Kapinallinen bilettäminen, eliitti vs köyhät ja Sanna Marin

Ymmärrän oikein hyvin ihmisiä, joiden mielestä kohu pääministeri Sanna Marinin bilettämisen ympärillä saavutti nopeasti liian isot mittasuhteet. Eikö PM:n ja SDP:n politiikka ole oleellisempaa? Harva tulee ajatelleeksi, että aihepiiriin liittyy häkellyttävän paljon piilo- ja liitännäismerkityksiä – eikä siitä pidä heitä syyttää. Useimmat ihmiset ajattelevat joko valtamedian, sosiaalisen median valtavirran tai molempien ehdoilla, ja silloin, kun esiintyy syvällisempiä vivahteita, mediat tuskin niitä esittelevät.

Aion kaikesta huolimatta pureutua tässä kirjoitelmassani syvällisesti case Sanna Marinin tarjoamiin piilo- ja liitännäismerkityksiin. Vaikka aihepiiriin olisi kyllästynyt, näihin näkökulmiin ei ole tarjottu kyllästymistilaisuutta:

1) "Bileministeriksi" on leimattu henkilö, jonka johtama hallitus yritti edellisenä vuonna kieltää kaiken bilettämisen.

2) Pääministerin näyttäytyminen bilettämisen esitaistelijana tekee vaikutuksen liberaaleihin, jotka vielä hetki sitten olivat vimmoissaan siitä, kun pääministerin johtama hallitus oli vähällä tuhota koko tapahtuma-alan ja ison joukon bilepaikkoja (ravintoloita).

3) Pääministerin bilettämisen kritisoijat alkavat näyttää konservatiivisilta ilonpilaajilta, vaikka nuo samat kriitikot olivat viime vuonna raivoissaan, kun pääministerin johtama hallitus kielsi ihmisiä tapaamasta toisiaan ja pitämästä hauskaa yhdessä.

4) Se, että pääministeri leimautuu bilettäjäksi ja hänen hallituksensa on kieltänyt kansaa bilettämästä, tuo kiinnostavasti mieleen vuonna 2021 laajalle levinneet todisteet siitä, etteivät kansaa koskevat tapaamisrajoitukset ja maskivaatimukset koske valtaeliittiä.

5) Pääministerin biletys on tapahtunut eliitin piirissä. Hänen bilekavereinaan on ollut julkkiksia ja bilemusiikkina 2010-luvun pintaliitopoppia, ja bileisiin yhdistetty kokaiini on leimallisesti rikkaiden eliittihuume.

6) Huomattava osa pääministerin bilettämisen tukijoukoista kuuluu alempiin yhteiskuntaluokkiin.

7) Lukuisat opiskelijat, työttömät, pätkätyöläiset ja muut köyhät samastuvat pääministerin biletykseen lähtökohtien vastakkaisuudesta huolimatta, koska PM:n poliittinen identiteetti ei assosioidu eliittiin ja sen etuoikeuksiin, vaan työväenluokkaan ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

8) Alempien yhteiskuntaluokkien bilettämisellä on pitkä kapinallinen historia. Identiteettipoliittisesta ajatusvirheestä johtuen pääministerin alempiluokkainen tukijajoukko samastaa PM:n tähän kapinaan eikä eliitin etuoikeutettuun sikailuun.

Aloitan vyyhdin purkamisen loppupäästä. 1980-luvulla syntyi sosiokulttuurinen hybridi, jossa 1960-luvun hippiliikkeen ideat tajunnan laajentamisesta, "happeningista" ja "heimon" kokoontumisesta yhdistyivät 1970-luvun uuden aallon vastakulttuuriin sekä toisaalta diskojen tanssikulttuuriin ja (etnisten, seksuaalisten) vähemmistöjen hyväksyntään. Mukana oli myös huumeita. Acid house, joka herätti Britanniassa valtavan konservatiivisen vastareaktion, sai nimensä hapolta eli LSD:ltä. Hyvin pian bilesukupolven ja tanssivallankumouksen nimikkohuumeeksi muodostui ekstaasi, joka on periaatteessa yhtä kuin MDMA (ekstaasitableteissa tosin oli usein muitakin ainesosia). Iso osa 1990-luvusta oli rave-kulttuurin mahtiaikaa: elektronista tanssimusiikkia soitettiin läpi koko yön epävirallisissa paikoissa kuten hylätyissä teollisuusrakennuksissa tai pelloilla ja metsäaukioilla. Alun perin laittomat tilaisuudet siirtyivät asteittain sovinnaisen kulttuurin piiriin ja bilevallankumous alkoi laantua.

1980–90-luvun vastakulttuurisesta, uppiniskaisen kapinallisesta, sovinnaisen valtakulttuurin hylkäämistä juhlineesta bilemeiningistä on pitkä matka 2010–20-luvun valtavirtailmapiiriin, jossa jyräävät elitismi, kanonisoidut ulkonäköarvot, entisten seksuaalisesti ja sukupuolisesti radikaalien ilmiöiden kaavamaistuminen, vihamielisyys "vääriä" "heimoja" kohtaan sekä lukuisat uuden luokkayhteiskunnan piirteet. Elämme täysin eri maailmassa, jossa kulttuuriset asetelmat ovat ehtineet heittää vähintään yhden täyden kuperkeikan. Kun kaavamaisuus ryöpsähti koronahysterian aikana yli äyräiden silloisen peruspalveluministerin Krista Kiurun julistaessa tanssin ja laulun loppua, ajattelin 2020-luvun tarvitsevan uutta bilekapinaa. "Jos se ei tanssi ja laula, se ei ole minun vallankumoukseni", olen jo kauan julistanut mottonani. Jos festarit ja ravintolat ovat poissa käytöstä tai säännösteltyjä, bileitten on palattava hylättyihin rakennuksiin ja pelloille – ja paremman puutteessa koteihin, joista ollaan verkkoyhteydessä toisiin niskoitteleviin kotibilettäjiin.

Biletys voi siis olla kapinaa. Se voi kääntää selkänsä yhteiskunnan vaatimuksille, sovinnaisuudelle ja luonnollisesti myös kaupallisuudelle. Sanna Marinin julkkispiirien biletys kaupallisen valtavirtapopin ja eliittihuumeiden parissa ei ole kapinaa. Sen sijaan se on 2020-luvun alun "nuorekas" editio herrojen sikailusta sikarien ja konjakkien kera klubeillaan ja kartanoissaan. Tätä asiaa ei muuta miksikään se, että Sanna Marin on SDP:stä, työskennellyt Sokoksen kassalla ja häntä usein tukevat virheellisesti opiskelijat, työttömät, pätkätyöläiset ja muut köyhät. ("I used to have a little, now I have a lot", pääministeri voisi laulaa Jennifer Lopezin lailla tukijoidensa kompatessa. Kuinka se kuulostikaan jenkkiläiseltä 20 vuotta sitten ja kuinka nyky-Suomea se onkin.) Toisin kuin intersektionalistipiirit luulottelevat, Sanna Marin on yksi koko Suomen etuoikeutetuimmista ihmisistä: täydellinen insider, jolle avautuvat kaikki ovet mikäli hän niin haluaa. Ja tämän saman ihmisen johtama hallitus julisti kansalle keväällä 2021, että tanssi ja laulu loppuu nyt.

