Rakkauden politiikka

 "Suurin kaikista on rakkaus."
—Raamattu

"Everywhere I go I hear it said
In the good and bad books that I have read

Now that I know what I feel must be right
I'm here to show everybody the light"
—The Beatles

"Anything is possible
When you're sowing the seeds of love

An end to need
And the politics of greed
With love"
—Tears for Fears

Poliittisessa taistelussa on viime aikoina pyritty kumoamaan vihaa vastavihalla, vainoa vastavainolla ja valheita vastavalheilla. Menetelmä ei näytä tuottavan tulosta. Uusia vastakkainasetteluja syntyy kuin sieniä sateella, eikä samasta veneestä voi puhua edes 2010-luvun alussa suurena jakolinjana toimineen maahanmuuttokeskustelun ulkopuolella. Erityisen suosituksi on tullut kielteisten leimojen lyöminen yhden mielipiteen perusteella. Minäkin olen saanut vuoroin kuulla olevani "vihervassari", "rasisti", "suvakki", "setämies", tietysti "Venäjä-trolli" ja ehkä kaikkein hehkeimpänä "terelibis" (viitaten kokoomuslaisen Tere Sammallahden edustamaan muka-liberalismiin).

Kansa on sirpaloitunut. Jopa perinteisten kuplien sisälle on syntynyt ylittämättömiä jakolinjoja, ja vastapuolella nähdään enemmän ihmisiä kuin omalla puolella – erityisen suositulta viimemainittu vaikuttaa niiden joukossa, jotka selvimmin samastuvat maailman parantamiseen. Samaan aikaan ahneimmat ja etuoikeutetuimmat naureskelevat menemään koko matkan pankkiin. Toisaalta myös tämän tiedostavia piirejä on. Ne vain ovat saman asennevamman uhreja kuin muutkin. Ne kääntävät muutospyrkimyksensä henkilötasoiseksi vihaksi, väkivaltafantasioiksi, revanssimaiseksi aikeeksi päästä sortajaksi sortajan paikalle. Mitä rauhallisemmin malttaa katsella toisten kuohuntaa, sitä selvemmältä näyttää, ettei noin käyttäytymällä paranneta maata tai maailmaa.

Ehkä nyt on syytä hylätä vihan, vainon ja valheen politiikka. Kokonaan, kompromisseitta. Maailman muuttavat ja parantavat rakkaus, hyväksyntä ja totuus.

Totuuden politiikka on sitä, että pyrimme sekä selvittämään että ilmaisemaan totuuden. Jos jätämme asioiden todellisen laidan selvittämättä, ilmaisemme valheita. Jos jätämme asioiden todellisen laidan ilmaisematta, jätämme kanssaihmiset elämään valheessa. Kun yhä useammat ihmiset tietävät ja ymmärtävät yhä useammista asioista totuuden, sen päälle on hyvä rakentaa yhteisten asioiden hoitoa eli politiikkaa. Totuuden politiikka ei ole sitä, että kanonisoimme valtavirtakäsityksen tai -mielipiteen ja käymme vihaa sylkien vainoamaan niitä, jotka uskaltavat olla eri käsityksessä ja eri mieltä.

Hyväksynnän politiikka on sitä, että otamme toiset ihmiset vastaan sellaisina kun he ovat. Voimme pyrkiä valistamaan heitä, avartamaan heidän näkökulmiaan, ilmaisemaan totuuden asioista joiden suhteen he ovat eläneet valheessa. Tämän on hyvä tapahtua ymmärtäen, etteivät kaikki kykene samalla tavalla kaiken informaation vastaanottamiseen. "Umpimielinen" voi käytännössä olla autisti, "tyhmä" voi olla käynyt puutteellisesti kouluja (mille on syynsä, niin kuin kaikella kaikkialla on syynsä) ja "pahantuulisella" voi olla fyysisesti tai psyykkisesti huono olo. Hyväksynnän politiikka ei tarkoita sitä, että hyväksymme vain toiset, oikeaoppisella tavalla hyväksyviltä vaikuttavat ihmiset ja vaadimme muita muuttumaan näiden oikeaoppisten hyväksyvien kaltaisiksi.

Rakkauden politiikan yhteydessä on ensin pysähdyttävä miettimään, mitä rakkaus on. Twiittasin 5.8.2020, että ihmiset tuntuvat unohtaneen, mitä on aikuisten ihmisten rakkaus. "Stingin lyriikoita käyttääkseni se ei ole tätä: 'Every breath you take, every move you make, I'll be watching you.' Sen sijaan se on tätä: 'If you love somebody, set them free.'" Vaikka aikuisilla olisikin opittavaa lapsilta, holhouksenalaisuus ei sisälly siihen. Aikuisuus määrittää osallistumista yhteiskunnan tai sosiaalisen järjestelmän pyörittämiseen, ja tämä on täysin OK. Näin ollen rakkauden politiikka ei tarkoita aikuisten ihmisten holhoamista, vaan päinvastoin vapauttamista. Rakkaus ymmärtää, että toiselle ihmiselle on hyväksyttävä täysi oikeus hänen omaan elämäänsä. Kaikelle on syynsä. Uusien trauma- tai ahdistusperäisten syiden kehittymistä voi ehkäistä rakkaudella eli välittämällä toisesta ihmisestä. Rakkauden politiikka on siksi myös välittämisen politiikkaa. Toista ihmistä ei jätetä heitteille. Vapauden nimissä häntä ei pidä pakottaa tai puolipakottaa osallistumaan mihinkään, mitä hän ei mahdollisesti halua. Mutta välittämisen nimissä on osallistuminen syytä tehdä hänelle mahdolliseksi ja osallistumiskohteen syytä olla hänen ulottuvillaan.

Ihmisten välinen rakkaus ei konkretisoidu, ellei ihmisellä todella ole toista ihmistä, jota ja joka rakastaa. Rakkauden politiikka ohjaa helläkätisesti yksinäisiä yhteen. Se auttaa ihmisiä kohtaamaan toisensa (äärimmäisenä vastakohtana tätä aikaa dominoivalle turvallisuuden ja hygienian politiikalle, joka päinvastoin pitää ihmisiä lujakätisesti erillään) ja solmimaan yhteyksiä, ystävyyssuhteita, seurustelusuhteita ja avioliittoja. Se ei pakota kohtaamaan ketään, mutta auttaa purkamaan kohtaamattomuuden syitä. Onnistunut kohtaaminen johtaa yhteenmenoon ja rakkauden fyysistymisen ihmeeseen kosketuksessa. Täten – ihme kyllä – rakkauden politiikka on myös intohimon politiikkaa. Suhtaudumme luontaisen intohimoisesti meille rakkaisiin ystäviin ja jopa asioihin. Ja toisin kuin tunteettoman seksin aikakautta elänyt ihminen saattaa luulla, fyysinen ja seksuaalinen intohimo ei ole millään tavoin vastakkaista rakkaudelle ("eläimellistä halua") vaan päinvastoin luontainen osa pitkälle kehittynyttä rakkaussuhdetta. Emme me seksin tai elimen puutteessa ole, vaan (aikuisten ihmisten) rakkauden puutteessa. Sen puutteen korjautuminen mullistaa, paitsi elämiä, myös maailmoja.

Niin, niistä maailmoista. Eivätkö meidän ensisijaisia ongelmiamme ole ilmastonmuutos, muut globaalit ympäristöongelmat, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puute sekä kaikkein akuuteimpana koronapandemia? Tarvitsemmeko rakkauden, tai edes hyväksynnän ja totuuden, politiikkaa niiden hoitamiseen ja eivätkö muut ongelmat ole nyt toissijaisia? Totuuden politiikka selvittää ja ilmaisee, mikä ilmaston, ympäristön, ihmisoikeuksien ja pandemiatilanteen laita todella on; se ei kuuntele lobbareita, oman edun lyhytnäköisiä tavoittelijoita, huijareita eikä huijattuja. Totuus tekee joskus kipeää: se romuttaa pohjan useilta hyviksi katsomiltamme toimilta, joihin saatamme olla todella panostaneet. Mutta kaukokatseisesti se on paras tie. Hyväksynnän politiikka lähtee kaikkein perustavimmasta ihmisoikeudesta, oikeudesta olla oma itsensä, ja se on luontaisesti täysin tasa-arvoista, koska sille ei ole olemassa parempia ihmisiä. Hyvästi fundamentalistinen ja ahdaskatseinen oikeaoppisuuden aikakausi, tervetuloa fundamentaalisinta ihmisoikeutta ja tasa-arvoa juhliva hyväksynnän aikakausi!

Rakkauden politiikka on kaikkein tärkein apu ensisijaisiin ongelmiimme. Ihminen, jonka tajunnan ja tietoisuuden täyttää ensisijaisena tunnetilana rakkaus, suhtautuu vapauttavasti, välittävästi ja parhaimmillaan jopa intohimoisesti myös ihmiskuntaan, luontoon ja maailmankaikkeuteen. Ympäristön häikäilemätön hyväksikäyttö päättyy, samalla tavoin kuin hyvän rakkaussuhteen osapuolet eivät todella käytä toisiaan häikäilemättä hyväkseen. Yksinäiset yhteen -politiikka pienentää yhteiskunnan ja ihmiskunnan hiilijalanjälkeä, koska yksin elävien hiilijalanjälki on selvästi isompi kuin yhdessä elävien. Lisäksi rakastava ja rakastettu ihminen voi sekä psyykkisesti että fyysisesti paremmin. Tämän välilliset vaikutukset ovat mittaamattomat. Rakkaus parantaa tehokkaasti ahdistusta ja traumoja, se saa väkivallan ja sodat loppumaan (sotien ilmastovaikutus on myös todella mittava!), sen antamis- ja jakamisluonne parantaa meidät ahneuden taudista, ja sen luottavainen luonne poistaa ehkä kaikkein lamauttavimman sairauden eli pelon. Se ohjaa meitä kohti luonnollista hyväksyntää ja valehtelun ja huijauksien syiden purkauduttua myös totuutta.

