1970-luvun lopun Britannian poliittiset olot muistuttivat etenkin Sipilän hallituksen aikaista Suomea. Margaret Thatcherin oikeistohallitusta vastustettiin ja mieltä osoitettiin, mutta myös oppositioryhmien välillä oli vihanpitoa – vasemmistolaiset pelkäsivät fasistista National Front -puoluetta ja muuta ns. äärioikeistolaista liikehdintää. Mielenilmauksissa, jotka ajoittain paisuivat mellakoiksi, oli mukana usein nuorta väkeä ja punkkareita. Jossain vaiheessa tällainen poliittinen taistelu alkoi kääntyä itseään vastaan. Niinpä syntyi iskulause "tanssi, älä mellakoi". Moni halusi ymmärrettävästi muuttaa nuorten kulttuuria rauhanomaisempaan suuntaan, ja vedottiin inhimilliseen tarpeeseen pitää hauskaa ja olla yhdessä. Tähän puolestaan eräät uuden aallon muusikot reagoivat muodossa "tanssi JA mellakoi". He muistuttivat, että avoin poliittinen taistelu ja yhteinen hauskanpito eivät ole ollenkaan ristiriidassa keskenään tai poissulkevia.
Itse en näe syytä kannattaa mellakointia – ainakaan väkivaltaista sellaista – mutta mielenilmauksissa olen kyllä käynyt, yhteen aikaan paljonkin. Jossain vaiheessa 2010-lukua Tampereella huomioni kiinnittyi rumpuryhmään, joka soitti mielenosoituskulkueiden taustalle mukavaa samba- tai salsakomppia. Se oli elävää menoa ainakin verrattuna Helsingin mielenosoitusten ääniautoihin ja sound systemeihin. Yritin tanssia rummutuksen tahdissa, mutta useimmiten olin ainoa. Muutamaa vuotta myöhemmin rumpuryhmä oli edelleen mukana, mutta sen osuudesta oli leipääntyneellä tavalla tullut lähes huomaamatonta peruskauraa. Meno muuttui kerta kerralta hymyttömämmäksi. Loldiers of Odiniakaan ei muistanut enää kukaan, kun tapahtumanjärjestäjät ilmoittivat koko kaupungin vihaavan natseja. Kirjoitin silloin tähän blogiin otsikolla "Miksi en osallistu vihamarssiin".
Tässä blogissa olen myös kirjoittanut, että "jollei se laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni". Edelliseen voisi lisätä, että jos se ampuu ja tappaa, se ei ole minun vallankumoukseni. Mutta keskityn tässä kirjoitelmassa hyvän vallankumouksen mahdollisuuteen enemmän kuin vesitetyn vallankumouksen uhkaan. Uskon todella, ettei hyvää yhteiskuntaa voi rakentaa, jos rakennustyö on aloitettu huonoilla välineillä huonolle perustalle. Jos muutokseen lähdetään hampaat irvessä nyrkkiä heiluttaen, menetetään tärkeä etu, jonka hymyileminen ja käden ojentaminen toiselle sen sijaan tarjoaisivat. Samalla periaatteella en yleislakkopäiväksikään suosittelisi ryppyotsaista taistelukokousta. Mieluummin vaikka jalkapalloa, runokirjaa ja lunkisti ottamista.
Elokuvassa The Blues Brothers on hyviä esimerkkejä musiikin, rytmin ja svengin mahtavasta voimasta. Yksi kohtaus sijoittuu afroamerikkalaiseen jumalanpalvelukseen, joka tempaisee pidättyvän valkoisen miehen mukaansa niin tehokkaasti, että hän näkee bändin uudelleenkasaamisen Jumalalta saatuna tehtävänä. Toisessa kohtauksessa bändin esiintyminen saa, paitsi mukaansa salillisen yleisöä, myös poliisijoukkojen blues-veljeksiin kohdistaman jahdin keskeytymään. Ehkä kaikkein kuvaavimmassa loppukohtauksessa ollaan vankilassa. Bändi aloittaa Jailhouse Rockin ja ruokasalillinen vankeja lähtee mukaan sellaisella vimmalla ja uhmalla, että aseistetut kurinpitojoukot hälytetään taas jahtiin – vankilan sisällä. Kontrolliin pohjautuva systeemi ei pysty pitämään kurissa ihmisjoukkoa, joka kokee rytmin ja svengin vastustamattoman energian – edes kurinpitolaitoksessa.
