitsemiseen, ja itse olen yhä enemmän sitä mieltä, ettei ihmisiä pidä hallita. Huomattavasti mieluummin hallitsen itseäni, tai en hallitse jos ei huvita.

Tämän lausunnon myötä lakkautan toistaiseksi tämän vuodesta 2010 toimineen politiikkablogini. Saattaa olla, että kertoja kiellon päälle vielä tulee. Ainakin toistaiseksi tahdon keskittyä elämässäni johonkin ihan muuhun kuin politiikkaan, ja kaiken ihmiselämän politisoituminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kesä 2021 voisi, tai ainakin olisi voinut, olla rakkauden kesä: kohtaamme toisemme, kuuntelemme toisiamme, ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme, syleilemme ja rakastamme. Viivästytetyt kuntavaalit ja poliittisen kinastelun armoton hyväksikäyttö taustatasolla (yhä jatkuva kielto- ja suojelumentaliteetti) pyrkivät pitämään meidät erillämme ja toisiamme vastaan. Ehkä poliittiset keinot on hylättävä. Ehkä meidän on parempi vain olla piittaamatta.

Kommunismista

Kommunismia ja kommunisteja on viime aikoina alettu nähdä kaikkialla. Kokoomuksen kuntavaaliehdokas Atte Kaleva julisti unelmansa olevan "Helsinki ilman kommunisteja". Entinen jytkymies Timo Soini höpisi fillarikommunisteistaan jo vuonna 2016. Perussuomalaisten Laura Huhtasaari on leimannut kommunisteiksi valtaosan poliittisista puolueista aina kokoomusta myöten. Suomen Kuvalehden haastattelussa (maksumuurin takana) mediatutkija Anu Koivunen mietiskeli, että haukkumasanojen kirjo oli ennen monipuolisempi: "Oli vihervassareita, stalinisteja, suvakkeja. Nyt on kaikki korvattu yhdellä sanalla." Twitterissä muuan humoristi tölväisi tammikuussa 2021, että kommunismi ei ole kommunismia – "kaikki muu havaintojeni mukaan on". Koko kuvio muistuttaa vahvasti sosiologi Antti Eskolan 1960–70-luvun vaihteen kuvausta siitä, miten pieniä punaisia "maolaisia" ja "stalinisteja" oli alettu nähdä kaikkialla.

Oudointa tässä on, että oman käsitykseni mukaan kommunisteja on Suomessa häviävän vähän. Itse olin kolmella vuosikymmenellä tekemisissä heidän kanssaan. Tällaisena aikana tuntuu, että niitä kokemuksia on paikallaan kirjata ylös, sillä ne eivät muistuta yhtään sitä minä kommunismi ja kommunistit halutaan nykyaikana nähdä.

1990-luvun loppuvuosina kokoonnuimme oululaisen toimintaryhmän (joka järjesti vaihtoehtoisia vappumarsseja ja julkaisi pienlehteä) kanssa joskus kommunistien piiritoimistossa, koska yksi mukana ollut naishenkilö oli kommunisti ja hänellä oli toimistolle avain. Vasemmistoliitto oli hallituksessa, siitä oli tullut eri porukkaa ja vassarit jopa lakkasivat marssimasta vappuna. Kapinankytyä pitivät yllä anarkistit, riippumattomat aktivistit ja kommunistit. Olin myös pari kertaa kommareiden kokouksessa kuunteluoppilaana, tapasin SKP:n puheenjohtajan Yrjö Hakasen ja kirjoitin jonkin aikaa kolumneja Tiedonantaja-lehteen. 2000-luvun alun jälkeen kommunismi tuntui silloisesta hipahtavasta näkökulmastani ummehtuneelta, mutta vuosikymmenen lopulla – muutettuani Tampereelle – aloin uudestaan tähyillä kommunistien suuntaan: sikäläiset kommaripiirit olivat paljon laajemmat ja moninaisemmat kuin Oulussa. Lopulta ajauduin jopa SKP:n kampanjatyöntekijäksi eduskuntavaalien alla 2011, kun olin kommunistien pyörittämällä Demokraattisella sivistysliitolla työharjoittelijana. Minua pyydettiin ehdokkaaksikin, mutta kieltäydyin. Kirjoitin blogitekstejä Tiedonantajan verkkosivuille, pari juttua itse lehteenkin ja kävin Marko Korvelan isännöimässä "Tiekkarin" toimittajakoulutuksessa.

Kokemusta siis on. Kuinka kommunistit suhtautuivat nuoreen aktivistiin ja kynäniekkaan, joka osoitti heitä kohtaan kiinnostusta, muttei kuulunut puolueeseen? Aktivoituiko ujutus-, solutus- ja värväyskoneisto? Tuota, öh, ei. Useimmiten asenne oli luokkaa "kiva, kun nuorempiakin näkee", ja käännytystoiminta oli laiskaa tai sitä ei ollut laisinkaan. (Vaaliehdokkaaksi minua on vuosien saatossa kysytty melkein kaikkialta muualta kuin kokoomuksesta.) Kukaan ei koskaan vedonnut mukanaoloon tiedostavassa etujoukossa tai voittajien puolella vallankumouksessa. Vallankumouksesta puhuin itse paljon enemmän kuin kommunistit. Punakaarteista ei ollut tietoakaan, kukaan ei ollut militantti, enkä ole kohdannut radikaalimpaa esimerkkiä kommunistisesta väkivallasta kuin yhden nuoren tyypin hölmö kolaisku Alexander Stubbia vastaan. Itse asiassa väitän kokemukseni pohjalta, että poliittista väkivaltaa kannattava vasemmistomilitantti olisi suljettu kommunistipuolueen piireistä vikkelästi ulos.

Ihailtiinko Neuvostoliittoa? Enpä muista kohdanneeni sitä kertaakaan. Toki NL:ää puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan. Idealisoitiinko neuvostoyhteiskuntaa? Ehkä mukana oli muutama jäärä, jotka pitivät sitä hyvänä tavoitteena, mutta heillä ei selvästi ollut puolueessa mitään asemaa ja kaikki he olivat syntyneet viimeistään 1960-luvun alussa. Ihailtiinko Pohjois-Koreaa? Ei. Suomessa oli kyllä muutamasta melko aktiivisesta tyypistä koostunut juche-aatteen fanikunta, mutta ilmeisesti he kannattivat edesmennyttä KTP:tä tai vielä edesmenneempää STP:tä. Ihailtiinko Kiinaa? Tämä on viimeaikaisten Twitter-huomioitteni perusteella yhtä tärkeä kysymys kuin Neuvostoliitto. Vastaus tietysti kuuluu: ei. Suhtautuminen Kiinaan on suomalaisissa kommaripiireissä ollut ristiriitainen tai jopa negatiivinen. Moni oikealle samastuva antitotalitaristi selvästi kuvittelee, että Kiina likipitäen rahoittaa länsimaisia kommunisteja. Tapaamillani kommunisteilla ja Tiedonantajassa näki vain kahdenlaista Kiina-suhdetta: 1) vastustettiin avoimesti toisinajattelijoiden vainoja, 2) puolusteltiin yksipuoliseksi pahaksi leimaamista vastaan (jälleen).

Kiinan miettiminen tässä yhteydessä on aika hämmentävää. Suomessa seurataan tarkemmin USA:n kuin Euroopan mahtimaiden poliittista keskustelua. USA:n demokraattipuolueen propagandistit syyttivät – ja syyttävät edelleen – Donald Trumpia veljeilystä venäläisten kanssa. Trumpin ja hänen lähipiirinsä syytökset demokraattien veljeilystä kiinalaisten kanssa ovat tämän pohjalta tehty vastaisku. Sen seurauksena Trumpia kannattaneet tai häneen toivonsa sijoittaneet suomalaiset (QAnon!) ovat mukisematta nielleet käsityksen Kiinan solutuksesta länsimaissa ja vaikutuksesta nyt käynnissä olevaan globalitarismi-operaatioon. Koko asetelma lässähtää, kun muistamme, että Venäjä ja Kiina ovat keskenään poliittisia liittolaisia. Kyse on pelkästä jenkkien omat sisäiset uhat ulkoistavasta kahnauksesta, joista ei ajattelevien ihmisten pitäisi Suomen kaltaisessa maassa pahemmin piitata.

Tästä pääsemmekin (takaisin?) kysymykseen: voisinko kokemusteni pohjalta kuvitella, että kommunisteilla on jotain valtaa Suomessa? Vastaus ei kuulu edes "ei", vaan "heh-heh, haha, hahahahaha". Minusta Suomen kommunistit ovat koko ajan olleet marginaaliryhmä, joka on täysin vieraantunut poliittisista realiteeteista eikä edes itse tajua, kuinka vähän heikäläiset voivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. (Tosin vassari Anna Kontula on väittänyt olevansa kommunisti, mutta kommunistiseen liikkeeseen hän ei ole ikinä kuulunut eikä halunnut kuulua.) 2010-luvulla kommunistit olivat – jälleen yhdessä anarkistien kanssa – aktiivisia Joukkovoima-mielenosoitusten järjestämisessä, mutta nekin hiipuivat hyvän alun jälkeen liialliseen lokeroitumiseen. Ja tämä lokeroituminen liittyy asiaan, joka minusta on paljon oleellisempi keskustelunaihe nykykommunismin kohdalla kuin siitä esitetyt absurdit uhkakuvat.