Rakkaus on niin ihmeellinen voima, että viime kädessä se tekee tarpeettomaksi koko politiikan.

Sinivihreät

Olen silloin tällöin tekemisissä Vihreä Puolue -nimisen ryhmän kanssa. Moni on kysynyt heiltä ja sivumennen sanoen myös minulta: minkä tähden ryhmä on valinnut itselleen nimen, jonka voi sekoittaa Vihreään liittoon eli vihreisiin? Oikea vastaus (siitä riippumatta, mitä ViPun väki sanoo) tietysti kuuluu: juuri siksi. ViPu on nimittäin ihan aidosti vihreä ryhmä, klassisessa merkityksessä. Heidän "syvävihreä" ideologiansa nostaa ympäristön ja ekologisuuden kaikkien sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden edelle. Koska nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei saa korjatuksi ympäristöongelmia vaan jopa suoraan aiheuttaa niitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen vallankumous. Sen sijaan poliittinen puolue, jota nykyisin kutsutaan vihreiksi, on täysin lukittautunut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sen tähden kutsun puoluetta tässä artikkelissa sinivihreiksi ("de blågröna"?).

Oma lukunsa on se, mitä sinivihreiden "vihreys" tarkoittaa. Onko kysymys edes ympäristöasiasta? Historiallisesti toki kyllä. Silmäni kuitenkin avautuivat eräänä päivänä Tampereen Keskustorilla, kun yritin jutella paikallisten nuorvihreiden kanssa. Heille ajatus vihreistä ympäristöpuolueena tuntui olevan täysin vieras. Nykyään sinivihreät ovat paljon kiinnostuneempia suvaitsevaisuudesta, jonka symboliksi vihreä väri käy oikein hyvin: maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille näytetään vihreää valoa. Lisäksi vihreä on islamin tunnusväri sekä kristillisessä liturgiassa toivon väri. Johtuuko sinivihreiden uussuuntautuminen alitajuisesti sen faktan ymmärtämisestä, ettei ympäristön tila heidän nykyisellä politiikallaan parane? Kapitalismin, suvaitsevaisuuden ja alkeellisen yhteisvastuullisuuden yhdistelmä on tietysti klassista liberalismia, mitä sinivihreät ihan selkeästi edustavat poliittisella kentällä.

Kriittisesti ajattelevat ihmiset ovat jo kauan puhuneet viherpesusta. Wikipedia-määritelmän mukaan viherpesu tarkoittaa "pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle". Käsite yhdistetään yleensä ympäristöystävällistä imagoa hyödyntäviin bisnesfirmoihin, mutta valitettavasti samaa voidaan käyttää myös sinivihreiden yhteydessä. Nimimerkki Rötösherranen bloggasi syyskuun alussa subkeskustelusta väittäen, ettei nykysuomalainen poliittinen keskustelu ole keskustelua ollenkaan. Subkeskustelu on "alisteista poliittisten puolueiden julkisuuskoneistoille ja niille mielipiteille, joita oletetaan omien olemassaolevien ja potentiaalisten kannattajien haluavan kuulla". Poliitikot "vastaavat ennalta opetelluilla fraaseilla kysymyksiin, joita he osaavat odottaa". Puolue ei siis toimi edustamansa asian hyväksi vaan kantaa sellaista imagoa, ikään kuin se toimisi edustamansa asian hyväksi – ja äänestäjät pitävät sitä uskottavana. Tämän logiikan mukaan sinivihreät ovat viherpesupuolue ja ajavinaan ympäristöasioita, mitä perustelee jo Talvivaaran porskuttaminen yhä menemään – sinivihreiden istuessa hallituksessa. Ovatko sinivihreät myös pinkkipesupuolue? Uudempi käsite pinkkipesu tarkoittaa samaa kuin viherpesu, mutta ympäristön tilalle vaihdetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä sinivihreät kannattavatkin globaalin kapitalismin etuja, koska absurdisti kokevat niiden edesauttavan ihmisoikeuksia.

Venäjää kohtaan sinivihreillä on erityinen kielteinen pakkomielle. Koska he vastustavat Putinia, he ovat alkamassa hyväksyä Nato-jäsenyyden, koska sen sotakoneiston (!) avulla Putinin homoja sortava hallinto voidaan todennäköisemmin nujertaa. Sinivihreästä perspektiivistä on vaikea käsittää, että heidän hihhulointinsa herättää itsessään vastahihhulointia. Samahan on toteutunut kotimaan poliittisella kentällä: perussuomalaiset saavat kiittää kannatuksestaan melkein yksinomaan sinivihreitä, joiden politiikan vastareaktiosta on tullut paljon suositumpi kuin sen kohde. Itänaapurissa sinivihreät olettavat laajojen kansankerrosten odottavan läntisiä ihmisoikeusvapauttajia – ymmärtämättä, että mitä enemmän heidänlaisensa hihhuloivat lännessä, sitä voimakkaampaa on heidän ykkösinhokkinsa Putinin kannatus idässä. Kannatuksella ei oikeasti voi olla heille väliä, sillä ainoa, mikä sinivihreille kelpaisi Venäjällä, on lännen masinoiman ns. rekisteröimättömän opposition valta. Tämän radikaalioikeistosta (mm. Aleksei Navalnyi) ja länsimielisistä (mm. Garri Kasparov) koostuvan opposition kannatus on Venäjällä marginaalinen. Sen sijaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista voisi nousta toimiva vastavoima (ellei kansakunta ryhmittyisi kylmän sodan tilassa Putinin taakse), mutta heitä sinivihreät eivät edes noteeraa. Vapautuksen sijaan lännen invaasio Venäjällä synnyttäisi loputtoman sotatilan. Sota on maailman pahin ihmisoikeusloukkaus. Itä-Ukraina on pian verrattavissa Irakiin ja Afganistaniin, joissa länkkärit eivät ole yhtään enempää vapauttajia. Mitä itse vapauteen ja ihmisoikeuksiin tulee, moniko sinivihreä on vaivautunut huomaamaan, että tänä kesänä Pietarissa järjestettiin Pride-kulkue ja Kiovassa se puolestaan peruttiin?

Jos sinivihreille puhuu sosialismista, he ilmoittavat heti vastustavansa sellaista järjestelmää kaikin keinoin. Kokoomuksen he sen sijaan hyväksyvät vallanpitäjäksi, koska "äänestäjät päättävät – se on demokratiaa". Mikäli sosialismin kannattajat voittaisivat jossakin vaalit ja alkaisivat sosialisoida yhteiskuntaa äänestäjien enemmistön tuella, sinivihreät hukkaisivat mystisesti demokratiakortin ja alkaisivat kampanjoida sosialisteja vastaan ihmisoikeuskortilla tai jollakin muulla kortilla. Lienee tarpeetonta edes mainita, että meikäläinenkin yhteiskunta on pullollaan sekä demokratia- että ihmisoikeuspuutteita. Tässä asiassa sinivihreitä ei pidä sekoittaa punavihreisiin (tai "vihervasemmistoon") eikä päinvastoin. Oma vankka kokemukseni on, että vuoden 2007 jälkeen punavihreät ovat joko kääntyneet sinivihreiksi tai pakkautuneet vasemmistoliittoon.

Eräs vihertävä Twitter-aktiivi on udellut minulta, onko hänen puolueensa minulle samanlainen inhokki kuin hänelle perussuomalaiset. Vastaus on tietysti ei. Vastapuoleni suomalaisella puoluekentällä on ja pysyy kokoomus. Myös itse persut sijoittuvat asteikossani sinivihreiden alapuolelle – joskin he tuovat minulle useammin hyvää mieltä: he naurattavat. Vihreät voisivat olla nykysuomalaisella poliittisella skaalalla ihan siedettävä puolue, mutta yksi asia herättää minussa omakohtaisen kiusaantumisreaktion. Huolimatta politiikkansa ristiriidoista, näennäisyyksistä ja viimeaikaisista muutoksista sinivihreät nimittäin onnistuvat yhä vetämään puoleensa maailmanparantajia. Todellakin, naiivit ihmisrassukat, joilta puuttuu suomalaisen ja länsimaisen politiikan kokonaiskuva, kuvittelevat vilpittömästi ja toden teolla luovansa parempaa maailmaa osallistumalla keskustaliberaalin puolueen toimintaan. Itse en samastu mihinkään ideaan vahvemmin kuin maailmanparantamiseen – ja sen seurauksena minä olen radikaali äärivasemmistolainen. Tätä pyydän jokaista vihertävää lukijaa nyt pohtimaan: miksi näin? Miksi niin monet siellä, miksi minä täällä?

Ihana 70-luku

Heinäkuun 24. päivänä, kun olin Twitterissä kritisoinut – syystäkin – Ilta-Sanomien päätoimittajaa Ulla Appelsinia sodanlietsonnasta Venäjää vastaan, hän vinoili vastineeksi minulle 70-lukulaisuudesta. Sillä vuosikymmenellä ei leimallisesti "saanut" vastustaa itänaapuria joutumatta syytetyn penkille. Yhtä leimallisesti 1970-luku oli vasemmistolainen vuosikymmen. Tosin kokoomuksen kannatus oli tuolloin eduskuntavaaleissa 17,6–21,7 prosenttia, mutta mitäs pienistä. Leiman tähden on turha olettaa, että Ulla Appelsin viittaa oikeiston ja vasemmiston tasapuoliseen kannatukseen vaan Neuvostoliittoa myötäilevään vasemmistolaisuuteen. Oikeistolaisilla on tapana vahvistaa itsetuntoaan väittämällä, että 70-luvun vasemmistolaisuus oli pääosiltaan NL:n myötäilemistä. Ja Ulla Appelsin on oikeistolainen, vaikka itse mitä väittäisi.

