Hyvästit yksisilmäradikalismille

Kävin joskus aiemmin talvella epämiellyttävän yksityisviestiväännön erään punavihreän aktivistin kanssa. Hän kiersi keskusteluketjuissa vaatimassa ihmisiä olemaan linkittämättä Sami "Sande" Parkkosen blogia, koska tämä oli kuulemma natsimielinen. Itse en ole Sandea sellaiseksi kokenut, vaikka hän onkin kansallismielinen, tuohtui Loppu MV-lehdelle -kampanjasta ja ilmoitti auliisti puolustavansa MV:tä sananvapauden tähden. Niin ikävä ilmiö kuin MV-"lehti" onkin, Sanden näkemyksessä on pointtinsa. Itse epäilin alusta lähtien valtamedian, tai ainakin valtamediaihmisten, luuraavan vastakampanjan taustalla. Ainakin sen yhteydessä on tykätty esittää epäilyttävän – ja naurettavan – valtamediamyönteisiä näkemyksiä.

Minusta Sande Parkkonen on joka tapauksessa tuonut paljon hyvää ja tärkeää ainesta 2010-luvun yhteiskuntakriittiseen keskusteluun. Ihan erityisenä helmenä kimaltelee selkeä todistusaineisto Suomesta yrityksenä, joka on ihan oikeasti ja virallisesti kirjattu sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin. Väläystensä välissä Sande on kirjoittanut paljon sellaista, mitä en alkuunkaan allekirjoita. Sellaista kirjoittavat kuitenkin myös jotkut vasemmistoaktiivit. On erittäin tympeää ajattelua, että jos kirjoittaja tai aktivisti samastuu – tai tulee samastetuksi – jossakin asiayhteydessä taantumuksellisiin piireihin, koko hänen panoksensa on mitätöitävä ja hänet kaikkine väläyksineen eristettävä.

Yksi suurimpia ansoja 2010-luvun poliittisessa aktivismissa on aggressiivinen lahkolaistuminen. Kaikki tietävät rasistiliikkeen (johon Parkkonen ei lukeudu, vaikkei pakolaiskriisistä tykkääkään – toisaalta, kukapa meistä tykkäisi?) kaivaneen omat poteronsa ja juoksuhautansa nähden kaikkialla arveluttavia suvakkeja, mokuttajia ja mädättäjiä. Rasistien vastakkaiseksi ääripääksi on nimitelty anarkisteja. Puhe ääripäistä on sinänsä taannuttavaa, sillä sen varjolla on poliittisen kentän painopistettä ujutettu kohti konservatiivista oikeistoa: keskikohta näyttäisi liukuvan jonnekin fasismin porttien ja melko maltillisen hyväksynnän puoliväliin. Ei silti voi kieltää, etteikö lahkolaistuminen olisi anarkopiireissä lähes yhtä aggressiivista kuin rasistipiireissäkin. Jos sanoo yhden väärän lauseen, on pysyvästi persona non grata. Tällaista käyttäytymistä ei pidä kannattaa.

Lisäksi on tehtävä yksi henkilökohtainen tunnustus. Tunnistan näet lahkolaisessa äärivasemmistolaisessa paljon itseäni. Olen lukuisat kerrat ollut se yksisilmäinen radikaali, jonka mielestä yhdenkään vihreän tai sosiaalidemokraatin kanssa ei ole saanut tehdä yhteistyötä, koska vihreät ovat oikeasti kapitalisteja ja demarit läpeensä korruptoituneita wannabe-valtionhoitajia. Näin mielestäni edelleen onkin, mutta se ei estä nykyminua jatkuvasti tykkäilemästä joidenkin vihreiden tai demarien merkinnöistä sosiaalisessa mediassa. Vihreät ja SDP edustavat myös oikeasti helpommin lähestyttäviä ansoja vasemmistolaisen aktivismin piirissä, kun taas Sande Parkkonen ja ipulaiset piirit tavataan useimmiten hylätä suoralta kädeltä. Tämäkin on virhe, vaikka Ipun suunnalla on nyttemmin tehty kosolti poliittisia virheitä.