Laulun ja tanssin parhaat puolet eivät kuitenkaan ole vallankumouksen tehokkuudessa. Parasta on, että rytmi ja svengi eivät kysy, oletko "rasisti" vai "suvakki", "setämies" vai "femakko", "persu" vai "vihervassari". Se kysyy vain, oletko valmis luopumaan norsunluutornistasi ja vapautumaan. Eikä kukaan varmasti kuvittele, että laulava ja tanssiva vallankumous jakaisi ihmiset omiin ja vihollisiin sen perusteella, tempautuvatko he mukaan vai eivät. Sen sijaan se saattaa erotella jyvät akanoista. Ihminen, joka on vastustavinaan vallankumouksen teemoja, voi oivaltaa kumouksellisten positiivisen meiningin ja liittyä mukaan. Toisaalta feikki-vallankumoukselliset saattavat myös ilmaista itsensä. Ainakin kaikenlaiset ääritolkkuilijat pullahtaisivat pois pelistä, mikä ei sinänsä haittaa, koska sellaiset ovat muutenkin arveluttavia tyyppejä.
Laulu ja tanssi ei tietenkään olisi yhtä kuin vallankumouksen asiasisältö. Ja kuitenkin se määrittäisi, minkä puolesta maata muutetaan. Esimerkiksi mitään "sääntö-Suomea" ei yksinkertaisesti voi kannattaa laulaen ja tanssien. Myös jotakin tiettyä kansanryhmää vastaan suuntautuva yhteiskunnallinen protesti ei ole sitä tietä mahdollinen. Laulavan ja tanssivan vallankumouksen sisältönä ovat joka tapauksessa vapaus, rauha, tasa-arvo, erilaisuuden hyväksyminen, yhteenkuuluvuus ja rakkaus. Lisäksi niiden kanssa eivät ole ristiriidassa esimerkiksi heikompiosaisten huomioonottaminen, luonnonläheisyys ja ekologisuus, totuuden pimittämisen lopettaminen, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, paikallisuus ja omavaraisuus sekä – luonnollisesti – kulttuurin ja itseilmaisun ymmärtäminen sillä tasolla kuin minusta pitäisi ymmärtää.
Tämä kaikki voi tapahtua vain yhtä tietä. Meidän on lakattava jakamasta ihmisiä jyrkästi ja ehdottomasti "meihin" ja "muihin". Tätä äärimmäisen kielteistä käytäntöä harrastavat kaikkien ääripäiden edustajat. Meidän on hyväksyttävä tosiasia, että ihminen tekee useimmat (absoluuttisesti ajatellen kaikki) päätelmänsä puutteellisen informaation pohjalta. Niinpä suuri osa jotakin tiettyä poliittista tai yhteiskunnallista kantaa edustavista ihmisistä ajattelisi toisin saadessaan riittävästi toista informaatiota. Ja vaikka iso osa ihmisistä onkin lukinnut oman kantansa moniin asioihin, heitäkin voi lähestyä ihmisinä ja osoittaa, että ainakin omalta puolelta nämä kelpaavat lähimmäisiksi, vaikka ajattelisivatkin joistakin asioista aika kummallisesti. Kaikkien meidän on myös joskus kyseenalaistettava omat ajatuksemme: voisiko sittenkin olla niin, että meidän saamamme informaatio on ollut puutteellista ja olisiko vihdoinkin aika nähdä toinen puoli asiasta. Eikä tähän asetelmaan pidä suhtautua kylmästi "en minä, jos ei se toinenkaan" -vihanpitoperustalta. Kohtaamisen on lähdettävä jostakin, ja se jokin ei kovinkaan todennäköisesti ole se toinen.
