Kapinallinen bilettäminen, eliitti vs köyhät ja Sanna Marin

Ymmärrän oikein hyvin ihmisiä, joiden mielestä kohu pääministeri Sanna Marinin bilettämisen ympärillä saavutti nopeasti liian isot mittasuhteet. Eikö PM:n ja SDP:n politiikka ole oleellisempaa? Harva tulee ajatelleeksi, että aihepiiriin liittyy häkellyttävän paljon piilo- ja liitännäismerkityksiä – eikä siitä pidä heitä syyttää. Useimmat ihmiset ajattelevat joko valtamedian, sosiaalisen median valtavirran tai molempien ehdoilla, ja silloin, kun esiintyy syvällisempiä vivahteita, mediat tuskin niitä esittelevät.

Aion kaikesta huolimatta pureutua tässä kirjoitelmassani syvällisesti case Sanna Marinin tarjoamiin piilo- ja liitännäismerkityksiin. Vaikka aihepiiriin olisi kyllästynyt, näihin näkökulmiin ei ole tarjottu kyllästymistilaisuutta:

1) "Bileministeriksi" on leimattu henkilö, jonka johtama hallitus yritti edellisenä vuonna kieltää kaiken bilettämisen.

2) Pääministerin näyttäytyminen bilettämisen esitaistelijana tekee vaikutuksen liberaaleihin, jotka vielä hetki sitten olivat vimmoissaan siitä, kun pääministerin johtama hallitus oli vähällä tuhota koko tapahtuma-alan ja ison joukon bilepaikkoja (ravintoloita).

3) Pääministerin bilettämisen kritisoijat alkavat näyttää konservatiivisilta ilonpilaajilta, vaikka nuo samat kriitikot olivat viime vuonna raivoissaan, kun pääministerin johtama hallitus kielsi ihmisiä tapaamasta toisiaan ja pitämästä hauskaa yhdessä.

4) Se, että pääministeri leimautuu bilettäjäksi ja hänen hallituksensa on kieltänyt kansaa bilettämästä, tuo kiinnostavasti mieleen vuonna 2021 laajalle levinneet todisteet siitä, etteivät kansaa koskevat tapaamisrajoitukset ja maskivaatimukset koske valtaeliittiä.

5) Pääministerin biletys on tapahtunut eliitin piirissä. Hänen bilekavereinaan on ollut julkkiksia ja bilemusiikkina 2010-luvun pintaliitopoppia, ja bileisiin yhdistetty kokaiini on leimallisesti rikkaiden eliittihuume.

6) Huomattava osa pääministerin bilettämisen tukijoukoista kuuluu alempiin yhteiskuntaluokkiin.

7) Lukuisat opiskelijat, työttömät, pätkätyöläiset ja muut köyhät samastuvat pääministerin biletykseen lähtökohtien vastakkaisuudesta huolimatta, koska PM:n poliittinen identiteetti ei assosioidu eliittiin ja sen etuoikeuksiin, vaan työväenluokkaan ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

8) Alempien yhteiskuntaluokkien bilettämisellä on pitkä kapinallinen historia. Identiteettipoliittisesta ajatusvirheestä johtuen pääministerin alempiluokkainen tukijajoukko samastaa PM:n tähän kapinaan eikä eliitin etuoikeutettuun sikailuun.

Aloitan vyyhdin purkamisen loppupäästä. 1980-luvulla syntyi sosiokulttuurinen hybridi, jossa 1960-luvun hippiliikkeen ideat tajunnan laajentamisesta, "happeningista" ja "heimon" kokoontumisesta yhdistyivät 1970-luvun uuden aallon vastakulttuuriin sekä toisaalta diskojen tanssikulttuuriin ja (etnisten, seksuaalisten) vähemmistöjen hyväksyntään. Mukana oli myös huumeita. Acid house, joka herätti Britanniassa valtavan konservatiivisen vastareaktion, sai nimensä hapolta eli LSD:ltä. Hyvin pian bilesukupolven ja tanssivallankumouksen nimikkohuumeeksi muodostui ekstaasi, joka on periaatteessa yhtä kuin MDMA (ekstaasitableteissa tosin oli usein muitakin ainesosia). Iso osa 1990-luvusta oli rave-kulttuurin mahtiaikaa: elektronista tanssimusiikkia soitettiin läpi koko yön epävirallisissa paikoissa kuten hylätyissä teollisuusrakennuksissa tai pelloilla ja metsäaukioilla. Alun perin laittomat tilaisuudet siirtyivät asteittain sovinnaisen kulttuurin piiriin ja bilevallankumous alkoi laantua.

1980–90-luvun vastakulttuurisesta, uppiniskaisen kapinallisesta, sovinnaisen valtakulttuurin hylkäämistä juhlineesta bilemeiningistä on pitkä matka 2010–20-luvun valtavirtailmapiiriin, jossa jyräävät elitismi, kanonisoidut ulkonäköarvot, entisten seksuaalisesti ja sukupuolisesti radikaalien ilmiöiden kaavamaistuminen, vihamielisyys "vääriä" "heimoja" kohtaan sekä lukuisat uuden luokkayhteiskunnan piirteet. Elämme täysin eri maailmassa, jossa kulttuuriset asetelmat ovat ehtineet heittää vähintään yhden täyden kuperkeikan. Kun kaavamaisuus ryöpsähti koronahysterian aikana yli äyräiden silloisen peruspalveluministerin Krista Kiurun julistaessa tanssin ja laulun loppua, ajattelin 2020-luvun tarvitsevan uutta bilekapinaa. "Jos se ei tanssi ja laula, se ei ole minun vallankumoukseni", olen jo kauan julistanut mottonani. Jos festarit ja ravintolat ovat poissa käytöstä tai säännösteltyjä, bileitten on palattava hylättyihin rakennuksiin ja pelloille – ja paremman puutteessa koteihin, joista ollaan verkkoyhteydessä toisiin niskoitteleviin kotibilettäjiin.

Biletys voi siis olla kapinaa. Se voi kääntää selkänsä yhteiskunnan vaatimuksille, sovinnaisuudelle ja luonnollisesti myös kaupallisuudelle. Sanna Marinin julkkispiirien biletys kaupallisen valtavirtapopin ja eliittihuumeiden parissa ei ole kapinaa. Sen sijaan se on 2020-luvun alun "nuorekas" editio herrojen sikailusta sikarien ja konjakkien kera klubeillaan ja kartanoissaan. Tätä asiaa ei muuta miksikään se, että Sanna Marin on SDP:stä, työskennellyt Sokoksen kassalla ja häntä usein tukevat virheellisesti opiskelijat, työttömät, pätkätyöläiset ja muut köyhät. ("I used to have a little, now I have a lot", pääministeri voisi laulaa Jennifer Lopezin lailla tukijoidensa kompatessa. Kuinka se kuulostikaan jenkkiläiseltä 20 vuotta sitten ja kuinka nyky-Suomea se onkin.) Toisin kuin intersektionalistipiirit luulottelevat, Sanna Marin on yksi koko Suomen etuoikeutetuimmista ihmisistä: täydellinen insider, jolle avautuvat kaikki ovet mikäli hän niin haluaa. Ja tämän saman ihmisen johtama hallitus julisti kansalle keväällä 2021, että tanssi ja laulu loppuu nyt.

Ei ole sattumaa, että tänä aikana on esitetty näkemyksiä uuden autoritaarisen eliitin noususta. Usein se yhdistetään Maailman talousfoorumiin (WEF). Itse kriittisenä ihmisenä epäilen WEF-pomo Klaus Schwabin über-pahikseksi julistamista tahalliseksi vääräksi johtolangaksi, mutta tässä tapauksessa ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana. Suomessa vasemmisto on saanut paskaa niskaan samoista tekijöistä, joista toisissa maissa on vastannut oikeisto. Tämän, jos jonkin, pitäisi kertoa ihmisille, minkä verran nykypolitiikassa on kysymys "oikeistosta" ja "vasemmistosta". Nuo leimat eivät enää kerro itse asioista, vaan identiteeteistä – mikä on 2010–20-luvun versio postmodernista heimoajattelusta. Mikäli Suomessakin Sanna Marinin ja hänen hallituksensa perseilyn olisi hoitanut oikeistojengi, olisi vasemmistojengi siitä kaikesta yhtä vihainen oikeistolle kuin oikeistojengi on nyt vasemmistolle.

Vuosien 2020–22 kuluessa ymmärrys siitä, että vasemmistohallitus käyttäytyy niin kuin oikeistohallituksen on pelätty käyttäytyvän, on epäilemättä ehtinyt laajentua arveluttaviin mittoihin. Sanna Marinin hallitus on muun muassa laittanut ajoittain rajat kiinni, tehnyt Suomesta hetkeksi poliisivaltion, järjestänyt sadoille tai tuhansille ihmisille potkut töistään heidän vakaumuksensa takia, ottanut käyttöön natsi-Saksan "Gesundheitspaßia" vastaavan rajoituskeinon, kylvänyt miljardeja amerikkalaisiin hävittäjiin, liittänyt Suomen läntiseen hyökkäysliittoon ja sotilaallisesti rajanaapuriaan vastaan, vesittänyt ylikansallisia kapitalisteja hillitsevän kaivoslakihankkeen, ottanut käyttöön muka osallistamisen nimissä kulkevan työttömien orjuutuskeinon, kaatanut epäonnistuneiden taloudellisten päätösten hoidon yhteiskunnan köyhimpien ja sorretuimpien niskaan ja niin edelleen. Vielä vuosikymmen takaperin tämä kaikki olisi ollut äärioikeistolaista politiikkaa.

Kaikki ihmiset eivät ole tyhmiä. Moni on nähnyt punavihreän kanan munivan sinimustia munia. Mikä neuvoksi? Myydään vaalikarjalle kuva pääministeristä liberaalina, radikaalina, jopa kapinallisena bilettäjänä, jonka politiikan vastustaminen on itse asiassa tanssin ja laulun vastustamista. Samojen tanssin ja laulun, joita PM:n puoluetoveri, tai hallitus, oli viime vuonna kieltämässä! Tuhannet köyhät opiskelijat, työttömät ja pätkätyöläiset – jotka viime vuonna kenties liittyivät mielenilmaukseen tapahtuma-alan puolesta – ovat innoissaan: tässä on yksi meistä, bileministeri, ei etuoikeutettu valtaelitisti vaan entinen ihan tavallinen Sokoksen kassa (she used to have a little, now she has a lot). Tuhannet konservatiivit nielevät syötin yhtä innokkaasti: kuinka epäkorrektia* ja radikaalia onkin, kun PM bilettää virantoimituksessa ja päästää julkkiskavereitaan Kesärantaan ilman turvatarkastusta – Suomihan on sotilaallisen uhan alaisena, ja sitä paitsi sama PM ujuttaa Suomeen vallankumouksellisesti** jotain ulkopuolelta syötettyä agendaa. (*Samat konservatiivit ovat tuhansia kertoja syyttäneet vasemmistoa liiasta poliittisesta korrektiudesta. **Olen kohdannut somevaikuttajia, joiden mielestä on tosiaan mahdollista, että pääministeri, päähallituspuolue tai koko hallitus on vallankumouksellinen. Kenellähän se kumoamisen kohteena oleva valta sitten on, ellei näillä? Presidentti Urh... korjaan Vlad... korjaan Sauli Niinistöllä?)

Kaikki ihmiset eivät ole ollenkaan tyhmiä. Me näemme jälleen silmänkääntötempun onnistuvan. Emme voi tehdä mitään. Paitsi kapinoida. Vaikka bilettämällä!

Väärän totuuden palvelijat

"Näissä vieraissa on liian monta tuttuu
jotka tietää totuudesta liian vähän"
(Liisa Tavi: Lasta ei saa tukuttaa, san. Pelle Miljoona)

Kun uusi koronakuria vastustava vapausliike alkoi nousta talvikaudella 2020–21, julistin alusta lähtien sen keskeisisi tavoitteiksi omat pyhät arvoni: vapauden, rakkauden ja totuuden. En ollut yksin: toukokuun 15. päivän 2021 kansainvälisten mielenosoitusten sloganeiden joukossa oli "Love, Truth, Freedom". Suomessa toukokuun mielenosoitus jäi tussariksi, koska sadat vapausliikkeeseen lukemani ihmiset olivat siirtäneet huomion koronakurista EU:n elvytyspakettiin. Siinäkin huudettiin totuutta, mutta vapauden tavoittelu oli aika suhteellista ja rakkauden kanssa ei asialla ollut mitään tekemistä.

Kuntavaalit piti alun perin järjestää 18. huhtikuuta. THL:n ja hallituksen kuvitteellisen epidemiauhan vuoksi vaalit siirrettiin kesäkuun 13. päivälle, mikä on tiennyt vaalikampanja-ajan pitenemistä luonnottomiin mittoihin. Tämä voi olla jopa tarkoituksellista. Hajota ja hallitse on aina ollut kaikkein toimivin keino ylläpitää valtaa. Toki myös hallituspuolueet saivat kuvitteellisen sulan hattuunsa, kun täysin älyttömästä 11 000 päivittäisen tartunnan arviosta jäätiin ylimmillään alle kymmenesosaan. Sehän voitiin nyt tulkita maalis-huhtikuisen sulkupolitiikan ansioksi.

