Valtavirtatotuus vs foliohattujen totuus

Vuosina 2002–03 USA järjesteli presidenttinsä George W. Bushin johdolla hyökkäystä Saddam Husseinin hallitsemaan Irakiin. Valtavirtatotuus kuului, että Irakilla on joukkotuhoaseita, Husseinin hallinnolla on yhteys Al-Qaidaan ja USA haluaa sellaisen kamalan diktatuurin tilalle länsimaisen demokratian, josta pitäisi myös Irakin sorrettu kansa. Foliohattujen totuus sen sijaan kuului, että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita, Saddamilla ei ole mitään yhteyttä Al-Qaidaan, irakilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa omien vihollistensa demokratiaretoriikka ja sen taakse kätkeytyy jenkkien halu päästä hallinnoimaan öljykenttiä ja -putkia sekä tekemään muslimimaailmasta lännen markkina-aluetta. Kumpi oli oikeassa?

Vuosina 1999–2009 Nato laajeni Euroopassa voimakkaasti itään. Ensimmäisessä erässä jäseniksi otettiin Puola, Tsekki ja Unkari, toisessa (2004) muun muassa kaikki Baltian maat. Valtavirran mielestä kysymys oli ainoastaan entisen itäblokin uudesta myönteisestä yhteistyöstä länsivaltojen kanssa eikä laajentumista ollut suunnattu mitään maata vastaan. Sen sijaan USA:n ja muiden lännen johtavien maiden ykkösuhka oli noihin aikoihin islamistinen terrorismi. Foliohatut kuitenkin väittivät, että on syntymässä uusi kylmän sodan asetelma, jossa lännen vastapuolena olivat USA:n koko ajan uhkakuvinaan pitämät Iran ja Syyria sekä Valko-Venäjä, Kiina ja yhä enemmän myös Venäjä, jolla tuntui olevan kaikkien edellisten kanssa jonkinlaista liittolaispeliä. Foliohatut näkivät Naton uudesta ohjuspuolustusjärjestelmästä esitetyn valtavirtaretoriikan läpi pitäen sitä valmistautumisena sellaiseen suurkonfliktiin, jossa vastapuolena olisi Venäjä. Kukahan oli oikeassa?

Syksystä 2004 talveen 2005 Ukrainassa tapahtui "oranssi vallankumous". Valtavirtatotuuden mukaan ukrainalaisten enemmistö halusi torjua entisen presidentin Leonid Kutsman pääministerinä työskennelleen, Venäjän voimakkaasti tukeman Viktor Janukovytsin presidenttiyden. Vaalien toisella kierroksella tehtiin vilppiä, mihin kansa vastasi rajuin mielenosoituksin ja lopulta hallinto taipui uusimaan toisen kierroksen, jossa Janukovytsin vastapuoli, länsimielinen Viktor Justsenko nappasi arvokkaan voiton. Joku meistä voi myös muistaa, että Justsenkon tukiryhmä väitti Venäjän lähettäneen Kiovaan joukkoja kesken vallankumouksen ja Janukovytsin tukijat yrittivät viimeisenä epätoivoisena keinonaan myrkyttää Justsenkon ennen vaalien uusintakierrosta. Foliohatut ovat suhtautuneet koko kuvioon epäilevästi. He ovat kyseenalaistaneet väitteet vaalivilpistä ja koko vallankumouksen aitoudesta – kuten Serbiassa vuonna 2000, Georgiassa 2003 ja Kirgisiassa myöhemmin 2005, mullistus saattoi olla lännestä ohjattua ja perustua ovelasti luotuun vaikutelmaan enemmistön mielipiteestä eikä todelliseen mielipidejakaumaan. He olivat oikeassa: Ukrainan protesteja johtanut Pora!-liike oli osa kansainvälistä samanmielisten protestiliikkeiden verkostoa ja sen aktivisteja koulutti Serbian vallankumoukseen osallistunut Otpor!-liike, jota alun perinkin rahoitti ja koulutti USA. Ensin salaliittoteoriaksi leimattu väite Justsenkon myrkytyksestä false flag -iskuna Janukovytsia vastaan on myös saanut vahvistusta moneen kertaan. Varma fakta on joka tapauksessa, ettei Venäjä lähettänyt joukkoja Kiovaan syksyllä 2004.

