Vasemmisto ei pärjää, sekä muita huomioita vaaleista ja politiikasta

Eduskuntavaalit on taas käyty. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi, vaikka perussuomalaiset ja kokoomus työntyivät jopa samalle prosenttiluvulle. Eduskuntapaikkoja SDP:llä on yksi enemmän kuin persuilla ja kaksi enemmän kuin kokoomuksella. Vihreiden kannatus nousi vuoden 2015 vaaleista kaikkein eniten. Tosin vihreätkin jäivät vuoden 2017 kuntavaalien prosenttilukemista, mutta isomman äänestysprosentin ansiosta heidän äänestäjiään oli enemmän nyt kuin kaksi vuotta sitten.

Vasemmistoliitossa näyteltiin vaalien jälkeen vaalivoittajaa. On totta, että puolue sai prosenttiyksikön verran enemmän ääniä nyt kuin vuonna 2015 – ja myös yli 25 000 ääntä enemmän kuin kuntavaaleissa 2017. Mutta kuntavaaleissa vassareilla oli isompi kannatusosuus. Lisäksi kaikki gallupit olivat luvanneet vasemmistoliitolle paljon mahtavampaa kannatusta. Neljä vuotta sitten gallupit lupailivat puolueelle vaalivoittoa; sen sijaan vassarit saivat pahasti turpiinsa. Tämä on hälyttävä ilmiö.

Kun gallupien luotettavuudesta kysyy äänestäjiltä, yksi väittämä luultavasti toistuu vuosikymmenestä toiseen: ne eivät tavoita tavallista kansaa. Vihreiden pärjääminen gallupeissa vaaleja paremmin on jo kauan ollut yleisesti tunnettu vitsi. Vihreitä äänestetään eniten Helsingin vaalipiirissä, jossa se on puolueiden ykkönen; lisäksi vihreitä pidetään tyypillisesti korkeakoulutettujen sekä mediassa äänensä kuuluviin saavien ihmisten puolueena. Takavuosikymmeninä, jolloin "sivistysporvareita" oli todistettavasti olemassa, toinen gallupeissa loistanut puolue oli kokoomus. Tämä on nyt hälyttävästi kääntynyt: vasemmistoliitto on jo kaksissa eduskuntavaaleissa peräkkäin jäänyt dramaattisesti gallup-ennusteistaan. Sen sijaan kokoomus on menestynyt hiukan ennakoitua paremmin. Selvin parannus gallupeihin nähden on koko 2010-luvun ajan tapahtunut perussuomalaisilla.

Mikä on muuttunut? Olisi täyttä höperyyttä kuvitella, että gallupit ovat alkaneet entistä paremmin löytää nimenomaan syrjittyjä ihmisiä ja näiden kannattaman puolueen asema ylikorostuisi. Sen sijaan näyttäisi, että vasemmistoliitosta on tullut vihreiden (ja "sivistysporvari"-vaiheen kokoomuksen) kaltainen eliittipuolue. Puolueen äänestäjät asuvat lähinnä kaupungeissa, eivät enää edusta työväen- vaan enemmänkin keskiluokkaa ja ovat aktiivisia mediassa ja kulttuurielämässä. Perussuomalaisten äänestäjät asuvat useammin maaseudulla – Helsingin vaalipiirissä kannatus jäi ääniharava Jussi Halla-ahosta huolimatta yli viisi prosenttiyksikköä alle maan keskitason – ja lähiöissä, eikä heillä ole sen enempää välineitä kuin kiinnostustakaan työntää itseään (valta)medioihin.

