Kuten kaikki tietävät, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvalloissa vastaavaa postia hoiteleva Donald Trump tapasivat 16. heinäkuuta 2018 Helsingissä. Keskustelin asiasta kahden ystäväni kanssa noin viikon sisällä ennen tapaamista. Heistä ensimmäinen asuu keskikokoisessa kaupungissa eikä omaa yhteyksiä stereotyyppisiin mustavihertäviin kaupunkilaispiireihin. Hänen mukaansa presidenttien kohtaaminen oli oikein hyvä asia, sillä "mieluummin se kuin kolmas maailmansota". Toinen ystäväni asuu ja työskentelee pääkaupunkiseudulla, ja hän on usein esimerkiksi minua paremmin perillä kulloinkin vaikuttavista sosiokulttuurisista suuntauksista (oma kokemukseni rajoittuu usein Twitteriin ja Tampereen underground-piireihin). Tämä ystävä suhtautui tapahtumaan nihkeästi, koska "niiden kahden ei pitäisi päästä liikaa kaveeraamaan". Pidemmälle samalla linjalla eteni oikeistoliberaali mediaällökki Tuomas Enbuske, joka vertasi Putinin ja Trumpin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin kokoukseen vuonna 1939.
Enbusken mauton tölväisy osoitti ankkamaisen vaakkuvan luonteensa jo Trumpin möläyttäessä tavanomaiseen tyyliinsä Helsingin mediatilaisuudessa, että "USA:n suhteet Venäjään olivat erittäin huonot vielä neljä tuntia sitten". Tämä kyseenalaisti vahvasti myös salaliittoteorian, jonka pohjalta jotkin presidenttien tapaamista kritisoivan mielenosoituksen kyltit ja banderollit oli laadittu: että Putin auttoi "kaverinsa" Trumpin valtaan Yhdysvalloissa. (On tyypillistä, että samat kriitikot ovat ensimmäisenä heiluttamassa salaliittoteoria-leimakirvestä, jos puhutaan vaikkapa Bilderberg-kokouksista.) Toki Putin myönsi auliisti halunneensa Trumpin voittavan vuoden 2016 presidentinvaalit. Tätä ei Suomessa laajemmin ymmärretä, sillä valtamedia on tykännyt vaieta Hillary Clintonin militantista russofobiasta. Kuka hyvänsä täysipäinen ihminen olisi Putinin asemassa ymmärtänyt, että ensiarvoisen tärkeää on välttää sota (mahdollisesti jopa ydinsota).
Edelleen, Donald Trump on jatkanut uhoamistaan Iranin suuntaan. Tästä on helppo tehdä johtopäätös, ettei maailmaa muuteta Helsingin tapaamisen kaltaisilla tilaisuuksilla. Liiankin helppoa. Täytyy muistaa, että Venäjän ja Kiinan johtajat ovat lähes ainoita ihmisiä, jotka pystyvät taltuttamaan USA:n presidentin sodanlietsonnan. Omasta maasta näitä taltuttajia ei ainakaan löydy, sillä niin republikaanien kuin toistaiseksi myös demokraattien johtoportaat kannattavat ideaa USA:sta jatkuvasti sotaa käyvänä maailmanpoliisina. Ehkä suhteet Iraniin korjautuisivat parhaiten tarjoamalla tilaisuus neuvotteluihin, joihin osallistuvat USA:n, Venäjän ja Iranin johtajat. Trump on typerä pullistelija, muttei entisenä tv-tähtenä voine vastustaa kiusausta näytellä suurta valtiomiestä.
Vuosikymmeniä rauhanasiaa priorisoineena ihmisenä voin siis todeta, että Helsingin tapaamisessa näyttäytyi pyrkimys hyvään. Kaikki asiaan osallistuneet - isäntiä ja mediaa myöten - ovat pahasti korruptoituneita, mutta näimme sentään pieniä viitteitä samaan suuntaan, mitä ETYK ynnä muut edustivat liennytyksen sävyttämällä 1970-luvulla. Siksi mieltäni synkistää nähdä, kuinka syvällä metsässä ovat lukuisat mustavihertävät liberaalit, jotka nykyisessä poliittisessa alennustilassa alentuvat kutsumaan itseään "vasemmistolaisiksi". Koska sekä Trump että Putin ilmiselvästi polkevat ihmisoikeuksia, he eivät olleet tervetulleita Suomeen; koska salaliittoteorian mukaan Trump ja Putin kaveeraavat, heidän ei toivottu ylipäänsä tapaavan. Ja salaliittoteorioita levittää ystävämme valtamedia, jonka itsevaltainen edustaja Helsingin Sanomat sijoitti kuvottavan pöyhkeän "welcome to the land of free press" -kampanjansa sisääntuloreitin varsille. Tietysti kampanjaa ylistivät ja siihen yhtyivät edellä mainitut libbis-aktivistit - toisin sanoen juuri ne kansalaisyhteiskunnan toimijat, joiden toivoisi ensimmäisinä kritisoivan valtamediaa ja suomalaisen median tilaa. Anna mun hitto kaikki kestää.