Kaikkein masentavin piirre lahkolaistuneessa tajunnassa on, että mörköjä nähdään absoluuttisesti kaikkialla. Vain oman oikeaoppisten kerhon parissa voidaan tehdä yhteistyötä. (Tämä on myös kommunistiryhmien perisynti.) Kaikkialla muualla nähdään pelkkiä uhkia. Lopputuloksena yksisilmäradikaalin maailmankuva on pimeä, ahdistava ja toivoton. Niinpä yksisilmäisimmät radikaalit usein luopuvat koko aktiivisuudestaan, saattavat jopa kääntyä sitä vastaan tai – paskimmassa tapauksessa – loikata uhkaavan vastapuolen leiriin, niin kuin Susanna Kaukiselle tapahtui. Mieluummin tahdon lietsoa toivoa, luottamusta ja positiivisuutta. Sellainen ilmiö kuin Loldiers of Odin (jonka filosofinen yhteys omaan "uuteen iloiseen vasemmistooni" on kiinnostava) ei voisi syntyä ilman käsitystä tavallisesta kaduntallaajasta ihan hyväntahtoisena otuksena. Emme edes voi olla varmoja, milloin poliittinen aktiivisuus tekee enemmän hyvää poliittisille tavoitteille kuin silkka hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan. On kokonaisuutena aika heittää hyvästit yksisilmäradikalismille, joka ei ole valmis vastaanottamaan eteenpäin vieviä virikkeitä suunnalta, joka yhdestä pisteestä katsoen saattaa näyttää taantumukselliselta.

Valtamedian mediavalta – toinen näytös (osa 2: Paluu!)

Vajaat kaksi viikkoa takaperin (tämän kirjoitushetkestä) julkaisin blogissani artikkelin valtamedian mediavallasta. Siitä tuli nopeasti kaikkein luetuin Blogger-tekstini vuoden 2011 syksyllä julkaistun kirjastoaiheisen kannanoton ohella. Jälkimmäisen omalla artikkelisivulla on käyty enemmän, mutta senpä joku ystävällinen linkittikin kirjastoalan omalle foorumille, missä aiheesta käytiin hyvä keskustelu. Sen sijaan viime viikkoina blogissani on muutenkin vierailtu poikkeuksellisen tuhkatiheään, ja Valtamedian mediavalta on koko ajan ollut sivun ylimpänä. Koska artikkelin lukukerrat ovat yhä kasvussa, voinen julistaa sen kuvitteellisen Luetuimmat artikkelit -listani ykköseksi.

Lukukerrat kiinnostavat myös valtamediaa. Verkossa ei liene montakaan mediasivustoa, joka ei tarjoaisi lukijoilleen kaikein luetuimpien artikkelien listaa. Se antaa netinselaajalle saman vaikutelman kuin Blogger nyt minulle: juuri tämä juttu on kiinnostanut lukijoita kaikkein eniten. Kiinnostuksesta voikin tietyssä mielessä puhua: vaatiihan se kiinnostusta, jos vaivautuu klikkaamaan nettilinkkiä. Minulla ei kuitenkaan ole varmuutta siitä, että juttuani on yleisesti luettu ensimmäistä virkettä tai yleisluontoista vilkaisua pidemmälle. "Lukukerrat" eivät siis ole oikeasti lukukertoja, vaan verkkosivun avaamiskertoja. Samalla tavoin valtamediasivustojen luetuimpien listat eivät kerro syvemmästä kiinnostuksesta, vaan lähinnä vilkuilunhalusta.

Tätä kirjoittaessani Iltalehden kymmenen luetuimman listalla on muun muassa seuraavia "artikkeleita": Tunnetko tähdet oikeilla nimillään?, Miljoonaperijätär riisui kaiken Playboylle, Miten treenaisin pyöreyttä olkapäihini? ja Näin missifinalisti Lotta Hintsa kommentoi suhdettaan Lewis Hamiltoniin. Kysymysmuotoiset otsikot ja visuaalinen sana "näin" ovat tyypillisiä houkuttimia siinä, missä lupaus alastonkuvista tai julkkisjuorutkin. Ilta-Sanomien vastaavalta listalta löytyvät jutut Ex-kiekkoilijan sukukalleudet paljastuivat kesken salatreenien sekä Beverly Hills 90210:n seksipommi yhtä nuorekas ja hehkeä kuin 90-luvulla. Paitsi, ettei inhimilliseen tirkistelyhaluun vetoaminen ole mitään uutta, IS:lle varmasti sopii, että lehden kanssa samaan Sanoma-konserniin kuuluvalla Nelosella esitetty Beverly Hillsin spin-off-sarja 90210 saa pienen salapuffin. Sarja nimittäin palaa sopivasti esitystauolta toukokuun alussa.

