Intersektionalismin kritiikki

Ei tulisi mieleenikään olla rasisti. Feminismiin minun on paljon helpompi samastua kuin miesasia-aatteeseen. Homofoobikko olen ollut enintään joskus teininä ja opiskeluajan alkuaikana, muka puolileikilläni, kun en vielä tuntenut sateenkaariväkeä enkä oikeasti sisäistänyt heidän olemassaoloaan. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vähätellä etnisen taustan, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen yhteyttä sortoon tai syrjintään nyky-yhteiskunnassa. Sen sijaan koen ihmisten, jotka perustavat aina käsityksensä syrjinnästä vain edellisten kaltaisiin kategorioihin, vähättelevän kaikkea muuta syrjintää, ja siksi tämä näkökulma on syytä tuoda esiin.

Intersektionaalisuus on 2010-luvun mahtisanoja. Esimerkiksi sanapari 'intersektionaalinen feminismi' tarkoittaa sitä, ettei takerruta ainoastaan naisten ja miesten väliseen epätasa-arvoon, vaan samaan kimppuun kuuluu monia muitakin tasa-arvo-ongelmia: heteroseksuaalien ja seksuaalivähemmistöjen, cis- ja transsukupuolisten, valkoisten ja ei-valkoisten, valtakielisten ja muunkielisten, kristittyjen ja ei-kristittyjen, porvarillisten ja työväenluokkaisten, vammaisten ja ei-vammaisten väliset eriarvoisuudet. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita muistaa. Ongelma on siinä, että mikä ei ole kategorisoitavissa, luokiteltavissa, jää intersektionaalisen tarkastelutavan ulkopuolelle. Ja toisin kuin intersektionalistit kuvittelevat, ulkopuolelle jää tuntuva osa syrjinnästä ja sorrosta.

Sana 'intersektionaalinen' tarkoittaa 'osastojen välinen', 'jaosten välinen', 'joukkueiden välinen' – tässä yhteydessä lähinnä 'osaryhmien välinen'. Teoriassa näitä osaryhmiä voidaan tietysti luoda loputtomiin, mutta siitä huolimatta on aina olemassa joku, joka ei mahdu karsinaan. Intersektionalisti (tarkoitan tässä nimenomaan intersektionalistia, en feministiä) on taipuvainen ajattelemaan, että jos jonkun ihmisen ongelma ei mahdu karsinaan, hänen ongelmaansa ei ole olemassa. Tämä on itsessään melkoinen ongelma: intersektionaalisen näkökulman ajatellaan laventavan perinteisen antirasismin tai feminismin kenttää, minkä se teoriassa tekeekin, mutta käytännössä se sementoi täysin eri mitoissa (kuin perinteinen antirasismi ja feminismi) virheellisen käsityksen, että syrjintää ja sortoa tapahtuu vain ryhmissä ja muunlaista syrjintää ei ole syytä huomioida tai ajatella.

Kaikkein paradoksaalisinta on, että intersektionalismi kantaa selvästi samaa aatteellis-filosofista perimää kuin intersektionalistien vastavoimat. Rasismihan perustuu juuri siihen, että jos ihminen on vääränvärinen, tai ehkä nykymaailmassa omaa väärän kulttuuritaustan, se kertoo jo hänestä sortoon ja syrjintään tarvittavan informaation. Hyvin usein samaan kimppuun kuuluu monia muita tekijöitä, esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, kieli ja uskonto. Suomalainen rasisti, joka on myös misogynisti, homofoobikko sekä muiden kuin suomenkielisten ja kristittyjen sortaja tai syrjijä, on periaatteessa omalla tavallaan "intersektionalisti". Intersektionaalinen antirasisti-feministi katsoo edellä mainittujen tekijöiden pohjalta tapahtuvan syrjinnän liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjinnänvastaisen näkökulmansa. "Intersektionaalinen" rasisti-misogynisti katsoo samojen tekijöiden liittyvän yhteen ja perustelevan hänen syrjivän näkökulmansa. Molemmissa tapauksissa muut näkökulmat on mitätöity ja poissuljettu.

Kuten rasismin, myös intersektionaalisen ajatustavan lähtököhta on me vastaan muut -asetelma. Sen keskiössä on leima, jonka etninen, sukupuolinen, seksuaalinen tai muu status lyö ihmiseen joustamattomasti. Intersektionalisti näkee kaikkialla etuoikeuksia, jotka ovat absoluuttisia; esimerkiksi valkoinen ihminen on yhteiskunnassamme aina etuoikeutettu, mies on aina etuoikeutettu, hetero on aina etuoikeutettu, cissukupuolinen on aina etuoikeutettu, suomenkielinen on aina etuoikeutettu, kristitty on aina etuoikeutettu ja porvarillisen yhteiskunta-aseman haltija on aina etuoikeutettu. Yksilön sijoittuminen joidenkin tekijöiden kohdalla etuoikeudettomalle puolelle voi heikentää hänen kokonaisasemaansa, mutta tämä ei poista tosiasiaa, että hänellä on etuoikeuksia. Näin ollen intersektionalistin mielestä valkoinen suomenkielinen kristitty heteromies, joka toimii yrittäjänä eikä oletettavasti ole vammainenkaan, on itsessään etuoikeutettu yhteiskunnan jäsen. Usein näin onkin. Intersektionalisti sivuuttaa tai kieltää sen mahdollisuuden, että samoilla ominaisuuksilla varustettu henkilö voisi olla sorrettu tai syrjitty, koska hänellä on aina etuoikeutensa.