Uskon vakaasti, että Putinin ja Trumpin tapaamisen kaltaiset tekijät osoittavat, missä "vasemmistolaisiksi" tai "punavihreiksi" identifioituvien piirien sisäinen jakolinja kulkee tulevaisuudessa. On kiinnostavaa, kuinka Suomen kommunistisen puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja Yrjö Hakanen (yksi niistä harvoista kommunisteista, joilla on oikeasti ollut kannatusta Suomessa 2000-luvulla) kirjoitti tapahtumasta neutraalin positiiviseksi mieltämäni kannanoton, kun useat nuorkommunistit ovat yhtyneet pula-ajan vasemmiston yksisilmäiseen kritiikkiin. Silminnäkijöiden mukaan "Helsinki Calling" -mielenosoitus keräsi (yllättäen!) vähemmän osanottajia kuin pienin neljästä Joukkovoima-mielenosoituksista (2015-17) ja ehkä reilun kymmenesosan ensimmäisen Joukkovoiman mahtavista massoista. (Toki myös mielenosoituksen organisointi oli tragikoomisesti sössitty.) Suomalaisjoukkojen enemmistö yksinkertaisesti ymmärtää, mistä on kysymys, eräiden toisten ollessa dramaattisesti kujalla. Tälle enemmistölle pitäisi myös tulevaisuuden vasemmiston rakentaa näkemyksensä. Mieluummin se kuin kolmas maailmansota.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maailmanpolitiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maailmanpolitiikka. Näytä kaikki tekstit
maanantai 23. heinäkuuta 2018
keskiviikko 8. marraskuuta 2017
Venäjän vallankumous
Venäjän lokakuun vallankumouksesta – joka tosiaan tapahtui meikäläisen ajanlaskun mukaan marraskuussa – tuli hetki sitten kuluneeksi sata vuotta. Laajempaa keskustelua vallankumouksesta ja sen historiallisesta merkityksestä ei ole tässä yhteydessä käyty kotimaassamme. Vaikuttaa siltä, kuin lokakuun vallankumousta pidettäisiin yksinomaan epärelevanttina asiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Maailmamme olisi täysin toisenlainen, ellei vallankumousta, Leniniä, Neuvostoliittoa ja sosialistista maailmaa olisi koskaan ollut.
1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.
Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?
2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.
Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestä. Aiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.
Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.
1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.
Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?
2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.
Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestä. Aiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.
Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.
tiistai 27. tammikuuta 2015
Haistakaa nyt vittu jo paska
Nyt on tiedossa suoristetut sanat. Tähän lajityyppiin en halua asettua enkä jumiutua, mutta tahdon ilmaista tällä kirjoituksellani, millaisia ajatuksia meillä kokoomuksen, oikeiston, suurpääomapellejen, oikeistomediapomojen ja muiden yhtyneiden alistajien & riistäjien & hyväksikäyttäjien vastustajilla aina välillä ihan oikeasti liikkuu pääkopassamme.
Tämä artikkeli on suunnattu sille pienehkölle ihmisryhmälle, jonka syytä tavalla tai toisella ovat kaikki nykyihmisten todelliset ongelmat. Kaikki.
Teidän (puhuttelen nyt poliittista oikeistoa, suurpääomapellejä, oikeistomediapomoja ynnä muita riistäjä-hyväksikäyttäjiä) syytänne on yhtä lailla se, että köyhissä maissa nähdään nälkää ja leikki-ikäiset lapset joutuvat töihin, se, että rikkaissa maissa hukutaan mielenterveysongelmiin ja elintasosairauksiin, kuin sekin, että riitaisissa maissa soditaan ja tuhotaan ihmisarvoisen elämän perusedellytykset. Te tiedätte sen pohjimmiltanne itsekin. Se tietoisuus vain on helppo tukahduttaa kaikella sillä paskalla, mitä voitte rikkauksillanne ostaa ja luoda muka itsellenne miellyttävän, tunnottoman olon.
Se, että maassa A on edellytyksiä riittävään toimeentuloon joka ikiselle, mutta rikkaudet kulkeutuvat teille ja teidän kavereillenne pohjoiseen ja länteen – lukuun ottamatta niitä kipumiljoonia, joiden annatte jäädä A-maan korruptoituneelle sikariportaalle – on teidän syytänne. Ihan oikeasti.
Se, että maassa B on edellytyksiä hyvään toimeentuloon joka ikiselle, mutta kaikki menee päin helvettiä vuosikymmenestä toiseen jatkuvien sotien ja terrorismin vuoksi, on teidän syytänne. Ihan oikeasti. B-maan riitoihin, joka ainoaan, ovat aina sotkeutuneet lännen ja pohjoisen raha- ja valtapiirit. Siis te.
Se, että maassa C on edellytyksiä erinomaiseen toimeentuloon joka ikiselle, mutta miljoonille annetaan vain nipin napin riittävä toimeentulo, mistä heillä ei ole voimia nauttia, etenkin kun heitä rasitetaan tuhansilla neuroottisilla oheisvaatimuksilla ja syyllisyydellä, ja kaiken huipuksi huiputatte heidät oman valtanne takaajiksi (ja nauraa hekotatte päälle), on kaikki teidän syytänne. Ihan vitun oikeasti.
Se, että täällä C-ryhmän maissa tavalliset ihmiset syyllistävät toisiaan, katkeroituvat toisiaan kohtaan ja tietysti pelkäävät toisiaan, on teidän syytänne. Ihan saatanan oikeasti. Pöllin idean nettimeemistä: kuvitellaan lautanen, jolla on 12 keksiä, ja pöydän äärellä pomo, keskipalkkainen työläinen sekä köyhä työtön tai sairaseläkeläinen. Pomo vohkii itselleen 11 keksiä ja uskottelee keskipalkkaiselle työläiselle, että tuo köyhä tuossa aikoo viedä sinulta tämän ainoan keksin. Tiedätte itsekin, että te olette pöydässä se kieroutunut, julma, sadistinen, häikäilemätön psykopaattipomo.