Vuonna 2011 länsiliittoutuma hyökkäsi Muammar Gaddafin hallitsemaan Libyaan. Valtavirran mukaan Libyan kansa halusi laajan spontaanin "arabikevään" innoittamana kumota diktaattorinsa vallan, mutta tyrannin hallintokoneisto vastasi säälimättömällä, kansanmurhaa lähentelevällä vastaiskulla. YK tuomitsi tämän ja antoi lännen mahtimaille mandaatin rientää Libyan kansan avuksi. Putken päässä häämötti vapaa ja demokraattinen Libya. Foliohatut sen sijaan näkivät Libyan tilanteen sisällissotana, jossa länsi oli kaiken lisäksi masinoinut Gaddafin vastustajia ja koko arabikevättä jo ennestään. Odotettavissa ei ollut vapautta ja demokratiaa vaan enemmänkin sekasortoa ja väkivaltaa. Taustalla häämötti myös öljyputken pää; USA ja Länsi-Euroopan mahtimaat halusivat osansa Libyan öljystä. Jälleen on täysin päivänselvää, että valtavirran retoriikka oli lähinnä yritys perustella Libya-iskut tyhmälle kansalle ja foliohatut olivat oikeassa. Libya on ollut vuodesta 2011 lähtien enemmän tai vähemmän kaaostilassa.

Syyrian sisällissota alkoi myös arabikeväästä, ja asetelma muistuttaa sikälikin Libyaa, että Syyriaa on johtanut lännen vastustama hallitsija, Bashar al-Assad. Valtavirtatotuus kuului alusta lähtien, että Syyrian kapinalliset ovat vapauden ja demokratian asialla. Koska he näin ollen edustavat länsimaiden omia arvoja, heidän totuuttaan on uskottava ja länsimaiden tuettava heitä demokratiapyrkimyksissään. Foliohattujen näkemys oli jälleen toinen. He katsoivat kapinallisten valehtelevan omaksi edukseen kuten aina kaikkien osapuolten sodassa. Esimerkkitapauksena toimi väite kemiallisesta aseesta – sariinikaasusta – Assadin joukkojen käytössä. Vaihtoehtoväki sai sulan foliohattuunsa, kun YK:n tutkijat löysivät todistusaineistoa sariinista nimenomaan kapinallisten käyttämänä. Foliopäät höyrysivät myös koko ajan, kuinka Syyrian kapinallisten tukeminen on islamistiterroristien tukemista. Tämän tuen seurauksena syntyi lännen upouusi ykkösuhka ISIS, nykyään lyhyemmin IS ("Islamilainen valtio"), islamistinen terroristijuntta, joka pyrkii saamaan hallintaansa Irakin ja Syyrian sekä näiden lähialueet.

Ukrainan vuoden 2014 tilanne on jälleen jakanut mielipiteet, vaikkei sitä valtavirrasta juuri huomaa. Se tekee kaikkensa salatakseen totuudet, joita foliohatut ovat edustaneet alusta loppuun. Valtavirralle oli esimerkiksi kova paikka myöntää, että Maidanin mielenosoitusten sala-ampujat eivät olleetkaan Janukovytsin joukkoja vaan todennäköisemmin vastakkaisesta leiristä ja tämä tiedettiin laajalti lännessä. Ukrainassa alas ammutun malesialaisen Boeing-lentokoneen tapauksesta (MH17) on myös valtavirrassa oltu verraten hiljaa siitä lähtien, kun alkoi näyttää todennäköiseltä, etteivät konetta ampuneetkaan alas separatistit (tai jopa venäläiset) ohjuksineen vaan luultavasti Ukrainan ilmavoimat ilmasta käsin. (Jyrkin foliohattusuuntaus epäilee kiintoisasti, että Ukrainassa alas ammuttu kone olikin MH370 – maaliskuussa mystisesti kadonnut samanmerkkinen malesialaiskone – ja MH17 ei oikeasti edes noussut, mikä syystä tai toisesta pyritään salaamaan.) Niin ikään foliohattujen tyypillinen väittämä, että länsi osallistuu sotilaallisesti Kiovan joukkojen toimintaan (vastineeksi sille, että valtavirran mukaan Venäjä osallistuu sotilaallisesti separatistijoukkojen toimintaan) on ajan kuluessa saanut vahvistusta vahvistuksen perään. Läntisen valtavirran näkemys, että Venäjä on Itä-Ukrainassa ei-toivottu tunkeilija, on myös osoittautunut käsittämättömäksi siihen nähden, että YK:n mukaan yli 700 000 ukrainalaista on paennut taisteluja Venäjälle.