Vasemmistoliiton kohkaus omasta vaalivoitostaan on suoraan sanoen myötähävettänyt. Kaikki puolueen kampanjassa ja Li Anderssonin julkisessa esiintymisessä tuntui menevän nappiin – lukuun ottamatta yhtä tekijää: valtamediat lyttäsivät puolueen talous- ja yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä siinä missä ennenkin. Minua on jo kauan hämmästyttänyt, kuinka vassaripiireissä jaksetaan suhtautua valtamediaan puolustelevasti (kuvitteellista "valemediaa" vastaan), kun valtamedia toistuvasti mätkii sitä kuin vierasta sikaa. Vasemmistolaiselta kannalta kampanja näytti joka tapauksessa onnistuvan niin kuin se nykyiseltä perustalta voi. Lopputulos osoittaa kuitenkin epäonnistumista: vaikka vasemmistoliitto sai määrällisesti enemmän ääniä kuin missään vaaleissa sitten vuoden 2003 eduskuntavaalien, sen kannatusosuus oli (kohonneen äänestysprosentin myötä) alempi kuin 1) eduskuntavaaleissa 2007, 2) kuntavaaleissa 2017. Koko 2000-luvun ajan vasemmistoliiton kannatus on pysynyt alle 10 prosentissa, eikä haamuraja parista gallupista huolimatta nytkään edes häämötä, vaikka Sipilän hallituksen politiikan pitäisi loogisesti ajatellen olla suorastaan lietsonut kansaa oikeistoa vastaan. Itse Sipilän hallitus sai kyllä rökäletappion.

Toinen eduskuntavaaleissa selvästi epäonnistunut ryhmä oli vanhan eduskunnan ulkopuoliset puolueet. Ainoastaan varsinaiseksi puolueeksi jäsentymätön Liike Nyt sai läpi ehdokkaan – yhden. Tämä tulos poikkeaa melkoisen paljon siitä, miltä omasta kuplastani katsoen näytti. Ennen kaikkea feministiselle puolueelle ennusteltiin yleisesti ainakin yhtä paikkaa. Helsingin valtuustossa istuva Katju Aro sai kuitenkin vain reilut parituhatta ääntä ja koko puolue omassa vaalipiirissään alle yhden prosentin äänistä, mikä on kaiken lisäksi maan selvästi paras vaalitulos. Koko muussa Suomessa näet feministien kannatus oli 0,1–0,2 %. Toisin kuin sosiaalinen media(kupla) antaisi ymmärtää, puolueen kannatuksella ei Helsinkiä lukuun ottamatta ole toistaiseksi minkäänlaista perustaa. Mutta politiikan toista laitaa edustava, näyttävästi vaaleihin marssinut Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liike ei pärjännyt juuri kaksisemmin. Lapin vaalipiirin 0,7 % oli puolueen suurin vaalipiirikohtainen kannatus, ja itse Väyrynen sai ääniä nolosti vain hieman toista tuhatta. Tähtiliike oli vetänyt puoleensa joitakin "äärioikeistoon" leimautuneita vaikuttajia, mutta toisin kuin kauhistelu ns. antifasistisissa piireissä oli antanut ymmärtää, näillä ei selvästi ole laajempaa kannatusta (esimerkiksi MV-"lehden" päätoimittaja Ilja Janitskin sai vain 390 ääntä).

Aivan surkea oli kommunistien tulos: SKP ja KTP saivat yhteensä reilut 5 500 ääntä eli lähes 2 000 vähemmän kuin SKP yksin vuonna 2015, jolloin sen tulos oli laskua vuodesta 2011, jolloin kannatus oli romahtanut noin puoleen vuodesta 2007. Eikä SKP:llä silloinkaan ollut yhtään kansanedustajaa! Haluaisin vedota kommunistipiirien lähellä pyöriviin ihmisiin, etteivät he allekirjoittaisi enää näiden puolueiden kannattajakortteja: jos tarvittavaa viittätuhatta ei saada kokoon, kommunisteille väännetään lopultakin rautalangasta, ettei samalla meiningillä voi jatkaa. Itsenäisyyspuolueen laiha äänisaalis oli myös valitettavan ennalta-arvattava. Puolue menetti Antti Pesosen myötä määrätietoisen johtohahmon, ja sen niskassa on edelleen muisto hajaannuksensekaisesta hämmennyksestä Pesosen kuoleman jälkeen. Pirkanmaalla Ipun listoilla oli myös Kristallipuolueen väkeä; nämä pyrkivät kovasti oikeaksi puolueeksi, mutta minkäänlaista kannatuspohjaa ei heilläkään näy. Oikeastaan ainoa näyttävä valopilkku suurten puolueiden ulkopuolella tuli myös pienten puolueiden ulkopuolelta: brutaalilla "kusipäisyyttä vastaan" -kampanjalla julkisuuteen päässyt Markus Kuotesaho sai Oulun vaalipiirissä yli 4 000 ääntä. Koska hän oli yksin omalla listallaan, se ei tietenkään riittänyt läpimenoon, mutta hän sai silti 21. eniten ääniä koko vaalipiirissä.