Uhkia te osaatte esitellä. Teillä on käytössänne mahtava valtamedia, johon kusetatte tavallista kansaa uskomaan. Te osaatte kusettaa. Voi veljet, kun olettekin siinä hyviä. Te kusetatte, että anarkistit ovat uhka. Venäjä on uhka. Syriza on uhka. "Trollit" ovat uhka. Vasemmisto on uhka. EU-kriitikot, Nato-kriitikot, eurokriitikot ovat uhka. Hakkerit ja wikileaksit ovat uhka. Toisinajattelijat ovat uhka.
Ettekö te tajua, no tajuatte tietysti, mutta ettekö te nyt jumalauta vieläkään suostu myöntämään, että ainoa uhka olette te itse sekä teidän kaverinne ja turvaverkkonne – oikeisto (kokoomus), työnantajamafia (EK), propagandakoneisto (valtamedia), sotakoneisto (Nato), oma julkinen valtakoneisto (Suomen hallitus, EU), teille mieleiset valtakoneistot vallankäytön sisällöstä ja muodosta riippumatta (USA:n hallinto, Ukrainan nykyhallinto) sekä viime kädessä itse pääjumala eli Iso Raha?
Me haluaisimme ihan oikeasti vain elää rauhassa. Että aurinko paistaisi, linnut laulaisivat, kukat kukkisivat ja meillä olisi mielekästä tekemistä, syötävää, lämmin koti tarvittaessa, seuraa toisista ihmisistä tarvittaessa. "Meillä" tarkoitan tässä ihmisten ylivoimaista enemmistöä. "Meihin" sisältyy myös täsmällisempi me, siis me toisinajattelijat. Me kuulumme meihin, me emme ole uhka meille. Minä nyt tietysti olen sangen epäilyttävä hyypiö, mutta valtaosa toisinajattelijoista on fiksuja ja aika hyviäkin ihmisiä, jotka vain ovat tulleet ajatelleeksi asioita.
Te olette erikseen. Te olette uhka meille. Itse asiassa te olette uhka itsellennekin, sillä hävitätte maapallolta elämän edellytyksiä kilpaa toistenne kanssa. Vaikka ette itse yksilöinä olisikaan aivan globaalin pyramidin aurinkoisimmalla huipulla, on globaalin pyramidihuijauksen onnistuminen silti teidän ansiotanne. Siitä hyvästä työntäkää ystävällisesti pää perseeseen. Te, jotka veljeilette niiden kanssa, joihin verrattuna sarjamurhaajat ovat hellyttävän inhimillisiä, saatananpalvojat ovat hyviksiä, ISIS (IS, ISIL) on surkean rääpälemäinen pikkutekijä ja Adolf Hitlerkin oli kömpelö tunari. Aatu-raukka ei onnistunut ylläpitämään edes puoltatoista vuosikymmentä sitä illuusiota, että hänen ja natsipuolueen teot ovat oikeutettuja ja moraalisesti päteviä. Te olette onnistuneet ylläpitämään ihan vitun samaa illuusiota jo vuosikymmeniä.
Ihan oikeasti. Haistakaa ja maistakaa paska. Menkää sitten fyysisesti ja kirjaimellisesti itseenne. Hävitkää vaalit, hävitkää politiikasta, hävitkää ihmisryhmänä. Ihan oikeasti vain hävitkää.
Tämä artikkeli on suunnattu sille pienehkölle ihmisryhmälle, jonka syytä tavalla tai toisella ovat kaikki nykyihmisten todelliset ongelmat. Kaikki.
Teidän (puhuttelen nyt poliittista oikeistoa, suurpääomapellejä, oikeistomediapomoja ynnä muita riistäjä-hyväksikäyttäjiä) syytänne on yhtä lailla se, että köyhissä maissa nähdään nälkää ja leikki-ikäiset lapset joutuvat töihin, se, että rikkaissa maissa hukutaan mielenterveysongelmiin ja elintasosairauksiin, kuin sekin, että riitaisissa maissa soditaan ja tuhotaan ihmisarvoisen elämän perusedellytykset. Te tiedätte sen pohjimmiltanne itsekin. Se tietoisuus vain on helppo tukahduttaa kaikella sillä paskalla, mitä voitte rikkauksillanne ostaa ja luoda muka itsellenne miellyttävän, tunnottoman olon.
Se, että maassa A on edellytyksiä riittävään toimeentuloon joka ikiselle, mutta rikkaudet kulkeutuvat teille ja teidän kavereillenne pohjoiseen ja länteen – lukuun ottamatta niitä kipumiljoonia, joiden annatte jäädä A-maan korruptoituneelle sikariportaalle – on teidän syytänne. Ihan oikeasti.
Se, että maassa B on edellytyksiä hyvään toimeentuloon joka ikiselle, mutta kaikki menee päin helvettiä vuosikymmenestä toiseen jatkuvien sotien ja terrorismin vuoksi, on teidän syytänne. Ihan oikeasti. B-maan riitoihin, joka ainoaan, ovat aina sotkeutuneet lännen ja pohjoisen raha- ja valtapiirit. Siis te.
Se, että maassa C on edellytyksiä erinomaiseen toimeentuloon joka ikiselle, mutta miljoonille annetaan vain nipin napin riittävä toimeentulo, mistä heillä ei ole voimia nauttia, etenkin kun heitä rasitetaan tuhansilla neuroottisilla oheisvaatimuksilla ja syyllisyydellä, ja kaiken huipuksi huiputatte heidät oman valtanne takaajiksi (ja nauraa hekotatte päälle), on kaikki teidän syytänne. Ihan vitun oikeasti.