2010-luvun alkuvuosina kommunistipiirit olivat muutoksessa. Entiset, vanhan vasemmiston aikakauteen linkittyvät toimijat olivat väistymässä ja uusia astumassa tilalle. Ensimmäisenä lähti SKP:n pitkäaikainen pääsihteeri Arto Viitaniemi. Hänen tilalleen tuli käsitetaiteilija Juha-Pekka Väisänen. Tiedonantajaa 1980-luvulta asti päätoimittanut Erkki Susi lopetti vuonna 2012, ja tilalle nousi kuudeksi vuodeksi Marko Korvela – kunnes Petra Packalén valittiin hänen paikalleen. Lopulta Yrjö Hakanenkin väistyi, Väisäsestä tuli SKP:n puheenjohtaja ja pääsihteereitä on ollut hänen jälkeensä kolme, keskimmäisenä heistä Packalén.

Uuden sukupolven esiinmarssin voisi olettaa tekevän hyvää. Tässä tapauksessa on näkyvillä kaksi ongelmaa: 1) uusilla nimillä ei ollut aitoa kannatusta kommunistien riveissä, 2) heidän politiikkansa oli selkeästi uusvasemmistolaista. Esimerkiksi Juha-Pekka Väisänen sai pääsihteeriaikoinaan Helsingissä vain joitakin kymmeniä (!) ääniä vaaleissa. Reilusti suositumpia olivat monet vanhat kommarit, jotka savustettiin 2010-luvulla ulos puolueesta leimaamalla heidät rasisteiksi tai seksisti-sovinisteiksi. Nämä osasivat kommunikoida työväenluokan ihmisten kanssa. Uudet tulokkaat eivät osanneet edes yrittää, vaan mieluummin taiteilivat pinnallisilla huomioilla: hei, mekin olemme työväenluokkaa, kun olemme palkkatyöammatissa. (Periaatteessa tämä on tietysti totta. Sosiokulttuurisessa kuplassa elämistä ei silti voi jättää huomiotta.)

Väitän siis pokkana, ettei nykyajan kommunisteissa ole vikana se että he ovat kommunisteja, vaan se, etteivät he ole kommunisteja. Vanhan ajan kommunismia määrittivät työväenluokkaisuus, eliittivastaisuus, herraviha ja huomion keskittäminen lillukanvarsien sijaan kapitalistiseen riistosysteemiin. Iskusanoja olivat työväen(luokan) ohella vallankumous, vapaus ja demokratia. Lisäksi perinteiset kommunistit eivät olleet nykyvasemmiston tavoin "veropuolue": heidän tavoittelemassaan yhteiskunnassa ihmiset kävisivät töissä joko valtiolla, osuuskunnilla tai yhteisöillä – niinpä bruton ja neton voisi pitää samana. Kommunistit ovat aina vastustaneet niin ylikansallisia pääomia ja suuryhtiöiden valtaa kuin Naton ja EU:n kaltaisia liittoutumia.

Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne kaipaisi myös vasemmistolaisia pandemiakriittisiä toimijoita. Koronaoperaatiota on luonnehdittu ennennäkemättömäksi varainsiirroksi työväenluokalta kaikkein rikkaimmille. Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat tehneet käsittämättömiä voittoja tempuilla, joita ei olisi tarvittu lainkaan, mikäli korona olisi ymmärretty edes kohtuullisissa mittasuhteissa (ilman "denialismin" häivääkään). Suuryhtiöt ja miljardöörit ovat myös päivänselvästi globalitaristisen projektin keskiössä (Great Reset, "Build Back Better" ynnä muut otsikot, joiden alla yhteiskunnallinen todellisuus pyritään globaalilla tasolla muuttamaan pysyvästi). Jotkut oikeistopiirit tykkäävät leimata sen projektin kommunistiseksi, mutta väitän kivenkovaan, että vanha kommunismi olisi vastustanut projektia henkeen ja vereen ja kyseenalaistanut avoimesti myös pandemian.

Vasemmisto on kokonaisuudessaan hylännyt työväenluokan, aidon demokratian, vapausihanteen ja ylikansalliseen suurpääomaan kohdistuvan vastarinnan. 2010-lukua edeltävä kommunismi ei olisi hypännyt tähän kelkkaan, vaan jäänyt taistelemaan vasemmistolaisena erityislinnakkeena. Kelkkaan hyppääminen on tiennyt sitoutumista epämääräiseen "punavihreyteen", uusvasemmistoon, joka on näennäisen poikkeustilan vallitessa ajettu vastustelematta uuteen autoritarismiin. Tähän myös pyydän kiinnittämään huomiota: 2020-luvun autoritarismi ei pohjaudu millään lailla siihen autoritarismiin, jota neuvostomyönteisessä 1990-lukua vanhemmassa kommunismissa ehkä kannatettiin. Kommunistinen liike on pyörähtänyt sen jälkeen täyden ympyrän, eikä tietenkään päätynyt samalle kohdalle, vaan spiraalimaisesti – itse katsoisin sen osoittavan alaspäin.

Sitoutuminen "punavihreyteen" ja uusvasemmistoon liittyy luonnollisesti myös identiteettipolitiikkaan ja sitä myöten nykyiseen "antirasistiseen" (jonka näen uusrasismina!) ja intersektionaaliseen liikkeeseen. Tämän myötä kommunistit eivät enää esimerkiksi osallistu EU-vastaisiin mielenilmauksiin tai kannata EU- tai eurojäsenyyden kyseenalaistavia aloitteita, mikäli ne ovat lähtöisin "väärästä" leiristä eli konservatiiveilta. Ja silti näissä mielenilmauksissa nähtiin pitkään kommunisteja. He edustivat SKP:n sijaan KTP:tä, Kommunistista työväenpuoluetta, joka ei mennyt mukaan identiteettipoliittiseen jakoon eikä sen kommunismi ollut uusvasemmistolaista. Kirjoitin Undie Median ykkösnumeron (2019) vaalioppaaseen KTP:n ja itsenäisyyspuolueen olevan "niitä, joiden ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä". Muuan Ipun (ja nykyisin Kristallipuolueen) ehdokas kommentoi minulle ymmärtävänsä oikein hyvin, miksi niin kävi juuri näille kahdelle. Vuonna 2020 KTP:n rippeet lähtivät mukaan "etävappu"-hölmöilyyn, minkä myötä lakkasin kiinnittämästä huomiota mokomaan jäänteeseen. Samassa suossa SKP oli todella syvällä.

Summa summarum: ei kommunismi ole mikään mörkö, jota ylikansallisiin suuryhtiöihin, talouden ja vallan globalisaatioon sekä pandemiaoperaatioon kriittisesti suhtautuvan ihmisen kannattaisi pitää uhkana. Kommunistien entistä ehdottomuutta sen sijaan kaivattaisiin yhä. 1980-luvun jälkeen ei suomalaisessa kommunismissa ole näkynyt merkkiäkään diktatuurin tai totalitaarisen maailmanvallan ihannoinnista. Väite kommunistisesta pyrkimyksestä globalitaristisessa projektissa on siis taatusti pelkkä salaliittoteoria – ja itsekin salaliittoteoriaa tehdäkseni epäilen kyseen olevan itsetarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta, tahallaan syötetystä väärästä johtolangasta. Kommunistit ovat Suomessa ja koko Euroopassa marginaaliryhmä, jonka pääjoukko on ajettu kiltisti ja kuuliaisesti kohti identiteettipoliittista woke- eli heräkkivasemmistoa. Heistä ei ole uhaksi – kun taas entisistä kommunisteista olisi saattanut muodostua uhka sille, mille pitääkin: ylikansallisen suurpääoman ja korruptoitujen poliittisten päättäjien epäpyhistä epäpyhimmälle liitolle.

Kuinka poliittinen kartta käännettiin ylösalaisin

Ilkka Remeksen rikosromaani Omertan liitto ilmestyi vuonna 2013. Muutoinkin poikkeuksellisen kiehtovassa dekkarissa todetaan luontevana osana juonikuviota, että ison rahan piirit olivat tehneet suurkaappauksen soluttautumalla Euroopan sosialistipuolueisiin. Omertan liitto on fiktiivinen teos, mutta muun muassa Kauppalehden Tommi Aitio totesi kirja-arviossaan: "Koskaan aiemmin Remeksen dekkarit eivät ole liipanneet näin läheltä reaalimaailmaa." Remes itse kertoo sivuillaan: "Löysin maailman, joka kuhisee salaisia operaatioita, petoksia, laittomia kotietsintöjä, valtakamppailua, korruptiota, mafiakytköksiä, selittämättömiä kuolemantapauksia ja juonitteluja, joiden keksimiseen mielikuvitukseni ei riittäisi." Näin ollen tuntuu hyvin mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ettei vihjaus sosialistipuolueiden kaappauksesta ole mielikuvituksen tuotetta.

