Poliittisten suuntien hämärtämisprojekti

Perinteisesti politiikan merkittävin akseli on sijoittunut vasemmiston ja oikeiston väliin. Vasemmisto ja oikeisto on puolestaan määritelty sen mukaan, kuinka ne suhtautuvat kapitalismiin ja sosialismiin. Viime vuosikymmeninä on alkanut korostua toisen – diagrammeissa pystysuuntaisen – akselin merkitys. Sen ääripäiksi on sijoitettu liberaalit ja konservatiivit. Tällaisenaan nelikenttä on hyvin toimiva politiikan kuvaaja myös nyky-Suomessa.

Elämme kapitalismissa ja porvariston luokkavallan alla. Niinpä meillä on yhteiskunnan näennäisestä demokratialuonteesta huolimatta yksi poliittinen suunta, joka hallitsee ja määrää. Edelleen (näennäisestä) demokratialuonteesta johtuen se – oikeisto – käy jatkuvaa taistelua ihmisten sieluista. Niinpä se kehittää uusia ja uusia keinoja taatakseen oman valtansa ja ennen kaikkea sen edustamien bisnesvallanpitäjien ja suurpääomapiirien vallan. Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa yksi keskeisimmistä vallanpitämisen välineistä on media. Oikeistoporvarit omistavat valtamedian, ja mediaeliitistä on tutkitusti puolet kokoomuslaisia. Viime aikoina sosiaalisen median merkitys on korostunut. Näin ollen vallanpitäjien on täytynyt ujuttaa somekeskusteluun ideoita, jotka – niiden levittäjien omasta poliittisesta kannasta riippumatta – auttavat ylläpitämään oikeistoporvareiden valtaa.

Uusvasemmistosta olen kirjoittanut ennenkin. 1960-luvulla USA:sta ja Britanniasta lähtenyt ja pian Suomeenkin levittäytynyt, enemmän moraalinen kuin luokkakantainen vasemmisto piti muun muassa ihmisoikeus-, rauhan- ja ympäristöliikkeen sinänsä osana vasemmistoa. Vaikka poliittisen keskustelun valtavirta mieltää uusvasemmiston juuri tuon ajan liikkeeksi, itse näen, että uusvasemmisto levittäytyi kaikkialle vasemmistoon postmodernismin myötä 1980–90-luvulla. Siitä on tullut oikeistoporvareille hyvin tärkeä työrukkanen: vasemmiston suora yhteys työväenluokkaan on katkennut ja "tiedostava etujoukko" (marxilainen käsite) on vaihtunut useimpien huomaamatta kulttuurieliitiksi. Keskiluokkainen elitismi ei tietenkään kelpaa työväenluokalle, jolle on kaupiteltu toinen oikeistoporvareiden tärkeä työrukkanen – konservatiivinen oikeistopopulismi. Hyvin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, populistis-konservatiivisesta oikeistopuolueesta on tullut isompi kuin vasemmistopuolueesta (jollaiseksi SDP:tä ei ole viitsinyt kutsua enää vuosikymmeniin).

Tässä kuviossa on jo paljon mätää. Silti aina välillä saattaa käydä, että suurimmaksi puolueeksi lipsahtaa jokin muu kuin porvarillinen oikeistopuolue – ja vasemmistolle tai punavihreille ryhmille vaalivoitto. Oikeistoporvarit eivät tietenkään ole tyytyväisiä tähän asiantilaan. Tällaisten tilanteiden varalle heillä on suunnitelma vaikuttaa vasemmistolaisuuden sisältöön, mikä on oikeistoaatteen työväenluokalle myymisen luontevaa jatkoa. Vasemmistolaisuudesta on haluttu tehdä porvareille vaarallisen sijaan turvallinen. Konsti on ollut yksinkertainen: vetoaminen konservatiivisen oikeistopopulismin uhkaan. "Konservatiivisen oikeiston" vastakohta on luonnollisesti "liberaali vasemmisto" (Liberal Left), joka Suomessa tunnetaan "vihervasemmiston" nimellä. On luotu liberaalien (vihreiden) ja vasemmistolaisten yhdessä jakama poliittinen kenttä, mikä on 1) yhdistänyt vasemmiston (käsitteen) entistä tiiviimmin liberalismiin, 2) etäännyttänyt sitä edelleen työväenluokasta. Harva malttaa enää muistaa, että Marxin mukaan liberalismi oli nimenomaan porvariluokan ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ideologia.

Twitterissä Risto Hietala esitteli Helsingin Sanomista lainatun nelikentän (jonka ääripäitä siis ovat vasemmisto, oikeisto, liberaalit ja konservatiivit) käännettynä vinoon. Vaaka-akselille onkin näin saatu vasemmistoliberalismi vasemmalle, oikeistokonservatismi oikealle. Tällä akselilla eduskuntapuolueista vasemmistoliitto on vasemmalla ja perussuomalaiset oikealla, vaikka perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla kokoomus ja myös Liike Nyt sijoittuvat persujen oikealle puolelle. Riippumatta siitä, mikä oli Hietalan vinouttamisen tarkoitus, tämä kuvastaa erinomaisesti uuden muunnellun vasemmiston – ja oikeiston – sisältöä. Samassa linjassa on ollut usean vasemmistolaisen, muun muassa Pia Lohikosken, höpinä kokoomuksen viimeaikaisesta "oikeistolaistumisesta".

