Pidin syyskuun 3. päivänä kuluvaa vuotta Tampereen Hervannassa sijaitsevan Varjobaarin kabinetissa Vihreän Puolueen "Ravintelivalistusiltamissa" esitelmän aiheesta Vasemmisto, vallankumous ja värivallankumous. Sitä varten tutkiskelin internetistä vasemmiston käsitteen historiaa. On yleisesti tunnettua, että ensimmäinen vasemmisto oli Ranskassa vuoden 1789 vallankumouksen aikana; oikeistoa edustivat konservatiiviset monarkian kannattajat ja vasemmistoa radikaalit tasavaltalaiset. Jäi avoimeksi, pitääkö paikkaansa jostakin päähäni tarttunut muistikuva, että tasavallan voitettua maltilliset girondistit muodostivat uuden oikeiston ja radikaalit jakobiinit vastaavasti uuden vasemmiston. Näin ollen on hieman epäselvää, tarkoittiko vasemmisto alusta lähtien radikaalia muutosta ajavaa ryhmittymää niin kuin itse olen sen mieltänyt.
Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja kumppaneiden vaikutuksesta vasemmisto alkoi 1800-luvun jälkipuolella tarkoittaa jotain, mikä linkittyy vahvasti sosialismiin ja työväenliikkeeseen. Sellaisena sen käsittää moni edelleen. Mutta 1950-luvun lopulta alkaen vasemmiston käsite on alkanut saada jälleen uusia merkityksiä. Yhdysvalloissa syntynyt New Left, uusvasemmisto, hylkäsi – todennäköisesti sikäläisen asenneilmaston vaikutuksesta – sosialistisen vasemmistolaisuuden ja alkoi mieltää myös rauhan-, ihmisoikeus- ja ympäristöaktivismin osaksi vasemmistoa. Uusvasemmistolle ei siis ollut olemassa esimerkiksi vasemmistolaista rauhanliikettä tai vasemmistolaista ihmisoikeusliikettä, vaan sellaiset liikkeet olivat sinänsä vasemmistoa. Sitä vastoin useissa Euroopan maissa vielä 1980-luvulla voitiin tuntuvaa osaa edellä kuvaillusta kansalaisliiketoiminnasta pitää vasemmistolaisen sijaan poliittisesti "liberaalina".
Moni nykysuomalainen on ymmällään seuratessaan poliittisen vasemmiston toimintaa. SDP kannattaa silkkaa kapitalismia lisäten soppaan pakkoja ja kieltolakeja, jotka lähenevät fasismia. Usein osaksi vasemmistoa mielletyt vihreät ovat demareita liberaalimpia, mutta eivät lainkaan sosialistisia. Niinkin marginaalivasemmistolaisen ryhmän kuin SKP:n valtalinja on useimpien arvioiden mukaan mieluummin "revisionistinen" kuin vallankumouksellinen. Jossakin näiden välillä poukkoilee vasemmistosuuntautunut nykysuomalainen ihmetellen, minkä tähden punaisia ajatuksia ei edes pääse valtamediaan, vaikka kaiken järjen mukaan niillä pitäisi olla kansan keskuudessa tuntuva kannatus.
Kuluvalla viikolla törmäsin Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) selvitykseen, jonka mukaan vasemmistoliiton kannattajien näkemykset yhteiskunnasta poikkeavat radikaalisti kaikkia muita (eduskunta)puolueita äänestävien näkemyksistä. Jopa SDP:n ja vihreiden – sekä perussuomalaisten, jotka monien yllätykseksi sijoittuivat selvityksen mukaan puolivälin vasemmalle puolelle – kannattajat myötäilevät verraten hyvin Suomen nykyistä poliittista valtalinjaa. Sen sijaan vasemmistoliittolaiset vaikuttavat oikeasti vasemmistolaisilta. Kun kysymys on noin 10 000 jäsenen puolueesta, on erittäin todennäköistä, että puolueen jäsenten enemmistö myötäilee sen äänestäjien valtanäkemyksiä. Asiaa puoltaa myös vasemmistoliiton sijoittuminen vaalikonevastausten perusteella suorastaan vasempaan marginaaliin, lähelle radikaalivasemmiston pienpuolueita. Sitäkin hälyttävämpää on, että poliittisessa työskentelyssä tällainen juopa muuhun valtapolitiikkaan ei näy mitenkään. Vasemmistoliitto käyttäytyy hyvin samoin kuin vihreät ja SDP, jotka eivät käyttäydy oleellisesti eri tavoin kuin – no nyt se tulee! – kokoomus. Kaikki keskinkertaisesta hallituskonsensuksesta poikkeavat poliittiset aloitteet tulevat keskustalta ja perussuomalaisilta, luonnollisesti siksi, etteivät ne kuulu hallitukseen. Jos kapitalistisessa järjestelmässä poikkeavat esitykset ovat keskustaoikeiston monopoli, asiat ovat todella huonosti.