Minulle 1970-luku on lellikki. Paitsi, että silloin tehtiin leijonanosa mielimusiikistani ja pidän vuosikymmenen tyylistä muutenkin, myös poliittisesti voin hyväksyä itseni "70-lukulaiseksi" – vaikka aktivismin sijaan harrastin sillä vuosikymmenellä lähinnä taaperrusta. Tietysti tämä on jälleen leimaa, mutta minusta on kasvanut vasemmistoradikaali, maailmanparantaja ja USA:n imperialismin peräänantamaton vastustaja. Malli ei tullut kotoa, sillä vanhempani olivat näennäisen neutraaleja politiikka-allergisia humanisteja. Mutta tämäkin tarkoitti eri asiaa kuin nykyään: isä piti sen ajan demareiden ideoita aivan edistyksellisinä ja äiti julistautui silloin tällöin feministiksi. Lienee turha mainita, ettei heidän näkemyksistään juuri nykyisin löydy sen enempää sosiaalidemokratiaa kuin feminismiäkään. Heidän lapsestaan on tullut niiden satunnaisten edistyksellisten ideoiden kannattaja, mitkä he hylkäsivät, mutta sellaisessa radikaalimuodossa, jota he silloinkin vierastivat.

Yksi 1970-luvun tähtihetkistä, mitä myöhemmissä mediamuisteluissa on osunut silmään, on lainaus vuoden 1977 Helsingin Sanomista, jossa toimittaja Kirsikka Siikala hehkutti suomalaisryhmän pärjäämistä työkilpailussa sosialistisen Kuuban vapaaehtoistyöleirillä. 37 vuotta myöhemmät valtamediatoimittajat pitävät tätä Neuvostoliittoa nuoleskelevana samastumisena militanttikommunistiseen itäblokkiin. Kuten jokainen maailmaa ilman sinimustavalkoisia linssejä katseleva ymmärtää, militarismilla ja NL:n nuoleskelulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Tuhannet suomalaiset olivat aidosti ja sydämestään innostuneita sosialistisista ja kommunistisista ihanteista, ja se innostus oli niin laajaa, ettei edes Aatos Erkon Hesari voinut blokata sitä suomalaisesta todellisuudesta.

Tässä yhteydessä on tietysti turhaa analysoida, mikä sosialistissa ja kommunistisissa ihanteissa on niin ihanaa. Omaa äärivasemmistolaisuuttani olen kuvannut aiemmin. Joka tapauksessa on selvää, että kumouksellinen äärivasemmistolainen on maailmanparantaja – ei militantti antihumanisti, mitä kuvaa poliittinen nykykenttä demareita ja vihreitä myöten vimmatusti levittää. Koskaan myöhemmin ei sosialisti tai kommunisti ole ollut niin leimallisesti maailmanparantaja kuin 70-luvulla. Silloin näet oikeasti uskottiin, että maailma paranee toimimalla sosialistisessa ja kommunistisessa liikkeessä. Omana aktiiviaikanani, 1990-luvulta alkaen on suurimpana esteenä vasemmistoradikalismille ollut – valtamedian jatkuvan ja yltyvän oikeistopropagandan ohella – itse radikaalien epäusko siihen, mitä he ovat tekemässä. "Maailmaa ei olla parantamassa vaan estelemässä sitä lipsumasta vielä syvempään halvattuun", kirjoitin Kulttuurivallankumous-lehdessä vuonna 2004. 1970-luvun maailmanparannukselle antoi voimaa tietoisuus miljoonista ja taas miljoonista samaan aikaan elävistä ihmisistä, joilla oli sama yhteinen unelma. Vuosikymmenen alkutahdit soitti hippiajan usko länsimaiden omaan vapauden, rakkauden ja tasa-arvon vallankumoukseen; länsimaisen liberaalihumanismin kuplan alettua puhjeta yhä useammat löysivät veljiä ja siskoja sosialistisesta maailmasta. "Kaikki hyvät ihmiset" vastustivat CIA:n tukemaa sotilasvallankaappausta Chilessä 1973 (vasemmistopresidentti Salvador Allende murhattiin, minkä totuuden nykyinen oikeistovaltamedia kieltää); "kaikki hyvät ihmiset" riemuitsivat siipeensä saaneen USA:n vetäydyttyä Vietnamin sodasta 1975. Joukkovoima oli päivän sana; se oli ollut sitä jo vuoden 1968 opiskelijamellakoissa, mutta 70-luvulla yhdistyttiin useammin suunnittelemaan ja rakentamaan uutta kuin mellakoimaan. Vapaaehtoistyö Kuubassa ja Komsomol-nuoret rakentamassa BAM-rataa NL:ssä edustivat ihanteellista, pyyteettömän epäitsekästä, jossain mielessä sankarillista maailmanparannusta.

Entäs se itänaapurin nuoleskelu, eikö NL:n vastustus ollut kiellettyä ja eikö tämä ole demokraattisesti ajatellen väärin? "Kielto" on tietysti helppo kyseenalaistaa. Jopa Hannu "Tuomari" Nurmion 70-luvulla kirjoittama laulunteksti Karjalan marssi kavaltaa, että neuvostovihamielisiä Karjalan palauttajia kasvoi joka toisella oksalla. Sotaisa Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti ilmestyi läpi koko vuosikymmenen. Veikko Vennamo vastusti näyttävästi Urho Kekkosen hyväksymää läheistä idänpolitiikkaa, ja se toi hänen puolueelleen SMP:lle (Perussuomalaisten edeltäjälle) 18 eduskuntapaikkaa molemmissa 1970-luvun alkupuolen eduskuntavaaleissa. Kiellon sijaan onkin todenmukaista, että suomalaisten enemmistö ihan vapaaehtoisesti järkeili hyvien idänsuhteiden olevan hyvä asia, ja tämä on demokraattisesti ajatellen oikein. Ystävien kesken ei käydä sotaa, ja hyvät suhteet auttoivat myös suomalaista kauppapolitiikkaa (ja talouskasvua, jonka äpärälapsena pääsi valitettavasti kasvamaan 1980-luvun juppimentaliteetti). Pyrkimys kansojen ystävyyteen löytyy tietysti Suuresta ja mahtavasta, ja Helsingissä vuonna 1975 järjestetty ETY-huippukokous huipensi yleisen pyrkimyksen myös laajempaan kansojen ystävyyteen. Tämän valossa ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi lukuisat suomalaiset vilpittömästi uskoivat NL:n näyttävän tietä kohti maailmanrauhaa – kunnes, kuin symbolisesti, vuosikymmenen päätteeksi jouluna 1979 NL:n hyökkäys Afganistaniin muutti asetelman dramaattisella kertaheitolla. 1980-luvun glasnost-kauden neuvostonuoret kertoivat avoimesti Afganistanin olevan "heidän Vietnaminsa".

Tietenkään 70-luvulla ei kaikki ollut täydellistä. Ympäristön tila oli luultavasti kehnompi kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin, ja vaikka ympäristöä herättiin aktiivisesti puolustamaan, osa vasemmistoa oli siinä asiassa turhan passiivinen. Äänivallan ympäristöliikkeessä anastivat liberaalit, jotka muodostivat nykyisten vihreiden ytimen. Toki vihreisiin liittyi myös entisiä kansandemokraatteja, mutta heidän vasemmistolaisuutensa oli siinä vaiheessa jo laimentunut. Vaikka vasemmisto näkyi ja kuului 70-luvulla, pysyi SKDL:n kannatus koko vuosikymmenen alle 20 prosentissa. Toki SDP oli paljon nykyistä sosialistisempi puolue ja sen ääniosuus vaihteli eduskuntavaaleissa 23–26 prosentin välillä. Äänienemmistö pysyi silti koko ajan porvaripuolueilla. 1970-luvun politiikan ero nykypolitiikkaan olikin koko poliittisen kentän sijoittuminen verraten vasemmalle – "keskustapuolue" oli oikeasti keskustaa eikä keskustaoikeistoa ja "sosialidemokraatit" pyrkivät sosiaalidemokratiaan eivätkä työväen hyväksymään kapitalismiin. Tämä mahdollisti suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisen. Yksi kaikkein ikävimmistä 70-luvun ilmiöistä oli vasemmistolainen fundamentalismi. SKP:n enemmistö ja vähemmistö hylkivät toisiaan, ja todella paha mieli tulee muistellessa sitä nuorta radikaalia, joka kritisoi Mikis Theodorakisin laulujen esittämistä "koska hän on hylännyt Leninin".

Nykysuomalaisissa kommunistipiireissä tavataan pelätä 70-lukuleimaa. Se on ymmärrettävää, sillä kaikenlaiset ulla-appelsiinit levittävät sitä yhä kaikkialla negatiivisena leimana. Hyväksyttävää se ei kuitenkaan ole, sillä niin kauan kuin sitä pelätään, 70-lukulaisuus pysyy kielteisenä leimana. Sellaisena Appelsin käytti sitä minuunkin yrittäen provosoida, mutta provosoiduinkin vain kirjoittamaan 70-lukumyönteisen blogitekstin. Tällaista käyttäytymistä oikeisto ei osaa ennakoida – joskaan se ei asiasta erityisemmin välitä. Nyky-yhteiskunnan todellisuus, varsinkin mediatodellisuus, on täysin militanttikapitalistisen oikeiston vallassa. Sotaisuutta Venäjää vastaan lietsovat kohuotsikot todentavat, että militarismista puhuminen vasemmiston yhteydessä on täyttä paskaa ja oikeiston yhteydessä sen sijaan varsin todenmukaista – etenkin, kun samat mediat ovat toisesta suupielestään hyväksymässä leikkauspolitiikkaa ja ihannoimassa sikarikkaita. Tätä vastaan tarvittaisiin vahva, radikaali, maailmaa häpeilemättä parantava ja USA:n imperialismia peräänantamattomasti vastustava vasemmisto. Sellainen meillä oli 1970-luvulla. Sen on oltava kunniassa, vaikkei ihannointiin syytä olekaan. Vasemmistoradikalismin kieltävä vasemmistoradikalismi on itsestään selvä paradoksi. Mutta kun vasemmistoradikalismi – ja sen kaunis kukkanen 70-lukulaisuus – aletaan hyväksyä, saavat appelsiinit, sharonit ja kivakurkut pian väistyä vallankumouksen hedelmien tieltä.

