Demokratian rääppiäiset

Kansalaisaloite on loistava idea. Aikana, jona äärimmäisen harvalla on "oma" kansanedustaja eduskunnassa, se tuo päätäntävallan pykälää lähemmäksi meitä edustuksettomia kansalaisia – ainakin periaatteessa. Moni kansalaisaloite on noussut eduskuntaan, ja yksi on hyväksytty eduskunnassa. Meille ihmisille tulee se miellyttävä tunne, että meillä on entistä enemmän välineitä saada äänemme virallisesti kuuluviin. On eduskunta-, presidentin-, kunnallis- ja eurovaalit sekä vuodesta 2012 tosiaan mahdollisuus valtakunnallisiin kansalaisaloitteisiin. Demokratia toimii?

Mietitäänpä hetkinen. Noin neljässä ja puolessa vuodessa suomalaiset ovat tehneet yhteensä 545 kansalaisaloitetta. Yrityksen puutteesta meitä ei siis voi syyttää. Aloitteista vain 13 eli 2,4 % on kerännyt vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta. Nämä 13 ovat edenneet eduskuntakäsittelyyn, mutta vain yksi (tasa-arvoinen avioliittolaki) on mennyt eduskunnassa läpi. Näin ollen eduskuntaan lähetetyistä aloitteista vain 7,7 % on hyväksytty; kaikista 545 kansalaisaloitteista tämä yksi on prosenttiosuutena alle 0,2 %! Tosin tässä vaiheessa useampi aloite – mm. äitiyslaki – on vielä käsittelemättä. Eduskuntaa onkin jopa syytelty tahallisesta hitaudesta kansalaisaloitteiden käsittelyssä.

Tätä havaintoa en ole tehnyt mielikseni, mutta näyttää siltä kuin kansalaisaloite vaikutuskeinona yritettäisiin tahallaan vesittää. Hetkittäin suorastaan epäilyttää, että tähän on alun perinkin pyritty tai uskottu. Kansanedustajien ja eduskuntainstituution penseys aloitteita kohtaan on vain yksi puoli asiasta. Toinen puoli on itse aloitteiden piirissä tapahtunut hölmöily ja sitä lähes luonnollisesti seurannut (valta)mediakeskustelu. Kansalaisaloitteita on tehty älyttömistä ja typeristä aiheista, kirjoitettu huonosti ja laadittu ilman minkäänlaista lakien ja oikeushistorian tajua. Useimmilla näistä aloitteista on vain satoja tai parituhatta kannatusilmoitusta, mutta ne kaikki joutuu ainakin otsikkotasolla kahlaamaan läpi etsiäkseen oikeasti hyviä ja tarvittavia aloitteita. Toisaalta jotkut typeryydet tai älyttömyydet ovat saaneet kannatusta ja huomiota, mikä on vielä pahempi asia uskottavuudelle. Esitän tässä kolme esimerkkiä:

1) Marraskuussa 2015 eduskuntaan lähetettiin kansalaisaloite rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta. Se oli saanut alkunsa 2010-luvun alussa kulovalkean tavoin netissä levinneistä rasistisista väittämistä, joiden mukaan turvapaikanhakijat ja muut maahanmuuttajat syyllistyivät usein raiskauksiin ja muihin rikoksiin. Ilmapiiriä yllytti populistisen oikeiston, rasistien ja uusnatsien piireissä yleinen huuhaakuvitelma, että Suomen valtio hyysää mamuja. Kun aloite sai kokoon tarvittavat kannatusilmoitukset, se sai kuitenkin myös naurut. Kansalaisaloite nimittäin vaati Suomeen lakia, jollainen täällä on jo olemassa.

2) Kun tasa-arvoinen avioliittolaki oli hyväksytty eduskunnassa, sen vastustajat laativat Aito avioliitto -kansalaisaloitteen, jonka sisältö oli käytännössä yhtä kuin tasa-arvoisen avioliittolain kumoaminen. Myös Aito avioliitto -aloite sai harvinaisen paljon kannatusilmoituksia, joskin yli 60 000 vähemmän kuin kumoamansa aloite. Tällainen eteen-taakse-pelleily voi saada ihan naurettavat mittasuhteet. Brexitin innoittamana voidaan kuvitella vaikkapa jäsenyyttä EU:sta tai eurosta: jos valtio, jossa on kansalaisaloitejärjestelmä, hyväksyy eron unionista tai rahaliitosta, voi parlamenttiin putkahtaa nykyisessä liittoutumistilassa pysymistä kannattava aloite ennen kuin eropäätös on pantu täytäntöön. Kyllä riittäisi euroherroilla hampaissa kiristelemistä ja/tai naurussa pitelemistä. Totta kai Suomeen voisi laatia lain, jonka mukaan yhdelle kansalaisaloitteelle vastakkainen aloite voidaan hyväksyä vain, jos jälkimmäisellä on enemmän kannatusilmoituksia kuin ensimmäisellä. Mutta tämä vain korostaisi sitä juopaa, mikä kansalaisten aloitteilla on ilmiselvästi yhä eduskunnassa tehtyihin aloitteisiin.