Mitä intersektionalisti unohtaa? On mahdollista, että valkoinen suomenkielinen kristitty ei-vammainen yrittäjä-heteromies on esimerkiksi yksinäinen, masentunut, addiktoitunut, täysin ulkopuolinen kaikista yhteisöistä ja korviaan myöten veloissa. Hänen terveytensä voi olla riekaleina, hän voi asua syrjäisellä, taantuvalla paikkakunnalla ja olla lähtöisin rutiköyhästä työläis- tai agraarisuvusta vuonna 1918 punaisten puolella sotineine, vankileirillä kuolleine esi-isineen. Luonnollisesti nämäkin tekijät voisi sisällyttää intersektionaaliseen näkökulmaan, mutta on olemassa vieläkin vaikeammin määriteltävistä tekijöistä johtuvaa syrjintää ja sortoa, ja jossain vaiheessa intersektionalistille tulee raja vastaan. Hän ei esimerkiksi voi mennä sanomaan ihmiselle, jonka sukupuoli-identiteetti on täysin yksiselitteisesti mies, mutta jonka sosiaalinen ympäristö silti määrittää feminiiniksi ja samalla epäuskottavaksi, että "jos identifioidut sukupuolivähemmistöön, olemme sinunkin puolellasi". Intersektionaaliseen ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat eivät koskaan kerro koko totuutta ihmisestä, vaan enintään puolitotuuden – niin kuin rasistiseenkin ajatusmalliin sisältyvät möhkälemäiset kategoriat.

Intersektionalisti saattaa myös sivuuttaa, että valtaosa Suomen kaltaisen maan väestöstä on yhä valkoisia, heteroseksuaalisia, ei-vammaisia, suomenkielisiä, ainakin periaatteessa kristittyjä; näistä noin puolet on miehiä, ja hyvin monen yhteiskuntastatus on porvarillinen. Periaatteessa marginaaleja tukevassa aktivismissa ei tietenkään ole yhtään mitään vikaa. (Itse olen hyvinkin marginaalihenkinen ihminen – jo siksi, että koen varsin monella tavalla sijoittuvani marginaaliin, vaikka olisinkin jossain määrin valkoinen suomenkielinen ei-vammainen heteromies.) Ongelmia seuraa siitä, jos intersektionaalinen näkökulma halutaan sementoida määrittämään kaikkea feminismiä, kaikkea antirasismia, jopa kaikkea vasemmistoa ja oppositiota. Ikävä kyllä siitä seuraa, että ihmiset, jotka eivät millään mitalla koe itseään etuoikeutetuiksi (vaikka myöntäisivätkin yksittäisiä osatekijöitä), eivät koe heitä itseään syyllistävää näkökulmaa mitenkään houkuttelevaksi ja etääntyvät koko feminismistä, koko antirasismista, jopa koko vasemmistosta ja oppositiosta. Näin ollen intersektionalismin päästäminen määrittämään näin laajoja yhteiskunnallisia muutosvoimia on karkea virhe. Syrjinnän ja sorron vastaisen toiminnan täytyy nyt ja tulevaisuudessa, niin kuin ennenkin, lähteä ajatuksesta: joka ainoa ihminen ja elävä olento, joka on millään muotoa sorrettu tai syrjitty, on siitä vapautettava.

Jälkiviisautta mielenosoituksesta

Tämän kirjoitushetkellä on kulunut puolitoista viikkoa Helsingissä järjestetystä Joukkovoiman neljännestä suurmielenosoituksesta. Kuten kaikki edeltäjänsäkin, tapahtuma oli tunnelmaltaan erittäin hyvä ja keräsi suomalaiseksi mielenosoitukseksi suhteellisen paljon väkeä. Itseänihän ei kiinnosta minkäänlainen rähinöinti eikä yhteenotto poliisin tai oikeistoradikaalien kanssa, vaan sellainen mielenilmaus, josta jää toiveikkaan positiivinen jälkitunnelma. Siinä ominaisuudessa Joukkovoima on onnistunut aina.

"Paljon väkeä" on suhteellinen käsite. Kirjoitan tässä jonkinlaisen janan Joukkovoiman tapahtumille. Elokuussa 2015, kun nykyinen tappohallitus oli vasta aloittanut, kokoontui Helsinkiin tämän organisaation ensimmäiseen mielenosoitukseen vähintään 10 000 ihmistä. Sää suosi loistavasti ja järjestelyt olivat erinomaiset. Toista niin upeaa tapahtumaa en ole luultavasti kokenut. Mutta kyllä meininki oli mahtava myös toisessa mielenilmauksessa maaliskuussa 2016. Kevättalvella noin 8 000 ihmisen saaminen mukaan tarkoittaa jo sinänsä huimaa onnistumista. Toki silloin oli meneillään oikea mielenosoitusviikko, ja kokonaisuutena nämä tapahtumat saivat paljon (valta)mediajulkisuutta. Syyskuun alussa 2016 jouduimme marssimaan rankkasateessa. On ilmiselvää, että sää verotti osanottajamäärää (muitakin miinustekijöitä saattoi jo olla). Silti mielenosoittajia oli useita tuhansia, ja veden lotistessa helsinkiläiseen katuun koimme aika mukavaa yhteenkuuluvuutta. Nyt vuotta myöhemmin meitä oli noin 2 000. Säätä ei voi syyttää, sillä vaikkei Helsingissä paistanut, niin ei satanutkaan. Suurmielenosoituksesta voitiin yhä puhua, mutta käyrä on väistämättä laskussa.

Tämänvuotisen mielenilmauksen puheenvuoroissa kuultiin muistutus, ettei yksi mielenosoitus muuta yhtään mitään. Sen tähden meidän on lähdettävä kaduille aina uudestaan. Tästä olen samaa mieltä. Muistutus on myös tärkeä, koska vaikutusten vähyys on takuulla yksi keskeinen osallistujia verottava tekijä. Elokuun 2015 huikean mielenilmauksen päättyessä meillä oli hieman ihmettelevä tunnelma: eikö vallankumous tullutkaan? Maaliskuun 2016 mielenosoitusten jäljiltäkin otaksuttiin, ettei suomalainen yhteiskunta tai politiikka voi enää olla entisensä. Kolmas mielenosoitus antoi kylmää kyytiä: media ei huomioinut sitä nimeksikään. Mitä vittua me sitten teimme siellä kaatosateessa? Toki (kakkosmiekkaria lukuun ottamatta) poliisi ja valtamedia ovat aina vähätelleet osanottajamääriä. Syyskesään 2017 mennessä illuusiot olivat särkyneet; nyt jokainen on tietoinen siitä, ettei Suomi muuttunut mielenilmauksilla. "On lähdettävä aina uudestaan" ontuu kuitenkin periaatteena, jos suurmielenosoitusten väliin päästetään kokonainen vuosi. Ymmärrän, etteivät samat Joukkovoima-aktiivit jaksa tai ehdi puurtaa koko ajan uusien massatilaisuuksien kimpussa; mutta toisaalta miekkareiden harveneminen vain alleviivaa sitä asiaa, etteivät ne muuta yhtään mitään.

Oma lukunsa on mielenosoituksen asiasisältö. Kolmessa ensimmäisessä suurmielenilmauksessa otettiin väkevästi kantaa leikkauksia ja hyvinvointivaltion alasajoa vastaan. Samat teemat olivat hyvin esillä myös neljännessä, mutta usein kaikkein aktiivisimmalta kuulosti hallituksen jyrkkää pakolaispolitiikkaa vastustanut porukka. "Oikeus elää!" pätee aina huutona, mutta "rasismille ei" oli asian tärkeydestä huolimatta väärässä paikassa. Joukkovoiman aiemmat mielenilmaukset onnistuivat nimenomaan siinä, etteivät ne lukinneet itseään liberaalisti ajattelevien kantoihin. Tänään on tunnustettava, että olemme onnistuneet taannuttamaan itsemme osaksi antirasistista liikettä. Antirasismissa ei edelleen ole mitään vikaa, mutta iso osa potentiaalisista osallistujista elää täysin päinvastaisten signaalien ympäröiminä eikä siksi osaa vastaanottaa antirasistista viestiä osana porvarihallituksen kurjistamispolitiikan kritiikkiä. Minkäänlaista rasismia ei ole Joukkovoimassa suvaittu ennenkään, mutta alimpien yhteiskuntaluokkien ideologinen kahtiajako on tullut näkyvämmäksi ongelmaksi. Siihenkin otettiin onneksi kantaa tapahtuman puheenvuoroissa. Silti kaikki tämä saa minut muistelemaan kaihoisasti elokuuta -15, jolloin lauloimme Pitkälläsillalla ventovieraiden kanssa "Kenen joukoissa seisot". Tai maaliskuuta -16, jolloin sana sosialismi esiintyi mahtavan monessa kyltissä tai banderollissa.

Mielenosoituksen otsikosta "Sipilöinti seis" on jo ollut pientä vääntöä. Itse en tykännyt sitä, koska kuulin etukäteen ihmisten pitävän tapahtumaa "Sipilän vastaisena mielenosoituksena". Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että Juha Sipilä on minusta pelkkä sätkynukke ja sijaiskärsijä. Hänen vikansa on, ettei hän ymmärrä omaavansa pääministerin valtaoikeudet. Niinpä kokoomus ja elinkeinoelämä käyttävät häntä sumeilematta työrukkasenaan. Kulkueissa on myös huudettu "Soini, Orpo, Sipilä – emme alistu ikinä!". Rakastan tämän vakiohuudon asennetta. Täytyy silti aina muistaa, etteivät ongelmana ole nämä kolme kasvoa vaan se kasvoton valtakoneisto, joka heidän takanaan puuhailee mielin määrin Ison Rahan laskuun.

Kaikki tämä kritiikki ei kuitenkaan saa hälventää tosiasiaa, että Joukkovoima-organisaation voi edelleen sanoa järjestävän Suomen parhaat mielenosoitukset. Kulkueissa on elämää, menoa ja meininkiä, ja vaikka marssijoita olikin nyt vain parituhatta, näkijöitä oli valtavasti – se joukko muistaa kyllä näkemänsä ja kuulemansa pitkään. Se elämä, meno ja meininki ei tarkoita minkäänlaista rähinöintiä tai edes negatiivisuutta. Kun valtamedia kaksi päivää myöhemmin väänsi mielenosoittajia syyllistävät kohuotsikot Jyväskylän turvapaikanhakijoiden pakkopalautusten vastaisesta mielenilmauksesta, ei voinut olla tulematta mieleen: oikeistomedia oli valmistautunut hyökkäämään meitä vastaan, mutta olimme jälleen kerran kuin pienet enkelit eikä meissä ollut mitään negatiivista, mihin tarttua. Niinpä tilalle piti saada jokin toinen aktivistijuttu. Näin meidän on jatkettava myös tulevaisuudessa – pienin lisäyksin: 1) pidetään massamielenosoitusvirettä yllä tiheämmällä aikataululla, 2) ei henkilöidä yhteiskuntakritiikkiä, 3) ehdottomasti varotaan vastakkainasettelua "meidän" ja disinformoitujen köyhien & sorrettujen välillä.

Myytti syvistä riveistä

Syyskuussa 2016 Suomi vavahteli, kun uusnatsi oli tappanut 28-vuotiaan antifasistin Jimi Karttusen. Nopealla aikataululla järjestetty natsien ja rasismin vastainen mielenosoitus keräsi Helsingissä eri arvioiden mukaan 15 000–20 000 osallistujaa. Itse osoitin mieltäni Tampereella noin tuhannen samanmielisen seurassa, vaikka moni tamperelainen oli matkustanut Helsinkiin. Koska mielenilmauksia oli useissa muissakin suomalaiskaupungeissa, voimme arvioida 20 000 tai jopa 25 000 ihmisen osoittaneen mieltä rasismia ja natseja vastaan lauantaina 24. syyskuuta. Tämä on Suomen mittakaavassa todella paljon – mahdollisesti enemmän kuin kertaakaan tällä vuosikymmenellä.

Sosiaalinen media bongasi vikkelästi erään fasistisymppaajien vastamielenilmaukseen osallistuneen miehen kommentin, jonka mukaan "me hävittiin tämä": heikäläisiä oli ollut vain 15 henkilöä eli enintään tuhannesosa Narinkka- ja Senaatintoria kansoittaneesta antifasistisesta kansanjoukosta. Tampereen Tullintorilla stand up -koomikko puki asian sanoiksi näin: jos "vastamielenosoitus" on yhtä kuin kiitospaita-Pera, pilottitakki-Make ja pari kaveria, ei kyseessä ole mikään vastamielenosoitus vaan äänekkäät pussikaljat. Itse kehotin Twitterissä: "Rasistit, nyt on aika luovuttaa." Viimeistään tämän perusteella pitäisi olla aivan selvää, että aktiivisten kansalaisten moninkertainen, murskaavan ylivoimainen enemmistö vastustaa rasismia, uusnatseja ja poliittista väkivaltaa, ja passiivisempien kansalaisten mielipide-enemmistö myötäilee enemmän aktiivista enemmistöä kuin häviävän pientä vähemmistöä.

Mutta maltetaanpas hetkinen. Hämmennyksekseni on edelleen noussut esiin muutamia ääniä, joiden mukaan on olemassa jokin laajamittainen unohdettu kansa, jota fasismin vastustaminen ei miellytä ollenkaan. Näiden äänien mukaan antirasistien ja -fasistien tuhatkertainen osallistuminen rasisti- ja fasistimielisiin verrattuna ei kerro syvien rivien ajattelusta yhtään mitään – mieluummin jopa päinvastoin. Samat (itse asiassa vielä useammat) äänet ovat samastaneet myös Rajat kiinni -mielenosoitukset kansan syviin riveihin, vaikka niissä on todistetusti kierrätetty bussilla samoja muutamia kymmeniä aktivisteja. Kaikki tällaiset puhujat eivät ole oikeistolaisia propagandisteja, vaan satunnaisia sosiaalisen median käyttäjiä tai peräti toimittajia, jotka näyttävät vilpittömästi uskovan unohdetun kansan myyttiin.

Onko jossakin olemassa tällainen unohdettu kansa? Itse olen tähän aiheeseen liittyen kirjoitellut sekä poliittisluontoisesti (otsikolla Suomen kesän poliittista realismia, 2014) että epäpoliittisemmin (Syrjäsuomalainen sydän, 2016). Näiden tekstien ydinajatus on jotain sinnepäin, että nyky-Suomen kasvukeskusten ja valtaväylien ulkopuolelta löytyy paljon sellaista asuttua Suomea, josta nykysuomalaisella ei ole haisuakaan, mikäli hänen elämänsä sijoittuu noihin kasvukeskuksiin ja valtaväylien varsille. Tällainen syrjä-Suomi vieroksuu vihreitä ja myös vasemmistoliittoa, koska näiden ideat ovat urbaanisti liian vieraantuneita; niinpä suurin kannatus valuu keskustalle ja 2010-luvulla ajoittain myös perussuomalaisille, koska nämä puhuvat syrjäsuomalaisten ymmärtämää kieltä. Tietystä elitistisestä näkökulmasta jonkinlainen "unohdettu kansa" voi tosiaan olla olemassa. Maaseudun lisäksi syrjäytettyä väestöä voi olettaa löytyvän asutuskeskusten lähiöistä. Tiedämme, että lähiöbaarissa voi hyvinkin törmätä maahanmuuttokielteisiin tai rasistisiin äänenpainoihin. Tarkoittaako tämä siis, että kansan syvät rivit ovat ideologisesti lähempänä uusnatseja kuin natsien vastustajia? Tokkopa. Tätäkin kuviota olen jo aiemmin liipannut läheltä pohdiskellessani Suomen "mustia turkkilaisia". Voidaan myös miettiä, että sehän kansa vasta onkin unohdettua, jonka ääni ei kuulu edes lähiökapakan kantapöydässä.

Käsitys maaseudun tai lähiöiden syvistä riveistä rasistisina tai fasistimielisinä on itse asiassa elitistinen, aivan yhtä elitistinen kuin kuvitelmat maaseudun ja lähiöiden syrjäytetyn väestön ongelmattomasta myöntymisestä postmodernistisiin teknokraattisiin ideoihin ja ratkaisuihin. Jokaisen olisi syytä kurkottaa oman kuplansa ulkopuolelle, ei stereotyyppisen vastakuplan sisään, vaan kohtaamaan inhimillisesti sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten todellisuutta, mitä ei omaan kuplaan yksinkertaisesti näy. Hyvänä lisäsääntönä voidaan muis(tut)taa, että omasta normista poikkeaminen voi ensi alkuun korostua omassa näkökentässä ja luoda vaikutelmaa, että poikkeavia on isompi osuus kuin todellisuudessa. Jos maahanmuuttajien määrän kasvusta huolestunut valkoinen suomalainen hyppää keskustasta lähiöön suuntaavaan bussiin, hänelle saattaa ensin lipsahtaa "bussi on täynnä mamuja" -mielikuva, vaikka vitivalkoiset kantasuomalaiset olisivat matkustajien selkeä enemmistö. Samalla tavoin yksi vastaan horjuva känniääliö voi luoda vaikutelman, että tässä kylässä on paljon juoppoja – ja yksi pizzerian edustalla kuultu n-sanan käyttö illuusion, että tämän lähiön ihmiset ovat rasisteja.

Oma omituinen lukunsa on sekin, että moni fasismin ja rasismin vastustaja kuvittelee pikkunatseja ja julkirasisteja olevan joka paikassa. Ei heitä ole. Netissä korostetun aktiiviset, omaa poliittista muka-epäkorrektiuttaan märehtivät maahanmuuton vastustajat ovat koko ajan olleet pieni vähemmistö. Itse ymmärsin tämän viime syksynä (ts. 2015) udeltuani SPR:n kirpputorin työntekijöiltä, ovatko nämä saaneet kritiikkiä turvapaikanhakijoita auttavasta toiminnasta kritiikkiä. Asia oli kuulemma päinvastoin: kritiikin sijaan asiakkailta oli tullut kehuja ja kiitoksia. En millään ilveellä osaa mieltää Kontin tavanomaista asiakaskuntaa mukaan sellaisiin mielenosoituksiin, joihin olen itse osallistunut. Luulot kansan syvistä riveistä jotenkin fasistisina, ehkä natseja symppaavina, eivät ole mitään muuta kuin kauan jatkuneen tietoisen oikeistopropagandan seurausta – edustivatpa luulottelijat mitä poliittista kantaa hyvänsä. Sitä propagandaa ovat meille suoltaneet kaikki valtamediat, joukko poliitikkoja ja julkkiksia sekä viimeisin hallitus. On psykologisesti ymmärrettävää, että tällaisen paineen alla taustoiltaan moninaiset ihmiset alkavat tosissaan fantasioida joistakin kansan unohdetuista syvistä riveistä, jotka ovat rasisteja tai natseja ja valmiita hyökkäämään niin antifasistien kuin maahanmuuttajien kimppuun tai ainakin hyväksymään toisten hyökkäkset. Kun valhe toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuus. Myytti syvistä riveistä rasistisina tai fasistisina on pelkkä myytti, joka on murrettavissa; sitä ylläpitävät tahot, joilla olisi välineet myytin murtamiseen, mutta eivät tee sitä, koska ylläpitäminen on niille kannattavampaa. Meidän on siis murrettava tällainen humpuukimyytti ihan itse – ja aloitettava omasta itsestämme.

Sinänsä vasemmistolaista

Vuonna 2013 pidin ViPun Kapakkapolitiikka-tilaisuudessa luennon aiheesta Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous. Kirjoitin sen pohjalta blogitekstinkin – otsikkona Kenen joukoissa luulet seisovasi. Yksi keskeisimpiä teesejä molemmissa oli, että termi "vasemmisto" tarkoittaa eri asioita vanhalle vasemmistolle ja 1960-luvulla syntyneelle uusvasemmistolle. Jälkimmäinen ei sisällytä siihen pelkkää sosialistista liikettä tai työväenliikettä, vaan myös esimerkiksi rauhanliike, ihmisoikeusliike ja ympäristöliike ovat sinänsä vasemmistoa. Tämä tietysti kertoo paljon yhteiskunnasta, jossa uudelleenmäärittely on tapahtunut. Jos koko poliittinen ja aatteellinen elämä on pahasti oikealle kallellaan, alkavat humanismia ja jopa klassista liberalismia edustavat näkemykset assosioitua johonkin epäilyttävään radikaalivähemmistöön, jollainen tietysti löytyy vasemmalta.