Ei ole sattumaa, että tänä aikana on esitetty näkemyksiä uuden autoritaarisen eliitin noususta. Usein se yhdistetään Maailman talousfoorumiin (WEF). Itse kriittisenä ihmisenä epäilen WEF-pomo Klaus Schwabin über-pahikseksi julistamista tahalliseksi vääräksi johtolangaksi, mutta tässä tapauksessa ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana. Suomessa vasemmisto on saanut paskaa niskaan samoista tekijöistä, joista toisissa maissa on vastannut oikeisto. Tämän, jos jonkin, pitäisi kertoa ihmisille, minkä verran nykypolitiikassa on kysymys "oikeistosta" ja "vasemmistosta". Nuo leimat eivät enää kerro itse asioista, vaan identiteeteistä – mikä on 2010–20-luvun versio postmodernista heimoajattelusta. Mikäli Suomessakin Sanna Marinin ja hänen hallituksensa perseilyn olisi hoitanut oikeistojengi, olisi vasemmistojengi siitä kaikesta yhtä vihainen oikeistolle kuin oikeistojengi on nyt vasemmistolle.

Vuosien 2020–22 kuluessa ymmärrys siitä, että vasemmistohallitus käyttäytyy niin kuin oikeistohallituksen on pelätty käyttäytyvän, on epäilemättä ehtinyt laajentua arveluttaviin mittoihin. Sanna Marinin hallitus on muun muassa laittanut ajoittain rajat kiinni, tehnyt Suomesta hetkeksi poliisivaltion, järjestänyt sadoille tai tuhansille ihmisille potkut töistään heidän vakaumuksensa takia, ottanut käyttöön natsi-Saksan "Gesundheitspaßia" vastaavan rajoituskeinon, kylvänyt miljardeja amerikkalaisiin hävittäjiin, liittänyt Suomen läntiseen hyökkäysliittoon ja sotilaallisesti rajanaapuriaan vastaan, vesittänyt ylikansallisia kapitalisteja hillitsevän kaivoslakihankkeen, ottanut käyttöön muka osallistamisen nimissä kulkevan työttömien orjuutuskeinon, kaatanut epäonnistuneiden taloudellisten päätösten hoidon yhteiskunnan köyhimpien ja sorretuimpien niskaan ja niin edelleen. Vielä vuosikymmen takaperin tämä kaikki olisi ollut äärioikeistolaista politiikkaa.

Kaikki ihmiset eivät ole tyhmiä. Moni on nähnyt punavihreän kanan munivan sinimustia munia. Mikä neuvoksi? Myydään vaalikarjalle kuva pääministeristä liberaalina, radikaalina, jopa kapinallisena bilettäjänä, jonka politiikan vastustaminen on itse asiassa tanssin ja laulun vastustamista. Samojen tanssin ja laulun, joita PM:n puoluetoveri, tai hallitus, oli viime vuonna kieltämässä! Tuhannet köyhät opiskelijat, työttömät ja pätkätyöläiset – jotka viime vuonna kenties liittyivät mielenilmaukseen tapahtuma-alan puolesta – ovat innoissaan: tässä on yksi meistä, bileministeri, ei etuoikeutettu valtaelitisti vaan entinen ihan tavallinen Sokoksen kassa (she used to have a little, now she has a lot). Tuhannet konservatiivit nielevät syötin yhtä innokkaasti: kuinka epäkorrektia* ja radikaalia onkin, kun PM bilettää virantoimituksessa ja päästää julkkiskavereitaan Kesärantaan ilman turvatarkastusta – Suomihan on sotilaallisen uhan alaisena, ja sitä paitsi sama PM ujuttaa Suomeen vallankumouksellisesti** jotain ulkopuolelta syötettyä agendaa. (*Samat konservatiivit ovat tuhansia kertoja syyttäneet vasemmistoa liiasta poliittisesta korrektiudesta. **Olen kohdannut somevaikuttajia, joiden mielestä on tosiaan mahdollista, että pääministeri, päähallituspuolue tai koko hallitus on vallankumouksellinen. Kenellähän se kumoamisen kohteena oleva valta sitten on, ellei näillä? Presidentti Urh... korjaan Vlad... korjaan Sauli Niinistöllä?)

Kaikki ihmiset eivät ole ollenkaan tyhmiä. Me näemme jälleen silmänkääntötempun onnistuvan. Emme voi tehdä mitään. Paitsi kapinoida. Vaikka bilettämällä!

Unelma Vapaasta Suomesta

Tämän kirjoitushetkellä maa, johon minulla oli kunnia syntyä kauan sitten 1970-luvulla, on ensimmäistä kertaa omana elinaikanani liukunut johonkin, mitä voi luonnehtia diktatuuriksi. Tässä maassa puhutaan armeijan marssittamisesta kaduille "terveyden" ja "turvallisuuden" nimissä. Mielenosoitukset on käytännössä kielletty. Kaupoissa ja ostoskeskuksissa kaikuu lähes sanasta sanaan sama lipevän orwellilainen "tee näin, älä tee noin, kaikki sinun turvallisuutesi vuoksi" -kuulutus. Valtiollinen televisio lakkautti kanavallaan pyörineen ajankohtaissatiirin lennosta, ja hätäpäissä sen ohjelmapaikalle tungettiin uusintoja vanhasta, nyt epäajankohtaisesta poliittisesta huumorisarjasta. Erityisen tärkeinä pidetyissä asioissa tiedotusvalta on siirretty asiantuntijoilta hallitukselle. Sieltä täältä kuuluu uutisia väkivalloin tehdyistä tautitesteistä tai rokotuksista. Hallitus valmistelee lakia, joka usuttaisi ihmiset ilmiantamaan naapurinsa poliisille. Kuntavaalit siirrettiin mielivaltaisesti.

Tällaisena aikana ei ihmetytä, että vapautta rakastavan kansalaisen mieleen tulee unelma ihan toisenlaisesta Suomesta – tai jopa ihan toisesta Suomesta. Marinin hallituksen johtamaa, mutta ulkomailta saneltua diktatuuria tuskin hävitetään hetkessä, sillä juuri ne kansanosat, joiden vanhastaan luulisi vastustavan diktatuuria, on huijattu sen kannattajiksi. (Tästä aiheesta on luvassa oma kirjoitelma hyvin pian.) Tästä huolimatta Suomessa asuu paljon vapautta rakastavia, pandemia(operaatio)n kyseenalaistavia kansalaisia. Omalla autolla reissatessa on myös osunut silmään – joko todellisuutena tai harhana – että eri paikkakunnat poikkeavat tuntuvasti toisistaan esimerkiksi kasvomaskin ja turvavälien käytössä.

Nyt vihjaillaan jo kuntavaalien siirtymisestä syyskuulle. Kenties ennen kuntavaalien toteutumista ehtii syntyä vapausmielisiä vaalilistoja ja löytyä lisää pandemiakriittisiä ehdokkaita. Entäpä, jos käykin niin, että Suomeen muodostuu kuntia ja jopa kuntien muodostamia alueita, joilla vapausaate ja pandemiakritiikki nousevat oikeasti vaikuttaviksi poliittisiksi tekijöiksi? Tämän herkullisen ajatuksen pohjalta lähti elämään melkoinen ajatusleikki.

Kuvitellaan tilanne, jossa joukko Suomen kuntia liittoutuu julistaakseen, etteivät ne aio ottaa käyttöön uusimpia hallituksen vaatimia pakkolakeja tai rajoituksia. Vastakkainasettelu menee niin pitkälle, että kunnat eroavat omista maakuntaliitoistaan ja sote-piireistään ja perustavat tilalle omansa, joita valtiovalta ei tietenkään hyväksy. Valtiolliset rahahanat katkaistaan. Kapinalliset kunnat tuohtuvat ja ilmoittavat, etteivät Suomen valtion muutkaan rajoitukset enää päde niiden alueella ja kaikki liiketoiminta on tästedes yhtä sallittua kuin ennen kevättä 2020. Paikallistalous elpyy heti, ja kun muualla Suomessa tehdään konkursseja, kapinakunnissa perustetaan uusia yrityksiä. Asiasta innostuneena perustetaan sote-rahasto, johon tulvii lahjoituksia. Monilla paikkakunnilla poliisi ratsaa liiketiloja ja tapahtumia, yksillä muodolliseen "joopa joo, jatketaan" -tyyliin, mutta toisilla ehdottomammin. Jälkimmäisillä järjestetään mielenosoituksia ja kerätään nimilistoja. Poliisin rivit rakoilevat, kun osa kieltäytyy toimimasta joviaaleina tunnettuja paikallisia yrittäjiä vastaan.