Kaikkein kuvaavin osoitus oikeiston ja vasemmiston käsitteiden hämärtämisestä on kuitenkin keskustelu "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta". Olen ollut vähemmistössä yrittäessäni muistuttaa, ettei "äärioikeisto" tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, vaan ihmisiä, jotka ovat äärimmäisenä oikealla. Ymmärrän yhä vasemmiston ja oikeiston suhteessa sosialismiin ja kapitalismiin, ja sillä periaatteella Suomen oikeistolaisin puolue on koko ajan ollut kokoomus – tähän itse asiassa yhtyvät jopa valtamediassa esitetyt nelikentät. "Äärioikeistoa" ovat näin ollen innokkaimmat yksityistäjät, hyvinvointiyhteiskunnan purkajat, yhteiskunnan heikoimpien tukien lakkauttajat ja he, jotka alistavat ihmisten kärsimyksen bisnekselle. Suhteellisesti ajatellen Sipilän hallitusta voi pitää äärioikeistolaisena, koska se on kaikista hyvinvointiyhteiskunnan rakennusvaiheen jälkeisistä hallituksista vienyt Suomea kaikkein voimakkaimmin edellä kuvattuun suuntaan. Vastaavasti "äärivasemmisto" ei tarkoita ihmisoikeusasioista sarjamielensäpahoittavia vasemmistonuoria, vaan ihmisiä, jotka kannattavat kaikkein laajamittaisinta yhteisomistusta ja/tai yhteiskunnallistamista. Tähän ryhmään lukeudun väljästi ajatellen itsekin.

On tosin ehkä harhapolku kuvitella, että termien "äärioikeisto" ja "äärivasemmisto" väärinkäyttäjät sekoittaisivat äärilaitaisuuden ja radikalismin, sillä – aiempaan viitaten – he saattavat sen sijaan sekoittaa oikeiston ja oikeistokonservatismin, toisaalta vasemmiston ja vasemmistoliberalismin. Äärioikeistolaisessa USA:ssa vasemmisto ja liberaalit on jo kauan samastettu toisiinsa. Suomeen tämä on tuotu "vihervasemmisto"-höpinän muodossa. Olen yrittänyt ennen kaikkea Twitterin, tämän blogin ja ehkä satunnaisesti Facebookin kautta muistuttaa, ettei vihervasemmistoa ole olemassa, ettei äärioikeisto tarkoita radikaalia keskustaoikeistoa, ettei vasemmiston käsite sisällä liberalismia eikä oikeiston käsite konservatismia. Jälleen olen ollut vähemmistössä. Vasemmistokeskustelijoiden enemmistöön viitaten voi ikävä kyllä sanoa Paavo Haavikolta lainatut sanat: he tekevät sen itse.

Vinoon käännettykin nelikenttä muistuttaa joka tapauksessa yhdestä yllä mainitsemattomasta lempiaiheestani. Yksi nelikentän kulmista on nimittäin tyhjä. Suomessa ei ole ainuttakaan vasemmistolaista ja konservatiivista puoluetta – ei eduskunnassa, eikä itse asiassa sen ulkopuolellakaan. On kuitenkin helppo päätellä, että merkittävä osa äänestäjäkunnasta sijoittuu tyhjään kulmaan. Kuvaavasti esimerkiksi vihreä poliitikko Tuomas Ojajärvi twiittasi 6. toukokuuta, että "perussuomalaisten äänestäjien mielestä PS on kaukana kokoomuksen talouspolitiikasta. Jotain tässä yhtälössä vedätetään ja kunnolla". Vasemmistoliberaalit tätä tuskin uskovat tai ymmärtävät, mutta tuhannet perussuomalaisten äänestäjät ovat oikeastaan vasemmistolaisia. He vain eivät ole yhtään liberaaleja, vaan konservatiiveja – ja heidän pisteestään käsin ei klassisessa nelikentässä lähin puolue edusta vasemmistoa, vaan konservatiivista keskustaoikeistoa. He pettyivät karkeasti persujen lähdettyä mukaan Sipilän hallitukseen, mutta saivat uutta toivoa puolueen hajottua ja toisen puolikkaan haistatettua äärioikeistohallitukselle pitkät. Mahdollisesti he edustavat työväenluokkaa – sitä yhteiskuntaluokkaa, jonka uusvasemmisto hylkäsi.

Valtteri Törmäsen (myös vihreä poliitikko) Twitterissä jakamat vaalidataan pohjautuvat kartat näyttävät, että Suomessa on kuntia, joiden äänestyskäyttäytymisessä yhdistyvät vasemmistolaisuus ja konservatiivisuus. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Outokumpu, Ilomantsi, Kuhmo, Valtimo ja Puolanka. Kaikissa näissä keskusta oli suurin puolue, mutta Outokummussa sitä seurasivat SDP, PS, vasemmisto ja KD; Ilomantsissa SDP, PS, KD ja vasemmisto; Kuhmossa PS, vasemmisto, SDP ja KD; Valtimolla PS, SDP, KD ja vasemmisto; Puolangalla vasemmisto, PS, SDP ja kokoomus. Yhdistettynä näissä kunnissa siis puolueiden viiden kärki kuuluu 1) keskusta, 2) perussuomalaiset, 3) SDP, 4) vasemmistoliitto ja 5) kristillisdemokraatit. Kokoomus on pikkupuolue, vihreät likimain lilliputteja ja Liike Nyt sai vain muutamia hajaääniä.

Oikeistoporvarit käyvät taisteluaan ihmisten sieluista, pyrkivät hämärtämään poliittisten suuntien sisältöjä ja osa ihmisistä menee lankaan – myös heistä, joiden nimenomaan ei pitäisi mennä lankaan. Mutta kaikkia he eivät pysty huijaamaan.

Perussuomalaisiin pettyneitä on ennustettavasti jälleen luvassa. Kuka haalii heidän äänensä tulevissa vaaleissa? Onko se vasemmisto, edes jokin vasemmistolainen ryhmittymä, vai jälleen uusi porvareiden masinoima populistinen oikeistohuijaus?

Polii-ii-ii-ii-si!