Se, että täällä C-ryhmän maissa tavalliset ihmiset syyllistävät toisiaan, katkeroituvat toisiaan kohtaan ja tietysti pelkäävät toisiaan, on teidän syytänne. Ihan saatanan oikeasti. Pöllin idean nettimeemistä: kuvitellaan lautanen, jolla on 12 keksiä, ja pöydän äärellä pomo, keskipalkkainen työläinen sekä köyhä työtön tai sairaseläkeläinen. Pomo vohkii itselleen 11 keksiä ja uskottelee keskipalkkaiselle työläiselle, että tuo köyhä tuossa aikoo viedä sinulta tämän ainoan keksin. Tiedätte itsekin, että te olette pöydässä se kieroutunut, julma, sadistinen, häikäilemätön psykopaattipomo.
Uhkia te osaatte esitellä. Teillä on käytössänne mahtava valtamedia, johon kusetatte tavallista kansaa uskomaan. Te osaatte kusettaa. Voi veljet, kun olettekin siinä hyviä. Te kusetatte, että anarkistit ovat uhka. Venäjä on uhka. Syriza on uhka. "Trollit" ovat uhka. Vasemmisto on uhka. EU-kriitikot, Nato-kriitikot, eurokriitikot ovat uhka. Hakkerit ja wikileaksit ovat uhka. Toisinajattelijat ovat uhka.
Ettekö te tajua, no tajuatte tietysti, mutta ettekö te nyt jumalauta vieläkään suostu myöntämään, että ainoa uhka olette te itse sekä teidän kaverinne ja turvaverkkonne – oikeisto (kokoomus), työnantajamafia (EK), propagandakoneisto (valtamedia), sotakoneisto (Nato), oma julkinen valtakoneisto (Suomen hallitus, EU), teille mieleiset valtakoneistot vallankäytön sisällöstä ja muodosta riippumatta (USA:n hallinto, Ukrainan nykyhallinto) sekä viime kädessä itse pääjumala eli Iso Raha?
Me haluaisimme ihan oikeasti vain elää rauhassa. Että aurinko paistaisi, linnut laulaisivat, kukat kukkisivat ja meillä olisi mielekästä tekemistä, syötävää, lämmin koti tarvittaessa, seuraa toisista ihmisistä tarvittaessa. "Meillä" tarkoitan tässä ihmisten ylivoimaista enemmistöä. "Meihin" sisältyy myös täsmällisempi me, siis me toisinajattelijat. Me kuulumme meihin, me emme ole uhka meille. Minä nyt tietysti olen sangen epäilyttävä hyypiö, mutta valtaosa toisinajattelijoista on fiksuja ja aika hyviäkin ihmisiä, jotka vain ovat tulleet ajatelleeksi asioita.
Te olette erikseen. Te olette uhka meille. Itse asiassa te olette uhka itsellennekin, sillä hävitätte maapallolta elämän edellytyksiä kilpaa toistenne kanssa. Vaikka ette itse yksilöinä olisikaan aivan globaalin pyramidin aurinkoisimmalla huipulla, on globaalin pyramidihuijauksen onnistuminen silti teidän ansiotanne. Siitä hyvästä työntäkää ystävällisesti pää perseeseen. Te, jotka veljeilette niiden kanssa, joihin verrattuna sarjamurhaajat ovat hellyttävän inhimillisiä, saatananpalvojat ovat hyviksiä, ISIS (IS, ISIL) on surkean rääpälemäinen pikkutekijä ja Adolf Hitlerkin oli kömpelö tunari. Aatu-raukka ei onnistunut ylläpitämään edes puoltatoista vuosikymmentä sitä illuusiota, että hänen ja natsipuolueen teot ovat oikeutettuja ja moraalisesti päteviä. Te olette onnistuneet ylläpitämään ihan vitun samaa illuusiota jo vuosikymmeniä.
Ihan oikeasti. Haistakaa ja maistakaa paska. Menkää sitten fyysisesti ja kirjaimellisesti itseenne. Hävitkää vaalit, hävitkää politiikasta, hävitkää ihmisryhmänä. Ihan oikeasti vain hävitkää.
keskiviikko 13. elokuuta 2014
Maailmankartta
Wikipediasta on joskus todella hyötyä – enkä nyt puhu koulujen alkamisen kunniaksi siitä, kuinka sivustoa kopioidaan sellaisenaan kouluesitelmiin. Silloin tällöin se onnistuu tiivistämään erinomaisesti, mistä jossakin asiassa on kysymys. Tämä kartta esimerkiksi näyttää, mitkä maailman maat ovat tunnustaneet Palestiinan valtion:
Lyhyesti selittäen: Suomi ei ole tunnustanut palestiinalaisvaltiota. Länsi-Euroopan maista vain Islanti ja Malta ovat sen tunnustaneet. Niin ikään tunnustus puuttuu Japanilta, Etelä-Korealta, Taiwanilta, Australialta, Uudelta-Seelannilta, Myanmarilta, parilta Afrikan maalta, muutamilta Itä-Euroopan mailta, muutamalta Latinalaisen Amerikan maalta, Kanadalta sekä – luonnollisesti – USA:lta ja Israelilta. Kaikkialla muualla maailmassa Palestiinan valtio tunnustetaan. Esimerkkimaita: Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Turkki, Syyria, Iran, Intia, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka, Namibia, Etiopia, Kenia, Nigeria, Brasilia, Argentiina, Uruguay, Chile, Ecuador, Bolivia, Venezuela ja Kuuba.
