Kuten kaikki tietävät, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvalloissa vastaavaa postia hoiteleva Donald Trump tapasivat 16. heinäkuuta 2018 Helsingissä. Keskustelin asiasta kahden ystäväni kanssa noin viikon sisällä ennen tapaamista. Heistä ensimmäinen asuu keskikokoisessa kaupungissa eikä omaa yhteyksiä stereotyyppisiin mustavihertäviin kaupunkilaispiireihin. Hänen mukaansa presidenttien kohtaaminen oli oikein hyvä asia, sillä "mieluummin se kuin kolmas maailmansota". Toinen ystäväni asuu ja työskentelee pääkaupunkiseudulla, ja hän on usein esimerkiksi minua paremmin perillä kulloinkin vaikuttavista sosiokulttuurisista suuntauksista (oma kokemukseni rajoittuu usein Twitteriin ja Tampereen underground-piireihin). Tämä ystävä suhtautui tapahtumaan nihkeästi, koska "niiden kahden ei pitäisi päästä liikaa kaveeraamaan". Pidemmälle samalla linjalla eteni oikeistoliberaali mediaällökki Tuomas Enbuske, joka vertasi Putinin ja Trumpin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin kokoukseen vuonna 1939.
Enbusken mauton tölväisy osoitti ankkamaisen vaakkuvan luonteensa jo Trumpin möläyttäessä tavanomaiseen tyyliinsä Helsingin mediatilaisuudessa, että "USA:n suhteet Venäjään olivat erittäin huonot vielä neljä tuntia sitten". Tämä kyseenalaisti vahvasti myös salaliittoteorian, jonka pohjalta jotkin presidenttien tapaamista kritisoivan mielenosoituksen kyltit ja banderollit oli laadittu: että Putin auttoi "kaverinsa" Trumpin valtaan Yhdysvalloissa. (On tyypillistä, että samat kriitikot ovat ensimmäisenä heiluttamassa salaliittoteoria-leimakirvestä, jos puhutaan vaikkapa Bilderberg-kokouksista.) Toki Putin myönsi auliisti halunneensa Trumpin voittavan vuoden 2016 presidentinvaalit. Tätä ei Suomessa laajemmin ymmärretä, sillä valtamedia on tykännyt vaieta Hillary Clintonin militantista russofobiasta. Kuka hyvänsä täysipäinen ihminen olisi Putinin asemassa ymmärtänyt, että ensiarvoisen tärkeää on välttää sota (mahdollisesti jopa ydinsota).
Edelleen, Donald Trump on jatkanut uhoamistaan Iranin suuntaan. Tästä on helppo tehdä johtopäätös, ettei maailmaa muuteta Helsingin tapaamisen kaltaisilla tilaisuuksilla. Liiankin helppoa. Täytyy muistaa, että Venäjän ja Kiinan johtajat ovat lähes ainoita ihmisiä, jotka pystyvät taltuttamaan USA:n presidentin sodanlietsonnan. Omasta maasta näitä taltuttajia ei ainakaan löydy, sillä niin republikaanien kuin toistaiseksi myös demokraattien johtoportaat kannattavat ideaa USA:sta jatkuvasti sotaa käyvänä maailmanpoliisina. Ehkä suhteet Iraniin korjautuisivat parhaiten tarjoamalla tilaisuus neuvotteluihin, joihin osallistuvat USA:n, Venäjän ja Iranin johtajat. Trump on typerä pullistelija, muttei entisenä tv-tähtenä voine vastustaa kiusausta näytellä suurta valtiomiestä.
