Kuten kaikki tiedämme, länsimaat ovat USA:n johdolla yrittäneet vimmaisesti levittää omaa järjestelmäänsä arabimaihin ja muualle islamin piiriin. Lännen järjestelmää on kutsuttu koreasti "demokratiaksi". On totta, että monessa projektiin osallistuneessa länsimaassa on voimassa joiltakin osin demokraattinen järjestelmä. Sekin on totta, että usean islamilaisen maan järjestelmää ei monessa mielessä voi kutsua demokraattiseksi. Erot ovat kuitenkin niin tulkinnanvaraisia, että mustavalkoinen jako kahteen tältä kohdin ei ole perusteltu.
Minulta on joskus kysytty, miksi vastustan USA:n ja Naton läsnäoloa Irakissa ja Afganistanissa. Eikö olisi kuitenkin parempi saada noihin maihin edes ylipäänsä demokraattinen järjestelmä? Olen vastannut, että sotiminen demokratian nimissä on minusta aina epäilyttävää, etenkin kun ylimpänä päällepäsmärinä toimii USA, jonka demokratia on jopa nyky-Suomeen verrattuna lievästi sanoen puutteellinen. Toinen perustelu tietysti kuuluu, että lännelle vieraassa kulttuuripiirissä sijaitsevan itsenäisen maan sisäiseen tilanteeseen sekaantuminen on joka tapauksessa kyseenalaista. Sodan vaikutus on aina kielteinen; se hajottaa, ei yhdistä. Lisäksi Afganistanin kaltaisen maan kehitykselle ei ole eduksi, mikäli asukkaat kokevat, ettei heille anneta vaihtoehtoja. Länsi on harjoittanut tylyä sanelupolitiikkaa.
Nyt on kuulunut mielenkiintoisia uutisia Tunisiasta, arabivaltiosta Pohjois-Afrikan rannikolla. Kansa on noussut kaduille vaatimaan oikeuksiaan ja vallanpitäjien eroa. Välittömästi Tunisian mellakoiden jälkeen tuli tieto, että Jordaniassa oli osoitettu mieltä Tunisian kansannousun puolesta. Kuohunnan arvioidaan voivan levitä Algeriaan, mahdollisesti myös Libyaan ja Egyptiin.* Mahdollisuuksien rajoissa on jopa suuri ja mahtava Saudi-Arabia. Vaikka mellakat eivät aina ole myönteisiä rauhalliselle yhteiskuntakehitykselle, on ollut helppo todeta, että tällaisen demokratisoitumisprosessin minä hyväksyn. Kansanvalta ei ole lähtöisin ulkopuoliselta tunkeilijalta, vaan kansalta.
Erityisen merkittävää on, että yllä mainitut maat eivät ole USA:n vihollismaikseen nimeämiä (kuten Syyria tai Iran), vaan monessa tapauksessa sen periaatteellisia liittolaisia. Siinä, missä Serbian, Ukrainan ja Kirgisian "vallankumoukset" ovat olleet läntisen maailmanpoliisin masinoimia, ei näissä tapauksissa ole sitä epäilystäkään. Maailma on puolillaan demokratiaksi kutsuttuja demokratian irvikuvia, joiden puolesta en laittaisi tikkua ristiin, mutta tämän uuden aallon arabidemokratian suhteen on paikallaan olla optimistinen.
*Muokkaus 27.1.: Nyt Egyptissäkin sitten mellakoidaan. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
tiistai 18. tammikuuta 2011
"Palvelu paranee" – kapitalismi ja tuotekehitys
Pirkanmaalla otettiin joulukuun alussa 2010 käyttöön uusi verkkokirjastojärjestelmä. Myönteiset odotukset ja ihastunut ensivaikutelma vaihtuivat monella pian typertyneeksi hämmennykseksi. Uudessa järjestelmässä oli norsunkokoisia aukkoja: joko uudet palvelut eivät toimineet tai vanhan verkkokirjaston hyvät ominaisuudet oli kenenkään toivomatta hävitetty. Lisäksi uusi verkkopalvelu takkuilee ja hidastelee ihan kuten vanhakin. Kirjastohenkilökunta pyyteli asiakkaita antamaan palautetta varsinkin nettisivuilla olevan palautelomakkeen kautta. Järjestelmän aukkoja oli kuulemma vielä mahdollisuus korjata. Muutama toiminto onkin parantunut, mutta perusongelmat pysyvät. Verkkokirjasto on netti-infon mukaan kehitystilassa vielä Lainan päivään eli helmikuun kahdeksanteen saakka, mutta muutamat kirjastotyöntekijät ovat jo havaittavasti olleet nostamassa käsiä ylös.