Loogisesti ajatellen kuvio on ymmärrettävä. Suurpääoman edustajat ovat vuosikymmeniä, lähes vuosisatoja liittoutuneet poliittisen oikeiston kanssa, sillä oikeisto on profiloitunut suurpääoman intressien puolustajaksi. Vasemmisto on kuitenkin ollut sen pysyvä vastustaja, ja usein on käynyt, että demokraattisen maan hallitus on muodostettu vasemmiston varaan ja iso raha saanut kyytiä. Viime vuosikymmeninä iso raha on pyrkinyt kohti maailmanvaltiutta. "Vapaakauppasopimusten" nimellä tunnetuista, suuryhtiöt valtioiden yläpuolelle korottavista hankkeista moni on kaatunut tai lykkääntynyt, ja jälleen yhtenä avainsyynä on ollut vasemmistoryhmien vastustus. Niinpä oikeistoryhmissä roikkuminen ei ole kannattanut, vaan paljon kannattavampaa on ollut vallata pari nurkkaa vasemmistoryhmistä. Viherpesu ja pinkkipesu ovat olleet erityisen tepsiviä konsteja punavihreän väen käännyttämiseksi, ja organisaatiotasolla on takuuvarmasti käytetty sitä itseään eli rahaa – "tietysti edellyttäen, että".

Toisaalta myös toisensuuntaista muutosta on havaittavissa. Sitä mukaa, kun iso raha on keventänyt otettaan oikeistosta, siellä on ilmennyt suurpääoman vastaisia tendenssejä. Kun vasemmisto on yhä useammin kääntynyt hyväksymään suuryhtiöt – joiden kanssa diilaamalla on kuviteltu vaikutettavan kertarysäyksin ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin haasteisiin – se on yhä useammin nähnyt pienet ja keskisuuret yritykset hankalina: iso joukko itsenäisiä toimijoita on huonosti kontrolloitavissa. Tämän tullessa näkyväksi oikeistossa on opittu samastamaan vasemmiston ja suuryritysten intressit, ja itse oikeistolaiset ovat yhä useammin samastuneet pk-sektoriin ja julistautuneet sen ainoiksi puolustajiksi. Samalla vimmalla, jolla ennen on käyty liiketoiminnan kahlitsijoina pidettyjä sosialisteja vastaan, käydään nyt myös ison rahan suuryhtiöitä vastaan.

Vuonna 1999 Seattlessa Maailman kauppajärjestön huippukokouksen yhteydessä mellakoitiin. Globalisaatiokriittiseen mielenosoittajajoukkoon, jota kutsuttiin "Seattlen kansaksi", kuului muun muassa anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten ryhmien edustajia ja nationalisteja. Maailman kauppajärjestön lyhenteen WTO:n julistettiin tarkoittavan "World Take Over". Kuulostaako tutulta? 2000-luvulla tuotettiin WTC-iskujen (hmm... World Trade...), Afganistan- ja Irak-operaatioiden, islamismin ja islamofobian kautta äkkisyvä juopa entisen "Seattlen kansan" sisään. Maahanmuutosta ja islamista tehtiin valtava kynnyskysymys, joka paitsi teki entisen globalisaatiokriittisen yhteistyön mahdottomaksi, myös muotoutui koko poliittisen kentän näkyvimmäksi jakolinjaksi. Ilmastonmuutosteeman hyväksikäyttäminen on täydentänyt tämän social engineering -projektin. Nyt toinen puoli vanhasta globalisaatiokriittisestä rintamasta on manipuloitu globalisaatiomyönteiseksi. Samalla tämä merkitsee 1990-lukulaisen anarkismin kuolemaa, sillä on loogisesti mahdotonta olla anarkisti ja kannattaa globaalia ilmastohallintoa.

Operaation nimeltä Covid-19 myötä "World Take Over" on todellisempi kuin koskaan ennen. Globaali totalitarismi eli globalitarismi tekee tuloaan. Edellä kuvattujen prosessien myötä sekä poliittinen vasemmisto että 1990-lukulainen anarkistiliike ovat täysin mahdottomia työkaluja globalitarismin vastustamiseen. Vasemmisto on larpannut pandemiassa ilmastonmuutosta. Tämä on tiennyt flirttailua totalitarismin kanssa erityisesti Suomen kaltaisissa maissa, joissa vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa. Oikeistojohtoisissa maissa asetelma on hämärämpi. Ilmastonmuutoksen erityisasema paljastaa, ettei muutaman vuoden takainen "vihervasemmistoa ei ole olemassa" -väittämäni pidä 2020-luvulla todellakaan paikkaansa. Anarkistiliike on feidannut anarkismin pois tunnuksistaan, vahvistanut sen sijaan "antifasismia" ja nyt jopa "antikonspirasismia" – kaiken törkeäksi huipuksi liikkeen logosta on esitetty muunnelma, jossa punainen ja musta lippu on korvattu samanvärisillä kasvomaskeilla. En usko, että missään tilanteessa on tätä enemmän syytä epäillä liikkeen kaappaamista ja manipulointia alkuperäisen tarkoituksensa vastaiseksi. Ne, joiden olisi vanhastaan luullut vastustavan totalitarismia, kannattavat sitä.

Twitterissä on kuluneen talvikauden aikana useita kertoja ihmetelty, ovatko vasemmisto ja oikeisto vaihtaneet paikkaa keskenään. Suomessa, jossa vasemmisto on hallituksessa, radikaaleimpia ja kapinallisimpia twiittejä ovat kirjoittaneet Tuomas Malisen ja Ano Turtiaisen kaltaiset hahmot, jotka on helppo samastaa oikeistoon. Eikä "radikalismi" tässä tapauksessa tarkoita perinteistä oikeistoradikalismia. Malinen on ajoittain käyttänyt selkeän vasemmistolaista retoriikkaa yleislakkoehdotuksineen, ja Turtiaisen poliisia kritisoivaan lausumaan esitti yksi vääräleuka vastakritiikin, joka arveli häntä anarkistiksi ja kettutytöksi. Itse kommentoin Helsingin huhtikuun 10. päivän väkivaltaisesti tukahdutetun mielenosoituksen tiimoilta, että vapausliike edustaa tänä päivänä sitä mitä anarkismi 2000–10-luvulla. Yhteisiä vihollisiakin on: maailmanvaltiuteen pyrkivät ison rahan suuryhtiöt. Vapausliike on käsitteenä hyvin pätevä. On todettu yleisesti, ettei vasemmisto–oikeisto-jako enää toimi: uusi jako on libertarismin ja autoritarismin välillä. Ja ellei vasemmiston ja oikeiston suoranaiseen paikanvaihtoon uskoisi, on helppo ymmärtää vinha perä Mark Changizin väitteessä, että vasemmisto on siirtynyt kohti autoritarismia ja oikeisto vastaavasti kohti libertarismia.

Yllä kuvattu kuvio olisi sinänsä ihan selkeä: lakkaamme olemasta (libertaari)vasemmistolaisia, olemme (libertaari)oikeistolaisia – ja se siitä. Ikävä kyllä nyt tulevat asetelmaa sotkemaan vasemmiston ja oikeiston vanhat poliittiset rakennelmat: puolueet, mediat, järjestöt, ajatuspajat ja kaikenlaiset muut tiimit. Ja kuin tahallisena muistutuksena vanhasta maailmasta näiden manipulointipyrkimykset toimivat sillä omituisella logiikalla, jonka tunnistin jo 2010-luvun alussa: oikeisto vetää puoleensa ja vasemmisto hylkii. Kokoomuslaiset ja varsinkin perussuomalaiset piirit yrittävät voimallisesti kaapata uuden vapausliikkeen omalle puolelleen. Keskusteluun ujutetaan sarjasyötöllä ideoita valtionvelasta uhkana, talouskasvusta hyvänä, verotuksesta varkautena, kaikenlaisen "hyysäämisen" kalleudesta ja tietysti pandemiaoperaatiosta "vihervasemmiston", "sosialistien" tai "kommunistien" projektina – sen sivuuttaen, että lukuisissa maissa samaa operaatiota ovat johtaneet oikeistopiirit. Vasemmistolaisten, vihreiden ja ex-anarkististen piirien sanoma taas kuuluu, että olemme pahiksia ja yhteiskunnalle vaarallisia: olemme "denialisteja", "hörhöjä" ja "äärioikeistolaisia", joiden avulla pystytetään fasismia – niinpä kanssamme ei pidä olla tekemisissä, saati kuunnella meitä ja luoda yhteistyötä, vaan on oltava hyviksiä ja pysyttävä hallituksen puolella. Vapauden, rakkauden ja totuuden perustalle fasismia? Jaaha.