Viime aikoina on keskusteltu paljon suomalaisen poliisin toiminnasta. On kerrottu mielenilmauksista, joissa poliisi on mielivaltaisesti – tai johonkin täysin älyttömään pykälään vedoten – poistanut väkeä kulkueista tai aukioilta. On kerrottu muistakin suhteettoman kovista otteista anarkistisia, vasemmistolaisia tai muutoin yhteiskuntakriittisiä mielenosoittajia kohtaan. Toisaalta on huomioitu poliisin jatkuva myötämielisyys radikaalioikeistolaisille mielenosoittajille. Helsingin maahanmuuttovastainen ja rasistinen Suomi ensin -mielenosoitus häädettiin kyllä pois paikoiltaan, mutta tämä ilmeni tilapäiseksi – siitä huolimatta, että kyseisen ryhmän jäsenet ovat syyllistyneet pahoinpitelyihin ynnä muuhun rötöstelyyn mielenilmauksen aikana. Kaiken ällistyttäväksi kukkuraksi jo ajat sitten sovittu Joukkovoiman Ei köyhiä vastakkain -mielenosoitus siirrätettiin uuteen paikkaan Suomi ensin -porukan tieltä. Tuntuu siltä kuin poliisi aivan tietoisesti tukisi köyhien vastakkainasettelua.

a) Kuinka tällaiseen poliisiin täytyy suhtautua? Ensimmäinen asia kuuluu tietysti: poliisiin ei pidä turvata. Ei ole uskottavaa, että samat ihmiset, jotka kritisoivat poliisia seitsemänä päivänä viikossa internetissä ja omissa piireissään, ovat ensimmäisten joukossa huutelemassa poliisia paikalle, kun järjestyshäiriöitä sattuu. Meidän ihmisten on yksinkertaisesti opittava 1) hoitamaan epäselvyydet keskenämme, 2) yhdistyttävä meihin kohdistuvia uhkia vastaan. Jos naapurissa riehutaan, ellemme uskalla yksin mennä soittamaan ovikelloa, meidän on osattava tehdä se yhdessä muun naapuruston kanssa. Tämä voi vaatia suomalaiselle nykykulttuurille vierasta tutustumista keskenämme, mutta ehkä jonain päivänä huomaamme, että muutoksen myötä olemme harvemmin yksin ja meillä on lämpimämpi olo. Edelleen, jos vaikkapa näemme jonkun miesidiootin ahdistelevan naista kadulla, meidän on ymmärrettävä ja uskallettava mennä väliin ennen kuin tulee tilanne, jossa poliisia tarvitaan. Ikävä kyllä niitäkin tarinoita on kuultu, missä poliisi tuntuu suojelevan enemmän raiskaajaa kuin raiskattua. Ja jos satumme kuulemaan (Suomessa onneksi vielä harvinaisen) huudon "ottakaa varas kiinni", meidän tosiaan täytyy ottaa varas kiinni. Lyhyesti sanoen: missä voimme välttää turvautumista poliisiin, vältetään sitä.

b) Kuinka tällaista poliisia vastaan täytyy taistella? Passiivisesti, passiivisesti. Ellei osaa taistella passiivisesti, kannattaa olla kokonaan taistelematta ja pyrkiä elämään siten, ettei poliisia tarvitse edes ajatella. Poliisi on lain poikkeuksellisesti suojaama, tarvittaessa kaikin tämän valtakunnan asein varustettu yksikkö, jota vastaan ei yksinkertaisesti kannata pullikoida. Siinä voi luulla telovansa poliisia, mutta oikeasti teloo vain itsensä. Vaikka saisikin poliisin n:nnen kerran sortumaan tyhmyyksiin tai osoittautumaan puolueelliseksi, sillä ei oikeasti ole mitään väliä, kun viimeistään valtamedia vääntää asian poliisille myönteiseksi ja mielenosoittajille kielteiseksi. Mielenilmauksiin, joissa on rähinävaara, ei aina kannata osallistua. Suomestakin oli väkeä Hampurin G20 -mielenosoituksissa, joita vastustamaan oli kutsuttu 15 000 poliisia. Kun vastassa on tuon kokoluokan aseistettu armeija, sitä vastaan pärjätäkseen täytyisi itsekin olla aseistautunut – äläkä nyt jumaliste tule minulle väittämään, että sellainen on hyvä idea. Väkivallan päälle ei rakennu mitään hyvää, eikä väkivallan hyväksyvä "vasemmistolainen" ole oikeasti mikään vasemmistolainen, sillä väkivalta on vahvimman oikeuteen perustuva keino ja vahvimman oikeus on oikeistolainen idea. Jos se tappelee, se ei ole minun vallankumoukseni. Jos se ei laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni. Laulu ja tanssi – kuten teatteri, kuvataide ja runot – ovat sellaista "taistelua", jolle poliisi ei voi yhtään mitään. Kapinalliselle yhteiskuntakriitikolle on rajua oivaltaa, ettei maailma parane taistelemalla vaan enemmänkin taistelemattomuudella. Kun opimme ja kasvamme jälkimmäiseen, niin kuinkas sitten suu pannaan, herrat konstaapelit?

c) Mitä voimme ymmärtää tällaisen poliisin olemassaolosta? Poliisi ei ole eikä voi olla neutraali (saati vasemmistolainen) toimija. Punkkarit lauloivat kyttien olevan natsisikoja, mutta mikä on saanut poliisin uudella tuhatluvulla uudelleen avoimesti oikeistolaistumaan? Mikäs sen kummempi kuin koko yhteiskunnan oikeistolaistuminen. Kun valtaa pitää ihan selvästi oikeisto eikä jokin demokraattinen koalitio, poliisin missio ei jää epäselväksi. Poliisin oleellinen tehtävä on turvata porvariston luokkavalta ja oikeiston ideologinen valta, ja tätä luonnollisesti uhkaa vasemmisto eivätkä oikeistoradikaalit. Edelleen voimme epäillä, että poliisin yhdenmukainen kansainvälinen varustautuminen samalla lailla samoja uhkia vastaan kielii myös vallanpitämisen taustojen yhdenmukaisuudesta. Salaliittoteoriaa tai ei, tässä valossa tuntuu todennäköiseltä, että jonkinasteinen ylikansallinen kabinettihallitus sanelee politiikkaa yhtä lailla Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Mikäli sellainen on olemassa, sen on väistämättä koostuttava ensisijaisesti bisnespäättäjistä ja vasta toissijaisesti "poliittisista" päättäjistä (päätöksenteko on toki politiikkaa itsessään), sillä porvariluokan elinkeino on bisnes – ja ideologia oikeistolainen. Niinpä rähinä ja pullikointi poliisia vastaan ilmenee järjettömäksi; pyrkimys hävittää oireet taudin alkusyyn sijaan on juuri bisneksen meille syöttämää logiikkaa. Passiivinen, kieltäytymiseen perustuva vastarinta toimii aina parhaiten, eikä yleislakkoa parempaa bisneksen ja järjestelmän vastustamisen keinoa liene keksitty. Yleislakon järjestäminen vaatii taas yhdistymistä ja yhteisymmärrystä toisten ihmisten kanssa, mitä varten meidän jälleen täytyy tutustua keskenämme. Jätetään kytät omaan heille varta vasten rakennettuun fiktiomaailmaansa. Kyllä tämä vielä tästä.