Mistä on kysymys? Miksi vanhat viat vaihdettiin uusiin vikoihin, vaikka kaiken oli tarkoitus parantua? Eräs tuttu kirjastotyöntekijä ihmetteli minulle ääneen, minkä tähden käyttöön otettiin keskeneräinen järjestelmä. Eikö verkkokirjastoa olisi voitu antaa kehitellä rauhassa loppuun asti? Niinpä, tekisi mieli huoahtaa, ellei asia olisi paljon monimutkaisempi. Väitän, että valmiin verkkopalvelun tarjoaminen tilaajalle on nykyisessä yhteiskunnallisessa käytännössä täysi mahdottomuus. On hyvien tapojen mukaista, että tuottaja toimittaa tilaajalle raakaversion, joka viimeistellään vasta tilaajan pyytämien parannusehdotusten mukaan. Niin palvelun tuottaja voittaa aikaa ja – kuten tässä vaiheessa jokainen ymmärtänee – rahaa. Se, että kirjaston asiayhteydessä verkkopalvelun ongelmat päätyvät asiakkaiden todettaviksi, ei ole tuottajan ongelma. Se, että asiakkaiden lisäksi myös tilaajan edustajat (kirjaston henkilökunta) valittavat, osoittaa markkinataloudellisesta näkökulmasta vain, etteivät he hallitse hyviä tapoja.
Oletetaan, että kapitalistisesta tapakulttuurista huolimatta verkkokirjastojärjestelmän puutteet saadaan vielä joskus korjatuksi. (Näin ei ole käymässä Pirkanmaalla, mutta oletus onkin teoreettinen.) Se ei kuitenkaan poista itse verkon toiminnan ongelmia. Kirjaston nettisivut kansankielellä sanoen jumittavat jatkuvasti, mihin järjestelmänvaihdos ei ole vaikuttanut mitenkään. Missä vika – keskuskoneen alikapasiteetissako? Totta on, että Tampereella kirjaston alibudjetointi on paha ongelma, ja syypää siihen on kunnallispolitiikan porvarihegemonia. Varsinainen villakoiran ydin ei silti ole Tampereella, vaan tietokonelaitteistojen ja -ohjelmistojen kehityskeskuksissa. Niissäkin vallitsee kapitalistinen toimintalogiikka, joka syytää tuotteet markkinoille jo kauan ennen kuin ne olisivat valmiita. Tässä yhteydessä rahaa ei tällä menettelytavalla pyritä säästämään, vaan voittamaan. Se, että nykyiset laitteisto- ja ohjelmistovalmistajat lykkäävät tuotteensa markkina-aseman varmistamiseksi heti ensimmäisen teoreettisen tilaisuuden tullen myyntiin, ei ole enää edes riskinottoa ostajien kustannuksella, vaan normi. Jos yksi firma päättäisi olla hyvis ja viimeistellä tuotteensa loppuun saakka, se menettäisi hitautensa tähden markkinat. Ei auta osoittaa sormella kapitalistia, vaan kapitalismia.
Ei pitäisi olla mikään salaisuus, että ohjelmistojärjestelmien täytyisi kaiken järjen mukaan toimia paljon sujuvammin kuin 1990-luvun lopulla. Teknologinen kehitys on rynnännyt toistakymmentä vuotta eteenpäin sitä vauhtia, joka kaikkien näennäiskaunopuheiden mukaan on mahdollista vain kapitalismissa. Sosialistisia järjestelmiä on syytetty siitä, että kilpailun puuttuessa asiat eivät kehity. Jos yhteiskunta päättää, että kansalle riittää PC 386, silloin kansalle jaetaan kolmikasikuutosia, vaikka kapitalistisessa naapurimaassa gigantium on jo esihistoriaa. Väitän kuitenkin kokemuksen – ei ohjelmoinnista, vaan käytöstä – tuomalla ns. rintaäänellä, että yksinkertainen ja toimiva ohjelma on kaikki, mitä oikeasti tarvitaan. Hyvä perusjuttu toimii pienemmälläkin keskusmuistilla ja kaistanleveydellä. Olen perusteellisen varma siitä, että kapitalistinen tuotantojärjestelmä tuottaa laitteiden ja ohjelmien lisäksi myös kysynnän, enkä nyt edes puhu yhteiskuntafilosofiaa vaan teknistä asiaa: jos mikään tuote ei ikinä toimi niin kuin pitäisi, tarvitaan aina seuraava parempi tuote, jonka kysyntä on näin ollen tuotettu jo vikojen muodossa edeltäjäänsä. Punalippu nousee ylös, kun miettii, kuinka paljon tähän täysin turhaan tuotekehityskuplaan on tuhlattu ohjelmoijien työtunteja, yhteiskunnan tukirahoja, ostajien rahoja, sähköverkon käyttämää energiaa ja raaka-aineita metalleista öljyyn.