* * * * * * * * * *

Ennen eduskuntavaaleja kävin lukuisina päivänä katselemassa kampanjointia Tampereen Keskustorin vaalimökeillä. On kiinnostavaa tarkastella vaalitulosta suhteessa omiin kokemuksiini vaalitorilla. Vihreiden ja vasemmistoliiton mökit olivat vierekkäin, ja niiden edustoilla näytti jatkuvasti riittävän kuhinaa. Vihreät saivat kyllä tamperelaisten äänistä 17,4 %, mutta vassarit vain 9,4 %. Perussuomalaisten mökillä oli myös aika selvästi havaittavaa vilskettä. Persujen kannatus jäi selvästi vihreiden alapuolelle, mutta ylitti vielä selkeämmin vasemmistoliiton kannatuksen. Suurimmaksi puolueeksi nousi Tampereellakin SDP (21,2 %); Keskustorilla demarit kyllä kiinnostivat, mutteivät mitenkään häikäisevästi. Kokoomuksen (20 %) mökki taas oli usein kiinni, ja meno sen edustalla oli muutenkin vaisumpaa kuin naapurissaan perussuomalaisilla. Voi olettaa, että kokoomus ja myös SDP vetoavat johonkin muuhun kansanosaan kuin siihen, joka pyörii Tampereen Keskustorilla. Stereotypisoiden ehdottaisin, että demarit paiskivat töitä ja painuvat suoraan koteihinsa, kun taas kokkarit tuskin malttavat jalkautua Audeistaan, Mersuistaan ja Bemareistaan huonosti pysäköitävään keskustaan. Vihreät ja vasemmistoliitto puolestaan vetoavat juuri siihen jengiin, joka pyörii ison kaupungin torilla. Jälkimmäiselle tämä asetelma ei mielestäni istu ollenkaan.

Oma vaalimökki oli myös keskustalla, kristillisdemokraateilla, Liike Nytillä, Seitsemän tähden liikkeellä, piraateilla ja SKP:llä sekä Suomen Kansa Ensin -ryhmällä ymmärtääkseni jaettuna kansalaispuolueen kanssa. Näiden lisäksi torin länsikulmalla partioi usein feministi tai pari. Ipulaisen kohtasin kerran tai pari, eläinoikeuspuoluelaista tai KTP:läistä en kertaakaan. Piraattien äänisaalis Tampereella ei ollut ihan surkea, mutta heidän vaalimökkinsä luona oli silmiinpistävän hiljaista. Tähtiliikkeen olisi voinut Keskustori-kokemukseni pohjalta luulla saavan piraatteja enemmän ääniä, joskaan ei paljon. Toisin kävi. SKE yritti aktiivisesti, mutta äänestäjiä sen kohkaus ei kiinnostanut – anarkistilähteiden mukaan 15. huhtikuuta puolueen kampanjoijat jopa ajettiin tiehensä joukkovoimalla. Toisena ääripäänä monessakin mielessä toimivat SKP:läiset kommunistit taas eivät edes yrittäneet. Minä olen heikäläisille tuttu henkilö, enkä välttämättä myönteisessä mielessä, joten minun jättämiseni noteeraamatta ei välttämättä kerro koko totuutta. Mutta tilannetta seuraillessani kommarit (toinen heistä Tiedonantajan päätoimittaja) ignorasivat myös yhden vanhemman ja yhden nuoremman pariskunnan, jotka selvästi yrittivät tulla juttelemaan. Erään tuttavani mukaan Tesomalla kommunistit olivat kieltäytyneet antamasta karkkejaan nuorisolaisille, koska näillä ei ole äänioikeutta. Tällaisella meiningillä ei todellakaan saada ääniä.