Selkeyttä luokkahämmennykseen

Palaan vielä kerran yhteen vuoden valaisevimmista kirjoitelmista, Johanna Vuorelman artikkeliin Turkin poliittisesta kehityksestä. Sen mukaan globaali kapitalismi on nostanut Turkissa esiin vanhasta sivistyseliitistä taustoiltaan poikkeavan vanhoillisen talouseliitin, jonka Recep Tayyip Erdoğanin ja AKP-puolueen populistinen retoriikka samastaa "unohdettuun kansaan". Vuorelma mainitsee myös Donald Trumpin, jonka äänistä suuri osa oli leimallisesti peräisin USA:n vanhoilliselta väestöltä. Nythän Trump on ollut jyräämässä entistä poliittis-kulttuurista eliittiä, mutta nostamassa tilalle Wall Streetin eliittiä eli talouseliittiä. Poliittis-kulttuurinen eliitti on hukannut kansansivistystehtävänsä ja höpsähtänyt pönkittämään talouseliittiä vanhoilla sivistyskeinoillaan; nyt uusi presidentti ilmaisee, ettei sitä enää tarvita.

Samaan aikaan Suomessa on keskusteltu sivistysporvareiden katoamisesta. Porvarihallitus on ajanut vimmatusti alas suomalaista koulutusta ja kansansivistystyötä. Teot puhuvat paljon, mutta myös teoriatasolla voi havaita, että meillä ovat vallassa ihan uudenlaiset porvarit. Keskustalainen pääministeri on yritysjohtaja ja miljonääri. Kokoomus on ollut globaalin kapitalismin ensisijainen edistäjä Suomen poliittisella kentällä. Perussuomalaiset taas edustavat populismia ja "unohdetun kansan" retoriikkaa. Suomen hallituksessa ei kuulu vanhan sivistyseliitin, vaan vanhoillisen talouseliitin ääni.

Entäs sitten? Eliitti on aina eliittiä – samaa paskaa eri paketissa? Nyt astuu näyttämölle luokkakysymys. Varsinkin perussuomalaisten äänistä suuri osa on leimallisesti ollut peräisin, paitsi vanhoilliselta väestöltä, myös alemmilta yhteiskuntaluokilta – työväenluokalta, maatalousväestöltä ja syrjäytetyiltä. Sama ilmiö löydettäisiin Trumpin ja Erdoğanin kannattajataustasta. Vasemmistossa tavataan ihmetellä, mikä saa työväenluokan äänestämään oman etunsa vastaisesti. Tätäkin on syytä tarkastella kapitalistisen globalisaation näkökulmasta.

Kun Neuvostoliitto kaatui, idänkauppa luhistui ja Suomea alettiin kiireellä liittää euroamerikkalaiseen talousyhteisöön, työttömyys yli viisinkertaistui ja vaikka se lähtikin pian laskuun, lukemat jäivät moninkertaisiksi verrattuna lamaa edeltäneeseen tasoon. Rakennusteollisuuden työttömyys oli pahimman laman aikana jopa 37 prosenttia. Ylipäänsä 1990-luvun lama kouraisi pahimmin yrittäjiä sekä yksityisen (ja ehkä kolmannen) sektorin työläisiä. Voi olla, että pomo ja duunari kokivat yhdessä julkisen sektorin työpaikat jonkinlaisiksi suojatyöpaikoiksi, joista ei osallistuttu talkoisiin. Laman jälkeinen politiikka onkin varsin yksiselitteisesti suuntautunut yksityisen sektorin pönkittämiseen. Tätä on perusteltu – sivistyneelle kansalle – järkisyillä, mutta tosiasiassa kyse on ollut Suomen sisäänajosta euroamerikkalaisen talousyhteisön ja globaalin kapitalismin toimintatapoihin.

Kun yksityistä sektoria pönkitetään, tulee yksityisen sektorin eliitistä väistämättä tärkeämpi eliitti kuin vanha poliittis-kulttuurinen sivistyseliitti. Elinkeinoelämän keskusliitto sekä laajalti "asiantuntijoina" käytetyt yritysjohtajat ja pankkiirit eivät enää vastaanota poliittisen eliitin – edes pönkittävää – sanelua, vaan sanelevat itse politiikkaa. Tällä talouseliitillä ei ole mitään sivistystehtävää olemassakaan. Bisnespomot eivät ole sivistysporvareita, vaan sivistystehtävän kriitikkoja, jotka populistisen retoriikan avulla samastuvat "unohdettuun kansaan": eivät hekään ole saavuttaneet asemaansa koulutuksen ja sivistyksen, vaan röyhkeyden ja oveluuden avulla, jota populistisesti tykätään kutsua "kovaksi työksi".