Vuosikymmeniä rauhanasiaa priorisoineena ihmisenä voin siis todeta, että Helsingin tapaamisessa näyttäytyi pyrkimys hyvään. Kaikki asiaan osallistuneet - isäntiä ja mediaa myöten - ovat pahasti korruptoituneita, mutta näimme sentään pieniä viitteitä samaan suuntaan, mitä ETYK ynnä muut edustivat liennytyksen sävyttämällä 1970-luvulla. Siksi mieltäni synkistää nähdä, kuinka syvällä metsässä ovat lukuisat mustavihertävät liberaalit, jotka nykyisessä poliittisessa alennustilassa alentuvat kutsumaan itseään "vasemmistolaisiksi". Koska sekä Trump että Putin ilmiselvästi polkevat ihmisoikeuksia, he eivät olleet tervetulleita Suomeen; koska salaliittoteorian mukaan Trump ja Putin kaveeraavat, heidän ei toivottu ylipäänsä tapaavan. Ja salaliittoteorioita levittää ystävämme valtamedia, jonka itsevaltainen edustaja Helsingin Sanomat sijoitti kuvottavan pöyhkeän "welcome to the land of free press" -kampanjansa sisääntuloreitin varsille. Tietysti kampanjaa ylistivät ja siihen yhtyivät edellä mainitut libbis-aktivistit - toisin sanoen juuri ne kansalaisyhteiskunnan toimijat, joiden toivoisi ensimmäisinä kritisoivan valtamediaa ja suomalaisen median tilaa. Anna mun hitto kaikki kestää.
Uskon vakaasti, että Putinin ja Trumpin tapaamisen kaltaiset tekijät osoittavat, missä "vasemmistolaisiksi" tai "punavihreiksi" identifioituvien piirien sisäinen jakolinja kulkee tulevaisuudessa. On kiinnostavaa, kuinka Suomen kommunistisen puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja Yrjö Hakanen (yksi niistä harvoista kommunisteista, joilla on oikeasti ollut kannatusta Suomessa 2000-luvulla) kirjoitti tapahtumasta neutraalin positiiviseksi mieltämäni kannanoton, kun useat nuorkommunistit ovat yhtyneet pula-ajan vasemmiston yksisilmäiseen kritiikkiin. Silminnäkijöiden mukaan "Helsinki Calling" -mielenosoitus keräsi (yllättäen!) vähemmän osanottajia kuin pienin neljästä Joukkovoima-mielenosoituksista (2015-17) ja ehkä reilun kymmenesosan ensimmäisen Joukkovoiman mahtavista massoista. (Toki myös mielenosoituksen organisointi oli tragikoomisesti sössitty.) Suomalaisjoukkojen enemmistö yksinkertaisesti ymmärtää, mistä on kysymys, eräiden toisten ollessa dramaattisesti kujalla. Tälle enemmistölle pitäisi myös tulevaisuuden vasemmiston rakentaa näkemyksensä. Mieluummin se kuin kolmas maailmansota.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vladimir Putin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vladimir Putin. Näytä kaikki tekstit
maanantai 23. heinäkuuta 2018
maanantai 15. syyskuuta 2014
Putinofobiaa
Viime aikojen poliittista valtavirtadiskurssia on määrittänyt kammo tai kauhu, jota laajat kansanryhmät tuntevat erästä suurvaltajohtajaa kohtaan. Ilmiö on niin yleinen ja näkyvä, ettei ole syytä puhua enää "Putin-fobiasta" – on parempi ottaa käyttöön kliininen termi putinofobia. Ihmiset siis tuntevat sairaalloista pelkoa Vladimir Putinia kohtaan, ja kuten yleensäkin fobiatapauksissa, pohjimmiltaan pelko on perusteetonta ja ihmiset kanavoivat sen kohteeseen tiedostamattaan aivan muita pelkoja. Esimerkiksi lännen tunkeutuminen Suomeen Nato-yhteistyön muodossa saattaa pelottaa, mutta putinofobisen median vääristämä kuva maailmanpolitiikasta voi kääntää pelon kohteen lännestä itään. Samoin suomalaisen yhteiskunnan muuttuminen kovemmaksi, epäoikeudenmukaiseksi, epädemokraattiseksi ja arvoiltaan oikeistolaiseksi herättää täysin ymmärrettävää kauhua, mutta koska valtavirta pitää sellaista kauhua asiattomana, fobia etsiytyy uuteen kohteeseen ja sellaiseksi päätyy paremmin hyväksytty kohde eli Putin. Useissa tapauksissa jopa henkilökohtaiset pelot esimerkiksi joutumisesta hylätyksi ja kiusatuksi saattavat kanavoitua "helppoon" kohteeseen, jonka kammoaminen on sosiaalisista syistä vähemmän kuluttavaa. Tiedän, mistä kirjoitan, sillä viime vuosikymmenellä olin monet kerrat valmis syyttämään ihmissuhdeongelmistani George W. Bushia.
