"Suomi 100 vuotta" on ollut alusta asti varsin ideologinen projekti. Nationalistinen toki, mutta sen kylkiäisenä on kulkenut koko ajan muitakin piirteitä, jotka eivät kriittistä silmää valitettavasti yllätä. Esimerkiksi Nuku rauhassa -kampanjan makaaberit sävyt (asekalustoesittelyt ym.) on huomioitu laajalti sosiaalisessa mediassa. Kortensa kekoon on kanniskellut myös iänikuinen Ilta-Sanomat. Sen maamme historiasta julkaisemat eri vuosikymmenien erikoisliitteet paljastavat varsin erilaisen suhtautumisen, paitsi eri ilmiöihin kulttuurissa, yhteiskunnassa ja politiikassa, myös eri vuosikymmeniin sinänsä.
Keskikesällä julkaistu Ilta-Sanomien 1970-lukuliite herättää tragikoomista huomiota jo kannellaan, jossa Hurriganes ja Ben Zyskowicz nostetaan vuosikymmenensä sankarihahmoiksi. Tarkennettuna Hurriganesin "tiukka rock'n'roll haastoi iskelmän, progen ja poliittisen laulun", kun taas Zyskowicz "nuiji taistolaisia". Asennoituminen vähemmistökommunismiin (nimitys "taistolaiset" oli Aarno "Loka" Laitisen keksimä pilkkanimi) on selittämättä selvä, mutta musiikkitaistosta voi vielä mainita, että sen enempää proge kuin poliittinen laulukaan ei ollut 1970-luvulla varsinaista valtavirtaa. Ne vain edustivat maailmankatsomusta, jota IS puolipiiloisesti vastustaa. Kun sisäsivuille päästään, toimittajat päästävät oikeistopirunsa oikein kunnolla irti ja niinpä sivulle 19 asti saadaan suoranaista propagandaa (minkä jälkeen sävy toki avartuu). Vaikuttaa selvältä, että 1970-lukuliite on kannanotto sekä vasemmistoa, Kekkosen linjaa, Neuvostoliittoa että lopulta itseään 1970-lukua vastaan.
Loppukesällä Ilta-Sanomat puolestaan julkaisi vastaavan liitteen 1980-luvusta. Koska en ole kasariharrastaja eikä Iltiksen kaltaista roskamediaa ole sinänsä tarvetta tukea, jätin tämän ostamatta. Kannen ja nopean selailun perusteella sävyero on kuitenkin ilmiselvä. Otsikko Kultaiset vuodet viittaa sinänsä urheiluun ja Matti Nykäseen, mutta se kavaltaa jotain muutakin. "Suomi liiti voitosta voittoon, kun talous kukoisti ja helppo lainaraha virtasi." Ja edelleen: "Koivisto palautti vallan kansalle." Vaikken usko IS:n tosissaan epäilevän, ettei kansa äänestänyt Kekkosta presidentiksi, jonkinlainen diktatuurin vaikutelma mokomasta silti välittyy. Nykyäänhän demokratia on kunnossa, vai mitä, Ilta-Sanomat? "Tunkkaisen 1970-luvun jälkeen elämä maistui rikkaalta ja menestyksekkäältä", roskalehti runoilee. Vaikka pinnallistuminen ja ysärilaman siemenet myönnetäänkin, ei voi välttyä vaikutelmalta, että 70-luvun vihaajat ovat 80-luvun faneja.
Mikä saa joukon valtamediatoimittajia kääntymään kokonaisen aikakauden puolelle ja toista aikakautta vastaan? Mediaeliitin tutkittuun oikeistolaisuuteen olen viitannut omassa blogissani jo niin usein, etten viitsi laittaa edes linkkiä. Tarkemmin voisin päätellä, että 1970-lukuun liittyy sellaisia kollektiivisen tajunnan aspekteja, joita IS-toimittajat eivät ymmärrä eivätkä hyväksy ja suoranaisesti pelkäävät. Aika paljon tästä olen käsitellyt jo keväällä 2016 blogitekstissäni Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi. Se, että hyvin laajojen kansankerroksen mielialat olivat oikeasti sosialistisen järjestelmän puolella ja kapitalistista järjestelmää vastaan, ei mahdu valtamediatoimittajien tajuntaan – eivätkä he sitä haluakaan. He ovat oikeiston propagandisteja. Tämän asian täytyisi olla kriittiselle kansalaiselle jo ilmiselvä.
Se, että sangen toisenlainen 1980-luvun kollektiivinen tajunta kehittyi aika pitkälti aiempia mielialoja vastaan suunnatun propagandan seurauksena, ei kiinnosta oikeistotoimittajia – tai he tietävät sen ja tietävästi hymyillen salaavat. He tahtovat antaa vaikutelman, että 1970-lukulainen tajunta syntyi vasemmistolaisen ja neuvostoliittolaisen propagandan tuloksena, painostuksen ja alistamisen ilmapiirissä. Niin kuin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemani Vapaan koulutuksen tukisäätiö -esimerkki ilmaisee, toisensuuntaisesta propagandasta ei 1970–80-luvulla ole epäilystäkään. Sen sijaan vasemmistolaisen ja varsinkin NL:stä ohjatun propagandan vaikutus 1970-lukuun on varsin kyseenalainen kvasifakta, mikä tekee asian korostamisesta sinänsä propagandaa.
Muotoilisin asian tiivistettynä näin: nykyiset mediavallan ja yhteiskunnallisen vallan haltijat eivät oikeasti pelkää mitään niin paljon kuin yleisen ilmapiirin, hegemonian ja mielialojen kääntymistä vasemmalle. Se on oikeistolle ainoa todellinen uhka. Uusfasismia voidaan käyttää sopivasti hyväksi; suomalaisten kahtiajakoa käytetään hyväksi mielin määrin; vain aitoa, tiedostavaa, kumouksellista vasemmistolaisuutta kokoomuslaiset, EK-piirit ynnä muut vallanpitäjät eivät pysty hyödyntämään, vaan se kääntyy väistämättä heitä vastaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste propaganda. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste propaganda. Näytä kaikki tekstit
torstai 31. elokuuta 2017
torstai 6. lokakuuta 2016
Myytti syvistä riveistä
Syyskuussa 2016 Suomi vavahteli, kun uusnatsi oli tappanut 28-vuotiaan antifasistin Jimi Karttusen. Nopealla aikataululla järjestetty natsien ja rasismin vastainen mielenosoitus keräsi Helsingissä eri arvioiden mukaan 15 000–20 000 osallistujaa. Itse osoitin mieltäni Tampereella noin tuhannen samanmielisen seurassa, vaikka moni tamperelainen oli matkustanut Helsinkiin. Koska mielenilmauksia oli useissa muissakin suomalaiskaupungeissa, voimme arvioida 20 000 tai jopa 25 000 ihmisen osoittaneen mieltä rasismia ja natseja vastaan lauantaina 24. syyskuuta. Tämä on Suomen mittakaavassa todella paljon – mahdollisesti enemmän kuin kertaakaan tällä vuosikymmenellä.
Sosiaalinen media bongasi vikkelästi erään fasistisymppaajien vastamielenilmaukseen osallistuneen miehen kommentin, jonka mukaan "me hävittiin tämä": heikäläisiä oli ollut vain 15 henkilöä eli enintään tuhannesosa Narinkka- ja Senaatintoria kansoittaneesta antifasistisesta kansanjoukosta. Tampereen Tullintorilla stand up -koomikko puki asian sanoiksi näin: jos "vastamielenosoitus" on yhtä kuin kiitospaita-Pera, pilottitakki-Make ja pari kaveria, ei kyseessä ole mikään vastamielenosoitus vaan äänekkäät pussikaljat. Itse kehotin Twitterissä: "Rasistit, nyt on aika luovuttaa." Viimeistään tämän perusteella pitäisi olla aivan selvää, että aktiivisten kansalaisten moninkertainen, murskaavan ylivoimainen enemmistö vastustaa rasismia, uusnatseja ja poliittista väkivaltaa, ja passiivisempien kansalaisten mielipide-enemmistö myötäilee enemmän aktiivista enemmistöä kuin häviävän pientä vähemmistöä.
Mutta maltetaanpas hetkinen. Hämmennyksekseni on edelleen noussut esiin muutamia ääniä, joiden mukaan on olemassa jokin laajamittainen unohdettu kansa, jota fasismin vastustaminen ei miellytä ollenkaan. Näiden äänien mukaan antirasistien ja -fasistien tuhatkertainen osallistuminen rasisti- ja fasistimielisiin verrattuna ei kerro syvien rivien ajattelusta yhtään mitään – mieluummin jopa päinvastoin. Samat (itse asiassa vielä useammat) äänet ovat samastaneet myös Rajat kiinni -mielenosoitukset kansan syviin riveihin, vaikka niissä on todistetusti kierrätetty bussilla samoja muutamia kymmeniä aktivisteja. Kaikki tällaiset puhujat eivät ole oikeistolaisia propagandisteja, vaan satunnaisia sosiaalisen median käyttäjiä tai peräti toimittajia, jotka näyttävät vilpittömästi uskovan unohdetun kansan myyttiin.
Onko jossakin olemassa tällainen unohdettu kansa? Itse olen tähän aiheeseen liittyen kirjoitellut sekä poliittisluontoisesti (otsikolla Suomen kesän poliittista realismia, 2014) että epäpoliittisemmin (Syrjäsuomalainen sydän, 2016). Näiden tekstien ydinajatus on jotain sinnepäin, että nyky-Suomen kasvukeskusten ja valtaväylien ulkopuolelta löytyy paljon sellaista asuttua Suomea, josta nykysuomalaisella ei ole haisuakaan, mikäli hänen elämänsä sijoittuu noihin kasvukeskuksiin ja valtaväylien varsille. Tällainen syrjä-Suomi vieroksuu vihreitä ja myös vasemmistoliittoa, koska näiden ideat ovat urbaanisti liian vieraantuneita; niinpä suurin kannatus valuu keskustalle ja 2010-luvulla ajoittain myös perussuomalaisille, koska nämä puhuvat syrjäsuomalaisten ymmärtämää kieltä. Tietystä elitistisestä näkökulmasta jonkinlainen "unohdettu kansa" voi tosiaan olla olemassa. Maaseudun lisäksi syrjäytettyä väestöä voi olettaa löytyvän asutuskeskusten lähiöistä. Tiedämme, että lähiöbaarissa voi hyvinkin törmätä maahanmuuttokielteisiin tai rasistisiin äänenpainoihin. Tarkoittaako tämä siis, että kansan syvät rivit ovat ideologisesti lähempänä uusnatseja kuin natsien vastustajia? Tokkopa. Tätäkin kuviota olen jo aiemmin liipannut läheltä pohdiskellessani Suomen "mustia turkkilaisia". Voidaan myös miettiä, että sehän kansa vasta onkin unohdettua, jonka ääni ei kuulu edes lähiökapakan kantapöydässä.
Käsitys maaseudun tai lähiöiden syvistä riveistä rasistisina tai fasistimielisinä on itse asiassa elitistinen, aivan yhtä elitistinen kuin kuvitelmat maaseudun ja lähiöiden syrjäytetyn väestön ongelmattomasta myöntymisestä postmodernistisiin teknokraattisiin ideoihin ja ratkaisuihin. Jokaisen olisi syytä kurkottaa oman kuplansa ulkopuolelle, ei stereotyyppisen vastakuplan sisään, vaan kohtaamaan inhimillisesti sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten todellisuutta, mitä ei omaan kuplaan yksinkertaisesti näy. Hyvänä lisäsääntönä voidaan muis(tut)taa, että omasta normista poikkeaminen voi ensi alkuun korostua omassa näkökentässä ja luoda vaikutelmaa, että poikkeavia on isompi osuus kuin todellisuudessa. Jos maahanmuuttajien määrän kasvusta huolestunut valkoinen suomalainen hyppää keskustasta lähiöön suuntaavaan bussiin, hänelle saattaa ensin lipsahtaa "bussi on täynnä mamuja" -mielikuva, vaikka vitivalkoiset kantasuomalaiset olisivat matkustajien selkeä enemmistö. Samalla tavoin yksi vastaan horjuva känniääliö voi luoda vaikutelman, että tässä kylässä on paljon juoppoja – ja yksi pizzerian edustalla kuultu n-sanan käyttö illuusion, että tämän lähiön ihmiset ovat rasisteja.
Oma omituinen lukunsa on sekin, että moni fasismin ja rasismin vastustaja kuvittelee pikkunatseja ja julkirasisteja olevan joka paikassa. Ei heitä ole. Netissä korostetun aktiiviset, omaa poliittista muka-epäkorrektiuttaan märehtivät maahanmuuton vastustajat ovat koko ajan olleet pieni vähemmistö. Itse ymmärsin tämän viime syksynä (ts. 2015) udeltuani SPR:n kirpputorin työntekijöiltä, ovatko nämä saaneet kritiikkiä turvapaikanhakijoita auttavasta toiminnasta kritiikkiä. Asia oli kuulemma päinvastoin: kritiikin sijaan asiakkailta oli tullut kehuja ja kiitoksia. En millään ilveellä osaa mieltää Kontin tavanomaista asiakaskuntaa mukaan sellaisiin mielenosoituksiin, joihin olen itse osallistunut. Luulot kansan syvistä riveistä jotenkin fasistisina, ehkä natseja symppaavina, eivät ole mitään muuta kuin kauan jatkuneen tietoisen oikeistopropagandan seurausta – edustivatpa luulottelijat mitä poliittista kantaa hyvänsä. Sitä propagandaa ovat meille suoltaneet kaikki valtamediat, joukko poliitikkoja ja julkkiksia sekä viimeisin hallitus. On psykologisesti ymmärrettävää, että tällaisen paineen alla taustoiltaan moninaiset ihmiset alkavat tosissaan fantasioida joistakin kansan unohdetuista syvistä riveistä, jotka ovat rasisteja tai natseja ja valmiita hyökkäämään niin antifasistien kuin maahanmuuttajien kimppuun tai ainakin hyväksymään toisten hyökkäkset. Kun valhe toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuus. Myytti syvistä riveistä rasistisina tai fasistisina on pelkkä myytti, joka on murrettavissa; sitä ylläpitävät tahot, joilla olisi välineet myytin murtamiseen, mutta eivät tee sitä, koska ylläpitäminen on niille kannattavampaa. Meidän on siis murrettava tällainen humpuukimyytti ihan itse – ja aloitettava omasta itsestämme.
Sosiaalinen media bongasi vikkelästi erään fasistisymppaajien vastamielenilmaukseen osallistuneen miehen kommentin, jonka mukaan "me hävittiin tämä": heikäläisiä oli ollut vain 15 henkilöä eli enintään tuhannesosa Narinkka- ja Senaatintoria kansoittaneesta antifasistisesta kansanjoukosta. Tampereen Tullintorilla stand up -koomikko puki asian sanoiksi näin: jos "vastamielenosoitus" on yhtä kuin kiitospaita-Pera, pilottitakki-Make ja pari kaveria, ei kyseessä ole mikään vastamielenosoitus vaan äänekkäät pussikaljat. Itse kehotin Twitterissä: "Rasistit, nyt on aika luovuttaa." Viimeistään tämän perusteella pitäisi olla aivan selvää, että aktiivisten kansalaisten moninkertainen, murskaavan ylivoimainen enemmistö vastustaa rasismia, uusnatseja ja poliittista väkivaltaa, ja passiivisempien kansalaisten mielipide-enemmistö myötäilee enemmän aktiivista enemmistöä kuin häviävän pientä vähemmistöä.