Yhden nykyhetkeä määrittävän avainoivalluksen tein vuonna 2016 kirjoittaessani, kuinka muun muassa taide, tiede, koulutus ja journalismi olivat yhteiskunnassa värittyneet "sinänsä vasemmistolaisiksi". Siinä vaiheessa näkökulmani oli yhä vasemmistolainen enkä kyennyt näkemään asiaan liittyvää uhkaa Sipilän hallituksen perseillessä menemään. Nyt, kun vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa, valtaosa taiteen, tieteen, koulutuksen ja journalismin aloilla toimivasta väestä on etukäteen ostettuna vapaudenriisto-operaation tukijoukkoihin. Kulttuurielämän alalta on onneksi alkanut kiduttavan hitaasti, mutta varmasti löytyä vastarannankiiskiä – tunnetuimpina Anna Eriksson ja Paula Vesala, joista ensin mainitun puheenvuoro oli jopa radikaali. Mutta esimerkiksi ennen muinoin hehkuttamani Tampereen underground-yhteisö on ällistyttävästi täysin kuuliainen ja kiltti. Tiede on luonteeltaan moniarvoinen, ja niinpä on itsestään selvää, että tieteen piiristä kuuluu paljonkin soraääniä. Hallitusmielinen rintama, jotka on olevinaan tiedemyönteinen, pyrkii häkellyttävästi tukahduttamaan soraäänet ja osoittaa näin ollen olevansa itse asiassa tiedevastainen. Totalitarismin perinteen mukaisesti se pyrkii korvaamaan vapaan tieteen pseudotieteellä, joka on yhdenmukainen auktoriteetti. On toinen asia, onko tiede ennenkään ollut vapaata tai sen luonteenomainen moniarvoisuus hyväksyttyä.

Edelliset asiat kootakseni minusta nyt pitäisi hyväksyä nämä tekemäni johtopäätökset:
1) Vasemmiston ja oikeiston merkitys on muuttunut. Vasemmistolaisuus on nykyään lähinnä autoritarismia, oikeistolaisuus libertarismia.
2) Uuden merkityksen mukaiseen oikeistoon tai vasemmistoon samastuminen ei tarkoita samastumista perinteisiin oikeistoa tai vasemmistoa edustaviin puolueisiin.
3) Se, että vasemmisto nyky-Suomessa edustaa autoritarismia ja totalitarismia, ei tarkoita että vasemmisto olisi vanhassa merkityksessäänkin edustanut autoritarismia ja totalitarismia.
4) Se, että kyseenalaisen pandemian varjolla tehdyn vapaudenriisto-operaation ovat Suomessa toteuttaneet perinteiset vasemmistopuolueet, ei tarkoita että kyseessä olisi vasemmistolainen projekti vanhassa merkityksessä. Useissa maissa saman operaation ovat toteuttaneet perinteiset oikeistopuoleet.
5) Vasemmiston merkityksen muuttuminen liittyy siihen, että ”ison rahan” ylikansalliset suuryhtiöt ovat ensin ilmastonmuutoksen, nyt koronan avulla manipuloineet vasemmiston samastumaan omiin etuihinsa.
6) Oikeisto on vanhastaan samastunut ”ison rahan” ylikansallisten suuryhtiöiden etuihin, mutta näiden käännettyä katseensa enemmän vasemmistoon on myös oikeiston merkitys muuttunut.
7) Vasemmisto–oikeisto-jakoa ja muita poliittisia jakoja hyödynnetään häikäilemättä sekä perinteisten puolueiden propagandassa että ”hajota ja hallitse” -politiikassa.
8) 1990-lukulainen anarkistiliike on kuollut ja sen rippeet muuttuneet vallanpitäjien käsikassaraksi.
9) Vapausliike, uuden totalitarismin (ja globalitarismin) vastainen liike, on 2020-luvulla sitä mitä anarkistiliike oli edellisillä vuosikymmenillä. Sen on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa yhteiskunnalliseen taisteluun ja ottaa oppia anarkistiliikkeen käymästä taistelusta. Se ei voi eikä saa olla vanhassa merkityksessä oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan yksinomaan libertaarinen.
10) Vapausliikkeen teemat ovat tärkeitä myös kaikille niille yhteiskunnan osa-alueille, jotka yllä kuvatuista syistä ovat asemoituneet vasemmalle: taiteelle ja kulttuurille, tieteelle, koulutukselle, journalismille ja medialle sekä – 2020-luvun propagandan huomioiden häkellyttävää kyllä! – terveydelle ja turvallisuudelle. SIKSI ON ELINTÄRKEÄÄ HYVÄKSYÄ JA OMAKSUA NÄMÄ LÄHTÖKOHDAT, KESKUSTELLA NIISTÄ, TEHDÄ TYÖTÄ YHDESSÄ JA ERIKSEEN TAVOITTEIDEN TOTEUTUMISEKSI, KUMOTA TOTALITARISMIN VALTA, MUUTTAA YHTEISKUNTA JA MAAILMA.

Unelma Vapaasta Suomesta

Tämän kirjoitushetkellä maa, johon minulla oli kunnia syntyä kauan sitten 1970-luvulla, on ensimmäistä kertaa omana elinaikanani liukunut johonkin, mitä voi luonnehtia diktatuuriksi. Tässä maassa puhutaan armeijan marssittamisesta kaduille "terveyden" ja "turvallisuuden" nimissä. Mielenosoitukset on käytännössä kielletty. Kaupoissa ja ostoskeskuksissa kaikuu lähes sanasta sanaan sama lipevän orwellilainen "tee näin, älä tee noin, kaikki sinun turvallisuutesi vuoksi" -kuulutus. Valtiollinen televisio lakkautti kanavallaan pyörineen ajankohtaissatiirin lennosta, ja hätäpäissä sen ohjelmapaikalle tungettiin uusintoja vanhasta, nyt epäajankohtaisesta poliittisesta huumorisarjasta. Erityisen tärkeinä pidetyissä asioissa tiedotusvalta on siirretty asiantuntijoilta hallitukselle. Sieltä täältä kuuluu uutisia väkivalloin tehdyistä tautitesteistä tai rokotuksista. Hallitus valmistelee lakia, joka usuttaisi ihmiset ilmiantamaan naapurinsa poliisille. Kuntavaalit siirrettiin mielivaltaisesti.

Tällaisena aikana ei ihmetytä, että vapautta rakastavan kansalaisen mieleen tulee unelma ihan toisenlaisesta Suomesta – tai jopa ihan toisesta Suomesta. Marinin hallituksen johtamaa, mutta ulkomailta saneltua diktatuuria tuskin hävitetään hetkessä, sillä juuri ne kansanosat, joiden vanhastaan luulisi vastustavan diktatuuria, on huijattu sen kannattajiksi. (Tästä aiheesta on luvassa oma kirjoitelma hyvin pian.) Tästä huolimatta Suomessa asuu paljon vapautta rakastavia, pandemia(operaatio)n kyseenalaistavia kansalaisia. Omalla autolla reissatessa on myös osunut silmään – joko todellisuutena tai harhana – että eri paikkakunnat poikkeavat tuntuvasti toisistaan esimerkiksi kasvomaskin ja turvavälien käytössä.

Nyt vihjaillaan jo kuntavaalien siirtymisestä syyskuulle. Kenties ennen kuntavaalien toteutumista ehtii syntyä vapausmielisiä vaalilistoja ja löytyä lisää pandemiakriittisiä ehdokkaita. Entäpä, jos käykin niin, että Suomeen muodostuu kuntia ja jopa kuntien muodostamia alueita, joilla vapausaate ja pandemiakritiikki nousevat oikeasti vaikuttaviksi poliittisiksi tekijöiksi? Tämän herkullisen ajatuksen pohjalta lähti elämään melkoinen ajatusleikki.

Kuvitellaan tilanne, jossa joukko Suomen kuntia liittoutuu julistaakseen, etteivät ne aio ottaa käyttöön uusimpia hallituksen vaatimia pakkolakeja tai rajoituksia. Vastakkainasettelu menee niin pitkälle, että kunnat eroavat omista maakuntaliitoistaan ja sote-piireistään ja perustavat tilalle omansa, joita valtiovalta ei tietenkään hyväksy. Valtiolliset rahahanat katkaistaan. Kapinalliset kunnat tuohtuvat ja ilmoittavat, etteivät Suomen valtion muutkaan rajoitukset enää päde niiden alueella ja kaikki liiketoiminta on tästedes yhtä sallittua kuin ennen kevättä 2020. Paikallistalous elpyy heti, ja kun muualla Suomessa tehdään konkursseja, kapinakunnissa perustetaan uusia yrityksiä. Asiasta innostuneena perustetaan sote-rahasto, johon tulvii lahjoituksia. Monilla paikkakunnilla poliisi ratsaa liiketiloja ja tapahtumia, yksillä muodolliseen "joopa joo, jatketaan" -tyyliin, mutta toisilla ehdottomammin. Jälkimmäisillä järjestetään mielenosoituksia ja kerätään nimilistoja. Poliisin rivit rakoilevat, kun osa kieltäytyy toimimasta joviaaleina tunnettuja paikallisia yrittäjiä vastaan.