2010-luvun puolivälin Suomi on jo niin äärioikealla, että rauhanliikkeen, ihmisoikeusliikkeen ja ympäristöliikkeen yhdistyminen sinänsä vasemmistolaisuuteen on vasta alkua. Vielä kymmenen vuotta sitten oli ilmiselvää, että fasismin ja rasismin nousua ei tuettu millään julkisen ja virallisen politiikan saralla, mutta nykyisin fasismin ja rasismin vastustus leimautuu vasemmistolaiseksi jo kättelyssä. Tilanne alkaa muistuttaa – yllätys yllätys – USA:ta, jossa legendaarinen elokuvaohjaaja ja aktiivinen antifasisti Charlie Chaplin leimattiin kommunisteja symppaavaksi vasemmistolaiseksi, ja sellaiseltahan oli tietysti evättävä maahanpaluulupa Yhdysvaltoihin vuonna 1952. Vainotun juutalaistytön Anne Frankin kirjoittama yhtä lailla legendaarinen Nuoren tytön päiväkirja on myös ollut kiellettyjen kirjojen listalla monissa USA:n osavaltioissa 1980-luvulla. Oikeistolaisen valtion kansalaisille ei saa antaa epäilyttäviä fasisminvastaisia vaikutteita, jotka ovat varmasti vasemmistolaisia.

Journalismi, ainakin tutkiva journalismi, on myös mahdollista nähdä vasemmistolaisena jo sinänsä. Jos talouden, politiikan tai edes kulttuurin toimittaja 1) oikeasti perehtyy asiaansa, 2) eikä määrittele agendaansa jo etukäteen, hän päätyy väistämättä näkökohtiin, jotka ovat elinkeinoelämää, hallitusta ja/tai rasistiliikettä kohtaan kriittisiä. Kaikkien näiden valta ja toiminta perustuu propagandaan, joka on täysin virheellistä tai valheellista. Koska valtamediat ovat elinkeinoelämän omistuksessa tai agendaltaan oikeistolaisia, journalismi kitketään ja hävitetään niistä vuosi vuodelta täydellisemmin. Toimittajan työstä on valtaosin tullut 1) kritiikitöntä kopioimista ja kääntämistä median johtoportaan valitessa juttujen (heidän kannaltaan "luotettavat") lähteet, 2) pakkomielteistä pysyttäytymistä täysin tyhjä(n)päi(väi)sissä hömppäaiheissa, joista ei saa mitenkään väännetyksi oikeistokritiikkiä. Lopputuloksesta tyhmä kansa tietysti päättelee, ettei Suomessa tai maailmassa taaskaan ole mitään kirjoittamisen tai uutisoimisen arvoista. Todellisuudessa sellaista on koko ajan, mutta valtamedia pitää asioista visusti turpansa tukossa – ja homman älyttömänä huipennuksena tyhmälistölle tarjoillaan vaihtoehdoksi MV-"lehden" nimellä silkkaa valhemediaa.

Oikeistohallitus on heiluttanut saksiaan erityisen näkyvästi koulutuksen suunnalla. Tästä voi tietysti tehdä johtopäätöksen, että koulutus on jo sinänsä vasemmistolaista. Osittain syy on sama kuin journalismin yhteydessä: mitä enemmän ihminen kasvaa tietämään ja ymmärtämään, sitä enemmän hänellä on välineitä kritisoida oikeistolaisuutta. Toiseksi oikeiston mielestä julkinen koulutus on tarpeetonta: firmat hoitakoon ja yksilöt harrastakoon – ensimmäinen sosiaalistaa koulutettavan osaksi bisnestä, jälkimmäinen pysyy toistaiseksi merkityksettömänä puuhasteluna. Erityisen kipeästi hallituksen koulutusleikkaukset kohtelevat yliopistoja, jotka sekä konservatiivinen persuoikeisto että uusliberaali Matti-Apus-oikeisto ovat julistaneet vasemmistolaisiksi ajatushautomoiksi jo aikoja sitten. Tästä voidaan jälleen tehdä uusi johtopäätös: tiede on jo sinänsä vasemmistolaista – etenkin, kun pitkään oikeistolaisten linnakkeena toiminut taloustiedekin alkaa yhä useammin olla oikeistopolitiikan kanssa ristiriidassa (missä yhteydessä talouskasvun maksimointiin ja kapitalismin aukkojen tilkitsemiseen pyrkivä keynesiläisyys on värittynyt hämmentävän vasemmistolaiseksi). Tästä on puolestaan jo tehty epämiellyttävä jatkopäätelmä: mikäli vasemmisto ja tiede ovat kimpassa, tiedekritiikin on oltava oikeistolaista. Esimerkiksi vaihtoehtoisten hoitomuotojen hyväksyntä on alettu samastaa äärioikeistoon, mitä pahempaa asialle tuskin olisi voinut tapahtua.