Se osa porvaripuolueiden äänestäjistä, jonka tausta on työväenluokkainen, on katkera vasemmistolle, koska se katsoo vasemmiston hylänneen oman luokkansa. Sen sijaan vasemmisto näyttää hyysäävän pudokkaita, "syrjäytyneitä" (tärkeä valtamedian sanamuotoilu!), jotka vollottavat kadonneiden suojatyöpaikkojensa perään. Duunarieliitti (= hyvätuloiset, vakituisessa työsuhteessa olevat palkansaajat) ja työläistaustaiset yrittäjät pitävät työttömiä ja muita yhteiskunnan tuensaajia itseään ylempiluokkaisina, siis keskiluokkana, joka pyrkii elämään yhteiskunnan ja veronmaksajien siivellä. Sama ominaisuus yhdistetään turvapaikanhakijoihin ja viime kädessä koko julkiseen sektoriin, joka "täytyy" näennäisen perustellusti ajaa alas. Populistinen retoriikka unohtaa tahallisesti, että "syrjäytyneet" ovatkin oikeasti syrjäytettyjä ja vailla lukemattomia etuoikeuksia, joita työläistaustaisilla yrittäjillä ja duunarieliitillä on taloudellisen asemansa vuoksi. Ja vaikka näin olisikin, tyly oikeistolainen retoriikka kohtelee heitä "luusereina", jotka eivät ansaitse yhteiskunnan tukea. Työväki tekee työtä eikä vollota tukiaisilla – tämän retoriikan toi Suomen valtavirtaan, ei perussuomalainen puolue, vaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja 2006.

Myös vasemmisto unohtaa jotain. Kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni, että nykyisin varsin vallitseva uusvasemmistolaisuus on lähinnä moraalista siinä, missä vanha vasemmistolaisuus on luokkakantaista. Hylätessään porvarilliseen populismiin ja oikeistodemareihin kallistuvan osan työväenluokkaa, suosiessaan syrjäytettyjä pudokkaita ja turvapaikanhakijoita vasemmisto tekee moraalisesti sen, mitä vasemmiston kuuluukin – tukee yhteiskunnan heikoimpia. Samalla kuitenkin vasemmisto tulee suorastaan irtisanoutuneeksi luokkakantaisuudesta. Duunarieliitti ja työläistaustaiset yrittäjät tietävät, että suuri osa syrjäytetyistä on taustaltaan keskiluokkaa ja jopa turvapaikanhakijoissa on kotimaidensa entistä keskiluokkaa – huono-osaiset, populistisen retoriikan mukaan, eivät pääse tänne asti vaan jäävät taistelemaan kriisinsä keskelle. Uusvasemmisto unohtaa, ja uusvanhoilliset muistavat, että (tätä kirjoittaessani) alle 100 vuotta sitten Suomessa oli oma kriisi, luokkasota, jossa keskiluokan esivanhemmat lahtasivat työväenluokan esivanhempia.

Ymmärtääksemme 2010-luvun suomalaista yhteiskuntaa (joka ei ole turkkilainen eikä amerikkalainen, mutta globalisaation kumpaankin yhdistämä) on meidän ymmärrettävä, miksi yksi yhteiskunnallinen ryhmä tuntee luokkavihaa ja jopa herravihaa itseään alemmassa asemassa olevia kohtaan. Tässä näen myös kivuliaan haasteen vasemmistolle. Se ei saa porvarillistua eikä hyväksyä heikompien sortoa tai rasismia, vaan sen on löydettävä luokkakantaisuus uudelleen. Se ei saa osoittaa sormea osalle työväenluokkaa, että hei, te olette nyt porvareita, koska äänestitte oikeistoa. Sen täytyy todistaa tällekin osalle työväenluokkaa, että työttömät ja muut tuensaajat sekä turvapaikanhakijat kuuluvat työväenluokkaan – itse asiassa he ovat sen sorretuin osa. Muutoin vasemmistoa odottaa entistä pahempi marginaalistuminen ja samalla vieraantuminen: suorastaan hävettää, kuinka porvarihallituksen muuttaessa yhteiskuntaa aina vain tylymmäksi ja oikeistolaisemmaksi moni näkee vain pieniä Trump-natseja joka kulmassa.

Suvaitsevaisuus ja kapitalistinen luokkayhteiskunta

Sana "suvaitsevaisuus" on viime vuosina esiintynyt sellaisissa kökköyhteyksissä, että tätä kirjoittajaa hirvittää napata se otsikkoonsa. Tarkennanpa siis, että tässä kirjoituksessa suvaitsevaisuus tarkoittaa suvaitsevaisuutta. Ei mitään sen kummempaa. Suvaitseminen on sitä, että sietää muutakin elämää kuin itseään ja omia peilikuviaan. Jos toinen ihminen on erilainen ja edustaa mahdollisesti jotakin sellaista elämänmuotoa, mitä itse emme edusta, meidän ihmisten on täysin mahdollista suvaita sitä. En ole liittymässä siihen paskakööriin, joka käyttää hömppäkäsitteitä kuten "suvakit" ja "suvaitsevaisto". En siis suvaitse sitä keskustelua erityisen hyvin.

Hyvä esimerkki positiivisesta suvaitsevaisuudesta on mielestäni ollut Tampereen Pispalan kaupunginosa. Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja tästä johtuen kysytty asuinalue, eli tonttimaa ja omakotineliöt eivät ole halpoja eikä niitä ole joka päivä tarjolla. On selvää, että Pispalassa asuu paljon porvaristoa, ja puoluekannatuksessa kärkeen sijoittuukin usein kokoomus. Toisaalta Pispala on myös vaihtoehtokulttuurien suosima alue. Siellä sijaitsevat Pispalan nykytaiteen keskukseksi itsensä määrittelevä Hirvitalo, omia viljelypalstoja Tahmelan rannassa ylläpitävä Kurpitsatalo, yhdistyspohjalta toimiva kirjasto anarkistisine kirjahyllyineen, Rajaportin sauna, vaihtoehtokeikkoja tarjoava Vastavirta-klubi ja niin edelleen. Alueella järjestetään myös paljon pieniä tapahtumia – eräänä esimerkkinä anarkistinen Musta Pispala. Vaihtoehtoväki ei tietenkään omista taloja Pispalassa, mutta moni heistä asuu alueella pienessä, varustetasoltaan usein alkeellisessa vuokra-asunnossa. Pispala on siis ideologiaa myöten luokittunut yhteisö, mutta sen osapuolet ovat suvainneet toisiaan osana kulttuurihistoriallisesti arvokasta kokonaisuutta.