Paskat vaalit. Toivottavasti saamme silti ihan siedettävän hallituksen, joka tekee silppua vihatusta raippamallista ("aktiivimalli"), säätää perustulon, toimittaa USA- ja Nato-porukat sopimuksineen tuhannen hittuun ja ottaa ympäristö- ja terveysasiat tosissaan.

Lyhyt puheenvuoro kuntavaaleista

Kunnallisvaalien tulos oli aika pitkälti sellainen kuin odotettiin – paitsi vähän huonompi. Vasemmistoliitto sai pienen vaalivoiton, joka puolueen sisällä on otettu vastaan iloiten. Itse en yhdy tähän iloon, sillä puolueen kannatus on edelleen kannatuspotentiaaliin nähden järjettömän pieni. Vihreiden huomattava vaalivoitto ei ilahduta, sillä en pidä vihreitä hyvänä kakkospuolueena niin kuin pintapuolisesti ajatellaan vasemmistoliiton äänestäjien pitävän. En olisi ilahtunut edes SDP:n vaalivoitosta, ja nythän demarit kärsivät pienen mutta kirvelevän tappion – oppositiopuolueena.

Perussuomalaisten rökäletappio ei tullut yllätyksenä. Tosin viime kuntavaaleissa 2012 persut saivat ääniä vain 3,5 prosenttiyksikköä nykyistä enemmän, mutta sen jälkeen puolue on rakentanut paikallistasoista verkostoaan edelleen. Persujen kannatus ei kerta kaikkiaan ole vasemmistoliittoa kummempi, mikä oikeiston nyt täytyy tunnustaa. Mutta ymmärtääkö vasemmisto tunnustaa sitä? Perussuomalaisistahan maalattiin valtava piru seinälle 2010-luvun alussa, ja luultavasti hallituspaikasta johtuen sitä pirua maalataan edelleen. Itse joka tapauksessa tiesin alusta lähtien, että persukupla tulee puhkeamaan viimeistään puolueen ollessa hallituksessa. Nyt olisi ymmärrettävä, etteivät persut ole vasemmiston varsinainen vastustaja poliittisessa kentässä, vaan vastustajan nimi kuuluu: Kokoomus.

Kokoomus.

Vasemmalla on tosiaan haaskattu ihan turhaa energiaa perussuomalaisten vastustamiseen. Ymmärrän psykologisella tasolla, miksi juuri he ärsyttävät. Politiikan ei kuitenkaan pitäisi olla pelkkää psykologiaa, vaan ensisijaisesti yhteiskuntatiedettä. Persuja vastustettaessa kokoomus on saanut porskuttaa menemään ja keräsi nytkin viime kuntavaalien tavoin valtakunnallisesti suurimman ääniosuuden – hallituspuolueena. 2000-luvun vihatuimman hallituksen jäsenenä! Tämän ei pitäisi tulla kuuloonkaan. Vaalituloksesta riemuitseminen vasemmistossa hävettää jo tästäkin syystä. Suurimmaksi puolueeksi valittiin toimija, joka on ison rahan, ison bisneksen, isojen firmojen ja Elinkeinoelämän Keskusliiton oikea käsi politiikassa. Sekö on OK? Siksikö, ettei se (näennäisesti) lyttää ihmisoikeuksia niin kuin perussuomalaiset eikä henkilöi hallitusta niin kuin Juha Sipilä? Tiedättekö, arvoisat toverit, juuri näin on tarkoitus. Meitä huijataan ja hyväksikäytetään koko ajan, ja huijarina toimii sama tekijä, joka on viime kädessä hallituspolitiikan, edesmenneen persuilmiön ja vasemmistopolitiikan vesittymisen taustalla – tästä kokonaisuudesta kirjoitin radikaalein äänenpainoin jo tammikuussa 2015.

