Rasismin ja homofobian erityisyydestä

9. syyskuuta 2018 oli Ruotsissa valtiopäivävaalit. Vaalivoittajia olivat muun muassa uuskonservatiivista oikeistoa edustava Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit) ja vasemmistopuolue Vänsterpartiet. Läsnäolleiden mukaan jälkimmäisen vaalivalvojaisissa oli joku huutanut "vad ska vi göra?", mihin joukko oli äänekkäästi vastannut "krossa rasismen!". Jokin tässä asetelmassa nyt mättää.

Itselleni rasismin vastustaminen on täysin itsestään selvää. On häkellyttävän typerää, että ihmistä syrjitään ja kohdellaan kaltoin ihonvärin, etnisen taustan tai vaikka kulttuurisen taustan perusteella. Samassa hengessä vastustan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sortoa. Ihmisten on syytä (ja korkea aika) tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. Edelleen samassa hengessä vastustan vammaisten syrjintää, ikäsyrjintää sekä kaikkea muutakin syrjintää, vihapuhetta, väkivallasta puhumattakaan. Olipa syynä helposti (esim. ylipaino) tai moniselitteisemmin (esim. "epäcoolius") määriteltävä ulkoinen ominaisuus, sisäinen ominaisuus (kaikki mahdollinen murteesta ja puhetavasta autismikirjon ilmiöihin ja mielenterveysongelmiin) tai mikä hyvänsä – mikään muu kuin ns. kusipäisyys ei kelpaa sorron tai syrjinnän perusteeksi.

Rasismin ja homofobian olisi minusta pitänyt olla aina samalla viivalla kaiken muun sorron kanssa. Itselleni tämäkin on itsestään selvää. Enintään voi silloin tällöin tölväistä, että rasismi on ihan erityisen tyhmää sortoa. 2010-luvun keskustelussa rasismi kuitenkin esiintyy kaikin puolin ihan erityisenä sortona ja syrjintänä. Usein sama asema on homofobialla, seksismillä silloin kun on kyse naisten sorrosta (totuuden nimessä: useimmiten on), silloin tällöin myös transfobialla, joka liittyy valtaväestölle vielä toistaiseksi aika vieraaseen ilmiöön. Erityistämisessä on unohdettu painottaa, että kaikki muukin sorto tai syrjintä on yhtä pahaa. Kenties porukoissa pyörii myös joitakin väärinymmärtäjiä, joiden mielestä muu sorto tai syrjintä ei ole yhtä pahaa. Ja viimeistään siinä kohdassa mennään pahasti metsään.

Kuuluu suhteellisen alkeelliseen inhimillisen ajattelun ymmärrykseen käsittää, että jos yksi ilmiön alalaji nostetaan muita tärkeämmäksi tai erityisemmäksi, muut alalajit ymmärretään vähemmän tärkeiksi, vähäpätöisemmiksi. Rasismin, homofobian ym. kohdalla tätä lienee tapahtunut molemmista suunnista. Kun on havaittu, että yksien sorron muotojen vastustajat pitävät niitä ensiarvoisina ja muita muotoja toisarvoisina, on muiden sorron muotojen kohteena olevilla ihmisillä herännyt vastareaktio. Tämä on minusta täysin inhimillistä, vaikkakin valitettavaa. Ihmisen, joka ei ole maahanmuuttajataustainen, seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä eikä edes nainen, mutta joka kuitenkin kokee asemansa joka ikinen päivä sorretuksi tässä yhteiskunnassa, on vähän turhan helppoa alkaa tässä tilanteessa ajatella, ettei häneen kohdistetusta sorrosta olla enää edes kiinnostuneita.