Mutta maltetaanpas hetkinen. Hämmennyksekseni on edelleen noussut esiin muutamia ääniä, joiden mukaan on olemassa jokin laajamittainen unohdettu kansa, jota fasismin vastustaminen ei miellytä ollenkaan. Näiden äänien mukaan antirasistien ja -fasistien tuhatkertainen osallistuminen rasisti- ja fasistimielisiin verrattuna ei kerro syvien rivien ajattelusta yhtään mitään – mieluummin jopa päinvastoin. Samat (itse asiassa vielä useammat) äänet ovat samastaneet myös Rajat kiinni -mielenosoitukset kansan syviin riveihin, vaikka niissä on todistetusti kierrätetty bussilla samoja muutamia kymmeniä aktivisteja. Kaikki tällaiset puhujat eivät ole oikeistolaisia propagandisteja, vaan satunnaisia sosiaalisen median käyttäjiä tai peräti toimittajia, jotka näyttävät vilpittömästi uskovan unohdetun kansan myyttiin.
Onko jossakin olemassa tällainen unohdettu kansa? Itse olen tähän aiheeseen liittyen kirjoitellut sekä poliittisluontoisesti (otsikolla Suomen kesän poliittista realismia, 2014) että epäpoliittisemmin (Syrjäsuomalainen sydän, 2016). Näiden tekstien ydinajatus on jotain sinnepäin, että nyky-Suomen kasvukeskusten ja valtaväylien ulkopuolelta löytyy paljon sellaista asuttua Suomea, josta nykysuomalaisella ei ole haisuakaan, mikäli hänen elämänsä sijoittuu noihin kasvukeskuksiin ja valtaväylien varsille. Tällainen syrjä-Suomi vieroksuu vihreitä ja myös vasemmistoliittoa, koska näiden ideat ovat urbaanisti liian vieraantuneita; niinpä suurin kannatus valuu keskustalle ja 2010-luvulla ajoittain myös perussuomalaisille, koska nämä puhuvat syrjäsuomalaisten ymmärtämää kieltä. Tietystä elitistisestä näkökulmasta jonkinlainen "unohdettu kansa" voi tosiaan olla olemassa. Maaseudun lisäksi syrjäytettyä väestöä voi olettaa löytyvän asutuskeskusten lähiöistä. Tiedämme, että lähiöbaarissa voi hyvinkin törmätä maahanmuuttokielteisiin tai rasistisiin äänenpainoihin. Tarkoittaako tämä siis, että kansan syvät rivit ovat ideologisesti lähempänä uusnatseja kuin natsien vastustajia? Tokkopa. Tätäkin kuviota olen jo aiemmin liipannut läheltä pohdiskellessani Suomen "mustia turkkilaisia". Voidaan myös miettiä, että sehän kansa vasta onkin unohdettua, jonka ääni ei kuulu edes lähiökapakan kantapöydässä.
Käsitys maaseudun tai lähiöiden syvistä riveistä rasistisina tai fasistimielisinä on itse asiassa elitistinen, aivan yhtä elitistinen kuin kuvitelmat maaseudun ja lähiöiden syrjäytetyn väestön ongelmattomasta myöntymisestä postmodernistisiin teknokraattisiin ideoihin ja ratkaisuihin. Jokaisen olisi syytä kurkottaa oman kuplansa ulkopuolelle, ei stereotyyppisen vastakuplan sisään, vaan kohtaamaan inhimillisesti sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten todellisuutta, mitä ei omaan kuplaan yksinkertaisesti näy. Hyvänä lisäsääntönä voidaan muis(tut)taa, että omasta normista poikkeaminen voi ensi alkuun korostua omassa näkökentässä ja luoda vaikutelmaa, että poikkeavia on isompi osuus kuin todellisuudessa. Jos maahanmuuttajien määrän kasvusta huolestunut valkoinen suomalainen hyppää keskustasta lähiöön suuntaavaan bussiin, hänelle saattaa ensin lipsahtaa "bussi on täynnä mamuja" -mielikuva, vaikka vitivalkoiset kantasuomalaiset olisivat matkustajien selkeä enemmistö. Samalla tavoin yksi vastaan horjuva känniääliö voi luoda vaikutelman, että tässä kylässä on paljon juoppoja – ja yksi pizzerian edustalla kuultu n-sanan käyttö illuusion, että tämän lähiön ihmiset ovat rasisteja.
Oma omituinen lukunsa on sekin, että moni fasismin ja rasismin vastustaja kuvittelee pikkunatseja ja julkirasisteja olevan joka paikassa. Ei heitä ole. Netissä korostetun aktiiviset, omaa poliittista muka-epäkorrektiuttaan märehtivät maahanmuuton vastustajat ovat koko ajan olleet pieni vähemmistö. Itse ymmärsin tämän viime syksynä (ts. 2015) udeltuani SPR:n kirpputorin työntekijöiltä, ovatko nämä saaneet kritiikkiä turvapaikanhakijoita auttavasta toiminnasta kritiikkiä. Asia oli kuulemma päinvastoin: kritiikin sijaan asiakkailta oli tullut kehuja ja kiitoksia. En millään ilveellä osaa mieltää Kontin tavanomaista asiakaskuntaa mukaan sellaisiin mielenosoituksiin, joihin olen itse osallistunut. Luulot kansan syvistä riveistä jotenkin fasistisina, ehkä natseja symppaavina, eivät ole mitään muuta kuin kauan jatkuneen tietoisen oikeistopropagandan seurausta – edustivatpa luulottelijat mitä poliittista kantaa hyvänsä. Sitä propagandaa ovat meille suoltaneet kaikki valtamediat, joukko poliitikkoja ja julkkiksia sekä viimeisin hallitus. On psykologisesti ymmärrettävää, että tällaisen paineen alla taustoiltaan moninaiset ihmiset alkavat tosissaan fantasioida joistakin kansan unohdetuista syvistä riveistä, jotka ovat rasisteja tai natseja ja valmiita hyökkäämään niin antifasistien kuin maahanmuuttajien kimppuun tai ainakin hyväksymään toisten hyökkäkset. Kun valhe toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuus. Myytti syvistä riveistä rasistisina tai fasistisina on pelkkä myytti, joka on murrettavissa; sitä ylläpitävät tahot, joilla olisi välineet myytin murtamiseen, mutta eivät tee sitä, koska ylläpitäminen on niille kannattavampaa. Meidän on siis murrettava tällainen humpuukimyytti ihan itse – ja aloitettava omasta itsestämme.
torstai 8. lokakuuta 2015
Vittu, mitä paskaa
Tämän syyskauden aikana silmiimme on sattunut todella rumia kotimaan uutisia. Rasistit (virallisesti "maahanmuuttokriittiset", mikä termi on paljastunut todella naurettavaksi) ovat heitelleet kiviä ja jopa polttopullon kohti pakolaisia ja heidän suomalaisia auttajiaan. Pakolaisten vastaanottokeskuksia on yritetty tuhota. Rasistit ovat järjestäneet lukuisia pakolaisvastaisia mielenosoituksia, mm. järjestivät bussikyydin etelästä Tornion raja-asemalle. On myös herätetty henkiin rasistisia ja fasistisia järjestötunnuksia: Ku Klux Klan, lapuanliike ja Combat 18.
Rasisteilla on ollut tapana perustella maahanmuuttovastaisuuttaan vetoamalla terrorismin uhkaan. "ISIS soluttautuu länsimaihin turvapaikanhakijoiden mukana." Ei vaadi suurta nerokkuutta ymmärtää, että rasistiliikkeen voimistumisen myötä meille Suomeen on saatu terroristeja ihan omasta takaa. "Rasis" tekee samoja tekoja, joiden rantautumisen tänne se mukamas haluaa estää. On myös hyvin yleinen kokemus, että maahanmuuttajat eivät useimpia suomalaisia pelota, mutta jos paikalle sattuu joukko kiiluvasilmäisiä nahkapäisiä "isäm maam ystäviä", niin johan syntyy salavihkaista liikettä poispäin. Rasistit ovat Suomen "islamisteja".
Samaan aikaan rasistit ovat kuitenkin osoittautuneet myös täysin naurettaviksi, suunnilleen yhtä pateettisiksi kuin 1990-luvun saatananpalvojat. Lahden pelottava KKK-mielenosoittaja paljastui 19-vuotiaaksi pojanklopiksi. Rasistien mielenosoitukset ovat jääneet reilusti pienemmiksi kuin niiden vastareaktiona syntyneet antirasistiset mielenosoitukset. Tampereella rasisteja oli enintään 50 – meitä antirasisteja vähintään 300. Lisäksi rasistien mielenilmauksissa on kierrätetty sekä samoja osanottajia että samoja banderolleja. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun näkee samat pallinaamat sekä Helsingin, Salon, Turun että Lahden mielenosoituskuvissa. Antirasistiset mielenilmaukset ovat olleet täysin paikallisia. Kaiken huipuksi sekä Lahdesta että Torniosta uutisoitiin, että lukuisat rasistimielenosoittajat olivat kännissä. Onko mitään säälittävämpää kuin "isäm maam ystävä", jonka poliisi ohjaa ulos mielenosoituksesta humalatilan tähden?
Rasistiaktivistit ovat siis a) terroristeja ja b) kiihkoilijoita, mutta myös 1) harvalukuinen vähemmistö, 2) todella epäuskottavia ja 3) ihan naurettavia. Tässä ei sinänsä ole suurta ongelmaa – kyllä suomalaisten enemmistö osaisi tehdä sellaisista pelleistä silppua. Nyt astuu kuitenkin kuvaan se varsinainen iso ongelma. Valtamedia nimittäin antaa toistuvasti enemmän palstatilaa rasistiselle vähemmistölle kuin antirasistiselle enemmistölle, kaiuttaa edellisen näkemyksiä ja samastaa ne täysin katteettomasti kansan syviin riveihin, ja mikä pahinta: esittelee rasistien hyökkäykset "ääriliikkeiden välisinä selkkauksina". Jos siis rasistit heittelevät kivillä maahanmuuttajia, valtamedian mukaan kyseessä on tasapuolinen "nujakka". Jos rasisti säntää päätä pahkaa antirasistien kimppuun ja nämä laittavat hänet aisoihin itsepuolustuksena, saamme lukea lehdistä "anarkistien hakanneen maahanmuuttokriitikon". Voimme olla varmoja, että jos rasistit aloittaisivat sisällissodan, valtamedia taiteilisi syyn joko antirasistien tai tasapuolisesti molempien niskoille. Tämä on lievästi sanoen huolestuttavaa. Varsin huolestuttavaa on sekin, jos lapsiperheet, hymyilevät hippitytöt ja muut antirasististen mielenilmausten vakioainekset leimataan osaksi ääriliikettä.
Kaikessa tässä on jotain perin tuttua. Elokuun 22. päivänä osallistuimme Joukkovoiman suurmielenosoitukseen Helsingissä. Kysymys oli hallituksen ajamasta leikkaus- ja kurjistamispolitiikasta. Silloinkin päällemme heiteltiin samoja marginaali- ja ääriliikeleimoja, vaikka kyseessä oli suurin "liikkuva" mielenilmaus Suomessa vuosikymmeniin. Yhdeksän poliisia vastaan hangoitellutta henkilöä, joiden osanotto varsinaiseen tapahtumaan oli kyseenalaista, kiinnosti valtamediaa paljon enemmän kuin meidän vähintään 10 000 osallistujan positiivisen radikaali meininki ja sanoma. Mikä yhdistää Joukkovoiman mielenilmausta ja antirasistisia mielenosoituksia? Me. Keitä me olemme? Joukko leimallisesti vasemmistolaisia ihmisiä. Valtamedian lamaannuttavassa vääristelyssä on siis kysymys järjestelmällisestä vasemmistovastaisesta toiminnasta. Jopa rasistinen radikaalioikeisto kelpaa keppihevoseksi (sen lisäksi, että pakolaiskysymys kelpaa hajota ja hallitse -politiikan keppihevoseksi), sillä kapitalistit tietävät, että ainoa todellinen uhka heille tulee vasemmalta. Paitsi, että suurkapitalistit omistavat kaikki suuret mediatalot ja Ylen johdossakin on kokoomuslainen (sen lisäksi, että valtiollinen media kaiuttaa aina ensisijaisesti poliittisten vallanpitäjien ääntä), on myös selkeästi tutkittu, että 50 % Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta.
Valtamedian puolueellisuus voisi olla perin selkeä ja yksiselitteinen tosiasia. Ikävä kyllä rasistiklikki ja valtamedia tekevät koko ajan yhteistyötä sen hämärtämiseksi. Rasisteillahan on oma MV-"lehti", joka julkaisee goebbelsilaisittain häpeilemättömän valheellista propagandaa – jota rasistit sitten levittävät sosiaalisessa mediassa. Koska valtamedia ei ymmärrettävästi (mm. siksi, että MV varastaa valtamediajuttuja ilman oikeuksia) julkaise useimpia MV:n tölväyksiä, rasistit julistavat, että valtamedia on valheellinen ja puolueellinen. Minunlaiseni valtamediakriitikon silmät ovat selällään negatiivisesta ällistyksestä: vihdoinkin Suomessa on ihmisryhmä, joka levittää aktiivisesti näkemystä valtamediasta puolueellisena ja valheellisena kokonaisuutena, mutta mitä vittua? Asia onkin ylösalaisin. Brutaalioikeistolaista valtamediaa väitetään pokkana punavihreäksi ja sen kriitikot ovat niitä, joita valtamedia perusteettomasti hyysää. Ei jumalauta. Valtamedia on tietysti tarttunut syöttiin ja levittänyt sanomaa rasistien valtamediakritiikistä niin korosteisesti, että jos eläisimme Agatha Christien dekkarissa, päähenkilö olisi oivaltanut asiassa olevan jotain mätää. Minun ja muun radikaalivasemmiston valtamediakritiikistä se ei ole hiiskunut sanaakaan. Tahallista valehtelua on myös väite viime vuonna Venäjää puolustaneiden nettikirjoittajien siirtymisestä tänä vuonna maahanmuuttoa vastustavaan leiriin. Valtamedia tekee kaikkensa hämärtääkseen sen totuuden, että vasemmalla nähdään, tiedetään ja tunnetaan koko "Matrix" eikä vain pieniä, helposti hyväksikäytettäviä osia siitä.
Vittu, mitä paskaa!
Rasisteilla on ollut tapana perustella maahanmuuttovastaisuuttaan vetoamalla terrorismin uhkaan. "ISIS soluttautuu länsimaihin turvapaikanhakijoiden mukana." Ei vaadi suurta nerokkuutta ymmärtää, että rasistiliikkeen voimistumisen myötä meille Suomeen on saatu terroristeja ihan omasta takaa. "Rasis" tekee samoja tekoja, joiden rantautumisen tänne se mukamas haluaa estää. On myös hyvin yleinen kokemus, että maahanmuuttajat eivät useimpia suomalaisia pelota, mutta jos paikalle sattuu joukko kiiluvasilmäisiä nahkapäisiä "isäm maam ystäviä", niin johan syntyy salavihkaista liikettä poispäin. Rasistit ovat Suomen "islamisteja".