Taide ja kulttuurihan ne vasta sinänsä vasemmistolaisia ovatkin. Uusliberalistinen kokoomusoikeisto hyväksyy vain sellaisen taiteen, joka menee kaupaksi. Konservatiivinen persuoikeisto puolestaan hyväksyy lähinnä 1950-lukulaisittain "tervehenkisiä" isänmaallisia, kristillisiä tai kansanomaisia käsityksiä vaalivan taiteen. Näin ollen kaikki taide, joka tehdään taiteen nimissä – kulttuuri- ja yhteiskuntakriittisestä taiteesta puhumattakaan – värittyy jotensakin vasemmistolaiseksi. Kulttuuritapahtumat, jotka pyörivät ja pyörittävät ison yksityisen rahan voimalla, kelpaavat kyllä kokoomusoikeistolle, samoin kuin Suomi-, Jeesus- ja perinnehenkiset tapahtumat perseoikeistolle. Hengeltään kriittisten tapahtumien on turha kerjätä tukipennosia, ja oikeistomedia pitää huolen, ettei voittoa tekemättömistä tapahtumista tiedetä toreilla ja tuvissa yhtään mitään. Rahalle pyllistäminen on luonnollisesti vasemmistolaista jo sinänsä.

Tammikuuta 2016 ilahduttavasti värittänyt klovniryhmä Loldiers of Odin on julistanut tämän kirjoituspäivän (29.1.) yleiseksi "pelleperjantaiksi". Niinpä kirjoitelman lopuksi on syytä palata antirasistiseen teemaan ja tehdä häkellyttävä huomio: jopa klovnit ja pellet ovat nykynäkökulman mukaan sinänsä vasemmistolaisia! Ylen Aamu-TV:n haastattelijat penäsivät Loldierseilta vastausta kysymykseen, ovatko he "vasemmistoanarkisteja". Kun nämä kysyivät, mitä on vasemmistoanarkismi, typerä toimittaja sanoi ensimmäisenä näiden olevan vegaaneja. Tästä voimme johtaa vielä yhden johtopäätöksen: veganismi, kasvissyönti ja lihattomuus ovat nekin jo sinänsä vasemmistolaisia asioita. Mitä Loldiersiin vielä tulee, voimme miettiä, pystyisimmekö katsomaan tämänvuotista Sirkus Finlandia -kiertuetta ilman assosiaatiota rasisminvastaisiin klovneihin. Jäämme odottamaan sitä hetkeä, kun oikeisto julistaa tai osoittaa sirkukset, tivolit, pelihallit, pelikortit ja postikortit jo sinänsä vasemmistolaisiksi asioiksi.

Vittu, mitä paskaa

Tämän syyskauden aikana silmiimme on sattunut todella rumia kotimaan uutisia. Rasistit (virallisesti "maahanmuuttokriittiset", mikä termi on paljastunut todella naurettavaksi) ovat heitelleet kiviä ja jopa polttopullon kohti pakolaisia ja heidän suomalaisia auttajiaan. Pakolaisten vastaanottokeskuksia on yritetty tuhota. Rasistit ovat järjestäneet lukuisia pakolaisvastaisia mielenosoituksia, mm. järjestivät bussikyydin etelästä Tornion raja-asemalle. On myös herätetty henkiin rasistisia ja fasistisia järjestötunnuksia: Ku Klux Klan, lapuanliike ja Combat 18.

Rasisteilla on ollut tapana perustella maahanmuuttovastaisuuttaan vetoamalla terrorismin uhkaan. "ISIS soluttautuu länsimaihin turvapaikanhakijoiden mukana." Ei vaadi suurta nerokkuutta ymmärtää, että rasistiliikkeen voimistumisen myötä meille Suomeen on saatu terroristeja ihan omasta takaa. "Rasis" tekee samoja tekoja, joiden rantautumisen tänne se mukamas haluaa estää. On myös hyvin yleinen kokemus, että maahanmuuttajat eivät useimpia suomalaisia pelota, mutta jos paikalle sattuu joukko kiiluvasilmäisiä nahkapäisiä "isäm maam ystäviä", niin johan syntyy salavihkaista liikettä poispäin. Rasistit ovat Suomen "islamisteja".

Samaan aikaan rasistit ovat kuitenkin osoittautuneet myös täysin naurettaviksi, suunnilleen yhtä pateettisiksi kuin 1990-luvun saatananpalvojat. Lahden pelottava KKK-mielenosoittaja paljastui 19-vuotiaaksi pojanklopiksi. Rasistien mielenosoitukset ovat jääneet reilusti pienemmiksi kuin niiden vastareaktiona syntyneet antirasistiset mielenosoitukset. Tampereella rasisteja oli enintään 50 – meitä antirasisteja vähintään 300. Lisäksi rasistien mielenilmauksissa on kierrätetty sekä samoja osanottajia että samoja banderolleja. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun näkee samat pallinaamat sekä Helsingin, Salon, Turun että Lahden mielenosoituskuvissa. Antirasistiset mielenilmaukset ovat olleet täysin paikallisia. Kaiken huipuksi sekä Lahdesta että Torniosta uutisoitiin, että lukuisat rasistimielenosoittajat olivat kännissä. Onko mitään säälittävämpää kuin "isäm maam ystävä", jonka poliisi ohjaa ulos mielenosoituksesta humalatilan tähden?