Luetuimpien listat ovat hämänneet vulgaariliberaalien ohella myös monta vasemmistoälykköä luulemaan, että ne edustavat sitä mitä kansa haluaa. Tämä ei kuitenkaan ole missään tapauksessa koko totuus. Minäkin tunnustan klikkailevani harvakseltani keltaisen lehdistön hulluja juttuotsikoita, mutta paljon harvemmin jään lukemaan itse juttuja – eikä niissä usein edes ole luettavaa. Sen sijaan IS:n "luetuimpien" listalla tällä hetkellä 50:nneksi sijoittuva Breivikin asianajaja avautuu kirjassaan tappouhkauksista voisi periaatteessa kiinnostaa lukea. Tiedän heti otsikon nähdessäni, että tätä juttua en vain vilkaisisi vaan oikeasti lukisin. Samoin saattaisi kiinnostaa IL:n artikkeli Talvivaaran kaivoksen lintukarkottimista. Jutun otsikko löytyi tuoreimpien kotimaan uutisten palkista, mutta juttu ei yllä 20 "luetuimman" listalle.

Valtamediasivustojen tarjoamat listat vastaisivat ehkä paremmin todellista lukemista, jos otsikon klikkaamisen lisäksi huomioitaisiin myös artikkelisivulla vietetty aika. (Toki on helppo kuvitella, että lukuisat miehet jättävät työpaikoillaan kauniita tyttökuvia sisältäviä nettisivuja auki kätketyille välilehdille.) Tällaista muutosta on kuitenkin IL:n ja IS:n tyyppisiltä medioilta turha odottaa. Kysymys ei edes ole siitä, ettei niitä kiinnosta mitä ihmiset oikeasti lukevat (eivätkä vain vilkuile), vaan ne itse asiassa haluavat tarjota kansalle valheellisen kuvan kansan omista kiinnostuskohteista. Se sopii kaupallisen median agendaan. Kaupallinen valtamedia ei yhtään haluaisi, että kansaa kiinnostaisi esimerkiksi politiikka yhtään syvemmin kuin aina myyvät kliseet ja loanheittelyt. Toki iltapäivälehdissä politiikkaakin on; IS ja IL eivät ainoastaan turvaa sillä uskottavuuttaan "uutislehtinä" (vrt. 7 päivää ja Hymy), vaan ehdottomasti myös tekevät politiikkaa puolustelemalla yksiä näkemyksiä ja haukkumalla tai ignoraamalla toisia. Kaupallisen median toivelistan kärjessä on kritiikitön kansa, joka ei itsekään usko omiin kriittisiin ajatuksiinsa politiikkauutisia lukiessaan, samalla kun julkkisjuorut, nakukuvat ja oman mediakonsernin edustama viihdehömppä ovat aina sitä mikä kiinnostaa.