Samaan aikaan rasistit ovat kuitenkin osoittautuneet myös täysin naurettaviksi, suunnilleen yhtä pateettisiksi kuin 1990-luvun saatananpalvojat. Lahden pelottava KKK-mielenosoittaja paljastui 19-vuotiaaksi pojanklopiksi. Rasistien mielenosoitukset ovat jääneet reilusti pienemmiksi kuin niiden vastareaktiona syntyneet antirasistiset mielenosoitukset. Tampereella rasisteja oli enintään 50 – meitä antirasisteja vähintään 300. Lisäksi rasistien mielenilmauksissa on kierrätetty sekä samoja osanottajia että samoja banderolleja. Voi sitä myötähäpeän määrää, kun näkee samat pallinaamat sekä Helsingin, Salon, Turun että Lahden mielenosoituskuvissa. Antirasistiset mielenilmaukset ovat olleet täysin paikallisia. Kaiken huipuksi sekä Lahdesta että Torniosta uutisoitiin, että lukuisat rasistimielenosoittajat olivat kännissä. Onko mitään säälittävämpää kuin "isäm maam ystävä", jonka poliisi ohjaa ulos mielenosoituksesta humalatilan tähden?
Rasistiaktivistit ovat siis a) terroristeja ja b) kiihkoilijoita, mutta myös 1) harvalukuinen vähemmistö, 2) todella epäuskottavia ja 3) ihan naurettavia. Tässä ei sinänsä ole suurta ongelmaa – kyllä suomalaisten enemmistö osaisi tehdä sellaisista pelleistä silppua. Nyt astuu kuitenkin kuvaan se varsinainen iso ongelma. Valtamedia nimittäin antaa toistuvasti enemmän palstatilaa rasistiselle vähemmistölle kuin antirasistiselle enemmistölle, kaiuttaa edellisen näkemyksiä ja samastaa ne täysin katteettomasti kansan syviin riveihin, ja mikä pahinta: esittelee rasistien hyökkäykset "ääriliikkeiden välisinä selkkauksina". Jos siis rasistit heittelevät kivillä maahanmuuttajia, valtamedian mukaan kyseessä on tasapuolinen "nujakka". Jos rasisti säntää päätä pahkaa antirasistien kimppuun ja nämä laittavat hänet aisoihin itsepuolustuksena, saamme lukea lehdistä "anarkistien hakanneen maahanmuuttokriitikon". Voimme olla varmoja, että jos rasistit aloittaisivat sisällissodan, valtamedia taiteilisi syyn joko antirasistien tai tasapuolisesti molempien niskoille. Tämä on lievästi sanoen huolestuttavaa. Varsin huolestuttavaa on sekin, jos lapsiperheet, hymyilevät hippitytöt ja muut antirasististen mielenilmausten vakioainekset leimataan osaksi ääriliikettä.
Kaikessa tässä on jotain perin tuttua. Elokuun 22. päivänä osallistuimme Joukkovoiman suurmielenosoitukseen Helsingissä. Kysymys oli hallituksen ajamasta leikkaus- ja kurjistamispolitiikasta. Silloinkin päällemme heiteltiin samoja marginaali- ja ääriliikeleimoja, vaikka kyseessä oli suurin "liikkuva" mielenilmaus Suomessa vuosikymmeniin. Yhdeksän poliisia vastaan hangoitellutta henkilöä, joiden osanotto varsinaiseen tapahtumaan oli kyseenalaista, kiinnosti valtamediaa paljon enemmän kuin meidän vähintään 10 000 osallistujan positiivisen radikaali meininki ja sanoma. Mikä yhdistää Joukkovoiman mielenilmausta ja antirasistisia mielenosoituksia? Me. Keitä me olemme? Joukko leimallisesti vasemmistolaisia ihmisiä. Valtamedian lamaannuttavassa vääristelyssä on siis kysymys järjestelmällisestä vasemmistovastaisesta toiminnasta. Jopa rasistinen radikaalioikeisto kelpaa keppihevoseksi (sen lisäksi, että pakolaiskysymys kelpaa hajota ja hallitse -politiikan keppihevoseksi), sillä kapitalistit tietävät, että ainoa todellinen uhka heille tulee vasemmalta. Paitsi, että suurkapitalistit omistavat kaikki suuret mediatalot ja Ylen johdossakin on kokoomuslainen (sen lisäksi, että valtiollinen media kaiuttaa aina ensisijaisesti poliittisten vallanpitäjien ääntä), on myös selkeästi tutkittu, että 50 % Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta.
Valtamedian puolueellisuus voisi olla perin selkeä ja yksiselitteinen tosiasia. Ikävä kyllä rasistiklikki ja valtamedia tekevät koko ajan yhteistyötä sen hämärtämiseksi. Rasisteillahan on oma MV-"lehti", joka julkaisee goebbelsilaisittain häpeilemättömän valheellista propagandaa – jota rasistit sitten levittävät sosiaalisessa mediassa. Koska valtamedia ei ymmärrettävästi (mm. siksi, että MV varastaa valtamediajuttuja ilman oikeuksia) julkaise useimpia MV:n tölväyksiä, rasistit julistavat, että valtamedia on valheellinen ja puolueellinen. Minunlaiseni valtamediakriitikon silmät ovat selällään negatiivisesta ällistyksestä: vihdoinkin Suomessa on ihmisryhmä, joka levittää aktiivisesti näkemystä valtamediasta puolueellisena ja valheellisena kokonaisuutena, mutta mitä vittua? Asia onkin ylösalaisin. Brutaalioikeistolaista valtamediaa väitetään pokkana punavihreäksi ja sen kriitikot ovat niitä, joita valtamedia perusteettomasti hyysää. Ei jumalauta. Valtamedia on tietysti tarttunut syöttiin ja levittänyt sanomaa rasistien valtamediakritiikistä niin korosteisesti, että jos eläisimme Agatha Christien dekkarissa, päähenkilö olisi oivaltanut asiassa olevan jotain mätää. Minun ja muun radikaalivasemmiston valtamediakritiikistä se ei ole hiiskunut sanaakaan. Tahallista valehtelua on myös väite viime vuonna Venäjää puolustaneiden nettikirjoittajien siirtymisestä tänä vuonna maahanmuuttoa vastustavaan leiriin. Valtamedia tekee kaikkensa hämärtääkseen sen totuuden, että vasemmalla nähdään, tiedetään ja tunnetaan koko "Matrix" eikä vain pieniä, helposti hyväksikäytettäviä osia siitä.
Vittu, mitä paskaa!
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Vastarinta – vapautus – vallankumous
Vasemmistolaisena minusta on sekä ärsyttävää että hävettävää, kun radikaalioikeisto on ominut "vastarinnan" ja "vapautuksen" käsitteet. Ärsyttävää se on siksi, että radikalisoituneiden konservatiivien (!) vastarinta vallitsevaa uusliberalismia vastaan on oikeiston näennäiskapinaa oikeistoa vastaan, josta todellinen vastavoima on ulkoistettu, joka johtaa enintään ojasta allikkoon ja joka ei vapauta ketään. Samalla minua hävettää, että vasemmisto on oikeasti antanut siepata termit, jotka sille oikeasti kuuluvat. Yhteiskuntamme on uusliberalistien – siis oikeistolaisten – käsissä, eikä vasemmisto ole osannut virittää sitä vastaan kunnon vastarintaa ja vapautusliikettä. Niinpä apajille on törmännyt radikaalivanhoillinen oikeisto, johon vieläpä sisältyy selkeä fasistiblokki.
Nyt pitäisi avoimesti tunnustaa, että radikaalioikeisto on voittanut (radikaalin) vasemmiston propagandataistelussa. Onko häpeällisempää kuin se, että fasistit ja kansallissosialistit agitoivat ja propagoivat uskottavammin kuin kommarit ja sosialistit? Mutta näin on päässyt käymään. Jos joku vasemmistoradikaali vielä kuvittelee, että nykyisessä aateympäristössä on jotain suojeltavaa ja puolustettavaa, pyydän häntä ystävällisesti avaamaan silmänsä. Uusliberalistinen oikeisto hallitsee ylätasoa ja radikaalivanhoillisella oikeistolla on tuhti ote alatasosta. Tämä on oikeistoyhteiskunta, ja se pitäisi avoimesti myöntää. Täytyy tunnustaa tappio. Kun teemme sen, olemme siitä lähtien yhtä kuin sorretut ja alistetut, eikä kukaan muu kuin me voi enää kuvitella edustavansa "vastarintaa" ja "vapautusta". Samalla saatamme häpeään sen kynnettömän vasemmistolinjan, joka on antanut näin tapahtua. Emme ole paavoarhinmäkiä, lianderssoneja tai dankoivulaaksoja, vaan olemme vallankumouksellisia. Ja pieni lisäys & muistutus: mikään ei ole niin poliittisesti epäkorrektia kuin aito vallankumouksellisuus.
1990-luvulla, kun tutustuin vasemmistonuoriin, halusin kertoa heille vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen idean turmiollisesta puuttumisesta vassarinuorten retoriikassa. Vastineeksi sain kuulla, että kokoomusnuoretkin puhuvat vallankumouksesta. On totta, että ennen 1980-luvun loppupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa oli havaittavissa jonkinlainen vasemmistohegemonia, mutta 1990-luvun puoliväliin mennessä se oli jo täysin tuhottu. Olimme nähneet muun muassa Suomen muiluttamisen EU:n jäseneksi täysin suurpääoman sanelemana. Sitä tuki oikeistolainen valtamedia, kärjessä Helsingin Sanomat. Umpikiero äärioikeisto (mitä kokoomusnuoret edustavat paljon sananmukaisemmin kuin Suomen Sisu ja Timo "Pakkoselibaatti" Hännikäinen) antoi kuitenkin ymmärtää, että ysäri-Suomi oli yhä vasemmalle kallellaan, ja siksi tarvittiin oikeistolainen vallankumous. Kuten tiedämme, he tekivät sen – kumosivat ennestään oikeistolaisen vallan vielä oikeistolaisemmalla. Jyrki Katainen (s. 1971) ja Alexander Stubb (s. 1968) ovat juuri tuon ajan kokoomusnuoria. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien kokkareiden ei ole tarvinnut enää höpistä muutospyrkimyksistä: he ovat olleet yksiselitteisesti vallassa.
Vuodesta 2007 alkaen on Suomessa muutospyrkimysten äänitorvena ollut uusi ryhmä. Ei vieläkään vasemmisto, vaikka yhteiskunnan oikeistolaisuudesta pitäisi niin päätellä. Sen sijaan torvea on toitottanut konservatiivinen oikeisto – perussuomalaisista fasisteihin. He ovat yllyttäneet suomalaisia "vastarintaan" ja vaatineet "vapautusta". Jälleen on levitetty umpikieroa propagandaa, että nyky-Suomi on yhä vasemmalle kallellaan. Vastarinta ja vapautus on suunnattu enemmän "vihervasemmistoa" kuin vallassa olevia uusliberaaleja vastaan. Järjetöntä, mutta minkäs teet. Vallanpitäjille tämä kyllä sopii, sillä ainoa taho, joka heille on oikeasti uhka, löytyy vasemmalta. 1980-luvun (!) jälkeisessä Suomessa tätä ainoaa uhkaa ei ole ollut. Minunlaisiani sananlevittäjiä on toki joitakuita, mutta oikeiston hallitsema tiedotusjulkisuus ja vasemmiston sisään jo aikoja sitten kylvetty eripura pitävät huolen siitä, ettei tällaisia näkemyksiä päästetä pilaamaan oikeiston hegemoniaa. Vasemmiston (tai "vihervasemmiston", mitä oikeasti ei ole olemassakaan) se esittää "poliittisen korrektiuden" vaalijana ja samalla väistämättä vähän oman (olemattoman) valta-asemansa suojelijana ja puolustajana. Itsekin vaadin vastarintaa, vapautusta ja poliittisen korrektiuden nitistämistä – kuinka nyky-yhteiskunnan epäsovinnaiset kapinalliset, joilla ei ole minun tietoisuuttani, ymmärtäisivät sen propagandan keskellä, että heitä vedätetään? Tämä on radikaalioikeiston propagandavoitto.
Vallankumouksellisuus on enemmän kuin vastarinta, vapautus ja poliittinen epäkorrektius. Itse asiassa vallankumous sisältää ne kaikki ja paljon enemmän. Avoin vallankumouksellisuus on radikaalivasemmiston tie voittoon. Vallankumouksesta puhuminen luo oikeistossa hädän tunteen. Se paljastaa, ketkä ovat yhteiskunnan vallanpitäjiä: he, jotka ennen pyrkivät muutokseen, ilmenevät konservatiivisiksi oman valta-asemansa suojelijoiksi ja puolustajiksi. Vallankumous on sorrettujen ja alistettujen vapautus, poliittisesti sataprosenttisen epäkorrekti keino parantaa oloja ja viime kädessä maailmaa.
* * * * * * * * * *
Olen yllä viitannut monta kertaa omaan asemaani vallankumouksellisena 1980-luvun jälkeisen vasemmiston kynnettömässä ilmapiirissä. Jokainen varmasti tajuaa, etten ole päätynyt osaani pelkistä rationaalisista syistä, vaikka edellä niitä esitänkin. Miksi olen vallankumouksellinen? Olenko luonteeltani haaveilija vai katkeroitunut jostakin systeemille? Takuulla sekä että. Yksi ajatus tuli mieleen tänään, kun katselin ikkunastani avautunutta kaunista näkymää: vallankumous on keväisissä männynlatvoissa. Olen ollut mielenosoituksissa ja kirjoittanut ohjelmajulistuksia, mutta mikään ei kiteytä minulle vallankumousajattelun ydintä niin kuin elävän luonnon ja elävöittävän kevätauringon kohtaaminen. Siinä kohtaavat yksinkertainen luonnontila ja luonnon oma vallankumous, kevät. Vallankumouksellisuus on pyrkimystä luonnottomasta sortovallasta kohti elämän ja ihmisyyden luonnollista olemusta, kylmänharmaasta ajasta kohti uutta kevättä. Näin ollen vallankumouksen idea elävöittää jokaisen luonnonlapsen ja kevätihmisen, jolla on radikaali tietoisuus.