Ikävä kyllä perseily kansan kustannuksella ei rajoitu hallituspuolueisiin. Kokoomus ja perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa kääntääkseen yhteiskunnalliset kysymykset perinteisen puoluepolitiikan ja vanhan standardoidun poliittisen kentän mukaisiksi kiistoiksi. Pandemiakriittinen vapausnäkökulma oli vallankumouksellinen: se yhdisti libertaareja, konservatiiveja, nationalisteja, aitoja anarkisteja ja myös useita vanhanaikaisen yhteiskuntakritiikkinsä säilyttäneitä klassisia vasemmistolaisia. Kuntavaalien läheisyys on tehnyt kaikesta taas puoluepolitiikkaa, jossa oikeistoon samastuvat käyttävät kaikki tilaisuutensa mustamaalata vasemmistoa ja päinvastoin.

Perussuomalainen puolue on häikäilemättä pyrkinyt omimaan pandemiakritiikin ja vapausnäkökulman omien siipiensä alle. Lukuisia näissä kysymyksissä aktiivisia sosiaalisen median vaikuttajia on päätynyt persujen kuntavaaliehdokkaiksi. Heidän näkökulmastaan asia voi näyttää luonnolliselta: "vasemmistolainen" hallitus on toteuttanut koronarajoitukset, ja persut ovat heille uskottavampi oikeisto-opposition edustaja kuin kokoomus, kristillisdemokraatit tai Liike Nyt. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa olleet pandemiakriittinen puolue, vaan päinvastoin heidän riveistään on toistuvasti vaadittu tiukempia rajoituksia. Minunlaiselleni ei-persulle tämä näyttää klassiselta silmänkääntötempulta.

Persuissa on myös se kiusallinen piirre, että heidän politiikkansa on yhtä kuin hajota ja hallitse katutasolla. He tekevät asiakysymyksistä, ei edes henkilökysymyksiä, vaan ihmisryhmäkysymyksiä. Ärsyttääkö koronakuri? Syynä on vasemmisto. Vastusta vasemmistolaisia. Huolettaako yhteiskunnan varojen loppuminen? Syynä on hyysääminen. Vastusta hyysääjiä ja niitä joita hyysätään. Aggressiivinen kuntavaalikampanjointi muistuttaa likipitäen joka päivä, kuinka vähän esimerkiksi minulla ja perussuomalaisten ehdokkaaksi lähteneellä pandemiakriitikolla on yhteistä – mikä on erittäin varmasti tarkoituksellista. Kun kansalaiset vieroksuvat tai pelkäävät toisiaan, vallanpitäjät ovat turvassa.

Vielä ongelmallisempaa on kuitenkin, että kuntavaalikampanjat vievät huomion pois pääasioista. Päinvastoin puolueet (piskuista Kristallipuoluetta lukuun ottamatta) tuntuvat tekevän kaikkensa salatakseen, että suomalainen yhteiskunta (tai maailma) on peruuttamattomasti muuttunut siitä, mitä se vielä 2010-luvulla oli. Esimerkiksi punavihreät ryhmät saattavat puolustaa kirjastoja, mainitsematta että kirjastot ovat talven 2019–20 jälkeisestä ajasta valtaosan joko olleet kiinni tai toimineet rajoitetusti. Jotkut samassa leirissä ovat jopa häikäilemättä ratsastaneet kulttuurielämällä – emopuolueittensa lähes lakkautettua Suomen kulttuurielämän. Etätyön radikaali yleistyminen on jäänyt huomiotta: työpaikkojen hoiteleminen omaan kuntaan ei yksinkertaisesti enää toimi samalla tavalla.

Näiltä puilta pitäisi vielä malttaa nähdä metsä: vanhan yhteiskunnan alasajo on ilmiselvästi tahallista, "uusi normaali" ei ollut vahinkoilmaus ja yhteiskuntamme perusteet on kertakaikkisesti muutettu. Hallituspuolueet ovat toimineet järjestelmällisesti niitä arvoja vastaan, joiden kannattajat ovat äänestäneet ne valtaan. Silti ne jatkavat samojen arvojen promoamista kampanjoissaan. Oppositiopuolueet vastustavat hallitusta, mutta innokkaammin sitä mitä hallitus väittää kannattavansa, kuin sitä kuinka hallitus toimii. Koko kuvio selittyy vain sillä, että hallitus toteuttaa jonkin ihan muun tahon agendaa kuin omaansa. Pandemiakriittisille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, mutta kuntavaalikampanjoinnin aikana osa heistä on aktiivisesti unohtanut asian – ainakin hetkittäin – ja syyttänyt tapahtuneesta nimenomaisesti hallituspuolueiden virallista poliittista taustaa. Käytännöllisesti katsoen koko poliittinen kenttä on huijattu osaksi kaikkien aikojen megavalhetta, joka on mahdollisesti saneltu Great Resetin laatijoiden piirissä "build back better" -hengessä.

Megavalheen luonteeseen kuuluu aktivistien johdattaminen täysin eri suuntaan kuin mitä kohti he ovat lähteneet. Kun keväällä 2020 ensimmäisten joukossa kyseenalaistin koronapandemian mittasuhteet, oletin, että tämä tie johtaa koko meille tarjotun todellisuuskuvan kyseenalaistamiseen ja disilluusioon. Kun syksyllä 2020 ainakin näennäisesti samoin ajattelevia oli jo löytynyt, oletukselleni näytti tulevan katetta. Perinteisten poliittisten asetelmien marssittaminen kentälle – niin kuin kuntavaalikampanjoinnin myötä on käynyt – on käännyttänyt oikeistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen oikeistolaisten tai konservatiivisten perustotuuksien äärelle ja harvalukuisemmat vasemmistotaustaiset pandemiakriitikot vanhojen vasemmistolaisten tai liberaalien perustotuuksien äärelle. Ne ovat kuitenkin vääriä "totuuksia" – siis ainakin osittaisia valheita tai megavalheen osasia. TOTUUS, se aito asia, saa yhä levätä rauhassa.

Matrix on ainakin jossain määrin totta. Juuri, kun olimme hahmottamassa sen, iso osa meistä opastettiin kädestä pitäen pois totuuden ääreltä. Luonnollisesti tämä ei ole koko totuus. Harhaanjohdetuista näet tuli nopeasti osa Matrixia. Kritisoitko autoritaarisia toimia? Oletko enemmän konservatiivi ja oikealla? Tässä on sinulle isänmaa ja Raamattu. Oletko enemmän liberaali ja vasemmalla? Tässä on sinulle kansainvälinen yhteistyö ja kriittinen kirja finanssikapitalismista. Onko näkyvissä salaliittoja? Vasemmistolainen, pidä etäisyyttä sellaiseen paskaan! Konspirasismi on vähintään yhtä paha kuin rasismi! Oikeistolainen, hyvä, tartu vain salaliittoteoriaan, niin me paremmin tietävät kerromme sinulle, mitä sen takana piilee. Luovu vain omasta ajattelustasi. Näin oli tapahtuva, ja näin tapahtui.

Jutun juju on tietysti, että sekä "antikonspirasismi" että harhaanjohdettu salaliittoajattelu ajautuvat tukemaan yhteiskunnan ja maailman todellisia vallanpitäjiä. Mitä enemmän jollakin taholla on valtaa, sitä varmemmin kriittiset ja radikaalit äänet kääntyvät pidemmän päälle tukemaan sitä tahoa. En usko, että tähän tarvitaan erillistä salaliittoteoriaa. Kyseessä on ihan luontainen prosessi. Ei perussuomalainen puoluekaan tarkoituksellisesti johdata kannattajiaan valheeseen. Se vain houkuttelee (konservatiivisia, oikeistolaisia) kriittisiä ajattelevia puolelleen saadakseen kuntavaaleissa ääniä. Ei puolueita eikä edes valtamediaa kiinnosta aktivistien ajautuminen väärän totuuden palvelijoiksi. Totuus ei voisi niitä vähempää kiinnostaa. Mediaa kiinnostaa raha, viranomaisia toisten asettamien sääntöjen totteleminen, ihmisryhmiä ryhmänmukaisuus ja puolueita vaaleissa saadut äänet.

En äänestä kuntavaaleissa 2021. Yksikään asuinkunnassani tarjolla oleva puolue tai ehdokas ei edusta minun asiaani. Lisäksi poliittinen järjestelmä perustuu ihmisten hallitsemiseen, ja itse olen yhä enemmän sitä mieltä, ettei ihmisiä pidä hallita. Huomattavasti mieluummin hallitsen itseäni, tai en hallitse jos ei huvita.

Tämän lausunnon myötä lakkautan toistaiseksi tämän vuodesta 2010 toimineen politiikkablogini. Saattaa olla, että kertoja kiellon päälle vielä tulee. Ainakin toistaiseksi tahdon keskittyä elämässäni johonkin ihan muuhun kuin politiikkaan, ja kaiken ihmiselämän politisoituminen yksinkertaisesti ärsyttää. Kesä 2021 voisi, tai ainakin olisi voinut, olla rakkauden kesä: kohtaamme toisemme, kuuntelemme toisiamme, ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme, syleilemme ja rakastamme. Viivästytetyt kuntavaalit ja poliittisen kinastelun armoton hyväksikäyttö taustatasolla (yhä jatkuva kielto- ja suojelumentaliteetti) pyrkivät pitämään meidät erillämme ja toisiamme vastaan. Ehkä poliittiset keinot on hylättävä. Ehkä meidän on parempi vain olla piittaamatta.

Kuinka poliittinen kartta käännettiin ylösalaisin

Ilkka Remeksen rikosromaani Omertan liitto ilmestyi vuonna 2013. Muutoinkin poikkeuksellisen kiehtovassa dekkarissa todetaan luontevana osana juonikuviota, että ison rahan piirit olivat tehneet suurkaappauksen soluttautumalla Euroopan sosialistipuolueisiin. Omertan liitto on fiktiivinen teos, mutta muun muassa Kauppalehden Tommi Aitio totesi kirja-arviossaan: "Koskaan aiemmin Remeksen dekkarit eivät ole liipanneet näin läheltä reaalimaailmaa." Remes itse kertoo sivuillaan: "Löysin maailman, joka kuhisee salaisia operaatioita, petoksia, laittomia kotietsintöjä, valtakamppailua, korruptiota, mafiakytköksiä, selittämättömiä kuolemantapauksia ja juonitteluja, joiden keksimiseen mielikuvitukseni ei riittäisi." Näin ollen tuntuu hyvin mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ettei vihjaus sosialistipuolueiden kaappauksesta ole mielikuvituksen tuotetta.

Loogisesti ajatellen kuvio on ymmärrettävä. Suurpääoman edustajat ovat vuosikymmeniä, lähes vuosisatoja liittoutuneet poliittisen oikeiston kanssa, sillä oikeisto on profiloitunut suurpääoman intressien puolustajaksi. Vasemmisto on kuitenkin ollut sen pysyvä vastustaja, ja usein on käynyt, että demokraattisen maan hallitus on muodostettu vasemmiston varaan ja iso raha saanut kyytiä. Viime vuosikymmeninä iso raha on pyrkinyt kohti maailmanvaltiutta. "Vapaakauppasopimusten" nimellä tunnetuista, suuryhtiöt valtioiden yläpuolelle korottavista hankkeista moni on kaatunut tai lykkääntynyt, ja jälleen yhtenä avainsyynä on ollut vasemmistoryhmien vastustus. Niinpä oikeistoryhmissä roikkuminen ei ole kannattanut, vaan paljon kannattavampaa on ollut vallata pari nurkkaa vasemmistoryhmistä. Viherpesu ja pinkkipesu ovat olleet erityisen tepsiviä konsteja punavihreän väen käännyttämiseksi, ja organisaatiotasolla on takuuvarmasti käytetty sitä itseään eli rahaa – "tietysti edellyttäen, että".

Toisaalta myös toisensuuntaista muutosta on havaittavissa. Sitä mukaa, kun iso raha on keventänyt otettaan oikeistosta, siellä on ilmennyt suurpääoman vastaisia tendenssejä. Kun vasemmisto on yhä useammin kääntynyt hyväksymään suuryhtiöt – joiden kanssa diilaamalla on kuviteltu vaikutettavan kertarysäyksin ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin haasteisiin – se on yhä useammin nähnyt pienet ja keskisuuret yritykset hankalina: iso joukko itsenäisiä toimijoita on huonosti kontrolloitavissa. Tämän tullessa näkyväksi oikeistossa on opittu samastamaan vasemmiston ja suuryritysten intressit, ja itse oikeistolaiset ovat yhä useammin samastuneet pk-sektoriin ja julistautuneet sen ainoiksi puolustajiksi. Samalla vimmalla, jolla ennen on käyty liiketoiminnan kahlitsijoina pidettyjä sosialisteja vastaan, käydään nyt myös ison rahan suuryhtiöitä vastaan.