Suomessa valtavirta levittää näkemystä, että maassamme on "Venäjä-trolleja", tahallisia Venäjä-mielisiä sosiaalisen median disinformoijia, joille Venäjä siitä hyvästä maksaa ja joita on vieläpä koulutettu tehtävään erityisessä keskuksessa Pietarissa. Foliohattujen mukaan valtamedia itse trollaa tuollaista puppua levittäessään – ja he ovat oikeassa: edes suomalaiset putinistit eivät tiedä sellaisesta yhtään mitään ja levittävät valtavirrasta poikkeavia näkemyksiään aivan ilmaiseksi. Trolliksi on tietysti epäilty minuakin, vaikka olen vain foliohattu enkä mikään saakelin putinisti. Ja tietysti olen myös rutiköyhä työtön, joka joutuu olemaan mukana kaikenlaisissa työllistämistoimenpiteissä.

Mutta kyllä kotimaassa osataan myös ilman Venäjän suoraa tai käänteistä apua. Talvivaara esimerkiksi oli valtavirtatotuuden mukaan hyvä asia Kainuun työllisyydelle ja maineelle, sen harjoittama nikkelin louhinta hyvä asia Suomen taloudelle ja ympäristöasiat kunnossa, koska eletään 2010-lukua ekologisesti tiedostavassa sivistysvaltiossa. Kaikki foliohattujen väittämät ympäristöuhista, nikkelistä pelkkänä Troijan hevosena uraanille ja negatiivisesta vaikutuksesta Kainuun maineelle ovat ilmenneet myöhemmin tosiasioiksi. Samalla tavoin ydinvoima-asioista valtavirta on puhunut vain hyviä ja kauniita asioita, kun taas foliohatut ovat osoittaneet väittämät työllistämisvaikutuksesta (työntekijät rekrytoidaan halvalla ulkomailta!) ja hintatasosta (Olkiluoto 3:n budjetti on ylittänyt kaikki pahimmatkin skenaariot – eikä voimala edes ole vielä likimainkaan valmis!) valheelliseksi ydinvoimapropagandaksi. Täytyy myös muistuttaa, että kokoomuspuolueen uusi tylympi julkisuuskuva laurarätyineen, piakaumoineen, alexanderstubbeineen ja virkakähmintöineen vastaa täysin sitä käsitystä, mitä vasemmalle kallistuvat foliohatut ovat koko ajan valtavirran vastaisesti levittäneet.

Odotamme vielä sitä päivää, kun 2000-luvun salaliittoteorioiden salaliittoteoria eli väite, jonka mukaan USA:n johto järjesti 9/11-tragedian joko aktiivisesti ("tilasi" iskut auttamalla kouluttamaan terroristeja itsensä vastaiseen itsemurhaiskuun) tai passiivisesti (olisi kyennyt estämään iskut, muttei tehnyt sitä saadakseen syyn suureen terrorismin vastaiseen sotaan), osoittautuu todeksi. Sitä ennenkin on ilmiselvää, että päästäkseen jyvälle totuudesta ihmisen kannattaa kuunnella enemmän foliohattuja kuin valtavirtaa.

Virheellisen liittoutumisen kiihko

"Hmmm. Not what I wanted to hear." Näin kommentoi muuan Dusty-niminen herrasmies, kun Twitteriin oli linkitetty Chicago Tribunen uutinen YK:n tutkimusryhmän Syyria-lausunnosta. Sen mukaan maan kapinalliset olivat todistetusti käyttäneet kemiallista asetta – sariinikaasua, joka on hermomyrkky – kun taas Bashar al-Assadin hallituksen kemiallisten aseiden käytöstä ei löytynyt todisteen puolikastakaan. Kapinalliset ovat väittäneet asian olevan päinvastoin, ja länsimaiden valtamedia on toistellut ja levittänyt uskollisesti heidän näkemystään. Vain jotkin Verkkomedian kaltaiset vastarinnan kiisket ovat jaksaneet vikistä vastaan. Jo aiemmin oli ilmoitettu, että Syyrian kapinallisten johdossa on yhä enemmän islamistinen blokki. Samoin on lipsahtanut julki, että niin kutsuttu arabikevät heikensi monissa maissa naisten asemaa.

Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?

Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.

"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.

Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.

Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.

Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.

Ajatusleikki: Jos Israel olisi Syyria tai päinvastoin

Niin sanottu arabikevät synnytti protesteja lukuisissa islamilaisissa maissa: Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä, Jordaniassa, Jemenissä, Bahrainissa, Syyriassa ja Iranissa. Listastani puuttuu varmasti pari maata. Protesteja kuitenkin tapahtui myös eräässä saman maailmankolkan ei-islamilaisessa maassa. Enkä nyt tarkoita, että Kreikka on saman maailmankolkan maa, vaikka näin suuressa mittakaavassa onkin. Maailman ainoassa juutalaisvaltiossa Israelissa protestoitiin myös, joskin on vaikeaa sanoa, innoittiko israelilaisia mielenilmauksiin enemmän islamilaisen maailman kuin Etelä-Euroopan protestiaalto.

Kun Libyassa osoitettiin mieltä Muammar Gaddafia vastaan, länsi järjesti protestoijien tueksi mittavan Nato-johtoisen sotilasoperaation ja tuhosi Gaddafin hallintojärjestelmineen. Kun Syyriassa on osoitettu mieltä Bashar al-Assadin hallintoa vastaan, länsi on järjestänyt protestoijien tueksi mittavan mediaoperaation ja onnistunut ainakin näennäisesti ja mekaanisesti yhdistämään maan hajanaisen opposition. Kun Israelissa osoitettiin mieltä maan nykytilannetta ja -hallintoa vastaan, länsimedia ei halunnut puhua eikä kirjoittaa aiheesta sanaakaan. Tämän voi tietysti ymmärtää niinkin, että Israelin protestit olivat "arabikevään" rinnalla varsin pieniä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että myös Libyan ja Syyrian (kuten kolmannenkin maailmanpoliittisesti ongelmallisen arabimaan eli Iranin) protestit olivat alun perin pienehköjä verrattuna mm. Tunisian ja Egyptin tilanteeseen.

Jos Israel olisi Syyria, tähän asti olisi saattanut tapahtua seuraavaa: USA, Nato ja EU olisivat syyttäneet Benjamin Netanjahua ja Likud-puoluetta diktatorisesta hallinnosta vedoten opposition protestien olemassaoloon. Mielenosoittajat olisi kaapattu median lempilapsiksi kaikkialla länsimaissa, mielipiteitä Israelin nykytilasta olisi kysytty ainoastaan heiltä ja heidän mielipiteensä esitetty totuuksina, ja hajanainen oppositio olisi yhdistetty puoliväkisin ulkoapäin. Ihmisoikeusliikkeet kautta maailman olisivat pauhanneet Israelia vastaan ja ignoranneet protestit Israelista leimallisesti poikkeavissa naapurimaissa, esimerkiksi Syyriassa. Jos olisi käynyt oikein hyvin, Netanjahu olisi saanut lähtöpassit pääministerin paikalta ja tuomittu länsimaisessa tuomioistuimessa rikoksista ihmisyyttä vastaan. Länsi olisi ojentanut Israelin vallan tarjottimella protestiliikkeelle, ja Likud-puolue olisi hajotettu. Likudin nykyisen politiikan tuntien uusi tilanne tietäisi paljon parempia oloja ja tulevaisuudenennusteita Israelin opposition lisäksi myös palestiinalaisille.

Jos Syyria puolestaan olisi Israel, mitä olisi tapahtunut? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Kukaan meistä ei edes tietäisi, että Syyriassakin on protestoitu, lukuun ottamatta ehkä tuhatta asioita useammalta kannalta seuraavaa kriittistä aktivistia.

Varmuuden vuoksi ilmoitan loppukappaleessa, etten ole antisemitisti enkä vastusta edes Israelin valtion olemassaoloa. "Luvatun maan" ideassa on romantiikkaa, joka vetoaa myös minuun. Uskon vain, että rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista myös Palestiinassa. Niin valitettavaa kuin se onkin, nykyään olemme siitä paljon kauempana kuin 1990-luvun alkupuolella, sillä Likudin pitkä hallintokausi vaatii vastineekseen pitkän uudelleenkasvatuksen. (R.I.P. Jitzhak Rabin.)