Twitterissä, jossa käyn leijonanosan aatteellisista keskusteluistani, totesin jonakin päivänä vuonna 2019 tai ehkä 2018, että sana "feminismi" jää luultavasti pian pois käytöstä. Sen juurena on latinan sana femina, jonka merkitys on yksinkertaisesti nainen. Lisäksi englanninkielinen Wiktionary tietää kiinnostavasti, että sanan feminism alkuperäinen, 1800-luvulla esiintynyt merkitys on ollut "the state of being feminine". Samaan törmäsin opiskellessani naistutkimusta 1990-luvun lopussa: vanhassa fyysisen sukupuolittamisen esimerkkinä toimineessa kuvassa oli tekstinä "simple constitutional feminism", ts. tietyt rakenteelliset piirteet miesoletetun kehossa olivat "feminismiä".
Oma feminismini oli aina ensisijaisesti feminiineinä, naisellisina tai naismaisina pidettyjen asioiden ajamista. Muistan kirjoittaneeni, että ennen olivat eriarvoisia sukupuolet, nykyään sukupuolisuudet. Vuosituhannen vaihteen näkökulmasta tässä ei ollut mitään epäfeminististä tai edes feminismin päälinjoihin nähden ristiriitaista. Nykyään on toisin. Feminismin äänen ovat kaapanneet ihmiset, jotka pyrkivät sukupuoliluokkien purkamiseen – siis myös naisen ja naiseuden kumoamiseen yksinkertaisena kategoriana. Tähän ovat vaikuttaneet transfeminismi ja myös queer-feminismi, mutta käänteen on viimeistellyt intersektionaalinen feminismi, joka korostaa cissukupuolisten etuoikeuksia verrattuna transsukupuolisiin ja näin ollen vaatii mukautumaan jälkimmäisten määrittelemään sukupuolikäsitykseen. Käytännössä määrittelyä eivät tee yleisesti transsukupuoliset, vaan transaktivistit, jotka ovat eturyhmä samalla tavoin kuin SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto ovat työpolitiikassa. Myös naistutkimus on lakkautettu, ja sen tilalla toimii tutkimusala nimeltä sukupuolentutkimus. Muistan vuosilta 1998–2000 oikein hyvin, kuinka (vanhakantaisesti feministinen) naistutkimus oli kaikkea muutakin kuin sukupuolentutkimusta.
Sukupuoliluokkien purkaminen johtaa feminismin kannalta kiinnostavaan ongelmaan. Oletetaan naisoletettu feministi, joka purkaa sukupuoliluokkia omalla kohdallaan irtisanoutumalla naiseudesta ja määrittelee sosiaalisen median profiilissaan pronominikseen "they". (Suomalaisittain taantumuksellinen englanninkielisen pronominin pakkomielteinen esittely ansaitsisi oman ihmettelynsä.) Kun tällainen ihminen katsoo voivansa puhua naisten puolesta, kyse on periaatteessa samankaltaisesta naisten äänen kaappaamisesta naiseuden ulkopuolelle, kuin jos miehet käyttävät naisten ääntä. Kun tuollainen ihminen katsoo oikeudekseen määritellä, millainen nainen ei saisi olla ja mitä naisen sen sijaan pitäisi olla (tätä todistettavasti tapahtuu), tämä muistuttaa periaatteessa miesten naiseudelle esittämiä vaatimuksia. Toki asiaa hämärtää se, että naisoletus yhdistää identiteettisiä naisia ja "they"-naisoletettuja. Mutta naiseuden pelkistäminen pelkäksi naisoletukseksi on harhapolku, jota voi hyvällä syyllä kutsua feministisen sijaan antifeministiseksi.
Edellä kuvattuun asetelmaan tuovat oman lisänsä miesoletetut feministit – iso osa heistä vieläpä avoimesti miesfeministejä. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa katsottiin, ettei mies voi olla feministi, koska hän ei katso yhteiskuntaa ja maailmaa naisen asemasta. Miehet olivat enintään "pro-feministejä". Tämä varmisti sen, että naisasian omineet aktivistit tosiaan yleensä olivat naisia. Vuonna 2020 tuo ei enää pidä paikkaansa. Naisasian omineista aktivisteista yhdet ovat naisia, toiset miehiä, kolmannet "they"-naisoletettuja ja neljännet (oman kokemukseni perusteella pienin ryhmä) "they"-miesoletettuja. (Transihmisiä toimii näkyvästi feminismin piirissä, mutta hekin näyttäisivät jakautuvan samastumaan joko naisryhmään, miesryhmään tai "they"-ryhmiin.)