Vladimir Putinista on nyt tehty 2010-luvun Bush. Tosin putinofoobikkoa tämä varsin epäoikeudenmukainen määrittely ei tyydytä. Hänelle Putin näet vertautuu Adolf Hitleriin. "Putler" lähentelee jo salonkikelpoista pilkkanimeä. Itänaapurin johtajaa nimitellään avoimesti hulluksi, vaikka moni uskottava artikkeli perustelee hyvin, kuinka tämä on ansaitsematon leima. Häntä pidetään myös diktaattorina, koska hän ei ole luopunut vallasta niin kuin Venäjän laki länsimaisin silmin periaatteessa vaatii ja myös Venäjän vaalit näyttävät olevan vääristelyä pullollaan. Lisäksi Putinista esitetään väittämiä, jotka uskotaan, koska ne on sanottu meidän omassa valtamediassamme. Koska häntä pelätään ja vihataan, ei aina haluta tai osata huomioida, ettei väittämillä ole todellisuuspohjaa. Esimerkiksi Suomessa paljon levitetyn brittiartikkelin, jossa Putinin väitettiin suunnittelevan Baltian ja Suomen valtaamista, haastattelema neuvonantaja oli saanut Putinilta yhdeksän vuotta sitten potkut. Millaista kuvaa voisi olettaa ihmisen hänen asemassaan levittävän? Neutraalia?
Putin-antimyytin kasautumisessa on oleellista, että valhe perustuu valheeseen, perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin ja niin edelleen. Esimerkiksi hänen väittämisessään "januksenkasvoiseksi" on totta toinen puoli: Putin on, toisin kuin Ukrainan Poroshenko tai USA:n Obama, jatkuvasti vaatinut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin. Se, että hän samaan aikaan aseistaa ja rahoittaa Itä-Ukrainan separatisteja ja lähettää omia joukkojaan Ukrainan puolelle sotimaan, on tietysti ristiriidassa rauhan vaatimuksen kanssa; se, että hän röyhkeästi väittää edellisen olevan puppua, on ristiriidassa totuuden vaatimuksen kanssa. Näiden ristiriitojen olemassaolo on kuitenkin lännen totuus ja pohjautuu täysin siihen putinofobiseen uskoon, että länsimedia on uskottavampi lähde kuin itämedia ja länsipäättäjät luotettavampia kuin itäpäättäjä(t*). Entä jos Putin kaikesta huolimatta puhuu totta? Onko meillä oikeutusta syyttää ja haukkua häntä, jos separatistien aseet eivät olekaan peräisin suoraan Venäjän hallinnolta ja jos Itä-Ukrainassa taistelevat venäläiset ovatkin ihan oikeasti vapaaehtoisjoukkoja? Separatistit ovat todistettavasti olleet pitkin vuotta vihaisia Putinille, koska tämä ei avusta heitä taistelutoimissaan niin kuin he toivoisivat. Lisäksi itämedian – ja myös läntisen vaihtoehtomedian – väittämät länsivaltojen sotilaallisesta osallistumisesta Ukrainan sotaan separatistien vastapuolta eli Kiovan joukkoja tukemalla ovat alkaneet saada vahvistusta.