Pienpuolueista oleellisin sanottava kuuluu, että ne pysyivät pienpuolueina. On kuvaavaa, että valtuustopaikkojen valossa merkittävimmän läpimurron teki liberaalipuolue (ex-viskipuolue), jonka kannatusosuus oli vain 0,2 %. Piraatit saivat kaksi valtuutettua, mutta selvästi pienemmän kannatuksen kuin eduskuntavaaleissa 2015. Feministinen puolue sai yhden valtuustopaikan, ja koska tämä tapahtui Helsingissä, asia voi tuoda feministeille kosolti tarvittavaa näkyvyyttä. Hyvä niin. Kommunistit menettivät täydellisesti vanhan erityisasemansa pienpuolueiden joukossa. SKP yrittää olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta todellisuudessa sen aika on ohi. Radikaalivasemmistolla on nyt kiire koota rivinsä ja luoda yhtenäinen, uskottava vaihtoehto uusvasemmistolaisuudelle, jota vasemmistoliiton valtalinja edustaa. Se ei tapahdu minkään nykyisen tai entisen puolueen nimissä.

Vaalipaskaa 2

(Jatkoa ja näkökulman laajennusta edelliseen Vaalipaskaa 1 -bloggaukseeni.)

Varsinaista eduskuntavaalipäivää edeltävänä lauantaina 18.4.2015 olin Helsingissä TTIP:n (ja muiden feikki-vapaakauppasopimusten) vastaisessa mielenosoituksessa. Ihmisiä oli Thomas Wallgrenin epävirallisen laskutoimituksen mukaan 540 – huomattava osa heistä puolueväkeä (kommareita, vassareita, piraatteja, ipulaisia, pari demaria ja muutama vihreä), paljon kansalaisliikeaktiiveja, jonkin verran "tiedostavia kansalaisia", anarkistiblokkia ei ollenkaan. Poliisi oli silti varustautunut ratsuin ja paikoin myös mellakkavarustein. Tämä hämmensi, mutta suurimmat epäuskoiset huutonaurut saatiin Aleksanterinkadulla. Siellä poliisi oli täysissä mellakkavarusteissa saartanut Nordea-pankin pääkonttorin. Meiltä, kansalaisliikkeiden aktiiveilta, huolestuneilta kansalaisilta ja kansanedustajaehdokkailta! Kulkueesta kuului huutoja, kuten "näinkö ne meitä pelkäävät" ja "älkää suojelko pankkeja kansalta, vaan kansaa pankeilta".

Vaalituloksen paljastuttua on kieltämättä ollut mielessä, että jos suomalaiset ymmärtäisivät, millaisessa yhteiskunnassa elämme, he äänestäisivät aivan toisin. Pankkien sotilaallisen näköinen suojeleminen rauhanomaisilta mielenosoittajilta (myös Forexin edustalla oli poliisimiehitys!) on keskeinen yhteiskunnan kuva. Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä ei vuonna 2015 ole olemassa kansalaisten turvaamiseksi uhkatekijöiltä, vaan tiettyjen uhkatekijöiden suojaamiseksi kansalaisilta. Me olemme yhteiskunnan jäseniä, ja me annamme vaaleissa muodollisen hyväksyntämme järjestelmälle, joka puolustaa vaalien ulottumatonta valtaa meitä vastaan. Pankkiireja ei ole kukaan demokraattisesti valinnut. Pankkimme tosin itse valitsemme, mutta esimerkiksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Nalle Wahlroos jatkavat julkisia möläytyksiään, vaikka minä ja sadat muut vaihdammekin pankkia. Julkisuuden heille tarjoavat valtamediat, joiden toimituksia – saati rahoittajia – emme ole valinneet yhtään sen demokraattisemmin. Demokratia ei yllä myöskään poliisin nimityksiin tai toimintakäytäntöihin. Ison rahan ideologia sanelee pelisäännöt, emmekä useimmiten edes tiedä sitä.