Suvaitsevaisuus oli ennen kaikkea 1990-luvun mahtisana. Moni punavihreästi ajatteleva ihminen höpsähti tuolloin ajattelemaan, että suvaitseminen onkin todellinen ratkaisu sen sijaan, että suunniteltaisiin vallankumousta. On totta, että "kukin eläköön tavallaan ja hyväksyköön sen, kuinka toinen elää" -filosofiassa on puolensa ja pointtinsa. Hetken myös näytti siltä, että tämä filosofia voi hyvinkin periä maan. Ikävä kyllä jotkut liberaalit elävät yhä tuossa viime vuosikymmenellä kadonneessa hetkessä. Asian historiallinen puoli linkittyy tiiviisti Suomen poliittisiin voimasuhteisiin. Eduskuntavaaleissa 1995 perinteiset punaiset ja vihreät puolueet saivat laskutavasta riippuen 46–47 prosenttia suomalaisten äänistä. Vuonna 1999 niiden yhteenlaskettu kannatus oli pudonnut 42–43 prosenttiin, josta se aavistuksen verran nousi eduskuntavaaleissa 2003. Vuonna 2007 tapahtui ratkaisevampi pudotus: perinteisesti punaisia ja vihreitä ryhmiä kannatti enää alle 40 % äänestäjistä. Tästä voimme tehdä kaksi johtopäätöstä. 1) Punavihreän politiikan pehmentyminen ei tehnyt siitä äänestäjille houkuttelevampaa, vaan oikeisto pääsi mellastamaan täysissä voimissaan. 2) Sitä mukaa, kun oikeisto sai lisää kannatusta, se sai lisää itseluottamusta ja hyökkää nyt 2010-luvulla vasemmistolaista ja vihreää politiikkaa vastaan – täysissä voimissaan.

Toisen johtopäätöksen seuraukset näkyvät myös Pispalassa. Suvaitsevaisuus ei kanna loputtomiin. Paikalliset porvarillisesti ajattelevat asukkaat ovat yrittäneet savustaa vaihtoehtokulttuuria ulos Pispalasta. Etenkin Hirvitalon ympäristössä ja Tahmelan rannassa pyörivästä vaihtoehtoväestä on levitetty perättömiä juoruja. Hirvitalo, Kurpitsatalo ja Rajaportin sauna on haluttu myydä, ja kulttuuritapahtumia on lakkautettu (erityisesti Pispalan juhannuksen lakkautusperusteet ovat vähintäänkin kyseenalaiset). Toisaalta Tampereen kaupunki näyttää suosivan vaihtoehto-Pispalalle haitallista asuntopolitiikkaa tähdäten siihen, että vanhoissa puutaloissa sijaitsevat pienet vuokra-asunnot yhdistetään ja tuloksena saadaan tavanomaisia omakotitaloja. Tässä yhteydessä on syytä muistaa Friedrich Engelsin väite porvariluokasta purkamassa "työväestön ränsistyneet asuinpaikat ylistäen itseään maasta taivaaseen moisesta edistyksestä". Vaikkei Pispalassa tarkkaan ottaen olla purkamassa asuinpaikkoja, on aivan selvää, että Pispala pyritään porvarillistamaan. Sinne halutaan levittää yksipuolisesti porvarilliset asumismuodot, porvarillinen kulttuuri ja porvarilliset arvot. Porvariluokka harjoittaa luokkapolitiikkaa omista etunäkökohdistaan, ja tänä päivänä sen itseluottamus on valtava ja poliittiset edellytykset erittäin hyvät.

Yllä olevasta on mahdollista kehitellä laajempi johtopäätös. Se kuuluu näin: suvaitsevaisuus voi vain viivyttää ongelmien ratkaisua, ei ratkaista ongelmia. Elämme kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa. Proletaarit, proletaaritaiteilijat ja proletaarisivistyneistö (kaikkia näistä tavataan myös Pispalassa) voivat suvaita kapitalistiporvareita, jos jälkimmäisetkin suvaitsevat edellisiä, ja elää näiden kanssa rinnakkain. Pidemmän päälle vallanpitäjä alkaa kuitenkin aina vahvistaa ja puolustaa omaa valtaansa. Silloin porvariluokan vallankäytön kohteet eivät voi muuta kuin puolustautua tai paeta. Pispalan tapauksessa yksi puolustus voisi olla "roskaväen" tahallinen kerääminen alueelle hillumaan, minkä tarkoitus olisi heikentää kaupunginosan arvoa porvariston silmissä. Jos vaihtoehtokulttuurille ei anneta Pispalassa toiminnan mahdollisuuksia, se siirtyy johonkin muualle ja kaupunginosan entinen ainutlaatuisuus jää näivettymään. Kapitalistisen luokkayhteiskunnan ydinongelma ei ole suvaitsevaisuuden puute, vaan kapitalismi ja yhteiskuntaluokat. Nämä kaksi taas liittyvät aina toisiinsa. Ei ole kapitalismia ilman yhteiskuntaluokkia eikä oikeastaan edes yhteiskuntaluokkia ilman kapitalismia. Niin kauan kuin yhteiskunnan harjoittama politiikka pohjautuu porvariston luokkavaltaan, suvaitsevaisuutta ei voida vakiinnuttaa, sillä porvariluokka pyrkii aina pidemmän päälle levittämään omat arvonsa kaikkialle yhteiskuntaan. Siksi suvaitsevaisuus ei riitä ja vallankumous on välttämätön.

Nyt mennään asian ytimeen!

Kuten jokainen pikkuisenkaan asioita seurannut tietää, Japanin Fukushimassa on sattunut monivaiheinen ydinvoimalaonnettomuus. Asiantuntijat sijoittivat sen alun perin luokkaan 4 eli vähäisemmäksi kuin Harrisburgin onnettomuus USA:ssa vuonna 1979. Tapahtumien jatkuessa onnettomuus on kuitenkin korotettu luokkaan 6 eli Harrisburgin ja surullisen kuuluisan Tsernobylin (1986) väliin. Erään Säteilyturvakeskuksen asiantuntijan mukaan Fukushiman onnettomuudesta voi tulla "pahempi kuin Tsernobyl".