Suomen valtamedia yrittää järjestelmällisesti mustamaalata kapinakuntia, mutta tosiasioille se ei voi mitään. Niissä voidaan ilmiselvästi paremmin kuin muualla maassa. Yritystalous kukoistaa, kauppa käy ja jopa tautilukemat ovat valtakunnan pienimmät, mikä linkittyy siihen, että asukkaat käyvät muuta maata vähemmän testeissä. Kuolonuhrien määrä ei räjähdä eikä edes lisäänny. Suomen valtamedia yrittää valehdella, että kuntien terveydenhuolto on kaaoksessa. Valheet menevät yksiin täydestä, toisiin eivät.

Kesä tulee. Kapinakunnissa on paljon kesämökkejä. Valta-Suomi lanseeraa kampanjan, joka kehottaa ihmisiä olemaan menemättä mökeilleen. Aluksi kyse on olevinaan "terveydestä" ja "turvallisuudesta", mutta kesän edetessä on selvempää, että kampanjalla pyritään kuihduttamaan kapinakuntien talous. Satoja, ehkä tuhansia etelän kaupunkilaisten kesämökkejä päätyy myyntiin, ja niille löytyy innokkaita ostajia vapausmielisistä ihmisistä. Lukuisat mökit ovat talviasuttavia, ja kun asiasta tulee tiedusteluja, kapinakuntien liitto päättää mahdollistaa pysyvät muutot mökeille ilman erillisiä lupia. Muuttoliike kapinakuntiin yltyy. Seuraavana temppunaan valta-Suomi kieltää asukkaitaan matkustamasta näihin kuntiin. Tässä vaiheessa monet kunnat – varsinkin sellaiset, jotka sijaitsevat kahden kapinakunnan välissä – ilmoittavat liittyvänsä kapinallisiin, jos rajoituksia ja sanktioita tulee voimaan. Valtio ei peräänny, eivätkä kapinallisetkaan. Entisistä sirpaleista muodostuu yhtenäisiä alueita, jotka kattavat aika laajoja osia sisä-Suomesta.

Siinä vaiheessa, kun poliisivoimat määrätään valvomaan kapinallisalueiden eristämistä – joskin kunnanrajat ylittäviä yksityisteitä ja metsäautoteitä käytetään naureskellen – nämä päättävät julistautua itsehallintoalueeksi. Nimi Vapaa Suomi otetaan käyttöön. Vapausaatteesta otetaan kaikki ilo irti, ja kuntaliitto päättää virkaatekevänä hallintona sallia huumausaineet ja alastomuuden, mikäli ne eivät aiheuta häiriökäyttäytymistä. Alueilla on pari lentokenttää, ja niiltä avataan lentoyhteyksiä ulkomaille – luonnollisesti ilman terveyspassin tarkistusta. "Pilviturismi" ja "na-turismi" pääsevät vauhtiin. Koska Vapaa Suomi ulottuu Venäjän rajalle, muuan aiemmin vain poikkeustapauksissa käytetty rajanylityspaikka vakiinnutetaan ja venäläisiä tuotteita alkaa tulvia Vapaan Suomen kauppoihin. Vastoin valta-Suomen suunnitelmia talous kukoistaa, ja vielä enemmän kukoistavat taide ja kulttuuri, jotka kokevat mahtavan, tämän sukupolven aikana ennenkokemattoman renessanssin. Vapaan Suomen legenda välittyy maailmalle musiikin, elokuvan ja muun taiteen muodossa. Vapaata Suomea ihaillaan ja jäljitellään. Maailman ihmeeksi teho-osastot eivät vieläkään ole täynnä potilaita.

Tästä olisi mahdollista edetä kolmeen suuntaan: 1) valta-Suomi ja maailma tunnustaisivat olleensa väärässä, rajat ja sulut avattaisiin, pandemiatila purettaisiin; 2) valta-Suomi liittolaisineen murskaisi Vapaan Suomen asein ja pakottaisi sen lyhyen, mutta verisen ja traumaattisen sodan kautta globalitarismiin; 3) kaksi täysin erilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa vakiintuisi elämään rinnakkain kummankin pitäessä omaa vaihtoehtoaan parempana, yksi turvallisuuden, toinen vapauden nimissä.

Vapaus, kapina, "demokraatit" ja "republikaanit"

En olisi ikinä uskonut olevani jossain asiassa samaa mieltä kuin yksi Suomen johtavista natottajista ja Venäjä-pelon levittäjistä, professori Jarno Limnéll. Kesäkuun alussa hän ilmaisi Nykypäivä-lehden kolumnissaan, että "populistipoliitikot niin oikealla kuin vasemmalla ajavat nykyään vain yhtä asiaa: muiden oikeuksien rajoituksia". Ja edelleen: "Molemmat ääripäät haluavat rajoittaa sitä, minkälaisia kahdenvälisiä sopimuksia aikuiset ihmiset saavat keskenään tehdä."

Olen aiemmissa kirjoituksissa ilmaissut, että "punavihreän" hallituksen ihmisoikeuksia sumeilematta polkenut koronapolitiikka tuli itselleni järkytyksenä – siitä puhumattakaan, että minulle tuttu hallituspuolueiden kannattajakunta hyväksyi ja myötäili sitä. Hallituksen vähiten punavihertävä ryhmä eli keskusta on kuitenkin näyttänyt vaativan vielä tiukempia rajoituksia, ja perussuomalaisten alkuperäinen koronalinja oli kaikkein tiukin. (Myöhemmin persuissa käännyttiin peripopulistisesti kannattamaan rajoitusten purkua, kun oli huomattu, etteivät ns. syvät rivit kannatakaan niitä. Sama ilmiö tapahtui valtamediassa.) Kansalaisoikeuksien rajoittaminen on siis miltei koko nyky-Suomen poliittisen kentän agendalla.

Koronapandemia ei tietenkään ole ainoa asiayhteys, missä oikeisto ja/tai vasemmisto on rajoitusten kannalla. Vasemmiston nimeä käyttävä ryhmittymä on jo ajat sitten yhtynyt sosiaalidemokraatteihin kannattamaan erinäisiä nautintoainekieltoja ja kypäräpakkoja. Uudesta tieliikennelaista tehtiin niin hankala, että se haiskahtaa tarkoitukselliselta. Kaikkein häkellyttävintä on kansalaisten sähköisen tarkkailun hyväksyntä. Oikealla halutaan rajoittaa ei-suomalaistaustaisen väestön kansalaisoikeuksia ja maahantuloa – pahimmassa tapauksessa jopa naisten perusihmisoikeuksia. Poliittinen toiminta, joka lähtisi liikkeelle klassisesta vapauden, tasa-arvon ja veljeyden/sisaruuden ihanteesta (liberté, égalité, fraternité), on vuonna 2020 todella piilossa.

Näkisin, että oikeistolla ja vasemmistolla on oikeuksien rajoittamisessa yksi tunnistettava ero. Oikealla ajatellaan, että ihmisen on saatava tehdä mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa olla. Vasemmalla katsotaan, että ihmisen on saatava olla mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa tehdä. Jälkimmäistä näkökulmaa ehkä puoltaa globaalien ympäristöuhkien – kuten ilmastonmuutoksen – hoito, minkä tähden olen itsekin joskus taipunut sinnepäin. Ilmastoasioista tuttu suhtautumistapa ja jopa käsitteistö kaapattiin kuitenkin myös koronapolitiikan tarkoituksiin, mikä samalla vesitti sen tehtävän ilmastokysymyksessä.