Mistä on kysymys? Tietysti siitä, että nykysuomalainen vasemmisto – toisin kuin suuri osa kannattajista, jopa puolueiden jäsenistä kuvittelee – ei edusta vasemmistoa sosialistisessa merkityksessä. Sen sijaan se on omaksunut vasemmiston uusvasemmistolaisen merkityksen: tähtäimessä ei enää ole kapitalismin kumoaminen ja suunnitelmallisen yhteiskuntajärjestelmän rakentaminen, vaan porvarillisten kansalaisliikkeiden lempiasiat, ennen muuta ihmisoikeudet. Ympäristöasioita kannatetaan, muttei oivalleta, että ne toden teolla nytkähtäisivät parempaan suuntaan vasta suunnitelmataloudessa. Vuosina 2001–03 rauhanliike keräsi yhteen laajat joukot punavihreää väkeä, mutta kun vastapainoksi asetetaan "diktatuuri" (mitä Libya edellä, sitä Syyria ja Iran mahdollisesti perässä), ei rauhan puolesta nähdä mielekkääksi kekkuloida. "Diktatuurin" vastapuolena on tietysti "länsimainen demokratia", ja kun se laitetaan ihmisoikeuksien, rauhan ja ekologisuuden kanssa samaan pinoon, lopputulos ei ole sosialismia vaan liberalismia ihan klassisessa merkityksessä. (Tällä en tarkoita, etteivätkö ihmisoikeudet, rauha, ekologisuus ja demokratia soveltuisi sosialismiin; lähinnä pyrin ilmaisemaan, ettei "länsimainen demokratia" ole niin demokraattinen konstruktio kuin usein naiivisti kuvitellaan.) Ja kuten jokainen Marxinsa edes pintapuolisesti lukenut tietää, liberalismi on leimallisesti porvariluokan, ei työväenluokan tai proletariaatin ideologia.
1970-luvulla tiedettiin kysyä äänestäjältä: "Kenen joukoissa seisot?" Siihen aikaan oli todellakin olemassa eri joukkoja. Kun tarkastelee Suomen nykyisiä eduskuntapuolueita, vaikuttaa pintapuolisesti, että yhä on olemassa selkeä vasemmistojoukko, joka hylkää oikeiston tyrkyttämät ihanteet ja muodostaa niille kenties pienehkön, mutta pippurisen vastavoiman. Todellisuudessa politiikan valtavirrassa vaikuttaa vain kolme ideologiaa: klassinen liberalismi, uusliberalismi ja konservatismi. Kaikkien niiden ihanneyhteiskunta on enemmän tai vähemmän kapitalistinen. Valta-asemassa on uusliberalismi, koska sitä puolustaa suuri ja mahtava elinkeinoelämä työvälineenään suurehko ja mahtaileva kokoomus. Kuten kuka hyvänsä ymmärtää, klassinen liberalismi ei ole kovin kaukana uusliberalismista, vaikka jälkimmäinen onkin saanut opillisia vaikutteita myös kolmannesta osapuolesta eli konservatismista. Tästä riippumatta suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa esiintyy kosolti poliittisia kysymyksiä, joissa uusliberaalien eli kokoomuksen (ja kylkiäisenä SDP:n) sekä klassisten liberaalien eli vihreiden (ja kylkiäisenä vasemmistoliiton) näkemykset eivät poikkea millään lailla toisistaan. Vastavoimana näyttäytyy perussuomalaisten edustama konservatismi. Ja sitähän ei kenenkään vasemmalle vivahtavan sovi hyväksyä, koska viherpiireissä kuiskitaan, että persut ovat oikeasti natseja. Niinpä nykyvasemmistolainen ajautuu riemumielin seisomaan kokoomuksen patakapitalistisiin joukkoihin.
Edellisestä huolimatta törmään Twitterissä vähän väliä näkemyksiin ja mielipiteisiin, joihin minun lähes patologisena antikokoomuslaisena on helppo yhtyä. Osa niiden esittäjistä on aktiivisia "perinteisiä" vasemmistolaisia tai punavihreitä, osa taas enemmänkin yleisradikaaleja nykypolitiikan "protestantteja". Heitä ei voi sijoittaa yksiselitteisesti puoluekartalle eikä liberaali–konservatiivi-akselille. Minun silmissäni he ovat vasemmistolaisia, siinä merkityksessä kuin vielä oma sukupolveni on saattanut nipin napin oppia käsitteen ymmärtämään. Osa heistä ei edes miellä itseään vasemmistolaisiksi, ainakaan yksiselitteisesti, sillä he eivät välttämättä edes harkitse vasemmistoliiton (saati SDP:n) äänestämistä. Mutta he ovat lähellä sitä, mitä odotan uudelta radikaalivasemmiston yhteistyöltä. Heidän näkemyksiään määrittävät kriittisyys valtakulttuuria ja -mediaa, EU:ta ja Natoa, leikkauksia vaativaa talouspolitiikkaa sekä kaikenlaisia fasismin ja imperialismin vivahteita kohtaan. Mikäli he – puoluekannoistaan riippumatta – saisivat muotoilla uuden yhteiskunnan, se olisi melkoisen tasa-arvoinen, hoivaava, sosiaalis-humanistinen, ekologinen, kansankulttuurinen, yksilötasolla vapaa, riittävän irrallinen läntisistä liittoutumista ja oikeasti demokraattinen eikä missään tapauksessa rahavaltainen eli plutokraattinen.
Hei, muistaako joku vielä, mitä vasemmisto 1980-luvulle saakka kannatti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti