Postmodernia politiikkaa 2: (uus)vasemmisto

Vuonna 1996 postmodernismille alkoi käydä köpelösti. Yksi vuosikymmenen merkittäviä hetkiä on amerikkalaisen fyysikon Alan Sokalin toteuttama huijaus. Hän lähetti Social Text -lehteen artikkelin, joka sisälsi postmodernismin "anything goes" -filosofian hengessä epäselvää mukatieteellistä jargonia. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen toisen tekstin, jossa hän tunnusti Social Text -artikkelinsa olevan puppua. Homma meni täydestä, ja Social Text todella julkaisi Sokalin artikkelin. Huijaus synnytti valtavasti keskustelua tiedemaailmassa, ja lähivuosina käytiin ns. tieteiden sota, joka kääntyi lopulta humanistien ja luonnontieteilijöiden keskinäiseksi jahnaukseksi. Se ei taatusti ollut Sokalin tavoite, mutta postmodernismi – hänen varsinainen maalinsa – ei toipunut huijauksesta.

Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.

Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.

Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.

Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.

Fillarikommunisti kertoo

"Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi…" (Timo Soini blogissaan, jota en suostu kirjoittamaan p:llä ja k:lla, 18. toukokuuta 2016.)

Paitsi, että Timo Soini on siis avoimesti julistautunut suomalaisen yhteiskunnan all around -taantumukselliseksi, hänen käyttämänsä termit ja leimat ovat kauniisti sanoen aivan perseellään. Sellaista asiaa kuin pakkopaitafeminismi ei ole eikä voi olla olemassakaan muualla kuin tunnettujen "Tinppojen" (Soini ynnä Hännikäinen) rutikuivissa päiväunissa. Puistokatujen nimittäminen tarpeettomiksi kaupungeissa vaatii myös rutkasti vinoutunutta mieltä. Ja sokerina pohjalla, mitä "Tinppa" fillarikommunismilla tarkoittaa, ei liene kommunismia nähnytkään – joissakin tapauksissa ei edes vasemmistoa.

Tämän kirjoitelman tarkoitus on kuvailla puolileikillisesti, mitä fillarikommunismi on. Esimerkkinä käy tämän kirjoittaja, joka on vakiintunut polkupyöräilijä ja joskus nimitellyt itseään kommunistiksi. Tässä yhteiskunnassa olen ehkä mieluummin sosialisti, sillä en kerta kaikkiaan usko lopullisen hyvän yhteiskunnan voivan toteutua ilman sukupolven tai kahden pituista välivaihetta, jonka keskeisiin periaatteisiin kuuluu uudelleenkasvatus. Kun nykyisestä ryöstökapitalismista on ensin päästy sosialismiin, sitten voidaan alkaa keskustella kommunismista.

Vuodesta 1995 on kirjoitushetkellä lipsahtanut jo yli kaksi vuosikymmentä. Opiskelin ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa. Opinto-ohjelmaani kuului ensimmäisenä vuonna sellaisia opintojaksoja kuin Sosiologian peruskurssi, Tieteellisen tutkielman laatiminen, Ikäkausitutkimus sekä Kulttuurimaantiede I ja II. Useissa yhteyksissä käsiteltiin yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden lähihistoriaa, johon kuului tärkeänä osana 1970-luvun marxismi. Minua kiehtoi alusta lähtien ajatus tieteen tekemisestä osana kokonaisvaltaista pyrkimystä parempaan yhteiskuntaan ja maailmaan. Toisaalta opintojaksojen aiheet liittyivät usein yhteiskuntaan, joten kaikki yliopisto-opinnoissani tuntui ohjaavan minua kohti yhteiskunnallista aktiivisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Mutta virikkeitä tuli myös toisista suunnista. Syksyllä 1994 Suomessa oli pidetty kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Vastustin jäsenyyttä alusta lähtien aktiivisesti – kenties ensin itsenäisyysmielisestä ja "vittuun Brysselin herrat" -henkisestä näkökulmasta. Minua vihastutti seurata, kuinka Iso Raha ohjasi apurinsa valtamedian avulla kansanhegemonian jäsenyyden puolelle. Keväällä 1995 vasemmisto (johon SDP:kin ehkä juuri tuohon hetkeen saakka voitiin lukea) sai suuren voiton eduskuntavaaleissa, mutta Lipposen hallitus alkoikin toteuttaa oikeistolaisinta koskaan Suomessa näkemääni politiikkaa. Kaikki tämä radikalisoi minua niin tuhdisti, että viimeistään kesällä kutsuin itseäni sosialistiksi – ja kaverit minua kommunistiksi.

Hankin ajokortin heti täytettyäni 18 vuotta. Siinä vaiheessa maailmankatsomukseni oli vielä melko keskiluokkainen, joskin anarkismi ja hippiaate kiinnostivat. En voinut kuvitellakaan, että yli 20 vuotta myöhemmin en vieläkään olisi koskaan omistanut autoa. Yllä kuvattuna ensimmäisenä opiskeluvuotenani asuin vielä vanhempien kodissa, ja kun äiti työskenteli toisessa päässä samaa yliopistoa, kuljimme kodin ja yliopiston väliä yleensä samalla autolla. Polkupyörä palvelikin hyötyliikunnan sijaan muita funktioita. Havainnoin pyöräillessäni luontoa, kaupunkia, maisemia, samalla kun annoin havainnoimani vaikuttaa suoraan mielentiloihini ja sitä myöten ajatuksiin ja oivalluksiin. Juuri polkupyörän satulassa 1990-luvun puolivälissä sain voimakkaimmat elämykseni aiheesta "me kaikki voisimme jakaa onnellisina tämän kauniin maailman – vain ilkeä yhteiskuntajärjestelmä pirstaloi ihmiskunnan yhteisyyden". Tätä aidompaa fillarikommunismia, ainakin jos puhutaan aatteesta eikä järjestelmästä, ei varmasti ole olemassakaan.

Pääseminen sisemmälle vasemmistolaiseen ajattelutapaan teki minusta entistä vankemman polkupyöräihmisen, sillä aloin yhdistää auton sekä sosioekonomiseen eliittiin että oikealla kädellä työläisiä, vasemmalla luontoa riistävään kapitalistiseen järjestelmään. Joukkoliikenne oli Oulussa kallista ja muutenkin pielessä, joten kun asuin omassa kodissa (joko yksin tai tyttöystävän kanssa), kuljin kaikki mahdolliset, usein 10–15 kilometrin välimatkat pyörällä. Pidemmille välimatkoille löysin liftaamisen, jota tietysti pidin erinomaisena vastikkeettoman jakamisen käytäntönä. Opiskelua seuranneina pitkinä työttömyysjaksoina (jatko-opinnot tyssäsivät ilmiselvään persona non grata -asemaan laitoksella, isolta osin vasemmistoradikalismistani johtuen) tuli välillä niin antisosiaalisia kausia, että haaveilin pitkienkin etäisyyksien matkaamisesta polkupyörällä. Fillarikommunistin lenkit venyivät välillä yli viidenkympin mittaisiksi. Tampereelle muutettuani olen jatkanut matkojen venytystä. Eräänä kesänä pyöräilin nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin kuuluvaan Iittalaan, josta palasin lähijunalla; kesällä 2015 poljin Uudenmaan puolelle Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Loukkuun, valtatie 2:n varteen, josta palasin auringon pahoin polttamana kahdella bussilla kotikaupunkiin. Sosialismistani, jonka voi artikuloida kommunismiksi, en ole missään vaiheessa luopunut. Näen yhä viehättävät pyöräily-ympäristöni potentiaalisina rauhan, yhteisyyden ja rakkauden tyyssijoina, mistä vain surkea yhteiskuntajärjestelmä meidät pidättää irti.

Soinin "Tinppa" ja hänen kaltaisensa viittaavat käsittääkseni fillarikommunismilla ihan toiseen asiaan. Kaupungeissahan vaikuttaa poliitikkoja, jotka haluavat lisää tilaa kevyelle liikenteelle ja lisäksi joukkoliikenteelle, samalla kun yksityisautoilua halutaan kaupunkialueilla vähentää ja käytännössä myös rajoittaa. Nämä poliitikot ovat usein joko vasemmistoliittolaisia tai vihreitä, jotka "Tinpan" kaltaisten vasemmistolaisuuden mustamaalaajien silmissä ovat saman tien kommunisteja. Mustamaalausta harrastetaan siksi, että iso osa perussuomalaisten kannatuksesta pohjautuu Ison Rahan harrastamaan potentiaalisten vasemmistoäänestäjien ohjaamiseen apurinsa valtamedian avulla poliittisen kentän toiselle saralle; vasemmisto, ja siinä sivussa myös vihreät, on tehtävä vaalikarjalle mahdollisimman epähoukuttelevaksi, ja kommunismi-sanan negatiivinen leima auttaa tietysti asiaa. Itse en ole fillarikommunisti siinä mielessä kuin "Tinppa" tarkoittaa, sillä vaikka kannatan kevyen liikenteen (ja joukkoliikenteen) laajentamista yksityisautoilun kustannuksella, en kerta kaikkiaan lukeudu samaan yhteiskunnallis-poliittiseen kulttuuriin ja täysin eri kierroksilla pyörivä vasemmistolaisuuteni pohjautuu aivan toisenlaisiin asioihin. Mutta siinäkin on oma eittämätön osuutensa eräällä ihmiskunnan keksintöjen kärkipäähän lukeutuvalla kulkuvälineellä, polkupyörällä.

Hyvästi, elitistinen historiankirjoitus

Opiskellessani 1990-luvun lopulla Oulun yliopistossa päädyin luentokurssille, joka käsitteli ympäristöliikkeen historiaa Suomessa. Luennoitsija selitti, kuinka puolueisiin sitoutunut vasemmistolainen opiskelija- ja nuorisoliike lakkasi innostamasta yhteiskunnallisesti aktiivista väkeä vuoteen 1976 mennessä, ja niinpä moni ympäristöasioihin liittyvä yhdistys on perustettu vuonna 1977. Itse olin tuolloin lueskellut paljon aineistoa 70-luvun vasemmistoliikkeestä, ja lukemani perusteella 1976 oli liikkeen piirissä vielä hyvin vahva vuosi. Seuraavana vuonna näyttäisi tapahtuneen käänne yleisessä ilmapiirissä (jota heijastelee esimerkiksi Uusi Laulu -lehden musiikillisen skaalan laajentaminen vuoden mittaan): kiinnostuksenkohteita, ja ratkaisuja, ei enää etsitty oikeaoppisten "meidän" piiristä, vaan kaikkialta valtakulttuurin reunamilta. Vuonna 1978 tuo maailma alkoi näyttää jo hyvin toisenlaiselta. Kysyin luennoitsijalta, mikä sai hänet käyttämään vuosilukua 1976 ilmeisemmän 1977:n sijaan. Hän vastasi ajatelleensa, että mikä jälkimmäisenä vuonna näkyy, on jo edellisenä vuonna alkanut. Niinpä.