Jaksoin pitkään taistella vasemmiston ja oikeiston uusia merkityksiä vastaan. Syksyllä 2019 annoin periksi. Vasemmistosta oli kerta kaikkiaan tullut itselleni tunnistamaton ilmiö, jonka kannattajaksi en enää osannut julistautua. Nykyään vasemmistoon luetaan joukko piirteitä, jotka ovat aiemmin olleet ns. sivistysporvariston heiniä. Oikeistoon puolestaan luetaan sekä entisaikojen työväenliikettä että vielä oman aikani vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä lähellä olevia ilmiöitä. Tästä on helppo tehdä oivallus, että puhuessamme "vasemmistosta" ja "oikeistosta" puhumme yhä useammin siitä, mitä USA:n demokraattipuolueen ja republikaanipuolueen toimialaan lukeutuu. Demokraattipuolueessa on Alexandria Ocasio-Cortezin kaltaisia toimijoita, jotka ovat klassisesti vasemmalla, mutta enemmän valtaa on yhä Joe Bideneillä, jotka hyväksyvät kansalaisoikeuksien polkemisen – vain republikaaneja "lievemmin" – sekä maailmanpoliittisten vihollisten pommittamisen, mikä sopii kiintoisasti yhteen SDP:n ajamien (jenkki)hävittäjähankintojen kanssa.

Twitterissä on viime aikoina näkynyt useampikin huomio, että suomalaiset aktivistit omivat jenkkiläiset ideat ja konseptit niin sellaisinaan, että heidän voisi kuvitella elävän Yhdysvalloissa ja tunnustavan USA:n isänmaakseen. Huomio on liittynyt muun muassa Black Lives Matter -mielenilmauksiin, joissa jotkut olivat lukemassa jenkkipoliisien synnit suomalaisillekin poliiseille. (Ei sikäli, etteikö Suomen poliisi perseilisi useinkin, mutta sillä on omat, suomalaiseen yhteiskuntaan linkittyvät ongelmansa.) Ilmiö on kansainvälinen. Esimerkiksi toimittaja Iida Sofia Hirvonen kertoi Helsingin Sanomissa, kuinka Brasiliassa majailevan kansainvälisen politiikan tutkijan Alex Hochulin mukaan "Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa käsitellään kuin se olisi muiden maiden 'kotimaan ongelma'". "Rasismia esiintyy kaikkialla maailmassa", Hochuli sanoo. "On kuitenkin jo itsessään kolonialistista, jos esimerkiksi white privilegen käsite siirretään sellaisenaan maasta toiseen." Tätähän se on ollut myös suomalaisessa keskustelussa: aito yhteiskuntakritiikki puuttuu, meikäläisen yhteiskunnan kokonaiskuva ei ole hahmottunut aikoihin – sen sijaan lainataan rakkaasta kulttuuri-imperialistisesta USA:sta ideoita ja meemejä, joiden valossa asioita pinnallisesti tarkastellaan.

BLM-mielenosoituksista puheen ollen. On typerryttävää, että sloganista "all lives matter" (todellakin, kaikilla elämillä on väliä!!!!!) on joissakin piireissä tehty rasismia tukeva ja vähättelevä. Yhtä typerryttävää on, että väkivallattoman ja rauhanomaisen kapinan korostaminen ja puolustaminen on leimattu epäilyttäväksi tolkunihmisyydeksi. Historian luulisi opettavan: Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat ylisukupolvisia kansainvälisiä sankarihahmoja. Gandhilla oli kuitenkin vastustajia, paitsi vanhoillisissa, myös radikaalimmissa piireissä; Kingille taas jotkut kovan linjan kannattajat antoivat pilkkanimen "Martin Loser King". Ei tarvinne muistuttaa, että molemmissa tapauksissa väkivallan kannattajat on isolta osin unohdettu. Hyvää yhteiskuntaa ei rakenneta väkivallan päälle. Tämän ihmisten enemmistö muistaa. Hyväksymällä mielenosoitusväkivallan vasemmisto tekee myös tyhjäksi vuosikausien työn sen osoittamiseksi, että poliittiseen väkivaltaan syyllistyy useimmiten oikeisto.

Kapinaa kyllä tarvitaan. Tänä vuonna niin vasemmistolta kuin oikeistoltakin on unohtunut, että todellisen kapinan päämäärä on aina vapaus. Muitakin päämääriä voi olla (demokratia, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, ympäristönsuojelu...), mutta tällöinkin kysymyksen on oltava yhteiskunnan vapauttamisesta demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen jne. Kapina tiukemman sääntelyn puolesta ei ole oikeasti mikään kapina. Sen sijaan se haiskahtaa epäilyttävältä. Kontrolloitu oppositio tarkoittaa sitä, että oppositioryhmä on luotu tai kaapattu muodostamaan vallanpitäjille näennäinen vastavoima. Tämä on nykymaailmassa todennäköisesti yleisempi ilmiö kuin kuvittelemme, ja sitä (on) taatusti esiinty(n)y(t) jossain muodossa myös Suomessa. Kysymys "ketä se hyödyttää?" on aina syytä kysyä ja vastausta pohtia perusteellisesti. Oma lukunsa on leikkiä kapinallista ja kannattaa ("demokraattista") hallitusta, jonka poliittinen linja eroaa marginaalisesti ("republikaanisesta") vastapuolesta lukuun ottamatta katteettomia uhkakuvia. Ja niitä kyllä riittää.

Uhkakuvilla hallitaan meitä. Kielloilla ja rajoituksilla hallitaan meitä. Vastapuoleksi tekeytymisellä ja soluttautumisella hallitaan meitä. Kulttuuri-imperialismilla hallitaan meitä. Poliittisten termien uusilla merkityksillä hallitaan meitä. Uusilla laeilla ja sähköisellä tarkkailulla hallitaan meitä. Silläkin hallitaan meitä, jos näennäiskapinalliset pyrkivät vapauttamisen sijaan hallitsemaan meitä. Ainoa hyvä hallitus on sellainen, jonka lopullinen päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sellaista ei koskaan tule, jos tähtäimessä ei ole vapaus; vapautta ei koskaan tule ilman kapinaa.

Kapinaton kapina (myös: "Väärät ihmiset, nurjat aatteet")

Huhtikuun puolivälissä 2020 törmäsin "koronadenialismin" käsitteeseen. Sillä tarkoitettiin COVID-19-pandemian vaarallisuuden kyseenalaistamista. Se on jotain, mitä ei käsitteen käyttäjien mukaan kerta kaikkiaan pidä tehdä, vaikka kehitys kulkisi vääjäämättä kyseenalaistajien näyttämään suuntaan. Läpeensä korruptoitunut WHO:kin on hivuttanut arvionsa kuolleisuudesta koronatartuntojen piirissä aiemmasta 3,4 prosentista "luultavasti alle yhden prosentin", ja Suomessa THL:n nykyinen arvio on enää 0,2 %. Lisäksi koronakuolemiksi myönnetään avoimesti luettavan kaikki kuolemantapaukset, joissa uhrilla on koronavirus – myös silloin, jos hänellä on syöpä tai useita diagnooseja päällekkäin. Vertailu ärhäkkään kausi-influenssaan – esimerkkinä 2016–17, jolloin influenssa surmasi Euroopassa reilusti yli 200 000 ja Suomessakin noin 1000–2000 ihmistä – on kuitenkin tabu ja "denialismia" eikä elintärkeää informaatiota, jota poikkeustilan ja paniikin keskellä nimenomaan täytyisi levitttää.