Nyt pitäisi avoimesti tunnustaa, että radikaalioikeisto on voittanut (radikaalin) vasemmiston propagandataistelussa. Onko häpeällisempää kuin se, että fasistit ja kansallissosialistit agitoivat ja propagoivat uskottavammin kuin kommarit ja sosialistit? Mutta näin on päässyt käymään. Jos joku vasemmistoradikaali vielä kuvittelee, että nykyisessä aateympäristössä on jotain suojeltavaa ja puolustettavaa, pyydän häntä ystävällisesti avaamaan silmänsä. Uusliberalistinen oikeisto hallitsee ylätasoa ja radikaalivanhoillisella oikeistolla on tuhti ote alatasosta. Tämä on oikeistoyhteiskunta, ja se pitäisi avoimesti myöntää. Täytyy tunnustaa tappio. Kun teemme sen, olemme siitä lähtien yhtä kuin sorretut ja alistetut, eikä kukaan muu kuin me voi enää kuvitella edustavansa "vastarintaa" ja "vapautusta". Samalla saatamme häpeään sen kynnettömän vasemmistolinjan, joka on antanut näin tapahtua. Emme ole paavoarhinmäkiä, lianderssoneja tai dankoivulaaksoja, vaan olemme vallankumouksellisia. Ja pieni lisäys & muistutus: mikään ei ole niin poliittisesti epäkorrektia kuin aito vallankumouksellisuus.
1990-luvulla, kun tutustuin vasemmistonuoriin, halusin kertoa heille vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen idean turmiollisesta puuttumisesta vassarinuorten retoriikassa. Vastineeksi sain kuulla, että kokoomusnuoretkin puhuvat vallankumouksesta. On totta, että ennen 1980-luvun loppupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa oli havaittavissa jonkinlainen vasemmistohegemonia, mutta 1990-luvun puoliväliin mennessä se oli jo täysin tuhottu. Olimme nähneet muun muassa Suomen muiluttamisen EU:n jäseneksi täysin suurpääoman sanelemana. Sitä tuki oikeistolainen valtamedia, kärjessä Helsingin Sanomat. Umpikiero äärioikeisto (mitä kokoomusnuoret edustavat paljon sananmukaisemmin kuin Suomen Sisu ja Timo "Pakkoselibaatti" Hännikäinen) antoi kuitenkin ymmärtää, että ysäri-Suomi oli yhä vasemmalle kallellaan, ja siksi tarvittiin oikeistolainen vallankumous. Kuten tiedämme, he tekivät sen – kumosivat ennestään oikeistolaisen vallan vielä oikeistolaisemmalla. Jyrki Katainen (s. 1971) ja Alexander Stubb (s. 1968) ovat juuri tuon ajan kokoomusnuoria. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien kokkareiden ei ole tarvinnut enää höpistä muutospyrkimyksistä: he ovat olleet yksiselitteisesti vallassa.
Vuodesta 2007 alkaen on Suomessa muutospyrkimysten äänitorvena ollut uusi ryhmä. Ei vieläkään vasemmisto, vaikka yhteiskunnan oikeistolaisuudesta pitäisi niin päätellä. Sen sijaan torvea on toitottanut konservatiivinen oikeisto – perussuomalaisista fasisteihin. He ovat yllyttäneet suomalaisia "vastarintaan" ja vaatineet "vapautusta". Jälleen on levitetty umpikieroa propagandaa, että nyky-Suomi on yhä vasemmalle kallellaan. Vastarinta ja vapautus on suunnattu enemmän "vihervasemmistoa" kuin vallassa olevia uusliberaaleja vastaan. Järjetöntä, mutta minkäs teet. Vallanpitäjille tämä kyllä sopii, sillä ainoa taho, joka heille on oikeasti uhka, löytyy vasemmalta. 1980-luvun (!) jälkeisessä Suomessa tätä ainoaa uhkaa ei ole ollut. Minunlaisiani sananlevittäjiä on toki joitakuita, mutta oikeiston hallitsema tiedotusjulkisuus ja vasemmiston sisään jo aikoja sitten kylvetty eripura pitävät huolen siitä, ettei tällaisia näkemyksiä päästetä pilaamaan oikeiston hegemoniaa. Vasemmiston (tai "vihervasemmiston", mitä oikeasti ei ole olemassakaan) se esittää "poliittisen korrektiuden" vaalijana ja samalla väistämättä vähän oman (olemattoman) valta-asemansa suojelijana ja puolustajana. Itsekin vaadin vastarintaa, vapautusta ja poliittisen korrektiuden nitistämistä – kuinka nyky-yhteiskunnan epäsovinnaiset kapinalliset, joilla ei ole minun tietoisuuttani, ymmärtäisivät sen propagandan keskellä, että heitä vedätetään? Tämä on radikaalioikeiston propagandavoitto.
Vallankumouksellisuus on enemmän kuin vastarinta, vapautus ja poliittinen epäkorrektius. Itse asiassa vallankumous sisältää ne kaikki ja paljon enemmän. Avoin vallankumouksellisuus on radikaalivasemmiston tie voittoon. Vallankumouksesta puhuminen luo oikeistossa hädän tunteen. Se paljastaa, ketkä ovat yhteiskunnan vallanpitäjiä: he, jotka ennen pyrkivät muutokseen, ilmenevät konservatiivisiksi oman valta-asemansa suojelijoiksi ja puolustajiksi. Vallankumous on sorrettujen ja alistettujen vapautus, poliittisesti sataprosenttisen epäkorrekti keino parantaa oloja ja viime kädessä maailmaa.
* * * * * * * * * *
Olen yllä viitannut monta kertaa omaan asemaani vallankumouksellisena 1980-luvun jälkeisen vasemmiston kynnettömässä ilmapiirissä. Jokainen varmasti tajuaa, etten ole päätynyt osaani pelkistä rationaalisista syistä, vaikka edellä niitä esitänkin. Miksi olen vallankumouksellinen? Olenko luonteeltani haaveilija vai katkeroitunut jostakin systeemille? Takuulla sekä että. Yksi ajatus tuli mieleen tänään, kun katselin ikkunastani avautunutta kaunista näkymää: vallankumous on keväisissä männynlatvoissa. Olen ollut mielenosoituksissa ja kirjoittanut ohjelmajulistuksia, mutta mikään ei kiteytä minulle vallankumousajattelun ydintä niin kuin elävän luonnon ja elävöittävän kevätauringon kohtaaminen. Siinä kohtaavat yksinkertainen luonnontila ja luonnon oma vallankumous, kevät. Vallankumouksellisuus on pyrkimystä luonnottomasta sortovallasta kohti elämän ja ihmisyyden luonnollista olemusta, kylmänharmaasta ajasta kohti uutta kevättä. Näin ollen vallankumouksen idea elävöittää jokaisen luonnonlapsen ja kevätihmisen, jolla on radikaali tietoisuus.
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Valtamedian mediavalta 2015
(Täydennystä parin vuoden takaisiin kirjoituksiini valtamedian mediavallasta – osa 1 ja osa 2.)
Kaikkialla puhutaan, että valtamedian valta on hupenemaan päin. Rohkeimmat jopa uskaltavat väittää valtamedian suorastaan menettäneen valtansa. Tilalle on tullut ennen kaikkea sosiaalinen media sekä vaihtoehtoajattelu, joka perustaa totuutensa aivan muuhun kuin Hesarin ja Ylen kaltaisiin instituutioihin. Valitettavasti tämä on puppua. Huomattava osa ihmisten sosiaalisen median käytöstä on yhä valtamedia-artikkelien (ja -näkökulmien) linkitystä. Vaihtoehtoajattelua esiintyy (olenhan minäkin olemassa), mutta sitä on esiintynyt aina. On syytä epäillä, että valtamedian itse julkaisemat vihjailut oman valtansa vähenemisestä ovat tarkoituksellista hämäystä. Näin luodaan vaikutelma, että ihmiset ovat vapaita valtamedian vallasta. "Itse ajattelevat" kansalaiset jatkavat tyytyväisinä propagandan levittämistä tuttavapiirissä ja sosiaalisessa mediassa.
Mikään ei kuvaa valtamedian nykyistä mediavaltaa paremmin kuin suhde Ukrainan sotaan. Hesarin, Ylen, iltapäivälehtien ja kaikkien merkittävien maakuntalehtien yhteinen näkemys siitä, kuinka asiat ovat ja miksi, on saanut muodostua nyky-Suomessa täysin yksiselitteiseksi totuudeksi. Muita totuuksia ei esitetä, ja kun näin on, "kadunmies" ei tiedä niistä yhtään mitään. Esimerkiksi lukuisia kertoja oikeasti uskottavista lähteistä vahvistettu väittämä, ettei yhtään Venäjän armeijan yksikköä sodi tai ole sotinut Ukrainassa, ei ole läpäissyt suomalaisen valtamedian tiedotuskynnystä. Asia on moneen kertaan todettu muun muassa sotaa käyvän Ukrainan hallinnon omalla televisiokanavalla, ja näin on tiedottanut jopa Pentagon, mutta silti tämä näkemys ei kelpaa Suomen valtamedialle. Kun Hesarit ja Ylet eivät sano niin, on niin sanominen silkkaa "trollausta".
Kritiikitön kansalainen saattaa ehkä kuvitella, että valtamedian esittämä näkemys Ukrainan sodasta on uskottava. Samoin hän saattaa pitää valtamedian esittämää näkemystä Suomen talouden tilasta ja tarpeista, EU:n ja euroalueen politiikasta, Syrizasta, TTIP-sopimuksesta tai ydinvoimasta täysin pätevänä. Kuinka tämä on mahdollista, jos kyseessä on pelkkä ontto propaganda? Yhtä tähän liittyvää tekijää valotin jo huhtikuun 2013 blogikirjoituksessani (osa 1): valtamedia "perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa". Valtamedia väittää ensin, että asia on näin. Seuraavaksi se väittää uudelleen asian olevan näin, koska myös sen oman aiemmin julkaistun väittämän mukaan asia on näin. Perustelu siis löytyy, mutta se on yhtä uskottava kuin jos minä nyt perustelen väitteeni sillä, että olen jo kaksi vuotta sitten kirjoittanut samoin. Toki valtamedian tapauksessa kirjoittaja on usein eri tyyppi ja medialla (lehdellä, tv-kanavalla, sivustolla tms.) saattaa olla eri nimi, mutta niiden uutiset tulevat yleensä (ja yhä useammin) yhdestä ja samasta lähteestä.
Joskus valtamedia joutuu turvautumaan perusteluihin, jotka tulevat sen itsensä ulkopuolelta. Tämäkin voi silti olla näennäistä. Ukrainan sodasta tai Venäjästä puhuttaessa on monta kertaa päässyt ääneen niin uskottava argumentoija kuin "nimetön asiantuntija". Epäilemättä tällaisia asiantuntijoita keksitään, eli heidän identiteettinsä on mielikuvituksen tuotetta ja nimettömänä ilmaistu näkemys on viime kädessä peräisin tietoiselta propagandistilta joko uutistoimistossa tai varsinaisessa mediassa. Yhtä suosittu lähde on ollut "nimetön Nato-lähde". Tässäkin tapauksessa on mahdollista, että asiasisällön on keksinyt joku uutistoimiston tai varsinaisen median toimija, joka tuntee Naton ja tietää, kuinka siellä ajatellaan. Lisäksi Naton tiedottajien ja valtamedian välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Suomessa on myös levitetty innokkaasti yhden ja saman Putinin entisen neuvonantajan näkemyksiä. Kyseisestä henkilöstä, jolle Putin on luultavasti antanut potkut (vuonna 2005!), on siis tullut lännen militanttien neuvonantaja. Ei liene vaikeaa huomata, että hänen roolinsa on periaatteessa mediarooli – vieläpä hyvin pitkälle läntisen valtamedian mukainen. Tällaiseen humpuukiin perustuu valtamedian levittämä näkemys totuudesta. Sitä sitten kierrätetään ja uusinnetaan ja annetaan vaikutelma, että narukerän ytimessä on ihan oikea totuus. Mutta siellä ei ole mitään. Koko homma täyttää kepeästi pyramidihuijauksen tuntomerkit.
Valtamedian mediavalta näkyy myös siinä, miten Venäjän valtiolliseen mediaan suhtaudutaan suomalaisen mediakeskustelun sivulauseissa ja rivinväleissä. Idän mediat, kuten Venäjän Ääni ja RT, esitetään aggressiivisina, informaatiosotaa käyvinä propagandamedioina. Näkemystä toistavat myös tuhannet ihmiset, jotka eivät ole vilkaisseetkaan esimerkiksi RT:n nettisivuja. Jos niitä selailee ennakkoluulottomasti, havaitsee pian, että ne uutisoivat asioista monipuolisesti, kiihkottomasti ja vakuuttavasti. Näkemykset esimerkiksi Ukrainan sodasta ovat paremmin perusteltuja kuin toisensuuntaiset näkemykset lännessä. Näiden asioiden rinnalla on kaikenlaista, varsin mielenkiintoista uutisointia maailman ilmiöistä. Edes Venäjä-keskeisyys, joka näissä medioissa jopa auliisti myönnetään, ei ole yhtään läpitunkevaa. Tällaista mediaa kutsutaaan Suomessa trollaukseksi! Asiaa ei voi selittää tai perustella mitenkään muuten kuin valtamedian yhä jatkuvalla mediavallalla. Missä sen ote on horjunut, siellä se on tiukentanut otettaan.
Voisin vielä esitellä yhden esimerkin siitä, missä suomalaisessa ja länsimaisessa mediaelämässä todella mennään. Sosiaalisessa mediassa levisi Soulspot-sivuston (kalifornialainen feikki-vaihtoehtomedia) artikkeli Buddhan patsaasta, joka oli tutkimuksissa osoittautunut yllättäen muumioksi. Artikkelisivun alareunasta löytyi kuitenkin linkki alkuperäislähteeseen (hollantilainen NL Times), jonka mukaan kyseessä ei ollut patsas – saati Buddhan patsas – vaan ihan yksiselitteisesti Liuquan-nimisen 1000- tai 1100-luvulla eläneen kiinalaismiehen muumio. Tästä riippumatta kotomaamme iki-ihana Helsingin Sanomat julkaisi lähes välittömästi aiheesta oman uutisensa, jossa muumiota kutsuttiin Buddhaa esittäväksi patsaaksi ja toistettiin Soulspotin hömppäsisältö – eikä alkuperäistä hollantilaislähdettä näytetty lainkaan. Tämäntasoista on siis Suomen arvostetuimman sanomalehden nykyinen uutisointi; politiikan uutisointi ei ole yhtään tätä uskottavammalla pohjalla. Muistutan edelleen, että tämä artikkelini on käsitellyt mediakenttää, joka levittää laihdutusvinkkejä merkittävinä uutisina, laatii ajankohtaisuutisia feikki-tosi-tv:n tapahtumista ja omaksui tänä talvena kauppojen keksimän humpuukiverbin "halpuuttaa" kritiikittömästi ja mukisematta. Ostaisitko sellaiselta medialta käytetyn auton? Entä poliittisen teorian?
Kaikkialla puhutaan, että valtamedian valta on hupenemaan päin. Rohkeimmat jopa uskaltavat väittää valtamedian suorastaan menettäneen valtansa. Tilalle on tullut ennen kaikkea sosiaalinen media sekä vaihtoehtoajattelu, joka perustaa totuutensa aivan muuhun kuin Hesarin ja Ylen kaltaisiin instituutioihin. Valitettavasti tämä on puppua. Huomattava osa ihmisten sosiaalisen median käytöstä on yhä valtamedia-artikkelien (ja -näkökulmien) linkitystä. Vaihtoehtoajattelua esiintyy (olenhan minäkin olemassa), mutta sitä on esiintynyt aina. On syytä epäillä, että valtamedian itse julkaisemat vihjailut oman valtansa vähenemisestä ovat tarkoituksellista hämäystä. Näin luodaan vaikutelma, että ihmiset ovat vapaita valtamedian vallasta. "Itse ajattelevat" kansalaiset jatkavat tyytyväisinä propagandan levittämistä tuttavapiirissä ja sosiaalisessa mediassa.