Suomen valtamedia yrittää järjestelmällisesti mustamaalata kapinakuntia, mutta tosiasioille se ei voi mitään. Niissä voidaan ilmiselvästi paremmin kuin muualla maassa. Yritystalous kukoistaa, kauppa käy ja jopa tautilukemat ovat valtakunnan pienimmät, mikä linkittyy siihen, että asukkaat käyvät muuta maata vähemmän testeissä. Kuolonuhrien määrä ei räjähdä eikä edes lisäänny. Suomen valtamedia yrittää valehdella, että kuntien terveydenhuolto on kaaoksessa. Valheet menevät yksiin täydestä, toisiin eivät.

Kesä tulee. Kapinakunnissa on paljon kesämökkejä. Valta-Suomi lanseeraa kampanjan, joka kehottaa ihmisiä olemaan menemättä mökeilleen. Aluksi kyse on olevinaan "terveydestä" ja "turvallisuudesta", mutta kesän edetessä on selvempää, että kampanjalla pyritään kuihduttamaan kapinakuntien talous. Satoja, ehkä tuhansia etelän kaupunkilaisten kesämökkejä päätyy myyntiin, ja niille löytyy innokkaita ostajia vapausmielisistä ihmisistä. Lukuisat mökit ovat talviasuttavia, ja kun asiasta tulee tiedusteluja, kapinakuntien liitto päättää mahdollistaa pysyvät muutot mökeille ilman erillisiä lupia. Muuttoliike kapinakuntiin yltyy. Seuraavana temppunaan valta-Suomi kieltää asukkaitaan matkustamasta näihin kuntiin. Tässä vaiheessa monet kunnat – varsinkin sellaiset, jotka sijaitsevat kahden kapinakunnan välissä – ilmoittavat liittyvänsä kapinallisiin, jos rajoituksia ja sanktioita tulee voimaan. Valtio ei peräänny, eivätkä kapinallisetkaan. Entisistä sirpaleista muodostuu yhtenäisiä alueita, jotka kattavat aika laajoja osia sisä-Suomesta.

Siinä vaiheessa, kun poliisivoimat määrätään valvomaan kapinallisalueiden eristämistä – joskin kunnanrajat ylittäviä yksityisteitä ja metsäautoteitä käytetään naureskellen – nämä päättävät julistautua itsehallintoalueeksi. Nimi Vapaa Suomi otetaan käyttöön. Vapausaatteesta otetaan kaikki ilo irti, ja kuntaliitto päättää virkaatekevänä hallintona sallia huumausaineet ja alastomuuden, mikäli ne eivät aiheuta häiriökäyttäytymistä. Alueilla on pari lentokenttää, ja niiltä avataan lentoyhteyksiä ulkomaille – luonnollisesti ilman terveyspassin tarkistusta. "Pilviturismi" ja "na-turismi" pääsevät vauhtiin. Koska Vapaa Suomi ulottuu Venäjän rajalle, muuan aiemmin vain poikkeustapauksissa käytetty rajanylityspaikka vakiinnutetaan ja venäläisiä tuotteita alkaa tulvia Vapaan Suomen kauppoihin. Vastoin valta-Suomen suunnitelmia talous kukoistaa, ja vielä enemmän kukoistavat taide ja kulttuuri, jotka kokevat mahtavan, tämän sukupolven aikana ennenkokemattoman renessanssin. Vapaan Suomen legenda välittyy maailmalle musiikin, elokuvan ja muun taiteen muodossa. Vapaata Suomea ihaillaan ja jäljitellään. Maailman ihmeeksi teho-osastot eivät vieläkään ole täynnä potilaita.

Tästä olisi mahdollista edetä kolmeen suuntaan: 1) valta-Suomi ja maailma tunnustaisivat olleensa väärässä, rajat ja sulut avattaisiin, pandemiatila purettaisiin; 2) valta-Suomi liittolaisineen murskaisi Vapaan Suomen asein ja pakottaisi sen lyhyen, mutta verisen ja traumaattisen sodan kautta globalitarismiin; 3) kaksi täysin erilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa vakiintuisi elämään rinnakkain kummankin pitäessä omaa vaihtoehtoaan parempana, yksi turvallisuuden, toinen vapauden nimissä.

Globalitarismi

Tuntuuko sinusta, että hallitus ajaa tänne pakkotoimia, sulkuja, poikkeustiloja, yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien riistoa riippumatta siitä, miten korona leviää? Näyttävätkö rajoitukset ylimitoitetuilta siihen nähden, että koko maassa on tehohoidossa parikymmentä koronapotilasta – pääasiassa monisairaita vanhuksia? Epäilyttääkö koko epidemian olemassaolo? Mietityttääkö positiivisten testitulosten luotettavuus – PCR-testien on vahvistettu tuottavan joka tapauksessa pienen prosentin vääriä positiivisia? Onko mielessä käynyt, että koko käsitys koronaepidemiasta voi pohjautua näihin vääriin positiivisiin? Oletko yhdistänyt asiaan influenssan lähes täydellisen katoamisen, joka tuntuu yksinkertaisesti mahdottomalta? Arveluttaako, kun kaikkea valtavirtatarinasta poikkeavaa informaatiota kohdellaan harhaanjohtamisena ja erityisesti Facebook kunnostautuu sen sensuroinnissa? Ihmetteletkö, miksi valtavirtatarinasta poikkeavat tieteelliset tutkimuksetkin – kuten tanskalainen tutkimus maskien tehottomuudesta ja kiinalainen tutkimus oireettomien tartuntojen puuttumisesta – vaietaan kuoliaiksi valtamediassa? Vaikuttaako siltä, että kaikki tämä on tarkoitushakuista, ehkä jopa harhaanjohtamista?

Tervetuloa joukkoon. Tuhannet ihmiset Suomessa ja miljoonat maailmassa ovat tehneet yksinkertaisen johtopäätöksen: koronatoimissa on kysymys aivan muusta kuin koronasta. Niillä toteutetaan ilmiselvästi jotakin suunnitelmaa tai operaatiota, joka ei liity millään tavalla virukseen eikä sairauteen.

Great Reset on visionäärien ja suurbisnesjohtajien yhteinen hanke, jonka pääkohdat on tiettävästi ollut tarkoitus lanseerata ilmastonmuutoksen myötä. Nyt sille on saatu kiireisempi aikataulu koronan avulla. Great Resetillä on salaliittoteorian leima (salaliittokortti on uusi natsikortti!), mutta nimi on suoraan peräisin Maailman talousfoorumin (WEF) vuoden 2020 kokouksesta ja sen ohjelmasta. Great Resetin pääkohdat on ilmaistu avoimesti, mutta niiden tulkinta jättää melkoisesti pelivaraa. Niinpä hankkeen on epäilty edistävän agendaa, jonka tähtäimessä on suuryhtiöiden tyrannia, pienyritysten tuho, ihmisyksilöiden toiminta-alan kapeneminen ja kansanjoukkojen pitäminen aisoissa sekä propagandan että tarkkailun ja rankaisemisen idean pohjalta.

En olisi varma, että nimenomaan WEF ja sen puhemies Klaus Schwab johtavat maailmaa tätä kohti. Päinvastoin se tuntuu salaliittoteoreetikoiden usein suosimalta epäilyttävän helpolta vaihtoehdolta. Mutta joku tai jokin meitä ohjaa siihen suuntaan. Se on asioita tarkkailevalle selvää. Hyvä esimerkkitodiste on puhe "uudesta normaalista", jota määrittävät kasvomaskit, käsidesi, turvavälit, alue- ja toimialakohtaiset sulut sekä ulkonaliikkumiskiellon uhka. Maskien ja käsidesin mukanaolo on huomionarvoista, koska niiden ympäristövaikutus on kielteinen. Ympäristön lisäksi ollaan valmiita uhraamaan kokonaisia elinkeinoja – erityisesti tapahtuma-ala, mutta helisemässä on myös mm. julkinen kulttuuritoimi (kirjastot, museot). Perusteettomat maskipakot tai -suositukset palauttavat mieleen, että kasvojen peittämisen vaatimus on aina ollut suosittu autoritaarisissa järjestelmissä. Ehkä kaikkein kuvaavin on mielenosoituskielto, joka on langennut kokoontumiskiellon näennäisenä sivutuotteena.

Entä sitten? Eikö tässä nyt ole kyse siitä, että nujerretaan pandemia ja sitten palataan normaaliin? Käsite "uusi normaali" kuitenkin kavaltaa, ettei tämä kaikki ole mihinkään häviämässä, vaikka pandemia häviäisikin. Lisäksi Maailmanpankki on ilmoittanut koronakriisin jatkuvan vuoteen 2025. Ne, jotka ovat kasvaneet edes osittain samanlaiseen kriittiseen maailmankuvaan kuin minä, ymmärtävät, että Maailmanpankki, jos joku, tietää. Viidessä vuodessa moni inhimillisen käyttäytymisen osatekijä ehtii peruuttamattomasti muuttua. Eikä tässä vielä kaikki: uusia rajoituksia ja vaatimuksia innovoidaan koko ajan. Rokote- ja terveyspassien sekä pakollisten terveystarkastusten ja koronatestien (niiden, jotka tuottavat vääriä positiivisia!!) ehdottaminen on askel äärimmäisen vaaralliseen suuntaan. Kritiikittömän ihmisen silmissä nyt mennään terveys edellä; alkeellisen kritiikin perustason mielestä mennään turvallisuus edellä; oikeasti kriittinen ihminen ymmärtää, että kysymys on auktoriteettien tottelemisesta.