Historiankirjoitusta vaivaa epämiellyttävä elitismi. Totta kai on selvää, että joukko erinäisiä kulttuuristen tuulahdusten haistelijoita oli jo viimeistään vuonna 1976 antanut sijaa ajatukselle, etteivät ratkaisut ympäristöä, yhteiskuntaa ja kulttuuria koskeviin kysymyksiin löydy puolueisiin sitoutuneesta vasemmistolaisuudesta. Yhtä lailla uskoisin olevan selvää, että saman vuoden – ja hyvin pitkälti seuraavankin – opiskelija- ja aktivistirientoihin osallistuneiden pääjoukko edusti yhä sitä kantaa, että sosialismi ratkaisee ongelmat ja puolue (esimerkiksi SKDL) toteuttaa sosialismin. Mutta kulttuurihistorian kirjoittajia eivät pääjoukot tunnu kiinnostavan. He etsivät "tiedostavaa etujoukkoa" tai vaihtoehtoisesti "eliittiä". Marxilaiselta kannalta nämä kaksi käsitettä ovat toisiinsa nähden jyrkässä ristiriidassa, mutta historiankirjoitus ei ymmärrä niiden eroa tai piittaa siitä. Ajatus tiedostavasta etujoukosta saattaa viehättää kriittistä tutkijaa, mutta se, mitä hän tiedostavaa etujoukkoa etsiessään löytää, on käytännössä eliitti. Wikipedia-määritelmän mukaan eliitti tarkoittaa "valiojoukkoa, parhaimmistoa, hienostoa tai ylintä valtaa käyttävää joukkoa". Tässä tapauksessa kysymys on nimenomaan "valiojoukosta" ja "parhaimmistosta": missä pääjoukko pyöri yhä omassa sosialistisessa utopiapiirissään, liikkeen sisäinen eliitti 'ymmärsi' sen harhaksi, suuntasi katseensa toisaalle ja alkoi perustaa puoluepoliittisesti sitoutumattomia yhdistyksiä.

Hippiliikkeen kulttuurihistoria on myös tavattu kirjoittaa hippieliitin näkökulmasta. Jotkut pitäytyvät etujoukon näkemyksissä niin tiukasti, että he määrittävät liikkeen syntyajankohdaksi 1964 tai jopa 1963 (jolloin ensimmäisiä hippiteemoja nousi esiin Berkeleyn yliopistokaupungissa Pohjois-Kaliforniassa) ja kuolinajankohdaksi syksyn 1967, jolloin ryhmä hippejä järjesti Death of Hippy -happeningin San Franciscon Haight-Asburyssä. Mutta happeningin idea (tästä ideasta on kirjoitettava pian lisää!) on jo sinänsä aivan silkkaa hippi-ideologiaa, eikä hippeyttä voi lakkauttaa hippeydellä. Tätä vasten ei liene yllättävää, että lukemani mukaan USA:ssa itsensä määritteleminen hipiksi oli yleisintä vuonna 1968 ja Suomen varsinaiseksi hippikesäksi on kutsuttu kesää 1970. Silloisessa hektisessä kulttuurihistoriassa nuo ajat olivat pienen ikuisuuden päässä vuosista 1963–64, jolloin The Beatlesin, The Beach Boysin ja Bob Dylanin ensimmäisen kauden kappaleita vasta löydettiin ja hippi-ilmiölle niin olennaiset suuret ikäluokat ("baby-boomers") olivat toisella ikävuosikymmenellään.

Hippiliikkeen ajallisen sijoittumisen (itse näkisin tämän pääjoukkoa ja toisaalta globaalia perspektiiviä painottaen noin 1966–71 tai laveammin jopa 1965–74) lisäksi eliittinäkökulmaa tapaa löytyä sen tulkinnoista, mitä hippiliike oli tai hipit olivat. Esimerkiksi totuutena voi päteä se jonkun Jefferson Airplanen jäsenen möläytys, että "summer of love" oli oikeasti "golden age of fucking". Epäilemättä tämä pitää paikkaansa ihmiselle, jonka elämä vuonna 1967 tapahtui San Franciscon vastakulttuurieliitin sisäpiirissä. On helppo myös kuvitella aito hippikommuuni, jossa nuoruuden ja vapauden innolla tosiaan nussittiin enemmän kuin rakastettiin – kunnes oivaltaa, että valtaosa aidoista hippikommuuneista muualla kuin USA:n vastakulttuurikeskuksissa tai Lontoossa syntyi paljon myöhemmin kuin kesään 1967 mennessä. Hiukan perifeerisemmille seuduille, kuten Suomen kaupunkeihin, "rakkauden kesä" välittyi kauniina suurena kertomuksena, joka uskottiin, koska sitä ei oltu näkemässä tai kokemassa, se haluttiin uskoa ja kaikkialla ilmassa leijaili merkkejä siitä, että tarina oli ainakin osittain totta. Tämä kertomus selvästi inspiroi uskomaan parempaan huomiseen – niin laajalti, että olen valmis arvioimaan jopa 70-luvun vasemmistoliikkeen eläneen koko elinkaarensa samassa jälkihehkussa.