Edelleen on inhimillistä, ettei sorrettu ihminen samastu sellaisiin ihmisiin, jotka vastustavat vain jotain muunlaista sortoa kuin mitä hän itse päivittäin kokee. Vielä vähemmän hän samastuu ihmisiin, jotka puhuvat hänen syntymäominaisuuksistaan, joille hän ei voi mitään eikä haluakaan, "etuoikeuksina". Tässä asetelmassa on myös ymmärrettävää – vaikkei kovin hyväksyttävää – ettei häntä huvita samastua niihinkään ihmisiin, jotka kokevat em. ensiarvoisina pidettyjen muotojen mukaista sortoa, vaan hän pitää heitä erityiskohdeltuina, "lellittyinä" tai "hyysättyinä".

Tähän lisätään vielä 1) uuskonservatiivisen oikeiston houkuttelut, jotka pukevat yllä kuvatun asetelman kärjistettyyn ja vääristelevään asuun "vihervasemmistoineen", "kulttuurimarxismeineen" ja "homosaatioineen", 2) liberaalin uusvasemmiston hylkimiset, joissa "etuoikeutetut" (= toissijaiseksi koetulla tavalla sorretut) omaa sortoaan valittavat leimataan rasisteiksi, homofoobikoiksi, natseiksi – ja ennen kaikkea vastapuoleksi, viholliseksi, itse sortajiksi. Edelleen on ymmärrettävää, kuinka itsensä väärällä lailla sorretuksi tunteva ihminen päätyy vuorostaan pitämään liberaaleja uusvasemmistolaisia sortajina: ylimielistä keskiluokkaa, joka tylyttää omiakin toisinajattelijoitaan sosiaalisessa mediassa (mm. salaliittoteoreetikoiksi leimaamalla) ja joka nauroi Per Looks -sivuston otoksille, jotka toisin ajatteleva näkee kuvina sorretusta ja syrjäytetystä asemasta. Tässä tuli jo sana "luokka". Rasismille, homofobialle ym. erityisaseman antava diskurssi ei malta ymmärtää, että kapitalistisessa yhteiskunnassa yhteiskuntaluokka määrittää jo sinänsä, onko ihminen sorrettu vai ei. Omistavaan luokkaan kuuluminen on ensisijainen etuoikeus, mihin nähden valkoisuus, mieheys ja heteroseksuaalisuus ovat yleisesti ottaen vähäpätöisempiä (yksittäisissä tilanteissa saattaa toki olla toisin). Vanhakantaisesti ajatteleva vasemmistolainen ymmärtää tämän kaiken. Sellaista ajattelua tarvitaan, paitsi kaikin puolin muutenkin, myös sorrettujen välisen – jatkuvasti niitä varsinaisia sortajia hyödyttävän – vastakkainasettelun purkamiseksi.

Kuinka oikeiston provoihin täytyy suhtautua – ja kuinka missään tapauksessa ei

2010-luvun poliittiseen kulttuuriin kuuluu, että oikeisto heittää provokatiivisia lausuntoja, joihin vasemmisto tarttuu ja lässyttää asiasta kyllästymiseen asti. Jos provosoija on konservatiivista oikeistoa, vasemmiston rinnalla lausuntoon tarrautuvat liberaalit (siis käytännössä vihreät), ja hehän vasta lässyttävätkin. Jos provokaattori on kokoomuslainen, vasemmiston rinnalla lässyttää joukko anarkisteja. (Kyllä, anarkisteiksi itseään kutsuva kansanryhmä osaa myös lässytyksen jalon taidon.)

Oikeisto hakee provoillaan nimenomaan tätä reaktiota, sillä lässytys tekee aina lässyttäjänsä naurunalaiseksi. Vasemmiston ei varsinkaan pitäisi tähän sortua, sillä vasemmiston perinteinen kannattajaryhmä on kannattanut sitä pitkälti juuri sen takia, että vasemmisto ei ole lässyttänyt. Sen sijaan vasemmisto on vanhastaan tavannut puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä ja laittanut herroille hanttiin. Nykykeskustelusta voi tulla se vaikutelma, että vasemmisto, vihreät ja anarkoporukka eivät edes tunnista nykymaailman herroja tai herruus on heille täysin sivuseikka. Sen sijaan käydään ponnetonta kylmää ideologiasotaa väärinajattelijoita vastaan.