Henkilökohtainen korruptio

Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.

Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.

Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.

Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.

Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.

Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.

Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.

Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!

Vaihtoehtoinen uusi maailmanjärjestys

Salaliittoteoreetikoista ja uudesta maailmanjärjestyksestä (New World Order, NWO) olen kirjoittanut aiemminkin. Kertaus on jälleen opintojen äiti: minusta NWO-salaliittoteorian julistajat ymmärtävät paljon maailmasta ja ovat ihan suuren yhteiskuntienvälisen (globaali-yhteiskunnallisen) oivalluksen kynnyksellä, mutta jättävät oivalluksen tekemättä ja tarttuvat liian moniin houkutteleviin latteuksiin. Olen periaatteessa valmis uskomaan, että nykymuotoinen salaliittoteoria on bugi, jonka Bilderberg-tasoiset päättäjät ovat syöttäneet järjestelmään. Tietenkään Henry Kissinger, George Soros, Carl Bildt, Jorma Ollila ja Paavo Lipponen eivät itse levitä netissä jotakin pahaista meemiä, vaan sen tekee heidän puolestaan joukko taviksiksi tekeytyviä nettiaktivisteja pyytämättä (Suomessa osoittaisin ensimmäisenä kohti Elinkeinoelämän keskusliittoa). Ideana olisi joka tapauksessa tällöin, että kritiikki ja vastarinta johdetaan uskottavasti harhaan. NWO-salaliittoteoria vaikuttaa juuri sellaiselta syötiltä, joka totuuden sirpaleistaan huolimatta on minunlaisilleni epäilijöille välillä suorastaan älytön, mutta jonka vähemmän skeptiset nielaisevat koukkuineen päivineen.

Yksi salaliittoteorian julistajien epämiellyttävistä puolista on suora vastustus oletettuja uuden maailmanjärjestyksen peruspilareita kohtaan. Kyse on siitä, ettei viitsitä edes pohtia, olisiko jokin NWO-idea toisessa viitekehyksessä ihan hyvä, vaan kaikki uuteen maailmanjärjestykseen yhdistetyt näkemykset kielletään. Näin ollen, kun uusi maailmanjärjestys oletettavasti tavoittelee yhtenäistä maailmanvaltiota, sitä vastustetaan ja kansallisvaltioita kannatetaan; kun maailmanjärjestys pyrkii nostamaan "illuminati-neuvoston" valtaan, vastustetaan val(a)istunutta päätöksentekoa ja neuvostovaltaa; kun maailmanjärjestystä ohjaavat sionistit, vastustetaan juutalaisia; kun maailmanjärjestys pyrkii kontrolloimaan maailman väestönkasvua, sitä vastustetaan, kannatetaan oikeutta lisääntyä ja leimataan homojen emansipaatio itsetarkoitukselliseksi väestönkasvun (ja perinteisen perheyhteisöllisyyden, jonka maailmanjärjestys myös haluaa tuhota) vastustuskeinoksi. Vasemmistolaiselta, sosialistiselta, ekologiselta tai edes humanistiselta kannalta tässä ei tietenkään ole mitään mieltä. Uuden maailmanjärjestyksen vastustajien agendaan kuuluu niin paljon taantumuksellisia näkökulmia, että on surullista nähdä monen vasemmistolaisenkin hyppäävän kelkkaan.

Yllä olevan pohjalta julistaudun nyt itse vaihtoehtoisen uuden maailmanjärjestyksen (lyhyesti VUM – englanniksi se voisi kuulua ANWO eli Alternative New World Order) kehittäjäksi. Tiedän, etten ole ensimmäisenä asialla, mutta joka tapauksessa minusta uuden järjestyksen tulisi pohjautua ja sitoutua seuraaviin periaatteisiin:

1) VUM voisi toteutua nykyisten kansallisvaltioiden puitteissa, mutta se heikentäisi kansallisvaltioiden asemaa ja hävittäisi nykyiset valtioliitot (EU, Nato ym.). Se korostaisi yhtäältä globaalia, toisaalta paikallista päätöksentekoa: yksittäistapaukset päätettäisiin yhä enemmän paikallistasolla mutta globaalisti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan.

2) VUM pyrkisi siihen, että päätöksentekijöinä olisi viisaita ja valistuneita ihmisiä. Platonin ajatus filosofeista valtionjohtajina, Neuvostoliiton tieteellisen sosialismin periaate ja NWO-teorioiden illuminati-käsitys jalostettaisiin hybridiksi, jossa asioista päättäisivät kokonaisvaltaisesti maailmaa ymmärtävät asiantuntijat ja visionäärit. No hope, isorikkailla talouspomoilla ei olisi mitään asiaa tähän seuraan.

3) Edellisen huomioon ottaen, VUM pyrkisi sivistämään, valistamaan ja uudelleenkasvattamaan kapitalistisen "amerikkalaisen aikakauden" tyhmentämää kansaa. Periaattessahan yhteiskunta on sitä parempi, mitä demokraattisempi, mutta käytännössä – valitettavasti – tämän päivän maailma ei ole valmis todelliseen demokratiaan. Vasta tulevat sukupolvet voivat olla kypsiä valitsemaan itse päättäjikseen oikeasti viisaita ja valistuneita ihmisiä – ei populisteja, julkkiksia, järjestöjyriä ja ekonomisti-uskovaisia, niin kuin nykyisin on tapana. Tämä vaatisi ehkä julkisen demokratian heikentämistä välivaiheena, mutta samaan aikaan muut elämäntasot muuttuisivat demokraattisemmiksi.

4) Kuten yllä olevista kohdista ilmenee, VUM ei olisi kapitalistinen vaan sosialistinen tila. Sitä eivät pyörittäisi markkinat ja voitontavoittelu, vaan yhteiskuntasuunnittelu. Yksityis- ja perheyrittämisen VUM toki sallisi, mikäli tämä tapahtuisi yleisten periaatteiden (ks. kohdat 5–10) puitteissa. Keskisuuria ja varsinkaan suuria yksityisen sektorin yrityksiä tai yhtiöitä ei kannatettaisi.

5) VUM pyrkisi kaikkien ihmisten tasa-arvoon. Se ilmenisi sekä taloudellisena että sosiaalisena samanarvoisuutena yksilölliset näkökohdat huomioon ottaen. VUM hävittäisi nykyiset monikymmenkertaiset tulo- ja varallisuuserot, mutta tämän ei tarvitsisi merkitä taloudellista tasapäistämistä. VUM pyrkisi myös hävittämään sosiokulttuuriset luokkaerot sekä nyky-yhteiskuntien "menestyjien" ja "häviäjien" välisen kuilun. Tämänkään ei tarvitsisi merkitä tasapäistymistä. Minkäänlaista syrjintää tai rasismia ei tuettaisi.

6) VUM pyrkisi ekologisuuteen ja ihmisten tasapainoon luonnon kanssa. Tehomaatalous lakkautettaisiin ja korvattaisiin luomulla. Ruoka tuotettaisiin paikallisesti tai alueellisesti lukuun ottamatta niitä kasvikunnan tuotteita, jotka eivät omalla alueella menesty; niiden suhteen noudatettaisiin reilun kaupan periaatteita. Ruuan prosessointia ja lisäaineiden käyttöä vähennettäisiin. Lakto-ovo-pesco-vegetaarista ruokavaliota suosittaisiin lihansyönnin kustannuksella lähinnä talouspoliittisin (verotuksellisin) keinoin. Yleensäkin ympäristönäkökohdat nostettaisiin talousnäkökohtien edelle ja sosiaalisten näkökohtien rinnalle, tarvittaessa myös niiden edelle. Ilmastonmuutos pyrittäisiin pysäyttämään.

7) Liittyen edelliseen kohtaan: VUM noudattaisi tarkkaa ja ympäristöystävällistä energiapolitiikkaa. Ydinvoimasta luovuttaisiin heti ja fossiilisista polttoaineista siirtymäajan kuluessa. Tuuli- ja aurinkoenergiaa kehitettäisiin ja hyödynnettäisiin tehokkaasti, ja uusia ympäristöystävällisiä energiamuotoja tutkittaisiin. Samalla VUM pyrkisi energiankulutuksen vähenemiseen. Talot rakennettaisiin energiatehokkaiksi, polttoaineita kuluttavien koneiden ja moottoreiden kulutusta kehitettäisiin pienemmäksi, mainosvalot ja osa katuvaloista sammutettaisiin yöksi. Tavaroiden tarpeettoman maailmankolkasta toiseen siirtelyn lisäksi myös tarpeetonta ihmisliikennettä tulisi pyrkiä vähentämään. Palvelut ja työpaikat tuotaisiin lähemmäs ihmisiä, ja liike-elämä ja yhteiskunnallinen asioidenhoito paikallistuisivat tai alueellistuisivat. Lentoliikenne lakkaisi suurelta osin ja yksityisautoilu tehtäisiin vaikeammaksi tai vähemmän houkuttelevaksi. Julkista liikennettä ja aivan erityisesti raideliikennettä tuettaisiin, samoin paikallista kevyttä liikennettä.