"Koronadenialismi" yhdistyy tietysti "ilmastodenialismiin". Meidät, jotka uskallamme epäillä kieltolakien ja karanteenin tarpeellisuutta, samastetaan heihin, joille kaikkien vuodenaikojen kouriintuntuva ja silminnähtävä keskimääräinen lämpeneminen ei riitä todisteeksi ilmastonmuutoksesta. Ikävä kyllä tämä paljastaa jotain oleellista kielteistä "denialismin" käsitteen käytöstä ja käyttäjistä. Olen tuhansien muiden tavoin luullut, että sillä viitataan ilmiselvän ja varman, tutkitun ja todistetun ilmiön kieltämiseen. Nyt sillä tarkoitetaan valtavirtatotuuden kieltämistä eli sitä, mitä mediakritiikki yleensä harjoittaa. Eikä siinä vielä kaikki: poliittisessa poikkeustilassa valtavirtatotuus on yhtä kuin hallituksen edustama kanta, joten "denialismista" puhuminen illegitimoi ylipäänsä oppositioajattelun. Tämä on demokratian kannalta lievästi sanoen kyseenalaista.

Näin ollen on syytä kysyä: onko "denialismista" puhuvien silmissä myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien pahin synti valtavirtatotuuden kritiikki eikä ilmiselvä valehtelu? Jos edellinen, olemme pahassa pulassa. "Denialismista" puhuvat ovat nimittäin yhtä kuin kapitalismikriittisten – ja tässä mielessä yhteiskuntakriittisten – nykyinen valtavirta. Jonkin silmänkääntötempun avulla yhteiskuntakritiikki on käännetty uskollisuudeksi 1) tieteen ja tutkimuksen valtavirralle, 2) kaikkein vallakkaimmalle valtamedialle (Suomessa Yle ja HS), 3) julkisille organisaatioille (koronapandemian tapauksessa THL, WHO) ja 4) hallitukselle silloin, kun se on ainakin näennäisesti edellisten kanssa linjassa. Tämä ei ole yhteiskuntakritiikkiä, vaan yhteiskuntajärjestyksen – Systeemin – aktiivista puolustamista.

Eduskuntavaalien 2019 alla tein kokeiluja vaalikoneilla. Yksi niistä oli tavanomaista libertaarimpien kantojen syöttäminen: enemmän vapauksia, vähemmän kieltoja ja rajoituksia, muutoin "normaali" oma poliittinen näkemys. Tulokset olivat hälyttäviä. Yleensä minulle tarjotut punavihreät ryhmät tekivät tilaa kärjessä, piraattipuolue nousi keulille ja feministinen puolue putosi koko puoluelistan viimeiseksi. Samastuttuani 20 vuotta feminismin käsitteeseen olin hämmentynyt ja järkyttynyt, kun vaalikone väänsi minulle rautalangasta, että nykyään feminismi tarkoittaa Sääntö-Suomen äärimmäistä kannattamista. Koronakriisi on tarkentanut, että kaikenlainen "punavihreys" on sitä yhtä lailla. Ennenkin holhousyhteiskuntapuolueena esiintyneen SDP:n kohdalla asia ei tule valtavana yllätyksenä, vihreiden kohdalla tulee ja vasemmistoliiton tapauksessa todistaa lukuisat oikeistolaisten väittämät, joita vastaan olen kärryiltä pudonneena jaksanut inttää. Toki se todentaa myös oman aiemman väitteeni, että vasemmiston ennen ajama työväenluokan vapautus on vaihdettu samaksi työväenluokan holhoukseksi, jota porvarivallanpitäjätkin ovat harjoittaneet. "Kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista." Näin siis kirjoitin kesäkuussa 2019.

Samasta tekstistä löytyy toinenkin esiin pulpahtava asia. "Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen 'vasemmistolaisiksi' on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia ajatuksia ja ihmisiä." Klassisessa mielessä Suomessa ei ole vasemmistoa, vaan sen paikan ja nimen on vallannut antivasemmisto, joka pyrkii tukahduttamaan kapinan. (Asetelma kääntyy toki ylösalaisin, jos katsotaan vasemmiston nyt olevan oikeasti vallassa. Luultavasti molemmilla poliittisilla suunnilla moni luulee näin. Siinä tapauksessa vasemmistolaisuuden täytyisi kuitenkin tarkoittaa myös hävittäjähankintoja ja tukea kapitalistisille bisnesfirmoille, mikä olisi jo aika paksua.) Tässä valossa on perin pohjin ymmärrettävää, miksi äärioikeisto samastuu nykyään kapinaan, vapautukseen ja vastarintaan. On typerryttävää – ainakin minunlaiseni Y-sukupolvea vanhemman, turvallisuushakuisuutta vierastavan ihmisen silmissä – että kapina Systeemiä vastaan on perinteisiä vasemmistolaisia arvoja kannattavissa piireissä hylätty.

Toinen näkökulma: onko uskollisuus neljälle kolmannessa kappaleessa mainitulle kohteelle oikeastaan uskovaisuutta? Suomalainen(kin) kulttuuri kantaa vuosisatojen uskontokeskeisyyden perimää, mutta nyt varsinainen uskonnollisuus on siivottu marginaaliin. Suomalaisen sosiologian edesmennyt suuruus Antti Eskola, joka viimeisinä vuosikymmeninään tutki ja pohdiskeli juuri uskontoa, lausui usein lainatut sanat: "Eivät ihmiset vapautta halua, vaan jotain, jolle alistua." Itse en tunnista itsessäni tuollaista ihmisyyttä (päinvastoin aidon vapaustaistelijan henkeen ja vereen), mutta oletettavasti Eskola on heihin jatkuvasti törmännyt. Kun katselee, kuinka valmiita 2020-luvun alun "vasemmistolaiset", "vihreät" ja "feministit" ovat luopumaan omasta ja toisten yksilönvapaudesta ja panemaan kaiken toivonsa Jumalaan... anteeksi, siis tieteeseen ja tutkimukseen, valtamediaan, julkisiin organisaatioihin ja Sanna Marinin oikeamieliseen hallitukseen, yhtäkkiä tuntuu selvältä, että nämä ovat samaa kansaa, johon Eskola vanhoilla päivillään tutustui. Se on täydelleen eri ihmisryhmä kuin hänen ja kaltaistensa 1960–70-luvulla edustama radikaalivasemmisto. Siis "väärät" ihmiset.

Uskonnolliseen perimään viittaavat myös moralismi, hyveellisyyden ilmaisut, askeesia lähestyvä itsekuri ja "ankarat ajat" -diskurssi. Viimemainittu on yhdistynyt ilmastonmuutokseen: tietty ihmisryhmä on tuntunut odottavan suorastaan vesi kielellä, milloin pääsemme siirtymään tiukasti säädeltyyn, askeettiseen ekoyhteiskuntaan. Nyt, kun ilmastototalitarismia yhä saadaan odottaa, tämä ryhmä ottaa koronatotalitarismin avosylin vastaan tulevaa ennakoivana korvikkeena (mikä selittää myös "denialismin" käsitteen sujuvan uudelleensijoittamisen). Muun muassa minun tarjoamistani vaihtoehtoisista, positiivisista tulevaisuudenkuvista on tykätty vaieta. Toisaalla nimimerkki Untamo kirjoitti "vastuullisuusperformanssista ja moraalipaniikista keskellä poikkeustilaa": ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oman moraalisen ylemmyytensä ja oikeauskoisuutensa, missä taudin leviämisen todellinen välttäminen on oikeasti toisarvoista. Untamo viittaa ilmiön yhteydessä myös "fasistiseen tendenssiin", minkä jälleen kerran luulisi liittyvän oikeistolaisiin. Mutta "pysy(y/n) kotona", "StayHome" ja muut tunnisteet jopa Twitter-käyttäjänimiin asti lisättynä tuntuvat ainakin oman otantani perusteella olevan nimenomaan punaviherpinkki ilmiö. (Pari vuotta sitten käytin usein termiä 'punavihermustapinkki', mutta anarkistit ovat tänä aikana ällistyttävästi kadonneet jäljettömiin.)