Suunta on siis totalitaristinen. Koska hajota & hallitse -politiikka voi edelleen hyvin ja tekee tuhojaan, totalitarismin vastustajat ovat erimielisiä, mihin meitä ollaan viemässä. Ne, joiden tausta on oikeistolainen – Trump-mielinen tai perussuomalainen – paasaavat meitä uhkaavasta "kommunismista" ja epäilevät tänne tuotavan Kiinan yhteiskuntajärjestelmää. Ne, joiden tausta on vasemmalla, puhuvat tietysti "fasismista". Hajota & hallitse -politiikalle ei pidä antaa pikkusormen puolikastakaan. Edellä mainittujen käsitteiden sijaan suosittelen puhumaan totalitarismista tai vielä täsmällisemmin globalitarismista (= totalitarismi globaalilla tasolla). Meitä ajetaan koronakurin ja propagandan avulla kohti jonkinlaista totalitaarista maailmanvaltiota. Natsi-Saksa sai liittoutuneet vastaansa, mutta globalitarismilla ei olisi eikä voisi olla yhtään ulkoista uhkaa. Eikä siitä olisi paluuta ainakaan ilman traagista, veristä maailmansisällissotaa.

Mutta huolimatta hajota & hallitse -politiikasta, 2010-luvun lopulla ihan avoimesti todetusta "kulttuurisodasta" ja jopa siitä, että suhtautuminen koronakuriin merkitsee jälleen uutta kansakunnan jakoa, globaalin dystopian rakentamisella on yllättävä vaikutus, jota globalitaristit eivät selvästi osaa ottaa huomioon. Yllättävät ihmiset ovat alkaneet löytää toisiaan ja yhdistyä. Twitterin englanninkielisissä keskusteluissa on todettu oikeisto–vasemmisto-jaon menettäneen merkityksensä ja uuden jaon muodostuneen libertarismin ja autoritarismin välille. Yhdessä ketjussa käytettiin pykälää suorasanaisempaa ilmausta "Freedom – Authoritarian". Vapaus yhdistää. Itse totesin, että nyt saattavat "vanhan koulun sosialistin" kanssa olla samaa mieltä "kristityt ultrakonservatiivit, libertaarikapitalistit ja hardcore-anarkistit". Suomalaisessa Twitter-keskustelussa saattavat kohdata samanmielisinä esimerkiksi oikeistokonservatiivinen ekonomisti, meditoiva ja joogaava wellness-ihminen, lähellä scifiä liikkuva salaliittoteoreetikko, kulttuurimielinen humanisti ja sitoutumaton vasemmistolainen.

Kunnollisella yhteistoiminnalla alkaa kuitenkin olla kiire. Jotkin kielteiset yhteiskunnalliset muutokset alkavat jo olla peruuttamattomia. Lisäksi pelkopandemian psykologiset ja sosiaalipsykologiset vaikutukset voimistuvat kuukausi kuukaudelta. Ihmiset, jotka vastustaisivat globalitarismia, eivät välttämättä ole siihen kykeneviä. Paineen alla osa ihmisistä luovuttaa, alistuu ja mahdollisesti ajautuu alkoholismiin, muihin päihdeongelmiin, mielenterveysongelmiin ja itsemurhiin. Yhtä selvästi tunnistettava ihmisryhmä puolestaan ajautuu vastapuolisiin ääriliikkeisiin, ZeroCovid-liikkeen tyyppiseen kiihkoiluun, jossa rajoittajien ja kurjistajien sijaan paha olo kohdistetaan sijaissyyllisiin – meihin pandemiakriitikoihin. Tässä on jo yleisesti ehditty todeta olevan kysymys Tukholma-syndroomasta eli panttivankien myötämielisyydestä kaappaajiaan kohtaan.

Vastarintaliikkeen on syytä järjestäytyä nopeasti. Mikäli Suomessa kuntavaalit demokratiaa halventaen siirretään, liikkeelle saattaisi avautua mahdollisuus ehtiä jopa niihin mukaan. Tärkeämpää on järjestäytyä ja verkostoitua väkeväksi voimatekijäksi, joka pelkällä olemassaolollaan luo näkyvän, kuuluvan ja tuntuvan vastakkainasettelun ja kontrastin vallanpitäjiin. Tätä varten eri poliittisten taustojen ihmisten on tärkeää hylätä vanha vastahankaisuutensa keskinäiseen yhteistoimintaan. Toisen maailmansodan liittoutuneet alkoivat riidellä heti, kun natsit oli syösty vallasta, mutta vain niiden pidättäytyminen keskinäisestä konfliktista mahdollisti natsien syöksemisen vallasta.

Jos globalitarismin vastustajat ja pandemiakriitikot päättävät järjestäytyä puolueeksi, heidän on löydettävä yhteinen sävel monen muunkin asian suhteen. Vaikka ensi töiksi ratkaistaisiin akuutti kriisi, ei pidemmän päälle ole hedelmällistä jäädä yhden asian liikkeeksi. Sananvapauden puolustaminen on takuulla yksi yhdistävä tekijä. Big Techin – ihan erityisesti Facebookin ja Amazonin, jossain määrin Twitterin – harjoittama sensuuri nimenomaan pandemiakriittisiä ääniä kohtaan on herätellyt meilläkin tuhansia ihmisiä. Mediakriittisyys on varmasti myös yhteinen lähtökohta. Sananvapauden lisäksi voidaan tietysti puhua muustakin vapaudesta, ennen muuta yksilönvapaudesta, ja ihmisoikeudet istuvat sujuvasti niiden kylkeen. Samoin on selvää, että hajota & hallitse -politiikan vastustaminen on tärkeää ja uusi liike tekisi pesäeron edellä mainittuun "kulttuurisotaan": emme ole heräkkejä emmekä öyhöttäjiä, asiat riitelevät enemmän kuin ihmiset ja jos olemme ihmisiä vastaan, olemme tosiasiallisia vallanpitäjiä vastaan. Suurten bisnesyhtiöiden vallan murskaaminen on taatusti yhteisellä agendalla, ja ehkä uskalletaan ottaa kriittinen kanta kansainväliseen sääntelyyn esimerkiksi YK:n ja sen alajärjestöjen tai EU:n suunnalta.

Entä sitten? Mitä väliä sillä on globalitarismin kannalta, jos Suomessa perustetaan yksi uusi vastarinnan puolue? "Yhdeksi uudeksi puolueeksi" ei tietenkään pidä lähteä, vaan tavoitteen on sumeilematta oltava korkealla. Painotan silti edelleen, että puolueeksi järjestäytymisen sijaan tärkeää on järjestäytyminen sinänsä. Muutos on heti monta pykälää mahdollisempi, jos on olemassa vastarintaliike, joka saa aikaan valtavirtatotuuden laajamittaisen kyseenalaistamisen*, mielenosoituksia (myös laittomia!), muita joukkotapahtumia (myös laittomia!), lakkotoimia – ja mikäli muu ei auta, tarvittaessa samansuuntaisen avoimen konfliktin kuin on nähty muun muassa Hollannissa. (*Lisähuomio: radikaalien salaliittoväittämien ympärille ei pidä tehdä liikkeen sisäistä oikeaoppisten kerhoa, vaan koronakurin vastustus, vapauden vaatimus ja pandemian globalitaristisen tendenssin myöntäminen ehdottomasti riittävät.) Jokainen isompi tai pienempi hallinnollinen yksikkö, joka tavalla tai toisella kieltäytyy koronakurista ja "uudesta normaalista", murentaa globaalia ulottuvuutta. Siksi jokainen kaupunki, jokainen maa, jokainen taistelu on äärettömän tärkeä: ei vain sen maan tai kaupungin itsensä kannalta, vaan myös ihmiskunnan ja maailman vapauden kannalta.

Corona est libertas?

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 2020 oli tämän kirjoittajan tarkoitus aloittaa työskentely tamperelaisessa vaihtoehtokulttuurin toimitilassa. Se osoittautui aprilliksi, koska väliin tupsahti asia nimeltä koronavirus (SARS-CoV-2) kannoillaan sulkuja ja rajoituksia. Oivalsin jo maaliskuussa, että maamme Suomi oli menossa kevääksi kiinni ja kesäksi ainakin puolikiinni. Panostani tapahtumien järjestämisessä, keikoilla ja vaihtoehtomediassa ei kaivattaisi. Kiintoisana yhteensattumana olin tuolloin ajautunut hienoiselle törmäyskurssille "skenen" muiden toimijoiden kanssa; turhauduin eräiden henkilöiden saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen, mutta kasvoin heistä erilleni myös kiinnostuskohteiltani ja sosiokulttuuriselta suuntautumiseltani. Tein uskaliaan irtioton ja muutin maalle. Täällä koronapanikoijien vaatimukset ulkonaliikkumiskiellosta ja maskipakosta tuntuvat naurettavilta. Kulttuurimelske ei kuulu tänne sen enempää. Näin ollen voi katsoa, että korona vapautti minut.

Toisenlaisia ihmisiä korona – tai oikeammin yhteiskuntajärjestelmän, Systeemin, reaktio siihen – ei ole vapauttanut. Elämä on moralistista kyttäämistä. Ihmiset tarkkailevat itseään ja toisiaan muun muassa turvaväleistä ja käsienpesusta sellaisella pieteetillä, ettei heillä kaiken kohtuuden mukaan pitäisi olla mitään sanomista entisestä DDR:stä ja Stasista. "Vääriä" mielipiteitä koronasta ei saa esittää. "Ei saa" alkaa olla jo aika kirjaimellista: minäkin päädyin tänä aamuna vastailemaan Facebookin esittämiin kysymyksiin koronaviestinnän luotettavuudesta. Vastasin toki useimpiin kohtiin "en osaa sanoa", koska en halua olla mukana määrittämässä, mitä on sallittua sanoa ja mitä ei.

Viimemainittu suhtautumistapa on aika libertaarinen. Missä iso ja äänekäs oikeinajattelevien joukko on ollut rajoitusten ja ihmistoiminnan sääntelyn kannalla, libertaarit mieltävät, että ihmisten täytyy saada valita itse. Äärimmäinen sananvapauden kannattaminen on medialibertarismia: viestiköön kukin, mitä lystää ja päättäkööt ihmiset, mihin uskovat. Selkeää valehtelua en tietenkään hyväksy, mutta esimerkiksi koronan kohdalla erittäin iso osa informaatiosta on spekulointia ja ihmiset itse edelleen päättävät, mihin uskovat. Jos "oikein spekuloitu" nuijitaan ainoaksi oikeaksi totuudeksi ja "väärin spekuloitu" sensuroidaan tai kielletään, kysymys on perusteellisesta vapauden rajoittamisesta, jota ei libertaarisesta perspektiivistä voi hyväksyä.

Kasvoin maailmankuvaan, jossa oli lähes itsestäänselvyys, että radikaalit ja kapinalliset ihmiset pyrkivät vapautukseen. Myös vallankumouksellinen vasemmisto – lukuun ottamatta joitakuita harvinaisiksi käyneitä totalitaristikommunisteja – on pyrkinyt työväenluokan vapautukseen. Alkuperäisestä kotikaupungistani löytyi vanha seinäkirjoitus "vapaa kommunistinen mailma" (sic). Vaikka olen unelmoinut joskus yhteiskunnasta, jossa yksilöt toimisivat orgaanisina yhteisön osina, en ole koskaan halunnut yhteiskuntaa, jossa yksilöt määrätään toimimaan mekaanisina yhteisön osina. Toki on hyvä tiedostaa, että sosiologian klassikot Ferdinand Tönnies ja Émile Durkheim olivat eri mieltä "Gemeinschaftin" ja "Gesellschaftin" luonteesta: Tönniesin mukaan traditionaalisia yhteisöjä määritti orgaaninen ja moderneja yhteiskuntia mekaaninen solidaarisuus – Durkheimin mielestä täsmälleen päinvastoin. Mutta vanhastaan Durkheim tapasi edustaa porvarillista sosiologiaa. Tämän päivän ei-porvarilliseksi itsensä määrittävä sosio-poliittinen ryhmittymä on täysin jumissa mekaanisissa yhteiskuntaratkaisuissa, jotka eivät rakenna solidaarisuutta laisinkaan.

Paljon helpommalta tuntuu yhtyä Kirsi Pihan kantoihin. Hän kirjoittaa Ellun kanat -sivustolla, kuinka Suomen ja Ruotsin erilaisen koronapolitiikan kohdalla "kyse on ihmiskäsityksestä ja siitä, millaisen ihmiskäsityksen varaan yhteiskunta on rakennettu. Ruotsi operoi sellaisen ihmiskäsityksen mukaisesti, jossa ihminen ja kansalainen on vapaa toimimaan. (...) Ihmiseen ja tämän harkintakykyyn luotetaan. Ihminen on osa ratkaisua, ei ongelmaa." Oman pikaisen tarkastelun perusteella päättelen, että suuri osa Suomen väestöstä kannattaa 'ruotsalaista' ihmiskäsitystä. Pandemia-aikana meillä on kuitenkin tehty toisenlaisesta ihmiskäsityksestä moraalinen hyve ja rakennettu myös yhteiskunnan toimintaa sen varaan. Kevään 2020 hyveellis-virallisen suomalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihanteellinen ihminen on koneen osa, joka toimii prikulleen ohjelmoitujen käskyjen mukaisesti. Joka sooloilee toiminnan tai ajatuksen tasolla, saa koneen ohjelmoijilta ja näille myötämielisiltä juurikin epäkelvon, rikkoutuneen ja väärin ohjelmoidun osasen palautteen. Systeemi ei tahdo hyväksyä, etteivät ihmiset suostu olemaan suuren systeemikoneen osasia vaan käyttävät omaa harkintaa ja vapautta; niinpä se syyttää vastasysteemiä ja disinformaatiota, joka myös kaiken maailman facebookeissa pyritään kieltämään.

Tämän aikakauden poliittinen avainkysymys liittyy tosiaan ihmiskuvaan ja yksilönvapauteen. Kumpaa me haluamme kannattaa – systeemimallia, joka näkee ihmisen koneen osasena (joka toimii ihanteellisimmillaan häneen ylhäältä syötetyn informaation mukaisesti), vai vapausmallia, jossa ihmisellä on oma harkinta ja harkintakyky ja siihen myös luotetaan? Mikäli jälkimmäinen on mieluisampi, on syytä päästä eroon sekä ensimmäisen vaihtoehdon moralistisesta hyveellisyydestä että sitä kannattavista, sen varassa toimivista poliittisista päättäjistä. Tässä on se vaikeus, että sama poliittinen ryhmä on leimautunut myös yhteiskunnan heikompiosaisten huolenpitoon ja vastakkaiset ryhmittymät taas mieluummin jättäisivät heidät heitteille. En usko heikompien heitteillejätönkään olevan suomalaisväestön suosiossa. Edessämme on yllättävä haaste: meidän on paikallaan löytää ja luoda sellainen poliittinen yhteiskuntaratkaisu, jota yksikään nykymuotoinen puolue ei kannata hallituksessa tai edes eduskunnassa. Tämä näennäinen mahdottomuus saattaa johtaa yllättävän monet vihdoinkin huomioimaan, kuinka ja miksi koko Systeemi on kaadettava. Sen toteutuessa voisimme todeta koronan ihan oikeasti johtaneen meidät vapauteen.

(Helena est libertas on M. A. Nummisen vuonna 1983 julkaisema progressiivinen albumi. Numminen sävelsi musiikin nykyisen vaimonsa Helena Vapaan taidenäyttelyä varten. Helena est libertas on hänen ainoa progelevynsä ja muutenkin poikkeuksellinen levy, sillä M. A. ei itse laula sillä laisinkaan. Näin ollen voi katsoa, että Helena vapautti hänet uuteen musiikilliseen kokeiluun.)

Elämää ja politiikkaa, eli: Ihminen, olet vapaa!

"Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki, 
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!"
—Katri Vala: Kukkiva maa (1924)

"I hope I die before I get old
This is my generation"
—The Who: My Generation (1965)

Luonnollisesti Katri Vala kirjoitti luonnosta. Ei liene epäselvää (tuntien 1920-luvun tyylilliset painotukset), että hänen runoonsa sisältyi myös inhimillinen allegoria. "Iloisen 20-luvun" elämäntäyteisen vaikutuksen kumosi ensin paranoidi ja autoritäärinen 1930-luku, sitten sotaisa 1940-luku. Sodan päätyttyä seurasi kuitenkin vauvabuumi, "baby boom", eli syntyivät suuret ikäluokat – angloamerikkalaisittain ilmaisten "boomerit". Kun nämä alkoivat aikuistua 1960-luvun puolivälissä, alkoi selvästi uusi sosiokulttuurinen ajanjakso. Koska nuoria oli paljon, nuoruus oli voima ja nuoret ihmiset joukkovoima. Pete Townshendin vuonna 1965 kirjoittama sukupolvimanifesti ilmaisi, etteivät heidänlaisensa halua koskaan muuttua vanhoiksi, sellaisiksi kuin ihmiset, jotka eivät tykänneet nuorista ihmisistä tai heidän sosiaalisuutensa ja kulttuurinsa muodoista. Oikeastaan Townshend sanoitti uudelleen Nicholas Butlerin vanhan ajatuksen hautakivistä, joissa lukisi: "Died at 30. Buried at 60."