Mistä on kysymys? Miksi vanhat viat vaihdettiin uusiin vikoihin, vaikka kaiken oli tarkoitus parantua? Eräs tuttu kirjastotyöntekijä ihmetteli minulle ääneen, minkä tähden käyttöön otettiin keskeneräinen järjestelmä. Eikö verkkokirjastoa olisi voitu antaa kehitellä rauhassa loppuun asti? Niinpä, tekisi mieli huoahtaa, ellei asia olisi paljon monimutkaisempi. Väitän, että valmiin verkkopalvelun tarjoaminen tilaajalle on nykyisessä yhteiskunnallisessa käytännössä täysi mahdottomuus. On hyvien tapojen mukaista, että tuottaja toimittaa tilaajalle raakaversion, joka viimeistellään vasta tilaajan pyytämien parannusehdotusten mukaan. Niin palvelun tuottaja voittaa aikaa ja – kuten tässä vaiheessa jokainen ymmärtänee – rahaa. Se, että kirjaston asiayhteydessä verkkopalvelun ongelmat päätyvät asiakkaiden todettaviksi, ei ole tuottajan ongelma. Se, että asiakkaiden lisäksi myös tilaajan edustajat (kirjaston henkilökunta) valittavat, osoittaa markkinataloudellisesta näkökulmasta vain, etteivät he hallitse hyviä tapoja.
Oletetaan, että kapitalistisesta tapakulttuurista huolimatta verkkokirjastojärjestelmän puutteet saadaan vielä joskus korjatuksi. (Näin ei ole käymässä Pirkanmaalla, mutta oletus onkin teoreettinen.) Se ei kuitenkaan poista itse verkon toiminnan ongelmia. Kirjaston nettisivut kansankielellä sanoen jumittavat jatkuvasti, mihin järjestelmänvaihdos ei ole vaikuttanut mitenkään. Missä vika – keskuskoneen alikapasiteetissako? Totta on, että Tampereella kirjaston alibudjetointi on paha ongelma, ja syypää siihen on kunnallispolitiikan porvarihegemonia. Varsinainen villakoiran ydin ei silti ole Tampereella, vaan tietokonelaitteistojen ja -ohjelmistojen kehityskeskuksissa. Niissäkin vallitsee kapitalistinen toimintalogiikka, joka syytää tuotteet markkinoille jo kauan ennen kuin ne olisivat valmiita. Tässä yhteydessä rahaa ei tällä menettelytavalla pyritä säästämään, vaan voittamaan. Se, että nykyiset laitteisto- ja ohjelmistovalmistajat lykkäävät tuotteensa markkina-aseman varmistamiseksi heti ensimmäisen teoreettisen tilaisuuden tullen myyntiin, ei ole enää edes riskinottoa ostajien kustannuksella, vaan normi. Jos yksi firma päättäisi olla hyvis ja viimeistellä tuotteensa loppuun saakka, se menettäisi hitautensa tähden markkinat. Ei auta osoittaa sormella kapitalistia, vaan kapitalismia.