Vuonna 1999 Seattlessa Maailman kauppajärjestön huippukokouksen yhteydessä mellakoitiin. Globalisaatiokriittiseen mielenosoittajajoukkoon, jota kutsuttiin "Seattlen kansaksi", kuului muun muassa anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten ryhmien edustajia ja nationalisteja. Maailman kauppajärjestön lyhenteen WTO:n julistettiin tarkoittavan "World Take Over". Kuulostaako tutulta? 2000-luvulla tuotettiin WTC-iskujen (hmm... World Trade...), Afganistan- ja Irak-operaatioiden, islamismin ja islamofobian kautta äkkisyvä juopa entisen "Seattlen kansan" sisään. Maahanmuutosta ja islamista tehtiin valtava kynnyskysymys, joka paitsi teki entisen globalisaatiokriittisen yhteistyön mahdottomaksi, myös muotoutui koko poliittisen kentän näkyvimmäksi jakolinjaksi. Ilmastonmuutosteeman hyväksikäyttäminen on täydentänyt tämän social engineering -projektin. Nyt toinen puoli vanhasta globalisaatiokriittisestä rintamasta on manipuloitu globalisaatiomyönteiseksi. Samalla tämä merkitsee 1990-lukulaisen anarkismin kuolemaa, sillä on loogisesti mahdotonta olla anarkisti ja kannattaa globaalia ilmastohallintoa.

Operaation nimeltä Covid-19 myötä "World Take Over" on todellisempi kuin koskaan ennen. Globaali totalitarismi eli globalitarismi tekee tuloaan. Edellä kuvattujen prosessien myötä sekä poliittinen vasemmisto että 1990-lukulainen anarkistiliike ovat täysin mahdottomia työkaluja globalitarismin vastustamiseen. Vasemmisto on larpannut pandemiassa ilmastonmuutosta. Tämä on tiennyt flirttailua totalitarismin kanssa erityisesti Suomen kaltaisissa maissa, joissa vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa. Oikeistojohtoisissa maissa asetelma on hämärämpi. Ilmastonmuutoksen erityisasema paljastaa, ettei muutaman vuoden takainen "vihervasemmistoa ei ole olemassa" -väittämäni pidä 2020-luvulla todellakaan paikkaansa. Anarkistiliike on feidannut anarkismin pois tunnuksistaan, vahvistanut sen sijaan "antifasismia" ja nyt jopa "antikonspirasismia" – kaiken törkeäksi huipuksi liikkeen logosta on esitetty muunnelma, jossa punainen ja musta lippu on korvattu samanvärisillä kasvomaskeilla. En usko, että missään tilanteessa on tätä enemmän syytä epäillä liikkeen kaappaamista ja manipulointia alkuperäisen tarkoituksensa vastaiseksi. Ne, joiden olisi vanhastaan luullut vastustavan totalitarismia, kannattavat sitä.

Twitterissä on kuluneen talvikauden aikana useita kertoja ihmetelty, ovatko vasemmisto ja oikeisto vaihtaneet paikkaa keskenään. Suomessa, jossa vasemmisto on hallituksessa, radikaaleimpia ja kapinallisimpia twiittejä ovat kirjoittaneet Tuomas Malisen ja Ano Turtiaisen kaltaiset hahmot, jotka on helppo samastaa oikeistoon. Eikä "radikalismi" tässä tapauksessa tarkoita perinteistä oikeistoradikalismia. Malinen on ajoittain käyttänyt selkeän vasemmistolaista retoriikkaa yleislakkoehdotuksineen, ja Turtiaisen poliisia kritisoivaan lausumaan esitti yksi vääräleuka vastakritiikin, joka arveli häntä anarkistiksi ja kettutytöksi. Itse kommentoin Helsingin huhtikuun 10. päivän väkivaltaisesti tukahdutetun mielenosoituksen tiimoilta, että vapausliike edustaa tänä päivänä sitä mitä anarkismi 2000–10-luvulla. Yhteisiä vihollisiakin on: maailmanvaltiuteen pyrkivät ison rahan suuryhtiöt. Vapausliike on käsitteenä hyvin pätevä. On todettu yleisesti, ettei vasemmisto–oikeisto-jako enää toimi: uusi jako on libertarismin ja autoritarismin välillä. Ja ellei vasemmiston ja oikeiston suoranaiseen paikanvaihtoon uskoisi, on helppo ymmärtää vinha perä Mark Changizin väitteessä, että vasemmisto on siirtynyt kohti autoritarismia ja oikeisto vastaavasti kohti libertarismia.

Yllä kuvattu kuvio olisi sinänsä ihan selkeä: lakkaamme olemasta (libertaari)vasemmistolaisia, olemme (libertaari)oikeistolaisia – ja se siitä. Ikävä kyllä nyt tulevat asetelmaa sotkemaan vasemmiston ja oikeiston vanhat poliittiset rakennelmat: puolueet, mediat, järjestöt, ajatuspajat ja kaikenlaiset muut tiimit. Ja kuin tahallisena muistutuksena vanhasta maailmasta näiden manipulointipyrkimykset toimivat sillä omituisella logiikalla, jonka tunnistin jo 2010-luvun alussa: oikeisto vetää puoleensa ja vasemmisto hylkii. Kokoomuslaiset ja varsinkin perussuomalaiset piirit yrittävät voimallisesti kaapata uuden vapausliikkeen omalle puolelleen. Keskusteluun ujutetaan sarjasyötöllä ideoita valtionvelasta uhkana, talouskasvusta hyvänä, verotuksesta varkautena, kaikenlaisen "hyysäämisen" kalleudesta ja tietysti pandemiaoperaatiosta "vihervasemmiston", "sosialistien" tai "kommunistien" projektina – sen sivuuttaen, että lukuisissa maissa samaa operaatiota ovat johtaneet oikeistopiirit. Vasemmistolaisten, vihreiden ja ex-anarkististen piirien sanoma taas kuuluu, että olemme pahiksia ja yhteiskunnalle vaarallisia: olemme "denialisteja", "hörhöjä" ja "äärioikeistolaisia", joiden avulla pystytetään fasismia – niinpä kanssamme ei pidä olla tekemisissä, saati kuunnella meitä ja luoda yhteistyötä, vaan on oltava hyviksiä ja pysyttävä hallituksen puolella. Vapauden, rakkauden ja totuuden perustalle fasismia? Jaaha.

Yhden nykyhetkeä määrittävän avainoivalluksen tein vuonna 2016 kirjoittaessani, kuinka muun muassa taide, tiede, koulutus ja journalismi olivat yhteiskunnassa värittyneet "sinänsä vasemmistolaisiksi". Siinä vaiheessa näkökulmani oli yhä vasemmistolainen enkä kyennyt näkemään asiaan liittyvää uhkaa Sipilän hallituksen perseillessä menemään. Nyt, kun vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa, valtaosa taiteen, tieteen, koulutuksen ja journalismin aloilla toimivasta väestä on etukäteen ostettuna vapaudenriisto-operaation tukijoukkoihin. Kulttuurielämän alalta on onneksi alkanut kiduttavan hitaasti, mutta varmasti löytyä vastarannankiiskiä – tunnetuimpina Anna Eriksson ja Paula Vesala, joista ensin mainitun puheenvuoro oli jopa radikaali. Mutta esimerkiksi ennen muinoin hehkuttamani Tampereen underground-yhteisö on ällistyttävästi täysin kuuliainen ja kiltti. Tiede on luonteeltaan moniarvoinen, ja niinpä on itsestään selvää, että tieteen piiristä kuuluu paljonkin soraääniä. Hallitusmielinen rintama, jotka on olevinaan tiedemyönteinen, pyrkii häkellyttävästi tukahduttamaan soraäänet ja osoittaa näin ollen olevansa itse asiassa tiedevastainen. Totalitarismin perinteen mukaisesti se pyrkii korvaamaan vapaan tieteen pseudotieteellä, joka on yhdenmukainen auktoriteetti. On toinen asia, onko tiede ennenkään ollut vapaata tai sen luonteenomainen moniarvoisuus hyväksyttyä.

Edelliset asiat kootakseni minusta nyt pitäisi hyväksyä nämä tekemäni johtopäätökset:
1) Vasemmiston ja oikeiston merkitys on muuttunut. Vasemmistolaisuus on nykyään lähinnä autoritarismia, oikeistolaisuus libertarismia.
2) Uuden merkityksen mukaiseen oikeistoon tai vasemmistoon samastuminen ei tarkoita samastumista perinteisiin oikeistoa tai vasemmistoa edustaviin puolueisiin.
3) Se, että vasemmisto nyky-Suomessa edustaa autoritarismia ja totalitarismia, ei tarkoita että vasemmisto olisi vanhassa merkityksessäänkin edustanut autoritarismia ja totalitarismia.
4) Se, että kyseenalaisen pandemian varjolla tehdyn vapaudenriisto-operaation ovat Suomessa toteuttaneet perinteiset vasemmistopuolueet, ei tarkoita että kyseessä olisi vasemmistolainen projekti vanhassa merkityksessä. Useissa maissa saman operaation ovat toteuttaneet perinteiset oikeistopuoleet.
5) Vasemmiston merkityksen muuttuminen liittyy siihen, että ”ison rahan” ylikansalliset suuryhtiöt ovat ensin ilmastonmuutoksen, nyt koronan avulla manipuloineet vasemmiston samastumaan omiin etuihinsa.
6) Oikeisto on vanhastaan samastunut ”ison rahan” ylikansallisten suuryhtiöiden etuihin, mutta näiden käännettyä katseensa enemmän vasemmistoon on myös oikeiston merkitys muuttunut.
7) Vasemmisto–oikeisto-jakoa ja muita poliittisia jakoja hyödynnetään häikäilemättä sekä perinteisten puolueiden propagandassa että ”hajota ja hallitse” -politiikassa.
8) 1990-lukulainen anarkistiliike on kuollut ja sen rippeet muuttuneet vallanpitäjien käsikassaraksi.
9) Vapausliike, uuden totalitarismin (ja globalitarismin) vastainen liike, on 2020-luvulla sitä mitä anarkistiliike oli edellisillä vuosikymmenillä. Sen on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa yhteiskunnalliseen taisteluun ja ottaa oppia anarkistiliikkeen käymästä taistelusta. Se ei voi eikä saa olla vanhassa merkityksessä oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan yksinomaan libertaarinen.
10) Vapausliikkeen teemat ovat tärkeitä myös kaikille niille yhteiskunnan osa-alueille, jotka yllä kuvatuista syistä ovat asemoituneet vasemmalle: taiteelle ja kulttuurille, tieteelle, koulutukselle, journalismille ja medialle sekä – 2020-luvun propagandan huomioiden häkellyttävää kyllä! – terveydelle ja turvallisuudelle. SIKSI ON ELINTÄRKEÄÄ HYVÄKSYÄ JA OMAKSUA NÄMÄ LÄHTÖKOHDAT, KESKUSTELLA NIISTÄ, TEHDÄ TYÖTÄ YHDESSÄ JA ERIKSEEN TAVOITTEIDEN TOTEUTUMISEKSI, KUMOTA TOTALITARISMIN VALTA, MUUTTAA YHTEISKUNTA JA MAAILMA.

Vapaus, kapina, "demokraatit" ja "republikaanit"

En olisi ikinä uskonut olevani jossain asiassa samaa mieltä kuin yksi Suomen johtavista natottajista ja Venäjä-pelon levittäjistä, professori Jarno Limnéll. Kesäkuun alussa hän ilmaisi Nykypäivä-lehden kolumnissaan, että "populistipoliitikot niin oikealla kuin vasemmalla ajavat nykyään vain yhtä asiaa: muiden oikeuksien rajoituksia". Ja edelleen: "Molemmat ääripäät haluavat rajoittaa sitä, minkälaisia kahdenvälisiä sopimuksia aikuiset ihmiset saavat keskenään tehdä."

Olen aiemmissa kirjoituksissa ilmaissut, että "punavihreän" hallituksen ihmisoikeuksia sumeilematta polkenut koronapolitiikka tuli itselleni järkytyksenä – siitä puhumattakaan, että minulle tuttu hallituspuolueiden kannattajakunta hyväksyi ja myötäili sitä. Hallituksen vähiten punavihertävä ryhmä eli keskusta on kuitenkin näyttänyt vaativan vielä tiukempia rajoituksia, ja perussuomalaisten alkuperäinen koronalinja oli kaikkein tiukin. (Myöhemmin persuissa käännyttiin peripopulistisesti kannattamaan rajoitusten purkua, kun oli huomattu, etteivät ns. syvät rivit kannatakaan niitä. Sama ilmiö tapahtui valtamediassa.) Kansalaisoikeuksien rajoittaminen on siis miltei koko nyky-Suomen poliittisen kentän agendalla.

Koronapandemia ei tietenkään ole ainoa asiayhteys, missä oikeisto ja/tai vasemmisto on rajoitusten kannalla. Vasemmiston nimeä käyttävä ryhmittymä on jo ajat sitten yhtynyt sosiaalidemokraatteihin kannattamaan erinäisiä nautintoainekieltoja ja kypäräpakkoja. Uudesta tieliikennelaista tehtiin niin hankala, että se haiskahtaa tarkoitukselliselta. Kaikkein häkellyttävintä on kansalaisten sähköisen tarkkailun hyväksyntä. Oikealla halutaan rajoittaa ei-suomalaistaustaisen väestön kansalaisoikeuksia ja maahantuloa – pahimmassa tapauksessa jopa naisten perusihmisoikeuksia. Poliittinen toiminta, joka lähtisi liikkeelle klassisesta vapauden, tasa-arvon ja veljeyden/sisaruuden ihanteesta (liberté, égalité, fraternité), on vuonna 2020 todella piilossa.