Koko valtamedia ei tietenkään tiivisty Iltalehteen ja Ilta-Sanomiin. Samanlaiset luetuimpien listat löytyvät kuitenkin myös Aamulehden, Helsingin Sanomien ja jopa Ylen verkkosivuilta. Kyseessä ei siis ole yksittäisten mediasivustojen kaupallinen erikoisuus, vaan samaa periaatetta käyttää melkein koko media. Tähän ilmaukseen sisältyy jopa Suomen vaihtoehtomedioiden kellokas Verkkomedia. Tämä paljastaa, kuinka vaikeaa on pyristellä median omaksumia toimintamalleja vastaan. Asia valkeni minulle myös Tiedonantajan lokakuussa 2011 isännöimässä toimittajakoulutuksessa, jossa lehden nykyinen päätoimittaja Marko Korvela vaati toimittajakokelailta lyhyitä artikkeleita ja henkilökohtaisia näkökulmia. Hän korosti painokkaasti, kuinka Tiekkarin kaltaisen pienen median on pakko sopeutua journalismin uusiin pelisääntöihin. Minä avasin suuni, ettei tietenkään ole pakko tehdä niin kuin valtamedia käskee. Pidemmät ja perusteellisemmat artikkelit vetävät puoleensa lukijoita, jotka etsivät niitä turhaan valtamediasta; toisaalta sosialistinen ja kommunistinen perinne suorastaan vaatii järjestelmä- ja rakennetasoista tulkintaa iänikuisten henkilökohtaisuuksien sijaan. Mielipiteeni sai salissa kannatusta, eikä toimittaja Korvela oikein löytänyt mitään vastakommenttia. Ehkä tästä erimielisyydestä sai alkunsa se, ettei Tiekkari käyttänyt palveluksiani kovin pitkään?

Valtamedia siis hallitsee, paitsi mediakenttää niin lujin ottein kuin edellisessä artikkelissani kirjoitin, myös ihmisten käsityksiä itsestään median kuluttajina ja viime kädessä – vakiintuneiden toimintamallien kautta – jonkin verran myös "vastustajansa" vaihtoehtomedian luonnetta. Tähän tilanteeseen tulisi suureksi avuksi ihan uusi uskottava media, joka määräisi itse alusta loppuun omat sääntönsä eikä sortuisi tyypillisiin medialatteuksiin.

Vielä yksi näkökulma on syytä sisällyttää tähän asiayhteyteen. Koska kriittisyys on tätäkin artikkelia luettaessa hyve, voin kuvitella, että lukijan mieleen tulee jossakin vaiheessa kysymys: kuinka niin valtamedia hallitsee mediakenttää? Jo muinaisessa Roomassa tiedettiin sanonta "hajota ja hallitse"; eikö valtamedia koostu kilpailevista yhtiöistä ja konserneista, jotka kilpailevat toisiaan vastaan – miten jokin niin hajautunut voi itse hallita? Tässä ylläkin mainitsen, kuinka IS puffaa tv-sarjaa, jota esittää IS:n konsernin oma Nelonen eikä esimerkiksi Yle, MTV3 tai Fox. Muuttaako asian se, että Beverly Hills 90210 tuli aikanaan MTV3:lta ja Subilta? Ei vielä välttämättä. Avain valtamedian ymmärtämiseen löytyykin ehkä Otso Kantokorven blogikirjoituksesta ja sen herättämästä reaktiosta. Taidekriitikko Kantokorpi sanoutui irti Alma Aluemedian palveluksesta, koska se alkoi julkaista hänen tekstejään useissa konserniin kuuluvissa lehdissä ilman lisäkorvauksia ja jopa itse kirjoittajalta kysymättä. Ensin Hesarin Esa Miettinen hyökkäsi aika ilkeästi vastaan kriitikkoa, joka oli irtisanoutunut kilpailevan konsernin palveluksesta, ja jatkoksi HS teki jopa päätoimittajagallupin (huom. Hesari-linkki!), joka varsin kuvaavasti hymisteli kulttuurijournalismin muka-korkeaa tasoa. Kun kehään heitetään valtamediakritiikki, "vastustajat" osoittautuvat omiksi. Siitä ei pääse mihinkään.

Yle toimii valtamedian yleisten pelisääntöjen mukaan, mutta se ei ole kaupallinen media. Niinpä vain se on lähiaikoina saanut kiintoisan paljon kritiikkiä kaupallisessa mediassa. Kirjoitin viime artikkelissani, että Yle on enemmän harhaanjohdettu kuin harhaanjohtaja. Tässä piilee mahdollisuus: Yle on julkinen palvelu, ja Suomen poliittisista voimasuhteista riippuu, mitä totuutta se julistaa ja miten. Niiden voimasuhteiden muuttaminen ei onnistu nykyisen kaupallisen valtamedian talutusnuorassa. Siksi valtamedian mediavalta on kumottava, ja siksi tämä mediavallankumous on ensiarvoisen tärkeä asia koko antikapitalistiselle vasemmistolle.