Mikään ei kuvaa valtamedian nykyistä mediavaltaa paremmin kuin suhde Ukrainan sotaan. Hesarin, Ylen, iltapäivälehtien ja kaikkien merkittävien maakuntalehtien yhteinen näkemys siitä, kuinka asiat ovat ja miksi, on saanut muodostua nyky-Suomessa täysin yksiselitteiseksi totuudeksi. Muita totuuksia ei esitetä, ja kun näin on, "kadunmies" ei tiedä niistä yhtään mitään. Esimerkiksi lukuisia kertoja oikeasti uskottavista lähteistä vahvistettu väittämä, ettei yhtään Venäjän armeijan yksikköä sodi tai ole sotinut Ukrainassa, ei ole läpäissyt suomalaisen valtamedian tiedotuskynnystä. Asia on moneen kertaan todettu muun muassa sotaa käyvän Ukrainan hallinnon omalla televisiokanavalla, ja näin on tiedottanut jopa Pentagon, mutta silti tämä näkemys ei kelpaa Suomen valtamedialle. Kun Hesarit ja Ylet eivät sano niin, on niin sanominen silkkaa "trollausta".
Kritiikitön kansalainen saattaa ehkä kuvitella, että valtamedian esittämä näkemys Ukrainan sodasta on uskottava. Samoin hän saattaa pitää valtamedian esittämää näkemystä Suomen talouden tilasta ja tarpeista, EU:n ja euroalueen politiikasta, Syrizasta, TTIP-sopimuksesta tai ydinvoimasta täysin pätevänä. Kuinka tämä on mahdollista, jos kyseessä on pelkkä ontto propaganda? Yhtä tähän liittyvää tekijää valotin jo huhtikuun 2013 blogikirjoituksessani (osa 1): valtamedia "perustelee asiat itsellään ja argumentoi kehäpäätelmin. Se on kuin tieteellinen tutkielma, jonka kaikki lähdeviitteet johtavat toisille sivuille samassa tieteellisessä tutkielmassa". Valtamedia väittää ensin, että asia on näin. Seuraavaksi se väittää uudelleen asian olevan näin, koska myös sen oman aiemmin julkaistun väittämän mukaan asia on näin. Perustelu siis löytyy, mutta se on yhtä uskottava kuin jos minä nyt perustelen väitteeni sillä, että olen jo kaksi vuotta sitten kirjoittanut samoin. Toki valtamedian tapauksessa kirjoittaja on usein eri tyyppi ja medialla (lehdellä, tv-kanavalla, sivustolla tms.) saattaa olla eri nimi, mutta niiden uutiset tulevat yleensä (ja yhä useammin) yhdestä ja samasta lähteestä.
Joskus valtamedia joutuu turvautumaan perusteluihin, jotka tulevat sen itsensä ulkopuolelta. Tämäkin voi silti olla näennäistä. Ukrainan sodasta tai Venäjästä puhuttaessa on monta kertaa päässyt ääneen niin uskottava argumentoija kuin "nimetön asiantuntija". Epäilemättä tällaisia asiantuntijoita keksitään, eli heidän identiteettinsä on mielikuvituksen tuotetta ja nimettömänä ilmaistu näkemys on viime kädessä peräisin tietoiselta propagandistilta joko uutistoimistossa tai varsinaisessa mediassa. Yhtä suosittu lähde on ollut "nimetön Nato-lähde". Tässäkin tapauksessa on mahdollista, että asiasisällön on keksinyt joku uutistoimiston tai varsinaisen median toimija, joka tuntee Naton ja tietää, kuinka siellä ajatellaan. Lisäksi Naton tiedottajien ja valtamedian välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Suomessa on myös levitetty innokkaasti yhden ja saman Putinin entisen neuvonantajan näkemyksiä. Kyseisestä henkilöstä, jolle Putin on luultavasti antanut potkut (vuonna 2005!), on siis tullut lännen militanttien neuvonantaja. Ei liene vaikeaa huomata, että hänen roolinsa on periaatteessa mediarooli – vieläpä hyvin pitkälle läntisen valtamedian mukainen. Tällaiseen humpuukiin perustuu valtamedian levittämä näkemys totuudesta. Sitä sitten kierrätetään ja uusinnetaan ja annetaan vaikutelma, että narukerän ytimessä on ihan oikea totuus. Mutta siellä ei ole mitään. Koko homma täyttää kepeästi pyramidihuijauksen tuntomerkit.
Valtamedian mediavalta näkyy myös siinä, miten Venäjän valtiolliseen mediaan suhtaudutaan suomalaisen mediakeskustelun sivulauseissa ja rivinväleissä. Idän mediat, kuten Venäjän Ääni ja RT, esitetään aggressiivisina, informaatiosotaa käyvinä propagandamedioina. Näkemystä toistavat myös tuhannet ihmiset, jotka eivät ole vilkaisseetkaan esimerkiksi RT:n nettisivuja. Jos niitä selailee ennakkoluulottomasti, havaitsee pian, että ne uutisoivat asioista monipuolisesti, kiihkottomasti ja vakuuttavasti. Näkemykset esimerkiksi Ukrainan sodasta ovat paremmin perusteltuja kuin toisensuuntaiset näkemykset lännessä. Näiden asioiden rinnalla on kaikenlaista, varsin mielenkiintoista uutisointia maailman ilmiöistä. Edes Venäjä-keskeisyys, joka näissä medioissa jopa auliisti myönnetään, ei ole yhtään läpitunkevaa. Tällaista mediaa kutsutaaan Suomessa trollaukseksi! Asiaa ei voi selittää tai perustella mitenkään muuten kuin valtamedian yhä jatkuvalla mediavallalla. Missä sen ote on horjunut, siellä se on tiukentanut otettaan.
Voisin vielä esitellä yhden esimerkin siitä, missä suomalaisessa ja länsimaisessa mediaelämässä todella mennään. Sosiaalisessa mediassa levisi Soulspot-sivuston (kalifornialainen feikki-vaihtoehtomedia) artikkeli Buddhan patsaasta, joka oli tutkimuksissa osoittautunut yllättäen muumioksi. Artikkelisivun alareunasta löytyi kuitenkin linkki alkuperäislähteeseen (hollantilainen NL Times), jonka mukaan kyseessä ei ollut patsas – saati Buddhan patsas – vaan ihan yksiselitteisesti Liuquan-nimisen 1000- tai 1100-luvulla eläneen kiinalaismiehen muumio. Tästä riippumatta kotomaamme iki-ihana Helsingin Sanomat julkaisi lähes välittömästi aiheesta oman uutisensa, jossa muumiota kutsuttiin Buddhaa esittäväksi patsaaksi ja toistettiin Soulspotin hömppäsisältö – eikä alkuperäistä hollantilaislähdettä näytetty lainkaan. Tämäntasoista on siis Suomen arvostetuimman sanomalehden nykyinen uutisointi; politiikan uutisointi ei ole yhtään tätä uskottavammalla pohjalla. Muistutan edelleen, että tämä artikkelini on käsitellyt mediakenttää, joka levittää laihdutusvinkkejä merkittävinä uutisina, laatii ajankohtaisuutisia feikki-tosi-tv:n tapahtumista ja omaksui tänä talvena kauppojen keksimän humpuukiverbin "halpuuttaa" kritiikittömästi ja mukisematta. Ostaisitko sellaiselta medialta käytetyn auton? Entä poliittisen teorian?
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Mainilan laukaukset ammuttiin Suomesta!
Monia on varmasti ihmetyttänyt viimeisen parin vuoden aikana lueskellessaan twiittejäni ja blogitekstejäni, että minkä ihmeen takia se on nyt tuollainen. Punavihertävää väkeä – jota lähipiiriini on kuulunut kauan – ei kummastuta, jos minunlaiseni kirjoittaja puolustaa rauhaa, tasa-arvoa, luontoa, jopa sosialistista politiikkaa. Mutta Venäjän puolustelu menee jo yli ymmärryksen. Eikö siellä ole vallassa aikamme despootti, Vladimir Putin, joka kaappailee alueita Ukrainalta, käy juonikasta informaatiosotaa ja uhkailee Suomea Nato-asiassa? Ja eikö Venäjällä poljeta häikäilemättömästi homojen ihmisoikeuksia, mikä asia lienee minullekin ollut joskus tärkeä? Eikö länsimaissa kuitenkin ole moni kritisoimani asia paremmin kuin suuressa, tuntemattomassa ja siksi hieman pelottavassa idässä?
Lähden liikkeelle Ukrainasta. Länsimainen valtamedia tosiaan levittää kuvaa, että Putinin Venäjä lietsoo Ukrainan kriisiä: se kaappasi kaikkien lakien ja sääntöjen vastaisesti Krimin itselleen, masinoi ja manipuloi aktivismia Itä-Ukrainassa sekä vääristelee asioita omaksi edukseen. Suomessa ääneen on päästetty muun muassa kirjailija Sofi Oksanen, jonka mukaan Venäjä lähettää samat ammattinäyttelijät poseeraamaan valokuvissa "paikallisina" vuoroin Donetskissa, Luganskissa, Slavjanskissa ja niin edelleen. Salaliittoteorioiksi on leimattu viime aikoina yhtä ja toista, mutta kaikkein älyttömin salaliittoteoria menee usein kansaan täydestä. Sofin poliittinen väri ei ole pitkään aikaan ollut arvoitus, mutta moni ihminen ei halua olla tykkäämättä hänestä. Toisin ajattelevalle kirjailijalle tuskin annettaisiin samanlaista asemaa mediassa. Tämä johtaa oivallukseen, että suomalainen ja länsimainen valtamedia ylipäänsä vääristelee asioita omaksi edukseen (Suomessa erityisesti Nato-jäsenyyden ajamiseksi), ja viime kädessä koko alkuperäinen Länsi-Ukrainan aktivismi on ollut lännestä käsin masinoitua ja manipuloitua. Kestääkö edes Krim-argumentti läheisempää tarkastelua? Krimillähän järjestettiin asiasta kansanäänestys, jossa ylivoimainen enemmistö kannatti irtautumista Ukrainasta ja liittymistä Venäjään.
Kenen totuutta uskot? En ole niin naiivi, että tässä vaiheessa hihhuloin silmät selällään uskovani ilomielin Venäjän totuutta. Tosin sellainen reaktio on tullut mieleen ihan omaa vittumaisuuttani, kun olen seurannut länsimielisten Ukraina-kommentteja. Kun Odessassa toukokuun alussa tapettiin 42 Kiovan hallinnon vastustajaa, länsimaissa moni uskoi Kiova-mielisten väittämän, että tappajat olivat Venäjän paikalle järjestämiä provokaattoreita. Jos näin uskovilta kysytään mielipidettä syyskuun 2001 WTC-iskun aitoudesta, saadaan vastaukseksi, että asian epäily on epäuskottavaa salaliittosatuilua. Kysymys ei ole asioiden uskottavuudesta, vaan poliittisesta ideologiasta. Venäjän provokaattorit tappamassa 42 "omaa" on samassa linjassa valokuvissa poseeraavien ammattinäyttelijöiden kanssa, joten näitä asioita kannattaakseen on omaksuttava oikein muhkea salaliittoteoria Venäjän pahuudesta. Itse en sitä omaksu, sillä asia näyttää minusta epäuskottavalta (joo, joo). Krimin kansanäänestyksen aitouttakin kritisoitiin, mutta ennen kuin länsi ehti muuta kuin taivastella Venäjän pahuutta, Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestystuloksen aitoutta. Tämä laittoi länkkäreille pahasti jauhot suuhun. Vielä oleellisempaa kuitenkin on, että Kiovan hallinnon, USA:n sekä niiden käskyläisenä länsimaisen valtamedian levittämiä "totuuksia" paljastuu vähän väliä valheiksi. Vai mitä sanot siitä, että Itä-Ukrainasta on YK-pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 110 000 ihmistä paennut Venäjälle? Eikö lännessä esitetyn logiikan mukaan heidän pitäisi paeta Länsi-Ukrainaan (tai muihin maihin, joihin on siirtynyt vain 700 ja heistäkin osa Valko-Venäjälle)?
Se Ukrainasta. Todettakoon vielä, että Venäjä on tukenut myös Bashar al-Assadin hallintoa Syyriassa, mitä moni kauhistelee vielä Euroopan asioitakin enemmän. On kuitenkin muistettava, että väittämät Assadin hallinnosta kemiallisten aseiden käyttäjänä ja muiden tuhotöiden tekijänä ovat peräisin puolueellisista lähteistä (kuten USA:n hallinnolta); puolueettomat lähteet viittaavat enemmänkin päinvastaiseen eli kapinallisten syyllisyyteen. On tragikoomista seurata, kuinka USA:n Syyrian sotaan kouluttamat taistelijat ovat ISIS:n (tai ISIL:n) nimellä valtaamassa samojen jenkkien hallinnoimaa Irakia. Kaikkialla maailmassa tosiasiat alkavat puhua vaihtoehtomedian levittämän totuuden puolesta valtamediatotuutta vastaan. Ja nyt päästään asian ytimeen: Venäjän näkemystä ei puolla pelkästään venäläisten oma informaatio (RT ym.), vaan laaja kansainvälinen vaihtoehtomedia. Sama media puhuu palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, demokratian puolesta suurbisneksen tyranniaa (TTIP/TPP) vastaan, yksityisyyden puolesta NSA:n urkintaa vastaan ja Wikileaksin puolesta hallitusten salailua vastaan. Todellakin, Wikileaks ja Edward Snowden ovat tuoneet julki valtavasti USA:n ja muiden länsimaiden toiminnan kyseenalaistavaa materiaalia, mutta Venäjää kohtaan heillä ei ole ollut paljon valittamista – niin vähän, että tiettävästi Snowden majailee yhä siellä maanpaossa.
On melkoinen mullistus maailmanpoliittiseen näkökulmaan, jos alkaa nähdä Venäjän (ja vaihtoehtomedioiden) väitteet todempina kuin meikäläisen valtamedian. Siitä huolimatta jotkin Venäjän kannalta ikävät totuudet pysyvät tosina. Näin Pride-viikon jälkimainingeissa ei voi olla ajattelematta homokysymystä: eikö Venäjällä ole vastikään hyväksytty laki, joka kieltää "homopropagandana" mm. puheen homo- ja heteroseksuaalisuudesta tasavertaisina suuntautumisina? Tämä on fakta. Sen sijaan lännessä sumeilematta viljellyt väittämät, joiden mukaan Putinin hallitus vainoaa homoja yksityiselämää myöten, ovat tahallisen kärjistettyä liioittelua. Vielä oleellisempi pointti tässä yhteydessä on muistaa, että juuri äsken – Pride-viikolla! – Suomen eduskunnan lakivaliokunta hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain. Vaikka Suomi olisikin tässä asiassa Venäjää "parempi" maa, se on todella kaukana malliesimerkistä ja siksi Venäjän lyöminen täältä käsin homokysymyksellä tai yleensä ihmisoikeuskysymyksillä on yhtä älytöntä kuin ajatus, etteivät hipit olisikaan vastustaneet Vietnamin sotaa Pohjois-Vietnamin poljettua hieman ihmisoikeuksia.