Onnettomuus on paljastanut käsittämättömiä rakenteita Suomen yhteiskunnallisesta keskustelusta. Yksi tyypillinen linjaus on "ei voi sattua Suomessa, täällä on turvallisemmat ydinvoimalat". Muistaako kukaan enää Mikko Saarelan sarkastista lauluntekstiä Suomi-ilmiö vuodelta 1980 – "Harrisburg on jossain toisella planeetalla, ei sellaista voi sattua koivun ja tähden alla"? On totta, että Suomessa ei tapahdu (tai oleteta tapahtuvan) sellaisia luonnonilmiöitä kuin maanjäristys ja tsunami, jotka Fukushimassa laittoivat tapahtumaketjun alulle. Kuitenkin Taloussanomien selvityksessä kerrotaan, että hirmumyrskyyn ja öljykatastrofiin merellä ei ole Olkiluodossa varustauduttu. On erittäin huolestuttavaa, että viikon emäsammakon "Suomessa on maailman turvallisimmat ydinvoimalat" päästi suustaan maamme pääministeri.

Oma lukunsa on se, että onnettomuus sattui Japanissa. Jotkut ovat epätoivon vimmalla pyrkineet suhtautumaan asiaan niin kuin se olisi tapahtunut jossain Burkina Fasossa, ilmiselvässä tekniikan kehitysmaassa. Miten sivistynyt ja asioita seuraava ihminen voikin unohtaa, että Japani on ollut jo vuosikymmeniä teknologian edelläkävijä koko maailmassa? Tämä asetelma saattaa uuteen valoon myös Tsernobylin 25 vuoden takaisen ydinvoimalaonnettomuuden. Yleinen totuus on Suomessa kuulunut, että Neuvostoliitossa oli kaikki ratkaisevasti pielessä – missään muualla ei moista katastrofia olisi voinut sattua. Mikäli kapitalisteja olisi uskominen, nyky-Japanin pitäisi päihittää kasari-NL lukemin 100–0. Ja kuitenkin tuhannet ihmiset pakenevat joka hetki onnettomuuden ulottuvuusalueelta. Toki Fukushimassa (ja yleisemminkin Japanin voimaloissa) on tunnustettu olevan puutteita, mutta Suomessako ei ole niitä? Vastahan me saimme lukea laiminlyönneistä ja tiedon pimityksestä Arevan Olkiluodon työmaalla.

Nenilleen ovat onneksi/epäonneksi (tarpeeton yliviivataan) saaneet ne pölvästit, jotka vielä maanantaina uhosivat, että Fukushiman tapaus nimenomaan osoittaa ydinvoiman turvallisuuden. Silloin uskallettiin vielä väittää, että kun systeemi kestää näin hyvin maanjäristyksen ja tsunamin, se kestää mitä hyvänsä. Tiistai ja keskiviikko ovat osoittaneet, että eipäs kestänytkään. Netissä on kyllä aktivoitunut kummallinen ryhmä, joka on julistautunut entistä vahvemmin ydinvoiman kannattajiksi Fukushiman onnettomuuden jälkeen. Onko kyse siitä, kun jotkut ovat pitäneet Suomea "ydinvoiman renessanssin" edelläkävijänä? On varmaan kamalan isänmaallista kannattaa ydinvoimaa, kun Saksassa ollaan jo heittämässä ydinpyyhettä kehään. No, nyt ainakin voi lakonisesti todeta "renessanssin" olevan ohi.

Ydinvoimaa ovat kannattaneet Suomessa ensisijaisesti porvaripuolueet – etunenässä tietysti kokoomus, mutta asiaan ovat kytkeytyneet myös keskusta, RKP, työväenpuoluetta leikkivä SDP ja muutospuoluetta leikkivät perussuomalaiset. Lisäksi on kuvaavaa, että kun Jyväskylässä pidettiin tsunamin ja maanjäristyksen uhreja sureva, ydinvoimaa vastustava mielenilmaus, vihreitä ei kuulemma näkynyt. Leijonaleirissä vitsit taitavat olla vähissä. Vielä surullisempaa on, että ydinvoimamyönteisten porvareiden rinnalla jaksaa pitää älämölöä jokunen Suomen Työväenpuolueeksi itseään kutsuvan ryhmittymän ehdokas. Voi yhtenäisen vasemmiston unelmaa. Onneksi voi aina luottaa siihen, että jos antaa huhtikuun eduskuntavaaleissa äänensä SKP:lle tai Vasemmistoliitolle, se ääni ei mene ydinvoiman kannattajalle. Kun päättäjät eivät ymmärrä vaihtaa kantaansa, on aika vaihtaa päättäjiä.

Huono demokratia lakkauttaa itsensä

Suomen poliittista järjestelmää on tavattu "pikkuvioista" huolimatta kehua. Täällä ei oletettavasti peukaloida äänestystuloksia niin kuin Valko-Venäjällä. Täällä ylipäänsä saa äänestää toisin kuin diktatuureissa. Täällä on useita puolueita, emmekä joudu valitsemaan kahdesta pohjimmiltaan samantyyppisestä kuten Yhdysvalloissa. Kaikki poliittisen systeemimme erinomaisuus on siis verrattuna johonkin toiseen. Tiedämme, että USA pitää itseään demokratian ylimpänä puolustajana maailmassa, vaikka kriittisen suomalaisen silmissä sikäläinen systeemi on demokratian irvikuva. Kaikki on suhteellista, vai onko?

Uskon, että myös USA alun pitäen pyrki olemaan aidosti demokraattinen. Niin Suomikin. Mutta Yhdysvallat on kansanvalta jättänyt aikoja sitten, ja nyt sama prosessi on tapahtumassa täällä meidän kotimaassamme. Eduskunnassa ei viihdytä, presidentiksi ei oikein löydy tarjokkaita ja amerikkalainen konsulttitoimisto kirjoittaa hallitusohjelman. EK, Etla, firmojen johtoportaat ynnä muut lobbarit vaikuttavat päätöksentekoon joko suoraan porvaripuolueiden ja -ministereiden tai välillisesti eduskunnan virkamiesten kautta. Näistä asioista minäkin olen jo aiemmin kirjoittanut.