Nyt on aika ojentaa kätemme, hymyillä, katsoa silmiin, katsoa eteenpäin, tuntea rytmin ja svengin kutsu, tanssia, soittaa ja laulaa.
torstai 27. helmikuuta 2020
maanantai 3. helmikuuta 2020
Kaikki luulevat vastapuolen hyökkäävän
Hajota ja hallitse on yksi vanhimpia huijauksenomaisia kansanhallintamenetelmiä. Ilmaus 'divide et impera' on peräisin antiikin Roomasta. Sitä hämmentävämpää on, että kun törmäämme täysin ilmiselvään hajota ja hallitse -käytäntöön nykyajan maailmassa ja jopa Suomessa, emme tunnista sitä.
Marinin hallitus on oletettavasti "vasemmistolaisin" hallitus, mitä Suomessa on ollut vuosikymmeniin. Siitä huolimatta sen erot edeltäjiinsä ovat marginaalisia. Aktiivimallin nimellä kulkenut työttömyystuen leikkuri kyllä lakkautettiin, mutta tilalle suunnitellaan uutta "aktiivimalli kakkosta" syksyksi 2020. (IL:n tiedot saattavat olla harhaanjohtavia, joten asiaa on syytä seurata omin silmin.) Hallitus on myös ostamassa lisää hävittäjiä ja käyttäytyy muutenkin lievästi sanottuna oikeistolaisemmin kuin tyhmempi voisi luulla. Asiaa pitkään seuranneelle on hyvin selvää, että kokoomuslaiset voimat hallitsevat Suomea siitä huolimatta, että pintataso, julkinen valta, on punaviherkeskustalaisen koalition hallussa. Ne ovat miehittäneet alatason kauttaaltaan: viranomaiset, ns. asiantuntijat, valtamedia, puhumattakaan taloudellisesta vallasta – kaikki nuo ovat ja pysyvät kokoomusvoimien hallussa.
Mitä nämä kokoomusvoimat edustavat? Tietysti luokkavaltaa. Ehkei voida enää puhua edes porvaristosta, vaan eliitistä. Kaikki vallanpitäjät tarvitsevat välineitä valtansa ylläpitämiseen, elleivät ole kansan suoraan valitsemia ja konsensuksen hyväksymiä. Alatason vallanpitäjät eivät ole kumpaakaan. Niinpä oikeistoeliitti hyödyntää tarjolla olevia välineitä ylläpitääkseen kaappaamaansa valtaa. Välineitä riittää, ja julkisen vallan lobbauksen, viranomaislinjan ja valheellisen asiantuntijavallan lisäksi on – ehkä kaikkein keskeisimpänä välineenä – käytössä media: sekä perinteinen valtamedia että sosiaaliseen mediaan ja verkossa käytävään keskusteluun syötetyt harhaanjohtavat ideat. On päivänselvää, että "hajota ja hallitse" on aktiivikäytössä tällaisessa tilanteessa.
2010-luvulla keskeisimmäksi välineeksi kääntää vallanpitäjille potentiaalisesti vaaralliset ainekset toisiaan vastaan muodostui maahanmuuttokysymys ja sen ylikorostaminen. Erityisesti vuonna 2015, kun Suomeen "pakolaiskriisin" yhteydessä pulpautettiin noin 30 000 uutta turvapaikanhakijaa – kiinnostavasti kesken reilun puolen vuoden pituista poikkeuksellisen aktiivista mielenosoitusjaksoa Sipilän hallitusta vastaan – nähtiin työväenluokan ja siihen samastettavien ainesten jyrkkä kahtiajako: yhdet vastustivat aktiivisesti turvapaikanhakijoiden päästämistä Suomeen, toiset puolustivat sitä. Uusi vaihde löydettiin vuosikymmenen lopuilla. Näkisin sen edenneen kolmessa vaiheessa: 1) kesällä 2017 entinen perussuomalainen puolue hajotettiin, ja vanhan nimen perineestä ryhmästä tehtiin julkisesti jopa Sipilän hallitukselle liian radikaali oikeistoryhmä; 2) ennen kevään 2019 eduskuntavaaleja Jussi Halla-ahon johtamat persut nousivat uhkaamaan SDP:n asemaa suurimpana puolueena; 3) Rinteen ja sittemmin Marinin hallituksen työskennellessä valtamedia on hyökännyt järjestelmällisesti sitä vastaan, mihin kansa on gallupien mukaan myötäreagoinut nostamalla persut suosituimmaksi, ja ensisijaiseksi, haastajaksi nykyiselle julkiselle poliittiselle vallalle.