Näkisin, että oikeistolla ja vasemmistolla on oikeuksien rajoittamisessa yksi tunnistettava ero. Oikealla ajatellaan, että ihmisen on saatava tehdä mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa olla. Vasemmalla katsotaan, että ihmisen on saatava olla mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa tehdä. Jälkimmäistä näkökulmaa ehkä puoltaa globaalien ympäristöuhkien – kuten ilmastonmuutoksen – hoito, minkä tähden olen itsekin joskus taipunut sinnepäin. Ilmastoasioista tuttu suhtautumistapa ja jopa käsitteistö kaapattiin kuitenkin myös koronapolitiikan tarkoituksiin, mikä samalla vesitti sen tehtävän ilmastokysymyksessä.

Jaksoin pitkään taistella vasemmiston ja oikeiston uusia merkityksiä vastaan. Syksyllä 2019 annoin periksi. Vasemmistosta oli kerta kaikkiaan tullut itselleni tunnistamaton ilmiö, jonka kannattajaksi en enää osannut julistautua. Nykyään vasemmistoon luetaan joukko piirteitä, jotka ovat aiemmin olleet ns. sivistysporvariston heiniä. Oikeistoon puolestaan luetaan sekä entisaikojen työväenliikettä että vielä oman aikani vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä lähellä olevia ilmiöitä. Tästä on helppo tehdä oivallus, että puhuessamme "vasemmistosta" ja "oikeistosta" puhumme yhä useammin siitä, mitä USA:n demokraattipuolueen ja republikaanipuolueen toimialaan lukeutuu. Demokraattipuolueessa on Alexandria Ocasio-Cortezin kaltaisia toimijoita, jotka ovat klassisesti vasemmalla, mutta enemmän valtaa on yhä Joe Bideneillä, jotka hyväksyvät kansalaisoikeuksien polkemisen – vain republikaaneja "lievemmin" – sekä maailmanpoliittisten vihollisten pommittamisen, mikä sopii kiintoisasti yhteen SDP:n ajamien (jenkki)hävittäjähankintojen kanssa.

Twitterissä on viime aikoina näkynyt useampikin huomio, että suomalaiset aktivistit omivat jenkkiläiset ideat ja konseptit niin sellaisinaan, että heidän voisi kuvitella elävän Yhdysvalloissa ja tunnustavan USA:n isänmaakseen. Huomio on liittynyt muun muassa Black Lives Matter -mielenilmauksiin, joissa jotkut olivat lukemassa jenkkipoliisien synnit suomalaisillekin poliiseille. (Ei sikäli, etteikö Suomen poliisi perseilisi useinkin, mutta sillä on omat, suomalaiseen yhteiskuntaan linkittyvät ongelmansa.) Ilmiö on kansainvälinen. Esimerkiksi toimittaja Iida Sofia Hirvonen kertoi Helsingin Sanomissa, kuinka Brasiliassa majailevan kansainvälisen politiikan tutkijan Alex Hochulin mukaan "Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa käsitellään kuin se olisi muiden maiden 'kotimaan ongelma'". "Rasismia esiintyy kaikkialla maailmassa", Hochuli sanoo. "On kuitenkin jo itsessään kolonialistista, jos esimerkiksi white privilegen käsite siirretään sellaisenaan maasta toiseen." Tätähän se on ollut myös suomalaisessa keskustelussa: aito yhteiskuntakritiikki puuttuu, meikäläisen yhteiskunnan kokonaiskuva ei ole hahmottunut aikoihin – sen sijaan lainataan rakkaasta kulttuuri-imperialistisesta USA:sta ideoita ja meemejä, joiden valossa asioita pinnallisesti tarkastellaan.

BLM-mielenosoituksista puheen ollen. On typerryttävää, että sloganista "all lives matter" (todellakin, kaikilla elämillä on väliä!!!!!) on joissakin piireissä tehty rasismia tukeva ja vähättelevä. Yhtä typerryttävää on, että väkivallattoman ja rauhanomaisen kapinan korostaminen ja puolustaminen on leimattu epäilyttäväksi tolkunihmisyydeksi. Historian luulisi opettavan: Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat ylisukupolvisia kansainvälisiä sankarihahmoja. Gandhilla oli kuitenkin vastustajia, paitsi vanhoillisissa, myös radikaalimmissa piireissä; Kingille taas jotkut kovan linjan kannattajat antoivat pilkkanimen "Martin Loser King". Ei tarvinne muistuttaa, että molemmissa tapauksissa väkivallan kannattajat on isolta osin unohdettu. Hyvää yhteiskuntaa ei rakenneta väkivallan päälle. Tämän ihmisten enemmistö muistaa. Hyväksymällä mielenosoitusväkivallan vasemmisto tekee myös tyhjäksi vuosikausien työn sen osoittamiseksi, että poliittiseen väkivaltaan syyllistyy useimmiten oikeisto.

Kapinaa kyllä tarvitaan. Tänä vuonna niin vasemmistolta kuin oikeistoltakin on unohtunut, että todellisen kapinan päämäärä on aina vapaus. Muitakin päämääriä voi olla (demokratia, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, ympäristönsuojelu...), mutta tällöinkin kysymyksen on oltava yhteiskunnan vapauttamisesta demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen jne. Kapina tiukemman sääntelyn puolesta ei ole oikeasti mikään kapina. Sen sijaan se haiskahtaa epäilyttävältä. Kontrolloitu oppositio tarkoittaa sitä, että oppositioryhmä on luotu tai kaapattu muodostamaan vallanpitäjille näennäinen vastavoima. Tämä on nykymaailmassa todennäköisesti yleisempi ilmiö kuin kuvittelemme, ja sitä (on) taatusti esiinty(n)y(t) jossain muodossa myös Suomessa. Kysymys "ketä se hyödyttää?" on aina syytä kysyä ja vastausta pohtia perusteellisesti. Oma lukunsa on leikkiä kapinallista ja kannattaa ("demokraattista") hallitusta, jonka poliittinen linja eroaa marginaalisesti ("republikaanisesta") vastapuolesta lukuun ottamatta katteettomia uhkakuvia. Ja niitä kyllä riittää.

Uhkakuvilla hallitaan meitä. Kielloilla ja rajoituksilla hallitaan meitä. Vastapuoleksi tekeytymisellä ja soluttautumisella hallitaan meitä. Kulttuuri-imperialismilla hallitaan meitä. Poliittisten termien uusilla merkityksillä hallitaan meitä. Uusilla laeilla ja sähköisellä tarkkailulla hallitaan meitä. Silläkin hallitaan meitä, jos näennäiskapinalliset pyrkivät vapauttamisen sijaan hallitsemaan meitä. Ainoa hyvä hallitus on sellainen, jonka lopullinen päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sellaista ei koskaan tule, jos tähtäimessä ei ole vapaus; vapautta ei koskaan tule ilman kapinaa.

Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.

Kaikki luulevat vastapuolen hyökkäävän

Hajota ja hallitse on yksi vanhimpia huijauksenomaisia kansanhallintamenetelmiä. Ilmaus 'divide et impera' on peräisin antiikin Roomasta. Sitä hämmentävämpää on, että kun törmäämme täysin ilmiselvään hajota ja hallitse -käytäntöön nykyajan maailmassa ja jopa Suomessa, emme tunnista sitä.

Marinin hallitus on oletettavasti "vasemmistolaisin" hallitus, mitä Suomessa on ollut vuosikymmeniin. Siitä huolimatta sen erot edeltäjiinsä ovat marginaalisia. Aktiivimallin nimellä kulkenut työttömyystuen leikkuri kyllä lakkautettiin, mutta tilalle suunnitellaan uutta "aktiivimalli kakkosta" syksyksi 2020. (IL:n tiedot saattavat olla harhaanjohtavia, joten asiaa on syytä seurata omin silmin.) Hallitus on myös ostamassa lisää hävittäjiä ja käyttäytyy muutenkin lievästi sanottuna oikeistolaisemmin kuin tyhmempi voisi luulla. Asiaa pitkään seuranneelle on hyvin selvää, että kokoomuslaiset voimat hallitsevat Suomea siitä huolimatta, että pintataso, julkinen valta, on punaviherkeskustalaisen koalition hallussa. Ne ovat miehittäneet alatason kauttaaltaan: viranomaiset, ns. asiantuntijat, valtamedia, puhumattakaan taloudellisesta vallasta – kaikki nuo ovat ja pysyvät kokoomusvoimien hallussa.

Mitä nämä kokoomusvoimat edustavat? Tietysti luokkavaltaa. Ehkei voida enää puhua edes porvaristosta, vaan eliitistä. Kaikki vallanpitäjät tarvitsevat välineitä valtansa ylläpitämiseen, elleivät ole kansan suoraan valitsemia ja konsensuksen hyväksymiä. Alatason vallanpitäjät eivät ole kumpaakaan. Niinpä oikeistoeliitti hyödyntää tarjolla olevia välineitä ylläpitääkseen kaappaamaansa valtaa. Välineitä riittää, ja julkisen vallan lobbauksen, viranomaislinjan ja valheellisen asiantuntijavallan lisäksi on – ehkä kaikkein keskeisimpänä välineenä – käytössä media: sekä perinteinen valtamedia että sosiaaliseen mediaan ja verkossa käytävään keskusteluun syötetyt harhaanjohtavat ideat. On päivänselvää, että "hajota ja hallitse" on aktiivikäytössä tällaisessa tilanteessa.

2010-luvulla keskeisimmäksi välineeksi kääntää vallanpitäjille potentiaalisesti vaaralliset ainekset toisiaan vastaan muodostui maahanmuuttokysymys ja sen ylikorostaminen. Erityisesti vuonna 2015, kun Suomeen "pakolaiskriisin" yhteydessä pulpautettiin noin 30 000 uutta turvapaikanhakijaa – kiinnostavasti kesken reilun puolen vuoden pituista poikkeuksellisen aktiivista mielenosoitusjaksoa Sipilän hallitusta vastaan – nähtiin työväenluokan ja siihen samastettavien ainesten jyrkkä kahtiajako: yhdet vastustivat aktiivisesti turvapaikanhakijoiden päästämistä Suomeen, toiset puolustivat sitä. Uusi vaihde löydettiin vuosikymmenen lopuilla. Näkisin sen edenneen kolmessa vaiheessa: 1) kesällä 2017 entinen perussuomalainen puolue hajotettiin, ja vanhan nimen perineestä ryhmästä tehtiin julkisesti jopa Sipilän hallitukselle liian radikaali oikeistoryhmä; 2) ennen kevään 2019 eduskuntavaaleja Jussi Halla-ahon johtamat persut nousivat uhkaamaan SDP:n asemaa suurimpana puolueena; 3) Rinteen ja sittemmin Marinin hallituksen työskennellessä valtamedia on hyökännyt järjestelmällisesti sitä vastaan, mihin kansa on gallupien mukaan myötäreagoinut nostamalla persut suosituimmaksi, ja ensisijaiseksi, haastajaksi nykyiselle julkiselle poliittiselle vallalle.

On ollut häkellyttävää seurata, kuinka nykyinen vasemmisto – yhdessä vihreiden, nuoren polven sosiaalidemokraattien ja erilaisten sitoutumattomien liberaalien kanssa – on reagoinut tähän tilanteeseen. Heille on myyty – ja mennyt täydestä – ajatus, että "mestari" Halla-ahon persut ovat natsipuolue. Toisaalta heihin on iskostettu (ja mennyt täydestä) ajatus, että "demokraattisten" päättäjien todellisen vallan kyseenalaistaminen on "salaliittoteoria" ja kaikki sellaisiin hurahtaneet ovat epäuskottavia tai jopa oikeistolaisia (!). Niinpä he pelkäävät kuollakseen, että perussuomalaisten nousu hallitusvastuuseen johtaisi natsien valtaannousuun kuin 1930-luvun Saksassa. Epätoivossaan he yrittävät vedota kokoomusvaikuttajiin, joista tuoreen kyselyn mukaan 82 prosenttia olisi valmiita hallitusyhteistyöhön. Tämä paljastaa vinoutuneen politiikkakäsityksen lisäksi, ettei heillä ole minkäänlaista luottoa Marinin hallituksen osasten jatkomahdollisuuteen ainakaan kevään 2023 jälkeen – tai että persujen massasuosiolle olisi ylipäänsä tehtävissä yhtään mitään.

Perussuomalaisten "fasistisuus" on punaviherliberaaleille piireille fakta, jonka kyseenalaistajaa katsotaan avoimesti kieroon. Jatkuvasti myös törmää dystooppisiin visioihin perussuomalaisten valtaannousun jälkeisestä totalitarismista, jolta nykyistä "demokraattista" Suomea halutaan puolustaa. Sellainen on esitetty muun muassa silakkaliikkeen lähtökohtana. 26.1.2020 myös toimittaja Tino Lintunen muotoili Twitterissä, että "perussuomalaiset eivät ole tavallinen puolue, vaan projekti demokratian hajottamiseksi". Tällaisissa yhteyksissä olen tavannut muistuttaa, että punaviherliberaalit piirit eivät ole ainoita Suomessa, jotka kuvittelevat poliittisen vastapuolen pyrkivän totalitaariseen hirmuvaltaan tai ainakin demokratian hajottamiseen. Oikeistokonservatiiviset, siis perussuomalaisia lähellä olevat piirit nimittäin luulottelevat samaa itse punavihreistä. Heidän mielestään Marinin hallituksella ei ole demokraattista mandaattia, eikä naisten värisuora hallituspuolueiden johdossa ole kansan tahdon mukainen. Punavihreiden ryhmien julkisen poliittisen valta-aseman katsotaan olevan vasta alkusoittoa: tarkoitus on johdattaa Suomi sosialistiselle, kommunistiselle ja anarkistiselle tielle, edistää islamisaatiota ja "homosaatiota", tuhota ydinperhe, kristinusko ja suomalaisuus. Tätä siirtymää avittaisi (virheellisesti) punavihreäksi tulkittu media. Kysymys on propagandasta, mutta tuhannet kansalaiset uskovat siihen vilpittömästi. Ja propagandaa on myös toisella puolella.

Kumpikin osapuoli siis kuvittelee toisen osapuolen olevan hyökkäämässä ja hävittämässä jotain omalle osapuolelle arvokasta ja tärkeää. Sama asetelma toistuu muuallakin poliittisessa keskustelussa sekä mikro- että makrotasolla. Sosiaalisessa mediassa kriittistä kommentoijaa pidetään usein automaattisesti vastapuolena, vaikka hänen tarkoituksenaan olisi vain tarkentaa tai laajentaa perspektiiviä. Maailmanpolitiikassa lännen "Venäjä hyökkää" -narratiivi jatkuu jatkumistaan, minkä avulla tuhannet ihmiset on saatu hyväksymään "omien" hyökkäysvalmius ja siihen hävitettävät rahasummat.

On ihan selvää, että tällaista asetelmaa ei synny ilman kolmannen osapuolen sekaantumista asiaan. Mitä kotimaan politiikkaan tulee, tänäkin päivänä kokoomuseliitti nauraa hekottaa koko matkan omistamaansa pankkiin.

Paska 2010-luku

2010-luku alkoi perussuomalaisuuden nousulla ja pikku-uutisella, että hallitus oli tilannut yhdysvaltalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta uuden hallitusohjelman. Jälkimmäisen suhteen hälytyskellot soivat niin vaimeasti, että siitä olisi voinut ennakoida koko vuosikymmenen tapahtumakulut. Silti ilmassa oli myös toiveikkuutta. Kesällä 2010 uutiskynnys ylittyi, kun "satoja alastomia hippejä vaelsi Suomeen". European Rainbow Gathering -leiriksi paljastunut hippivirta saattaisi muistuttaa yksinkertaisesta ja rauhantahtoisesta elämästä vapaana järjestelmästä ja instituutioista. Eikä persuilmiökään tiennyt pelkkää pessimismiä. Monella persuilijalla oli oikeastaan klassisessa mielessä aika vasemmistolaiset arvot.

Huhtikuussa 2011 sain kuitenkin aiheen kirjoittaa erääseen tuolloin aktiiviseen blogiini: "Miten ihminen voi nostalgisoida toissapäivää?" Eduskuntavaalien lopputulos oli todella surullinen. Useimmat kuplani ihmiset järkyttyivät perussuomalaisten "jytkystä". Itselleni pahempaa oli kokoomuksen asema kiistattomasti suurimpana puolueena. Sama jatkui kuntavaaleissa syksyllä 2012. Vasemmistoliiton vaalitulosta pidettiin "torjuntavoittona", vaikka sen kannatus oli jatkanut supistumistaan eduskuntavaaleista 2007. Kommunistien, joille olin jopa tehnyt vaalityötä, ennestäänkin vähäinen kannatus hupeni suorastaan olemattomiin. Neljä vuotta myöhemmissä vaaleissa valitus jatkui, mutta jälleen omaan silmääni hieman omituiselta pohjalta. Persujen yhä iso, mutta entisestä kutistunut kannatus nähtiin pahimpana järkytyksenä, vaikka itseäni pännivät enemmän vasemmiston yllätysromahdus ja kokoomuksen ennakoitua isompi vaalimenestys. Siihen aikaan "vasemmistoon" oli vielä helppo samastua.

Kevät 2011 tunnetaan myös "arabikevään" nimellä. Aluksi luonnollisesti kaikille meille, jotka toivoisimme maailman elävän yhteisymmärryksessä, tässä ilmiössä näkyi paljon toivoa. Jossain vaiheessa asiat rupesivat menemään pyllylleen. USA:(n demokraattipuoluet)ta lähellä olevien voimien vihjattiin sotkeutuneen "arabikevään" masinointiin samoin kuin entisissä neuvosto- tai itäblokkimaissa tapahtuneisiin värivallankumouksiin. Libyassa ilmenneet levottomuudet antoivat länsivalloille tekosyyn pommittaa maata kohti keskiaikaa, syyllistyä Muammar Gaddafin murhaan ja aiheuttaa kurjuutta, joka jatkuu edelleen. Oli käsittämätöntä, kuinka lukuisat suomalaiset vihreät puolustivat Libya-iskua. Tässä vaiheessa ymmärsin jonkin suomalaisessa poliittisessa kentässä muuttuneen peruuttamattomasti. "Arabikeväästä" lähti liikkeelle Syyrian sisällissota, josta tuli käsittämätön lännen ja idän välinen informaatiotaistelu. Esiin nousi myös pelätty terroristirintama ISIS (IS, ISIL, Daesh), saudiarabialaisten aseiden ja USA:n Irakissa harjoittaman taistelukoulutuksen äpärälapsi.

Yksi 2010-luvun alun toiveikkuuden herättelijä oli WikiLeaks, Julian Assangen isännöimä projekti, jonka onnistuneet paljastukset erityisesti USA:n kähminnöistä ja salailuista vihjailivat, että tulevaisuudessa totuus – on se kuinka hyvänsä karu, irvokas tai ristiriidassa valtainformaation kanssa – tulee paremmin ilmi. Mitä sitten tapahtui? Ensimmäinen merkki rajusta vastaiskusta oli Chelsea (silloin Bradley) Manningin, jonka paljastukset WikiLeaks oli julkaissut, vangitseminen vuonna 2010. Kaksi vuotta myöhemmin itseään Assangea vastaan toteutettiin salaliitto: hänen niskoilleen kyhättiin keksitty raiskaussyyte Ruotsissa; kun hänet oli etsintäkuulutettu, hänet voitaisiin toimittaa Ruotsin kautta USA:han, jossa häntä odottaisivat muhkeat syytteet. Assange sai turvapaikan Ecuadorin suurlähetystöstä Lontoossa, jossa piileksien hän jatkoi WikiLeaksin ylläpitoa vuosikausia, kunnes häneltä katkaistiin verkkoyhteydet. Lopulta vuonna 2019 Ecuador irtisanoi turvapaikan ja psykofyysisesti huonoon kuntoon ajautunut Assange traagisesti vangittiin. Välillä vapautunut Manning päätti myös 2010-luvun vankilassa, koska ei suostunut todistamaan oikeudessa Assangea vastaan. Lisäksi kuuluisa yhdysvaltalainen tietovuotaja Edward Snowden on piileksinyt vuodesta 2013 Venäjällä, joka tarjosi hänelle turvapaikan. Näin 2010-luku kohteli totuuden puhujia.

Vuoden 2012 tapahtumiin kuuluivat Suomen presidentinvaalit. Voittajaksi kruunattiin Sauli Niinistö, jonka vaikutus 1990–2000-luvun suomalaiseen politiikkaan oli kenties musertavampi (kielteisessä merkityksessä) kuin yhdenkään muun. Tähän toki luetaan Niinistön vuoden 2006 ketku presidentinvaalikampanja, jonka suunnitteli mainostoimisto Bob Helsinki. Väitän joka tapauksessa, että perussuomalaisten henkilöimä poliittisen kulttuurin muutos lähti (Tony Halmeen eduskuntatyöstä riippumatta) juuri Niinistön vuoden 2006 kampanjasta. Vuonna 2012 Sauli Niinistön vastaehdokkaana oli toisella kierroksella vihreiden Pekka Haavisto, joka onnistui saamaan taakseen jonkinlaista ilmiötä. Niinistö kuitenkin keräsi 62,6 % äänistä. Kuusi vuotta myöhemmin hän sai samat 62,6 % jo ensimmäisellä kierroksella. Joku minua innokkaampi foliohattu voisi nähdä tässä keksityn lukeman. Itse en ole koskaan henkilökohtaisesti tuntenut Niinistön äänestäjiä, ja hänen ympärilleen rakennettu henkilökultti näyttää todella oudolta ja itsetarkoitukselliselta.

2010-luvun alkupuolella saimme myös kansalaisaloitteet. Homma näytti lähtevän mukavasti käyntiin – turkistarhauksen kieltoaloite meni eduskuntaan, tasa-arvoinen avioliitto jopa hyväksyttiin siellä – mutta sen ovat vesittäneet jäykkä eduskuntabyrokratia ja viimekätisten päätöksentekijöiden väheksyvä suhtautuminen. Lisäksi osa sinänsä kannatettavista aloitteista on ollut heikosti laadittuja ja päällekkäisiä toisten aika lailla samansisältöisten aloitteiden kanssa. Uskottavuutta on vienyt myös jokunen aloite sellaisesta laista, joka Suomessa on ollut jo iät ajat, mutta jonka olemassaoloa tietty kansanryhmä on pitänyt disinformaationa. Keskustelu, joka edellisellä vuosikymmenellä velloi keskustelufoorumeilla, on siirtynyt sosiaaliseen mediaan (Facebookiin ja Twitteriin) ja puppuuntunut entisestään. Oikeiston lisäksi puppuväitteitä on enenevissä määrin levittänyt myös vasemmiston nimeä käyttävä porukka; erityisesti Venäjästä on levitetty "totuuksia", jotka perustuvat täysin USA:n ja Britannian suurten propagandapajojen valheisiin ja puolitotuuksiin, ja joiden levittäjillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä ja mitä itäinen naapurimaamme todellisuudessa on.

Niin, se Venäjä. Kun 2000-luvun alussa kokoustimme rauhanmarssien ja paneelikeskustelujen järjestämisen merkeissä, ennustimme jo silloin USA:n aggression kääntyvän ennen pitkää Venäjää vastaan. Julkisuudessa kukaan ei virallisesti suostunut näkemään asiaa. Olimme oikeassa – jo 2010-luvun alkuun mennessä Venäjästä oli tehty "uhka", ja lopullisesti homma räjähti käsiin vuodenvaihteen 2013–14 molemmin puolin, Ukrainan uuden värivallankumouksen yhteydessä. Uhkapropagandan väittämien perusteella Venäjän olisi pitänyt hyökätä länteen jo sata kertaa, mutta vieläkään hyökkäystä ei ole näkyvissä. Oikealta vasemmalle juuri kukaan ei suostu hyväksymään, että uhkamedia (valtamedia) on valehdellut meille koko ajan päin naamaa. Propagandan sisältä löytyy yksi tosiasia: Venäjä oikeasti liitti Krimin itseensä vastoin ns. kansainvälistä oikeutta. Krimillä kuitenkin järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan krimiläisten ylivoimainen enemmistö halusi kuulua mieluummin Venäjään kuin Ukrainaan; venäläiset olivat sotkeutuneet tapahtuman järjestämiseen, mutta kansanäänestyksen lopputulos olisi ollut sama, vaikka sen olisi järjestänyt YK. Krimin asukkaiden enemmistö on näet venäläisiä, ja vuonna 2014 Ukrainan hallinto oli aktiivisesti alkanut vainota venäläisiä ja venäjän kieltä sekä heikentänyt näiden asemaa.

Venäjän väitettiin sitkeästi hyökänneen myös Itä-Ukrainaan. Siellä asukkaiden enemmistö ei kuitenkaan ole venäläisiä, vaan venäjänkielisiä ukrainalaisia. Tämän pitäisi jo perustella, miksei Vladimir Putinin nationalistinen hallinto ole ollut kiinnostunut Itä-Ukrainan liittämisestä Venäjään. Asia ei ole kuitenkaan kiinnostanut länkkäreitä, vaan Donetskin ja Luganskin "kansantasavaltoja" on pidetty Venäjän kätyreinä (eikä separatismina) ja venäläisiä vapaaehtoisia Venäjän armeijan sotilaina. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestötkin menivät lankaan jakaessaan syksyllä 2014 ilmakuvan tankeista ukrainalaisella pellolla. Tarkemmassa syynissä ne osoittautuivat leikkuupuimureiksi. Separatistit ovat ehkä Venäjä-mielisiä, mutta heidän välinsä Putinin hallintoon ovat ajoittain olleet kireät. Pitäisikö Venäjä-mielisyyden sijaan puhua neuvostomielisyydestä? Käsite "kansantasavalta" viittaa siihen suuntaan. (Itse asiassa välillä epäilin synnyteltävän uutta Neuvostoliittoa, jossa Venäjä ei olisi mukana.) Lisäksi se viittaa sosialismiin, kun taas separatistien vastapuolta, Ukrainan armeijaa, ovat välillä hallinneet fasistit. Sotku on melkoinen, kun Venäjää on lännessä yritetty leimata äärioikeiston tukijaksi ja koko 2010-luvun oikeistoradikalismin nousua Venäjän masinoimaksi. Kuka hyvänsä looginen ihminen käsittää, ettei kuviossa ole mitään järkeä.