Ei pitäisi olla mikään salaisuus, että ohjelmistojärjestelmien täytyisi kaiken järjen mukaan toimia paljon sujuvammin kuin 1990-luvun lopulla. Teknologinen kehitys on rynnännyt toistakymmentä vuotta eteenpäin sitä vauhtia, joka kaikkien näennäiskaunopuheiden mukaan on mahdollista vain kapitalismissa. Sosialistisia järjestelmiä on syytetty siitä, että kilpailun puuttuessa asiat eivät kehity. Jos yhteiskunta päättää, että kansalle riittää PC 386, silloin kansalle jaetaan kolmikasikuutosia, vaikka kapitalistisessa naapurimaassa gigantium on jo esihistoriaa. Väitän kuitenkin kokemuksen – ei ohjelmoinnista, vaan käytöstä – tuomalla ns. rintaäänellä, että yksinkertainen ja toimiva ohjelma on kaikki, mitä oikeasti tarvitaan. Hyvä perusjuttu toimii pienemmälläkin keskusmuistilla ja kaistanleveydellä. Olen perusteellisen varma siitä, että kapitalistinen tuotantojärjestelmä tuottaa laitteiden ja ohjelmien lisäksi myös kysynnän, enkä nyt edes puhu yhteiskuntafilosofiaa vaan teknistä asiaa: jos mikään tuote ei ikinä toimi niin kuin pitäisi, tarvitaan aina seuraava parempi tuote, jonka kysyntä on näin ollen tuotettu jo vikojen muodossa edeltäjäänsä. Punalippu nousee ylös, kun miettii, kuinka paljon tähän täysin turhaan tuotekehityskuplaan on tuhlattu ohjelmoijien työtunteja, yhteiskunnan tukirahoja, ostajien rahoja, sähköverkon käyttämää energiaa ja raaka-aineita metalleista öljyyn.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Unelma tiedostavasta sivistyneistöstä
Lähden oletuksesta, että sivistyneistön tiedostamisen taso on korkeampi kuin muiden yhteiskunnan luokkarakenteen osien. Tällä en tarkoita luokkatietoisuutta; päinvastoin, se on aika lapsenkengissään. Vulgaarimarxilainen voisi sanoa tähän, ettei millään muulla tietoisuudella ole sosialistisen vallankumouksen kannalta väliä, mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa.
Työväenluokan ongelma on aina ollut liian vähäinen tiedostaminen. Tämä on luokan yhteiskunnallisen aseman välitön seuraus: valtaapitävä porvariluokka ei anna työläisille tietoa eikä välineitä tiedon hankkimiseen. Tästä johtuen työväki, toisin kuin jotkut tapaavat asioita kaunistella, ei ole vuosikymmeniin ollut käytännössä vallankumouksellinen luokka. Teoria (luonnollisesti marxilainen) on ihan eri olemisen taso. Sitä paitsi marxilaisittainkin voi katsoa, että tietoisuus on tuotava työväenluokkaan ulkoapäin. Tätä puolestaan ei voi nähdä minkään muun kuin sivistyneistön tehtäväksi.
Mikäli työväenluokan näkee itseisarvona, voi käydä niin kuin sille entiselle opiskelija-aktiiville, joka hylkäsi vasemmistoaatteen muka oivallettuaan, etteivät nykyduunarit arvosta vasemmistoa. Sekään ei sinänsä pidä paikkaansa. Media voi kuitenkin antaa kuvan, että työväki on oikeistopopulistien pauloissa. Tämä on osa ongelmaa, sillä tämän päivän valtamedia ei tiedosta miltei lainkaan. Aiemmin isolta osin sivistyneistön hallussa ollut media on muuttunut yhä enemmän osaksi porvarillista ja kapitalistista propagandakoneistoa, mihin on yksinkertainen syy: kapitalistiporvarit omistavat median. Se on kuitenkin oikeistolle epäluotettava kumppani johtuen siitä, että medialla on sivistyneistöläiset juuret.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, sivistyneistö on pulassa nyky-yhteiskunnassa. Sen olemassaolon syy on jossain mielessä viety. Sivistysinstituutioita on ajettu alas, sillä sivistystä itseään ajetaan jatkuvasti alas. Kapitalismia ylläpitävät uusliberalistit eivät näe sillä myönteistä arvoa, eikä sillä ole arvoa populisteillekaan. Niinpä ainoa näkökulma, joka kannattaa perustellusti sivistystä yhteiskunnassa, on väistämättä vasemmistolainen. Tämä sitoo sivistyneistön edut lähtemättömästi yksiin työläisten kanssa, sillä kuten populismia ja sen "epätiedostavaa" näkökulmaa kaihtava sivistyneistöläinen näkee, työväen asiaa ajaa yhä yhteiskunnassa ainoastaan poliittinen vasemmisto.
Nyt sivistyneistön täytyisi oivaltaa, että sen uusi yhteiskunnallinen tehtävä vaatii sekä laajempaa tiedostamista että laajempaa aktivoitumista. Sivistyneistön pitäisi hyväksyä peittelemättä, että se ainoana yhteiskunnallisena toimijana voi kääntää kapitalismin ja sosialismin voimasuhteet ylösalaisin. Tämä sen olisi myös tehtävä. Mikään muu kuin sivistyksen yhteiskunnallistaminen ei pelasta sosialismia sen enempää kuin sivistystäkään. Mikään muu kuin sivistyneistön opettama tietoisuus ei tee työväestä käytännössä vallankumouksellista luokkaa. Jos sivistyneistö haluaa säilyttää sivistysyhteiskunnan, sen täytyy liittyä sosialistiseen rintamaan; jos sosialistinen rintama haluaa hävittää kapitalismin, sen täytyy saada sivistyneistön tuki. Tämän sivistyneistö ymmärtää, jos se malttaa pitää kiinni tärkeimmästä om(in)aisuudestaan: tiedostamisesta.
