Tampere, korruption ihmemaa

Kirjoitin Suomesta salakavalan korruptoituneena maana jo marraskuussa 2012. Se hallinnollinen pläntti Suomea, jossa satun asumaan nykyiselläni, on nimeltään Tampere. Vaikka synnyinkaupungissani Oulussa on välillä melkein pistetty paremmaksi (mikäli asia kiinnostaa, tee nettihaku sanayhdistelmällä "kallioparkki + Arina"), on Tampere valitettavan erinomainen esimerkki siitä, missä ja miten korruptoituneessa Suomessa mennään.

Hämpin parkki (P-Hämppi) on 64 miljoonaa euroa maksanut pysäköintiluola Tampereen keskustan itäpuoliskolla. Se avattiin syksyllä 2012. Pysäköintipaikkoja luolassa on 972. Vaikka Hämpin parkki kohtasi suureellisena ja kalliina projektina kansalaisten vastustusta ja ihmettelyä, se runnottiin läpi kaupungin päätöksentekokoneistossa erinomaisena ratkaisuna Tampereen pysäköintiongelmiin. Mikä on lopputulos? Hämpin parkin käyttöaste oli pitkään vaivaiset kymmenen prosenttia, ja keskustassa liikkuville autoilijoille on jaeltu kampanjaluontoisesti ilmaisia pysäköintilippuja Hämppiin. Nyt Finnpark mainostaa nettisivuillaan, että Hämpin käyttöaste on noussut 70 % viime vuodesta. Ei tarvita suurta laskupäätä (vrt. Erkki Liikanen) ymmärtämään, että 70 prosentin nousu kymmenestä prosentista tekee yhteensä 17 %.

On siis päivänselvää, että Hämpin parkki on epäonnistunut projekti. Siitä huolimatta Finnparkin nettisivu ja Tampereen kaupungin tiedotuslehti kohkaavat jo menemään seuraavan projektin kimpussa. Tampereen keskustan länsiosaan suunnitellaan nimittäin uutta pysäköintiluolaa eli Kunkun parkkia. Siis todellakin herätys: vaikka lapsikin tajuaa Hämpin parkin turhaksi ja epäonnistuneeksi hankkeeksi, samalle alueelle runnotaan väkisin toista samanlaista turhuutta ja epäonnistumista. Tällainen ei voi toteuttaa millään lailla demokratiaa tai kansan tahtoa – sen enempää kuin tervettä järkeäkään. Niinpä hankkeelle on oltava jokin muu syy. Osan tästä kattaa Tampereen kaupunginjohdon megalomaaninen Viiden tähden keskusta -kehittämisprojekti, mutta sitä itseäänkään ei selitä kansan tahto tai terve järki. Rakennus- ja louhintabisneksen näkökohdat sekä muu bisneskorruptio tulevat esiin väistämättä, sanoipa hankelobbari mitä hyvänsä.

Vihertävästi ja humaanisti tiedostavalle kansalle osataan kyllä selittää, että Hämpin ja Kunkun parkkien myötävaikutuksella saadaan Hämeenkadusta tehdyksi joukkoliikennekatu. Näin on kadun itäpäässä jo tehtykin. On kuitenkin huomioitava, että Hämeenkadun itäpään yksityisautoilukiellosta huolimatta Hämpin parkin käyttöaste on reippaasti alle 20 prosenttia. Joukkoliikennekatu on siis toteutettu ilman ratkaisevia muutoksia kaupunkilaisten pysäköintikäyttäytymisessä. Samoin käy tulevaisuudessa länsipuolella, mikäli Kunkun parkki tosiaan rakennetaan. Tässä kohdassa vihertävästi ja humaanisti tiedostava kansa huomaa, että joukkoliikennekadun toteutus ei tarvitse apuvälineekseen pysäköintiluolaa – ja kun asiaa tarkastelee loogisesti, niin kyseessähän on kaksi toisilleen vastakkaista ideaa! Pysäköintiluolat vetoavat yksityisautoilijoihin ja vetävät heitä puoleensa; mikäli yksityisautoiluun satsataan, joukkoliikenteen merkitys pienenee. Joukkoliikennekadut taas vetoavat niihin, joilla ei ole autoa tai jotka eivät halua tulla keskustaan yksityisautolla. Mihin pysäköintiluolia siinä tapauksessa tarvitaan?