Samanlaiseen elitistiseen historiankirjoitukseen törmää siellä täällä kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Punk ja uusi aalto mullistivat koko populaarikulttuurin vuonna 1977, koska etujoukot ymmärsivät kääntää kulttuuri- ja edistysnälkäiset päänsä punkin ja uuden aallon suuntaan vuonna 1977. Väliäkö sillä, että valtaosassa populaarimusiikin valtavirrasta ei edes 1979–80 kuulunut minkäänlaista vaikutusta tästä mullistuksesta? Suomessa 1990-lukuun assosioituva lama alkoi oikeasti jo 1989 ja sen synkin vaihe oli 1990–92, kunnes vienti lähti vetämään, ja näin ollen 1994–95 puksutettiin jo vahvassa Nokia-johtoisessa nousukaudessa. Väliäkö sillä, että vuonna 1989 ainoastaan Raimo Ilaskivi varoitteli tuhon enteistä, 1990 lamaantui vasta idänkauppa, laman symbolisina merkkihetkinä muistetut työttömien mielenosoitus ja leipäjonojen ilmaantuminen yleiseen tietoisuuteen tapahtuivat molemmat 1993, ja vielä kevään 1995 eduskuntavaaleissa edellinen hallitus sai turpiinsa laman aiheuttajana, ei suosionosoitusta laman selättäjänä.

Kaikkien näiden esimerkkien taustalla on elitistisen historiankirjoituksen oleellisin syy (sen ohella, etteivät kapitalismia ylipäänsä joukot kiinnosta): voittajat kirjoittavat historian. 60-lukulainen hippiliike ja 70-luvun vasemmistoliike ovat aikoja sitten olleet mennyttä. Hippien suhteen kunnia annetaan innovaattoreille sekä heille, jotka ymmärsivät hypätä kelkasta ennen liikkeen näennäistä banaalistumista. 70-luvun vasemmistosta arvoon kohotetaan ne, jotka oivalsivat ennen pääjoukkoa, ettei tämä tie johdakaan onnelaan. Punkin ja uuden aallon vaikutus 70-luvun jälkeiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin on täysin lähtemätön – niinpä niitä edeltäneille "vanhoille pieruille" ei kuulu enempää huomiota kuin on väistämätöntä. 90-luvun laman yhteydessä painotetaan vientiyrityksiä – jotka ovat kaikkein kirjaimellisimmin sitä, mitä eliitillä yleensä tavataan tarkoittaa – ja tietysti niitä pelastajia, jotka auttoivat kiskomaan maamme ylös lamasta. Vaikka isolla osalla kansaa lama olisikin jatkunut, myöhemmin ehkä hetkiseksi vähän helpottunut ja kenties 2008–09 tullut jäädäkseen. On olemassa täysin ymmärrettävä näkökulma, jonka mukaan koskaan 1980-luvun jälkeen ei ole ollut nousukautta.

"Voittajat kirjoittavat historian" on yleinen totuus, muttei absoluuttinen totuus. Niin yksinkertaisten perusasioiden kuin demokratian ja tasa-arvon nimissä sen on muututtava. Se muuttuu, kun lopetamme eliittien hyysäämisen sekä historiankirjoituksessa että kaikkialla kulttuurissa ja yhteiskunnassa.