Suuri kritiikin muilutus

Twitterissä, jossa käyn pääosan nettikeskusteluistani, olen viime aikoina päätynyt eräiden poliittisesti näennäisen "samanmielisten" ihmisten kanssa väittelyihin. Niillä on yksi omituinen yhteinen piirre. Itse edustan yleensä asioiden suhteen vaihtoehtonäkemystä, toiset osapuolet valtavirtanäkemystä. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista; vasemmistoon on aina lukeutunut sekä fundamentalismiin että kompromisseihin taipuvaista väkeä. Mutta kun olen edustanut vaihtoehtoista näkemystä, toisen osapuolen ihmettelyyn on kuulunut, etteikö näin ajatteleminen ole jotenkin oikeiston juttu tai hyödytä oikeistoa.

Koska elämää on ollut ennen Twitteriä ja 2000-lukua, tarinassa on lähdettävä liikkeelle 1990-luvulta. Vuonna 1999 nähtiin useita antikapitalistisia protesteja, mutta se tunnetuin tapahtui Seattlessa marras-joulukuun vaihteessa. Protestin kohde oli Maailman kauppajärjestö WTO, jonka huippukokous herätti kielteistä huomiota, koska sen katsottiin edustavan ja edistävän talouden globalisaatiota. Globalisaatiokriittinen liike ei välttämättä vastustanut globaalistumista sinänsä, vaan prosessin epädemokraattisuutta ja pyrkimystä globaaliin kapitalismiin. Lyhenteen WTO (World Trade Organization) katsottiin jopa tarkoittavan "World Take Over". Globalisaatiokriittisen liikkeen piiriin kuului keskenään hyvin heterogeenisiä toimijoita, kuten anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten vähemmistöjen edustajia sekä nationalisteja. Eritaustaisuudesta huolimatta protestoijat tunsivat yhteenkuuluvuutta, ja puhuttiin jopa "Seattlen kansasta". Muistaako kukaan enää?

Jo ennen Seattlen protestia oli perustettu ATTAC-liike, joka pyrki vaihtoehtoiseen globalisaatioon mukaan lukien globaalistuvien pääomavirtojen verottaminen kansalaisten hyväksi. Myös ATTACista puhuttiin alusta lähtien ihmisiä yli puoluerajojen, jopa yli poliittisten suuntien yhdistävänä liikkeenä. Suomeen ATTAC tuli 2001. Samana vuonna protestoitiin muun muassa Göteborgissa (kesäkuu) ja Genovassa (heinäkuu), mitä yhdistivät globalisaatiokriittiset ja "seattlelaiset" painotukset. Göteborgin protestit liittyivät EU:n huippukokoukseen, jossa vieraili myös USA:n presidentti George W. Bush; Genovassa protestoitiin G8-maiden eli suurten teollisuusmaiden kokouksen yhteydessä. Molemmissa kokouksissa katsottiin edistettävän epädemokraattista globalisaatiota ja globaalia kapitalismia.

Globalisaatiokriittiseen liikkeeseen kuului yhä myös nationalisteja, jotka eivät kuitenkaan pyrkineet "vaihtoehtoiseen globalisaatioon" vaan vastustivat kaikkea globaalistumista. Kun tapahtumaketju WTC-iskuista (11.9.2001) Irakin sodan syttymiseen (20.3.2003) sai vastaansa mahtavan kansalaisaktivismin, joka hyödynsi globalisaatiokriittisen liikkeen myötä syntyneitä verkostoja, länsimaiden nationalistit eivät lähteneet mukaan riveihin, sillä he syyttivät aktivisteja muslimi- ja islamismimyönteisyydestä. Tästä lähtien voidaan puhua erillisestä nationalistisesta globalisaatiokritiikistä, jonka narratiivi muodostui erilaiseksi kuin muun osan globalisaatiokriittistä liikettä: vastustettiin yhtäältä maahanmuuttoa ja islamisaatiota, toisaalta edelleen ylikansallisia toimijoita niin kulissien edessä kuin takana – EU:ta, Natoa, kansainvälisiä talous- ja rahajärjestöjä sekä Bilderberg-kokouksia.

Minua on vasemmiston puolesta hävettänyt, kuinka harvakseltaan sen piirissä varsinkin 2010-luvulla viitsitään kritisoida Bilderbergin kaltaisia supervaikuttajien salaseuramenoja. Niiden katsotaan liittyvän jotenkin nationalistien ja muiden konservatiivien näkökulmiin, ja sellaisistahan on "tietysti" syytä pysyä kaukana. Itse väitän, että kriittisissä konservatiivipiireissä tajutaan monien asioiden päälle, jotka vasemmistopiirit ovat hylänneet. Esimerkiksi lääkintäsysteemin kritiikin voisi kuvitella istuvan vasemmalle kuin nenä päähän: kun lääketeollisuus lääkitsee oireita eikä sairauden alkusyytä, se tekee paljon suuremmat voitot tekemällä ihmisistä riippuvaisia omista tuotteistaan; kun markkinoille dumpataan uuden rokotteen beta-versio, lääkeyhtiö hyötyy mutta ihmiset kärsivät. Ikävä kyllä, kun lääketeollisuutta kritisoi, saa muutoin vasemmistolaisittain ajattelevia kimppuunsa ja foliohatun leiman. 2010-luvulla myös valtamediakritiikki on alettu assosioida konservatiivioikeistoon: kun se kritisoi valtamediaa ja syyttää sitä "vihervasemmistolaiseksi" (kansainvälisesti puhutaan "liberaalivasemmistosta"), vihreät (liberaalit) ja vasemmistolaiset ovat menneet halpaan ja kääntyneet puolustamaan valtamediaa antaen näin ollen oman vahvistuksensa sille puppukäsitykselle, että valtamedia muka olisi jotenkin punavihreä.

Olin aktiivisesti mukana 2000-luvun alun kansalaisliikehdinnässä, ja väitän sen pohjalta, että kriittisyys valtamedian ja lääketeollisuuden kaltaisia toimijoita kohtaan oli ehdottomasti osa sen ajan vasemmistolaista ja punavihreää tiedostamista. Samoin muistan jo siinä vaiheessa "meidän kesken" pelätyn, että USA:n ja Naton sotilaallinen aggressio siirtyy pian islamilaisesta maailmasta Venäjää vastaan. Se, että tänä päivänä on ihan tavanomaista olla vasemmistolainen, puolustaa aina tilaisuuden tullen valtamediaa tai lääketeollisuutta, suhtautua aggressiivisesti Venäjään ja sivuuttaa maininnat Bilderberg-kokouksista parilla ylenkatsovalla heitolla salaliittoteorioista, on vaatinut pahemman luokan muilutusta. Kriittisyys, joka omasta pitkän linjan perspektiivistäni istuu paljon paremmin vasemmistolle, on ovelasti ujutettu osaksi uuskonservatiivista oikeistonarratiivia; vasemmisto on saatu kääntymään sitä vastaan, koska sama uuskonservatiivioikeisto vastustaa myös maahanmuuttoa, feminismiä ynnä muuta vasemmistolaisittain seksikästä.

Toki tähän voi heittää, että oikeisto vastustaa myös sosialismia. Silti muistutan, etteivät esimerkiksi Suomen perussuomalaiset olisi todellakaan saaneet kuuluisaa jytkyään vuonna 2011, ellei heidän silloinen poliittinen reseptinsä olisi sisältänyt enemmän kuin ripauksen sosiaalidemokratiaa. Myös ruotsidemokraattien yhteydessä on ihmetyttänyt, kuinka vasemmisto ja liberaalit näkevät puolueen hävittävän ruotsalaisen kansankodin ja konservatiivinen oikeisto katsoo sen palauttavan kansankodin ruotsalaisille. Sanamuodot ovat lähellä toisiaan, mutta nykykeskustelussa ratkaisevasti erilaiset. Ratkaisevasta erilaisuudesta huolimatta ei voi olla huomaamatta, että molemmat ryhmät näyttävät suhtautuvan kansankodin ideaan positiivisesti. Uusliberaali oikeisto – globalisaatiokriittisen liikkeen vastapuoli – ei viitsi edes näytellä sellaista. Niin kuin Suomen persujen esimerkki osoittaa, konservatiivienkin narratiivi ilmenee ajan myötä narraukseksi ja sosiaalidemokraattiset vivahteet vaihtuvat kylmään kyytiin, ei vain mamuja, vaan myös kantaväestön huono-osaisia kohtaan. Se on olennainen osa muilutusta.

Vaikka vastustan kaikkea oikeistolaisuutta, nationalistiset, konservatiiviset ja suoranaiset fasistiset ilmiöt mukaan lukien, en malta olla ilmaisematta ihailuani oikeistolaista kritiikinmuilutusprojektia kohtaan. Se on kerta kaikkiaan tehty kuin oppikirjasta. (Voi olla, että se onkin tehty oppikirjasta; todennäköisimmin projektin suuntaviivat ovat piirtyneet ajan kuluessa.) Se on vedetty alusta loppuun mahtavalla poliittisella suunnistustaidolla, mahtavalla pokerilla, juuri niin kuin itsekin haluaisin tehdä, jos olisin oikeistolainen. Tätä kirjoittaessani vasemmiston kannatus on nousussa Suomessa, mistä olen tietysti iloinen. Mutta Sipilän äärioikeistolaisen, bisnesmielisen, yksinomaan omistavaa luokkaa palvelevan kurjistamishallituksen jäljiltä vasemmiston suosio voisi olla vielä paljon suurempi. Tämän on estänyt oikeistolainen projekti, jossa uuskonservatiiveista on tehty radikaaleja, vaihtoehtoisia, mediakriittisiä toimijoita – omasta mielestään – ja vasemmistolaisista poliittisesti korrekteja valtamedian ja islamisaation kätyreitä. Se on perseestä, mutta se on ihailtavaa.

Vaikka vasemmalle voikin tipahdella vaalivoittoja, kuten Suomessa keväällä 2019, en näe muuta tietä vasemmiston pysyvään nousuun kuin kokonaisvaltaisen kriittisyyden ja vaihtoehtoisuuden palautus. On luotava vaihtoehtovasemmisto ("alt-left"), joka ei eksy puolustamaan valtavirtanäkemyksiä uuskonservatiivien niitä vastustaessa, vaan osaa tarpeen tullen myös yhtyä heidän kantoihinsa niin kuin alkuperäisessä globalisaatiokriittisessä liikkeessä tehtiin. Vasemmistohan ei sinänsä ole luonteeltaan sen enempää liberaali kuin konservatiivinen (tämä aihe vaatisi ehdottomasti oman bloggauksensa!). Mielenkiintoista on myös, että tällainen "alt-left" muistuttaisi monessa mielessä enemmän klassista vasemmistoa kuin nykyinen valtavirtavasemmisto. Uusvasemmiston ja "vanhan" vasemmiston eroista olen kirjoittanut ennenkin, muun muassa tässä luentotiivistelmässä huhtikuussa 2018.

Olen mukana vaihtoehtovasemmistossa ja suuressa kritiikin vastamuilutuksessa alusta lähtien.

Bisneksen orjuudessa

Mitään uutta ei liene väittämässä, että eduskunta ei ole nyky-Suomessa vallankäyttäjä. Sillä on teoriassa valtaa, mutta käytännössä valta on eri toimijoiden käsissä. Hallitus on jo huomattavasti korkeamman tason vallankäyttäjä, mutta 2010-luvun alussa myös riviministeri voi olla hiukan ihmeissään. Toimenkuva ei olekaan valta ja sen käyttäminen, vaan toimiminen julkisuudessa vallan kasvoina ja yhteiskuntajärjestelmässä korkeampien vallankäyttäjien marionettina.

Mihin valta karkasi? Vuonna 1969 Petri Revon sanoittama Laulu 20 perheestä väitti, että "kuinka ollakaan, tuo valta kulkee narussa / josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan". Pitäisi olla selvää, että varakkaat perheet Kivekkäästä Serlachiukseen eivät hallitse enää nyky-Suomea. Sen sijaan suuri joukko suomalaisia pitää päivänselvänä, että valta on karannut Brysseliin Euroopan unionille. Toiset kritisoivat näitä kriitikoita siitä, etteivät he ota huomioon Suomen itse omaksumaa roolia EU:n "mallioppilaana" ja "partiopoikana". EU:n direktiivejä ei useissa maissa noudateta lainkaan niin kirjaimellisesti kuin Suomessa. Tämä on totta. Nähtävästi Suomen valtaeliitille on sopinut markkinoida direktiivien jokainen pilkku ehdottomana.

Edelleen vallan on väitetty karanneen virkamiehille, joista tunnetuimpana on julkisuudessa esiintynyt Raimo "Laimo" Sailas. Sekin on totta, että virkamiehillä on valtaa, mutta kenen etuja he ajavat – kansan vai itsensäkö? Todella räikeä tapaus vallan karkaamisesta on Suomen hallitusohjelman paljastuminen ainakin osittain konsulttitoimisto McKinsey & Co:n muotoilemaksi. Onko konsulteilla valtaa? Tuskin itsessään, mutta jonkin palvelemansa puolesta kyllä. Kansan? Euroopan unionin? Ei ainakaan jälkimmäisen, sillä McKinsey & Co. on amerikkalainen.

Kulissien takana on siis pakko olla jokin vielä korkeampi vallankäyttäjä. Ja ihme kyllä, Revon 41 vuotta vanha tekstinpätkä osoittautuu edelleen oikeaksi.

Laulun perheet eivät ole enää pitkään aikaan hallinneet Suomea, mutta suuri raha pitelee marionettien naruja tiukemmin kuin koskaan ennen. Suomen valtakunnallisessa politiikassa tästä muistuttaa ennen kaikkea Elinkeinoelämän keskusliitto (EK), josta on porvarihallituksen aikana tullut ylin poliittinen neuvonantaja. EK on etujärjestö, joka palvelee ainoastaan suuren rahan yrityksiä – kutsuttakoon niitä tässä yhteydessä bisnessektoriksi. EK:n ohjailema politiikka keskittyy varmistamaan, että bisnessektorilla on mahdollisimman suopeat toimintaolosuhteet. Mikään muu ei sitä kiinnosta. Jos kansanvalta tulee bisneksen tielle, se sysätään sivuun. Niinpä päätöksiä tehdään ohi eduskunnan, jossa nykyisellään istuu koko joukko ainakin näennäisesti kriittisiä (ja ensi vaalikaudella vielä enemmän). Bisnesyhteiskunta ei siis ole lainkaan demokraattinen, paitsi silloin, kun kansalta tarvitaan sen jatkumiselle laillinen mandaatti. Näin käy eduskuntavaaleissa.

Elinkeinoelämän keskusliitto ei hallitse Suomea laajempaa maailmanpoliitiikkaa. Ja kuitenkin Euroopan unioni tekee ilmiselvästi yhtä bisnesorientoitunutta politiikkaa kuin Suomen valtio. Onko EU:lla oma EK:nsa? Varmaan jossain mielessä on. Tärkeämpää on kuitenkin ymmärtää, että yhtä lailla Suomen porvarihallitus, EK, EU kuin vaikka Maailmanpankki palvelee yhtä ja samaa tarkoitusperää: bisnessektorin valtaa ja bisneksen voittokulkua. Muuta virkaa ei Suomen valtiolla tai Euroopan unionillakaan ole niin kauan kuin poliittiset voimasuhteet ovat nykyisenlaisia. Niiden heilahtelu puolestaan ei vaikuta, ellei äärivasemmisto, nationalistit tai nämä kaksi yhdessä saavuta valta-asemaa. Ja jos saavuttaa, edessä voi yllättäen olla raaka valtataistelu.

Järkyttävimmän esimerkin bisneksen häikäilemättömästä vallasta tarjoaa lääketeollisuus. Olen tavannut sanoa, että lääkebisnes on toiseksi likaisin bisnes heti asekaupan jälkeen. Uusimmat käänteet laittavat epäilemään, pärjäävätkö aseetkaan lääkkeille. Ei ole sattumaa, että spam eli roskapostimainonta tarjoaa yleisimmin lääketeollisuuden tuotteita. Suomen sikainfluenssarokotteista syntynyt kohu oli pieni tuulahdus jäävuoren huipulla. On kuvaavaa, että kun Glaxo Smith Klinen (GSK) yksinoikeudellisesta vaikutuksesta rokotuspolitiikkaan alettiin puhua, toinen lääkeyhtiö nosti oikeusjutun, kun sen tarjousta rokotteista ei vastaanotettu. Lääkebisneksen ahneudella ei ole rajoja.

Nyt on saatu vihiä, että EU on valmistelemassa direktiiviä, joka kieltäisi kaiken ns. luonnonlääkinnän – kuten yrttivalmisteet – ja jopa niitä käsittelevän kirjallisuuden kaikissa jäsenmaissaan. Tehokkaimmin se toimisi toteutuessaan Suomen kaltaisessa EU:n mallioppilasmaassa. Moni uskoo vaihtoehtolääkinnän alalla toimivan huijareita, vaikka ymmärtäneekin silti direktiivin ylimitoitetuksi. Lääkebisneksestä ei uskota huijareita löytyvän. Lääkesysteemin sanaa levittää tehokkaasti mm. Skepsis ry, joka esim. kesällä 2010 järjesti näyttävän homeopatianvastaisen tempauksen. Helsingin Sanomat otti osaa keskusteluun väittäen homeopatiaa miljardibisnekseksi. Oikeasti skeptiset silmät näkevät, että Suomen homeopatiayhdistyksen lehti on vaatimaton, mustavalkoinen ja kehnosti toimitettu, kun taas Skepsis ry:n lehti on paljon koreampi ja väreissä.

Miksi lääkebisnes käyttää näin tiukkoja otteita? Täytyy muistaa kapitalismin yksiselitteinen laki. Lääkeyhtiöiden pyrkimys ei ole parantaa ihmisten sairauksia, vaan tehdä niillä rahaa. Parhaiten tämä onnistuu nykykäytännössä, jossa lääkkeiden ei edes väitetä parantavan oireiden syitä vaan pelkät oireet. Niinpä syyt eivät koskaan katoa ja lääkkeitäkin tarvitaan pysyvästi. Voitot lasketaan miljardeissa. Yksi uhka bisnekselle on luonnonlääkintä, sillä sen ideana on parantaa koko sairaus eikä vain oireita. Terve ihminen ei lääkkeitä tarvitse. Pieni uhka bisnekselle on myös minunlaiseni, joka kieltäytyy orjuudesta eikä syö edes kipulääkkeitä ollenkaan. Viime kädessä, kirjaimellisesti, valta on sittenkin vielä meidän.