Lopuksi viittaan provosoivaan otsikkoon. Ei minulla mitään uutta, salattua tietoa ole talvisodan aloittaneista Mainilan tykinlaukauksista. Ei ole todisteita, että ne olisivat tappaneet ketään, mutta viime aikoina Nato-mielinen länsimedia on osoittanut, millainen propaganda kääntää kaikki omat syyt vihollisen syyksi. Paitsi, että näin on käynyt Ukrainassa, myös suomalainen valtamedia on osoittanut valtavaa propagandistista pätevyyttä ja valitettavaa totuudellista pätemättömyyttä. Toiminta länsivaltojen ja Naton maailmanpoliittisten näkemysten julkaisuautomaattina on tuomittavaa, mutta suomalaisittain tämä on vielä vähäpätöistä verrattuna siihen sotaisaan vihollisretoriikkaan, mitä erityisesti Ilta-Sanomat käyttää Venäjästä. Sen mukaan Venäjä on sekä avoimesti vihollismaa että relevantti uhka, ja tätä vastaan voimme tietysti puolustautua vain turvautumalla Naton isoon kuristavaan syliin. Minuakin jo pelottaa – ei Venäjä, joka näyttää lähes yksin rakentavan rauhaa Itä-Ukrainaan, vaan meidän oma Suomemme, jonka vallanpitäjiä Alexander Stubbista Elinkeinoelämän keskusliiton kautta Helsingin Sanomiin vastustan yhtä todellisesti kuin olen tätä kirjoittaessani hengissä. Tällainen sodanlietsonta, uhittelu, avoin naapurin vastainen puolueellisuus ja vastavirran äänien vaientaminen johtivat 75 vuotta sitten tilanteeseen, jossa pieni autoritääris-kapitalistinen Suomi saattoi yhtä hyvin kuin autoritääris-sosialistinen Neuvostoliittokin sytyttää ihmisoikeusrikoksista pahimman eli sodan.
Lähden liikkeelle Ukrainasta. Länsimainen valtamedia tosiaan levittää kuvaa, että Putinin Venäjä lietsoo Ukrainan kriisiä: se kaappasi kaikkien lakien ja sääntöjen vastaisesti Krimin itselleen, masinoi ja manipuloi aktivismia Itä-Ukrainassa sekä vääristelee asioita omaksi edukseen. Suomessa ääneen on päästetty muun muassa kirjailija Sofi Oksanen, jonka mukaan Venäjä lähettää samat ammattinäyttelijät poseeraamaan valokuvissa "paikallisina" vuoroin Donetskissa, Luganskissa, Slavjanskissa ja niin edelleen. Salaliittoteorioiksi on leimattu viime aikoina yhtä ja toista, mutta kaikkein älyttömin salaliittoteoria menee usein kansaan täydestä. Sofin poliittinen väri ei ole pitkään aikaan ollut arvoitus, mutta moni ihminen ei halua olla tykkäämättä hänestä. Toisin ajattelevalle kirjailijalle tuskin annettaisiin samanlaista asemaa mediassa. Tämä johtaa oivallukseen, että suomalainen ja länsimainen valtamedia ylipäänsä vääristelee asioita omaksi edukseen (Suomessa erityisesti Nato-jäsenyyden ajamiseksi), ja viime kädessä koko alkuperäinen Länsi-Ukrainan aktivismi on ollut lännestä käsin masinoitua ja manipuloitua. Kestääkö edes Krim-argumentti läheisempää tarkastelua? Krimillähän järjestettiin asiasta kansanäänestys, jossa ylivoimainen enemmistö kannatti irtautumista Ukrainasta ja liittymistä Venäjään.
Kenen totuutta uskot? En ole niin naiivi, että tässä vaiheessa hihhuloin silmät selällään uskovani ilomielin Venäjän totuutta. Tosin sellainen reaktio on tullut mieleen ihan omaa vittumaisuuttani, kun olen seurannut länsimielisten Ukraina-kommentteja. Kun Odessassa toukokuun alussa tapettiin 42 Kiovan hallinnon vastustajaa, länsimaissa moni uskoi Kiova-mielisten väittämän, että tappajat olivat Venäjän paikalle järjestämiä provokaattoreita. Jos näin uskovilta kysytään mielipidettä syyskuun 2001 WTC-iskun aitoudesta, saadaan vastaukseksi, että asian epäily on epäuskottavaa salaliittosatuilua. Kysymys ei ole asioiden uskottavuudesta, vaan poliittisesta ideologiasta. Venäjän provokaattorit tappamassa 42 "omaa" on samassa linjassa valokuvissa poseeraavien ammattinäyttelijöiden kanssa, joten näitä asioita kannattaakseen on omaksuttava oikein muhkea salaliittoteoria Venäjän pahuudesta. Itse en sitä omaksu, sillä asia näyttää minusta epäuskottavalta (joo, joo). Krimin kansanäänestyksen aitouttakin kritisoitiin, mutta ennen kuin länsi ehti muuta kuin taivastella Venäjän pahuutta, Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestystuloksen aitoutta. Tämä laittoi länkkäreille pahasti jauhot suuhun. Vielä oleellisempaa kuitenkin on, että Kiovan hallinnon, USA:n sekä niiden käskyläisenä länsimaisen valtamedian levittämiä "totuuksia" paljastuu vähän väliä valheiksi. Vai mitä sanot siitä, että Itä-Ukrainasta on YK-pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 110 000 ihmistä paennut Venäjälle? Eikö lännessä esitetyn logiikan mukaan heidän pitäisi paeta Länsi-Ukrainaan (tai muihin maihin, joihin on siirtynyt vain 700 ja heistäkin osa Valko-Venäjälle)?
Se Ukrainasta. Todettakoon vielä, että Venäjä on tukenut myös Bashar al-Assadin hallintoa Syyriassa, mitä moni kauhistelee vielä Euroopan asioitakin enemmän. On kuitenkin muistettava, että väittämät Assadin hallinnosta kemiallisten aseiden käyttäjänä ja muiden tuhotöiden tekijänä ovat peräisin puolueellisista lähteistä (kuten USA:n hallinnolta); puolueettomat lähteet viittaavat enemmänkin päinvastaiseen eli kapinallisten syyllisyyteen. On tragikoomista seurata, kuinka USA:n Syyrian sotaan kouluttamat taistelijat ovat ISIS:n (tai ISIL:n) nimellä valtaamassa samojen jenkkien hallinnoimaa Irakia. Kaikkialla maailmassa tosiasiat alkavat puhua vaihtoehtomedian levittämän totuuden puolesta valtamediatotuutta vastaan. Ja nyt päästään asian ytimeen: Venäjän näkemystä ei puolla pelkästään venäläisten oma informaatio (RT ym.), vaan laaja kansainvälinen vaihtoehtomedia. Sama media puhuu palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, demokratian puolesta suurbisneksen tyranniaa (TTIP/TPP) vastaan, yksityisyyden puolesta NSA:n urkintaa vastaan ja Wikileaksin puolesta hallitusten salailua vastaan. Todellakin, Wikileaks ja Edward Snowden ovat tuoneet julki valtavasti USA:n ja muiden länsimaiden toiminnan kyseenalaistavaa materiaalia, mutta Venäjää kohtaan heillä ei ole ollut paljon valittamista – niin vähän, että tiettävästi Snowden majailee yhä siellä maanpaossa.
On melkoinen mullistus maailmanpoliittiseen näkökulmaan, jos alkaa nähdä Venäjän (ja vaihtoehtomedioiden) väitteet todempina kuin meikäläisen valtamedian. Siitä huolimatta jotkin Venäjän kannalta ikävät totuudet pysyvät tosina. Näin Pride-viikon jälkimainingeissa ei voi olla ajattelematta homokysymystä: eikö Venäjällä ole vastikään hyväksytty laki, joka kieltää "homopropagandana" mm. puheen homo- ja heteroseksuaalisuudesta tasavertaisina suuntautumisina? Tämä on fakta. Sen sijaan lännessä sumeilematta viljellyt väittämät, joiden mukaan Putinin hallitus vainoaa homoja yksityiselämää myöten, ovat tahallisen kärjistettyä liioittelua. Vielä oleellisempi pointti tässä yhteydessä on muistaa, että juuri äsken – Pride-viikolla! – Suomen eduskunnan lakivaliokunta hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain. Vaikka Suomi olisikin tässä asiassa Venäjää "parempi" maa, se on todella kaukana malliesimerkistä ja siksi Venäjän lyöminen täältä käsin homokysymyksellä tai yleensä ihmisoikeuskysymyksillä on yhtä älytöntä kuin ajatus, etteivät hipit olisikaan vastustaneet Vietnamin sotaa Pohjois-Vietnamin poljettua hieman ihmisoikeuksia.
Lopuksi viittaan provosoivaan otsikkoon. Ei minulla mitään uutta, salattua tietoa ole talvisodan aloittaneista Mainilan tykinlaukauksista. Ei ole todisteita, että ne olisivat tappaneet ketään, mutta viime aikoina Nato-mielinen länsimedia on osoittanut, millainen propaganda kääntää kaikki omat syyt vihollisen syyksi. Paitsi, että näin on käynyt Ukrainassa, myös suomalainen valtamedia on osoittanut valtavaa propagandistista pätevyyttä ja valitettavaa totuudellista pätemättömyyttä. Toiminta länsivaltojen ja Naton maailmanpoliittisten näkemysten julkaisuautomaattina on tuomittavaa, mutta suomalaisittain tämä on vielä vähäpätöistä verrattuna siihen sotaisaan vihollisretoriikkaan, mitä erityisesti Ilta-Sanomat käyttää Venäjästä. Sen mukaan Venäjä on sekä avoimesti vihollismaa että relevantti uhka, ja tätä vastaan voimme tietysti puolustautua vain turvautumalla Naton isoon kuristavaan syliin. Minuakin jo pelottaa – ei Venäjä, joka näyttää lähes yksin rakentavan rauhaa Itä-Ukrainaan, vaan meidän oma Suomemme, jonka vallanpitäjiä Alexander Stubbista Elinkeinoelämän keskusliiton kautta Helsingin Sanomiin vastustan yhtä todellisesti kuin olen tätä kirjoittaessani hengissä. Tällainen sodanlietsonta, uhittelu, avoin naapurin vastainen puolueellisuus ja vastavirran äänien vaientaminen johtivat 75 vuotta sitten tilanteeseen, jossa pieni autoritääris-kapitalistinen Suomi saattoi yhtä hyvin kuin autoritääris-sosialistinen Neuvostoliittokin sytyttää ihmisoikeusrikoksista pahimman eli sodan.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Vapaa levittämään propagandaa
Mediaväki on nyt varpaillaan. Jääkiekon, joka ei sinänsä kiinnosta minua lainkaan, maailmanmestaruuskisoihin Minskiin eivät toimittajat halua, koska Valko-Venäjä ei kuulemma voi taata, ettei aivan muusta kuin jääkiekosta kirjoittavaa toimittajaa pidätetä. Sotsin talviolympialaisia Venäjällä leimaa myös länsimedian protestihenki, koska Venäjällä ei pidetä homoista: heitä saa laillisesti syrjiä ja heidän sanansa levittämistä pidetään laittomana "homopropagandana". Koti-Suomi, siinä missä muutkin läntiset kotimaat, näyttäytyy paikkana, jossa toimittajat ovat vapaita eikä mitään pidetä propagandana – saati nyt laittomana sellaisena.
Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.
Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.
Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.
Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.
En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.
Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.
Maltetaanpas nyt hetkinen. Kriittinen verkkosivusto Media Lens julkaisi kuluvalla viikolla loistavan artikkelin otsikolla Propaganda: The Dominant Grand Narrative of Our Time. Siinä toimittaja David Cromwell siteeraa amerikkalaistunutta venäläistä dokumentaristia Andre Vltchekiä, joka kertoo tuntevansa olonsa vapaammaksi työskennellessään Kiinassa kuin BBC:n haastateltavana. Beijingissä hänen annetaan puhua sensuroimattomana. Sen sijaan Britanniassa vaaditaan ensin tarkka selonteko, mitä haastateltava aikoo sanoa. Kiinan lisäksi Vltchek viittaa Iraniin ja Turkkiin pahamaineisina mediamaina, joissa kuitenkin esitetään paljon enemmän editoimatonta ja sensuroimatonta tv-haastattelumateriaalia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Myöhemmin samassa artikkelissa Cromwell käsittelee muun muassa kritiikittömyyttä valtaeliittiä kohtaan, ilmastonmuutoskritiikkiä, sodan puolustusta ja sotarikoksen verhoamista "epäonnistumisiksi" tyypillisinä esimerkkeinä länsimaisesta propagandasta.
Kauhistelemme täällä Suomessakin jatkuvasti, kuinka kamalaa ihmisraukoilla on elää propagandan harhaanjohtamina jossakin "diktatuurissa". Emme ymmärrä, että oman yhteiskuntamme propaganda on vain hienovaraisempaa ja jossain määrin "uskottavampaa". Propaganda onnistuu parhaiten silloin, kun sitä kritiikittömästi uskova ihminen pitää itseään mitä kriittisimpänä yksilönä. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä ongelmasta muun muassa valtamedian mediavaltaa käsittelevässä artikkelissani.
Olen valmis tekemään seuraavat johtopäätökset: 1) ensiksikin on olemassa maita, joissa toimittaja on periaatteessa vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää in action. Mutta voi olla, ettei asiasisältö miellytä autoritääristä valtakoneistoa ja toimittajaraukka saattaa joutua karkotetuksi, oikeuteen tai vankilaan. 2) Toiseksi on olemassa maita, joissa toimittaja on vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, mikäli hän tekee sen pienessä omaehtoisessa mediassa, jonka sanoman vain harvat kuulevat. Näiden maiden valtamediassa toimittaja ei ole vapaa puhumaan tai kirjoittamaan mitä lystää, ainakaan in action, sillä valtamedian oma itsesensuuri on tiukka. Tämä ei yleensä johdu siitä, että valtakoneisto olisi sinänsä autoritäärinen ja sanelisi, mitä mediassa saa sanoa. Sen sijaan valtamedia hännystelee ihan itse vallanpitäjiä, jotka vain osassa tapauksista ovat (näennäis)demokratian valitsemia poliitikkoja. Muissa tapauksissa he ovat talousjohtajia – firmapomoja, elinkeinoelämän "asiantuntijoita" tai molempia yhtä aikaa. Toki valtamedialla on yhteyksiä hännystelynsä kohteisiin: kaupallisilla medioilla omistussuhteiden kautta talousjohtajiin, valtiollisilla tv- ja radioyhtiöillä päätöksentekonsa kautta politiikan huipulle.