Työväenluokan ongelma on aina ollut liian vähäinen tiedostaminen. Tämä on luokan yhteiskunnallisen aseman välitön seuraus: valtaapitävä porvariluokka ei anna työläisille tietoa eikä välineitä tiedon hankkimiseen. Tästä johtuen työväki, toisin kuin jotkut tapaavat asioita kaunistella, ei ole vuosikymmeniin ollut käytännössä vallankumouksellinen luokka. Teoria (luonnollisesti marxilainen) on ihan eri olemisen taso. Sitä paitsi marxilaisittainkin voi katsoa, että tietoisuus on tuotava työväenluokkaan ulkoapäin. Tätä puolestaan ei voi nähdä minkään muun kuin sivistyneistön tehtäväksi.
Mikäli työväenluokan näkee itseisarvona, voi käydä niin kuin sille entiselle opiskelija-aktiiville, joka hylkäsi vasemmistoaatteen muka oivallettuaan, etteivät nykyduunarit arvosta vasemmistoa. Sekään ei sinänsä pidä paikkaansa. Media voi kuitenkin antaa kuvan, että työväki on oikeistopopulistien pauloissa. Tämä on osa ongelmaa, sillä tämän päivän valtamedia ei tiedosta miltei lainkaan. Aiemmin isolta osin sivistyneistön hallussa ollut media on muuttunut yhä enemmän osaksi porvarillista ja kapitalistista propagandakoneistoa, mihin on yksinkertainen syy: kapitalistiporvarit omistavat median. Se on kuitenkin oikeistolle epäluotettava kumppani johtuen siitä, että medialla on sivistyneistöläiset juuret.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, sivistyneistö on pulassa nyky-yhteiskunnassa. Sen olemassaolon syy on jossain mielessä viety. Sivistysinstituutioita on ajettu alas, sillä sivistystä itseään ajetaan jatkuvasti alas. Kapitalismia ylläpitävät uusliberalistit eivät näe sillä myönteistä arvoa, eikä sillä ole arvoa populisteillekaan. Niinpä ainoa näkökulma, joka kannattaa perustellusti sivistystä yhteiskunnassa, on väistämättä vasemmistolainen. Tämä sitoo sivistyneistön edut lähtemättömästi yksiin työläisten kanssa, sillä kuten populismia ja sen "epätiedostavaa" näkökulmaa kaihtava sivistyneistöläinen näkee, työväen asiaa ajaa yhä yhteiskunnassa ainoastaan poliittinen vasemmisto.
Nyt sivistyneistön täytyisi oivaltaa, että sen uusi yhteiskunnallinen tehtävä vaatii sekä laajempaa tiedostamista että laajempaa aktivoitumista. Sivistyneistön pitäisi hyväksyä peittelemättä, että se ainoana yhteiskunnallisena toimijana voi kääntää kapitalismin ja sosialismin voimasuhteet ylösalaisin. Tämä sen olisi myös tehtävä. Mikään muu kuin sivistyksen yhteiskunnallistaminen ei pelasta sosialismia sen enempää kuin sivistystäkään. Mikään muu kuin sivistyneistön opettama tietoisuus ei tee työväestä käytännössä vallankumouksellista luokkaa. Jos sivistyneistö haluaa säilyttää sivistysyhteiskunnan, sen täytyy liittyä sosialistiseen rintamaan; jos sosialistinen rintama haluaa hävittää kapitalismin, sen täytyy saada sivistyneistön tuki. Tämän sivistyneistö ymmärtää, jos se malttaa pitää kiinni tärkeimmästä om(in)aisuudestaan: tiedostamisesta.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Uskonnon ja politiikan suhteesta
Yhä uudelleen meidän maailmassamme on uskonnosta tullut politiikkaa ja uskonnolla tehty politiikkaa. Suomen eduskunnassakin istuu kristillisdemokraatteja, ja myös Suomen islamilainen puolue on rekisteröity yhdistyksenä. Päivi Räsänen ja Abdullah Tammi eivät ole ensimmäisiä eivätkä viimeisiä lenkkejä ketjussa, joka on ainakin Raamatun tietojen mukaan alkanut jo ikiaikoja ennen ajanlaskun alkua.