(*)Koska Vladimir Putinia myös pidetään yksiselitteisesti diktaattorina, oletetaan, että kaikki oleellinen Venäjällä tapahtuu hänen käskystään tai sanktioimanaan. Virallisesti hän kuitenkin on Venäjän kansan valitsema presidentti. Vuoden 2012 vaaleissa saattoi olla paljonkin filunkia, mutta 63,6 prosentin ääniosuus on tuskin tuulesta temmattu. (Lisäksi länsimaisetkin asiantuntijat pitävät Putinia tänään suositumpana kuin koskaan ennen.) Syksyn 2011 duumanvaaleissa Putinin johtama Yhtenäinen Venäjä -puolue jäi peräti alle 50 prosentin. Diktatuureissa hallitsijan tai hänen puolueensa kannatus on tavannut olla 80–100 %. On siis hyvin mahdollista, että vaalitulosta peukaloidaan, mutta tämä ei missään tapauksessa rakenna Putinin ja Yhtenäisen Venäjän koko kannatusta vaan lähinnä liioittelee sitä. Tässä länsimainen mieli kysyy: miksi sitten ollenkaan? Pidän todennäköisenä, että Putin ei sanktioi vaalikannatuksen muotoutumista mitenkään, vaan asialla ovat häntä mielistelevät tahot, joilla on riittävästi yhteiskunnallista valtaa. Tämä epämiellyttävä kulttuuri oli Venäjällä tosiasia jopa Josif Stalinin aikana ja selittää takuulla osan hänen niskoilleen sysätyistä hirmuteoista. Kun Krimin kansanäänestys maaliskuussa 2014 päättyi Venäjään liittymisen ylivoimaiseen voittoon, lännessä vaadittiin kilpaa Venäjää tilille väärennetystä vaalituloksesta. Keskellä syytösrumbaa Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestyksen tulosta. Jos Krimin äänestystulos siis oli Putinin järjestämä, miksi sitä kritisoitiin Venäjältä käsin? Ja mikäli Putin on Venäjällä diktaattori, kuinka hänen pyrkimyksilleen selvästi myötämielisen politiikan avoin kritiikki sallitaan? Mieleen muistuu Turkmenistanin edesmennyt hallitsija, Saparmurat Niyazov, joka erotti erään ministerinsä suorassa TV-lähetyksessä ilmoittaen pitävänsä huolen, ettei tämä saa mitään muutakaan työtä. Sellainen on diktaattorin puhetta.
Paitsi epämääräisillä mielistelijöillä, millä tahoilla voisi olla Venäjällä valtaa, jonka kuvitellaan olevan Vladimir Putinin käsissä? Yksi mahdollinen tekijä on ortodoksinen kirkko. Joskus kuulee vihjailuja, ettei nyky-Venäjällä pysyisi vallassa, ellei myötäilisi ortodoksikirkkoa. Näin ollen Putinin vanhoillisuus esimerkiksi homokysymyksessä voi yhtä hyvin olla nöyrä tai viileästi laskelmoitu valinta kuin tyrannimaista sortohalua, miksi se on lännen näennäissuvaitsevissa piireissä leimattu. Ortodoksikristityt ovat tiettävästi väittäneet lännessäkin, ettei heidän tavallaan uskovissa ole homoja. Itse en kannata Venäjän homopolitiikkaa missään tapauksessa, mutta se voi ilmentää enemmän ortodoksikirkon kuin Putinin pyrkimyksiä – ja toisaalta, kun lännen putinofoobikot yhdistävät asian suoraan jälkimmäiseen ("koska hän on diktaattori"), he voivat liioitella kovastikin politiikan homofobiaa oman putinofobiansa tähden. Hyvin todennäköisesti myös armeijalla on huomattavasti valtaa Venäjällä. Asevoimien ylipäällikkö on Putin, mutta niinhän Suomenkin puolustusvoimien ylipäällikkö on presidentti Sauli Niinistö – ja kuten tiedämme, hän ei käytännössä vastaa armeijan asioista. Jos venäläisiä joukkoja on komennettu "eksymään" Ukrainan puolelle, kuten yleisesti epäillään, Putinilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä asiaan. Oligarkkien vallan on Venäjällä useaan otteeseen raportoitu supistuneen, sillä Putin ei nojaa heihin sillä tavoin kuin edeltäjänsä Boris Jeltsin. Mutta Putin ei ole hävittänyt (joko halunnut hävittää tai pystynyt hävittämään) koko oligarkiaa, mikä väistämättä kielii porhojen yhä jatkuvasta vallasta.
On siis täysin mahdollista ja loogisesti ajatellen todennäköistä, että 1) Vladimir Putin ei ole Venäjän diktaattori, 2) hän ei valehtele omasta osuudestaan tai osuudettomuudestaan Ukrainan tapahtumiin, 3) sen sijaan valhetta ovat lännessä esitetyt väittämät hänen läntisistä invaasiopyrkimyksistään. Kaikki putinofobiaa näennäisen perustellusti aiheuttavat tekijät johtuvat vastakkaisista väittämistä kohtiin 1, 2 ja 3 tai niiden yhdistelmistä, joissa todellakin valhe pohjautuu valheeseen ja perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin. Kuten homofoobikko vihaa homoja kammonsa tähden, niin myös putinofoobikko vihaa Putinia kammonsa tähden. Niinpä putinofoobikot ovat itse paljon hullumpia, aggressiivisempia, vihaisempia ja lännen sotatoimet hyväksyessään myös sotaisampia kuin heidän kauhunsa kohdehenkilö. Loogisesti ajatellen näyttäisi kerta kaikkiaan siltä, että Putin on koko ajan ihan oikeasti halunnut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin – joskin sen rauhan on hänestä tapahduttava Venäjän etuja loukkaamatta, millä tavoin jokainen suurvaltajohtaja ajattelee maansa eduista ja myös toimii niiden mukaisesti. Krimillä on koko ajan sijainnut Venäjän Sevastopolin laivastotukikohta, ja kun Ukrainasta tuli avoimesti Venäjä-vihamielinen valtio (siitä huolimatta, että 34 % Ukrainan asukkaista pitää itseään venäläisinä), oli päivänselvää, ettei sen alueelle voinut pidemmän päälle sijoittua yhtään vihollismaan tukikohtaa. Enemmistö krimiläisistä ei ole (edes venäjänkielisiä) ukrainalaisia vaan venäläisiä, joten ei tarvitse kahta kertaa miettiä, miksi Putinille sopii mainiosti Krimin liittäminen Venäjään. Ei liene myös mitenkään poikkeuksellista suurvaltajohtajan ajattelua haluta puskurivyöhyke oman maan ja sen vihollisten väliin; jos Kiovan Ukraina, Moldova ja Romania ovat vihollismaita, olisi Luganskista Transnistriaan ulottuva "Novorossija" erinomainen sellainen. Tätä pahempaa invaasiohalua Putinista tuskin löytyy nyt tai tulevaisuudessa.
Jos jotakuta on pakko kammota ja vihata, on asiallisempaa kohdistaa tunteensa Vladimir Putinin sijaan omiin länsimielisiin päättäjiimme, jotka lietsovat riitaa kotimaan ja entisen itäpuolisen ystävämaan väliin.
Jos tämä kirjoitus herättää sinussa kammoa ja vihaa, se ei liity Putinin (saati minun, viestintuojan, joka ei pidä hänestä millään tavoin) todelliseen kammottavuuteen. Se on vain putinofobiaa.
Vladimir Putinista on nyt tehty 2010-luvun Bush. Tosin putinofoobikkoa tämä varsin epäoikeudenmukainen määrittely ei tyydytä. Hänelle Putin näet vertautuu Adolf Hitleriin. "Putler" lähentelee jo salonkikelpoista pilkkanimeä. Itänaapurin johtajaa nimitellään avoimesti hulluksi, vaikka moni uskottava artikkeli perustelee hyvin, kuinka tämä on ansaitsematon leima. Häntä pidetään myös diktaattorina, koska hän ei ole luopunut vallasta niin kuin Venäjän laki länsimaisin silmin periaatteessa vaatii ja myös Venäjän vaalit näyttävät olevan vääristelyä pullollaan. Lisäksi Putinista esitetään väittämiä, jotka uskotaan, koska ne on sanottu meidän omassa valtamediassamme. Koska häntä pelätään ja vihataan, ei aina haluta tai osata huomioida, ettei väittämillä ole todellisuuspohjaa. Esimerkiksi Suomessa paljon levitetyn brittiartikkelin, jossa Putinin väitettiin suunnittelevan Baltian ja Suomen valtaamista, haastattelema neuvonantaja oli saanut Putinilta yhdeksän vuotta sitten potkut. Millaista kuvaa voisi olettaa ihmisen hänen asemassaan levittävän? Neutraalia?