Me elämme kakkosesimerkin mukaisessa maassa, jonka näkyvimmässäkin mediassa toimittaja on vapaa levittämään valtavirtapropagandaa, jota hän kriittiseksi itseään luulevana mutta oikeasti kritiikittömänä yksilönä luulee neutraaliksi totuudeksi. Jokaisen, joka näkee kuinka asiat ovat, edestä valtamedian ja usein vähän pienempienkin medioiden ovet sulkeutuvat. Kauhistelluissa ykkösesimerkin kuvaamissa maissa on Suomeen ja sen kaltaisiin yksi selkeä etu: niissä kaikki on paljon yksiselitteisempää. Hallitus sanoo näin, hallituksen viholliset ulkomailla ja kotimaassa sanovat noin. Siinä kaikki. Länsimieliseksi heittäytyneelle ukrainalaiselle on mahdotonta selittää, kuinka EU:ssa propaganda on pesiytynyt kaikkialle, koska hänen on mahdotonta tunnistaa propagandaa, joka ei näytä propagandalta niin kuin se on Neuvostoliiton ja Janukovitsin aikoina näyttänyt. Hänen silmissään – kuten länsimaiden valtavirran silmissä – se näyttää vapaalta ja demokraattiselta informaatiolta, koska se on ovelaakin ovelammin tehty näyttämään sellaiselta. Illuusio on syvempi, ikään kuin 3D, ykkösesimerkkimaiden 2D:hen verrattuna.
En kannata autoritäärisiä valtakoneistoja, jotka sumeilematta ilmoittavat voivansa pidättää toimittajia. Ymmärrän silti, mikä saa Valko-Venäjän tai Janukovitsin Ukrainan tapauksessa päättäjät harkitsemaan kovia otteita. He ovat näet täysin uupuneita siihen, kuinka totalitaarisesti länsimedia tai länsimielinen media suoltaa heistä propagandistista paskaa. En hyväksy kovia otteita, mutta ymmärrän niitä: se on heidän ainoa keinonsa pyristellä pakkolänsimaistamista vastaan. Ukraina on jo aiemmin kokenut yhden nopeasti kaatuneen, lännestä ohjatun värivallankumouksen, Venäjällä sellaista on kehitelty jo vuosikausia. Valko-Venäjällä länsiohjattu aktivismi ei ole johtanut juuri mihinkään. Venäjän tavoin Kiina on jatkuvasti esitetty uhkana länsivalloille, Iranista puhumattakaan. Länsimaiden sisällä maalaillaan myös piruja seinille, mikäli jokin vaihtoehtonäkemys pujahtaa julkisuuteen; jos ei pujahda, se vaietaan kuoliaaksi. Suomessakin on alettu pyristellä vastaan kovin ottein, vai mitäs tämä kiakkovieraiden luokkasotahuutelu nyt oli? Ja taas on pirunmaalareille töitä.
Muille ei propagandayhteiskunnassa olekaan pian töitä.
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Neuvostoliitto
Tästä aiheesta olen jo kauan suunnitellut kirjoittavani. Vuodesta 1922 vuoteen 1991 Suomen itänaapurina sijaitsi Venäjän sijaan valtio nimeltä Neuvostoliitto. Sitä edelsi viiden vuoden "Neuvosto-Venäjän" ja sisällissodan vaihe, joka oli käynnistynyt lokakuun (meikäläisittäin marraskuun) vallankumouksessa vuonna 1917. Koska NL oli olemassa melkein seitsemän vuosikymmentä ja sen hajoamisesta on vuosikymmeniä kulunut vasta reilut kaksi, on ymmärrettävää, että siihen viitataan yhä usein naapuri-Suomen poliittisessa keskustelussa. Sitä, miten viitataan, ymmärrän vähemmän. NL:stä on tehty mörkö, jolla pelotellaan aina, kun kyseeseen tulee vasemmisto, sosialismi, kommunismi tai peräti valtiollinen tai yhteiskunnallinen omistussuhde. Mikä hämmentävämpää, pelottelu usein toimii. Ihmiset eivät halua joutua samastetuksi sellaiseen, jolla on niin huono maine. Mutta miksi näin on ja mitä ihmettä kaiken taustalla luuraa?
1) Neuvostoliittoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvat ihmiset eivät usein ole neuvostoaikaa nähneetkään. Tähän joukkoon luen kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet suomalaiset, joille jopa Mihail Gorbatsov on vain nimi historiankirjoissa. 1990-luvulta lähtien valtamedia on levittänyt NL:stä täysin yksipuolista näkemystä, ja siinä onkin kaikki, mitä ns. nuoret aikuiset ja teinit nykyään asiasta "tietävät" – elleivät sitten ole törmänneet selkeän propagandistiseen populääritaiteeseen, mitä Sofi Oksasen kirjallinen tuotanto pääosin edustaa. Näin itsenäisyyspäivän nurkilla on myös huomattava vuodesta vuoteen jatkuva suomalainen jälkisotapropaganda: NL esitetään Suomen vihollisena, siinä kaikki. YYA:sta ei puhu enää kukaan. Elämme siis yksiselitteisen neuvostovastaisessa ilmapiirissä, ja koska nuorimmilla sukupolvilla ei ole kokemusta muunlaisesta ilmapiiristä, he luulevat sitä normaaliksi ja neutraaliksi.
2) Poliittisessa keskustelussa neuvostoaika on yhtä kuin Stalinin aika. Tämä ei voi enempää äimistyttää ihmistä, jolle Mihail Gorbatsov oli teini-iän sankari ja V.I. Lenin pysyy maailmanhistorian merkkihenkilönä. NL oli olemassa 69 vuotta, ja siitä ajasta "vain" 29 vuotta vallassa oli Josif Stalin. Hänen sijaansa valtakunnan perusti Lenin, joka sanoi Stalinista muun muassa, että "tämä kokki osaa tarjota vain väkeviä ruokia". On ihan selvää, ettei Lenin olisi valinnut Stalinia seuraajakseen, jos olisi saanut päättää. Monessa mielessä Stalinin politiikka oli Leninin politiikan äärimmäinen vastakohta. Stalinin kuoltua 1950-luvulla valtaan nousi Nikita Hrustsev, joka teki ison liudan virheitä poliittisena johtajana, mutta jonka kansansuosio – kaikkien nykyisten NL-stereotypioiden vastaisesti – oli kuuluisa. Meilläpäin tunnettiin vitsi, jonka mukaan Mossetkin (Moskvitsh-autot, suom. huom.) sanoivat hänen kunniakseen "nikita-nikita-nikita-nikita", kun niitä yritti käynnistää.
Hrustsevin syrjäytti 1960-luvulla Leonid Breznev, joka on antanut nimensä pysähtyneisyyttä kuvaavalle termille. On silti huomioitava, että nuorten vähemmistökommunistien suuri neuvostoinnostus Suomessa tapahtui juuri Breznevin aikana. Vastapainoksi pitää kyllä muistaa, että Breznevin hallinnon voi sanoa aloittaneen uuden kylmän sodan (siinä missä kuumankin) hyökkäämällä Afganistaniin 1979 – joskin aiemmin samalla kaudella liennytys oli edennyt valtavasti. Brezneviä seuranneet Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko eivät ehtineet juuri muuta kuin saada nimensä historiankirjoihin, mutta heitä seurannut Mihail Gorbatsov oli legendaarinen uudistaja ja kokonaisen sukupolven innoittaja. Glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenjärjestely) olivat ajan taikasanoja myös koto-Suomessa. "Gorban" kausi päättyi kansallisuusaatteen nousuun, jonka myötä NL:n rajat alkoivat murtua ja niinpä Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi 1990-luvun alussa. Vaikka NL ehti olemassaolonsa aikana tunnustaa ne itsenäisiksi, Baltiassa valtakulttuuri samastaa yhä neuvostovallan ja Venäjän vallan toisiinsa. Tätä taustaa vasten on hauska fakta, että itse Venäjä julistautui Boris Jeltsinin johdolla itsenäiseksi NL:stä jo niinkin varhain kuin vuonna 1990.
Neuvostoliiton historiaan mahtuu siis monia vaiheita ja toisistaan selvästi poikkeavia poliittisia kausia. On tahallista ideologista vääristelyä antaa valtakunnan kaikille johtohenkilöille Stalinin kasvot.
3) "Suomettumista" ja "rähmälläänoloa" häpeävät eniten ihmiset, jotka ovat itse täysin rähmällään länteen. Suomen läheisiä idänsuhteita ennen kaikkea Urho Kekkosen aikana hävetään yleisesti. Tämä johtuu siitä, että a) Neuvostoliittoa vihataan ja yhteistyötä sen kanssa pidetään sinänsä häpeällisenä, b) yhteistyön katsotaan johtuneen pelkästä mielistelystä ja perseennuolemisesta tai pelkuruudesta vetää omaa "vapaata" poliittista linjaa. Jälkimmäinen on tietysti palturia siinä missä nykyhetken äärilinjan eurokriitikkojen väite, ettei EU-jäsenyydelle ole Suomessa mitään oikeaa kannatuspohjaa. Edellinen taas perustuu aiemmissa kohdissa mainitsemaani neuvostovastaiseen ilmapiiriin ja propagandaan, tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ihan silkkaan oikeistohegemoniaan.
Joka tapauksessa Suomi on vuodesta 1995 alkaen ollut liittoutunut paljon tiiviimmin länteen kuin missään itsenäisyyden ajan vaiheessa itään. Tässä NL-yhteistyön häpeäjät eivät yleensä näe mitään väärää. Vihertävissä piireissä on tapana sanoa, että kansallisvaltion aika on ollutta ja mennyttä eikä asiaa pitäisi tulkita iänikuisesta nationalistisesta perspektiivistä. Kuitenkin samat ihmiset soveltavat nationalistista perspektiiviä eivätkä kyseenalaista kansallisvaltiota, kun on puhe Suomen suhteesta NL:ään. Heillä ei ole välineitä (eikä tahtoa) oivaltaa, että varsinkin vähemmistökommunistit nimenomaan hylkäsivät nationalistisen perspektiivin suuressa neuvostoinnostuksessaan. Heidän suhteensa itään oli muutoin ihan samanlainen kuin nykyisillä eurosuomalaisilla länteen, mutta järjestelmä ei tukenut sitä. He vasta halusivat liittoutua samalla tavoin kuin nyky-Suomi on liittoutunut. Ja kyllä, monelle vähemmistökommunistille NL edusti vapautta ja ihmisyyden voittoa samalla tavoin kuin EU länsimielisille 1990-luvun alkupuolella. Sanotaan, että totuus NL:stä on myöhemmin paljastunut. Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että myös totuus EU:sta on sittemmin paljastunut?
4) Neuvostoliiton kulttuurielämän sulkeutuneisuutta ja totalitaarisuutta painottavat ihmiset eivät havaitse samansuuntaista prosessia täällä ja nyt. On totta, että 1930–70-luvun NL vaati kulttuurin, taiteen ja itseilmaisun yhdenmukaisuutta. Sosialistinen realismi ja julkaisukanavien valtiollisuus määrittivät sitä, mitä tavallinen neuvostokansalainen – puhumattakaan jonkin toisen maan kansalaisesta – NL:n taiteesta näki ja kuuli. Toisaalta 1970-luvulla silloisessa Leningradissa vierailleet suomalaiset törmäsivät usein underground-taiteeseen ja -musiikkiin. Aikakausi muistetaan lännessä siitä, että Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsyn ensin "vaiennettiin" ja sitten ajettiin maanpakoon, mutta on muistettava että Solzenitsyn oli oikeasti neuvostovastainen kirjailija. Siihen verrattuna esimerkiksi USA:n kommunistivainot perustuivat enemmän vainoharhoihin. Kommunistiksi leimattiin Yhdysvalloissa mm. Charles Chaplin, joka oli lähinnä antifasisti (!), ja myöhemmin – vainojen huomattavasti lievennyttyä – John Lennon. Jälkimmäiselle järjestettiin Neuvostoliitossa hänen kuolemansa jälkeen muistokonsertti. USA:ssa niitä tosin oli kaksikin, mutta molempia on pidetty epäonnistuneina. Gorbatsovin aikana taide ja kulttuuri olivat täysin vapaata aluetta NL:ssä.
Samaan aikaan länsimaissa kulttuurielämä kulki lähes vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän kohti kaupallista totalitarismia. Kehitys on jatkunut entisestään voimistuneena 1990- ja 2000-luvulla. Valtamedia nostaa esiin vain kaupallista valtavirtaa, eikä kriittisestä kasvatuksesta "vapautettu" kansa osaa muuta vaatia tai etsiä. Kulttuuripalkintojakin annetaan lähes yksinomaan kaupallisesti menestyville taiteilijoille. Kuka hyvänsä voi ottaa kitaransa ja kävellä lähimmän suurkaupungin pubiin "open stage" -iltaan esiintymään, ainakin jos on varaa kitaraan ja matkustamiseen, mutta pubin ja suppean yleisöpiirin ulkopuolella ketään ei kiinnosta, koska ihmiset hukkuvat valtakulttuurin pakkotuputukseen. Kaikki "epäkaupalliset" ainekset jäävät ulos valtavirtajulkisuudesta tai jopa kokonaan julkaisematta. Luonnollisesti tämä koskee myös sellaista yhteiskuntakritiikkiä, joka ei ole tuotteistettavissa. Tätä taustaa vasten on irvokasta ajatella, että Viron itsenäistyminen tunnetaan "laulavana vallankumouksena" ja laulutapahtumat olivat oikeasti merkittävässä roolissa virolaisen itsetunnon kasvuprosessissa 1980-luvulla. Tuskin mikään luonnehtii paremmin nimenomaan Gorbatsovin aikaa. Tuskinpa 80-luvun virolaisille "laulu" tarkoitti Rihannaa ja Justin Bieberiä?
5) Koska neuvostovastainen propaganda on sitä tasoa kuin on, nykyinen julkinen keskustelu unohtaa ja sivuuttaa täysin kaikki sellaiset elementit, jotka eivät sovi kielteiseen Neuvostoliitto-kokonaiskuvaan. Vuonna 1970 ilmestyi amerikkalaisen kehityspsykologin Urie Bronfenbrennerin klassinen teos Kaksi lapsuuden maailmaa, joka vertaili USA:n ja NL:n lastenkasvatusta muun muassa koulujärjestelmän sekä aate- ja arvopohjan osalta. Itselläni on tuo kirja hyllyssä, ja sen perusteella voi pitää päivänselvänä, että neuvostolapset kasvoivat paljon terveempään todellisuuteen kuin jenkkivastineensa. 1980-luvun jälkeen Bronfenbrenner on vaiettu kuoliaaksi. NL:n oma tiede-elämä taas leimataan pelkäksi kylmäksi valtiokoneiston osaksi – sotatieteestä ja avaruudenvalloituksesta "ideologiseen" joukko-oppiin matematiikassa. Sitä ei vaivauduta käsittämään, että esimerkiksi NL:n lääketiede hyväksyi kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja ns. vaihtoehtohoitojen piiriin lukeutuvia näkemyksiä paremmin kuin läntinen tiede on vieläkään hyväksynyt. En myöskään erehtyisi julistamaan, että nykyaikana ja lännessä suosittu biologistinen (geneettis-fysiologinen) ihmiskäsitys on oikeasti parempi tai kehittyneempi kuin marxilainen sosiologinen ihmiskäsitys.