Koska demokraattinen vaalijärjestelmä on yhä periaatteessa olemassa, on selvää, että yhteiskunnan perimmäiset vallanpitäjät pelkäävät sitä samoissa mitoissa kuin meitä 540:tä rauhanomaista mielenosoittajaa. Niinpä he tekevät kaikkensa, ettei valtaan pääsisi vääriä ihmisiä. Pienet puolueet on ulkoistettu käytännössä koko demokratian ulkopuolelle. Piraatit, itsenäisyyspuolue, kommunistit ynnä muut saavat vähän silmiinpistävän vastentahtoista julkisuutta Yleltä – rautalangasta kakkosluokkaan väännettyinä – eivätkä lainkaan kaupalliselta valtamedialta. Pienpuolueväen keskustelualoitteista vaietaan, heidän poliittisia hypoteesejaan pilkataan salaliittoteorioiksi ja heidän vaikuttamismahdollisuutensa leimataan etukäteen olemattomiksi. Ihmisten turhautuminen ilmanaikuisiin perinteisiin valtapuolueisiin ohjattiin perussuomalaisiin, joka oikeistopopulistisesta luonteestaan johtuen oli vallanpitäjille harmiton puolue. Sitä jopa käytettiin hyväksi: turhautuminen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kohdistua oikeistoon, suunnattiin vasemmiston (ja vihreiden) suuntaan. Silti persujen vuoden 2011 iso rytky, vai mikä se olikaan, saattoi olla vallanpitäjiltä pieni lipsahdus. Ison rahan valta on turvattu – sen sijaan että persuja suoraan vastustettaisiin – ujuttamalla turvallisia meemejä persujen sisään. Niinpä esimerkiksi Timo Soini on saatu kannattamaan Natoa. Persujen vastustus on jäänyt vihreiden ja vasemmiston asiaksi, minkä myötä loputkin persujen ymmärtäjistä ovat kääntäneet kohtalokkaasti selkänsä vasemmistolle.

Vaalien jälkeen on lisäksi tullut ilmi epäselvyyksiä ääntenlaskennassa. Julkisuuteen pääsi satakuntalaisen Osmo Häkkilän tapaus: KTP:n ehdokas äänesti itseään, mutta virallisten taulukoiden mukaan häntä ei kyseisellä paikkakunnalla äänestänyt kukaan. Kadonnutta ääntä ei löydetty edes hylätyistä äänistä. Yhden tapauksen esittäminen ainutkertaisena hämää, sillä vastaavista tapauksista on epävirallisesti raportoitu muualtakin. Kaikissa tapauksissa ovat kyseessä olleet pienten puolueiden äänet. Yksi nettikirjoittaja muistutti, että joskus "tarkastuslaskennassa on löytynyt pienelläkin paikkakunnalla yli 20 ääntä tyhjästä, kun kunnalliskerman napa on ollut putoamassa". Toisen some-kommentoijan, joka on ollut kerran vaalivirkailijana, mukaan "siinä ääntenlaskentakiireessä voi hyvin muutaman äänen pistää taskuun, jos haluaa". Aiemmin pikkupuolueiden äänten katoamisilmiöstä on vauhkonnut erityisesti Köyhien asialla -puolueen Terttu Savola, joka on hyvin laajalti leimattu hulluksi. Samaa leimaamista kohdistetaan myös vaihtoehtomedioihin ja -foorumeihin, jotka uskaltavat nostaa esiin tätä ilmeisen todellista ilmiötä. Ja vaikka kyse olisikin marginaalisesta ilmiöstä (edes tätä emme oikeasti tiedä), sen olemassaolo ja asiaan liittyvä vastavehkeily silti todistavat saman kuin Nordea-pankin väkivaltainen suojaaminen kansalaisaktiiveilta ja pienpuolueiden vaaliehdokkailta: meitä pelätään. (Onkin epäilty, että äänten katoamisesta voi olla vastuussa Tieto Oyj, jonka osakkeista osan omistaa USA:n rahaeliittiin kytkeytynyt Goldman Sachs.)