Elämme kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, joka on poikkeustilassa myös hyvin autoritaarinen. Yhteiskuntakritiikki sisältää periaatteessa edelleen kapitalismin kritiikin, mutta se on lukinnut itsensä Systeemin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yhteiskuntakriitikon leiman kantajat samastuvat ihmisten hallintaan eivätkä vapauttamiseen. Samaan aikaan oikealla, missä isoa rahaa ja vahvimman oikeutta halutaan vain vahvistaa, puhutaan vapautuksesta ja vastarinnasta. Klassisessa mielessä vasemmistolaisia eli kapinallisia tyyppejä on oikeistossa ja klassisessa mielessä oikeistolaisia eli moralistisia käskyttäjätyyppejä vasemmistossa. Tämä on kapinatonta kapinaa molemmin puolin – käännetyistä lähtökohdista. Samaan aikaan yhteiskunnan ja maailman todelliset valtiaat hykertelevät tyytyväisinä ja käyttävät kansalle tarkoitushakuisesti syöttämäänsä poikkeustilaa uusien tarkkailu- ja rankaisukeinojen suunnitteluun, jopa kokeiluun. Todellinen vastavoima autoritaarista kapitalismia vastaan ei ole autoritaarinen sosialismi, kansallis-etuliitteellä tai ilman, vaan libertaarinen sosialismi. Se vaatii valtavirtatotuuden kyseenalaistamista, moralistisesta hyveellisyydestä luopumista, ankarien aikojen iloista hylkäämistä.

Villi vapaudenkaipuu ja poliittisen korrektiuden kirous

Tätä kirjoittaessani Suomessa on vastikään aloittanut toimikautensa vasemmistolaisin hallitus muutamaan vuosikymmeneen. Niin kuin kirjoitin kesäkuun alussa, valtamedia on tehnyt voitavansa hallituksen kumoamiseksi tai ainakin sen legitimiteetin tuhoamiseksi. Ennen kaikkea hallituksen veropolitiikka on esitetty itsestäänselvyyden lailla jonakin, mitä kansa vastustaa. Muutakin sääntelyä on ennätetty kauhistelemaan. Ilta-Sanomien ja kumppaneiden kampanja on vetänyt mielipidekäsityksensä sieltä kuuluisasta hatusta, mutta se menee täydestä hyvin moniin, jotka eivät välttämättä ole yhteiskunnan hyväosaisia. Toki heidän näkökulmansa saattaa muuttua, kun uuden politiikan vaikutus alkaa tuntua positiivisesti.

Joka tapauksessa voi kysyä: miksi monen työväenluokkaisen on helppo yhtyä punavihertävän hallituksen haukkujiin? Eikö pitäisi olla päivänselvää, että hallitus, jossa on mukana niin SDP kuin vasemmistoliitto ja josta puuttuu köyhien ainainen kurittaja kokoomus, on työväen puolella? Eipä hyvinkään – enää. Jossain vaiheessa on unohtunut, että vasemmiston ajama työväenluokan aseman parantaminen merkitsi myös työväenluokan vapauttamista. Nykyään punavihreät ryhmät tapaavat nähdä työväenluokan porvarilliselta pohjalta eli sääntelyn ja holhouksen kohteena. Demarit ovat ennenkin ajaneet sääntelyn lisäämistä, mutta varsinainen vasemmisto ymmärsi pitkään työväen vapauden ja luonnollisesti kapinan päälle. 2010-luvun "vasemmisto" on kuitenkin täysin sosiaalidemokraattinen yksikkö, ei sosialistikapinallinen tai vallankumouksellinen.

Julkista sektoria ei voi kapitalismiin pohjaavassa yhteiskunnassa (jälleen)rakentaa ilman kunnon veroja. Niinpä nykyinen vasemmisto on yhtä mieltä vahvan verotuksen tarpeellisuudesta. Minäkin kannatan sitä nykyoloissa. Entisaikaan oli kuitenkin olemassa vasemmisto, joka ajoi järjestelmää, joka heittäisi kansalaisten verohuolet hevon hittoon. Jos sosialismissa tehtäisiin töitä pääasiassa valtiolle, se maksaisi työläisille sopivaksi katsotun palkan, jota ei olisi tarvetta verottaa mitenkään. Vapaus! Tänä päivänä tällaiset skenaariot on hylätty, ja oikeistolaisen valtamedian on turhan helppo niputtaa verojen aiheuttama kiusa yhteen muun sääntelyn kanssa osaksi sosiaalidemokraattista holhousyhteiskuntaa. Asiaa ei paranna se, että kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan jälleen yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi (alitajuisesti) uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista.

Oma lukunsa vapauden rajoittamisessa on poliittisen korrektiuden ihanne, joka on viime aikoina samastettu vahvasti vasemmistoon. Enää ei riitä, että ymmärtää olla nimittämättä tummaihoista "neekeriksi", homoseksuaalia "hintiksi", lihavaa ihmistä "läskiksi" ja mielenterveysongelmaista "hulluksi". Täytyisi vielä osata sukupuolivähemmistöihin liittyvä sanasto, tajuta 'ylipainoinen'-sanan ylläpitävän käsitystä ihannepainosta, varoa 'hullu'-adjektiivin käyttöä ylipäänsä ja tietää, missä yhteyksissä on hyvä käyttää termejä 'naisoletettu' ja 'miesoletettu'. Kirjallinen sivistys ja oppineisuus auttavat näissä asioissa, ja niitä on yleensä vähiten työväenluokalla ja maatalousväestöllä – niinpä niitä sorretaan. Avuksi saattavat olla myös kontaktit kulttuurieliittiin. Syrjäseudun, maaseudun, pikkukaupunkien tai edes lähiöiden asukeilla niitä kontakteja ei yleensä ole. Tältä perustalta on turhan helppo katsoa, että poliittinen korrektius on urbaanin sivistyneistöeliitin projekti, ja mikäli vasemmisto samastuu siihen projektiin, vasemmisto samastuu urbaaniin sivistyneistöeliittiin.

Poliittisen korrektiuden ja vasemmiston yhteydellä on lyhyt historia. Ennen keskiluokkaistaustaisen uusvasemmiston syntyä poliittinen korrektius saattoi kyllä assosioitua sosiaalidemokraatteihin, mutta heidän lisäkseen – ehkä vielä leimallisemmin – konservatiiviseen oikeistoon. 2010-luvulla konservatiiviseksi oikeistoksi kutsuttu poliittinen ryhmä on sen sijaan vastustanut kaikkein hanakimmin poliittisen korrektiuden ihannetta. Voidaan kysyä, onko tällainen oikeisto laisinkaan konservatiivinen. Toki se on lukuisissa asiakysymyksissä vanhoillinen, jopa taantumuksellinen, mutta 'konservatiivisen' vastakohta on 'liberaali', joka palautuu latinan sanaan 'libertas' eli 'vapaus'. Ja tämä jengi tuntuu välillä ymmärtävän paljon vasemmistoa paremmin vapauden päälle. Verotusta haluttaisiin helpottaa ja yksinkertaistaa, holhoava sääntely purkaa, sanallista ja kuvallista ilmaisua ei saisi rajoittaa kielloilla.