Nyt voisi olla paikallaan jonkinlainen "summa summarum". En minä Neuvostoliittoa fanita, enkä olisi liittämässä Suomea siihen, jos eläisimme nyt neuvostoaikaa. Mutta toisaalta kannatan Suomen eroa EU:sta, joten puntit ovat tasan. NL:n yhdenmukaisuusvaatimus oli ehkä julmempaa kuin länsimaiden, mutta taas toisaalta inhoan länsimaisen kulttuurin arvoja ja teen kaikkeni, että ne muuttuvat (lue: se muuttuu). Josif Stalinin tekemää "kansanmurhaa" en usko sillä lailla tapahtuneen kuin lännessä nykyisin väitetään, mutta silti en hyväksy Stalinia ja hänen tekosiaan. Missä näkemykseni poikkeaa kaikkein radikaaleimmin nykysuomalaisesta valtavirrasta, on että pidän Neuvostoliittoa periaatteessa ihailtavana yrityksenä luoda jotakin täysin uutta maailmanhistoriassa – yhteisyyteen ja tasa-arvoon oikeasti, ei vain juhlapuhetasolla, pohjautuvana yhteiskuntana. Se ei koskaan toteutunut, mutta sen unelma palautui osaksi neuvostotodellisuutta jo Stalinin kuoltua eikä missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Lähimpänä se oli luultavasti – ironista kyllä – Gorbatsovin aikana, ennen kuin nationalistit pilasivat kemut. Vaikka NL oli siis parempi idea kuin toteutus, parempi teoriassa kuin käytännössä, on minussa niin paljon idealistiteoreetikkoa, että voin siteerata Samatsvety-yhtyeen laulua Moi adres Sovetski Sojuz (Agit-Propin Kisällien käännös): "Kuka oot, mistä tuut, minne menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja..." Maa, jossa kaikkialta löytyy samalla tavoin rakastavia ystäviä, on tänään harvinaisen kaukana.
1) Neuvostoliittoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvat ihmiset eivät usein ole neuvostoaikaa nähneetkään. Tähän joukkoon luen kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet suomalaiset, joille jopa Mihail Gorbatsov on vain nimi historiankirjoissa. 1990-luvulta lähtien valtamedia on levittänyt NL:stä täysin yksipuolista näkemystä, ja siinä onkin kaikki, mitä ns. nuoret aikuiset ja teinit nykyään asiasta "tietävät" – elleivät sitten ole törmänneet selkeän propagandistiseen populääritaiteeseen, mitä Sofi Oksasen kirjallinen tuotanto pääosin edustaa. Näin itsenäisyyspäivän nurkilla on myös huomattava vuodesta vuoteen jatkuva suomalainen jälkisotapropaganda: NL esitetään Suomen vihollisena, siinä kaikki. YYA:sta ei puhu enää kukaan. Elämme siis yksiselitteisen neuvostovastaisessa ilmapiirissä, ja koska nuorimmilla sukupolvilla ei ole kokemusta muunlaisesta ilmapiiristä, he luulevat sitä normaaliksi ja neutraaliksi.
2) Poliittisessa keskustelussa neuvostoaika on yhtä kuin Stalinin aika. Tämä ei voi enempää äimistyttää ihmistä, jolle Mihail Gorbatsov oli teini-iän sankari ja V.I. Lenin pysyy maailmanhistorian merkkihenkilönä. NL oli olemassa 69 vuotta, ja siitä ajasta "vain" 29 vuotta vallassa oli Josif Stalin. Hänen sijaansa valtakunnan perusti Lenin, joka sanoi Stalinista muun muassa, että "tämä kokki osaa tarjota vain väkeviä ruokia". On ihan selvää, ettei Lenin olisi valinnut Stalinia seuraajakseen, jos olisi saanut päättää. Monessa mielessä Stalinin politiikka oli Leninin politiikan äärimmäinen vastakohta. Stalinin kuoltua 1950-luvulla valtaan nousi Nikita Hrustsev, joka teki ison liudan virheitä poliittisena johtajana, mutta jonka kansansuosio – kaikkien nykyisten NL-stereotypioiden vastaisesti – oli kuuluisa. Meilläpäin tunnettiin vitsi, jonka mukaan Mossetkin (Moskvitsh-autot, suom. huom.) sanoivat hänen kunniakseen "nikita-nikita-nikita-nikita", kun niitä yritti käynnistää.
Hrustsevin syrjäytti 1960-luvulla Leonid Breznev, joka on antanut nimensä pysähtyneisyyttä kuvaavalle termille. On silti huomioitava, että nuorten vähemmistökommunistien suuri neuvostoinnostus Suomessa tapahtui juuri Breznevin aikana. Vastapainoksi pitää kyllä muistaa, että Breznevin hallinnon voi sanoa aloittaneen uuden kylmän sodan (siinä missä kuumankin) hyökkäämällä Afganistaniin 1979 – joskin aiemmin samalla kaudella liennytys oli edennyt valtavasti. Brezneviä seuranneet Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko eivät ehtineet juuri muuta kuin saada nimensä historiankirjoihin, mutta heitä seurannut Mihail Gorbatsov oli legendaarinen uudistaja ja kokonaisen sukupolven innoittaja. Glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenjärjestely) olivat ajan taikasanoja myös koto-Suomessa. "Gorban" kausi päättyi kansallisuusaatteen nousuun, jonka myötä NL:n rajat alkoivat murtua ja niinpä Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi 1990-luvun alussa. Vaikka NL ehti olemassaolonsa aikana tunnustaa ne itsenäisiksi, Baltiassa valtakulttuuri samastaa yhä neuvostovallan ja Venäjän vallan toisiinsa. Tätä taustaa vasten on hauska fakta, että itse Venäjä julistautui Boris Jeltsinin johdolla itsenäiseksi NL:stä jo niinkin varhain kuin vuonna 1990.
Neuvostoliiton historiaan mahtuu siis monia vaiheita ja toisistaan selvästi poikkeavia poliittisia kausia. On tahallista ideologista vääristelyä antaa valtakunnan kaikille johtohenkilöille Stalinin kasvot.
3) "Suomettumista" ja "rähmälläänoloa" häpeävät eniten ihmiset, jotka ovat itse täysin rähmällään länteen. Suomen läheisiä idänsuhteita ennen kaikkea Urho Kekkosen aikana hävetään yleisesti. Tämä johtuu siitä, että a) Neuvostoliittoa vihataan ja yhteistyötä sen kanssa pidetään sinänsä häpeällisenä, b) yhteistyön katsotaan johtuneen pelkästä mielistelystä ja perseennuolemisesta tai pelkuruudesta vetää omaa "vapaata" poliittista linjaa. Jälkimmäinen on tietysti palturia siinä missä nykyhetken äärilinjan eurokriitikkojen väite, ettei EU-jäsenyydelle ole Suomessa mitään oikeaa kannatuspohjaa. Edellinen taas perustuu aiemmissa kohdissa mainitsemaani neuvostovastaiseen ilmapiiriin ja propagandaan, tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ihan silkkaan oikeistohegemoniaan.
Joka tapauksessa Suomi on vuodesta 1995 alkaen ollut liittoutunut paljon tiiviimmin länteen kuin missään itsenäisyyden ajan vaiheessa itään. Tässä NL-yhteistyön häpeäjät eivät yleensä näe mitään väärää. Vihertävissä piireissä on tapana sanoa, että kansallisvaltion aika on ollutta ja mennyttä eikä asiaa pitäisi tulkita iänikuisesta nationalistisesta perspektiivistä. Kuitenkin samat ihmiset soveltavat nationalistista perspektiiviä eivätkä kyseenalaista kansallisvaltiota, kun on puhe Suomen suhteesta NL:ään. Heillä ei ole välineitä (eikä tahtoa) oivaltaa, että varsinkin vähemmistökommunistit nimenomaan hylkäsivät nationalistisen perspektiivin suuressa neuvostoinnostuksessaan. Heidän suhteensa itään oli muutoin ihan samanlainen kuin nykyisillä eurosuomalaisilla länteen, mutta järjestelmä ei tukenut sitä. He vasta halusivat liittoutua samalla tavoin kuin nyky-Suomi on liittoutunut. Ja kyllä, monelle vähemmistökommunistille NL edusti vapautta ja ihmisyyden voittoa samalla tavoin kuin EU länsimielisille 1990-luvun alkupuolella. Sanotaan, että totuus NL:stä on myöhemmin paljastunut. Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että myös totuus EU:sta on sittemmin paljastunut?
4) Neuvostoliiton kulttuurielämän sulkeutuneisuutta ja totalitaarisuutta painottavat ihmiset eivät havaitse samansuuntaista prosessia täällä ja nyt. On totta, että 1930–70-luvun NL vaati kulttuurin, taiteen ja itseilmaisun yhdenmukaisuutta. Sosialistinen realismi ja julkaisukanavien valtiollisuus määrittivät sitä, mitä tavallinen neuvostokansalainen – puhumattakaan jonkin toisen maan kansalaisesta – NL:n taiteesta näki ja kuuli. Toisaalta 1970-luvulla silloisessa Leningradissa vierailleet suomalaiset törmäsivät usein underground-taiteeseen ja -musiikkiin. Aikakausi muistetaan lännessä siitä, että Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsyn ensin "vaiennettiin" ja sitten ajettiin maanpakoon, mutta on muistettava että Solzenitsyn oli oikeasti neuvostovastainen kirjailija. Siihen verrattuna esimerkiksi USA:n kommunistivainot perustuivat enemmän vainoharhoihin. Kommunistiksi leimattiin Yhdysvalloissa mm. Charles Chaplin, joka oli lähinnä antifasisti (!), ja myöhemmin – vainojen huomattavasti lievennyttyä – John Lennon. Jälkimmäiselle järjestettiin Neuvostoliitossa hänen kuolemansa jälkeen muistokonsertti. USA:ssa niitä tosin oli kaksikin, mutta molempia on pidetty epäonnistuneina. Gorbatsovin aikana taide ja kulttuuri olivat täysin vapaata aluetta NL:ssä.
Samaan aikaan länsimaissa kulttuurielämä kulki lähes vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän kohti kaupallista totalitarismia. Kehitys on jatkunut entisestään voimistuneena 1990- ja 2000-luvulla. Valtamedia nostaa esiin vain kaupallista valtavirtaa, eikä kriittisestä kasvatuksesta "vapautettu" kansa osaa muuta vaatia tai etsiä. Kulttuuripalkintojakin annetaan lähes yksinomaan kaupallisesti menestyville taiteilijoille. Kuka hyvänsä voi ottaa kitaransa ja kävellä lähimmän suurkaupungin pubiin "open stage" -iltaan esiintymään, ainakin jos on varaa kitaraan ja matkustamiseen, mutta pubin ja suppean yleisöpiirin ulkopuolella ketään ei kiinnosta, koska ihmiset hukkuvat valtakulttuurin pakkotuputukseen. Kaikki "epäkaupalliset" ainekset jäävät ulos valtavirtajulkisuudesta tai jopa kokonaan julkaisematta. Luonnollisesti tämä koskee myös sellaista yhteiskuntakritiikkiä, joka ei ole tuotteistettavissa. Tätä taustaa vasten on irvokasta ajatella, että Viron itsenäistyminen tunnetaan "laulavana vallankumouksena" ja laulutapahtumat olivat oikeasti merkittävässä roolissa virolaisen itsetunnon kasvuprosessissa 1980-luvulla. Tuskin mikään luonnehtii paremmin nimenomaan Gorbatsovin aikaa. Tuskinpa 80-luvun virolaisille "laulu" tarkoitti Rihannaa ja Justin Bieberiä?
5) Koska neuvostovastainen propaganda on sitä tasoa kuin on, nykyinen julkinen keskustelu unohtaa ja sivuuttaa täysin kaikki sellaiset elementit, jotka eivät sovi kielteiseen Neuvostoliitto-kokonaiskuvaan. Vuonna 1970 ilmestyi amerikkalaisen kehityspsykologin Urie Bronfenbrennerin klassinen teos Kaksi lapsuuden maailmaa, joka vertaili USA:n ja NL:n lastenkasvatusta muun muassa koulujärjestelmän sekä aate- ja arvopohjan osalta. Itselläni on tuo kirja hyllyssä, ja sen perusteella voi pitää päivänselvänä, että neuvostolapset kasvoivat paljon terveempään todellisuuteen kuin jenkkivastineensa. 1980-luvun jälkeen Bronfenbrenner on vaiettu kuoliaaksi. NL:n oma tiede-elämä taas leimataan pelkäksi kylmäksi valtiokoneiston osaksi – sotatieteestä ja avaruudenvalloituksesta "ideologiseen" joukko-oppiin matematiikassa. Sitä ei vaivauduta käsittämään, että esimerkiksi NL:n lääketiede hyväksyi kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja ns. vaihtoehtohoitojen piiriin lukeutuvia näkemyksiä paremmin kuin läntinen tiede on vieläkään hyväksynyt. En myöskään erehtyisi julistamaan, että nykyaikana ja lännessä suosittu biologistinen (geneettis-fysiologinen) ihmiskäsitys on oikeasti parempi tai kehittyneempi kuin marxilainen sosiologinen ihmiskäsitys.
Nyt voisi olla paikallaan jonkinlainen "summa summarum". En minä Neuvostoliittoa fanita, enkä olisi liittämässä Suomea siihen, jos eläisimme nyt neuvostoaikaa. Mutta toisaalta kannatan Suomen eroa EU:sta, joten puntit ovat tasan. NL:n yhdenmukaisuusvaatimus oli ehkä julmempaa kuin länsimaiden, mutta taas toisaalta inhoan länsimaisen kulttuurin arvoja ja teen kaikkeni, että ne muuttuvat (lue: se muuttuu). Josif Stalinin tekemää "kansanmurhaa" en usko sillä lailla tapahtuneen kuin lännessä nykyisin väitetään, mutta silti en hyväksy Stalinia ja hänen tekosiaan. Missä näkemykseni poikkeaa kaikkein radikaaleimmin nykysuomalaisesta valtavirrasta, on että pidän Neuvostoliittoa periaatteessa ihailtavana yrityksenä luoda jotakin täysin uutta maailmanhistoriassa – yhteisyyteen ja tasa-arvoon oikeasti, ei vain juhlapuhetasolla, pohjautuvana yhteiskuntana. Se ei koskaan toteutunut, mutta sen unelma palautui osaksi neuvostotodellisuutta jo Stalinin kuoltua eikä missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Lähimpänä se oli luultavasti – ironista kyllä – Gorbatsovin aikana, ennen kuin nationalistit pilasivat kemut. Vaikka NL oli siis parempi idea kuin toteutus, parempi teoriassa kuin käytännössä, on minussa niin paljon idealistiteoreetikkoa, että voin siteerata Samatsvety-yhtyeen laulua Moi adres Sovetski Sojuz (Agit-Propin Kisällien käännös): "Kuka oot, mistä tuut, minne menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja..." Maa, jossa kaikkialta löytyy samalla tavoin rakastavia ystäviä, on tänään harvinaisen kaukana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)