Loppuvuonna 2019 levisi sosiaalisissa medioissa muoti-ilmaus "OK boomer". Sitä käytettiin välinpitämättömänä, ylenkatsovana reaktiona suurten ikäluokkien (ja näitä seuraavien, lähinnä 1950-luvulla syntyneiden ikäluokkien) harjoittamaan 1980–2000-luvulla syntyneiden sukupolvien vähättelyyn. Ilmauksen käyttäjät olivat leimallisesti Y-sukupolvea eli millenniaaleja tai vielä nuorempaa Z-sukupolvea. Y-sukupolvella on totuttu tarkoittamaan noin 1980–95 syntynyttä ikäryhmää; millenniaalin käsite sen sijaan on alkuaan viitannut 1982–99 syntyneisiin ikäluokkiin, jotka ovat syntyneet ennen 2000-luvun alkua mutta täysi-ikäistyneet sen jälkeen. Käytännössä nämä käsitteet ovat sekoittuneet. Z-sukupolvi on syntynyt Y-sukupolven jälkeen. Tunnetuin siihen luettu henkilö on Greta Thunberg. Ennen Y:tä – 1960-luvun jälkipuolella ja 1970-luvulla – on loogisesti syntynyt X-sukupolvi, johon minulla on kyseenalainen kunnia lukea itseni. X:ää pilkattiin aikoinaan "pullamössösukupolveksi", ja toisaalta se on saanut myös asiattoman osansa nuorempien "OK boomereista".

Elämme siis jo lähtökohtaisesti sukupolvisen vihan tai etäännyksen aikaa. Suomessa antaa oman erityislisänsä nykyisen hallituksen kokoonpano. Pääministeri Sanna Marin ja sisäministeri Maria Ohisalo ovat syntyneet 1985. Valtiovarainministeri Katri Kulmuni ja opetusministeri Li Andersson ovat vuosikertaa 1987. Heidän lisäkseen Marinin hallituksessa on seitsemän 1970-luvulla syntynyttä ministeriä. Ikänestori, ulkoministeri Pekka Haavisto, on tämän tekstin ilmestymispäivänä tasan 62-vuotias. Hallituksessa ei siis ole yhtään suurten ikäluokkien edustajaa, sen johdossa on millenniaali ja keski-ikä on noin 48 vuotta, mikä viittaa X-sukupolveen. Marinin hallituksesta siis puuttuu kokonaan ns. tuottavan työiän ylittäneen ikäryhmän viisaus ja elämänkokemus; sen sijaan nuorten aikuisten liikoja kyselemätön toimintakyky ja dynaamisuus ovat hyvin edustettuna.

Yllä kuvattu Marinin hallitus on nyt koronakriisin aikana sulkenut koulut, yliopistot, kirjastot, museot ja valtakunnanrajat, kieltänyt ihmisten kokoontumiset (mukaan lukien mielenosoitukset) ja määrännyt 70 vuotta täyttäneet kotiarestiin. Seitsenkymppiset eivät ole alistuneet nuorempiensa komenteluun, vaan asioineet ja tavanneet toisiaan niin kuin liikkeellä ei olisi ennen nähtyjä viruksia kummempaa. Toisin kuin nuoremmilla tulee mieleen, edellinen statement on paikkaansapitävä. Tämän päivän seitsenkymppiset olivat nimittäin lapsia, kun aasialainen influenssa tappoi kaksi tai ehkä jopa neljä miljoonaa ihmistä, ja viettivät kukkeaa nuoruuttaan, kun hongkongilainen influenssa sairastutti miljardi ja surmasi noin miljoona ihmistä. Jälkimmäinen tapahtui syksyn 1968 ja talven–kevään 1969 aikana. Kaikki me kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaan perehtyneet tunnemme siltä ajalta vallan muuta: hippiliikkeen, radikalismin, Vanhan valtauksen, Méxicon olympiakisat, keskioluen vapautumisen, erotiikan ja valtavat määrät aivan mahtavaa populaarimusiikkia.

Päättäjät ovat pääministerin johdolla puhuneet riskiryhmien suojelusta ja kuinka kaikkien täytyy osallistua siihen. Päättäjiltä unohtui kuitenkin kysyä, haluavatko riskiryhmät tätä suojelua. Suurista ikäluokista, jotka ovat riskiryhmää jo ikänsä puolesta, hyvin moni pitää karanteenipolitiikkaa lähinnä vapaudenriistona ja infantilisoivana holhouksena. Kun tuntee 1960–70-luvun – suurten ikäluokkien leimallisen sosiokulttuurisen kukoistuskauden – painotukset ja virtaukset, ymmärtää koronakriisin tehohoidon sotivan heidän pyhiä arvojaan vastaan. Yhteiskunta, joka kieltää ihmisten kohtaamisen? Se on vapautta ja rakkautta vihaava yhteiskunta.

Sosiaalisissa medioissa "kurittomia" yli 70-vuotiaita on demonisoitu ja heihin kohdistettu suoranaista sukupolvivihaa. Valtamedia on myös maalannut heistä huvittavaa kuvaa esimerkiksi "anarkistimummot"-käsitteen kautta. Toimittajat ovat sen verran nuorempia ja sisällä 2010–20-luvun ideologisessa ympäristössä, että heiltä on unohtunut, kuinka moni suurten ikäluokkien edustaja on sydämessään anarkisti. Kaikki tämä väärinymmärrys on osoittanut, että seitsenkymppisten ja vallakkaamman sukupolven välissä on jälleen sukupolvien välinen kuilu: viisikymmentä vuotta sitten se oli heidän ja heitä vanhempien välillä, tänä päivänä heidän ja heitä nuorempien välissä. Suuret ikäluokat eivät siis muuttaneet maailmaa, vaan he olivat yksin erilainen sukupolvi. Samalla tämä selittää yllättävän hyvin, miksi nykyajalla tuntuu olevan enemmän yhteistä 1930- ja 1950-luvun kuin 1970- ja 1990-luvun kanssa.

Alkuperäisellä "iloisella 20-luvulla" kirjoitettuun Katri Vala -katkelmaan on syytä palata jo siksi, että sen kukkaisteeman ja elämänvimman yhdistäminen tuoksuu 1960-luvun lopun kulttuuri-ilmapiiriltä. Voisimmeko ymmärtää, että uuden 20-luvun seitsenkymppiset haluavat "elää, elää, elää"? Tähän sukupolvien välisen kuilun toisella puolella tokaistaan, että siihenhän tässä juuri pyritään – turvaamaan heidän elämänsä. 21. vuosisadan valtakulttuuri on niin turvallisuushakuista, kurinalaista ja alistunutta, ettei 'elää'-verbin romanttista merkitystä enää ymmärretä tai muisteta. Enintään se yhdistyy käsitteeseen 'elämys', joka koetaan banaaliksi ja assosioituu kaupalliseen elämystuotantoon, elämysteollisuuteen. Tämä paljastaa, että 2020-luvun alun poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vallanpitäjät elävät niin syvällä sisällä kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä – omalla kielelläni Systeemissä – etteivät he tiedä muusta. He elävät ja hengittävät Systeemiä. Vapaus Systeemistä on nuoremmille sukupolville täysin mahdoton, sillä pakokeinotkin ovat Systeemin osia. Tietysti teoriassa voi tehdä muutakin kuin katsoa Netflixiä, syödä sipsejä & karkkia tai juoda kalsarikännit, mutta niin radikaali sosiaalinen poikkeavuus johtaisi sosiaaliseen ulkopuolisuuteen. Systeemi ei ole kaapannut ihmisiä valtaansa pakkolaein ja poikkeustiloin, vaan rationaalisella, optimaalisessa suhteessa yksilö- ja ryhmäkeskeisellä ajattelulla: ei kannata, ei seuraa hyvää, ei ole mitään järkeä.

Olen ajoittain pohtinut, kuka Suomea oikeasti hallitsee. Vetävätkö naruista muodollisen demokratian valitsemat päättäjät vai jotkut ihan muut toimijat taustalla? Riippumatta jälkimmäisten kirjaimellisesta valta-asemasta nykyinen hallitus on Systeemin palvelija, koska sen jäsenet sekä piirit, joilta hallitus saa valtuutuksensa ja vaikutteensa, ovat yksilötasollakin riippuvaisia Systeemistä. Suurista ikäluokista vain harvat ovat Systeemin orjia. Sen sijaan niitä on aina elähdyttänyt vapaus. Se elähdyttävä vaikutus näkyy, kuuluu ja tuoksuu edelleen. Kaikki sodanjälkeisen ajan sosiokulttuuriset virtaukset ja painotukset, kriisit ja pandemiat nähneellä sukupolvella on kaksi kertaa niin paljon elämänkokemusta kuin maamme pääministerillä. Siksi on ymmärtämättömyyttä ja sukupolvivihaa infantilisoida ja demonisoida sitä, nimitellä kurittomiksi, komennella ja holhota. Enemmän ymmärrystä sisältyy siihen, että ihminen on pohjimmiltaan vapaa.