8) Yksilönvapautta VUM kunnioittaisi. Ihminen olisi periaatteessa vapaa tekemään mitä hyvänsä paitsi vahingoittamaan toista ihmistä tai luontoa tai hyötymään näiden kustannuksella. Nykyisin on päinvastoin: ympäristön tai kanssaihmisten sorto ja riisto, jopa väkivalta näitä kohtaan hyväksytään, mikäli sille on taloudelliset tai ideologiset perusteet. Yksityiselämän valintoja sen sijaan pyritään kontrolloimaan ja ihmisiä myös niiden pohjalta syyllistämään. VUM sallisi ihmisen elää niin kuin häntä huvittaa, ja jos ihminen pyytäisi apua, hän saisi apua.

9) VUM:n tavoitteena olisi onnellinen ja tasapainoinen väestö. Psyykkisiä ongelmia hoidettaisiin oikeasti eikä vain näennäisesti ja numeroina. Nykyisen lääkehoidon VUM kyseenalaistaisi sekä fyysisissä että psyykkisissä tapauksessa. Olipa kyse hoidosta, yhteiskunnallisista palveluista tai teknisistä apuvälineistä (kaikilla elämänalueilla), VUM:n periaate olisi, että yhteiskunnassa kaikki oikeasti toimisi eikä vain tuottaisi illuusion toimivuudesta (niin kuin nykyisin).

10) VUM pyrkisi levittämään rakkautta ja rauhaa ihmisten keskuuteen. Osittain tämä tapahtuisi kohdassa 3 mainitun valistuksen ja uudelleenkasvatuksen avulla, mutta toisaalta itse järjestelmä ei suosisi vihaa, katkeruutta ja väkivaltaa ylläpitäviä sosiaalisia tekijöitä, kuten kilpailua. Inhimillistä ymmärtämistä arvostettaisiin rangaistus- ja kostomentaliteetin kustannuksella, sotaorganisaatiot lakkautettaisiin ja toteutettaisiin aseistariisunta. Uuteen maailmanjärjestykseen ei näin ollen voitaisi päätyä sodalla tai väkivalloin vaan rauhanomaisin keinoin.

11) Täydellisimmillään VUM:n mukainen maailma olisi "globaali kylä". Urbaanin, suburbaanin ja ruraalin väliset kuilut häivytettäisiin niin, että kaupunkielämä saisi kyläyhteisöllisiä piirteitä (niinpä niin Emilia Kukkala!) ja maaseudun haja-asutusalueet verkostoitaisiin lähempään yhteyteen lähikaupungin (ja sitä kautta alueellisten ja valtakunnallisten pääkaupunkien) kanssa. Tavoitteena olisi, että yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä kunnioittavan, tasa-arvoisen, rauhanomaisen ja ekologisen sosiaalisen ympäristön löytäisi niin maalta kuin kaupungista tai niiden väliltä, niin pohjoisesta kuin etelästä tai niiden väliltä.

12) Useimmissa nykyisissä kansallisvaltioissa on olevinaan uskonnonvapaus, mikä tarkoittaa: jos uskot eri lailla kuin valtaväestö, sinua syrjitään. Neuvostoliitossa oli olevinaan uskonnonvapaus, mikä tarkoitti: olet vapaa elämään ilman uskontoa. VUM toteuttaisi uskonnonvapauden purkamalla vallan ja uskontojen yhteyden, mutta pyrkisi myös lähentämään uskontoja edistämällä niiden välistä vuoropuhelua sekä opettamalla yleismaailmallista ja yleisinhimillistä hengellisyyttä. Näin ollen VUM synnyttäisi tilan, joka yhdeltä kannalta olisi ei-uskonnollinen, toiselta kannalta yksi maailmanuskonto eri vivahteineen (paikallis-alueellisesti ja yksilöllisesti), kolmannessa mielessä taas uskontojen kirjo, jossa jokainen kasvaisi hyväksymään toisen valitseman pelastustien.

Lista voisi täydentyä vielä hyvinkin monella tekijällä, mutta lopetan tässä yhteydessä tähän.

Uusi media

Jatkuvasti puhutaan siitä, kuinka valtamedia tekee sitä tai ei tee tätä. Valtamedia on korruptoitunut, edustaa hallitsevia piirejä ja heittäytyy silloin tällöin ilmiselvästi puolueelliseksi. Sen ohessa valtamedia tarjoaa vain pintaraapaisun tärkeistä aiheista ja julkaisee kaikenlaista tyhjänpäiväisyyttä, jota se julkeaa väittää kansan haluavan. Näin ollen valtamedia osallistuu sekä kansan harhaanjohtamiseen että tyhmentämiseen.

Median ei kuitenkaan tarvitsisi olla valtaryhmien väline. Jos joukko toimittajia saisi tuekseen riittävän suuret vaihtoehtopiirit, heillä saattaisi olla resursseja ylläpitää täysin erilaista ja toisin ajattelevaa mediaa. Nythän sitä jo tapahtuu netissä, mikä ei tarvitse muita resursseja kuin aikaa. Nettimediat jäävät kuitenkin yleensä pienten piirien puuhasteluksi, sillä suuri yleisö ei "törmää" niihin missään eikä tiedä niiden olemassaolosta yhtään mitään. Tarvitaan ratkaiseva askel printtimedian maailmaan.

Joku voi kysyä, eikö meillä ole jo paperilehtiä aivan riittävästi. Niitä myös lakkautetaan aika ajoin – City-lehti, näin ajankohtaisena esimerkkinä, lopettaa yli neljännesvuosisataisen ilmestymisensä tähän syksyyn. Eikö riitä, että meillä on laajalti luettu ja arvostettu Voima-lehti sekä äärivasemmiston näkökantoja painottava Tiedonantaja? Valitsin nämä lehdet hyvin tietoisesti, sillä minusta uuden paperilehden täytyisi muistuttaa Voiman ja Tiedonantajan risteytystä. Samaan aikaan sen pitäisi myös olla jotakin ihan muuta. Lehden olisi tarjottava lukijalle kiehtova, kiinnostava lukupaketti, mutta täysin eri metodeilla kuin Voima tai Vihreä Lanka. Lehden täytyisi olla yhteiskunnallisen vallankumouksen asialla, mutta täysin eri perustalta kuin puoluesidonnaiset mediat.

Oletetaan, että lehti olisi nimeltään Uusi Media. Näen sen mielessäni tabloidina, jonka kansi hehkuu läpitunkevassa värikylläisyydessään häpeämätöntä epäsovinnaisuutta. Myös lehden sisäsivujen ulkoasussa olisi "poptaiteellista" otetta: lehti näyttäisi koko ajan tekevän pastissia tai parodiaa jostakin määrittelemättömästä – ehkä kaupallisista sensaatiolehdistä, ehkä itsetehdyistä poliittisista lentolehtisistä, ehkä itsestään. Mutta Uusi Media olisi tosissaan. Etusivulle olisi präntätty pienellä motto "Kerromme asiat toisin, sillä asiat ovat toisin". Tämä näkyisi lehden journalistisessa linjassa. Artikkeleita saataisiin ulkomaanjutuilla ylpeilevältä Sosialismi.netiltä, patriotismiin taipuvaiselta Verkkomedialta, takuulla Tiedonantajalta ja varmasti myös muilta vasemman laidan medioilta, esimerkkinä Kansan Ääni. Jonkin verran tehtäisiin ikiomia juttuja. Minä esimerkiksi ottaisin mielelläni kolumnistin ja musiikkitoimittajan pestin.

Yllä olevasta voinee ymmärtää, mikä olisi Uuden Median poliittinen linja. Se olisi kompromissittomasti ja häpeämättömästi kaikkia nykyisiä valtapiirejä vastaan, mutta täysin vasemmistolaisessa hengessä. Se ei kannattaisi yhtäkään tämänhetkistä eduskuntapuoluetta, ei edes vasemmistoliittoa. Se vastustaisi länsiliittoutumista, Natoa ja myös EU:ta, muttei isänmaallisista syistä, vaan koska emme hyväksy EU:n politiikkaa emmekä vallan karkaamista ylikansallisille päättäjille, joita emme ole koskaan valinneet. Uusi Media tiedostaisi myös ekologisesti eikä lähtisi niiden kelkkaan, jotka väittävät ilmastonmuutosta huuhaaksi. Mutta se ei hyväksyisi kapitalistista viherpesua eikä toisaalta syyllistäisi ihmisiä huonoista yksilöllisistä valinnoista, niin kuin viherpiireillä on valitettavana tapana. Se vaatisi vallankumousta, ja hyvä yhteiskunnallinen vallankumous on väistämättä myös ympäristövallankumous.

Yhtenä Uuden Median erityispiirteenä täytyisi olla maailmanparannuksen tarjoaminen houkuttelevana ideana. Nykyiset mediat osaavat kyllä räksyttää joka suuntaan, mutta niistä puuttuu niin kutsuttuja hyviä viboja. Värikkyys, oma uusi visuaalinen filosofia ja vaihtoehtojournalismin karnevalistisuus antaisivat medialle ja sen edustamalle poliittiselle aatteelle luonnollista nostetta. Tehtävänä olisi antaa lukijalle hyvä fiilis, että maailma todella muuttuu tällä tavoin. Sitä tunnetta ei esimerkiksi nykyistä Tiekkaria lukiessa voisi kuvitellakaan. Jos hyvin kävisi, Uudesta Mediasta tulisi suomalaiseen yksipuoliseen ja yksi-ilmeiseen mediakenttään täysin uudenlainen menestystarina. Sitä voisi seurata Uusi Radio, joka soittaisi maailmanparannusmusiikkia, kohauttaisi ajankohtaiskommenteillaan, tekisi läpileikkauksia kulttuuriin ja järjestäisi kriittisiä radiokeskusteluja, sekä uusi tv-kanava (ei missään tapauksessa enää "Uusi TV"), joka viimeistelisi suomalaisen mediakentän lisäksi myös suomalaisen tietoisuuden muutoksen.