Johtopäätöksiä yllä olevasta? Monen liberaalin silmään nuo listat näyttävät nurinkurisilta. Kun Israel pommittaa Gazaa ja teurastaa sen siviiliväestöä minkä ehtii – ja palestiinalaisnäkökulmasta USA:lle kohdistettu "your 9/11 is our 24/7" täsmää erinomaisesti – löytyvät Palestiinan puolustajista lähes kaikki ne maat, joita kohtaan länsimainen mieli on oppinut käyttäytymään syyttävästi. Sen sijaan Israelin puolustajista – joiksi Palestiinaa tunnustamattomat nyt väistämättä leimautuvat – löytyvät ne valtiot, joihin meidät on opetettu luottamaan. Kaiken lisäksi löydymme sieltä itsekin. Kuinka tässä nyt näin kävi?
Sosiaalisessa mediassa saa helposti aikaan välittömän "someraivon", kun puolustaa maita, joissa ei meikäläisestä näkökulmasta ole vapaata mediaa. Toki koko asetelma voi käytännössä olla illuusio. Lisää vettä myllyyn tuo kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, milloin saatetaan päätyä tekemisiin pinkkipesu- eli pinkwashing-ilmiön kanssa. Nyt vuonna 2014 joutuu kyseenalaiselle listalle jo siitä, mikäli omaa läheiset tai hyväksyvät suhteet Venäjän kanssa – vaikka useimmat länsimielisetkin myöntävät, että "propagandasotaa käydään puolin ja toisin" ja siksi totuuden löytäminen useimmissa Ukrainan konfliktiin liittyvissä asioissa on hankalaa.
En hyväksy vapaan median tukahduttamista, vähemmistöjen sorrosta puhumattakaan. Siitä huolimatta minunlaiseni aktivisti on esimerkiksi Twitterissä usein helisemässä. Kun kirjoittajan näkemykset maailmanpolitiikasta tuntuvat olevan täysin peruuttamattomassa ristiriidassa sen kanssa, mitä saa tutussa aamuteepöydässä lukea ja työhuoneen kotoisasta radiosta kuulla, hänen on oltava hullu, typerys, epäilyttävä juonittelija tai aggressiivinen provokaattori. Mutta entäpä jos näin ajatteleva some-liberaali on itse harhaanjohdettu? Viitteitä tähän tarjoaa palestiinalaisvaltion tunnustamisen maailmankartta. Valtamedian ja vallanpitäjien meille ystävällismielisinä esittelemät valtiot eivät puolusta alistettua, sorrettua ja kaltoin kohdeltua Palestiinan kansaa, jolta isolta osin eurooppalaistaustainen Israelin kansa on riistänyt kotimaan. Länsileirin johtava maa Yhdysvallat aseistaa Israelia aggressiivisesti, ja jopa pieni Suomi tekee aktiivista kaupallista aseyhteistyötä Israelin kanssa. Palestiinaa puolustavat ne maat, jotka meille esitellään vihollisina. Hyvin suurelta osin samat "viholliset" kyseenalaistavat Kiovan hallinnon legitimiteetin Itä- ja Etelä-Ukrainassa ja uskovat mieluummin Venäjän kuin länsimaiden tarjoamiin ratkaisumalleihin Ukrainan konfliktissa.
Joko raksuttaa?
Lyhyesti selittäen: Suomi ei ole tunnustanut palestiinalaisvaltiota. Länsi-Euroopan maista vain Islanti ja Malta ovat sen tunnustaneet. Niin ikään tunnustus puuttuu Japanilta, Etelä-Korealta, Taiwanilta, Australialta, Uudelta-Seelannilta, Myanmarilta, parilta Afrikan maalta, muutamilta Itä-Euroopan mailta, muutamalta Latinalaisen Amerikan maalta, Kanadalta sekä – luonnollisesti – USA:lta ja Israelilta. Kaikkialla muualla maailmassa Palestiinan valtio tunnustetaan. Esimerkkimaita: Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Turkki, Syyria, Iran, Intia, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka, Namibia, Etiopia, Kenia, Nigeria, Brasilia, Argentiina, Uruguay, Chile, Ecuador, Bolivia, Venezuela ja Kuuba.
Johtopäätöksiä yllä olevasta? Monen liberaalin silmään nuo listat näyttävät nurinkurisilta. Kun Israel pommittaa Gazaa ja teurastaa sen siviiliväestöä minkä ehtii – ja palestiinalaisnäkökulmasta USA:lle kohdistettu "your 9/11 is our 24/7" täsmää erinomaisesti – löytyvät Palestiinan puolustajista lähes kaikki ne maat, joita kohtaan länsimainen mieli on oppinut käyttäytymään syyttävästi. Sen sijaan Israelin puolustajista – joiksi Palestiinaa tunnustamattomat nyt väistämättä leimautuvat – löytyvät ne valtiot, joihin meidät on opetettu luottamaan. Kaiken lisäksi löydymme sieltä itsekin. Kuinka tässä nyt näin kävi?
Sosiaalisessa mediassa saa helposti aikaan välittömän "someraivon", kun puolustaa maita, joissa ei meikäläisestä näkökulmasta ole vapaata mediaa. Toki koko asetelma voi käytännössä olla illuusio. Lisää vettä myllyyn tuo kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, milloin saatetaan päätyä tekemisiin pinkkipesu- eli pinkwashing-ilmiön kanssa. Nyt vuonna 2014 joutuu kyseenalaiselle listalle jo siitä, mikäli omaa läheiset tai hyväksyvät suhteet Venäjän kanssa – vaikka useimmat länsimielisetkin myöntävät, että "propagandasotaa käydään puolin ja toisin" ja siksi totuuden löytäminen useimmissa Ukrainan konfliktiin liittyvissä asioissa on hankalaa.