Kuinka oikeiston provoihin sitten täytyisi suhtautua? Tässä muutama suositus:

1) Vaietaan ja ignorataan. Ihan oikeasti, vanha kunnon "älä ruoki trollia" -sääntö pätee myös näissä tapauksissa. Oikeiston provokulttuuri kuihtuu kuoliaaksi, jos siihen suhtaudutaan tyyliin "jaa, taas oikeisto provoaa, se siitä". Mitä enemmän provoja vastaan lässytetään, sitä enemmän itse provot saavat näkyvyyttä. Jos se on lässyttäjien tarkoitus, niin eivät voisi olla enempää hakoteillä. Eivät ihmiset etsi kohteita vastustukselle, vaan samastumiselle. Ja kuten sanottua, lässyttäjiin ei yleensä huvita samastua.

2) Vastataan toimivalla vastaprovolla. Jos puolustusministeri Jussi Niinistö provoaa armeijasta ja kasvissyönnistä, hänelle voi kommentoida, ettei lihansyönnin kielteisistä terveysvaikutuksista tarvitsekaan välittää – Jussin armeijahan päätyy kuitenkin eturivin lihamuuriksi Naton rintamalle. On ihan jees antaa oikeistolle vaikutelma, että täältä pesee. Pesemiseksi ei lasketa tosikkomaista lässytystä siitä, kuinka kasvissyönti on hyväksi ympäristölle, huippu-urheilijoissa on kasvissyöjiä tai kasvisruuat ovat muutakin kuin kukkakaalipirtelöä.

3) Kiinnitetään huomiota ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, joita ilmanaikuisilla provoilla yleensä peitellään. Usein, kun jokin provo saa päähuomion keskustelussa, eduskunta päättää lisäleikkauksista tai älyttömistä lisähankinnoista.

4) Luodaan riittävästi omia keskustelualoitteita, joissa riittää käsiteltävää meille itsellemme ja toisillekin. Koko 2010-luku on kulunut niin, että oikeisto on määrittänyt, mistä keskustellaan, ja vasemmisto on lähtenyt mukaan siihen keskusteluun. Itse kirjoitin oman diskurssin luomisen tärkeydestä jo talvella 2013. Sitä on välillä yritetty, mutta keskustelualoitteet ovat olleet liian ponnettomia, "asiallisia", jopa "poliittisesti korrekteja". Oikeasti vasemmiston ei pitäisi joutua yrittämään mitään, vaan oma-aloitteisen keskustelun pitäisi pulputa luonnollisesti. Oman kokemukseni perusteella tätä kyllä tapahtuu ihmisillä, jotka nykyvasemmisto on ajanut omaan marginaaliinsa. Sen sijaan nykyvasemmiston ytimeen kuuluu jatkuvasti paljon ihmisiä, joita ei pitäisi kuulua edes sen marginaaliin: viherliberaaleja ja anarkisteja.

Jätetään siis provo-oikeisto huutelemaan itsekseen. Lopetetaan niiden kuunteleminen, jotka eivät äänestä vasemmistoa vaan yrittävät hyväksikäyttää meitä omiin tarkoituksiinsa – oikeistolaiset tehdäkseen meistä epäsamastuttavia tai naurunalaisia, viherliberaalit ja anarkistit hapertaakseen vasemmiston rajaa näihin ryhmiin (kummatkin omaansa) ja voidakseen näin ollen helpommin käännyttää lisää porukkaa omille kannoilleen. Luodaan omaa keskustelua, omaa diskurssia, omia aloitteita ja sopivasti myös omia provoja. Näin siirrytään uuteen 2020-luvun poliittiseen kulttuuriin, jossa vasemmisto määrää, mistä keskustellaan.