Luonnollisesti poliittinen korrektius ilmenee myös siten, että pitäisi julkisesti (ts. sosiaalisessa mediassa) kannattaa kaikenlaisia alkoholi- ja tupakkakieltoja, paskalakeja ja kypäräpakkoja. Jos ei muuten, asiaa perustellaan huonolla esimerkillä alaikäisille. En tiedä, onko asiasta tehty tutkimuksia, mutta lasten ja nuorten varjelu ns. karulta todellisuudelta haiskahtaa kyllä erittäin porvariluokkaiselta käyttäytymiseltä, kun taas työ- ja maatalousväestön piirissä pienten ihmisten on todennäköisemmin annettu itse oppia elämää. Tähän väliin on helppo tulla tuputtamaan omaa moraalikäsitystä, mutta mikäli porvarillista moraalia pitää moraalisin perustein parempana kuin alempien yhteiskuntaluokkien moraalia, kyse on porvariston luokkavallan ylläpitämisestä. Sellaiseen ei vasemmiston pidä haksahtaa.

Holhoava sääntely ja poliittinen korrektius ovat varsinainen kirous, kaksipäinen perkele, josta kaikkien yhteiskuntakriittisten toimijoiden pitäisi hankkiutua eroon. Sana yhteiskuntakritiikki sisältää jo itsessään ajatuksen, että kritisoidaan jotakin yhteiskunnan toiminnan kannalta oleellista. Yhteiskunnan ylläpitämien rajoitusten ja kieltojen tukeminen ei sovi tämän kanssa yhteen. Vielä vähemmän holhoavan sääntelyn ja järjestelmäfundamentalismin kanssa yhteensopiva lähtökohta on kapina. Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen "vasemmistolaisiksi" on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia (tai "jyrkkiä yhteiskunnallisia uudistuksia ajavia") ajatuksia ja ihmisiä. Konservatiivinen oikeisto on kaapannut itselleen hanakasti kapinallista imagoa varsinkin vuonna 2017 tapahtuneen perussuomalaisen puolueen hajoamisen ja oppositioon ajautumisen jälkeen. Nyt se saa seuraa kokoomusoikeistosta, joka myös tykkää olla edustavinaan vapauttamista (mitä se totuuden nimessä ei edusta vähimmässäkään määrin, ja tätä asiaa myös koko ajan aktiivisesti hämärretään). Lähtökohta on vetoava ja ainakin periaatteellisessa mielessä perusteltu, ja tämä myös vasemmistoliittolaisten pitäisi ottaa huomioon toimiessaan valtamedian jo nyt pahamaineiseksi leimaamassa Rinteen hallituksessa.

Sitä tunnetta, joka on ajaessa autolla ylinopeutta ilman turvavöitä, karjaistessa pari epäkorrektia sanaa kirouksella säestettynä, tempaistessa alkoholihuikat heti pitkäripaisen ovella ja vastaanottaessa muhkean pimeän käteisnipun jostain palveluksesta, ei hiljennä mikään pikkuhitlerimäinen kieltomentaliteetti tai holhoava lässytys. Enintään se hiljenee, mikäli alemmilla yhteiskuntaluokilla ei ole mitään syytä kapinoida. Tämä edellyttää näiden yhteiskuntaluokkien "alemmuuden" hävittämistä, ja sitä ei tapahdu, jos niitä koko ajan katsotaan ja holhotaan ylhäältä käsin.

* * *

(Villi vapaudenkaipuu on Taiskan vuonna 1980 julkaisema albumi, jolla artisti pyrki tietoisesti etääntymään iskelmämusiikista. Levyn tunnetuin esitys on versio Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen laulusta Tahdon rakastella sinua, jossa Taiska laulaa – originaalista poiketen ja käänteisesti – avaavansa portit puutarhaansa. Ne ovat naisen sanoja. Ja toisin kuin eräät ääriainekset etenkin Pride-viikon kyseenalaiseksi kunniaksi luulottelevat, siinä ei ole mitään vikaa. Se näkökulma ei tarvitse Prideä itsetehostukseksi; se vain on.)

Niin oli kirjoitettu, ja niin tapahtui

Vappuaattona 30.4.2016 olimme Tampereen Näsinpuistossa kuuntelemassa livemusiikkia ja tapaamassa tuttuja. Musiikkiesitysten jälkeen oli alkamassa anarkistien mielenosoitus. Pientä mielenilmauksen henkeä oli ilmassa jo musiikkiesitysten aikana. Erityisesti "welcome to Panama" -performanssi, johon liittyen kliseisen viekoittelevaan asuun pukeutunut naishenkilö kierteli seurueissa mainostamalla veronkiertopalveluja kömpelöllä englannilla, herätti positiivista huomiota. Itse mielenosoitukseen en halunnut lähteä, sillä tiesin, mitä oli tapahtumassa. Ja niin tapahtui.

Kuten aiempia kirjoituksiani lukeneet tietävät, en ole anarkisti, mutta jaan kyllä anarkistien käsitykset kapitalismista, oikeistosta, Sipilän hallituksesta, yhteiskunnan kehityssuunnasta ja suurelta osin myös poliisista. Mielenosoituksessa oli mukana ainakin muutamia ihmisiä, jotka eivät identifioi itseään anarkisteiksi. Anarkisteja on lisäksi monta sorttia. Se, että kytät motittivat kaikki satakunta mielenosoittajaa vähintään puoleksitoista tunniksi lyhyelle kadunpätkälle ja vaativat poistuttaessa jokaiselta henkilötiedot, koska joku äärilinjan anarkisti oli heittänyt tahraavan väripommin, on joka tapauksessa sekä ylimitoitettua että tarkoitushakuista. Anarkistin kuvaama video myös osoittaa, kuinka kytiltä saa turpiinsa ja lopulta etälamauttimesta ainoastaan kerjäämällä sitä heiltä. Asiallisesta tilanteenhallinnasta tällainen on tietysti kaukana. Vielä räikeämpää kyttien gangsterismia oli omien tietolähteitteni mukaan tapahtunut edellisinä päivinä Pyhäjoen Hanhikivellä.

Mielestäni ei siis enää tarvita yhtään tilaisuutta sen osoittamiseen, että kytät ovat vanhan punkrallin mukaisesti natsisikoja. Se on osoitettu jo moneen kertaan. Oleellinen ongelma tässä(kin) on, että valtamedia puolustaa samaa kokonaisuutta, johon kyttäinstituutio kytkeytyy, eli 1) oikeistoa, 2) yhteiskuntajärjestelmää, 3) omaisuutta ja omistavaa luokkaa. Niinpä valtamedia toistaa, ja tulee toistamaan, kyttänäkökulmia – ellei yksiselitteisen kritiikittömästi, niin ainakin esittäen lähtökohtaisena oletuksena, jota muillakin näkökulmilla voidaan demokratiailluusion luomiseksi pehmentää.

Radikaalin vasemmistolaisen aktivismin ei kuulu kohdistaa teräänsä kyttiin, sillä niiltä saa todistetusti vain turpiinsa, vaan mediaan ja kulttuuriin (luonnollisesti valtaapitävän oikeistohallituksen lisäksi). On lyötävä valheet ja paljastettava totuus – ei annettava lisää tilaisuuksia valheisiin. Mielenosoituksia ei tietenkään kannata lopettaa, mutta niiden on hyvä pysyä samalla linjalla kuin Joukkovoiman elokuun 2015 ja maaliskuun 2016 suurmielenosoitukset. Ne ovat herättäneet valtavasti toivoa ja kapinallisten yhteenkuuluvuutta. Jatkoa näille mielenilmauksille on luvassa 3. syyskuuta 2016.