Satunnainen vallankumousnäkökulma

Esitän tässä alussa joitakin aika satunnaisia yleispiirteisiä väittämiä ja sen jälkeen oman suhteeni niihin. En välttämättä allekirjoita väittämiä, vaan en oikopäätä hylkääkään. Väittämät ovat tällaisia: Työväenaate ei kiinnosta työväkeä. Maailmanparantaminen on hyvin toimeentulevan keskiluokan idealistista puuhastelua. Valtaosalla nykysuomalaisista on asiat hyvin. Ääriliikkeet saavat aikaan vain eripuraa, sekasortoa ja kauhua. Hippejä ei kiinnosta yhteiskunnallinen suuntautuminen.

Lähden liikkeelle työväestä ja työväenaatteesta. Oma luokkataustani on paikallaan selvittää. En ole syntyisin työväenluokkaisesta vaan lähinnä keskiluokkaisesta kodista. Toisaalta tämä on illuusio. Äitini oli kyllä maaseututaajaman virkamieskodista, mutta isäni tuli työläisperheestä ja oman varhaislapsuuteni koti oli melko köyhä. Toisaalta en pitänyt isäni isästä, alkoholisoituneesta duunarista, joka kuoli ennen kuin täytin viisi vuotta. Omasta kodistamme tuli 1980-luvun kuluessa paitsi keskiluokkainen, jopa tarkemmin määritellen ylemmän keskiluokan koti. Mutta jälleen toisaalta: en pitänyt siitä kehityksestä lainkaan. Samastuin siis melko varhain vaatimattomasti toimeentuleviin – enkä kuitenkaan työväkeen. Tämän ehkä luontevana seurauksena on ollut vasemmistolainen aate, joka ei silti assosioidu työväenaatteeseen.

Marxilaisissa piireissä puhutaan paljon työväestä, sillä Marxin mukaan nimenomaan työväenluokka on vallankumouksellinen luokka; toisin sanoen vallankumous on tieteellisesti katteettomalla pohjalla, ellei se sitoudu työväenluokan etuihin. Näin ollen – mikäli SKP lasketaan perustetuksi 1918 eikä 1994 – kaksi viimeisintä Suomessa perustettua äärivasemmistopuoluetta on käyttänyt työväki-käsitettä nimessään: Kommunistinen Työväenpuolue (1988) ja Suomen Työväenpuolue (2006). On kuitenkin tunnustettava, että viimeistään 1980-luvulta alkaen työväenluokkainen politiikka Suomessa on ollut SDP–SAK-linjan dominoimaa, ja tämän seurauksena osa työväestöstä on sosioekonomisesti täysin vieraantunut proletariaatista. Vaikka omistus- ja tuotantosuhteiden kannalta onkin yhä olemassa jotain sellaista kuin "työväenluokka", sillä olisi nykyisissä sosiokulttuurisissa oloissa käytännössä mahdotonta olla yhtenäinen luokkaidentiteetti. Kulttuurintutkijat ovat myös moneen kertaan osoittaneet, että vasemmistoaatteen sijaan työväestöön kuuluvia ihmisiä viehättävät muita useammin luonteeltaan äärikonservatiiviset tai fasistiset kulttuuri-ilmiöt.

Työväenaate ei siis voi olla sama asia kuin vasemmistoaate tai sosialistinen aate. Sen sijaan työväenaatteen täytyisi, alkuperäisen sosialistisen luonteensa säilyttäen, sisältyä sosialistiseen aatteeseen. Sitä kokonaisuutta ei ole olemassa, eikä se pysy kasassa, ilman radikaalia sivistyneistöä – mieluiten radikaaliproletaarista sellaista – joka käyttää opettavaa ja sivistävää luonnettaan hyväksi vallankumouksellisessa kasvatuksessa ja uudelleenkasvatuksessa. Ilman työväkeä sivistyneistö jää nyhjäämään kirjojensa ja tietokoneittensa ääreen, mutta ilman sivistyneistöä työväen liikkeellä ei ole suuntaa. Tästä olen kirjoitellut aiemminkin.

Näin heinäkuussa 2012 sivistyneistöproletaarin, tässä yhteydessä minun, puuhastelu todellakin näyttää ja tuntuu kirjojen ja tietokoneen ääressä nyhjäämiseltä. Kirjoitan tätä blogia, jolla on noin yhdeksän lukijaa. Joskus tekstini saa jonkin yksittäisen kommentin. Olen kyllä mukana Tiedonantajan blogitiimissä, mutta Tiekkarin sivuja ei päivitetä keskikesällä, ja syystä tai toisesta verkkotoimitus ei ole julkaissut viimekuista blogitekstiäni (joka käsitteli valtamedian Nato-myönteistä reaktiota Nikolai Makarovin puheeseen). Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että Suomi laitetaan heinäkuuksi kiinni, ja instanssi, joka tätä näennäistä "yhtenäiskulttuuria" – käytännössä valtakulttuuria – myötäillen laittaa itsensä heinäkuuksi kiinni, ei tee vallankumousta.

Vaikken olekaan hyvin toimeentuleva, olen siis taustaltani melko keskiluokkainen maailmanparantaja, jonka toiminta on joskus tunnistettavissa puuhasteluksi ja takuulla varsin idealistiseksi sellaiseksi. Siihen loppuvat myönnytykset toiselle väittämälle. Maailmanparantaja, sikäli kuin se minussa ilmenee, omistaa maailmanparantamiselle koko elämänsä. Se merkitsee humanistis-ekologis-sosialististen edistysaskelten etsimistä ja vainuamista kaikkialta yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista. Se merkitsee joko luovan tai käytännöllisen – omassa tapauksessani edellisen – "eteenpäin vievän" työn ensisijaista tekemistä siitä riippumatta, elääkö sillä vai ei – omassa tapauksessani ei. Maailmanparannusasiastakin olen kirjoitellut aiemmin.

Yllä olevasta voi helposti arvioida, että nykyinen suhteellinen köyhyyteni on omaa syytäni. Niin onkin, ellei nykyistä taloutta ja yhteiskuntaa sinänsä kyseenalaisteta. Totta kai ottaisin mieluusti vastaan palkkioita esim. kirjoittamistani netti- ja lehtiartikkeleista, mutta koska olen vallankumouksellinen, ei minulla ole paikkaa valtamediassa – ja ainoastaan valtamedialla on nykyisin vara maksaa toimittajille palkkaa tai säännöllisiä palkkioita. Koska kyseenalaistan mieluummin taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit kuin oman lähtökohtani (äärivasemmistolaisen maailmanparannustyön), siinä mielessä "valitsen" köyhyyden. Tätä nyt voi joku taantumuksellinen hyväksikäyttää arvioiden, että ihmisten (ainakin proletaarisen sivistyneistön) köyhyys on itse valittua ja omaa syytä, mutta arvio on väärä. Kapitalismissa tietty ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva joukko ihmisiä jää joka tapauksessa työttömäksi ja ulkopuolelle. Vaikka olenkin välillä ollut pätkittäin töissä, annan mieluusti oman mahdollisen paikkani systeemissä jollekulle, joka sen oikeasti haluaa. Siinä mielessä tunnen tekeväni hyvää.

Yhteiskunnallinen keskustelu marginalisoi yhä työttömät, pätkä- ja keikkatyöläiset, opiskelijat ja erilaiset pieneläkkeensaajat, vaikka nyky-Suomessa heitä on paljon. Koska täyttä palkkaa nostavien, kokopäivätyössä käyvien palkkatyöläisten taloudellinen asema on SAK–SDP:n ansiosta suhteellisen hyvä jopa verrattuna toimihenkilöihin ja yrittäjiin, sikäli voi tosiaan väittää, että valtaosalla nykysuomalaisista on (taloudelliset) asiat hyvin. Kuitenkin yllä mainittuja yhteiskunnan marginalisoituja on paljon, eikä Suomi vielä 2010-luvullakaan ole Iso-Britannian kaltainen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset elävät kokonaan eri piireissä – kiitos 1900-luvun jälkipuolen demokratiasuhdanteen. Niinpä harva ihminen pääsee pakoon tai eristäytymään marginalisoidun kansan todellisuudelta eli sosiaaliselta, psyykkiseltä ja fyysiseltä pahoinvoinnilta, ja näiden vaikutus tarttuu myös "etuoikeutetun" kansan elämään. Tätä pahaa oloa "etuoikeutetut" purkavat kanssaihmisiin erinäisinä sosiokulttuurisina vaateina (tyyliin: minäkin "joudun" käymään ohjatussa liikunnassa ja hoitamaan velvoitteeni sosiaalisessa mediassa – jos et tee samoin, syrjin ja kiusaan sinua) tai silkkana huonona kohteluna. Ääri-ilmiöitä tällä saralla edustavat vähemmistöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin tai seksuaalivähemmistöihin, kohdistuvat vihareaktiot. Mitä muuta he ovat kuin sijaiskärsijöitä, kun todellisia syyllisiä – pahoinvointia aiheuttavan järjestelmän ylläpitäjiä – ei tunnusteta ainakaan ääneen?