Oikeistoradikalismi puolestaan purskahti uusiin lukemiin "pakolaiskriisin" myötä syksyllä 2015. Suomeenkin tuli lyhyessä ajassa noin 30 000 turvapaikanhakijaa. Rasistipiireissä läikähti niin, että nähtiin jopa pari vastaanottokeskuksiin kohdistettua tuhotyön yritystä. Toinen samansuuntainen käännekohta oli syyskesällä 2017, kun Turussa marokkolaistaustainen mies puukotti jihadistisessa tarkoituksessa kymmentä ihmistä, joista kaksi kuoli. Vielä "pakolaiskriisin" jälkeen enemmistö suomalaisista hyväksyi kyselyn mukaan turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen; Turun iskun jälkeen enemmistö halusi tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaa. Samalla aikavälillä myös rasismin ja fasismin vastainen aktivismi muutti selvästi luonnettaan. Aktivistit pyrkivät entistä avoimemmin oikeuttamaan omaa vihaansa, ja "tolkun ihmisiä", jotka asemoivat itsensä molempien "ääripäiden" ulkopuolelle, alettiin halveksia ja leimata vastapuoleksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä sama käytäntö oli ulotettu meihin, jotka kritisoimme nykyantifasismin lisäksi nykyvasemmistoa ja intersektionaalista feminismiä samastumatta millään tavalla näiden vastapuoliin.

Sipilän hallituksen aloitettua kurjistavan politiikkansa vuonna 2015 Suomessa nähtiin poikkeuksellisen vilkas ja toivoa herättänyt mielenosoituskausi. Elokuun lopulla osoitimme yli kymmenentuhannen ihmisen voimin mieltä Helsingissä Joukkovoiman mielenosoituksessa. Lähes vastaava voimannäyttö tapahtui samojen tunnusten alla kevättalvella 2016. Jälkimmäinen oli osa mielenosoitusviikkoa, jonka aikana nähtiin muun muassa huomiota herättänyt traktorimielenilmaus. Kaikkein laajin joukkokokous tapahtui kuitenkin syksyllä 2015, kun ay-liike kokosi voimansa yhteiseen lakkopäivään. Koko tämän kauden ajan mielenilmausten muutosvoimaan selvästi uskottiin. Sen jälkeen homma alkoi lässähtää. Syitä oli monia – mielenosoitusten järjestämisorganisaatiot hajosivat, yksi tapahtuma meni sään vuoksi pipariksi, poliisi käyttäytyi toistuvasti täysin asiattomasti mielenosoittajia kohtaan ja, kenties ennen kaikkea, sekä maahanmuuttovastaiset että -myönteiset pyrkivät omimaan mielenilmauksia eivätkä nämä kaksi leiriä enää mahtuneet edes tilapäisesti yhteen. Omissa silmissäni kesän 2015–kevään 2016 mielenosoituskauden raunioittamiseen tiivistyy koko vuosikymmenen unelman romahtaminen.

Vuoden 2016 lopulla USA:n uudeksi presidentiksi valittiin televisiosta tuttu bisnesmiljonääri Donald Trump. Hänen nousunsa ja taustatukensa olisi ollut hyvin tutkittavissa ja selitettävissä (samoin kuin Recep Tayyip Erdoğanin Turkissa – ja perussuomalaisten Suomessa), mutta asia ei kiinnostanut heitä, joita sen nimenomaan olisi pitänyt kiinnostaa. Niinpä Trumpin synnyttämät keskenkasvuiset viha- ja halveksumisreaktiot, toisinaan myös ylikorostetut tykkäämisreaktiot, määrittävät koko 2010-luvun jälkipuolta. Kun Trump ja Putin kohtasivat toisensa kesällä 2018 Helsingissä, useimmat yhteiskuntakriittisiksi tai "vasemmistolaisiksi" itsensä mieltäneet vastustivat koko tapahtumaa maalaillen seinille Molotoveja ja Ribbentropeja. Tosiasiassa kokous tuntuvasti liennytti suurvaltojen kireitä välejä. Kaikkein pateettisinta oli Helsingin Sanomien "welcome to the land of free press" -kampanjointi tapahtuman aikana. Hesari tunnetaan mediakriittisten joukossa Suomen Pravdana, ja kaikilla meillä sadoilla tai tuhansilla toisinajattelijoilla, joiden tekstejä valtamedia on sensuroinut, syrjinyt, jättänyt julkaisematta tai poistanut nettikeskustelusta perusteettomasti, voisi olla jotakin sanottavaa maamme "vapaasta lehdistöstä". Eikä Ylegatestakaan ollut kulunut kuin reilut puolitoista vuotta.

Suomen oma poliittinen järjestelmä ajautui vielä pidemmälle tuhon tiellä. Yksi raja ylitettiin kesällä 2017, kun Sipilän hallituksen jatko turvattiin aika äärimmäisellä keinolla: uuden eduskuntaryhmän ja puolueen perustamisella. Perussuomalaiset valitsivat kesäkuussa 2017 uudeksi puheenjohtajakseen Jussi Halla-ahon – entisen pj:n Timo Soinin kannattaman Sampo Terhon sijaan – ja puolue luotsautui avoimemmin kohti ns. kansallismielisyyttä. (Oikeasti tuo kansallismielisyyskin on huijausta.) Sipilän hallitus pyrki irtisanoutumaan tuosta linjasta, mutta koska hallitus ei voinut jättää kesken aktiivista kurjistamispolitiikkaansa, Soinin ja Terhon vetämänä luotiin uusi Sininen tulevaisuus -puolue. Tällaista kikkailua ei koskaan pitäisi hyväksyä demokratiassa. Suomen nujerrettu kansa alistui kohtaloon, muttei koskaan hyväksynyt tekoa. Kevään 2019 vaaleissa epäuskottavat siniset jäivät kokonaan ilman eduskuntapaikkoja ja Sipilän hallitus sai muutenkin pahasti turpiinsa. Sen sijaan radikaalimmat perussuomalaiset kelpasivat kansalle paremmin kuin entiset uusliberalismin korruptoimat persut. Puolue hävisi vain niukasti SDP:lle, joka sentään kokosi uuden punavihreäksi leimatun hallituksen Antti Rinteen johdolla.

Uutta hallitusta vastaan nähtiin "vapaassa" mediassa jatkuva hyökkäys. Joulukuun alussa 2019 Rinne lopulta keploteltiin nöyryyttävästi eroamaan samalla tavoin kuin toinen hankala henkilö, Anneli Jäätteenmäki, vuonna 2003. Uusi pääministeri Sanna Marin on fiksu ja pystyvä ihminen, mutta valtamedia muokkasi hänestä yhdessä yössä lianderssonin: leimallisen Etelä-Suomen kaupunkilaisen, jonka vahvuudet esitellään naiselliseen tapaan edustuksellisina ja punavihreille nuorille mieluisina. Tällä varmistettaneen, ettei edellistä ryhmää vierastava kansanosa koe uutta pääministeriä omakseen. Lisäksi Marinin hallitus näyttää – Rinteen hallituksen tavoin – jatkavan ennakko-odotuksiin nähden ihmetyttävän entisenlaista politiikkaa. Ei voi olla heräämättä kysymys: kuka hallitsee Suomea – oikeasti?

Näin olemme päätyneet tilanteeseen, jossa perussuomalaiset nauttivat massasuosiota, kokoomus ketkuilee niiden kanssa yhteinen hallitus tähtäimessä, vasemmisto on täysin hurahtanut moralismiin ja identiteettipolitiikkaan, "feministit" räyhäävät etuoikeuksista, ilmastonmuutos on silmin nähden edennyt ja silti näkyvä ihmisryhmä kieltää sen olemassaolon, suursodan uhka leijuu maailman yllä ja globaali kapitalismi on luonut täysin absurdin maailmanjärjestelmän, jota silti kukaan silmää tekevä ei viitsi kyseenalaistaa. Sosiaaliset mediat toimivat algoritmipohjalta, eikä niissä saa edes näkyvyyttä, ellei tee samoja asioita samalla lailla kuin muutkin. Ihmiset ovat yksinäisempiä, ulkopuolisempia ja kuplaantuneempia kuin koskaan. Kaupallisuus on ulottanut lonkeronsa kaikkialle järjestelmään, joka ei viitsi edes huomioida, jos luo aikakauden tärkeintä ja tasokkainta musiikkia, teatteria, kuvataidetta, mediaa, yhteisöllistä kulttuurielämää, mitä hyvänsä. Ihmiset kyllä osaavat ja jaksavat yhä. 2010-luvun aikana nähtiin valtaisa määrä hyviä ideoita ja alkuja, jotka kuitenkin onnistuttiin sössimään. Vuosien 2015–16 mielenosoitusten, kansalaisaloitteiden ynnä muun mainitun lisäksi vastaan kävelivät Syrizan ja Jeremy Corbynin kaltaiset kansainväliset vasemmistoilmiöt, Loldiers of Odin, Panama-paperit, kehopositiivisuusliike, Tampere Underground -skene ja tietysti Greta Thunberg ilmastolakkoliikkeineen. Kaikki ne ovat joko korruptoineet itsensä tai vähin äänin kadonneet, vaikka viimemainitun pohjalta saattaakin yhä kehittyä jotain oikeasti hyvää.

Hyvästi, paska 2010-luku. Tervetuloa iloinen 2020-luku, joka toivottavasti ei päästä hyviä alkuja lipumaan käsistä, vaan luo niistä uuden kauniimman todellisuuden: tanssivan ja laulavan vallankumouksen, ihmisten kädestä pitävän kohtaamisen, aidosti luonnon kanssa sopusoinnussa elämisen, vihan ja pahoinvoinnin korvautumisen inhimillisellä ymmärryksellä, vieraannuttavan kulutusyhteiskunnan korvautumisen läheisellä jakamisella, teeskentelyn ja huijausten korvautumisen totuudella.

Villi vapaudenkaipuu ja poliittisen korrektiuden kirous

Tätä kirjoittaessani Suomessa on vastikään aloittanut toimikautensa vasemmistolaisin hallitus muutamaan vuosikymmeneen. Niin kuin kirjoitin kesäkuun alussa, valtamedia on tehnyt voitavansa hallituksen kumoamiseksi tai ainakin sen legitimiteetin tuhoamiseksi. Ennen kaikkea hallituksen veropolitiikka on esitetty itsestäänselvyyden lailla jonakin, mitä kansa vastustaa. Muutakin sääntelyä on ennätetty kauhistelemaan. Ilta-Sanomien ja kumppaneiden kampanja on vetänyt mielipidekäsityksensä sieltä kuuluisasta hatusta, mutta se menee täydestä hyvin moniin, jotka eivät välttämättä ole yhteiskunnan hyväosaisia. Toki heidän näkökulmansa saattaa muuttua, kun uuden politiikan vaikutus alkaa tuntua positiivisesti.

Joka tapauksessa voi kysyä: miksi monen työväenluokkaisen on helppo yhtyä punavihertävän hallituksen haukkujiin? Eikö pitäisi olla päivänselvää, että hallitus, jossa on mukana niin SDP kuin vasemmistoliitto ja josta puuttuu köyhien ainainen kurittaja kokoomus, on työväen puolella? Eipä hyvinkään – enää. Jossain vaiheessa on unohtunut, että vasemmiston ajama työväenluokan aseman parantaminen merkitsi myös työväenluokan vapauttamista. Nykyään punavihreät ryhmät tapaavat nähdä työväenluokan porvarilliselta pohjalta eli sääntelyn ja holhouksen kohteena. Demarit ovat ennenkin ajaneet sääntelyn lisäämistä, mutta varsinainen vasemmisto ymmärsi pitkään työväen vapauden ja luonnollisesti kapinan päälle. 2010-luvun "vasemmisto" on kuitenkin täysin sosiaalidemokraattinen yksikkö, ei sosialistikapinallinen tai vallankumouksellinen.

Julkista sektoria ei voi kapitalismiin pohjaavassa yhteiskunnassa (jälleen)rakentaa ilman kunnon veroja. Niinpä nykyinen vasemmisto on yhtä mieltä vahvan verotuksen tarpeellisuudesta. Minäkin kannatan sitä nykyoloissa. Entisaikaan oli kuitenkin olemassa vasemmisto, joka ajoi järjestelmää, joka heittäisi kansalaisten verohuolet hevon hittoon. Jos sosialismissa tehtäisiin töitä pääasiassa valtiolle, se maksaisi työläisille sopivaksi katsotun palkan, jota ei olisi tarvetta verottaa mitenkään. Vapaus! Tänä päivänä tällaiset skenaariot on hylätty, ja oikeistolaisen valtamedian on turhan helppo niputtaa verojen aiheuttama kiusa yhteen muun sääntelyn kanssa osaksi sosiaalidemokraattista holhousyhteiskuntaa. Asiaa ei paranna se, että kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan jälleen yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi (alitajuisesti) uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista.

Oma lukunsa vapauden rajoittamisessa on poliittisen korrektiuden ihanne, joka on viime aikoina samastettu vahvasti vasemmistoon. Enää ei riitä, että ymmärtää olla nimittämättä tummaihoista "neekeriksi", homoseksuaalia "hintiksi", lihavaa ihmistä "läskiksi" ja mielenterveysongelmaista "hulluksi". Täytyisi vielä osata sukupuolivähemmistöihin liittyvä sanasto, tajuta 'ylipainoinen'-sanan ylläpitävän käsitystä ihannepainosta, varoa 'hullu'-adjektiivin käyttöä ylipäänsä ja tietää, missä yhteyksissä on hyvä käyttää termejä 'naisoletettu' ja 'miesoletettu'. Kirjallinen sivistys ja oppineisuus auttavat näissä asioissa, ja niitä on yleensä vähiten työväenluokalla ja maatalousväestöllä – niinpä niitä sorretaan. Avuksi saattavat olla myös kontaktit kulttuurieliittiin. Syrjäseudun, maaseudun, pikkukaupunkien tai edes lähiöiden asukeilla niitä kontakteja ei yleensä ole. Tältä perustalta on turhan helppo katsoa, että poliittinen korrektius on urbaanin sivistyneistöeliitin projekti, ja mikäli vasemmisto samastuu siihen projektiin, vasemmisto samastuu urbaaniin sivistyneistöeliittiin.