Itselleni tulee näitä asioita toistellessa vähän hassu olo. Kuinka monta kertaa tiettyjä asioita täytyy hokea, ennen kuin kapinaliike ottaa ne riittävän vakavasti? Välineet muutoksen tekemiseen ovat meidän hallussamme, mutta niiden sijaan sorrumme jatkuvasti käyttämään ikään kuin halvempia ja helpompia, käytännössä toimimattomia välineitä. Niin kuin arvasin, mitä alkuillasta 30. huhtikuuta piti tapahtuman Tampereella, sama tunne liittyy sekä aktivismin että yhteiskunnan kehityssuuntiin ylipäänsä. Olen myös täysin varma, etten näin kokiessani ole yksin. Hetkittäin tuntuu, kuin jossakin yläkabinetissa ryhmä Bilderberg-henkisiä valtaapitäviä liikuttelisi aktivismia tahallaan poispäin oikeasti eteenpäinvievistä ideoista, kohti taannuttavia ideoita varmistaakseen, että oikeiston valta pysyy turvattuna. Me asioita ymmärtävät jäämme eräänlaisiksi Kari Peitsamoiksi (joka Twitterissä päivittelee, miksei hänen kolmea teologia-elämänselittämis-pykäläänsä vieläkään kuunnella ja ymmärretä).

Omat pykäläni listaan varmuuden vuoksi vielä tähän yhteyteen:
1) Hylätään valtamedia (kokonaan). Perustetaan omia medioita ja tehdään niistä niin isoja kuin mahdollista, ja tehostetaan sosiaalisen median hyödyntämistä. Tämä voi edetä koko valtakulttuurin hylkäämiseen.
2) Ei keskustavasemmisto eikä periaatteen anarkismi. Ei ole syytä hylätä muutosvälineitä ennakolta eikä vesittää niitä.
3) Ei levitetä vihaa, ahdistusta eikä synkkyyttä, vaan rakkautta, hyvää mieltä ja iloa. Vihan perustalle ei voi rakentaa hyvää yhteiskuntaa. Rakkaus, hyvä mieli ja ilo edistävät toivoa ja energiaa, joita tänä päivänä tarvitaan kipeästi – niin kapinaliikkeen sisällä kuin koko yhteiskunnassa.
4) Tarjotaan vastauksia, ei kysymyksiä. Vuosikausia tahallisen tyhmentämisen kohteena olleet ihmiset eivät aina ole ensitilassa valmiita "ajattelemaan itse", vaan ajautuvat heille aggressiivisimmin tuputettuihin selitysmalleihin.
5) Ei lietsota riitaa melkein samoin ajattelevien kesken. Ei ole mitään hölmömpää kuin kahden vasemmistoradikaalin välirikko siksi, että suhtaudutaan eri lailla johonkin sata vuotta sitten tapahtuneeseen selkkaukseen. Yhdistytään.
6) Ei haaskata energiaa typerään riidanlietsontaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tai kyttien kanssa mielenosoituksissa.
7) Sen sijaan, että "taistelemme" kaikkien stereotypioiden mukaisesti, meidän on viimeistään nyt ajateltava, millä muulla tavalla voimme luoda parempaa maailmaa. Kirjoitetaan, puhutaan, lauletaan – laulamista eivät kytät voi tulla estämään, vaan yhteiskuntajärjestelmä suuntaa sitä vastaan ihan erilaisen torjuntasektorin, jolta emme saa enää turpiimme. Pidetään performansseja, pelleillään, levitetään naurua. Ollaan ystävällisiä ja tehdään hyvää ihmisille, joita emme tunne. Se on pehmeä vallankumous.

Tiedostavaa kapinaa

Missä on ihmisiä, siellä on kapinaa. Yhdessä ajan ja paikan leikkauspisteessä sitä on enemmän kuin toisessa. Nyky-Suomessa on paljon epämääräistä, hahmottumatonta kapinaa ja vielä enemmän kapinapotentiaalia. Meikäläiseen 2000-luvun kulttuuriin valitettavasti kuuluu, ettei sivistyneistö kovin usein "alennu" kapinoimaan vaan jättää sen nuorten ja massojen huoleksi.

Olen elämäni aikana tavannut monenlaisia kapinallisia. Yksien, joihin itse kuuluin myöhäisteini-iässä, voi sanoa kapinoivan "ilosta". Ilmiötä luonnehtivat auktoriteettien vastustaminen ja toiminnan luova ennustamattomuus. Mekin suunnittelimme valtauksia, hulluja tempauksia ja lähtöä kesken lukiopäivän kaupungille "vittuilemaan". Tällainen kapina paiskaa kättä anarkistisen ideologian kanssa.

Toisaalta olen tuntenut ihmisiä, jotka kapinoivat ikään kuin "pakosta". Maailma kohtelee heitä kaltoin, eivätkä he "voi" elää pullikoimatta vastaan. Tällaiset ihmiset eivät löydä paikkaa yhteiskunnasta, tai heidät on tyrmännyt jokin yhteiskunnallinen instituutio – koulu, kirkko, puolustusvoimat, poliisi tai oikeuslaitos. Lähes kaikki tuntemani sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajat ovat jossain vaiheessa kuuluneet tähän ryhmään.

Usein väitetään, että jonkin ryhmän kapinointi on perusteetonta ja turhaa. Yllä kuvatuista kapinaryhmistä jälkimmäinen voi toimia "syyttäjänä", ensin mainittu oletettuna "syyllisenä". Puolustusasianajajaa ei salissa luonnollisesti ole. Suuria ikäluokkia ja niitä seurannutta "uuden aallon" ikäpolvea on esimerkiksi syytetty kapinasta kapinan vuoksi. Tällainen puhe on saanut kaikupohjaa oikeistopopulismin piirissä. Itse nämä katkerat yrittäjät ja eliittiduunarit muka tietysti kapinoivat pakosta, koska "vasemmistovihreät", "kukkahattutädit" ja maahanmuuttajat tallaavat joka päivä heidän ahneille pikku varpailleen.

Kapinan tausta-asetelmasta puuttuu kuitenkin kolmas, paljon edellisiä kiinnostavampi lähtökohta. Kapinoimisen ilo saattaa haihtua iän ja vastoinkäymisten myötä; toisaalta, jos pakko katoaa, myös kapina voi kadota. Sen sijaan tiedostamisesta syntyvä kapina on kestävää. Oma ilon lietsoma teinikapinani kehittyi tietoisuudeksi jo 1990-luvun puolivälissä, jolloin Suomen runnominen EU:hun ja Lipposen ensimmäisen hallituksen häkellyttävä uusliberalismi kohtasivat yhteiskuntatieteelliset opintoni. Olen myös varma, että lukuisat, oikeistopopulistien hämmennykseksi yhä periaatteistaan kiinni pitävät 60- ja 70-lukulaiset pohjaavat kapinansa tiedostamiseen.

Miksi oikeistopopulistien käsitystä kapinasta kapinan vuoksi silti uskotaan? Populismin kannattajat kyllä näkevät, ettei sivistyneistön (jota moni suurten ikäluokkien aktivisti leimallisesti edustaa) kapina synny pakosta tai edes "pakosta". Tietoisuuslähtöistä kapinaa ei ole kuitenkaan olemassa populistien maailmassa, sillä he eivät itse tiedosta sitä. Oikeistopopulismin maailmankuvaa voisi luonnehtia "epätiedostavaksi". Se syytää kannattajilleen puolitotuuksia ja näennäisperusteluja. Asioiden tarkempaa tutkiskelua ja puntarointia pidetään epäilyttävänä sievistelynä.

Edelliseen on päivänselvä syy. Tiedostaminen on uhka, sillä tiedostava ihminen ei tyydy pintapuolisuuksiin vaan kaivaa syvemmältä. Tällöin populistiset käsitykset kaatuvat, koska niillä ei ole todellisuuspohjaa. Niinpä oikeisto tekee "epätiedostamisen" eteen työtä koko massamediansa voimalla. Yhteiskunnallisella tiedostamisella on nimittäin suuri taipumus, suorastaan väistämättömyys johtaa poliittiseen vasemmistoon – ja kestävään yhteiskunnalliseen kapinaan.