En hyväksy vapaan median tukahduttamista, vähemmistöjen sorrosta puhumattakaan. Siitä huolimatta minunlaiseni aktivisti on esimerkiksi Twitterissä usein helisemässä. Kun kirjoittajan näkemykset maailmanpolitiikasta tuntuvat olevan täysin peruuttamattomassa ristiriidassa sen kanssa, mitä saa tutussa aamuteepöydässä lukea ja työhuoneen kotoisasta radiosta kuulla, hänen on oltava hullu, typerys, epäilyttävä juonittelija tai aggressiivinen provokaattori. Mutta entäpä jos näin ajatteleva some-liberaali on itse harhaanjohdettu? Viitteitä tähän tarjoaa palestiinalaisvaltion tunnustamisen maailmankartta. Valtamedian ja vallanpitäjien meille ystävällismielisinä esittelemät valtiot eivät puolusta alistettua, sorrettua ja kaltoin kohdeltua Palestiinan kansaa, jolta isolta osin eurooppalaistaustainen Israelin kansa on riistänyt kotimaan. Länsileirin johtava maa Yhdysvallat aseistaa Israelia aggressiivisesti, ja jopa pieni Suomi tekee aktiivista kaupallista aseyhteistyötä Israelin kanssa. Palestiinaa puolustavat ne maat, jotka meille esitellään vihollisina. Hyvin suurelta osin samat "viholliset" kyseenalaistavat Kiovan hallinnon legitimiteetin Itä- ja Etelä-Ukrainassa ja uskovat mieluummin Venäjän kuin länsimaiden tarjoamiin ratkaisumalleihin Ukrainan konfliktissa.
Joko raksuttaa?
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Venäjän medialle
Arvoisa Venäjän media ja venäläiset toimittajat! Kirjoitan tämän blogiartikkelin suoraan teille. Kirjoitan suomeksi, sillä en osaa kaunista kieltänne juuri enempää kuin "spasibo" ja "do svidanija". Sillä, etten osaa venäjää, on valitettavasti tekemistä syvälle suomalaiseen valtakulttuuriin pesiytyneen russofobian kanssa. Olin itse osa russofobista kulttuuria pitkälle 1990-luvulle saakka, koko kouluikäni (lukuun ottamatta varhaisvuosia, jolloin en viattomasti ymmärtänyt asiasta yhtään mitään). Olen syvästi pahoillani kaikista venäläisvastaisista lauseista, joita minunkin suustani on siihen aikaan sammakoina putkahdellut. Niistä huolimatta uskallan tänään toivoa, että joku kääntää tämän kirjoitelmani venäjän kielelle.
Venäjä-vastaisuutta ja russofobiaa käsittelen myös tässä blogitekstissäni. En tiedä, oletteko Ukrainan kriisin ja lännen kokonaisvaltaisen informaatiohyökkäyksen keskellä kiinnittäneet huomiota nimenomaan suomalaisen median viimeaikaisiin sävyihin. Luultavasti kuitenkin tiedätte, mitä intressejä Suomen valtamedia edustaa ja tästä voi päätellä sen asennoitumisen Venäjää, Ukrainaa ja Krimiä kohtaan, samoin kuin Vladimir Putinia, Viktor Janukovytsia, Vitali Klytskoa, Julia Tymosenkoa ja Barack Obamaa kohtaan. Kun Suomi jyrättiin Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994, kuvittelin nähneeni suomalaiskansallisen huipun informaation yksipuolisuudessa. Tuolloin esimerkiksi Helsingin Sanomat julistautui avoimesti EU-jäsenyyden kannattajaksi ja S-ryhmä lupasi äänekkäästi unioniin liittymisen myötä asiakkailleen halvemmat kuluttajahinnat. Nyt tapaus Ukraina on kuitenkin asettanut vielä uudet standardit. Mitään Venäjä-myönteistä tai edes Venäjän intressejä ymmärtävää ei ole päästetty valtamediaan. Sama on länsivaltakriittisen ja lännen intressit kyseenalaistavan informaation kohtalo.
Meidän sanotaan elävän sosiaalisen median aikakautta. Annamme itsemme (ja toisten) ymmärtää, että 2010-luvun informaatio Suomen kaltaisessa "vapauden" ideologiaa tunnustavassa maassa on riippumatonta, sillä yhtäältä kenelläkään ei ole informaatiomonopolia, toisaalta yhä suurempi osuus uutisista tavoittaa meidät vertaistemme (ts. ei poliitikkojen eikä toimittajien) suodattamina. Tämä tekee suomalaiset entistä sokeammiksi omalle johdateltavuudelleen. Käytännössä valtamedianäkemykset hallitsevat yksipuolisesti myös sosiaalisen median aktiivien enemmistön mielipiteitä. Usein he käyttävät Facebookia ja Twitteriä kaikkein vakiintuneimman valtamedian (valtiollinen Yle, Helsingin Sanomat, iltapäivälehtien ja maakuntien päälehtien nettiversiot) artikkelien linkitykseen. Tämän myötä virheellinen ja valheellinen näkemys Venäjästä, sen intresseistä, länsivalloista ja niiden intresseistä koko nykyisessä maailmanpolitiikassa leviää leviämistään ja vakiintuu vakiintumistaan.