Suomessa ja muissa ns. länsimaissa kristityt ovat jo kauan sitten leimautuneet konservatiiveiksi, jotka sijoittuvat perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla melkoisen oikealle. Yleisenä sääntönä pätee: mitä jyrkempi kristitty, sitä oikeistolaisempi. Toisaalta Jeesusta on nimitetty anarkistiksi ja jopa kommunistiksi. Antti Eskola kirjoitti pamfletissaan Suomi sulo Pohjola vuonna 1968: "Henkilökohtaisesti en nimittäin näe mitään muuta mahdollisuutta sille, joka haluaa seurata Kristusta ja hänen julistustaan, kuin olla yhteiskunnallisesti radikaali ja poliittisesti vasemmistolainen." Latinalaisessa Amerikassa on syntynyt teologisia suuntauksia kuten 'vapautuksen teologia' ja 'vallankumouksen teologia', jotka näkevät, että ihmisen vapauttaminen alkaa ehdottomasti jo maan päällä eikä vasta taivaassa.
Muiden uskontojen poliittisesta luonteesta on yhtä lailla vaikeaa tehdä yhtenäistä päätelmää. Esimerkiksi Israel on jo kauan vetänyt militantin äärioikeistolaista linjaa, mutta juutalaisvaltion ensivuosikymmeninä maassa kehitettiin toisenlaista, melkoisen sosialistista yhteiskuntaa kibbutseineen kaikkineen. Sosialistiset kokeilut ja piirteet eivät puutu islamilaisistakaan maista. Suomessa olen tuntenut ryhmän buddhalaisia, jotka lähes yksimielisesti ilmoittivat olevansa sosialisteja. Kaikesta huolimatta uskonnon vaikutus yhteiskunnassa kantaa varsin konservatiivista leimaa – eikä lainkaan perusteettomasti.
Vasemmistossa uskontoon on perinteisesti suhtauduttu kriittisesti, jopa kyynisesti. 1900-luvun alusta peräisin oleva pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi ilmaisee: "Köyhälistöä lohduttelemme: pääsette taivaaseen. Ai, ai petämme, taivaaseen pääsette. Ja jollette ole nöyriä, joudutte kuumuuteen." Oikeiston harjoittamaa uskonnon käyttöä sortovälineenä herjaavat säkeet osuvat kieltämättä maaliinsa. Karl Marxin suuhun on puolestaan usein laitettu sanat "uskonto on oopiumia kansalle". Todellisuudessa Marx kirjoitti moniselitteisemmin: "Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia." Ei jää epäselväksi, että Marxille uskonto oli nimenomaan työväen vallankumouksen kannalta kielteinen asia. Hän näki uskonnon ylhäältä ohjattuna eskapismina. Uskoa sinänsä Marx ei tainnut käsitellä.
Tiedämme, että Kiinan valtiojohto, joka nimellisesti edustaa "kommunismia", vastustaa uskonnollisuutta yhteiskunnassa – lukuun ottamatta niitä ulkoisia puitteita, jotka kiinnostavat miljoonia turisteja. Aika valtiokapitalistista touhua minun silmääni. Neuvostoliitossa vallitsi muodollisesti uskonnonvapaus, joka kuitenkin välillä tulkittiin vapaudeksi olla uskomatta. Yksilöinä neuvostokansalaiset saattoivat uskoa, yhteisönä eivät. Glasnostin, perestroikan ja lopulta neuvostovallan tuhon aikana uskonnollisuus nähtiin – lännessäkin – kumouksellisena voimana sinänsä: ihmisiltä oli vuosikymmenien ajan evätty oikeus sielulliseen elämään, nyt he vaativat sen takaisin. Joskus raja vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä on hiuksenhieno.
Kristinuskon, joka useimmille suomalaisille on uskonnoista tutuin, poliittinen historia voisi myös olla sangen toisenlainen. Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt olivat radikaaleja, joita Rooman keisarikunta piti kumouksellisina. Keisari Konstantinuksen aikana 300-luvulla kristinusko teki kuitenkin liiton valtiovallan kanssa. Rooman piispasta tuli kristikunnan diktaattori, paavi, jonka häikäilemätön vallankäyttö oli usein kuninkaidenkin yläpuolella. Tilanne ei paljon korjaantunut ns. uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla. Nyt kirkko ja valtio hitsattiin yhteen, minkä alkusyy oli kuninkaan ahneus haalia itselleen kirkon ahneesti haalima omaisuus. Sitä perua on se, että Suomen kouluissa opetetaan yhä uskontoa yhtenä oppiaineena. On selviö, ettei kristinuskosta olisi koskaan tullut maailman mahtiuskontoa ilman valtiovallan kanssa tehtyä liittoa, mutta Konstantinusta edeltävä historia paljastaa jälleen, ettei kristinusko sinänsä ole konservatiivinen oppi.
Eskapismin suhteen Marx oli hyvin oikeassa, mutta samalla väärässä. Totta on, että (kristillinen) uskonto tarjosi näennäistä apua kurjuuteen, jonka todellinen ratkaisu olisi ollut yhteiskunnan muuttaminen. Nykymaailmassa elää kuitenkin miljoonittain ihmisiä, joille usko palvelee kaikkea muuta kuin eskapistista tehtävää. Se on osa elämän totuuden etsintää, joka sosiaalisesti ilmenee usein kieltäytymisenä palvelemasta kapitalistista yhteiskuntaa. Radikaali usko ja radikaali politiikka eivät välttämättä olekaan toistensa antiteesejä, vaan samansuuntaisia pyrkimyksiä. Buddhalaisen sosialistin rinnalla voi olla rastafariuskoinen pasifistianarkisti, kosmisesti rakastava pakana tai vaikka kristitty, joka oikeasti uskoo toisen posken kääntämiseen ja koko omaisuuden lahjoittamiseen köyhille.
Minusta vasemmisto tekee virheen, jos se julistaa ateismin oikeaoppisuutta. Mutta samoin se tekee virheen, mikäli se hylkää "jumalattoman" ja "uskonnottoman" suhteensa yhteisten asioiden hoitoon. Yhteiskunta on ehdottomasti järjestettävä niin, ettei yhdenkään toimeentulo jää niin sanotusti Herran haltuun. Sivistyskasvatuksen täytyisi johdattaa kriittisyyteen uskonnon samoin kuin valtiovallan suhteen. Kriittiseen ajatteluun kuuluu kuitenkin epäily, ja epäilyn olennainen kohde on läpi historian ollut todellisuus. Kun kriittinen epäilijä kysyy, onko tämän kaiken takana jotain enemmän, liikutaan uskonnollisella maaperällä. Sen maaperän kieltäminen ihmisiltä on sielullista tyranniaa. Mutta miksi "jokin enemmän" ikinä paljastuukin, se ei saa hämärtää tarkoitusta joka on minulle politiikan pyhin – kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.
Suomessa ja muissa ns. länsimaissa kristityt ovat jo kauan sitten leimautuneet konservatiiveiksi, jotka sijoittuvat perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla melkoisen oikealle. Yleisenä sääntönä pätee: mitä jyrkempi kristitty, sitä oikeistolaisempi. Toisaalta Jeesusta on nimitetty anarkistiksi ja jopa kommunistiksi. Antti Eskola kirjoitti pamfletissaan Suomi sulo Pohjola vuonna 1968: "Henkilökohtaisesti en nimittäin näe mitään muuta mahdollisuutta sille, joka haluaa seurata Kristusta ja hänen julistustaan, kuin olla yhteiskunnallisesti radikaali ja poliittisesti vasemmistolainen." Latinalaisessa Amerikassa on syntynyt teologisia suuntauksia kuten 'vapautuksen teologia' ja 'vallankumouksen teologia', jotka näkevät, että ihmisen vapauttaminen alkaa ehdottomasti jo maan päällä eikä vasta taivaassa.
Muiden uskontojen poliittisesta luonteesta on yhtä lailla vaikeaa tehdä yhtenäistä päätelmää. Esimerkiksi Israel on jo kauan vetänyt militantin äärioikeistolaista linjaa, mutta juutalaisvaltion ensivuosikymmeninä maassa kehitettiin toisenlaista, melkoisen sosialistista yhteiskuntaa kibbutseineen kaikkineen. Sosialistiset kokeilut ja piirteet eivät puutu islamilaisistakaan maista. Suomessa olen tuntenut ryhmän buddhalaisia, jotka lähes yksimielisesti ilmoittivat olevansa sosialisteja. Kaikesta huolimatta uskonnon vaikutus yhteiskunnassa kantaa varsin konservatiivista leimaa – eikä lainkaan perusteettomasti.
Vasemmistossa uskontoon on perinteisesti suhtauduttu kriittisesti, jopa kyynisesti. 1900-luvun alusta peräisin oleva pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi ilmaisee: "Köyhälistöä lohduttelemme: pääsette taivaaseen. Ai, ai petämme, taivaaseen pääsette. Ja jollette ole nöyriä, joudutte kuumuuteen." Oikeiston harjoittamaa uskonnon käyttöä sortovälineenä herjaavat säkeet osuvat kieltämättä maaliinsa. Karl Marxin suuhun on puolestaan usein laitettu sanat "uskonto on oopiumia kansalle". Todellisuudessa Marx kirjoitti moniselitteisemmin: "Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia." Ei jää epäselväksi, että Marxille uskonto oli nimenomaan työväen vallankumouksen kannalta kielteinen asia. Hän näki uskonnon ylhäältä ohjattuna eskapismina. Uskoa sinänsä Marx ei tainnut käsitellä.
Tiedämme, että Kiinan valtiojohto, joka nimellisesti edustaa "kommunismia", vastustaa uskonnollisuutta yhteiskunnassa – lukuun ottamatta niitä ulkoisia puitteita, jotka kiinnostavat miljoonia turisteja. Aika valtiokapitalistista touhua minun silmääni. Neuvostoliitossa vallitsi muodollisesti uskonnonvapaus, joka kuitenkin välillä tulkittiin vapaudeksi olla uskomatta. Yksilöinä neuvostokansalaiset saattoivat uskoa, yhteisönä eivät. Glasnostin, perestroikan ja lopulta neuvostovallan tuhon aikana uskonnollisuus nähtiin – lännessäkin – kumouksellisena voimana sinänsä: ihmisiltä oli vuosikymmenien ajan evätty oikeus sielulliseen elämään, nyt he vaativat sen takaisin. Joskus raja vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä on hiuksenhieno.
Kristinuskon, joka useimmille suomalaisille on uskonnoista tutuin, poliittinen historia voisi myös olla sangen toisenlainen. Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt olivat radikaaleja, joita Rooman keisarikunta piti kumouksellisina. Keisari Konstantinuksen aikana 300-luvulla kristinusko teki kuitenkin liiton valtiovallan kanssa. Rooman piispasta tuli kristikunnan diktaattori, paavi, jonka häikäilemätön vallankäyttö oli usein kuninkaidenkin yläpuolella. Tilanne ei paljon korjaantunut ns. uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla. Nyt kirkko ja valtio hitsattiin yhteen, minkä alkusyy oli kuninkaan ahneus haalia itselleen kirkon ahneesti haalima omaisuus. Sitä perua on se, että Suomen kouluissa opetetaan yhä uskontoa yhtenä oppiaineena. On selviö, ettei kristinuskosta olisi koskaan tullut maailman mahtiuskontoa ilman valtiovallan kanssa tehtyä liittoa, mutta Konstantinusta edeltävä historia paljastaa jälleen, ettei kristinusko sinänsä ole konservatiivinen oppi.
Eskapismin suhteen Marx oli hyvin oikeassa, mutta samalla väärässä. Totta on, että (kristillinen) uskonto tarjosi näennäistä apua kurjuuteen, jonka todellinen ratkaisu olisi ollut yhteiskunnan muuttaminen. Nykymaailmassa elää kuitenkin miljoonittain ihmisiä, joille usko palvelee kaikkea muuta kuin eskapistista tehtävää. Se on osa elämän totuuden etsintää, joka sosiaalisesti ilmenee usein kieltäytymisenä palvelemasta kapitalistista yhteiskuntaa. Radikaali usko ja radikaali politiikka eivät välttämättä olekaan toistensa antiteesejä, vaan samansuuntaisia pyrkimyksiä. Buddhalaisen sosialistin rinnalla voi olla rastafariuskoinen pasifistianarkisti, kosmisesti rakastava pakana tai vaikka kristitty, joka oikeasti uskoo toisen posken kääntämiseen ja koko omaisuuden lahjoittamiseen köyhille.
Minusta vasemmisto tekee virheen, jos se julistaa ateismin oikeaoppisuutta. Mutta samoin se tekee virheen, mikäli se hylkää "jumalattoman" ja "uskonnottoman" suhteensa yhteisten asioiden hoitoon. Yhteiskunta on ehdottomasti järjestettävä niin, ettei yhdenkään toimeentulo jää niin sanotusti Herran haltuun. Sivistyskasvatuksen täytyisi johdattaa kriittisyyteen uskonnon samoin kuin valtiovallan suhteen. Kriittiseen ajatteluun kuuluu kuitenkin epäily, ja epäilyn olennainen kohde on läpi historian ollut todellisuus. Kun kriittinen epäilijä kysyy, onko tämän kaiken takana jotain enemmän, liikutaan uskonnollisella maaperällä. Sen maaperän kieltäminen ihmisiltä on sielullista tyranniaa. Mutta miksi "jokin enemmän" ikinä paljastuukin, se ei saa hämärtää tarkoitusta joka on minulle politiikan pyhin – kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)