Tietysti jotkut tunnustavat järjestelmän ylläpitäjien, ja ylipäänsä järjestelmän, syyllisyyden kansan pahoinvointiin. Näistä erottuu kaksi selkeää leimaa. Yhtäällä ovat poliittiset ääriliikkeet, joista fasistisen äärioikeiston sivuutan tässä yhteydessä tuhahduksella – perustuuhan heidän analyysinsa tiedostamisen puutteeseen eikä tiedostamiseen kuten äärivasemmiston. Kuitenkin kommunistit, anarkistit ja muu selkeän antikapitalistinen vasemmisto leimataan samalla tavalla ääriliikkeiksi kuin natsit, ja heidän vaikutuksensa arvioidaan eripuraa, sekasortoa ja kauhua aiheuttavaksi. Itse en kannata sitä, että mielenosoittajat käyvät poliisin kimppuun, mutta reality check: poliisi on sata kertaa useammin käynyt mielenosoittajien kimppuun. Anarkistien väkivaltaleima on siis isolta osin väärinkäsitys. Kommunisteista väitetään tätä useammin, että he haluaisivat pystyttää diktatuurin. Tämä on silkkaa oikeiston mustamaalauksen tuotetta: klassisen kommunismin väheksymästä kapitalistisesta parlamentarismista on tehty demokratian ainoa hyväksytty muoto. Kaiken älyttömäksi kukkuraksi nykykommunistien päälinja hyväksyy nykyisen parlamentarismin. Minä tekisin siitä tuhannen silppua, mutta se on eri juttu.

Toinen leimallinen järjestelmän pahoinvointivaikutuksen tunnustava ryhmä on "hipit", vaihtoehtoisen elämäntavan ja -katsomuksen noudattajat, jotka puhuvat mieluummin Babylonista kuin kapitalismista. En näe ongelmaa heidän käsitteissään tai edes niiden ilmentämissä painotuksissa, vaan lähinnä siinä, mikä on heidän täydentävä leimansa: yhteiskunnallisen suuntautumisen sijaan käännytään mieluummin omiin sisäpiireihin, joissa syödään kasvisruokaa, soitetaan didgeridoota ja pössytellään pilveä. Rainbow Gathering -tapahtumat ovat syndrooman oire: uushippien "perhetapaamiset" pidetään kaukana asutuskeskuksista eikä ajasta ja paikasta hiiskuta yleisesti edes nettifoorumeilla. Yhteiskunnallinen tietoisuusvaikutus pysyy siis lähellä nollaa, lukuun ottamatta sitä, millaisia värinöitä Rainbow-kansa levittää kanssaihmisiin tapahtuman jälkeen. Toisaalta nykyhippejä tuntien ei voi sanoa, etteivät he suuntautuisi yhteiskunnallisesti. Hippileiman mollaamisen sijaan pitäisikin hipahtavissa piireissä elvyttää avoimempaa ulostuloa ja yhteiskuntakritiikkiä. Ihanteena tietysti olisi, että Babylonin vastustajat tunnustautuisivat yksiselitteisesti kapitalismin vastustajiksi (nykyisin moni hippi ei tiedosta tätä asiayhteyttä ja äänestää [oikeisto]vihreitä) ja ihan mieluusti myös päinvastoin. Yhteisrintama, anyone?

Tämä kirjoitelma on ehkä pitkä ja sekava, mutta toisaalta näkemykseni on, ettei näistä asioista pidä enää kirjoittaa sirpaleisesti. Asiat yksinkertaisesti liittyvät toisiinsa ja tämä on nähtävä. Kun alkaa vetää yhdestä langasta, koko vyyhti purkautuu. Elämme itsesäätelevässä totalitarismissa, ja koska olemme itsekin sen osia, purkautuminen voi alkaa meistä.

Rauhaa ja rakkautta

1960-luvulla syntyi hippiaate, josta on joka ikinen tietysti vähintäänkin kuullut. Hipit saivat aikaan tuntuvia edistysaskelia länsimaalaisten kollektiivisessa tajunnassa. He olivat pasifisteja, kansalaistottelemattomia ja ympäristötietoisia. Hippiaatteen voi sijoittaa poliittisesti (liberaaliin) vasemmistoon, vaikka Aulikki Oksanen kohdistikin ilmiselvästi teränsä hippeihin runoillessaan: "Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin." Joka tapauksessa hippiliike toimi myös kasvualustana 1970-luvun vasemmistolaisuudelle niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa.

2010-luvun alussa hippiaate näyttäisi heränneen henkiin vahvemmin kuin vuosikymmeniin. On ollut viimekesäisiä Savon hippejä (mitä media vääristellen pilkkasi "nakuleiriksi") ja tämänkesäisiä lukumäärältään vähäisempiä Hailuodon hippejä. Netistä löytyy muun muassa viime vuonna perustettu Hipit.fi-sivusto, jolle on rekisteröitynyt 556 jäsentä. Kukkakuosit (sekä kukkaniittykuosit että isot kukkakuviot) tulivat muotiin jo viime vuonna ja Kodinykkönen myy uutuutena Woodstock-bukleemattoja. Levylistojen kymmenen kärjessä on näkynyt remasteroitua Beatlesia, Jimi Hendrixin aiemmin julkaisemattomia äänityksiä ja Vesa-Matti Loirin "huumelevyksi" vihjailtua huilujamilevyä. "Hippi" oli viisi vuotta sitten haukkumasana, tänään ei.

Kaikkia tämän ajan ilmiöitä on paikallaan tarkastella kriittisin silmin, ja sama koskee myös uushippejä. Valitettavia säröjä löytyy. Vaikuttaisi esimerkiksi siltä, että tämän ajan hippien valtavirta on "elämäntapahippejä", kun 60-luvulla ja 70-luvun alussa oltiin enemmän "maailmanparantajahippejä". Tärkeämpää kuin rauhan ja rakkauden levittäminen ihmisten keskuuteen näyttäisi nyt olevan kasvissyönti, yleinen eettisyys ja meditaatio. Viimekesäinen Euroopan laajuinen Rainbow Gathering Leppävirralla onnistui levittämään ilosanomaa pulpahtamalla julkisuuteen, vaikka sensaatiolehdissä tapahtuma muuntuikin ihan valheelliseen muotoon. Suomen Rainbow-liike näyttäisi kuitenkin omaksuneen toisenlaisen politiikan. Se haluaa pitää kokoontumisensa syrjäisenä pienen piirin "perhetapaamisena", jonka sijainnin avoin levitys on kielletty ja johon asiaan vihkiytymättömät eivät ole erityisen tervetulleita. Maailmanparannus pidätetään henkilökohtaiselle tasolle. Johan se kapitalismi onkin hätää kärsimässä?

En kirjoita tätä artikkelia haukkuakseni hippejä. Päinvastoin, olen jonkin verran itsekin sellainen ja uskon moniin vanhojen ja myös uusien hippien ihanteisiin. Yhteiskuntakriittisyyskin kyllä löytyy, kun hiukan rapsuttaa hipin pintaa. Minusta uushippien täytyisi nyt ymmärtää, että heidän touhunsa elämäntapakeskeisyys on eduksi kapitalismille ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän porvarillisten voimien masinoimaa. Suuressa maailmassa "eettiset ja ekologiset" päivittäistavarat ovat jo iso bisnes ("muoti"hippituotteista puhumattakaan), mikä on sikäli nurinkurista, ettei iso bisnes ole koskaan eettistä ja ekologista. Kapitalismi voi hyvin, kun uushipit eivät tee aatteestaan ja toiminnastaan numeroa vaan ainoastaan kuluttavat toisia tuotteita, joille he ovat yhdenmukaisuudessaan ihanteellinen markkinoinnillinen kohderyhmä. Mutta jos hipit tulisivatkin toreille ja puistoihin, liikenneympyrään piknikille tai suuriin, velloviin, rauhanomaisiin mielenilmauksiin, alkaisi tapahtua. Rauha, rakkaus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ekologisuus, pasifismi ja kansalaistottelemattomuus riittävät yhdessä parantamaan maailman.

Näin meitä vieraannutetaan

Kaikkihan ne asiat jo tietävät. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Demokratia rapistuu. Ihmiset voivat entistä huonommin. Mielenterveysongelmat yleistyvät. Väkivalta ja päihdeongelma ovat todellisuutta. Globaalit ympäristöongelmat uhkaavat. Elämä maapallolla on uhattuna. Täysin turhat lännen masinoimat sodat kylvävät kuolemaa ja katkeruutta. Asioista päättää kulissien takana ison rahan bisnes, kulisseissa lipevät valehtelijat, joita kutsutaan poliitikoiksi.

Mutta kun Suomen jääkiekkojoukkue voittaa maailmanmestaruuden, näyttää kuin maailman vääryydellä, pahuudella ja peloilla ei olisi suomalaisittain mitään väliä. Lätkän MM on ääriesimerkki samasta ilmiöstä, johon kuuluvat julkkikset, tosi-TV ja sääilmiöiden esittämistapa. Koko viihdebisnes on valjastettu äärimmilleen yhtä tarkoitusta varten: viemään kansan ajatukset pois yhteiskunnan ja ylikansallisen järjestelmän epäkohdista.

Julkisuusbisneksen miljardeille olisi tietysti muutakin käyttöä. Rahaa liikkuu sillä saralla niin paljon, että jos se maltettaisiin sijoittaa epäkohtien parantamiseen eikä peittämiseen, täällä alkaisi toden teolla tapahtua. Oikeasti me emme tarvitse Iltalehteä, Ilta-Sanomia, Seiskaa tai Hymyä. Emme myöskään tarvitse kaupallisia TV- ja radiokanavia. Emme tarvitse edes huippu-urheilua maajoukkueineen ja henkilökultteineen. Tulisimme niin ikään oikein hyvin toimeen ilman mobiili- ja Facebook-pelejä tai disinformatiivisia mainoksia lehdissä ja netissä. Sen sijaan emme pärjää ilman ruokaa, juomaa, asuinsijaa ja perusterveyttä. Olemme pulassa myös ilman lajitovereiden seuraa ja rakkautta.