Edelleen vihertävästi ja humaanisti tiedostavalle kansalle osataan muistuttaa, että Tampereen raitiovaunuhanke etenee samassa tahdissa parkkiluola- ja joukkoliikennekatu-hankkeiden kanssa. Erään nettikirjoittajan mukaan ratikan jatkosuunnitteluun siirtyminen "tarkoittaa käytännössä katsoen toteuttamispäätöstä". Voi olla, että ratikka toteutuu, mutta sillä ei liene samanlaista korruptiotukea kuin parkkiluolahankkeilla: sen avulla ei voi louhia samoissa mitoissa rahaa. Niinpä se kohdannee piilorakenteellista vastustusta siellä, missä parkkiluolahankkeet ovat kohdanneet piilorakenteellista kannatusta. Lisäksi ratikkasuunnitelmassa on jotain outoa. Esimerkiksi kaupunginvaltuusto runnoi ratikkalinjan kulkureitiksi Paasikiventien, vaikka kansalaiset halusivat ratikan Pispalan valtatielle ja asiasta kerättiin jopa julkisia adresseja. Paasikiventien varressa asuu vain minimaalinen murto-osa Pispalan suunnan asukkaista. Koska ratikan käyttöastearviot näyttivät ylimitoitetuilta jo ennen reittilinjausta, voi olla, että ratikan käyttöaste jää näyttävästi tavoitteesta. Ja kun kyse on leimallisen "vihervasemmistolaisesta" hankkeesta (itse asiassa vihreät on viekoiteltu ratikkalupauksilla monen yksityisautomyönteisen hankkeen tueksi Tampereella), voivat oikeistolaiset näin ollen ilkkua, että samalla lailla "vihervasemmalla" kuin oikeallakin tehdään virhearvioita. Mielikuvituksellisin salaliittoteoria voisi väittää, että ratikkaa ajetaan samasta tahallisesta, tietoisesta ja tarkoituksellisesta syystä kuin muitakin liikenteen rahasyöppöhankkeita: sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuurisektorin käytettäväksi jää budjetista lopputuloksena niin vähän rahaa, että ne on "pakko" oikeistolaisen ideologian mukaisesti yksityistää.

Ennen Kunkun parkkia ja Hämpin parkin jälkeen on Tampereella tietysti toteutettu se kaikkein legendaarisin liikenteen rahasyöppöhanke eli Rantaväylän tunneli. Sitä louhitaan parhaillaan. Hankkeen budjetiksi laskettiin alun perin 120 ja myöhemmin 140 miljoonaa euroa, mikä kohonnee vielä huomattavasti. Kansalaisadressi keräsi vuonna 2009 lähes 9000 nimeä tunnelia vastaan, mikä riittäisi viemään kansanäänestyksen kaupunginvaltuustoon, mutta silloinen enemmistöltään tunnelimyönteinen valtuusto päätti, ettei äänestystä järjestetä. Sama valtuusto teki keväällä 2012 päätöksen tunnelin rakentamisesta. Seuraavana syksynä äänestäjät kuitenkin äänestivät Tampereen valtuustoon tunnelin vastustajien enemmistön. Tunnelihanke meni uuteen käsittelyyn, jossa hankkeen ennakoitiin kaatuvan. Viime hetkellä kuitenkin neljä SDP:n naispuolista valtuutettua kääntyi mystisesti Rantaväylän tunnelin kannattajiksi. Tätä on Tampereella paljon spekuloitu, ja vaikka itse valtuutetut ovat kommentoineet lähinnä jotakin naiivia tyyliin "lobbausta on tapahtunut molemmin puolin", täytyy olla totaalinen imbesilli, ellei tunnista tätä korruptiotapaukseksi. Kun äänestys sitten päättyi kuvaavin 36–31-lukemin tunnelin hyväksi, hankkeen toteutus aloitettiin välittömästi. Näin ei olisi käynyt, ellei louhimisbisnes olisi odottanut valmiina lähtölaukausta. Se tiesi jo kauan etukäteen, kuinka äänestyksessä tulisi käymään.

Liikennehankkeiden lisäksi Tampereella on koko ajan käynnissä suureellisia rakennushankkeita. Rautatieaseman itäpuolelle pystytettiin tornihotelli, jossa on pilvenpiirtäjämäisesti 25 maanpäällistä kerrosta ja korkeutta lähes 90 metriä. En tunne yhtään ihmistä, jonka mielestä tornihotelli ei olisi Tampereen rumin rakennus. Pyhäjärven rannalla Tammerkosken länsipuolella sijaitseva Eteläpuisto taas on suunniteltu rakennettavaksi täyteen kovan rahan asuntoja, vaikka kansalaiset jälleen kerran vastustavat. On selvää, että tavallinen tamperelainen menettää hankkeen toteutuessa lisää yhteismaata – puistoalue, jossa on pidetty muun muassa Sauna Open Air -festivaaleja ja Sirkus Finlandian esitykset, muuttuu rikkaan kansanosan yksityisomaisuudeksi. Kaiken lisäksi hieman Kunkun parkkia mukaillen Eteläpuistolle on olemassa ennakkotapaus kosken itäpuolella. Ratinan kovan rahan asuntoja lojui nimittäin viime vuosikymmenen lopun laman puhjettua pitkän aikaa keskeneräisinä tai tyhjillään. Sellainenko on kannattavaa toimintaa? Nythän kaikki talousennusteet osoittavat jälleen miinusta – käsittääkseni vielä pahemmin kuin vuonna 2008.

Tampereen kaupungin tiedotuslehdessä kokoomuslainen pormestari Anna-Kaisa Ikonen julistaa näyttävästi, että edessä on tiukan talouden vuosi. Suurimpana yksittäisenä investointiprojektina lehti mainitsee Rantaväylän tunnelin, mutta Ikonen puhuu vain sote- ja rakenneuudistuksista. Epätarkalle ja kritiikittömälle lukijalle jää vaikutelma, että nimenomaan edellä mainitsemani sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuuritoimet ovat kaupungin talouden rahasyöppöjä, joista täytyy karsia. Toisaalta tarkempi lukija huomaa (sen lisäksi, että "uudistukset" vievät aina sinänsä rahaa), että vuoden 2015 painopistealueiksi on määritelty "ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen ja liikunta". Myös "ikäihmisten kotona asumista tukevat palvelut" on mainittu. Tampere siis rahoittaa toimenpiteitä, joilla entistä kunnallista ja yhteiskunnallista sosiaali- ja terveysjärjestelmää puretaan. Tämä on suorastaan linjassa sen kanssa, mitä yllä ehdotin "mielikuvituksellisimpana salaliittoteoriana".

Bisnesvalta, jolle Tampereen kokoomusvetoinen järjestelmä on korruptoitunut, vaatii rahaa bisneshankkeisiin ja säästöjä kaikkialta muualta. Tämä on muistettava joka ikinen kerta, kun Tampereella (ja kaikissa samankaltaisissa kunnissa) esitetään lisäsäästöjä.

Myös liittyen Pispalaan.

Henkilökohtainen korruptio

Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.

Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.

Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.

Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.

Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.

Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.

Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.

Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!

Suomi, korruption ihmemaa

Tapaus Talvivaara on soittanut hälytyskelloja kaikkialla Suomessa. Ympäristökatastrofina se yltää Kekkosen ajan pahimpien – kuten Lievestuoreen lipeälammen – tasolle, vaikka mitään sellaista ei pitänyt ekologisesti tiedostavassa maassa enää koskaan tapahtua. Yhdellä kädellä on tiedotettu pilaantuneista vesistöistä kaivoksen lähettyvillä ja toisella osoitettu ovea uudelle viranomaisjärjestelmälle, jossa ympäristökeskukset on alistettu osaksi elinkeinovetoisia ely-keskuksia. Uudistuksen tehnyt Vanhasen–Kiviniemen porvarihallitus on istutettu syytettyjen penkille. On selvää, että ympäristönvalvonta ei toimi tällä systeemillä. Mutta siinäkö on kaikki?

Kaikkein hälyttävintä Talvivaaran tapauksessa on se kieroilu, kähmintä, salailu, pimitys ja kiemurtelu, mitä on tullut ilmi joka suunnalta. Eräänä päivänä esimerkiksi paljastui, että Talvivaaran alapuolelta Laakajärvestä oli löydetty kuolleita mateita kolme päivää ennen vuodon oletettua alkamisajankohtaa. Tämän jälkeen kerrottiin, että juuri Laakajärven suunnalla ollut veden myrkkypitoisuuksia havainnoinut mittari oli pimentynyt jo 16. lokakuuta ja alkanut seuraavan kerran toimia vasta 6. marraskuuta eli vuotoilmoituksen jälkeen. Kun tutkiva journalisti Juha Kauppinen uteli asiasta Kainuun ely-keskuksen työntekijöiltä, nämä eivät muka tienneet mistä oli kyse ja puhuivat pahasti ristiin, vaikka mittari oli ely-keskuksen omassa valvonnassa. Tietojen pimitys on räikeän ilmiselvää. Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun mediaa ei ollut päästetty kaivosalueelle tarkastelemaan tuhoja, mitä ennen muistamme muun muassa Talvivaaran koko uraanikaivosominaisuuden pidetyn piilossa kansalta ja – ainakin näennäisesti – ympäristöviranomaisilta. Emme voi enää pilkata Tsernobylin ydinonnettomuuden salailua; sama tapahtuu täällä tänään.

Ei siinä kaikki. Entinen ympäristöministeri Paula Lehtomäki omistaa Talvivaara-yhtiön osakkeita. Samoin osakeomistajiin lukeutuvat kaivosalaa "uudeksi Nokiaksi" nimittänyt tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä Talvivaaran ympäristövaikutuksia alakanttiin arvioinut ympäristökonsultti Olli Salo, nykyään varsinainen suuromistaja. Muitakin ongelmallisia osakkeenomistajanimiä on pulpahdellut esiin. Kainuun ely-keskuksen pomo – siis myös Kainuun ympäristöviranomaisten pomo – Kari Pääkkönen taas on koko ajan virkavapaalla Geologisesta tutkimuskeskuksesta (GTK), jonka yksi keskeisistä toimenkuvista on etsiä lisäedellytyksiä kaivostoiminnalle. Ongelmallinen hahmo on myös kokoomuksen broilerikuningas Jyri Häkämies, joka Talvivaaran vuodon jo tapahduttua loikkasi kaivostoimintaa valvovan elinkeinoministerin tuolilta Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtajaksi. Näin suora kytkös elinkeinoelämän etujärjestöön ei voi olla paljastamatta, että Häkämiehen intressinä on Talvivaarassakin ollut kaiken aikaa bisnes eikä ympäristö. Lisäksi on paikallaan mainita, että vihreä ympäristöministeri Ville Niinistö on Talvivaaran omistajan ja kaivosalan mannekiinin Sauli Niinistön veljenpoika.

Miksi Talvivaarassa kävi niin kuin kävi (ja on tähänkin asti käynyt)? Vastaus on päivänselvä: korruptio. Koko kaivosprosessi suunnitteluvaiheesta ympäristövaikutusten ja rakennustyön kautta uuteen ympäristökatastrofiin on täpötäynnä huomioimatta jätettyjä jääviyksiä ja sattumiksi liian outoja henkilö- ja asiayhteyksiä.

Suomalaiset ovat pitkään jaksaneet ylpeillä sillä, ettei maamme ole korruptoitunut samalla lailla kuin Etelä- tai Itä-Euroopan valtiot. Tämä on isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tulos. Esimerkiksi hyvä veli -järjestelmät, jotka ovat nousseet esiin mediassa jo vuosikymmenien ajan, ovat yksi korruption muoto. Niistä puhuttaessa ei kuitenkaan käytetä sanaa 'korruptio', koska lahjukset eivät välttämättä ole konkreettisia. Muistan, kuinka Hannu Karpo uteli 1990-luvulla satunnaisilta vastaantulijoilta, mitä mieltä he olivat hyvä veli -käytännöstä. Yksi vilpitön mummeli ilmoitti pitävänsä sitä hyvänä asiana, koska onhan se mukavaa, kun veljeä pidetään hyvänä. Ei tietämätön kansa ymmärrä puhetta hyvä veli -järjestelmistä puheeksi korruptiosta. Näin hämäys toimii. Talvivaaran yhteydessä on valtamediaa myöten uutisoitu vastaavien päätöksentekijöiden osakeomistuksista ynnä muista ongelmallisuuksista, mutta vain pari vähäistä blogikirjoittajaa on uskaltanut käyttää sanaa 'korruptio'. Eikä vieläkään puhkea se käsityskupla, ettei Suomi ole korruptoitunut maa.