3) Euroaiheesta saamme hyvän aasinsillan europarlamentaarikko Paavo Väyrysen laatimaan kansalaisaloitteeseen, jonka mukaan Suomessa olisi järjestettävä kansanäänestys maamme jäsenyydestä euroalueessa. Huomiota sai ymmärrettävästi se seikka, että pääministeripuolueen eurokansanedustaja, entinen moninkertainen ministeri ja moninkertainen presidenttiehdokas pyrkii vaikuttamaan käytössään olevien suorien välineiden sijaan "kansalaisena". Kaiken älyttömäksi huipuksi aloitteen saavutettua tarvittavat kannatusilmoitukset Väyrynen ilmoitti, ettei hän itse enää kannata omaa aloitettaan! Sinänsä kansalaisaloitteessa on kysymys tärkeästä asiasta, mutta tällainen pelleily syö uskottavuutta ja vesittää koko homman pahanpäiväisesti.

Voi olla mielikuvituksellista ajatella, että vallanpitäjät syöttävät kansalaisaloitejärjestelmään tahallaan uskottavuutta syöviä meemejä. Mahdollista se kuitenkin on – joskin, myönnettäköön, epätodennäköistä. Paljon varmempaa on, että kansalaisaloitejärjestelmä ei toimi samasta syystä kuin yleensäkin demokratia. Syynä on ihmisten tietämättömyys, sivistymättömyys ja tyhmyys. Tämä voi myös olla – hiukan todennäköisemminkin – tahallisesti aiheutettua. Tällä hetkellä hallitus romuttaa koulutusta vimmaisin leikkauksin, massaviihdeinstituutioksi ajetun Ylen ainoaa yleissivistävää televisiokanavaa ollaan lakkauttamassa, kaupallinen media on siinä tilassa kuin on, vapaa sivistystyö on vesitetty jo aikoja sitten pelkäksi self help -henkiseksi näpräilyksi ja niin edelleen. Kaikki tämä istuu samaan kokonaisuuteen vähän turhan hyvin. Kansalaisaloitteet toimisivat hyvin, jos ihmiset ymmärtäisivät kuvittelun sijaan ottaa selvää ja asioiden kannattaminen tai vastustaminen seisoisi tukevalla perustalla; äänestäminen toimisi hyvin, jos ihmiset selvittäisivät ja ymmärtäisivät, keitä heidän itsensä ja ympäristönsä parasta ajatellen kannattaisi äänestää. Nykysysteemi vieraannuttaa ihmisiä edellä mainituista ihanteista niin kuin pystyy.

Tämä on ominaista 2000-luvun demokratian rappeutumiselle: kansalaisilta ei näennäisesti oteta pois yhtään lakisääteistä valtaoikeutta, vaan niitä saatetaan jopa lisätä – samalla, kun todellinen valta liukuu yhä kauemmas kansalaisten ulottuvilta. Tätä eivät useimmat ihan fiksutkaan (liberaalit) ihmiset osaa nähdä tai suostu näkemään. Olin häviävän pientä vähemmistöä yhdistäessäni kauden 2007–11 lukuisat eduskuntapaikasta luopumiset koko parlamentaarisen järjestelmän asteittaiseen vallanmenetykseen, josta kieli hallitusohjelmaluonnoksen tilaaminen amerikkalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta. (On mielenkiintoista, että Ylen alkuperäinen uutinen tästä tilauksesta on poistettu; nettihaku löytää sen vielä tätä kirjoittaessani.) Yhä useampi yhteiskuntakriitikko on myös kääntynyt entistä kielteisemmäksi koko poliittista järjestelmää kohtaan, mikä valitettavasti pönkittää nykyisten todellisten vallanpitäjien asemaa entisestään. On kuin meitä ohjailtaisiin kohti tilaa, jossa demokratian jämäversiokin voidaan hylätä turvallisesti, ilman kansannousuja tai edes tusinaluokkaa uskottavampia mielenosoituksia – joiden olemassaolosta valtamedian on aina vain helpompi olla piittamatta – ja valta siirtää virallisestikin niille tahoille, jotka siitä ovat jo käytännössä kahmaisseet leijonanosan: sikarikkaille kansainvälisen suurbisneksen pampuille, jotka vain hyvää hyvyyttään antavat köyhien ja muiden luusereiden elää.

Ellemme herää ajoissa, joudumme tulevaisuudessa taistelemaan demokratian puolesta tilassa joka vallitsi, ei ennen 1960- tai edes 1900-lukua, vaan ennen 1500-lukua.