On ollut häkellyttävää seurata, kuinka nykyinen vasemmisto – yhdessä vihreiden, nuoren polven sosiaalidemokraattien ja erilaisten sitoutumattomien liberaalien kanssa – on reagoinut tähän tilanteeseen. Heille on myyty – ja mennyt täydestä – ajatus, että "mestari" Halla-ahon persut ovat natsipuolue. Toisaalta heihin on iskostettu (ja mennyt täydestä) ajatus, että "demokraattisten" päättäjien todellisen vallan kyseenalaistaminen on "salaliittoteoria" ja kaikki sellaisiin hurahtaneet ovat epäuskottavia tai jopa oikeistolaisia (!). Niinpä he pelkäävät kuollakseen, että perussuomalaisten nousu hallitusvastuuseen johtaisi natsien valtaannousuun kuin 1930-luvun Saksassa. Epätoivossaan he yrittävät vedota kokoomusvaikuttajiin, joista tuoreen kyselyn mukaan 82 prosenttia olisi valmiita hallitusyhteistyöhön. Tämä paljastaa vinoutuneen politiikkakäsityksen lisäksi, ettei heillä ole minkäänlaista luottoa Marinin hallituksen osasten jatkomahdollisuuteen ainakaan kevään 2023 jälkeen – tai että persujen massasuosiolle olisi ylipäänsä tehtävissä yhtään mitään.
Perussuomalaisten "fasistisuus" on punaviherliberaaleille piireille fakta, jonka kyseenalaistajaa katsotaan avoimesti kieroon. Jatkuvasti myös törmää dystooppisiin visioihin perussuomalaisten valtaannousun jälkeisestä totalitarismista, jolta nykyistä "demokraattista" Suomea halutaan puolustaa. Sellainen on esitetty muun muassa silakkaliikkeen lähtökohtana. 26.1.2020 myös toimittaja Tino Lintunen muotoili Twitterissä, että "perussuomalaiset eivät ole tavallinen puolue, vaan projekti demokratian hajottamiseksi". Tällaisissa yhteyksissä olen tavannut muistuttaa, että punaviherliberaalit piirit eivät ole ainoita Suomessa, jotka kuvittelevat poliittisen vastapuolen pyrkivän totalitaariseen hirmuvaltaan tai ainakin demokratian hajottamiseen. Oikeistokonservatiiviset, siis perussuomalaisia lähellä olevat piirit nimittäin luulottelevat samaa itse punavihreistä. Heidän mielestään Marinin hallituksella ei ole demokraattista mandaattia, eikä naisten värisuora hallituspuolueiden johdossa ole kansan tahdon mukainen. Punavihreiden ryhmien julkisen poliittisen valta-aseman katsotaan olevan vasta alkusoittoa: tarkoitus on johdattaa Suomi sosialistiselle, kommunistiselle ja anarkistiselle tielle, edistää islamisaatiota ja "homosaatiota", tuhota ydinperhe, kristinusko ja suomalaisuus. Tätä siirtymää avittaisi (virheellisesti) punavihreäksi tulkittu media. Kysymys on propagandasta, mutta tuhannet kansalaiset uskovat siihen vilpittömästi. Ja propagandaa on myös toisella puolella.
Kumpikin osapuoli siis kuvittelee toisen osapuolen olevan hyökkäämässä ja hävittämässä jotain omalle osapuolelle arvokasta ja tärkeää. Sama asetelma toistuu muuallakin poliittisessa keskustelussa sekä mikro- että makrotasolla. Sosiaalisessa mediassa kriittistä kommentoijaa pidetään usein automaattisesti vastapuolena, vaikka hänen tarkoituksenaan olisi vain tarkentaa tai laajentaa perspektiiviä. Maailmanpolitiikassa lännen "Venäjä hyökkää" -narratiivi jatkuu jatkumistaan, minkä avulla tuhannet ihmiset on saatu hyväksymään "omien" hyökkäysvalmius ja siihen hävitettävät rahasummat.