Rooman valtakunnassa todettiin asioiden olevan hyvin, jos kansalle riittää "leipää ja sirkushuveja" (panem et circenses). Historia on osoittanut, että monta kertaa tämä sinänsä puutteellinen lähtökohta on puutteellistettu entisestään: leipä pyritään korvaamaan sirkushuveilla. Näin on Suomessakin tehty ainakin pari viime vuosikymmentä. Toki leipä periaatteessa riittäisi, mutta se jakautuu epätasaisesti, ja minne leipää ei näennäisesti riitä, sinne työnnetään heti sirkushuveja epätoivon vimmalla. Roomassa tunnettiin myös vallankäytön kuningasajatus "hajota ja hallitse" (divide et impera). Sama on tehokäytössä nyky-Suomessa: perussuomalaisten ja vihervasemmiston kannattajat, maalaiset ja kaupunkilaiset, HPK:n ja Kärppien kannattajat, uskovaiset ja ateistit, hevarit ja hiphopparit eivät yhdisty, vaikka heillä olisi yhteinen etu.

Kaikkihan ne asiat tietävät, siis nykymaailman vääryydet. Vai tietävätkö sittenkään? Luultavasti ihmiset ovat kyllä kuulleet ja lukeneet sen kaiken, niin että oppinut mieli tunnistaa: tämä on tuttua asiaa. Mutta ovatko he oikeasti ajatelleet ja sisäistäneet asioita? Ehkä sillä hetkellä, kun aivo muuten alkaisi raksuttaa, tulee aina uusi ärsyke TV:stä, radiosta, puhelimesta, toiselta läsnäolevalta ihmiseltä tai muistin syövereistä: "Lätkämatsi! PMMP:n biisi! Laihdutuskuuri! Raekuuro! Johanna Tukiaisen häät!" Niinpä asioita ei koskaan oikeasti käsitellä, vaikka ne näennäisesti tunnettaisiin.

Edellisestä huolimatta joku aina ajattelee, oivaltaa, sisäistää ja ottaa vakavasti. Aina joku saa päähänsä, että asiat ovat pielessä ja menossa vielä enemmän pieleen, omalla toiminnalla ja esimerkillä on vaikutusta, ja simsalabim: maailma voi muuttua paremmaksi. Miten sellaiseen äksoniin reagoivat toiset nykyihmiset, jotka näkevät yhden kaltaisensa aktiivisuuden? Lähtevätkö he mukaan, innostuvatko he maailmanparannuksesta? Viime vuosina on ollut todennäköisempää, että he – keskellä rahanpuutettaan, ihmissuhdehuoliaan ja mielenterveysongelmiaan – leimaavat maailmanparantajan epäcooliksi hihhuliksi, joka "on olevinaan parempi kuin muut" ja jonka "maailmankuva on mustavalkoinen". Näin ollen he päätyvät räksyttämään enemmän sille ainoalle, joka uskaltaa edes yrittää tehdä jotain yhteisille huolille – yhteisen edun hyväksi – kuin huolien ja ongelmien aiheuttajille. Silti jokin itää heidän mielessään. Jonakin kauniina tulevaisuuden päivänä cooliuden, sovinnaisuuden ja vieraantumisen kulissit kaatuvat.

Mikä henki minua kantaa?

Kirjoitukseni otsikko on tarkoituksellinen viittaus Antti Eskolan omaelämäkerralliseen pohdintakirjaan, jota kuulemma ei pidä kutsua muistelmiksi. Eskolahan nykyään tarkastelee maailmaa sosiologisen näkökulman lisäksi myös hiukan uskonnollisesta näkökulmasta. Kuitenkin siinä, missä hän aika pitkälle sosiologisoi uskontoa, käy tässä kirjoituksessa hieman päinvastoin.

Minusta on täysin luonnollista, että ihmisiä kiinnostaa perimmäinen totuus elämästä. Yksi sellainen totuus on, että tähän asti uskottavimman tietämyksen perusteella koko elämän kirjo on kehittynyt evoluution myötä samasta kantamuodosta. Ei ole mitään syytä olettaa, että erilaisia elämiä olisi kehittynyt toisistaan riippumatta eri puolilla planeettaa. Tämä tarkoittaa, että 1) kaikilla ihmisillä – riippumatta kansallisuudesta, ihonväristä, sukupuolesta tai mistään muustakaan – on yhteinen esi-isä/äiti, 2) ihmislajin jäsenillä on samoin yhteiset esivanhemmat kaikkien muiden eliölajien edustajien kanssa. Niinpä jokainen sota on veljessota, jokainen naisenraiskaaja raiskaa oman sisarensa ja jokainen eliöyhteisön tuho kohdistuu omiin sukulaisiin. Hinduilla on sanonta tat tvam asi, "se olet sinä", joka muistuttaa, mihin tappaminen sielunvaelluksen valossa kohdistuu. Mutta meidän ei tarvitse hyväksyä sielunvaellusoppia tajutaksemme saman asiasisällön.

"Every individual is responsible to help guide our global family in the right direction", muistuttaa Dalai-laman tuore Twitter-merkintä. Siinä se jo tuli, globaali perhe – ja toinenkin olennaisuus: jokainen yksilö on vastuussa sen suunnasta. Tällä planeetalla on niin monta tallaajaa, että ihminen monesti kuvittelee olevansa täysin häviävä osa kokonaisuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Jos Napoleon ja Adolf Hitler olivat häviäviä osia, miksi he saivat aikaan niin paljon hävitystä? Ja jos yksi ihminen pystyy saamaan aikaan niin paljon negatiivista, miksei sama olisi mahdollista myös positiivisen suhteen? En pyri tällä sanomaan, että jokaisen ihmisen – tai vaikka eläimen – olisi saavutettava niin paljon valtaa kuin mahdollista, vaan että kuka hyvänsä meistä voi olla se ratkaiseva linkki, jonka vaikutuksesta jokin asia kääntyy parempaan päin.

Kaikki elämä on siis samaa perhettä, ja jokaisella meistä on rajaton mahdollisuus vaikuttaa. Tämä henki kantaa minua silloin, kun esiinnyn vaalikampanjatyöntekijänä ("reaalipoliitikkona", kuten yksi kommentti kuului) tai tällaisena B-luokan nettiesseistinä.

Politiikka on nykymaailmassa niin pilalle korruptoitunut elämänlohko, että moni uskoo maailman tulevan paremmaksi, jos politiikka loppuu. Olen eri mieltä. Nähdäkseni politiikan alkuperäinen funktio on ollut luoda jotain kontrollia mielivallan keskelle, ja jos politiikasta ihan noin vain luovutaan, täysi mielivalta palautuu. Nyky-Suomen kaltaisessa yhteiskunnassakin on paljon mielivaltaa, ja sen määrä näyttää vain lisääntyvän. Samaan aikaan päätöksenteko ohjautuu entistä useammin ohi koko poliittisen järjestelmän, yhtäältä markkinoiden ja bisneksen, toisaalta virkamiesten alaisuuteen. Minusta tässä on selkeä asiayhteys. Jos poliittinen järjestelmä ottaisi yhteiskunnan nykyistä enemmän haltuunsa, emme enää eläisi mielivallan keskellä. Tämä ei tarkoita, että koko elämä täytyisi väen vängällä "politisoida" tai yhteiskunta byrokratisoida, vaan ratkaisut ja pelisäännöt voivat olla hyvinkin yksinkertaisia. Oleellisinta on järjestelmän luonteen muuttaminen: mielivaltaisen ja korruptoituneen markkinatalouden tilalle tarvitaan suunnitelmatalous.

Jokainen ihminen voi vaikuttaa maailman menoon kaikin mahdollisin tavoin, mutta varminta on poliittinen vaikuttaminen. Valtaosa Suomen nykyisistä puolueista on sitoutunut markkinatalouteen. Eduskunnan merkittävin poikkeus on Vasemmistoliitto, joka bisneksen kehittämisen sijaan laittaisi sille kapuloita rattaisiin. Tämä on ehdottomasti kannatettava pyrkimys. Vasemmistoliitto ei kuitenkaan vaadi järjestelmän luonteen perusteellista muuttamista, joka haiskahtaakin enemmän kommunistien idealta. Olen joskus määritellyt, että SKP:n näkemykset ovat yhtä kuin Vas-liiton näkemykset miinus korruptio. Jäätyään jo kolme kertaa eduskunnan ulkopuolelle kommunistit ovat pysyneet turvassa niin sovinnaisuus- kuin lehmänkauppavaatimuksilta. Kunnanvaltuustoissa kommunisteja kuitenkin on. Sielläkin he ovat ihailtavasti pitäneet kiinni kapitalisminvastaisesta linjasta.

Voisi tiivistää, että politiikka ei yleisesti ottaen ole maailmanparantajien touhua, mutta vasemmistolainen politiikka on. (Tykkäisin tässä tarkentaa, että puhun "sydämen vasemmistolaisuudesta" enkä pragmatistisesta vasemmistolaisuudesta.) Maailmanparannus on pohjimmiltaan sitä, ettei tyydytä nykyiseen ristiriitaiseen maailmaan, vaan halutaan tehdä siitä hyvä – tai jopa "ihana" (lainatakseni ilmauksen eräältä kommunistiehdokkaalta, jota avustin vaalikoneen täyttämisessä). Minulle se tarkoittaa sitä, että kun kävelen asuinrakennukseni pihalta koilliseen alarinteeseen, näen liikennettä, havupuita ja verhoja kerrostalojen ikkunoissa, ajattelen, että me kaikki olemme yhtä ja jokaisessa meistä sykkii sama elämä. Kun tiedostan, että maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei ole mitään luonnollisempaa kuin toimia rauhan, yhteisyyden ja tasapainon puolesta kaikilla mahdollisilla tavoilla – myös sillä varmimmalla.