Miksi ihmiset eivät sisäistä tai edes tiedä, millainen yhteiskunta Suomi tänä päivänä on? Oleellista lienee uskottelu, ettei mikään ole missään vaiheessa ratkaisevasti muuttunut. Suomea markkinoidaan valtamediassa joka päivä samana Suomena, jossa elimme 1970–80-luvulla, paitsi kansainvälisempänä ja edistyneempänä. Media tehtailee silmänkääntötemppuja: julkinen poliittinen keskustelu pelkistetään maahanmuuttokeskusteluksi, homoliittokeskusteluksi, talouskasvukeskusteluksi, työllisyyskeskusteluksi, kulttuuripoliittiseksi keskusteluksi tai miksi hyvänsä muuksi, joka vie fokusta poispäin yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä. Kun jotain todella merkittävää ilmenee, se salataan tai sen yhteydet muihin ajankohtaisiin ilmiöihin kielletään. Sami Parkkosen vedenpitävä paljastus, että Suomi on virallisesti yritys, pidettiin täysin pimennossa. Vuonna 2010 tapahtunut hallitusohjelman tilaaminen amerikkalaiselta konsulttitoimistolta pääsi uutisiin, mutta olin melkein ainoa, joka selitti kansanedustajien tuolloista pakoa eduskunnasta edellisen ilmentämällä eduskunnan vallanpuutteella. Tällaiset asiat ovat periaatteessa perustuslain vastaisia – Nato-isäntämaasopimuksen tavoin – mihin ei tietenkään sallita yhtään viittausta valtamediassa. Tällä tavoin suomalainen yhteiskunta on hivutettu täysin erilaiseksi kuin se on ollut vielä oman ikäpolveni lapsuudessa, ja koska yhtä merkittävää vallankaappauspäivää on mahdotonta osoittaa (ei, Ipu, se ei ollut yksinomaan 1.1.1995), kansalle voidaan uskotella, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ja se menee uurnille ja äänestää typeryyksissään keskustaa, kokoomusta, perussuomalaisia, SDP:tä ja vihreitä.

Kolme pientä puoluetta

Maanantaina 1. joulukuuta olin Vihreän Puolueen vetämänä organisoidussa kapakkapolitiikka-tilaisuudessa ravintola Kaksissa Kasvoissa Tampereella. Illan aiheena oli pienpuolueiden esittäytyminen. Mukana olivat Piraattipuolue, Itsenäisyyspuolue ja Suomen työväenpuolue. En tiedä, onko esittäytymistilaisuudelle luvassa kakkososa vuoden 2015 puolella. SKP, KTP ja Köyhien asialla voisivat olla kiinnostavia tapauksia, joskaan viimemainitulla ei liene ehdokkaita Pirkanmaalla.

Tilaisuus alkoi piraattien Tiina Malisen puheenvuorolla, josta jäi sympaattinen vaikutelma. Piraattien vaatimukset kansalaisiin kohdistetun kontrollin ja päätöksentekoon liittyvän salailun lopettamisesta ovat erittäin valideja. Puolueen ongelmana on liiallinen leimautuminen nuoren kaupunkilaiseliitin virtuaaliseen puuhasteluun, samoin kuin mielipiteettömyys monissa poliittisissa avainasioissa kuten Nato-kysymyksessä. Ainakin yksilötasolla tuli myös vaikutelma, että väittämät median valheista ja vääristelystä saavat piraattien suunnalla väheksyntää. Kokonaisuutena jäi kuitenkin tunne, että Maliselle ja piraateille voi hyvinkin olla käyttöä Suomen politiikassa – paitsi poliittis-ideologiselta perustalta, myös kannatusperustalta.

Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen jatkoi toisenlaisella meiningillä. Sen enempää kiihkoilematta hän esitti laajamittaista kritiikkiä Suomen ja koko Länsi-Euroopan nykyistä poliittista, taloudellista ja tiedotuksellista järjestelmää kohtaan. Ipun "kansallisuusaatteen" Pesonen kytki enemmän Mahatma Gandhiin kuin stereotyyppiseen nationalismiin. Lisäksi hän tuntui pyrkivän kokoamaan yhteistä rintamaa Natoa, euroa ja Suomen EU-jäsenyyttä vastaan. Tosin Pesonen myönsi, että äänestäjäkunnalle voisi olla vaikeaa perustella yhteistyötä kommunismin ja sosialismin tahrittuja nimiä kantavien ryhmittymien kanssa. Itse en siis mahtuisi Ipun yhteistyökuvioon, eikä puolueen mielestäni välinearvoja itseisarvoina painottava poliittinen lähtökohtakaan innosta. On kuitenkin sanottava – huolimatta Pesosen artonybergmäisen jähmeästä habituksesta – että tämän tilaisuuden perusteella ipulaisilla svengaa. Paikalla oli useita puolueen jäseniä kuulijoina, ja kun he huusivat (!) itsenäisyyden todellisen merkityksen olevan vapaus ja ehdottivat koko puoluesysteemin hylkäämistä, tuntui siltä, että nyt Ipussa on imua. On valitettava tosiseikka, että kokemani perusteella esimerkiksi kommunisteilla ei tänä päivänä svengaa.

STP:n puheenjohtaja Juhani Tanski aloitti puheenvuoronsa ilmoittamalla, että hänen puolueensa ja Ipun ohjelmissa ei ole mitään mainittavaa eroa. Sen jälkeen seurasi sekava juttutuokio, jota häiritsi sekä Tanskin ja tamperelaisen STP-jäsenen Risto Koivulan keskinäinen höpötys asian vierestä että erään ipulaismiehen pitkä, enemmän Pesoselle kuin Tanskille suunnattu kyselyrupeama jälkimmäisen esittelyn ollessa vielä kesken. Joka tapauksessa tuntui, että siinä missä piraattien ja Ipun edustajat elivät ajassa, STP:n astuessa kehiin siirryttiin pienellä alkuviiveellä jonnekin entisaikaan, jossa oleellista on talvisodan taustat tai jonkun entisen professorin marxilaisuus. Esitystyylikin oli täysin erilainen – Malinen jutusteli puhekielisesti ja Pesonen vakavaan asiatyyliin, mutta molemmat malttoivat istua pöydän ääressä; sen sijaan Tanski nousi seisomaan, käveli seinustalle ja huojui levottomasti. Kolmesta kuullusta esityksestä tämä oli vähiten uskottava ja kiinnostusta herättävä, ja henkilötasollakaan STP:läiset eivät vakuuttaneet.

Niin ikävä kuin tämä onkin sanoa ääneen, kapakkapolitiikkailta paljasti, etten äänestäisi mitään näistä kolmesta puolueesta kevään 2015 eduskuntavaaleissa. Suomen työväenpuolueen äänestämistä harkitsin jo kunnallisvaaleissa 2012, mutta päädyin luotettavampaan SKP:hen; ihmeitä täytyy sattua, että STP:n kasvot vielä peseytyisivät mielessäni. (Yksi sellainen ihme olisi valtakunnalliset yhteislistat SKP:n ja KTP:n kanssa.) Sitä surullisempaa on, että poliittinen agenda on silti vakuuttavampi STP:llä kuin yhdelläkään eduskuntapuolueella. Vasemmistoliitto tietysti puhuu paljon hyvää asiaa, mutta sen agenda tapaa korruptoitua oikeistoon päin aina, kun laaditaan poliittisia yhteistyökuvioita. Myös Ipu ja Piraattipuolue peittoavat seitsemän kahdeksasta eduskuntapuolueesta jo kättelyssä. Itse en niitä äänestäisi, sillä olen sosialisti ja kommunisti. Näen silti piraateissa hyvän vaihtoehdon heille, joihin vetoaa sananvapauden, yksityisyydensuojan ja hallinnon läpinäkyvyyden aate – ja Itsenäisyyspuolueessa heille, joihin vetoaa valtiotasoinen irtautuminen ylikansallisen talous- ja rahaeliitin käskyvallasta. Muistetaan myös, että kaikki kolme puoluetta vastustavat selkeästi TTIP-sopimusta, jota nykyiset vallanpitäjämme ovat kokoomuksen johdolla ajamassa Suomeen ja Eurooppaan.

Pienpuolueet eivät edusta paratiisia, mutta sentään jotakin. Parhaimmillaan heissä on toimivaa muutosvoimaa.