On ihan selvää, että tällaista asetelmaa ei synny ilman kolmannen osapuolen sekaantumista asiaan. Mitä kotimaan politiikkaan tulee, tänäkin päivänä kokoomuseliitti nauraa hekottaa koko matkan omistamaansa pankkiin.
Marinin hallitus on oletettavasti "vasemmistolaisin" hallitus, mitä Suomessa on ollut vuosikymmeniin. Siitä huolimatta sen erot edeltäjiinsä ovat marginaalisia. Aktiivimallin nimellä kulkenut työttömyystuen leikkuri kyllä lakkautettiin, mutta tilalle suunnitellaan uutta "aktiivimalli kakkosta" syksyksi 2020. (IL:n tiedot saattavat olla harhaanjohtavia, joten asiaa on syytä seurata omin silmin.) Hallitus on myös ostamassa lisää hävittäjiä ja käyttäytyy muutenkin lievästi sanottuna oikeistolaisemmin kuin tyhmempi voisi luulla. Asiaa pitkään seuranneelle on hyvin selvää, että kokoomuslaiset voimat hallitsevat Suomea siitä huolimatta, että pintataso, julkinen valta, on punaviherkeskustalaisen koalition hallussa. Ne ovat miehittäneet alatason kauttaaltaan: viranomaiset, ns. asiantuntijat, valtamedia, puhumattakaan taloudellisesta vallasta – kaikki nuo ovat ja pysyvät kokoomusvoimien hallussa.
Mitä nämä kokoomusvoimat edustavat? Tietysti luokkavaltaa. Ehkei voida enää puhua edes porvaristosta, vaan eliitistä. Kaikki vallanpitäjät tarvitsevat välineitä valtansa ylläpitämiseen, elleivät ole kansan suoraan valitsemia ja konsensuksen hyväksymiä. Alatason vallanpitäjät eivät ole kumpaakaan. Niinpä oikeistoeliitti hyödyntää tarjolla olevia välineitä ylläpitääkseen kaappaamaansa valtaa. Välineitä riittää, ja julkisen vallan lobbauksen, viranomaislinjan ja valheellisen asiantuntijavallan lisäksi on – ehkä kaikkein keskeisimpänä välineenä – käytössä media: sekä perinteinen valtamedia että sosiaaliseen mediaan ja verkossa käytävään keskusteluun syötetyt harhaanjohtavat ideat. On päivänselvää, että "hajota ja hallitse" on aktiivikäytössä tällaisessa tilanteessa.
2010-luvulla keskeisimmäksi välineeksi kääntää vallanpitäjille potentiaalisesti vaaralliset ainekset toisiaan vastaan muodostui maahanmuuttokysymys ja sen ylikorostaminen. Erityisesti vuonna 2015, kun Suomeen "pakolaiskriisin" yhteydessä pulpautettiin noin 30 000 uutta turvapaikanhakijaa – kiinnostavasti kesken reilun puolen vuoden pituista poikkeuksellisen aktiivista mielenosoitusjaksoa Sipilän hallitusta vastaan – nähtiin työväenluokan ja siihen samastettavien ainesten jyrkkä kahtiajako: yhdet vastustivat aktiivisesti turvapaikanhakijoiden päästämistä Suomeen, toiset puolustivat sitä. Uusi vaihde löydettiin vuosikymmenen lopuilla. Näkisin sen edenneen kolmessa vaiheessa: 1) kesällä 2017 entinen perussuomalainen puolue hajotettiin, ja vanhan nimen perineestä ryhmästä tehtiin julkisesti jopa Sipilän hallitukselle liian radikaali oikeistoryhmä; 2) ennen kevään 2019 eduskuntavaaleja Jussi Halla-ahon johtamat persut nousivat uhkaamaan SDP:n asemaa suurimpana puolueena; 3) Rinteen ja sittemmin Marinin hallituksen työskennellessä valtamedia on hyökännyt järjestelmällisesti sitä vastaan, mihin kansa on gallupien mukaan myötäreagoinut nostamalla persut suosituimmaksi, ja ensisijaiseksi, haastajaksi nykyiselle julkiselle poliittiselle vallalle.
On ollut häkellyttävää seurata, kuinka nykyinen vasemmisto – yhdessä vihreiden, nuoren polven sosiaalidemokraattien ja erilaisten sitoutumattomien liberaalien kanssa – on reagoinut tähän tilanteeseen. Heille on myyty – ja mennyt täydestä – ajatus, että "mestari" Halla-ahon persut ovat natsipuolue. Toisaalta heihin on iskostettu (ja mennyt täydestä) ajatus, että "demokraattisten" päättäjien todellisen vallan kyseenalaistaminen on "salaliittoteoria" ja kaikki sellaisiin hurahtaneet ovat epäuskottavia tai jopa oikeistolaisia (!). Niinpä he pelkäävät kuollakseen, että perussuomalaisten nousu hallitusvastuuseen johtaisi natsien valtaannousuun kuin 1930-luvun Saksassa. Epätoivossaan he yrittävät vedota kokoomusvaikuttajiin, joista tuoreen kyselyn mukaan 82 prosenttia olisi valmiita hallitusyhteistyöhön. Tämä paljastaa vinoutuneen politiikkakäsityksen lisäksi, ettei heillä ole minkäänlaista luottoa Marinin hallituksen osasten jatkomahdollisuuteen ainakaan kevään 2023 jälkeen – tai että persujen massasuosiolle olisi ylipäänsä tehtävissä yhtään mitään.
Perussuomalaisten "fasistisuus" on punaviherliberaaleille piireille fakta, jonka kyseenalaistajaa katsotaan avoimesti kieroon. Jatkuvasti myös törmää dystooppisiin visioihin perussuomalaisten valtaannousun jälkeisestä totalitarismista, jolta nykyistä "demokraattista" Suomea halutaan puolustaa. Sellainen on esitetty muun muassa silakkaliikkeen lähtökohtana. 26.1.2020 myös toimittaja Tino Lintunen muotoili Twitterissä, että "perussuomalaiset eivät ole tavallinen puolue, vaan projekti demokratian hajottamiseksi". Tällaisissa yhteyksissä olen tavannut muistuttaa, että punaviherliberaalit piirit eivät ole ainoita Suomessa, jotka kuvittelevat poliittisen vastapuolen pyrkivän totalitaariseen hirmuvaltaan tai ainakin demokratian hajottamiseen. Oikeistokonservatiiviset, siis perussuomalaisia lähellä olevat piirit nimittäin luulottelevat samaa itse punavihreistä. Heidän mielestään Marinin hallituksella ei ole demokraattista mandaattia, eikä naisten värisuora hallituspuolueiden johdossa ole kansan tahdon mukainen. Punavihreiden ryhmien julkisen poliittisen valta-aseman katsotaan olevan vasta alkusoittoa: tarkoitus on johdattaa Suomi sosialistiselle, kommunistiselle ja anarkistiselle tielle, edistää islamisaatiota ja "homosaatiota", tuhota ydinperhe, kristinusko ja suomalaisuus. Tätä siirtymää avittaisi (virheellisesti) punavihreäksi tulkittu media. Kysymys on propagandasta, mutta tuhannet kansalaiset uskovat siihen vilpittömästi. Ja propagandaa on myös toisella puolella.
Kumpikin osapuoli siis kuvittelee toisen osapuolen olevan hyökkäämässä ja hävittämässä jotain omalle osapuolelle arvokasta ja tärkeää. Sama asetelma toistuu muuallakin poliittisessa keskustelussa sekä mikro- että makrotasolla. Sosiaalisessa mediassa kriittistä kommentoijaa pidetään usein automaattisesti vastapuolena, vaikka hänen tarkoituksenaan olisi vain tarkentaa tai laajentaa perspektiiviä. Maailmanpolitiikassa lännen "Venäjä hyökkää" -narratiivi jatkuu jatkumistaan, minkä avulla tuhannet ihmiset on saatu hyväksymään "omien" hyökkäysvalmius ja siihen hävitettävät rahasummat.
On ihan selvää, että tällaista asetelmaa ei synny ilman kolmannen osapuolen sekaantumista asiaan. Mitä kotimaan politiikkaan tulee, tänäkin päivänä kokoomuseliitti nauraa hekottaa koko matkan omistamaansa pankkiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)