Mikä Suomen tekee korruption kannalta kiusalliseksi ja samalla korruptiolle suotuisaksi? Mikäpäs muu kuin yllä kuvattu isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tuloksena syntynyt asenneilmasto. Mikäli jossakin Keski-Euroopan maassa on korruptio-ongelma, sitä käsitellään valtakunnallisessa mediassa ja kansalaiskeskustelussa korruptiona eikä peitenimillä. Ei Tsekissä elätetä harhaluuloa, ettei Tsekki ole korruptoitunut tai korruptioon taipuvainen maa. Kun korruptiota paljastuu, se tuomitaan ja maa halutaan vapauttaa siitä, vaikka välillä mennäänkin niin syvälle yhteiskunnan perusrakenteisiin, että kirpaisee. Kun korruptioon törmätään Suomessa, se salataan – ainakin mahdollisimman pitkään – tai siitä käytetään peitenimiä ja kiertoilmauksia. Yleinen asenneilmapiiri toimii korruption paljastumista vastaan. Näin kansan syvillä riveillä pysyy ylpeys suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, mikä varmasti toimii kaikilla "me vastaan muut" -rintamilla (urheilu, sotaromantiikka, ulkomaalaiskysymys), mutta ehkäisee yhteiskunnan mahdollisuuden kehittyä oikeasti paremmaksi tiedostavien kansalaisten myötävaikutuksella.

Aina silloin tällöin julkisuuteen lipsahtaa muutama sana suomalaisesta korruptiosta tai sen epäilystä. Muusikko, kitaristilegenda Hasse Walli esimerkiksi ihmetteli muutaman vuoden takaisessa Soundi-lehden haastattelussa, miksi Yle suosii musiikkivalinnoissaan lähes yksinomaan isoja ylikansallisia levy-yhtiöitä, vaikka se yhteiskunnan instituutiona voisi soittaa mitä lystää. "Henkilökohtaisesti epäilen suuren luokan korruptiota", tölväisi Walli. Kriittiselle kansalaiselle tämä pieni pulpahdus antaa oivalluksen, että korruptio on yhteiskunnallisissa instituutioissa täysin normaalia, mutta siitä ei vain ole tapana puhua. Wallin kommentistakaan ei puhuttu sen enempää. Talvivaaran yhteydessä on tärkeää huomata, että korruption lonkerot ulottuvat sekä ely-keskuksiin ja yva-menettelyyn että ministeritasolle ja viime kädessä tasavallan presidenttiin saakka. Ja vaikka paljon on jo puhuttu, kaikkein synkimmät faktat saattavat piillä siinä mistä ei vieläkään puhuta.

Kaikissa opettavaisissa tarinoissa on tapana kysyä lopuksi: mitä tästä opimme? Tässä muutamia ehdotuksia: suomalainen yhteiskunta on korruptoitunut. Suomalainen asenneilmasto tukee korruptiota suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalainen yhteiskunta ei ole yhtään sen parempi kuin kaikki ne, joita meillä on tapana omahyväisesti haukkua. Suomalainen yhteiskunta on läpimätä. Elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää suomalaista yhteiskuntaa ympäristön ja kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella aivan miten lystää. Tämä on kapitalismia. Se, että elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää yhteiskuntaa, vaatii korruptiota. Kapitalismi vaatii korruptiota. Suomalainen yhteiskunta vapautuu korruptiosta, kun se vapautuu elinkeinoelämän eli bisneksen ylivallasta ja kansallista omahyväisyyttä tukevasta asenneilmastosta. Se on mahdollista, kun kapitalismi on nujerrettu ja sitä myöten kieroutuneen asennekasvatuksen syy kitketty.