Rasistiaktivistit ovat siis a) terroristeja ja b) kiihkoilijoita, mutta myös 1) harvalukuinen vähemmistö, 2) todella epäuskottavia ja 3) ihan naurettavia. Tässä ei sinänsä ole suurta ongelmaa – kyllä suomalaisten enemmistö osaisi tehdä sellaisista pelleistä silppua. Nyt astuu kuitenkin kuvaan se varsinainen iso ongelma. Valtamedia nimittäin antaa toistuvasti enemmän palstatilaa rasistiselle vähemmistölle kuin antirasistiselle enemmistölle, kaiuttaa edellisen näkemyksiä ja samastaa ne täysin katteettomasti kansan syviin riveihin, ja mikä pahinta: esittelee rasistien hyökkäykset "ääriliikkeiden välisinä selkkauksina". Jos siis rasistit heittelevät kivillä maahanmuuttajia, valtamedian mukaan kyseessä on tasapuolinen "nujakka". Jos rasisti säntää päätä pahkaa antirasistien kimppuun ja nämä laittavat hänet aisoihin itsepuolustuksena, saamme lukea lehdistä "anarkistien hakanneen maahanmuuttokriitikon". Voimme olla varmoja, että jos rasistit aloittaisivat sisällissodan, valtamedia taiteilisi syyn joko antirasistien tai tasapuolisesti molempien niskoille. Tämä on lievästi sanoen huolestuttavaa. Varsin huolestuttavaa on sekin, jos lapsiperheet, hymyilevät hippitytöt ja muut antirasististen mielenilmausten vakioainekset leimataan osaksi ääriliikettä.

Kaikessa tässä on jotain perin tuttua. Elokuun 22. päivänä osallistuimme Joukkovoiman suurmielenosoitukseen Helsingissä. Kysymys oli hallituksen ajamasta leikkaus- ja kurjistamispolitiikasta. Silloinkin päällemme heiteltiin samoja marginaali- ja ääriliikeleimoja, vaikka kyseessä oli suurin "liikkuva" mielenilmaus Suomessa vuosikymmeniin. Yhdeksän poliisia vastaan hangoitellutta henkilöä, joiden osanotto varsinaiseen tapahtumaan oli kyseenalaista, kiinnosti valtamediaa paljon enemmän kuin meidän vähintään 10 000 osallistujan positiivisen radikaali meininki ja sanoma. Mikä yhdistää Joukkovoiman mielenilmausta ja antirasistisia mielenosoituksia? Me. Keitä me olemme? Joukko leimallisesti vasemmistolaisia ihmisiä. Valtamedian lamaannuttavassa vääristelyssä on siis kysymys järjestelmällisestä vasemmistovastaisesta toiminnasta. Jopa rasistinen radikaalioikeisto kelpaa keppihevoseksi (sen lisäksi, että pakolaiskysymys kelpaa hajota ja hallitse -politiikan keppihevoseksi), sillä kapitalistit tietävät, että ainoa todellinen uhka heille tulee vasemmalta. Paitsi, että suurkapitalistit omistavat kaikki suuret mediatalot ja Ylen johdossakin on kokoomuslainen (sen lisäksi, että valtiollinen media kaiuttaa aina ensisijaisesti poliittisten vallanpitäjien ääntä), on myös selkeästi tutkittu, että 50 % Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta.

Valtamedian puolueellisuus voisi olla perin selkeä ja yksiselitteinen tosiasia. Ikävä kyllä rasistiklikki ja valtamedia tekevät koko ajan yhteistyötä sen hämärtämiseksi. Rasisteillahan on oma MV-"lehti", joka julkaisee goebbelsilaisittain häpeilemättömän valheellista propagandaa – jota rasistit sitten levittävät sosiaalisessa mediassa. Koska valtamedia ei ymmärrettävästi (mm. siksi, että MV varastaa valtamediajuttuja ilman oikeuksia) julkaise useimpia MV:n tölväyksiä, rasistit julistavat, että valtamedia on valheellinen ja puolueellinen. Minunlaiseni valtamediakriitikon silmät ovat selällään negatiivisesta ällistyksestä: vihdoinkin Suomessa on ihmisryhmä, joka levittää aktiivisesti näkemystä valtamediasta puolueellisena ja valheellisena kokonaisuutena, mutta mitä vittua? Asia onkin ylösalaisin. Brutaalioikeistolaista valtamediaa väitetään pokkana punavihreäksi ja sen kriitikot ovat niitä, joita valtamedia perusteettomasti hyysää. Ei jumalauta. Valtamedia on tietysti tarttunut syöttiin ja levittänyt sanomaa rasistien valtamediakritiikistä niin korosteisesti, että jos eläisimme Agatha Christien dekkarissa, päähenkilö olisi oivaltanut asiassa olevan jotain mätää. Minun ja muun radikaalivasemmiston valtamediakritiikistä se ei ole hiiskunut sanaakaan. Tahallista valehtelua on myös väite viime vuonna Venäjää puolustaneiden nettikirjoittajien siirtymisestä tänä vuonna maahanmuuttoa vastustavaan leiriin. Valtamedia tekee kaikkensa hämärtääkseen sen totuuden, että vasemmalla nähdään, tiedetään ja tunnetaan koko "Matrix" eikä vain pieniä, helposti hyväksikäytettäviä osia siitä.

Vittu, mitä paskaa!