Poliittisen korrektiuden ja vasemmiston yhteydellä on lyhyt historia. Ennen keskiluokkaistaustaisen uusvasemmiston syntyä poliittinen korrektius saattoi kyllä assosioitua sosiaalidemokraatteihin, mutta heidän lisäkseen – ehkä vielä leimallisemmin – konservatiiviseen oikeistoon. 2010-luvulla konservatiiviseksi oikeistoksi kutsuttu poliittinen ryhmä on sen sijaan vastustanut kaikkein hanakimmin poliittisen korrektiuden ihannetta. Voidaan kysyä, onko tällainen oikeisto laisinkaan konservatiivinen. Toki se on lukuisissa asiakysymyksissä vanhoillinen, jopa taantumuksellinen, mutta 'konservatiivisen' vastakohta on 'liberaali', joka palautuu latinan sanaan 'libertas' eli 'vapaus'. Ja tämä jengi tuntuu välillä ymmärtävän paljon vasemmistoa paremmin vapauden päälle. Verotusta haluttaisiin helpottaa ja yksinkertaistaa, holhoava sääntely purkaa, sanallista ja kuvallista ilmaisua ei saisi rajoittaa kielloilla.

Luonnollisesti poliittinen korrektius ilmenee myös siten, että pitäisi julkisesti (ts. sosiaalisessa mediassa) kannattaa kaikenlaisia alkoholi- ja tupakkakieltoja, paskalakeja ja kypäräpakkoja. Jos ei muuten, asiaa perustellaan huonolla esimerkillä alaikäisille. En tiedä, onko asiasta tehty tutkimuksia, mutta lasten ja nuorten varjelu ns. karulta todellisuudelta haiskahtaa kyllä erittäin porvariluokkaiselta käyttäytymiseltä, kun taas työ- ja maatalousväestön piirissä pienten ihmisten on todennäköisemmin annettu itse oppia elämää. Tähän väliin on helppo tulla tuputtamaan omaa moraalikäsitystä, mutta mikäli porvarillista moraalia pitää moraalisin perustein parempana kuin alempien yhteiskuntaluokkien moraalia, kyse on porvariston luokkavallan ylläpitämisestä. Sellaiseen ei vasemmiston pidä haksahtaa.

Holhoava sääntely ja poliittinen korrektius ovat varsinainen kirous, kaksipäinen perkele, josta kaikkien yhteiskuntakriittisten toimijoiden pitäisi hankkiutua eroon. Sana yhteiskuntakritiikki sisältää jo itsessään ajatuksen, että kritisoidaan jotakin yhteiskunnan toiminnan kannalta oleellista. Yhteiskunnan ylläpitämien rajoitusten ja kieltojen tukeminen ei sovi tämän kanssa yhteen. Vielä vähemmän holhoavan sääntelyn ja järjestelmäfundamentalismin kanssa yhteensopiva lähtökohta on kapina. Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen "vasemmistolaisiksi" on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia (tai "jyrkkiä yhteiskunnallisia uudistuksia ajavia") ajatuksia ja ihmisiä. Konservatiivinen oikeisto on kaapannut itselleen hanakasti kapinallista imagoa varsinkin vuonna 2017 tapahtuneen perussuomalaisen puolueen hajoamisen ja oppositioon ajautumisen jälkeen. Nyt se saa seuraa kokoomusoikeistosta, joka myös tykkää olla edustavinaan vapauttamista (mitä se totuuden nimessä ei edusta vähimmässäkään määrin, ja tätä asiaa myös koko ajan aktiivisesti hämärretään). Lähtökohta on vetoava ja ainakin periaatteellisessa mielessä perusteltu, ja tämä myös vasemmistoliittolaisten pitäisi ottaa huomioon toimiessaan valtamedian jo nyt pahamaineiseksi leimaamassa Rinteen hallituksessa.

Sitä tunnetta, joka on ajaessa autolla ylinopeutta ilman turvavöitä, karjaistessa pari epäkorrektia sanaa kirouksella säestettynä, tempaistessa alkoholihuikat heti pitkäripaisen ovella ja vastaanottaessa muhkean pimeän käteisnipun jostain palveluksesta, ei hiljennä mikään pikkuhitlerimäinen kieltomentaliteetti tai holhoava lässytys. Enintään se hiljenee, mikäli alemmilla yhteiskuntaluokilla ei ole mitään syytä kapinoida. Tämä edellyttää näiden yhteiskuntaluokkien "alemmuuden" hävittämistä, ja sitä ei tapahdu, jos niitä koko ajan katsotaan ja holhotaan ylhäältä käsin.

* * *

(Villi vapaudenkaipuu on Taiskan vuonna 1980 julkaisema albumi, jolla artisti pyrki tietoisesti etääntymään iskelmämusiikista. Levyn tunnetuin esitys on versio Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen laulusta Tahdon rakastella sinua, jossa Taiska laulaa – originaalista poiketen ja käänteisesti – avaavansa portit puutarhaansa. Ne ovat naisen sanoja. Ja toisin kuin eräät ääriainekset etenkin Pride-viikon kyseenalaiseksi kunniaksi luulottelevat, siinä ei ole mitään vikaa. Se näkökulma ei tarvitse Prideä itsetehostukseksi; se vain on.)

Vallankaappausyritys Suomessa

Maaliskuussa 2003 Suomessa käytiin eduskuntavaalit. Keskusta nousi suurimmaksi puolueeksi ohi SDP:n, ja nämä kaksi jättivät kirkkaasti taakseen laskusuunnassa olleen kokoomuksen. Niinpä oli johdonmukaista, että SDP tuli uuteen hallitukseen keskustan hallituskumppaniksi. Keskusta oli voittanut vaalit Anneli Jäätteenmäen ja humaaneja arvoja korostaneen kampanjan vetämänä. Jäätteenmäki kyseenalaisti myös Suomen vallitsevan ulkopolitiikan; Irakin sota oli syttymäisillään, ja keskustan määrätietoinen johtaja halusi pitää Suomen irti USA:n leiristä. Tällaisen keskustapuolueen ja sosiaalidemokraattien yhteistyöhallitus ei kelvannut kokoomukselle ja elinkeinoelämän johtajille. Jäätteenmäen vastustajat osoittivat hänen saaneen entisen pääministerin ja USA:n presidentin keskustelua koskevat tietonsa ulkoministeriön salaisista asiakirjoista. Uusi pääministeri yritti ensin salata tämän. Valtamedia teki silmänkääntötempun, jossa Jäätteenmäen valhe katsottiin paljon painavammaksi rötökseksi kuin Lipposen röyhkeä maanpetos. Julkinen ryöpytys ajoi pääministerin eroamaan tehtävästään. Hänen tilalleen nimitettiin Matti Vanhanen, joka ei ollut profiloitunut Jäätteenmäen vetämän humaanin kampanjan mukaisesti eikä hänellä ollut mukisemista vallinneesta ulkopolitiikasta. Elinkeinoelämä sai mieleisensä sätkynuken, ja Vanhasen hallitus jatkoi edeltäjänsä uusliberalistista linjaa.

Kevään 2003 tapahtumat ovat olleet mielessä, kun on saanut seurata viimekeväisten eduskuntavaalien jälkeistä julkista keskustelua. Suomen tutkitusti kokoomuslainen valtamedia on hyökännyt hallituspohjaa vastaan kuin yleinen syyttäjä. Kun kokoomus oli jälleen kerran jäänyt selvästi kolmanneksi, valtamedia tempaisi välineekseen perussuomalaisten vaalinousun ja yritti kaikin keinoin uskotella kansalle, että perussuomalaisten (ja kokoomuksen) varaan rakentuva hallitus olisi oikeutetumpi kuin SDP:n vetämä. Demarivetoista hallitusta yritettiin absurdisti romuttaa myös uuden kansanedustajan Hussein al-Taeen ikivanhoilla juutalaisvastaisina pidetyillä blogiteksteillä. Kun ilmeni, että hallitustunnustelija Antti Rinteen koalitiossa oli mukana – jälleen – keskusta (eikä kokoomusta tai persuja), valtamedia teki kaikkensa (uskollisine sosiaalisen median apureineen), että huomio ja vastustus kiinnittyisi tähän epäsuhtaan: vaalien huomattavin häviäjä "ei saisi" olla mukana uudessa hallituksessa. Sipilän hallituksen kehnoutta oli aiemminkin yritetty sälyttää yksinomaan keskustan, tai enintään keskustan ja koko eduskunnasta tipahtaneen peitepuolue Sinisen tulevaisuuden niskoille. Kokoomus on kerta kaikkiaan valtamedian suojeluksessa, eikä tämä asia milloinkaan ole ollut niin ilmiselvä kuin keväällä 2019.

Hallitustunnustelija ja hänen ryhmänsä pitivät kuitenkin itsepäisesti pintansa. Prosessin aikana media yritti lietsoa riitaa muun muassa Juha Sipilän henkilön ja entisten oppositiopuolueiden välille sekä – pateettisesti – vasemmistoliiton sisälle. Valtamedia vuoti muun muassa puolivalmiita translain muutosehdotuksia ja kirjaimellisesti viimeisenä päivänä eläinlakiasioita. Ensimmäisessä tapauksessa sosiaaliseen mediaan ilmestyikin joukko vasemmistoradikaaleja ilmoittamaan, että kun vasemmistoliitto toteuttaa sisäisen äänestyksen hallitukseen menosta, he äänestävät tätä vastaan. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, ja vasemmistoliiton jäsenistö äänesti lähes yksimielisesti hallitukseen menon puolesta. Aiemmin samana päivänä myös keskustassa oli hyväksytty hallitukseen osallistuminen. SDP, vihreät ja RKP olivat siinä vaiheessa jo nimenneet omat ministerinsä.

Rinteen hallitus on siis toteutumassa, ja sillä on hallitusohjelma. Valtamedia on tehnyt voitavansa haukkuakseen ja kyseenalaistaakseen sen, ja toimittajien usein pidätellyn kritiikin lisäksi mediaan on marssitettu mahtava joukko oikeistosetiä ilmaisemaan vastustuksensa. Ylen artikkeli muotoili jopa hallitusohjelman vastaanottoa kuvaavaan otsikkoonsa sen "enteilevän konkurssia" ja olevan "hiekalle rakennettu huvila". Huono-osaisten ja ympäristön asemaa parantava hallitusohjelma on sumeilematta leimattu "ankeaksi" muun muassa Veronmaksajain Keskusliiton vuolaasti ääneen päästetyllä suulla. Helsingin Sanomat julkaisi jo etukäteistietojen perusteella verolaskurin, jonka tehtävä oli ilmoittaa kansalle, että hyi hyi, taas ne demarit korottavat veroja. Uusi hallitus on yritetty lytätä peräti sillä syyllä, että sen ministereistä enemmistö on naisia. Sipilän hallituksen räikeä miesenemmistö hyväksyttiin. Kaikki tämä todistaa meille, ettei valtavirtajulkisuus aio tulevaisuudessakaan taipua Rinteen hallitusta kannattamaan, vaan jatkaa entistä avoimemman kokoomuspropagandan suoltamista.

Mutta vieläkään hallitusta ei ole kaadettu eikä nujerrettu. Suomeen on oikeasti syntynyt hallitus, joka valtamediankin mukaan on vasemmistolaisin pitkään aikaan – valtamedia tosin piti tätä huonona asiana (jälleen yksi tragikoominen epäonnistunut yritys viedä uudelta hallitukselta oikeutus), mutta kyseessä on hyvä asia yhteiskunnan huono-osaisille ja ympäristölle. Näin ollen Suomessa on tapahtumassa radikaalein poliittinen suunnanmuutos sitten kevään 1987 eli 32 vuoteen. Vappuaattona 1987 virkaansa astunut Holkerin hallitus oli maamme ensimmäinen uusliberalistinen hallitus; nyt olemme saamassa ensimmäisen senjälkeisen hallituksen, joka ei ehkä ole täysin ei-uusliberalistinen, mutta ainakin kääntää kehityskelkan poispäin uusliberalisoinnista, kohti hyvinvointiyhteiskunnan jälleenrakennusta. Tämä on niin dramaattinen suunnanmuutos, ettemme ehkä osaa ymmärtääkään. Uusliberalisointi on käytännössä tarkoittanut päätösvallan asteittaista hivuttamista pois lailliselta demokratialta, ylikansallisen suurpääoman ja bisneksen ahneisiin kouriin. "Punavihreä" hallitusohjelma voi tarkoittaa päätösvallan nappaamista niiden kourien ulottumattomiin. Hallitusohjelmaa ei myöskään ole teetetty amerikkalaisella konsulttitoimistolla, vaan demokraattiset päättäjät ovat – ainakin tähänastisen tiedon valossa – suunnitelleet sen itse. Näin ollen uusi hallitus noudattaa edeltäjistään poiketen Suomen perustuslakia, jonka mukaan "valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle".

Emme kuitenkaan ole vielä turvassa ahneilta kourilta. Vuoden 2003 tapahtumat on mahdollista nähdä vallankaappauksena, jossa demokraattisen mandaatin saanut pääministeri syrjäytettiin ja hänen tilalleen nimitettiin kabinettivallanpitäjien sätkynukke. Myös vuonna 2017 tapahtuneessa perussuomalaisen puolueen hajottamisessa, uuden peitepuolueen perustamisessa ja sen tempaisemisessa hallituspuolueeksi ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia on vallankaappauksen piirteitä. Vuoden 2019 kevätkaudella olemme saaneet todistaa, kun valtamedia on yrittänyt haalia itselleen sen päätösvallan, kenellä on oikeus nimittää hallitus tai olla hallituksessa ja millä ehdoin. Valtamedia ei kuitenkaan ole Suomessa itsenäinen toimija. Sen taustalla ovat ennen muita kokoomuslainen oikeisto ja elinkeinoelämän johtajat sekä niiden taustoilla toimivat ylikansallinen bisnes ja suurpääoma – nämähän viime kädessä omistavat valtamedian lukuun ottamatta Yleä, joka on edeltävän oikeistohallituksen aikana profiloitunut selvästi oikeistolaiseksi. Niinpä valtamedian voi nähdä olleen mukana toteuttamassa epäsuoraa vallankaappausyritystä. Ylen rooli tässä asetelmassa on erityisen arveluttava, sillä se vihjaa, että Ylessä uskotaan yhä vallan pysymiseen entisissä kourissa. Sisäpiirissä voidaan tietää jotain, mitä me pulliaiset emme tiedä. Meidän on edelleen varauduttava siihen, että hallitusta vastaan hyökätään toden teolla ja politiikan suunnanmuutos pyritään kaikin voimin pysäyttämään. Vastassa on vaaralliset voimat, joilla on vanha hegemonia, poliittisen aivopesun osaamista ja loputtomasti rahaa. Mikäli tiedostamme tämän vallankaappausuhan, olemme parempia pysäyttämään sen.

Poliittisten suuntien hämärtämisprojekti

Perinteisesti politiikan merkittävin akseli on sijoittunut vasemmiston ja oikeiston väliin. Vasemmisto ja oikeisto on puolestaan määritelty sen mukaan, kuinka ne suhtautuvat kapitalismiin ja sosialismiin. Viime vuosikymmeninä on alkanut korostua toisen – diagrammeissa pystysuuntaisen – akselin merkitys. Sen ääripäiksi on sijoitettu liberaalit ja konservatiivit. Tällaisenaan nelikenttä on hyvin toimiva politiikan kuvaaja myös nyky-Suomessa.

Elämme kapitalismissa ja porvariston luokkavallan alla. Niinpä meillä on yhteiskunnan näennäisestä demokratialuonteesta huolimatta yksi poliittinen suunta, joka hallitsee ja määrää. Edelleen (näennäisestä) demokratialuonteesta johtuen se – oikeisto – käy jatkuvaa taistelua ihmisten sieluista. Niinpä se kehittää uusia ja uusia keinoja taatakseen oman valtansa ja ennen kaikkea sen edustamien bisnesvallanpitäjien ja suurpääomapiirien vallan. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa yksi keskeisimmistä vallanpitämisen välineistä on media. Oikeistoporvarit omistavat valtamedian, ja mediaeliitistä on tutkitusti puolet kokoomuslaisia. Viime aikoina sosiaalisen median merkitys on korostunut. Näin ollen vallanpitäjien on täytynyt ujuttaa somekeskusteluun ideoita, jotka – niiden levittäjien omasta poliittisesta kannasta riippumatta – auttavat ylläpitämään oikeistoporvareiden valtaa.

Uusvasemmistosta olen kirjoittanut ennenkin. 1960-luvulla USA:sta ja Britanniasta lähtenyt ja pian Suomeenkin levittäytynyt, enemmän moraalinen kuin luokkakantainen vasemmisto piti muun muassa ihmisoikeus-, rauhan- ja ympäristöliikkeen sinänsä osana vasemmistoa. Vaikka poliittisen keskustelun valtavirta mieltää uusvasemmiston juuri tuon ajan liikkeeksi, itse näen, että uusvasemmisto levittäytyi kaikkialle vasemmistoon postmodernismin myötä 1980–90-luvulla. Siitä on tullut oikeistoporvareille hyvin tärkeä työrukkanen: vasemmiston suora yhteys työväenluokkaan on katkennut ja "tiedostava etujoukko" (marxilainen käsite) on vaihtunut useimpien huomaamatta kulttuurieliitiksi. Keskiluokkainen elitismi ei tietenkään kelpaa työväenluokalle, jolle on kaupiteltu toinen oikeistoporvareiden tärkeä työrukkanen – konservatiivinen oikeistopopulismi. Hyvin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, populistis-konservatiivisesta oikeistopuolueesta on tullut isompi kuin vasemmistopuolueesta (jollaiseksi SDP:tä ei ole viitsinyt kutsua enää vuosikymmeniin).

Tässä kuviossa on jo paljon mätää. Silti aina välillä saattaa käydä, että suurimmaksi puolueeksi lipsahtaa jokin muu kuin porvarillinen oikeistopuolue – ja vasemmistolle tai punavihreille ryhmille vaalivoitto. Oikeistoporvarit eivät tietenkään ole tyytyväisiä tähän asiantilaan. Tällaisten tilanteiden varalle heillä on suunnitelma vaikuttaa vasemmistolaisuuden sisältöön, mikä on oikeistoaatteen työväenluokalle myymisen luontevaa jatkoa. Vasemmistolaisuudesta on haluttu tehdä porvareille vaarallisen sijaan turvallinen. Konsti on ollut yksinkertainen: vetoaminen konservatiivisen oikeistopopulismin uhkaan. "Konservatiivisen oikeiston" vastakohta on luonnollisesti "liberaali vasemmisto" (Liberal Left), joka Suomessa tunnetaan "vihervasemmiston" nimellä. On luotu liberaalien (vihreiden) ja vasemmistolaisten yhdessä jakama poliittinen kenttä, mikä on 1) yhdistänyt vasemmiston (käsitteen) entistä tiiviimmin liberalismiin, 2) etäännyttänyt sitä edelleen työväenluokasta. Harva malttaa enää muistaa, että Marxin mukaan liberalismi oli nimenomaan porvariluokan ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ideologia.

Twitterissä Risto Hietala esitteli Helsingin Sanomista lainatun nelikentän (jonka ääripäitä siis ovat vasemmisto, oikeisto, liberaalit ja konservatiivit) käännettynä vinoon. Vaaka-akselille onkin näin saatu vasemmistoliberalismi vasemmalle, oikeistokonservatismi oikealle. Tällä akselilla eduskuntapuolueista vasemmistoliitto on vasemmalla ja perussuomalaiset oikealla, vaikka perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla kokoomus ja myös Liike Nyt sijoittuvat persujen oikealle puolelle. Riippumatta siitä, mikä oli Hietalan vinouttamisen tarkoitus, tämä kuvastaa erinomaisesti uuden muunnellun vasemmiston – ja oikeiston – sisältöä. Samassa linjassa on ollut usean vasemmistolaisen, muun muassa Pia Lohikosken, höpinä kokoomuksen viimeaikaisesta "oikeistolaistumisesta".

Kaikkein kuvaavin osoitus oikeiston ja vasemmiston käsitteiden hämärtämisestä on kuitenkin keskustelu "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta". Olen ollut vähemmistössä yrittäessäni muistuttaa, ettei "äärioikeisto" tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, vaan ihmisiä, jotka ovat äärimmäisenä oikealla. Ymmärrän yhä vasemmiston ja oikeiston suhteessa sosialismiin ja kapitalismiin, ja sillä periaatteella Suomen oikeistolaisin puolue on koko ajan ollut kokoomus – tähän itse asiassa yhtyvät jopa valtamediassa esitetyt nelikentät. "Äärioikeistoa" ovat näin ollen innokkaimmat yksityistäjät, hyvinvointiyhteiskunnan purkajat, yhteiskunnan heikoimpien tukien lakkauttajat ja he, jotka alistavat ihmisten kärsimyksen bisnekselle. Suhteellisesti ajatellen Sipilän hallitusta voi pitää äärioikeistolaisena, koska se on kaikista hyvinvointiyhteiskunnan rakennusvaiheen jälkeisistä hallituksista vienyt Suomea kaikkein voimakkaimmin edellä kuvattuun suuntaan. Vastaavasti "äärivasemmisto" ei tarkoita ihmisoikeusasioista sarjamielensäpahoittavia vasemmistonuoria, vaan ihmisiä, jotka kannattavat kaikkein laajamittaisinta yhteisomistusta ja/tai yhteiskunnallistamista. Tähän ryhmään lukeudun väljästi ajatellen itsekin.

On tosin ehkä harhapolku kuvitella, että termien "äärioikeisto" ja "äärivasemmisto" väärinkäyttäjät sekoittaisivat äärilaitaisuuden ja radikalismin, sillä – aiempaan viitaten – he saattavat sen sijaan sekoittaa oikeiston ja oikeistokonservatismin, toisaalta vasemmiston ja vasemmistoliberalismin. Äärioikeistolaisessa USA:ssa vasemmisto ja liberaalit on jo kauan samastettu toisiinsa. Suomeen tämä on tuotu "vihervasemmisto"-höpinän muodossa. Olen yrittänyt ennen kaikkea Twitterin, tämän blogin ja ehkä satunnaisesti Facebookin kautta muistuttaa, ettei vihervasemmistoa ole olemassa, ettei äärioikeisto tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, ettei vasemmiston käsite sisällä liberalismia eikä oikeiston käsite konservatismia. Jälleen olen ollut vähemmistössä. Vasemmistokeskustelijoiden enemmistöön viitaten voi ikävä kyllä sanoa Paavo Haavikolta lainatut sanat: he tekevät sen itse.

Vinoon käännettykin nelikenttä muistuttaa joka tapauksessa yhdestä yllä mainitsemattomasta lempiaiheestani. Yksi nelikentän kulmista on nimittäin tyhjä. Suomessa ei ole ainuttakaan vasemmistolaista ja konservatiivista puoluetta – ei eduskunnassa, eikä itse asiassa sen ulkopuolellakaan. On kuitenkin helppo päätellä, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta sijoittuu tyhjään kulmaan. Kuvaavasti esimerkiksi vihreä poliitikko Tuomas Ojajärvi twiittasi 6. toukokuuta, että "perussuomalaisten äänestäjien mielestä PS on kaukana kokoomuksen talouspolitiikasta. Jotain tässä yhtälössä vedätetään ja kunnolla". Vasemmistoliberaalit tätä tuskin uskovat tai ymmärtävät, mutta tuhannet perussuomalaisten äänestäjät ovat oikeastaan vasemmistolaisia. He vain eivät ole yhtään liberaaleja, vaan konservatiiveja – ja heidän pisteestään käsin ei klassisessa nelikentässä lähin puolue edusta vasemmistoa, vaan konservatiivista keskustaoikeistoa. He pettyivät karkeasti persujen lähdettyä mukaan Sipilän hallitukseen, mutta saivat uutta toivoa puolueen hajottua ja toisen puolikkaan haistatettua äärioikeistohallitukselle pitkät. Mahdollisesti he edustavat työväenluokkaa – sitä yhteiskuntaluokkaa, jonka uusvasemmisto hylkäsi.

Valtteri Törmäsen (myös vihreä poliitikko) Twitterissä jakamat vaalidataan pohjautuvat kartat näyttävät, että Suomessa on kuntia, joiden äänestyskäyttäytymisessä yhdistyvät vasemmistolaisuus ja konservatiivisuus. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Outokumpu, Ilomantsi, Kuhmo, Valtimo ja Puolanka. Kaikissa näissä keskusta oli suurin puolue, mutta Outokummussa sitä seurasivat SDP, PS, vasemmisto ja KD; Ilomantsissa SDP, PS, KD ja vasemmisto; Kuhmossa PS, vasemmisto, SDP ja KD; Valtimolla PS, SDP, KD ja vasemmisto; Puolangalla vasemmisto, PS, SDP ja kokoomus. Yhdistettynä näissä kunnissa siis puolueiden viiden kärki kuuluu 1) keskusta, 2) perussuomalaiset, 3) SDP, 4) vasemmistoliitto ja 5) kristillisdemokraatit. Kokoomus on pikkupuolue, vihreät likimain lilliputteja ja Liike Nyt sai vain muutamia hajaääniä.

Oikeistoporvarit käyvät taisteluaan ihmisten sieluista, pyrkivät hämärtämään poliittisten suuntien sisältöjä ja osa ihmisistä menee lankaan – myös heistä, joiden nimenomaan ei pitäisi mennä lankaan. Mutta kaikkia he eivät pysty huijaamaan.

Perussuomalaisiin pettyneitä on ennustettavasti jälleen luvassa. Kuka haalii heidän äänensä tulevissa vaaleissa? Onko se vasemmisto, edes jokin vasemmistolainen ryhmittymä, vai jälleen uusi porvareiden masinoima populistinen oikeistohuijaus?