Mutta sosiaalinen media paljastaa myös kaistaleen vaihtoehtoista todellisuutta. Kun on pitkään seuraillut muun muassa Twitteriä ja Bloggeria, on väistämättä törmännyt myös kiinnostavampiin nettikirjoittajiin, jotka ovat ottaneet asiakseen esitellä lännen valtamedian sensuroimia näkökulmia. Näin minullekin on paljastunut se valtaisa mediapetos, jota suomalainen valtamedia osallaan ylläpitää. Minun on tunnustettava, että itsekin muka kriittisenä yksilönä ehdin kirota Janukovytsin ja hänen sala-ampujansa alimpaan kastiin, ennen kuin venäläinen media paljasti lännessä huippupoliitikkotasolla tiedettävän, että samat sala-ampujat olivat ampuneet Kiovassa sekä mielenosoittajia että poliiseja. Samoin vuonna 2004 ehdin oikeasti kuvitella, että Janukovytsin ja Leonid Kutsman kätyrit olivat oikeasti yrittäneet myrkyttää länsimielisen Viktor Justsenkon, vaikka kyseessä oli Justsenkon omista piireistä lähtenyt todella tökerö hämäys. Georgian ja Mihail Saakasvilin kohdalla sain myös onneksi tilaisuuden tarkistaa kantani sen jälkeen, mitä luulin ymmärtäväni suomalaista valtamediaa seuraamalla vuonna 2003.
Kaikkein hälyttävintä Suomen valtamedian Venäjä-vastaisuudessa on suhtautuminen nyky-Venäjään "uhkana Suomelle". Iltapäivälehdet repivät valtavia, uhkakuvia levittäviä otsikoita siitä, jos Venäjän armeija on pitänyt sotaharjoitukset lähellä Suomen rajaa. Käsittääkseni Suomea ei pidetä Venäjällä vihollisvaltiona, kun taas suomalaisessa valtavirtajulkisuudessa Venäjän asema maamme vihollisena on ilmiselvä. Näin ollen Suomen valtamedian asenne on todella irvokas. Kuten irvokkaissa tapauksissa yleensä, myös tässä asian taustalle kätkeytyy jotain häikäilemättömän ovelaa ja suunnitelmallista: kaupallinen valtamedia – kuten pääomapiirit ja niitä pääministeripuolueena edustava kokoomus – haluaa viedä Suomen Natoon. Jos USA:n ja länsieurooppalaisten suurvaltojen tankit ja ohjukset tulevat Venäjän luoteiselle rajalle, ymmärrän täysin, miksi sotilaallisiin karttoihinne ilmaantuu uusi pieni vihollisvaltio. Itse haluan vain rauhaa, ja samaan yhtyy suomalaisten enemmistö. Tästä Suomen valtapiireissä kuitenkin vähät piitataan.
Rakas venäläinen media! Pyydän, että esittelette laajasti ja avoimesti Suomen valtamedian yksipuolisen Venäjä-vastaista ja russofobista doktriinia. Samalla pyydän, ettette syytä informaatiohyökkäyksestä Suomea ja suomalaisia, vaan maamme EU- ja Nato-mielisiä vallanpitäjiä ja erityisesti pääomapiirejä. Tämä on avunpyyntö. Me emme tahdo naapurivihan lietsontaa. Suomalaisilta salataan totuus Venäjästä ja maailmanpolitiikasta vain länsimielisen suurpääoman edustamien pyrkimysten tähden, ja liian monet suomalaiset toistelevat nykyisiä "totuuksia" vain, koska eivät muusta tiedä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen rukoilleen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Jopa tavallinen rivitoimittaja on Suomen mediassa usein syytön, sillä vaikka hänellä olisikin selkeä länsimielinen maailmankatsomus, sekin perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen disinformaatioon. Nyt tarvitaan isällinen tai äidillinen (Venäjähän on äiti, kun taas Suomi on pelkkä neidonhupakko!) ääni tuomaan julki maamme valtamedian yksipuoliset valheet suuresta itänaapurista, joka voisi olla luotettava ystävä, ja isottelevasta länsiblokista, joka on tasan yhtä luotettava kuin ryyppykaveri ryyppyputken lopettamisen jälkeen.
Venäjä-vastaisuutta ja russofobiaa käsittelen myös tässä blogitekstissäni. En tiedä, oletteko Ukrainan kriisin ja lännen kokonaisvaltaisen informaatiohyökkäyksen keskellä kiinnittäneet huomiota nimenomaan suomalaisen median viimeaikaisiin sävyihin. Luultavasti kuitenkin tiedätte, mitä intressejä Suomen valtamedia edustaa ja tästä voi päätellä sen asennoitumisen Venäjää, Ukrainaa ja Krimiä kohtaan, samoin kuin Vladimir Putinia, Viktor Janukovytsia, Vitali Klytskoa, Julia Tymosenkoa ja Barack Obamaa kohtaan. Kun Suomi jyrättiin Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994, kuvittelin nähneeni suomalaiskansallisen huipun informaation yksipuolisuudessa. Tuolloin esimerkiksi Helsingin Sanomat julistautui avoimesti EU-jäsenyyden kannattajaksi ja S-ryhmä lupasi äänekkäästi unioniin liittymisen myötä asiakkailleen halvemmat kuluttajahinnat. Nyt tapaus Ukraina on kuitenkin asettanut vielä uudet standardit. Mitään Venäjä-myönteistä tai edes Venäjän intressejä ymmärtävää ei ole päästetty valtamediaan. Sama on länsivaltakriittisen ja lännen intressit kyseenalaistavan informaation kohtalo.