Olen aiemmin kirjoittanut ongelmasta, joka syntyy, kun taustaltaan keskiluokkainen uusvasemmisto suhtautuu holhoavasti työväenluokkaan. Samanmuotoinen ongelma syntyy, kun feministiryhmä, joka koostuu huomattavalta osin muista kuin [identiteettisistä] naisista, asennoituu ohjailevasti ja manipuloivasti naisiin. Ihmisiä, jotka näkevät naiseuden, naisen sosiaalisen aseman ja kulttuurisen naisellisuuden voimavarana, ei aina katsota noissa piireissä hyvällä. Vuosikymmeniä feminismin sisällä elänyt naiserityisyyttä painottanut koulukunta on syrjäytetty. "Eläköön se pieni ero!" -ajattelua ei hyväksytä. Valitettavan usein intersektionaaliset feministit myös julistavat olevansa ainoita oikeita feministejä. Keppihevosena kulkee yleensä transihmisten asema: ellet sisällytä transnaisia naisiin siinä, missä cisnaisiakin, et ole feministi. Ymmärrän lähtökohdan, joskin transihmisten äänen on kaapannut suppea ryhmä aktivisteja ja esimerkiksi keskustelu transprosessissa katumisesta (ja näin ollen transsukupuolisuuden nykyisistä taustoista) on selvästi ulossulkemisen (sekä kiusaamisen ja maalittamisen) uhalla kielletty.
Kokonaan toisensuuntainen naisiin liittyvä juttu tuli vastaan helmikuussa 2020. Useat mediat, muun muassa HS/Nyt ja Me Naiset, kirjoittivat tradwife-ilmiöstä. Joukko nuorehkoja naisia julistaa ylpeyttään vanhakantaisen naisroolin omimisesta: kotirouvana olo ja miehensä hyväksi eläminen on nyt ihanteellista. Tradwife-liikkeen näkyvä hahmo Alena Kate Pettitt on kutsunut itseään feministiksi, koska tradwifet ovat itse valinneet roolinsa ja kotiäitiytensä eikä heitä ole kukaan siihen painostanut – päinvastoin, se on "tarvittava vastalause aikamme urakeskeisyydelle".
Oikeasti tradwifena olo on feminismin kannalta varsin ongelmallista. Tässä kannattaa muistaa Aretha Franklinin ja Eurythmicsin vuonna 1985 levyttämä laulu Sisters Are Doin' It for Themselves, joka mielestäni kiteyttää erittäin hyvin klassisen feminismin pääpointin: "Now there was a time when they used to say / that behind every great man / there had to be a great woman. / But in these times of change / you know that it's no longer true. / So we're coming out of the kitchen / 'cause there's something we forgot to say to you. / We say, sisters are doing it for themselves." Tradwifet siis kurkottavat feminismiä edeltävään aikaan ja kulttuuriin, mistä johtuen sen nimittäminen feminismiksi on hyvin ristiriitaista.
Ja kuitenkin. Syksyllä 2019 Me Naiset julkaisi artikkelin, jossa kulttuuriantropologi Taina Kinnunen nosti esiin suomalaisen tasa-arvoajattelun perustavan ongelman. Lainauksia Kinnusen haastattelusta: "Mehän usein ajattelemme Suomessa, että tasa-arvo on samanlaisuutta. (...) Ajatellaan, että kotiäitiys on pois tasa-arvosta. Meillä
pidetään ihan täytenä luuserina, jos jää liian pitkäksi aikaa kotiin. (...) Meillä ei voi enää edes puhua aidosta valintamahdollisuudesta vaikkapa
äitiyden ja uranaiseuden välillä, vaan pidetään itsestäänselvyytenä,
että ne on pystyttävä yhdistämään." Kinnusen mielestä "todellista tasa-arvoa on, että voi valita itse, mitä tekee" – mihin on vaikea mennä sanomaan yhtään mitään vastaan. Paljon helpompaa on sanoa, kotiäidin tai -rouvan työtä glorifioimatta, että sellaiseen valintaan päätyvien naisten ratkaisun kyseenalaistaminen on jälleen samaa vanhaa tuttua, naisten elämän hallintaa ulkopuolelta käsin. Se on enemmän antifeminismiä kuin feminismiä – täysin riippumatta siitä, onko noissa valinnoissa feminismin hiventäkään.