Yksikään demokraattinen muutosliike, jonka ohjelma ei painota riittävästi ihmisten opettamista, sivistämistä ja tietoisuuden herättämistä, ei tule aikaansaamaan tarvittavaa muutosta parempaan.

Tyhmälistö

Tyhmälistön käsitettä ei liene koskaan kunnolla määritelty. Voisin tässä esittää hedelmällisen määritelmän. Tyhmälistön käsitteen ei tarvitse viitata älylliseen vajavuuteen, vaan pikemminkin potentiaalisten älynlahjojen käyttämättömyyteen. Luultavasti tyhmälistö on ollut aina olemassa, mutta kansansivistystyö on vähentänyt sen osuutta ja merkitystä. Viime aikoina kehityssuunta on kuitenkin ollut päinvastainen, sillä joukkoviestintä, yleiskäsitettä käyttäen media, on kaapannut sen omien tarkoitusperiensä – käytännössä taustavoimiensa tarkoitusperien – edistämisvälineeksi. Tyhmälistöstä on näin ollen tullut vallanpitäjille elintärkeä kansanryhmä. Ilman tyhmälistöä mediahuijaukset ja muut kansanhuijaukset eivät menisi läpi mihinkään väestöryhmään, ja sosiaalisen median (erityisesti Facebookin) avulla tyhmälistö kollektivisoi ja normalisoi heille syötetyt mielipiteet, luo rintaman niiden puolustamiseen, joskus jopa mobilisoituu kriittisten mielipiteiden aktiiviseen vastustamiseen.

Media oli alun perin sivistyneistön hanke. 1800-luvun sanoma- ja aikakauslehtien perustamisen taustalla oli usein vilpitön pyrkimys tuoda kansalle tiedon valoa pimeyteen. Aatteellisesti se kytkeytyy 1700-luvun valistukseen. Vallanpitäjiä olisi kenties tuolloin hyödyttänyt enemmän kansan pitäminen pimeydessä. Silti ei kestänyt kauaakaan, kun media-apajille soutivat myös markkinavoimat sekä poliittiset propagandistit. Jo ennen kuin radiolähetykset alkoivat Suomessa 1920-luvulla, maassamme vaikutti iso liuta sekä poliittisiin kantoihin sitoutuneita että kaupallisia, voiton tekemiseen suuntautuneita lehtiä.

Vaikka median asema kansansivistystyössä hämärtyi, itse kansansivistystyö jatkui monimuotoisena pitkälle viime vuosisadan jälkipuolelle. Jopa poliittisten puolueiden kuten SDP:n, Maalaisliitto-Keskustapuolueen ja SKP-SKDL:n harjoittaman sivistystyön voi perustellusti nähdä jakaneen joitakin yhteisiä arvoja. Uskottiin tiedon lisäämisen hyödyllisyyteen. Vasta 1980-luvun jälkeen kansansivistystyö jäi heitteille ja koko sivistys koulutuksen sekä iki-ihanan median armoille. Samaan historialliseen käänteeseen sijoittuvat myös poliittisen – erityisesti vasemmistolaisen – lehdistön kuihtuminen sekä television ja radion sivistystehtävän jääminen kaupallisuuden vyöryn alle. Suomalainen koulutus on moneen kertaan todettu korkeatasoiseksi, mutta potentiaalista tyhmälistöä siitä koskee lähinnä peruskoulu (sitä ennen kansakoulu ja kansalaiskoulu tai keskikoulu), jonka oppisisältöjen on todettu (Louis Althusserin ”ideologisen valtiokoneiston” idean mukaisesti) siirtyneen kohti elinkeinoelämän pyyteitä muun julkisen yhteiskunnan vanavedessä.

2010-luvun nettikeskusteluja seuratessa ajatus kansansivistyksestä tuntuu absurdilta. Enemmän löytyy yhtymäkohtia kaikenlaista kansansivistystyötä edeltävään aikakauteen. Esimerkiksi historiantutkija Pentti Renvall on kuvannut 1500-luvun yhteiskuntaelämää sanoilla, jotka saavat sivistyneen nykyihmisen huolestuneena hätkähtämään. Renvallin mukaan, sosiologi Antti Eskolan (Yhteisiä asioita, 1972) muotoilemana, ”rikoksiin ja rikoksen tekijään suhtauduttiin tunneperäisesti ja käräjille mentiin joukolla. Jos syytetyllä oli huono maine, sitä pidettiin vahvasti raskauttavana seikkana, ja jo pelkkä erilaisuus oli huono merkki”. Samoin sosiologi Émile Durkheimin (1893) kuvaus kehittymättömän työnjaon vaiheesta yhteiskunnissa kertoi, jälleen Eskolan sanoin, kuinka ”sitä, joka toimii vastoin vallitsevaa, vahvasti tunneperäistä kollektiivista tajuntaa, rangaistaan ankarasti”.