Putin-antimyytin kasautumisessa on oleellista, että valhe perustuu valheeseen, perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin ja niin edelleen. Esimerkiksi hänen väittämisessään "januksenkasvoiseksi" on totta toinen puoli: Putin on, toisin kuin Ukrainan Poroshenko tai USA:n Obama, jatkuvasti vaatinut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin. Se, että hän samaan aikaan aseistaa ja rahoittaa Itä-Ukrainan separatisteja ja lähettää omia joukkojaan Ukrainan puolelle sotimaan, on tietysti ristiriidassa rauhan vaatimuksen kanssa; se, että hän röyhkeästi väittää edellisen olevan puppua, on ristiriidassa totuuden vaatimuksen kanssa. Näiden ristiriitojen olemassaolo on kuitenkin lännen totuus ja pohjautuu täysin siihen putinofobiseen uskoon, että länsimedia on uskottavampi lähde kuin itämedia ja länsipäättäjät luotettavampia kuin itäpäättäjä(t*). Entä jos Putin kaikesta huolimatta puhuu totta? Onko meillä oikeutusta syyttää ja haukkua häntä, jos separatistien aseet eivät olekaan peräisin suoraan Venäjän hallinnolta ja jos Itä-Ukrainassa taistelevat venäläiset ovatkin ihan oikeasti vapaaehtoisjoukkoja? Separatistit ovat todistettavasti olleet pitkin vuotta vihaisia Putinille, koska tämä ei avusta heitä taistelutoimissaan niin kuin he toivoisivat. Lisäksi itämedian – ja myös läntisen vaihtoehtomedian – väittämät länsivaltojen sotilaallisesta osallistumisesta Ukrainan sotaan separatistien vastapuolta eli Kiovan joukkoja tukemalla ovat alkaneet saada vahvistusta.
(*)Koska Vladimir Putinia myös pidetään yksiselitteisesti diktaattorina, oletetaan, että kaikki oleellinen Venäjällä tapahtuu hänen käskystään tai sanktioimanaan. Virallisesti hän kuitenkin on Venäjän kansan valitsema presidentti. Vuoden 2012 vaaleissa saattoi olla paljonkin filunkia, mutta 63,6 prosentin ääniosuus on tuskin tuulesta temmattu. (Lisäksi länsimaisetkin asiantuntijat pitävät Putinia tänään suositumpana kuin koskaan ennen.) Syksyn 2011 duumanvaaleissa Putinin johtama Yhtenäinen Venäjä -puolue jäi peräti alle 50 prosentin. Diktatuureissa hallitsijan tai hänen puolueensa kannatus on tavannut olla 80–100 %. On siis hyvin mahdollista, että vaalitulosta peukaloidaan, mutta tämä ei missään tapauksessa rakenna Putinin ja Yhtenäisen Venäjän koko kannatusta vaan lähinnä liioittelee sitä. Tässä länsimainen mieli kysyy: miksi sitten ollenkaan? Pidän todennäköisenä, että Putin ei sanktioi vaalikannatuksen muotoutumista mitenkään, vaan asialla ovat häntä mielistelevät tahot, joilla on riittävästi yhteiskunnallista valtaa. Tämä epämiellyttävä kulttuuri oli Venäjällä tosiasia jopa Josif Stalinin aikana ja selittää takuulla osan hänen niskoilleen sysätyistä hirmuteoista. Kun Krimin kansanäänestys maaliskuussa 2014 päättyi Venäjään liittymisen ylivoimaiseen voittoon, lännessä vaadittiin kilpaa Venäjää tilille väärennetystä vaalituloksesta. Keskellä syytösrumbaa Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestyksen tulosta. Jos Krimin äänestystulos siis oli Putinin järjestämä, miksi sitä kritisoitiin Venäjältä käsin? Ja mikäli Putin on Venäjällä diktaattori, kuinka hänen pyrkimyksilleen selvästi myötämielisen politiikan avoin kritiikki sallitaan? Mieleen muistuu Turkmenistanin edesmennyt hallitsija, Saparmurat Niyazov, joka erotti erään ministerinsä suorassa TV-lähetyksessä ilmoittaen pitävänsä huolen, ettei tämä saa mitään muutakaan työtä. Sellainen on diktaattorin puhetta.