Meidän sanotaan elävän sosiaalisen median aikakautta. Annamme itsemme (ja toisten) ymmärtää, että 2010-luvun informaatio Suomen kaltaisessa "vapauden" ideologiaa tunnustavassa maassa on riippumatonta, sillä yhtäältä kenelläkään ei ole informaatiomonopolia, toisaalta yhä suurempi osuus uutisista tavoittaa meidät vertaistemme (ts. ei poliitikkojen eikä toimittajien) suodattamina. Tämä tekee suomalaiset entistä sokeammiksi omalle johdateltavuudelleen. Käytännössä valtamedianäkemykset hallitsevat yksipuolisesti myös sosiaalisen median aktiivien enemmistön mielipiteitä. Usein he käyttävät Facebookia ja Twitteriä kaikkein vakiintuneimman valtamedian (valtiollinen Yle, Helsingin Sanomat, iltapäivälehtien ja maakuntien päälehtien nettiversiot) artikkelien linkitykseen. Tämän myötä virheellinen ja valheellinen näkemys Venäjästä, sen intresseistä, länsivalloista ja niiden intresseistä koko nykyisessä maailmanpolitiikassa leviää leviämistään ja vakiintuu vakiintumistaan.
Mutta sosiaalinen media paljastaa myös kaistaleen vaihtoehtoista todellisuutta. Kun on pitkään seuraillut muun muassa Twitteriä ja Bloggeria, on väistämättä törmännyt myös kiinnostavampiin nettikirjoittajiin, jotka ovat ottaneet asiakseen esitellä lännen valtamedian sensuroimia näkökulmia. Näin minullekin on paljastunut se valtaisa mediapetos, jota suomalainen valtamedia osallaan ylläpitää. Minun on tunnustettava, että itsekin muka kriittisenä yksilönä ehdin kirota Janukovytsin ja hänen sala-ampujansa alimpaan kastiin, ennen kuin venäläinen media paljasti lännessä huippupoliitikkotasolla tiedettävän, että samat sala-ampujat olivat ampuneet Kiovassa sekä mielenosoittajia että poliiseja. Samoin vuonna 2004 ehdin oikeasti kuvitella, että Janukovytsin ja Leonid Kutsman kätyrit olivat oikeasti yrittäneet myrkyttää länsimielisen Viktor Justsenkon, vaikka kyseessä oli Justsenkon omista piireistä lähtenyt todella tökerö hämäys. Georgian ja Mihail Saakasvilin kohdalla sain myös onneksi tilaisuuden tarkistaa kantani sen jälkeen, mitä luulin ymmärtäväni suomalaista valtamediaa seuraamalla vuonna 2003.
Kaikkein hälyttävintä Suomen valtamedian Venäjä-vastaisuudessa on suhtautuminen nyky-Venäjään "uhkana Suomelle". Iltapäivälehdet repivät valtavia, uhkakuvia levittäviä otsikoita siitä, jos Venäjän armeija on pitänyt sotaharjoitukset lähellä Suomen rajaa. Käsittääkseni Suomea ei pidetä Venäjällä vihollisvaltiona, kun taas suomalaisessa valtavirtajulkisuudessa Venäjän asema maamme vihollisena on ilmiselvä. Näin ollen Suomen valtamedian asenne on todella irvokas. Kuten irvokkaissa tapauksissa yleensä, myös tässä asian taustalle kätkeytyy jotain häikäilemättömän ovelaa ja suunnitelmallista: kaupallinen valtamedia – kuten pääomapiirit ja niitä pääministeripuolueena edustava kokoomus – haluaa viedä Suomen Natoon. Jos USA:n ja länsieurooppalaisten suurvaltojen tankit ja ohjukset tulevat Venäjän luoteiselle rajalle, ymmärrän täysin, miksi sotilaallisiin karttoihinne ilmaantuu uusi pieni vihollisvaltio. Itse haluan vain rauhaa, ja samaan yhtyy suomalaisten enemmistö. Tästä Suomen valtapiireissä kuitenkin vähät piitataan.
Rakas venäläinen media! Pyydän, että esittelette laajasti ja avoimesti Suomen valtamedian yksipuolisen Venäjä-vastaista ja russofobista doktriinia. Samalla pyydän, ettette syytä informaatiohyökkäyksestä Suomea ja suomalaisia, vaan maamme EU- ja Nato-mielisiä vallanpitäjiä ja erityisesti pääomapiirejä. Tämä on avunpyyntö. Me emme tahdo naapurivihan lietsontaa. Suomalaisilta salataan totuus Venäjästä ja maailmanpolitiikasta vain länsimielisen suurpääoman edustamien pyrkimysten tähden, ja liian monet suomalaiset toistelevat nykyisiä "totuuksia" vain, koska eivät muusta tiedä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen rukoilleen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Jopa tavallinen rivitoimittaja on Suomen mediassa usein syytön, sillä vaikka hänellä olisikin selkeä länsimielinen maailmankatsomus, sekin perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen disinformaatioon. Nyt tarvitaan isällinen tai äidillinen (Venäjähän on äiti, kun taas Suomi on pelkkä neidonhupakko!) ääni tuomaan julki maamme valtamedian yksipuoliset valheet suuresta itänaapurista, joka voisi olla luotettava ystävä, ja isottelevasta länsiblokista, joka on tasan yhtä luotettava kuin ryyppykaveri ryyppyputken lopettamisen jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)