Vertailtaessa 1500-luvun Suomea tai kehittymättömän työnjaon yhteiskuntaa nykypäivään täytyy huomata, ettei kuvaus päde koko yhteiskuntaan tai edes ihmisten enemmistöön, vaan nimenomaan tyhmälistöön, joka pitää tietoa karttavaa ja tunneperäistä sosiaalista joukkolynkkausta tai julkista ajojahtia valideina keinoina. Tyhmälistön yhteiskunnallinen ymmärrys on niin alkeellinen, että vastine sille löytyy noin puolen vuosituhannen takaa – ajalta ennen mediaa, oppivelvollisuutta ja jopa valistusaatetta. Lisäksi tämäkin on kyseenalainen rinnastus. Vanhassa yhteiskunnassa ei ollut tietoa saatavilla eikä syytä epäillä, että ihmisten enemmistö luottaa asioiden selvittelyssä enemmän järkiperäisyyteen. Tämän legitiimin järkiperäisyyden pohjalta toimii periaatteessa koko nykyaikainen yhteiskunta, mutta tyhmälistö ei piittaa siitä tai edes tiedä sitä.

Tyhmälistö ei kuitenkaan ole pelkkää MV-”lehden” itsetarkoituksellisten huijausten yleisöä, joka mieltää kaikki muslimimaahanmuuttajat raiskaajiksi, hyväksyy ehdotukset näiden puolustajien raiskaamiseksi ja – logiikan lopullisena riemuvoittona – on valmis viemään kaikki raiskaajat ns. saunan taakse. Tyhmälistö kattaa myös ”tavallisen” median tahallisen ja tahattoman disinformaation kohteet, joihin esimerkiksi julkisen talouden leikkausvaatimukset menevät täydestä. Jos älynlahjoja ei käytetä eikä ajatella itse, väittämät Suomen talouden huonosta tilasta ja ylikalliista sosiaaliturvasta eivät kohtaa ansaitsemaansa kritiikkiä. Päinvastoin: kun vasemmisto esittää tuota kritiikkiä, tyhmälistö älähtää vasemmistolle, koska – aiempaan viitaten – 1) tyhmälistö ei tiedä eikä piittaa, ettei sen alkeellinen yhteiskunnallinen ymmärrys kata koko yhteiskuntaa tai edes sen enemmistöä, 2) pelkkä erilaisuus on huono merkki. Tällä tavoin tyhmälistö tuomitsee vasemmiston mediakritiikin sen sijaan, että disinformaation levittäjien tarvitsisi tehdä sitä itse ja alentua kansan tasolle, ja tällä tavoin tyhmälistö on disinformaation levittäjille elintärkeä kansanryhmä.

Olen yllä esittänyt perusmallin, joka kuvailee, miksi Suomeen on luotu entistä laajempi tyhmälistö ja kuinka yhteiskunnalliset vallanpitäjät hyväksikäyttävät sitä varsin itsetarkoituksellisesti. Kuinka tyhmälistöön sitten päädytään ja tyhmälistöä ylläpidetään muutoin kuin tyhmälistökulttuurin sisäänpäinlämpiävyyden kautta? Pelkkä kansansivistystyön hiipuminen sekä koulutuksen puute ja sen laadun yksipuolistuminen eivät riitä. Ihmistä ei voi perustellusti väittää luonnostaan tyhmäksi olennoksi sen enempää kuin huippuälykkääksikään. Itse olen edellä väittänyt, ettei tyhmälistön käsitteen kuulu viitata älynlahjojen puutteeseen vaan niiden käyttämättömyyteen. Eikö ihmisten luulisi jossain vaiheessa väistämättä ymmärtävän jotakin? Vallanpitäjien onneksi yhteiskuntamme on täynnä apukeinoja tyhmyyden ylläpitämiseksi. Ihmiset ovat kiireisiä ja heidän elämänsä täynnä sosiaalisia velvoitteita, joten he eivät ehdi tai jaksa ajatella. Tyhjät hetket täytetään kaupallisella massaviihteellä ja sen tarjoamilla vinoutuneilla tosielämän illuusioilla. Sosiaalinen media syöttää käyttäjilleen yhdenmukaistettuja massakokemuksia. Lisäksi mediat – erityisesti iltapäivälehdet ja ”vastamediaa” leikkivä MV – provosoivat koko ajan tietoisesti yleisöään primitiivireaktioihin. Tämän ilmiön taustat ovat ensisijaisesti kaupalliset: otsikko provosoi yleisöä klikkaamaan ja ostamaan. Samalla myös disinformaatio leviää – ja tyhmälistön asema vankistuu entisestään.

Tämän kirjoittaja ei kuulu tyhmälistöön, koska hän on työtön ja lapseton yhteiskuntakriittinen filosofian maisteri.