Paitsi epämääräisillä mielistelijöillä, millä tahoilla voisi olla Venäjällä valtaa, jonka kuvitellaan olevan Vladimir Putinin käsissä? Yksi mahdollinen tekijä on ortodoksinen kirkko. Joskus kuulee vihjailuja, ettei nyky-Venäjällä pysyisi vallassa, ellei myötäilisi ortodoksikirkkoa. Näin ollen Putinin vanhoillisuus esimerkiksi homokysymyksessä voi yhtä hyvin olla nöyrä tai viileästi laskelmoitu valinta kuin tyrannimaista sortohalua, miksi se on lännen näennäissuvaitsevissa piireissä leimattu. Ortodoksikristityt ovat tiettävästi väittäneet lännessäkin, ettei heidän tavallaan uskovissa ole homoja. Itse en kannata Venäjän homopolitiikkaa missään tapauksessa, mutta se voi ilmentää enemmän ortodoksikirkon kuin Putinin pyrkimyksiä – ja toisaalta, kun lännen putinofoobikot yhdistävät asian suoraan jälkimmäiseen ("koska hän on diktaattori"), he voivat liioitella kovastikin politiikan homofobiaa oman putinofobiansa tähden. Hyvin todennäköisesti myös armeijalla on huomattavasti valtaa Venäjällä. Asevoimien ylipäällikkö on Putin, mutta niinhän Suomenkin puolustusvoimien ylipäällikkö on presidentti Sauli Niinistö – ja kuten tiedämme, hän ei käytännössä vastaa armeijan asioista. Jos venäläisiä joukkoja on komennettu "eksymään" Ukrainan puolelle, kuten yleisesti epäillään, Putinilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä asiaan. Oligarkkien vallan on Venäjällä useaan otteeseen raportoitu supistuneen, sillä Putin ei nojaa heihin sillä tavoin kuin edeltäjänsä Boris Jeltsin. Mutta Putin ei ole hävittänyt (joko halunnut hävittää tai pystynyt hävittämään) koko oligarkiaa, mikä väistämättä kielii porhojen yhä jatkuvasta vallasta.
On siis täysin mahdollista ja loogisesti ajatellen todennäköistä, että 1) Vladimir Putin ei ole Venäjän diktaattori, 2) hän ei valehtele omasta osuudestaan tai osuudettomuudestaan Ukrainan tapahtumiin, 3) sen sijaan valhetta ovat lännessä esitetyt väittämät hänen läntisistä invaasiopyrkimyksistään. Kaikki putinofobiaa näennäisen perustellusti aiheuttavat tekijät johtuvat vastakkaisista väittämistä kohtiin 1, 2 ja 3 tai niiden yhdistelmistä, joissa todellakin valhe pohjautuu valheeseen ja perusteeton väite perusteettomiin väitteisiin. Kuten homofoobikko vihaa homoja kammonsa tähden, niin myös putinofoobikko vihaa Putinia kammonsa tähden. Niinpä putinofoobikot ovat itse paljon hullumpia, aggressiivisempia, vihaisempia ja lännen sotatoimet hyväksyessään myös sotaisampia kuin heidän kauhunsa kohdehenkilö. Loogisesti ajatellen näyttäisi kerta kaikkiaan siltä, että Putin on koko ajan ihan oikeasti halunnut rauhaa Ukrainaan ja totuutta esiin – joskin sen rauhan on hänestä tapahduttava Venäjän etuja loukkaamatta, millä tavoin jokainen suurvaltajohtaja ajattelee maansa eduista ja myös toimii niiden mukaisesti. Krimillä on koko ajan sijainnut Venäjän Sevastopolin laivastotukikohta, ja kun Ukrainasta tuli avoimesti Venäjä-vihamielinen valtio (siitä huolimatta, että 34 % Ukrainan asukkaista pitää itseään venäläisinä), oli päivänselvää, ettei sen alueelle voinut pidemmän päälle sijoittua yhtään vihollismaan tukikohtaa. Enemmistö krimiläisistä ei ole (edes venäjänkielisiä) ukrainalaisia vaan venäläisiä, joten ei tarvitse kahta kertaa miettiä, miksi Putinille sopii mainiosti Krimin liittäminen Venäjään. Ei liene myös mitenkään poikkeuksellista suurvaltajohtajan ajattelua haluta puskurivyöhyke oman maan ja sen vihollisten väliin; jos Kiovan Ukraina, Moldova ja Romania ovat vihollismaita, olisi Luganskista Transnistriaan ulottuva "Novorossija" erinomainen sellainen. Tätä pahempaa invaasiohalua Putinista tuskin löytyy nyt tai tulevaisuudessa.
Jos jotakuta on pakko kammota ja vihata, on asiallisempaa kohdistaa tunteensa Vladimir Putinin sijaan omiin länsimielisiin päättäjiimme, jotka lietsovat riitaa kotimaan ja entisen itäpuolisen ystävämaan väliin.
Jos tämä kirjoitus herättää sinussa kammoa ja vihaa, se ei liity Putinin (saati minun, viestintuojan, joka ei pidä hänestä millään tavoin) todelliseen kammottavuuteen. Se on vain putinofobiaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)