Uusin tyrmäys on eduskunnan hanke muuttaa vaalisysteemiä entistä epädemokraattisemmaksi. Vaaleihin osallistuville puolueille aiotaan asettaa valtakunnallinen äänikynnys, jota ylittämättä ei puolue saa yhtään edustajaa läpi, vaikka suhteellinen äänimäärä oikeuttaisikin läpimenoon omassa vaalipiirissä. Lisäksi puolueiden väliset vaaliliitot aiotaan kieltää. Ja edelleen (eduskunnan määräämää) vaalitukea saavat ainoastaan eduskuntapuolueet.

Hankkeen päämäärä on selvä: uudet tulokkaat halutaan pitää eduskunnasta ulkona. Nykyisille eduskuntapuolueille tämä sopii, sillä niiden asema (ehkä kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta – kevään eduskuntavaalit näyttäkööt) on verraten vakaa. Vihreä liitto aiotaan kanonisoida eduskunnan ekopuolueeksi, perussuomalaiset protestipuolueeksi ja vasemmistoliitto tietysti vasemmistopuolueeksi. Jokaisessa näistä ryhmistä on sen verran omahyväisyyttä, että ne uskovat oikeasti täyttävänsä niiden haltuun osoitetut tontit. Todellisuudessa tietysti vihreät eivät uudessa kampanjassaan edes ilmaise luontoarvojaan, persujen protesti on pinnallista ja näennäistä, ja vasemmistoliittokin edustaa melko laimeaa vasemmistolaisuutta. Kahdeksan puolueen valtajärjestelmä on paljon moninaisempi kuin kahden, mutta silti pelinavaus samaan suuntaan.

Miksi uusia tulokkaita niin väheksytään tai kavahdetaan? Nyt tarvitaan kaikille tuttua korruption käsitettä. Vaalituki on tietysti selvä lahjus: "Kun meillä on tämä konsensus, autetaanpa siitä hyvästä kaikkia osallisia taloudellisesti." Konsensus on tietysti pelkkä illuusio, kuten demokratiakin. Poliittisen vallan yläpuolella on muita valtatyyppejä kuten taloudellinen ja hegemoninen valta. Pysyäksemme eduskuntapuolueissa: SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden ja perussuomalaisten yhteyteen perustuva, edes laimeasti porvarivallan kyseenalaistava yhteistyöjuntta ei ole nyky-Suomessa mahdollinen. Näennäisesti sen tekevät mahdottomaksi osapuolten keskinäiset (risti)riidat. Niistä hyötyvät yhteiskunnan varsinaiset vallanpitäjät, joita edustaa lähinnä kokoomus. He säätelevät ison rahan (joka ohjaa mm. valtamediaa) ja hegemonisen "uskottavuuden" avulla pienempien poliittisten ryhmien suhteita mieleisikseen. Nyt eduskunnassa on sellainen pakkaus, joka vallanpitäjien näkökulmasta toimii: moninaisuuden illuusio säilyy, mutta henkisen korruptoituneisuuden tähden kukaan ei oikeasti heitä kapuloita rattaisiin.

Asioita tutkailevalle on päivänselvää, että suurin uhka eduskuntapuolueille on Suomen kommunistinen puolue, joka on kunnallispolitiikassa osoittautunut kiusankappaleeksi. Pienempiä uhkia edustavat ajoittaiset ilmiöt, joihin myös ei voi luottaa – tulevissa vaaleissa piraattipuolue ja Muutos 2011. Mutta vain SKP:llä on tukenaan sen kokoluokan kannatus ja historiallinen jatkumo, että se ilmestyy aina vaaleihin niin kauan kuin tätä ei avoimesti kielletä. Jos kommunistit saisivat yhdenkin ehdokkaansa eduskuntaan, hän olisi täysin lahjomaton ja räikeästi muista erottuva eduskunnan jäsen. Hän puhuisi poliittisen järjestelmän mädännäisyydet näkyviksi ja osoittaisi muut kansanedustajat viime kädessä yhden ja saman palvelijoiksi. Tai mikä vielä pahempaa, hän voisi monissa tapauksissa saada tuekseen hyväntahtoisia edustajia esimerkiksi vasemmistoliitosta, vihreistä tai perussuomalaisista. Se olisi valekonsensukselle myrkkyä. Nyt aiotaan säätää laki, joka tekisi kommunistikansanedustajasta toistaiseksi mahdottoman ajatuksen. Sen tähden kommunisti onkin äänestettävä eduskuntaan nimenomaan näissä vaaleissa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Demokratian supistumisella ja supistamispyrkimyksillä on selvä yhteys muihin viimeaikaisiin poliittisiin päätöksiin. Ne edustavat suuren rahan ja todellisten vallanpitäjien (raha – hegemonia – porvariluokka) asiaa, eivät "kansan", jota eduskunta on edustavinaan. Viimeaikaiset pyrkimykset leikata julkista taloutta entisestään ja järjestää rikkaalle kansanosalle rahalla etuoikeuksia ajavat ihan samaa asiaa. Suomalaisen demokratian ainaisen kehumisen tehtävä on varmistaa selusta. Ihmisille tarjotaan yhteisistä asioista vieraannuttavaa hömppää lööppijulkkiksineen ja tositeeveineen, eikä asioihin perehtymistä pidetä arvossa. Tulevien eduskuntavaalien avainkysymykseksi tarjotaan maahanmuuttoa, mitä harhaa ylläpitää joukko yliaktiivisia nettikeskustelijoita. Tällainen "demokratia" ei enää yllä niihin asioihin, joilla oikeasti on suuri yhteiskunnallinen merkitys, sillä ihmiset vieraantuvat noista asioista ja luovuttavat usein mielellään päätösvallan "asiantuntijoille". On muistettava, että natsitkin äänestettiin 1930-luvun Saksassa valtaan demokratian puitteissa. Huono demokratia lakkauttaa aina itsensä, ja juuri niin on Suomessa nyt vähällä käydä.