Samanlaisuuden vaatimus tasa-arvon perustana on luonnollisesti oma lukunsa. Feministipiireissä usein kuvitellaan – vähintään alitajuisesti – että ollakseen samanarvoisia sukupuoliryhmien on samanlaistuttava. Tai sama yksilönvapausmantralla täydennettynä: yksilöllisyyksien kirjon ei pidä riippua sukupuolesta. Vaatimukseen, ettei syntymässä määritellyn sukupuolen pitäisi määritellä, mitä yksilöstä elämänsä aikana tulee, on helppo yhtyä. Ikävä kyllä tähän kuvioon liittyy eräs pahanlaatuinen ongelma. Kun naispuolisen ystäväni kanssa laadimme toistaiseksi kuvitteellisen puolueen ohjelmaa, siihen pujahti mukaan seuraava kohta: "Sukupuolisen tasa-arvon ei pidä pohjautua maskuliiniseen 'sukupuolineutraaliuteen'." Sukupuoliluokkien purkamiseen tähtäävä ja sukupuolineutraaliuteen pyrkivä feministi jättää huomiotta, että hänen käsityksensä neutraaliudesta on oikeasti maskuliininen, koska nainen on – niin kuin feministit itse opettavat – yhä väheksytympi sukupuoli (Simone de Beauvoirin klassista ilmausta käyttäen "toinen sukupuoli") ja näin ollen ihmisyyden normaali määritellään mieheyden kautta. Feministeiltä unohtui muuttaa ensin yhteiskunta sellaiseksi, jossa miesten irtautuminen stereotyyppisestä mieheydestään olisi yhtä todennäköistä kuin naisten irtautuminen stereotyyppisestä naiseudestaan. Ja mieluiten vielä paljon todennäköisempää.
Vuonna 2002, kun toimitimme Kulttuurivallankumous-zineä, laadin artikkelin 2000-luvun siihenastisesta vaikutelmasta. Lainasin mukaan Kai Aaltosen ja Saana Saarisen numerologiaa käsittelevää teosta Tunne numerosi – tunne itsesi (1987), joka määritteli silloisen tulevaisuudenvision näin: "Maskuliiniset, patriarkaaliset ja miesvaltaiset hierarkiat ja instituutiot häviävät. Maskuliiniset arvot häviävät. Tilalle tulevat matriarkaaliset ja feminiiniset yhteistyömuodot. Naiset nousevat yhteistyössä hoitamaan, hyväilemään ja parantamaan maailman." Nykyperspektiivistä edellinen on järisyttävää luettavaa. Näinhän sen piti käydä! Ensimmäisen lauseen sisältöön olisi kuvitellut liittyvän saumattomasti toisen ja kolmannen lauseen sisällöt, ja sitten: "hoitamaan", "hyväilemään" ja "parantamaan". Vuonna 2020 nämä seikat ovat viimeisen myyntipäivän jälkeisessä alennusmyynnissä, vaikka feministinen liike kuinka näyttäisi porskuttavan ja vaikuttavan. Maskuliiniset arvot ovat yhä hirmuvallassa – nyt jopa feministisen liikkeen tuella – eivätkä yhteistyömuodot ole sanottavasti muuttuneet 33 vuoden takaisista, koska kiinnostus niiden muuttamiseen unohtui jonnekin 00-luvulle. Kaikki tämä oikein kiljuu omaa antifeministisyyttään.
2020-luvun on syytä irtautua maskuliinisten arvojen ylivallasta, "samanarvoisuus vaatii samanlaisuutta" -harhasta, naisten elämän hallinnasta ulkopuolelta käsin sekä 2010-lukulaisesta antifeministisestä feminismin irvikuvasta. Oman laaja-alaisen kokemukseni perusteella naisoletettujen ylivoimainen enemmistö on ihan mielellään naisia. Kunnia sille. Kuulukoon siis naisten ääni lopultakin naisille itselleen ja olkoon naiseudella arvoa naiseutena ja ihmisyytenä.
Naistenpäivänä 8.3.2020.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti