Köyhyys ja rikkaus

Nykyään, kun meillä puhutaan köyhyydestä, keskusteluun tuppaa liittymään oikealle suuntautuvia harhaanjohtajia, jotka väittävät, ettei Suomessa oikeasti ole köyhiä. Perinteisesti on muistutettu, että muualla on vielä huonommin. Tämä on totta, mutta sen ei pidä vesittää sen enempää suomalaisten köyhien kärsimystä kuin viime vuosikymmenien eriarvoistumisprosessia. Nyt ovat markkinoille ilmaantuneet uudet ideologiset kauppiaat, näennäisvihreät (oikeistovihreät), jotka julistavat, että ilmastonmuutos vaatii kaikkia suomalaisia luopumaan elintasostaan, sillä meidän köyhämmekin ovat globaalissa mittakaavassa rikkaita. Muistutukseen, että rikkailla on moni(kymme)nkertaisesti tingittävää kuin köyhillä, he eivät yhdy ollenkaan. Luonnollisesti he eivät myöskään ole aloittaneet tätä luopumista itsestään.

Seura-lehdessä julkaistiin viime vuonna mielenkiintoinen artikkeli. Sen mukaan seitsemällä rikkaimmalla suomalaisella (siis henkilöllä!) on varallisuutta yhtä paljon kuin 40 prosentilla (!) köyhimpiä suomalaisia. Tämä varallisuus on 11 miljardia euroa, ja sama summa jakautuu siis yhtä lailla seitsemän rikkaimman kuin 1,85 miljoonan (!) köyhimmän kesken. Kaikkein varakkaimmaksi suomalaiseksi on tässä vuoden 2015 tietoihin perustuvassa listassa määritelty Antti Herlin, jonka omaisuus on kolme miljardia euroa. Tämä on valtiovarainministeriön mukaan enemmän kuin eduskunnan, tasavallan presidentin, valtioneuvoston kanslian, ulkoministeriön, oikeusministeriön ja ympäristöministeriön vuoden 2019 budjetit yhteensä.

Kun jaoin juttulinkkiä Twitterissä, tietysti paikalle pöllähti kokoomustrolli länkyttämään Herlinin perheen (jonka edustajia on listalla useita) työllistävästä vaikutuksesta. Kun yritin ohjata keskustelua riistoon ja lisäarvoon, hän ei tietenkään yhtynyt siihen ollenkaan. Täytyy olla melko paatunut oikeistolainen taulapää, ellei ymmärrä, että jostakin se miljardien omaisuus on täytynyt nyhtää. Kummasti Koneen rahat eivät ole sijoittuneet työllistämiseen eikä edes nykyisten työntekijöiden isompiin palkkoihin, vaan ne ovat päätyneet johtajien taskuihin. Kummasti myöskään Suomen oikeistolaiset hallitukset eivät ole viitsineet verottaa omaisuutta (varallisuusveron lakkautti Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus vuonna 2005) tasa-arvoisemman Suomen luomiseksi tai vaikkapa paremmaksi satsaukseksi ympäristöasioihin (vuoden 2019 budjetissa ympäristöministeriön osuus on vain noin 200 miljoonaa euroa).

Voisimmeko jo ymmärtää, että ensiksikin Suomen eriarvoinen talouskehitys on yksinkertaisesti väärin. Se synnyttää jaon voittajiin ja häviäjiin, se jakaa meidät ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, se herättää katkeruutta ja pahoinvointia sekä köyhyyden kautta että itsessään. Toiseksi köyhyys on ongelma: velkaantuneet sekä Euroopan neuvoston toistuvasti moittiman liian alhaisen perusturvan varassa eläjät joutuvat liian tiukille nyky-Suomessa. Ja kolmanneksi, minun mielestäni kaikkein tärkeimpänä asiana, rikkaus on ongelma: juuri he ylikuluttavat, juuri he ensisijaisesti hyödyntävät ympäristölle haitallisia ylellisyyksiä (kuten lentoliikennettä) ja juuri he tässä yhteiskunnassa, jossa raha ja valta ovat liittoutuneet, ohjaavat myös poliittista ja sosiokulttuurista kehitystä nykyiseen vahingolliseen suuntaan.

Köyhyyden poistamiseen on lääke keksitty. Sen nimi on perustulo. Itsessään perustulo voi tietysti olla vaikka kuinka alhainen, mutta jos se määritellään riittävän isoksi, sillä voidaan hoitaa varsinainen köyhyysongelma kuriin. Esimerkiksi 1000 euron verottoman perustulon avulla päästäisiin eroon Kelan toimeentulotuki-, opintotuki- ja työttömyysturvabyrokratiasta, joka on eräs köyhien sorron muoto. Kaikesta "sossu-Tatu"-tyyppisestä valtamedian valehtelusta huolimatta tukia jätetään moninkertaisesti useammin hakematta kuin väärinkäytetään. Perustulon päälle voisi tulla jonkinlainen asumistuki, ellei päästäisi myös toiseen, tehokkaaseen, perustulon kanssa oikein hyvin yhteensopivaan vähävaraisuuden hävityskeinoon – vuokrasääntelyyn. Suomessa oli voimassa vuokrasääntely vielä 1990-luvun alussa, kunnes Esko Ahon hallitus purki sen asteittain. Asuntoministerinä oli tuolloin Pirjo Rusanen (kokoomus).

Rikkauden poistaminen ei sekään ole mahdotonta. Verotus on suosinut uusliberalistihallitusten aikana yhä enemmän rikkaita. Suunta olisi syytä kääntää. Varallisuusveron ottaminen uudelleen käyttöön ja tuloveron progressiivisuuden tehostaminen, veronkierron tekeminen mahdottomaksi sekä osinkojen verottaminen tekisivät nykyisistä superrikkaista huomattavasti vähemmän rikkaita ja tuhansista hyvätuloisista enemmänkin hyvin pärjäileviä keskituloisia. Tämän verotuksen avulla tienatuilla varoilla voitaisiin mielihyvin rahoittaa perustuloa ja monien nykyisin maksullisten yhteiskunnan palvelujen muuttamista (palauttamista!) ilmaisiksi.

Oikeistodiskurssi pyrkii hämärtämään rikkaiden ja köyhien eroa nyky-Suomessa. Jopa toimittaja Reetta Räty – joka ei ole mikään kokoomuslainen – kirjoitti Lentävä vegaani -otsikolla varustetun artikkelin, joka väitti "punavihreiksi" kutsuttujen ympäristötietoisten nykysuomalaisten lentävän jatkuvasti koneella pitkin ilmatilaa. Tämä on täysin harhaanjohtavaa, sillä hän itse kykenee lentelemään (JA maksamaan jatkuvasti ylimäärää vegaani-, luomu-, reilunkaupan- ym. tuotteista) vain taloudellisesta, ei aatteellisesta syystä. Toisin kuin vieraantunut eliitti luulee, suomalainen köyhä ei käytä lentokonetta, vaan bussia tai junaa (todennäköisesti halvimpia vuoroja), milloin sellainen on käytettävissä. Usein lähtö- tai kohdepaikan sijaitessa alikehitetyllä syrjäseudulla ei ole, joten matkaamiseen tarvitaan omaa autoa, minkä takia köyhä on käytännön maksukyvyltään entistä köyhempi. Hyvin moni köyhä ei matkustele ollenkaan, ja asiointimatkat taittuvat polkupyörällä – ei siksi, että hän tiedostaisi Rädyn tavoin ekologisesti, vaan koska pyöräily on ilmaista. "Punavihreydestä" puhuminen on harhaanjohtavaa siksikin, että "punaisten" eli vasemmistopuolueiden äänestäjistä iso osa on nimenomaan köyhiä ja alimmat yhteiskuntaluokat ovat koko vasemmistolaisuuden perusta.

Mutta eikö ole totta, että meidän köyhämme ovat globaalissa mittakaavassa rikkaita? Nykyisenkin perusturvan varassa elävien ihmisten kuukausitulot ylittävät reilusti globaalin mediaanitulon. Tämä asia voitaisiin hoidella yhdellä aika perustavalla yhteiskunnallisella muutoksella – markkinoiden ohjauksen hylkäämisellä ja siirtymisellä sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sattumoisin sama muutos helpottaisi myös radikaalisti rikkauden poistamista, vuokrasääntelyn ja perustulon toteutusta sekä haitallisen ylellisyyskulutuksen lakkauttamista. Jos yhteiskunta turvaisi perushyödykkeiden jakelun elintarvikekauppaa myöten, voitaisiin aiheuttaa deflaatiota, jonka myötä hintataso pysyisi niin matalalla, että perustuloa ja palkkojakin voitaisiin ostovoiman kärsimättä alentaa. Tai toisinpäin: jos Suomi irtautuisi eurosta (sosialistista maata tuskin EU:ssa ja EMU:ssa edes haluttaisiin katsella), oma raha voitaisiin devalvoida, jolloin rahan määrä pysyisi numeerisesti entisenä, mutta sen arvo ulkomaisiin yksiköihin nähden alenisi. Näillä konsteilla kyettäisiin turvaamaan, että perushyödykkeet ja -palvelut olisivat kaikkien saatavilla, mutta haitalliseen turhuuteen löytyisi entistä hankalammin varoja. Tämän pitäisi miellyttää myös ekologisesti ajattelevia ja ilmastonmuutoksesta huolestuneita ihmisiä – miinus näennäisvihreät (oikeistovihreät), jotka oikeasti ovat vain kokoomuslaisia.

Suomessa on ihan sikana rahaa

Esitän aluksi lähtöfaktat. Ensimmäinen niistä kuuluu, että Suomessa on enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2015 bruttokansantuote henkeä kohti Suomessa oli 38 162 euroa. Se oli enemmän kuin edellisenä vuonna ja reilusti enemmän kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Jos inflaation vaikutus otetaan huomioon ja vähennetään, vuodet 2006–08 sekä 2010–13 pääsevät niukasti vuoden 2015 edelle, mutta esimerkiksi vuoden 2000 – jolloin elettiin selvää nousukautta – lukema oli vain 84,6 % vuodesta 2015 ja BKT jopa alle 69 %. Kuinkas ennen 1990-luvun lamaa? Jälleen Tilastokeskuksen mukaan viimeisenä lamaa edeltäneenä kasvuvuotena 1990 oli Suomen BKT henkeä kohti vain 18 252 euroa eli alle puolet vuoden 2015 lukemasta. Jos tästä taas miinustetaan inflaation vaikutus, vuonna 1990 päästään noin 60 prosenttiin vuodesta 2015. Todella: vuonna 2015 Suomen varallisuus oli suurta lamaa edeltäneen huippuvuoden 1990 lukemasta teoriassa 209 % ja käytännössäkin 148 %.

Toinen fakta on, että julkisen (politiikan ja valtamedian) keskustelun mukaan Suomessa on koko ajan entistä vähemmän rahaa julkisiin menoihin. Erityisesti sosiaalialan menot ovat jatkuvasti leikkausten kohteina. Toki samaan diskurssiin kuuluu väite, että nämä menot ovat nyky-Suomessa korkeammat kuin koskaan ennen. Loppuvaikutelma, ja usein myös leikkausten ensisijainen perustelu, kuuluu kuitenkin, että Suomen talous on nyt tiukilla ja siksi joudutaan leikkaamaan.

Kolmas fakta on, että nykysuomalainen yhteiskunta on varsin toisenlainen kuin menneinä kasvun ja edistysuskon vuosikymmeninä kuviteltiin. Näistä asioista on kirjoittanut oikein hyvin Pontus Purokuru artikkelissaan Tulevaisuus on peruttu. Nappaan omaan tekstiini muutamia Purokurun esittämiä pääkohtia: Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa (1966) ennusteltiin, että 2000-luvun Suomessa vain 10 % väestöstä tekee työtä ja perustulon taso työtätekemättömillä on nykyrahassa ilmaistuna noin 6000–7000 euroa kuukaudessa. Tästä Purokuru etenee Juha Sipilän madonlukujen kautta muistuttamaan Francis Fukuyaman "historian loppu" -käsityksestä (1992) ja Fredric Jamesonin toteamuksesta "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu" (2003).

Nämä tosiasiat tuntuvat olevan toisiinsa nähden ällistyttävässä ristiriidassa. On päivänselvää, että vuonna 1966 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuosikymmenen öljykriisistä ja Rooman klubin ennusteista – puhumattakaan Suomen taloudelle merkittävistä 1990-luvun käänteistä eli Neuvostoliiton romahduksesta ja maamme liittymisestä Euroopan unioniin. Näin ollen tuon ajan tulevaisuudenusko oli väistämättä katteetonta. Mutta jos Suomen tosiasiallinen ja käytännöllinen kansantuote olisi lisääntynyt vuosina 1990–2015 samaa tahtia kuin 1975–1990 (minä aikana varsinkin 1978–80 ja 1982–89 olivat huomattavia kasvukausia), tilanne ei olisi niin toisenlainen kuin faktoja vilkaisematta voisi kuvitella. Edelleen Tilastokeskuksen mukaan vuoden 1975 BKT miinus inflaatio oli 62,3 % vuoden 1990 vastaavasta lukemasta. Vuosivauhti on näin ollen hidastunut reilut 40 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään – eikä sinnepäinkään – miksi nykysuomalainen työtön saa rahaa käteen alle kymmenesosan, ja asumistuenkin huomioiden esimerkiksi Tampereella maksimissaan 12,5–15,3 prosenttia, vuoden 1966 optimistisista ennusteista.

Työttömät, opiskelijat, pieneläkkeensaajat ja muut varsinaisen työelämän ulkopuoliset ryhmät ovat nyky-Suomessa verraten suurikokoinen ryhmä. On myös helppo todeta, että heillä ei ole "enemmän rahaa kuin koskaan ennen". Lähes kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden varallisuus ei ole kasvanut koko yhteiskunnan tai keskimääräisen kansalaisen tahdissa, ollaan koko ajan halukkaita leikkaamaan. Näkemyksen tueksi esitellään omatekoisia iskulauseita kuten "kaikkien on osallistuttava talkoisiin". Kuka ei silti osallistu sinänsä tarpeettomiin talkoisiin? Ne, joita hallitus hyysää – kapitalistiluokka, yhteiskunnan hyväosaiset. Työttömiin kohdistetaan poliittisten leikkauspaineiden lisäksi valtamedian moraaliset paineet: elät meidän verovaroillamme, tulet kalliiksi yhteiskunnalle. Kuka on se "yhteiskunta", jolle me tulemme kalliiksi? Emmekö kuulu siihen itse? Lisäksi vanhenevaa väestöä vaaditaan pidentämään työuriaan, työviikkoa ehdotellaan pidennettäväksi ja tietysti palkatonta työtä teetetään koko ajan enemmän. Järjestelmä haluaa kerta kaikkiaan puristaa kaikki mehut irti kansalaisista, joilta media muistaa joka ainoa päivä viedä toivon poliittisesta ratkaisusta (kapitalismin lopusta) tulevaisuudessa.

Kun ihminen seurailee mediakeskustelua ja toisaalta elää itse työttömien, prekaarien ja opiskelijoiden keskuudessa, hänelle saattaa hyvinkin tulla vaikutelma, että Suomen talous on tiukilla ja talkoot ovat paikallaan. Mutta kun hän päätyy esimerkiksi halvalla nettilipulla Matkahuollon bussiin, joka ajaa Helsingistä Tampereelle suunnatessaan Vantaan lentoaseman kautta, hänen silmiinsä välähtää hämmentävä todellisuus. Pääkaupungin kehätiet, ulosmenoväylät ja lentoaseman seutu ovat täpösen täynnä yksityisen sektorin harmaanpuhuvia kolosseja, joissa käydään kauppaa joko asiakas- tai liikemiestasolla. Tiet ja niitä reunustavat pysäköintialueet ovat myös täpösen täynnä yksityisautoja, jotka ovat vielä 1990-luvunkin muistikuviin nähden suhteettoman isoja. Kolme neljästä vastaantulijasta saattaa ajaa farmariautolla tai citymaasturilla – yksin. Tällaisissa ympäristöissä näkyy se raha, jota nyky-Suomessa on oikeasti ihan sikana. Palvelut, joita farkku- tai citymaasturikuskit käyttävät, ovat ihmisen toimeentuloa ajatellen täysin sekundäärisiä, lähes tarpeettomia – joskin monia tuotteita mainostetaan ja piilomainostetaan välttämättömyyksinä, kuten viihde- ja viestintäelektroniikkaa: tavallisessa ylemmän keskiluokan kodissa voi olla oma läppäri jokaisella perheenjäsenellä, vähintään yksi tabletti ja enemmän kuin yksi älykännykkä per nenä. Fyysisiin tuotteisiin liittyvän bisneksen lisäksi runsaasti rahaa pyörii yhteiskunnalliselta tarpeellisuudeltaan täysin fiktiivisillä aloilla, kuten markkinoinnissa ja verkostoitumisessa. Kaikesta näihin Kehä 3 -piireihin kasautuneesta rahasta liikenisi järisyttäviä määriä yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon, jos Suomessa riittäisi poliittista tahtoa. Kaikkien leikkialojen työntekijöiden voitaisiin myös antaa vapautua työtehtävistään ja siirtyä joko nauttimaan oikeasti kattavasta perustulosta (aluksi vaikkapa 1000 €/kk + asumismenojen huomioiminen) tai yhteiskunnallisesti tärkeille aloille, joilla työtä yhä riittää ja joista ei enää tehokkuuden tai "talkoiden" nimissä tingittäisi.

Asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Ei tämäkään ole. Joitakin perusteesejä voin kuitenkin esittää: Suomessa on aivan hitosti rahaa, sitä riittäisi erittäin hyvin kaikkien yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon; työn ja varsinkin tarpeellisen työn käsitteet on kyseenalaistettava; kaikkien ei aina tarvitse tehdä työtä, eikä varsinkaan ihmisen toimeentulon perustarpeisiin liittymätöntä työtä; on rakennettava uusi tulevaisuus, jonka ei pidä perustua hyväosaisen kapitalistiluokan sanelemille arvoille, mitä varten on kumottava nämä arvot, niitä ylläpitävä valtamedia, niitä toteuttava hallitus sekä kapitalistinen järjestelmä.

Paskin hallitus ikinä

Sanayhdistelmään "paskin hallitus ikinä" on törmännyt sosiaalisessa mediassa niin monta kertaa, että se sopii kaapata tämän kokoavan kirjoitelmani otsikoksi. Olen nimittäin samaa mieltä: näin huonoa hallitusta ei ole Suomessa ainakaan omana elinaikanani nähty, ja muutkin sodanjälkeiset hallitukset lienevät vertailuilta turvassa. Listaan seuraavassa muutamia olennaisia tekijöitä:

Hallitus on kirjaimellisesti myymässä maansa. Suomessa metsien ja vesistöjen laaja valtio-omisteisuus on mahdollistanut niiden monipuolisen hyötykäytön yhteisenä kansallisomaisuutena. Näihin kohdistuvat yhtiöittämis- ja myyntiaikeet romuttavat koko suomalaisen luontosuhteen perustan. Lisäksi hallitus on edeltäjiensä tavoin päästänyt ulkomaiset kaivosyhtiöt tekemään valtauksia. Muutoinkaan hallitus ei ole millään lailla asettanut kotimaisia toimijoita – esimerkiksi yrityksiä – etusijalle, vaan sen voi nähdä jopa suosineen ulkomaisia.

Kaiken kukkuraksi hallitus ajaa TTIP-sopimusta, joka antaa bisnesfirmoille ongelmatilanteissa korkeamman valta-aseman kuin demokraattisesti valituille instituutioille. Toisin sanoen, jos Suomen valtio ja amerikkalainen yhtiö joutuvat Suomessa ristiriitatilanteeseen, Suomen valtio on tuomittu häviämään jutun.

Hallitus on vimmaisesti yksityistämässä kaikkea, mikä on valtiojohtoisesti toiminut oikein hyvin. Ennen kuin VR:stä tehtiin "voittoa tuottava valtionyhtiö", mikä on aina ollut minusta paradoksi, se oli periaatteessa täysin toimiva järjestelmä. Hinnat olivat tuolloinkin melko korkeat, mutteivät mitään 2010-luvun alkupuolen kiskurihintoihin verrattuna. Vuonna 2015 VR "kuunteli kansalaisia" ja alensi tuntuvasti hintojaan, mutta tämä tuoton vähentyminen korvattiin vähentämällä henkilökuntaa ja lakkauttamalla ennestäänkin turhan harvoja rataosuuksia. Näin VR ajettiin siihen kuntoon, että ministeri Anne Berner on voinut avoimesti julistaa pyrkivänsä koko rautatietoiminnan yksityistämiseen – siitä huolimatta, että muun muassa Britanniassa on asiasta huonoja kokemuksia. Kyse on ideologiasta, siis periaatteesta, eikä käytännöstä. Bernerin hanke Suomen tieverkon yksityistämiseksi onkin jo aivan tolkutonta paskaa. Tyhmempikin ymmärtää, mihin se johtaa: 1) tienkäyttömaksuihin, 2) kannattamattomien tieosuuksien jättämiseen hunningolle.

Tasapuolisuuden nimissä on syytä muistuttaa, ettei Suomen yksityistäminen ole pelkästään Anne Bernerin tai liikenne- ja viestintäministeriön käsissä – kunpa olisikin. Esimerkiksi sote-uudistuksen on helppo nähdä pelaavan ennen muuta syövän lailla alalle levittäytyneiden yksityisten firmojen pussiin. Metsähallituksen yhtiöittäminen viittaa yksityistämisen suuntaan – VR:kin ensin yhtiöitettiin (vuonna 1995). Kyllä yksityistämisvimma-tauti on levinnyt kaikkialle Sipilän hallitukseen, tai oikeastaan vielä pahempaa: Sipilän hallitus on ylipäänsä olemassa nimenomaan yksityistämistä, kapitalisoimista ja bisnesvaltaistamista varten.

Toisaalta hallitus on saanut inhoamaan valtiota, koska sen toimiaikana valtiosta on tullut kansalaisen vihollinen. Tampereen Pispalassa on yhdistyspohjalta toimiva kirjasto, joka syntyi kansalaistoiminnan pohjalta korvaamaan 1990-luvun alkupuolella lakkautettua kunnallista lähikirjastoa. Kirjastolla on selvästi oma luonteensa ja tunnelmansa. Lahjoitusten pohjalta kertyneet kokoelmat ovat mukavan satunnaisia, ja erityisyyttä korostaa myös anarkistisen kirjallisuuden hylly. Kun Pispalan kirjastoyhdistys ilmoittaa verkkosivuillaan tähtäävänsä edelleen kunnallisen lähikirjaston palauttamiseen Pispalaan, tällainenkin vanha sosialisti kummastuu: "Miksi sitä yhteiskuntajärjestelmää täytyisi tähän sotkea?" Vaikka pidän kunnallisista lähikirjastoista, ajatus yhteiskuntajärjestelmästä on muuttunut niin taannuttavaksi, että jopa (maksullinen!) yhdistysperustainen kirjastotoiminta tuntuu nyt vapautuksen ääneltä. Sipilän hallitus on kerta kaikkiaan saanut suhtautumaan kaikkeen valtiolliseen, kunnalliseen ja yhteiskunnalliseen entistä kielteisemmin. Edistystä on näkyvissä vain kansalaistoiminnan, järjestöjen ja yhdistysten kautta. Tämä varmasti sopii yksityistämisvimmaiselle hallitukselle, mutta minkäs teet.

Kun liikennevaloissa kävelee tai pyöräilee päin punaista, joku saattaa vielä katsoa hieman pahalla silmällä. Mutta kun ei ole kunnioitusta lainlaatijoita kohtaan, ei ole kunnioitusta lakejakaan kohtaan.

Hallitus ei ymmärrä ajamiensa yhteiskunnallisten muutosten johtavan täysin ilmeisesti rikollisuuden ja turvattomuuden lisääntymiseen. Tämä muistuttaa minua, ettei hallitus ole pelkästään läpeensä ideologinen (oikeistolainen), vaan myös selvästi tyhmä. Kun yhteiskunnan köyhimpien kapeaa leipää kavennetaan entisestään, ja toisaalta yhä useammilta evätään perusetuudet (varsin kyseenalaisin perustein), mitä hallitus luulee sillä saavuttavansa? Kuvitteleeko joku varattomien perustavan lisää yrityksiä, taikovan jostakin lisää työpaikkoja, kääntyvän rikkaiden sukulaisten puoleen – joita varmaan on jokaisella köyhällä, jee jee – tai tyytyvän osaansa ja kuolevan mukisematta pois? Ehei! Yhä useammalle pälkähtää päähän, että on sittenkin keinoja rahan ja toimeentulon hommaamiseen. Voi esimerkiksi varastaa, myydä huumeita tai vaikka solmia yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kun yhteiskunta ei kunnioita kansalaista, ei kansalaisellakaan ole enää mitään syytä kunnioittaa yhteiskuntaa. Sana "yhteiskuntasopimus" on Juha Sipilän toimesta ollut kovasti esillä – väärinkäytettynä kuin joulupukki vappumarkkinoilla – mutta samaan aikaan hallitus on tuhoamassa Suomen kaikkein tärkeimmän yhteiskuntasopimuksen: useimpien kansalaisten edes periaatteellisen yhteen hiileen puhaltamisen.

Hallitus ei missään tapauksessa edusta kansaa eikä kansalaisia, eikä toimi Suomen eduksi. Sen sijaan hallitus edustaa elinkeinoelämän ja suurbisneksen etuja, ja on jopa avoimesti toiminut yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa työntekijäjärjestöjä vastaan. Ei tarvitse muuta kuin muistuttaa Stubbin, Soinin ja Sipilän fistbumpista, kun työläisiä sortava "yhteiskuntasopimus" (käytännössä siis tupo) näytti hetken aikaa syntyneen. Jotkut hitaalla käyvät ihmiset eivät ole vieläkään oivaltaneet, ettei Sipilän hallitus millään tavalla työskentele Suomen parhaaksi. Heitä on syytä muistuttaa, että...

...hallitus ei ole hyvä edes omilla virallisilla perusteillaan, vaan tuottaa esimerkiksi taloudelle ja työllisyydelle koko ajan pelkkää hallaa. Tämä kavaltaa, ettei hallituksen ole tarkoituskaan parantaa edes näitä asioita, vaan ainoastaan tehdä Suomesta ison rahan tyrannisoima luokkayhteiskunta. Hallituksen näennäistoimet talouden ja työllisyyden parantamiseksi ovat pelkkää ideologiaa. Käytännön tehoa niillä ei ole tai se on jopa miinusmerkkinen. Esimerkiksi pyrkimys parantaa työllisyyttä kiristämällä työttömien asemaa pohjautuu väärään, täysin pinnalliseen oikeistolaisten oletukseen laiskoista, tuilla keplottelevista työttömistä. En millään usko hallituksen uskovan tähän kuvitelmaan itsekään, vaan se käyttää hyväkseen sitä, että jotkut ihmiset (tyypillisesti valtamedian kusettamina) uskovat siihen. Työttömien aseman kiristäminen ei näin ollen edes tähtää työllisyyden parantamiseen, vaan yksinkertaisesti yhteiskunnan heikompien jättämiseen oman onnensa nojaan.

Puhumattakaan siitä, mitä hallitus saa aikaan niille tärkeille asioille, joita se ei edes väitä puolustavansa. Talouskasvu ei minusta ole hyvä tavoite, sillä Suomessa on taantumasta huolimatta aivan riittävästi varoja, joka vain jakautuvat epätasa-arvoisesti. Yhteiskunnallista tasa-arvoa ei hallitus tietääkseni edes väitä ajavansa. Sen huomaa – paitsi ylipäänsä köyhimpien, myös opiskelijoiden aseman heikennyksistä. Hallitus ajaa toimia, joiden myötä vain ylempien yhteiskuntaluokkien lapsilla olisi minkäänlaisia käytännön mahdollisuuksia esimerkiksi akateemiseen koulutukseen. Sivistyksestä hallitus ei piittaa pätkääkään. Sosiaaliset ongelmat ja terveys kiinnostavat hallitusta vain yksityisen sektorin rahantekovälineenä. Asumisen ongelmista ei piitata, ellei niillä voi tehdä rahaa, ja alueellinen eriarvoisuus kiinnostaa vain keskustapuoluetta välineenä ylläpitää täysin naurettavaa "syrjäseutujen puolustajan" imagoa. Ympäristö on kaikkein eniten hätää kärsimässä. Näin katastrofaalista hallitustason ympäristöpolitiikkaa ei olisi 1970-luvun jälkeen pitänyt voida kuvitellakaan.

Hallitus ei taistele veronkiertoa vastaan, vaan suorastaan kannustaa siihen, ja myös hallituksessa itsessään on veronkiertäjiä. Lenita Toivakka ja Anne Berner ovat todistetusti sotkeutuneet veroparatiisiyhtiöihin, ja myös Juha Sipilällä on asiaan liittyen päivänselvästi omakohtaista salattavaa. Nyt, kun yhä useampi kansalainen tiedostaa veronkierto-ongelman suuruuden, meillä on hallitus, jonka voi hätäisiä "juu kyllä tartumme toimeen" -tyyppisiä lausuntoja antaessaan kuvitella iskevän silmää. Seuraavana päivänä isännilleen uskollinen kaupallinen valtamedia julistaa, kuinka hirvittävää on, että sosiaalitukia on joku joskus jossain hyväksikäyttänyt.

Hallitus valehtelee ja pimittää. Kun Alexander Stubb kaivoi jälleen kerran esiin hallintarekisterihankkeen, jonka hän oli pari kuukautta aikaisemmin luvannut pitää poissa pöydältä, Iltalehden Tommi Parkkonen – yksi harvoista oikeasti kriittisistä toimittajista, joiden juttuja valtamedia julkaisee – antoi tapahtumalle nimen "hallintarekisterin pojan paluun kosto". Aiemmin Stubb oli joutunut tilille valehdeltuaan, että 90 prosenttia asiantuntijoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellinen luku oli 10 prosenttia. Tällaisen valehtelun jälkeen ei yhdessäkään sivistysmaassa annettaisi ministerin jatkaa tehtävissään. Totta kai hallintarekisterissä on kysymys muun muassa bisnesyritysten veronkierron helpottamisesta. Viimeksi valehtelusta on jäänyt kiinni toinen kokoomuslainen, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka, joka kirkkain silmin kielsi olleensa perustamassa veroparasiittiyritystä. Maassa maan tavalla, puolueessa puolueen tavalla, hallituksessa hallituksen tavalla!

Hallitus on antanut rasistisen ja fasistisen äärioikeiston rehottaa, mutta vittuilee kyllä vasemmistolle jokaisen tilaisuuden tullen. Juha Sipilän höpinät uusnatsien katupartioista auttamassa lapsia kotoa harrastuksiin jäävät historiaan yhtenä kaikkien aikojen möläyksistä, mitä pääministeri on Suomessa möläyttänyt. Puolueet ovat periaatteessa lupautuneet vastustamaan rasismia, mutta mitään käytännön merkkiä sellaisesta ei ole näkynyt. Vasemmistolle oikeistohallitus (ennen kaikkea kokoomus ja perussuomalaiset) kyllä muistaa aukoa päätään. Hallituksen suojeluksessa on myös äärioikeistotapahtumia tukenut, anarkistien ja muiden vasemmistoaktivistien toimintaa järjestelmällisesti vaikeuttanut poliisi – ja oikeistomyönteisiä ja vasemmistovastaisia valheita suoltava media.

Hallitus on ilman minkäänlaista kansan mandaattia alistanut Suomen USA:n ja Naton Venäjä-vastaiselle sotilaalliselle toiminnalle. Pahimman skenaarion mukaan Nato ja Venäjä provosoivat toisensa sotaan, ja Suomi joutuu suursodan näyttämöksi. Toisen maailmansodan tavoin Ruotsi säästyy sodalta, koska siellä ei ole koskaan ollut niin kokonaisvaltaisen typerää valtiojohtoa kuin Suomessa ja Baltian maissa. Haluaako oikeasti joku Suomen täyteen kärsimystä ja kuolemaa? Pian maassamme käynnistyy USA:n Venäjä-vastainen uhitteluoperaatio, joka tuo Suomeen isot määrät amerikkalaisia sotilaita ja aseita – luonnollisesti historiamme paskimman hallituksen suosiolla.

Hyvää vallankumousta!

Vaaliohjelmani 2015

En ole koskaan ollut ehdolla missään vaaleissa, enkä toivottavasti tule olemaan. Ehdokkaaksi on kuitenkin kyselty. Asialle ovat vuorollaan ehättäneet ainakin kommarit, vassarit ja vihreät. Aina olen vastannut ei, sillä mikään puolue ei ole koskaan esittänyt haluamaani vaaliohjelmaa. Tästäkin syystä tuntuu käsittämättömältä se naivismi, jota puoluejengit omiaan kohtaan esittävät kaduilla ja sosiaalisessa mediassa.

Äänestin jo ennakkoäänestyksessä SKP:n ehdokasta, sillä puolueen vaaliohjelmassa on minun silmääni luultavasti vähiten puutteita ja virheitä. Silti niitä on silläkin. Hyvä vaaliohjelma on myös vasemmistoliitolla, vaan ei täydellinen, ja lisäksi vas-liitto tapaa korruptoida politiikkansa aina vaalien jälkeen. STP:n ja KTP:n ohjelmiin en ole edes tutustunut, sillä niillä ei ole vaalipiirissäni varteenotettavia ehdokkaita. Ainoa STP:n ehdokas on sentään SKP:n kanssa vaaliliitossa, KTP:n kaksi ehdokasta ei. Varsinaisten vasemmistopuolueiden ohella itsenäisyyspuolue on esittänyt sellaisia teesejä ja yleistä meininkiä, joihin ihan mielelläni yhdyn.

Seuraavassa listaan niitä asioita, joita kannattamani puolueen (tai ehdokkaan) mielestäni pitäisi ohjelmassaan esittää. Tällaisen politiikan, ja Suomen, minä haluan.

Taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen tasa-arvo on keskeinen tavoite. Tulo- ja varallisuuseroja on Suomessa tasattava, ja missä laajamittainen verouudistus saisi aikaan hyvää, työn kokonaisvaltainen yhteiskunnallistaminen (sosialisointi) tekisi vielä parempaa. Sekä köyhyydestä että rikkaudesta tulisi päästä eroon. Köyhyyden moninaiset ongelmat myöntää ainakin poliittinen vasemmisto, mutta ekologisessa mielessä rikkaus on vielä pahempi ongelma. Sen lisäksi tasa-arvo on itsessään arvo: ihmisten ei kuulu sukupolvesta toiseen olla eriarvoisessa asemassa jo lähtökohtaisesti. Talous ei tietysti ole ainoa suomalaisia eriarvoistava tekijä. Tietyissä piireissä nykyään muodikkaat antifeministit voivat levittää hevonkukkuaan, mutta naiset ovat yhä arvoasteikossa miesten alapuolella. Pääasiassa sama ihmisryhmä kieltää myös valitettavan tosiasian, että maahanmuuttajilla on edelleen heikommat elämän edellytykset kuin kantasuomalaisilla. Lisäksi nuoret ja vanhukset ovat hieman toisen luokan kansalaisia verrattuna keski-ikäisiin. Maaseudulla ja metsälähiöissä asuvilla ei yleisesti ole yhtä hyvää sosiaalista ja kulttuurista asemaa kuin kantakaupunkilaisilla. Uutena ilmiönä on havaittavissa, että kaupallisen median ylläpitämistä kapeista ulkonäköihanteista poikkeavien ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen asema on heikompi kuin niihin soveltuvien. Poliittisella tasa-arvolla tarkoitan sitä, ettei Suomessa pitäisi olla ihmisryhmiä, joiden ääni ei kuulu yhteiskunnan päätöksenteossa. Niitä kuitenkin on. Kaikki nämä eriarvoisuusongelmat on pyrittävä pikimmiten poistamaan.

On myös muistettava, että luonto on koko ajan täysin sorretussa asemassa yhteiskunnassa. Mikään ei kerro sitä totuutta selkeämmin kuin tapaus Talvivaara, jonka edessä vihreätkin ovat olleet voimattomia/saamattomia (yliviivaa tarpeeton). Kaivostoiminta tarvitsee uutta tiukkaa säännöstelyä ja kaivosvaltaukset pikaista kiistämistä. Kaikenlainen luonnon ja luontoelementtien tuhoaminen ja riisto talouden tai edes työllisyyden nimissä on pysäytettävä. Lisäksi talouskasvun vaatimus ylipäänsä on epäekologinen, sillä elämme yli varojen jo nykyään. Lamasta huolimatta Suomessa on suorastaan liikaa rahaa; pelkkä varallisuuden entistä tasa-arvoisempi jako voisi poistaa köyhyysongelman ja saman tien myös rikkausongelman. Kulutusta on hillittävä, ja tämä pätee myös energiankulutukseen. Hillitsemispainetta ei kuitenkaan pidä kohdistaa ensisijaisesti tavallisiin kansalaisiin, vaan energiaa sumeilematta ylikuluttavaan bisnekseen sekä mm. liikenteeseen. Tosin porvariluokka tuhlailee energiaa ylisuuriin asumuksiin ja autoihin. Sen ongelman ratkaisisi yläluokan köyhtyminen: kun rahaa ei enää olekaan ylenpalttisesti, saamme nähdä tuhansien isojen omakotitalojen muuttuvan pari-, pienkerros- tai yhteisötaloiksi. Energia on tuotettava uusiutuvilla niin täydellisesti kuin voidaan. Fossiilisista polttoaineista (turve mukaan lukien) on asteittain luovuttava, emmekä voi hyväksyä ydinvoiman riskejä. Nykyinen vesivoimakapasiteetti on toistaiseksi hyvä. Aurinko, tuuli, maalämpö, muut luonnonresurssit sekä jätteet on otettava käyttöön entistä moninkertaisesti tehokkaammin.

Työstä on jauhettu näiden vaalien ohjelmissa aivan loputtomiin. Valtaosa siitä on ollut valitettavan ilmanaikuista. Kommunistit sentään ovat vaatineet työpäivän lyhentämistä kuusituntiseksi. Tässä olen samoilla linjoilla. Työtä riittäisi entistä useammalle, ja työssäkäyville jäisi aikaa ja voimia muuhunkin elämään. Sen sijaan vaatimuksen jatko "ansiotasoa alentamatta" ei saa minun tukeani. Varsinaisia matalapalkka-aloja (ja ulkomailta rekrytoitua tilapäistä halpatyövoimaa, jonka käyttö on hylättävä) lukuun ottamatta suomalaisille maksetaan liian isoa palkkaa. Se lisää koko ajan paineita siirtää työtä ulkomaille, ja sen takia myös Suomessa valmistetut tuotteet ovat sekä meille että muille automaattisesti ylihintaisia. Lisäksi politiikan tulisi pyrkiä siihen, että työn fyysinen ja psyykkinen vaativuus nostavat palkkatasoa ja vientiteollisuuden lonkerot eivät. "Siisti sisätyö" voisi aivan hyvin tarkoittaa keskitasoa alempaa palkkaa. Palkkaeroja olisi kuitenkin tuntuvasti supistettava. Perustulo on ihan hyvä idea, mutta sitä ei mielestäni kuulu maksaa ihmisille, joilla on tarpeeksi muitakin tuloja. Ehkä siksi kommunistien käyttämä perusturvan käsite sopii tähän malliin paremmin. Perusturva olisi säädettävä tasolle, joka ei tehosta kulutusta eikä palkankorotuspaineita, mutta varmistaa ihmisten toimeentulon. Sen kanssa käsi kädessä kulkisi uudelleen käyttöön otettava vuokrasääntely. Lisäksi työn käsite olisi määriteltävä uudelleen. On parempi, että ihmiselle maksetaan siitä mitä hän tekee, kuin että hänelle maksetaan nimenomaan siitä ettei hän tee mitään (ja hakee sellaista työtä, mitä järjestelmä haluaa hänen hakevan).

Ihmisten hyvinvointia pitäisi ajatella kokonaisvaltaisesti. Ei riitä, että yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelut muodollisesti säilytetään. Niiden täytyisi olla oikeasti saatavilla kaikille ihmisille ilman lisäkuluja, asiakkaille pitäisi olla aikaa, ja ylipäänsä ihmisten täytyisi saada yhteiskunnalta välittämistä ja huolenpitoa. Tämä ei saa tarkoittaa kyttäystä ja patistelua. Kukin täysi-ikäinen kansalainen eläköön niin kuin lystää, ja kun hän itse tarvitsee apua, hänen täytyy saada sitä. Tähän järjestelmän pitäisi tähdätä. Ketään ei saisi syyllistää yhteiskunnan palvelujen käytöstä, sillä niillä on poliittista itseisarvoa. Talousluvut on korvattava onnellisuusluvuilla. Terveys on tietysti tärkeä asia, mutta yhtä oleellista on, että sairaallakin on täysi ihmisarvo. Ihmisen hyvinvoinnin kokonaisvaltainen ymmärtäminen tarkoittaa myös, että terveyden- ja sairaanhoidossa siirrytään lääkkeiden tuputuksesta yhä enemmän terapeuttisten menetelmien ja nk. vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttöön ja hyväksyntään. Lääketeollisuuden lonkerot järjestelmän sisällä on sahattava poikki. Kotimainen lääketuotanto olisikin yhteiskunnallistettava ja alistettava kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin filosofialle. Mitä vanhusten, vammaisten ja lasten hoitoon tulee, Suomessa pitäisi sekä säilyttää yhteiskunnalliset hoitoinsituutiot (ja kehittää niitä) että antaa täydet mahdollisuudet hoitaa kotona. Yhden yhteiskunnallisen diskurssin ei kuulu kieltää toisia toteutumasta silloin, kun kaikki varsinaiset asianomaiset niin haluavat.

Lääke- ja terveysbisneksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hyvinvointiyhteiskunnan kanssa. (Pidän parempana puhua hyvinvointiyhteiskunnasta kuin hyvinvointivaltiosta, sillä valtiosta tulee mieleen lähinnä koneisto – yhteiskunta taas olemme me.) Oman ohjelmani mukainen hyvä yhteiskunta tarjoaisi kaikki oleelliset palvelut itse. Näihin kuuluu myös se, mitä ei missään Suomen historian vaiheessa ole edes yritetty yhteiskunnallistaa, eli vähittäiskauppa. Yhteiskunnan olisi kerta kaikkiaan tarjottava ihmisille peruspalvelut siellä, missä he asuvat tai majailevat. Asuminen ja majaileminen olisi tietysti niin ikään syytä järjestää yhteiskunnallisesti – enemmän, halvempia ja moninaisempia vuokra-asuntoja – ja joukkoliikenne, joka veisi ihmisen kotiinsa tai kotoaan palvelujen pariin, missä ne ikinä sijaitsevatkin, järjestyy myös parhaiten yhteiskunnalliselta perustalta. Alas voittoa tuottava VR – tilalle uusi, puoli-ilmainen, liki jokaisen tavoitettavissa oleva raideliikenne, jonka otsikkona voisi toimia vaikka huippuinnovatiivinen Valtionrautatiet. (Tästä nimestä ei sitten makseta konsulteille killinkiäkään! Yksityisten konsulttien käyttö julkisella puolella olisi muuten lakkautettava.) Hinnoittelujärjestelmästä, jossa ostajat kilpailevat toisiaan vastaan, on joukkoliikenteessä päästävä eroon. Ylipäänsä kilpailuperiaatetta täytyisi yhteiskunnassa kaventaa ja mahdollisimman paljon karttaa. Hyvä suunnittelu on aina parempi kuin typerä kilpailu.

Yllä esitetyt ideat vaatisivat yhteiskunnan kokonaisvaltaista muuttamista. Siihen kuuluisi edelleen myös pyrkimys elintarvikeomavaraisuuteen sekä valtakunnallisella, alueellisella että jopa paikallisella tasolla. Lähtökohtaisesti kaiken, mitä syömme, pitäisi olla lähellä tuotettua, luonnonmukaista ja mieluiten lisäaineetonta. Tietenkään ei riisiä, etelän hedelmiä, viiniä ynnä muuta voi eikä kannata kasvattaa väkipakolla kotiseudulla, vaan jonkin verran on ostettava ulkomailta. Jos ostot tekisi aina yhteiskunnallinen organisaatio, sen olisi helppo vaatia reilun kaupan periaatteita ja geenimuuntelemattomuutta. Tällaiset sosialistiset periaatteet ovat aivan omaa luokkaansa ekologisesti ja myös ekonomisesti: nykyinen riippuvuus kansainvälisistä markkinoista on isolta osin syynä siihen, ettei yllä esittämiäni uudistuksia voida soveltaa vallitsevaan järjestelmään ilman tolkutonta velkasyöveriä. Euroopan unioni ei hyväksy jäsenmaansa irtautumista kansainvälisistä markkinoista ja omasta keskitetystä sääntelystään, ja siksi EU:lle täytynee jättää hellät hyvästit. Samalla jättäisimme hyvästit läntiselle bisnesimperialismille, jonka poliittisiin tavoitteisiin koko ajan sitoudumme, vaikka varsin harva sitä haluaa.

Nyt päästiin ulkopolitiikkaan. Kaksi sanaa: TTIP ja Nato. "Vapaakauppasopimukseksi" virheellisesti nimitetty TTIP olisi yhtä kuin suurbisneksen tyrannialupa eli luopuminen demokraattisesta järjestelmästä (tai sen rippeistä). Sen vuoksi sitä virhettä ei kuulu tehdä tai edes harkita. Nato-jäsenyyttä ei tietenkään ole paikallaan hakea, vaan päinvastoin luopua nykyisestäkin Nato-yhteistyöstä. Suomen kaltaisen maan ei missään tapauksessa pidä pyllistää Natoa vihollisenaan pitävälle – ja Naton vihollisenaan pitämälle – naapurimaalleen Venäjälle, jonka kanssa ystävyys ja kumppanuus sen sijaan toisivat valtavia lisämahdollisuuksia. En fanita Vladimir Putinia, mutta hänestä ja nyky-Venäjästä levitetään suurbisnestä mielistelevässä ja Natoa fanittavassa valtamediassa tolkutonta skeidaa. Lisäksi, missä Putinin Venäjä onkin ehkä esittänyt kovia autoritäärisiä otteita, USA ja Nato ovat harrastaneet samaa paljon pahemmin. On parempi diilata Venäjän kanssa kuin sellaisten roisto-organisaatioiden. Suomen ulkopoliittinen asema on oikein hyvä idän ja lännen välissä sitoutumatta liikaa kumpaankaan. Hyvät suhteet Pohjolan maihin ja ihan erityisesti Ruotsiin ovat tietysti plussaa. Suomen valtio voisi myös oikein hyvin toimia välittäjänä Venäjän sekä Pohjolan ja Itämeren maiden poliittisten näkemysten välillä. Parhaassa lykyssä voisimme luottaa hyviin naapurisuhteisiin niin täydellisesti, että voisimme käynnistää omakohtaisen aseistariisunnan ilman sotilasliittoja ja purkaa asevelvollisuusjärjestelmän ilman palkka-armeijaa. Peace!

Takuulla jonkun mielestä kaikki tässä tekstissä esitetyt tavoitteet ovat epärealistista puppua, ja juuri siksi on ymmärrettävää, ettei mikään puolue aja tällaista vaaliohjelmaa. Tiedätkö mitä? Juuri siksi tällaiset uudistukset eivät osittainkaan toteudu tai ole edes tapetilla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Suomeen tarvittaisiin nyt pikimmiten sellainen vasemmisto, joka uskaltaa vaatia "mahdottomina" pidettyjä parannuksia, joka luo oman keskustelunsa ja diskurssinsa, joka esittää politiikkaan uskonsa menettäville ihmisille todellisen vaihtoehdon lamaannuttavalle nykymenolle. Usko tai älä, mutta avaimet muutokseen ovat yhä meidän käsissämme. Kovin kauan ne eivät ole, jos nykymeno jatkuu. On toimittava nyt; on ajateltava nyt; on unelmoitava nyt.

"Työlöys" ja "kansanterous"

Tiedämme jokseenkin, mitä Talvivaarassa tapahtui alkaen (virallisesti) marraskuun alkupäivistä tai (todennäköisesti) jo lokakuun jälkipuolelta. Me kriittiset tiesimme jo paljon ennen akuuttia katastrofia jotain siitä, kuinka Talvivaara vaikuttaa luonnossa ja mikä uhka se on luonnolle. Ihan varmasti tiedämme kaikki, ettei Talvivaaran kaivosta ole suljettu eikä kynnetön ympäristöhallinto mahtanut yhtiölle yhtään mitään. Ja Perästä on kuulunut.

Miksi näin kävi? Talvivaaran piti olla pelastus Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, ja koko kaivosalasta odotettiin – itsensä presidentti Niinistön sanoin – Suomen "uutta Nokiaa". Eikä siinä vielä kaikki: jotkut pitävät Talvivaaraa edelleen pelastuksena Kainuun työllisyydelle ja taloudelle, varmaan kaivosalaakin uutena Nokiana. Me punaiset ja vihreät hihhulit voimme sanoa haluamamme somessa ja mielenosoituksissa – Suomihan on "tunnetusti" "vapaa" "maa" – mutta käytännössä asialla ei näyttäisi olevan paljon painoarvoa. Eniten arvoa on rahalla, jolla Talvivaaraakin tietysti pyöritetään.

Mistä lähtien työllisyys on alkanut tarkoittaa samaa kuin talous? Kaivosten sanotaan tuovan työllisyyttä, kun pitäisi sanoa, että ne tuovat rahaa. Ydinvoimalahankkeita on perusteltu niin ikään työllisyydellä. Pyhäjoki hinkui ja vinkui itselleen kuudetta ydinvoimalaa, ja ainakin nimellisesti sai sen. Ulkomainen raha kuitenkin vetäytyi hankkeesta, joka saattaa näin ollen kariutua. Money talks. Tiedämme myös Olkiluodon loputtomiin venyneestä, sikakalliista ja juridis-eettisesti kyseenalaisesta ydinvoimalaprojektista, että rakennustyöntekijät ynnä muut on värvätty ulkomailta. Näin ollen ainakaan voimalan rakennustyö ei juuri työllistäisi paikallisia. Rahaa se kyllä voisi tuoda Pyhäjoelle. Työllisyyttä käytetään selvästi talouden kauniimpana nimenä. (Valmis ydinvoimala työllistäisi toki parisensataa ihmistä, ja heistä hyvinkin moni voisi olla suomalainen ja asua Pohjois-Pohjanmaalla.)

Työ ja työllisyys kuuluvat niihin mahtisanoihin, joita ei Suomessa hevillä kyseenalaisteta. Kuten tämä Twitter-keskustelu ilmentää, punavihreässäkin leirissä nähdään "työmoraali" helpommin positiivisena määreenä kuin osana kapitalistista riistomekanismia, jolla ihmiset saadaan paiskimaan mahdollisimman paljon duunia. Ellei ajatella näennäisluterilaisia syitä, miksi ihmisten täytyy paiskia niin paljon töitä? Tietysti tuottavuuden tähden. Mikä tuottavuus? Tietysti taloudellinen tuottavuus. Käytännössä kaikki työhön ja työllisyyteen liittyvät käsitteet yhdistyvät keskusteluun taloudesta, rahan virtaamisesta koko maahan tai jollekin tietylle seudulle. Ja kuten me syvällisemmin kapitalismikriittiset ihmiset tiedämme, tämäkin on hämäystä: käytännössä rahat virtaavat vain kapitalistien taskuihin, jotka yhä useammin sijaitsevat fyysisesti jossain aivan muualla kuin Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla tai edes Suomessa.

Työn paiskintaa ehkäisee tietysti moni muukin syy kuin työttömyys. Yksi niistä on alkoholismin turmio, josta onkin viime aikoina kuullut yhä useammin Turmiolan Tommi -henkistä propagandaa, puhuttuna muun muassa ministeri Maria Guzenviinaan... anteeksi Guzenina-Richardsonin suulla. Hänhän kaivoi hiljattain jostain historian roskatunkioilta esiin ajatuksen oluen laimentamisesta. Kulttuuri- ja sivistysmaa Suomi ei luonnollisesti edes yritä olla, paitsi jos Marialla on hieman vinksahtanut käsitys kulttuurista ja sivistyksestä, mutta ministeri perusteleekin aikeita kansanterveydellä. Tämä puolestaan jälleen tarkoittaa samaa kuin (kansan)talous. (Sana "kansantalous" tarkoittaa siis käytännössä samaa kuin kapitalistien taskujen täyteysaste.) Alkoholin näet katsotaan aiheuttavan käyttäjilleen terveydellisiä ongelmia, joiden hoito tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Vielä alkoholiakin enemmän terveys-talous-fasismin kohteena on tupakka, jonka kuluttajat laitetaan vuosi vuodelta ahtaammalle. Euroopan komissio puhuu jopa mentolisavukkeiden kieltämisestä mukamas liian houkuttelevina. Parveketupakoinnin kieltoa perustellaan kansanterveyssyillä, vaikkei kerrostaloasukin hengityselimiin päädy naapurin parvekkeelta muuta kuin tuoksu. Kansanterveydestä on tullut kaunis nimi, jonka taakse kätkeytyy jälleen kysymys taloudesta: yhtäältä oletetaan tupakasta aiheutuvien terveysongelmien tulevan jälleen yhteiskunnalle kalliiksi, toisaalta ajatellaan tupakkaan sijoitettujen rahojen voivan ohjautua muihin, siunatumpiin kulutuskohteisiin (autot, viihdeteknologia, matkailu, kosmetiikka, liikuntapalvelut...).

Tupakan ja alkoholin lisäksi kansanterveyskysymyksiin, jotka ovat oikeasti talouskysymyksiä, kuuluu myös kysymys ylipainosta. Ajatellaan, että ylipainoiset sairastelevat helpommin, mikä tietysti tulee jälleen kerran yhteiskunnalle kalliiksi. Asiaan liittyy myös, että laihdutus on nykymaailmassa valtavan iso bisnes ja näin ollen ihmisten patistelu laihduttamaan tukee "rehellistä" elinkeinonharjoitusta. Lopputulos on melkoista fasismia: ihmisten on laihdutettava itsensä mallinmittoihin, tupakointi on kielletty ja laimennetun olutlitkun on käytävä alkoholista. Puhe kansanterveydestä, ja viime kädessä siis taloudesta, perustelee tarvittaessa jopa fasistisen suhtautumisen ihmisten elämäntapoihin.

Mitä talouspuheessa sitten on sinänsä vikaa? Eikö ole ihan asiallista ja ymmärrettävää, että pyritään maksimoimaan voitot ja säästämään kuluissa? Kapitalistisen logiikan kannalta onkin näin. Mikään muu logiikka ei sitä perustele. Elinkeinoelämän keskusliitto kyllä toivoo, ettei Suomessa muuta logiikkaa enää tiedettäisikään, ja Hesarista se on saanut erinomaisen propagandatorven. Kapitalistien taskuihin ohjautuvia rahoja kaivattaisiin kuitenkin kipeästi mm. ympäristö-, kulttuuri-, sivistys-, sosiaali- ja terveystoimessa, joiden taloutta on vuosi vuoden jälkeen kavennettu ja jotka kärsivät kapitalistisen logiikan hirmuvallasta yhä enemmän. Jos fasististen vaatimusten sijaan ihmisten annettaisiin elää niin kuin he oikeasti tykkäävät ja tarjottaisiin hoitoa, kun he sitä tarvitsevat, ihmiset olisivat taatusti nykyistä onnellisempia. Tämä söisi rahaa, mutta sitähän on jo kapitalistien taskuissa tarjolla tukuttain. Jos kaivoksiin ja ydinvoimaan investoidut rahat sijoitettaisiin kaivosten ja ydinvoiman aiheuttamiin ympäristöongelmiin, luonto voisi taatusti nykyistä paremmin, ja kun luonto voi hyvin, ihmisilläkin on edellytykset voida hyvin. On karkea virhe hyväksyä "työlöyden" (työllisyys -> talous) ja "kansanterouden" (kansanterveys -> talous) logiikka ja jumiutua sen viitekehykseen, sillä tämä logiikka ei ole mitään muuta kuin kapitalismin logiikkaa. Ja kapitalismi on sorron ja riiston järjestelmä, jossa ympäristöllä ja ihmisellä on arvoa vain rahassa mitattuna.

Mutta eikö sitten ole hyvä asia, että ihmiset käyvät töissä ja elävät terveesti? Tavallaan tietysti kyllä. Jokaisella on syytä olla mielekästä tekemistä, mutta: nykyinen taloudelliseen tuottavuuteen pohjautuva työllisyysjärjestelmä ei tarjoa sitä kuin pienelle osalle ihmisistä. Jokaisen on hyvä olla onnellinen, tai ainakin voida hyväksyä itsensä ja elämänsä, mutta: terveys ei sinänsä tarkoita onnellisuutta ja: nimenomaan nyky-yhteiskunnassa ihmiset sairastavat aina vain enemmän, eikä sitä voi pelkistää alkoholinkäyttöön, tupakointiin ja ylipainoon. Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä voisi tarjota kaikille halukkaille sopivaa ja mielekästä työtä, joka ei enää olisi kiinni taloudellisesta tuottavuudesta, ja kokonaisvaltaisesti terveemmän ympäristön ja yhteiskunnan, jossa ihmisillä olisi edellytykset olla onnellinen. Sellaista työ- ja terveyspuhetta minäkin kannatan.

Salaliittoteoriat ja -teoreetikot

Yhtenä 2010-luvun poliittisesti epävakaiden alkuvuosien ilmiönä on noteerattava salaliittoteorioiden, tai jopa yhden nimenomaisen salaliittoteorian, suosion ja huomion kasvu. Olen tykännyt nimittää itseäni salaliittoteorioiden toiseksi ylimmäksi ystäväksi: uskon muun muassa melko tosissani, että joko 11 vuoden takainen WTC-onnettomuus oli tilaustyö tai ainakin USA:n ylin johto laskelmoiden salli sen tapahtua. Uskon myös, että valtamedia on 1990-luvulla järjestelmällisesti "kaapattu" tarjoamaan kansalle vain yhtä, vallanpitäjille (siis niille todellisille) mieleistä totuutta; uskon jopa, että viimeistään 2000-luvulla kaikki musiikkimediat yksipuolisesti vallannut kaupallinen populaarimusiikki editoidaan tarkoituksellisesti kuulostamaan turruttavalta. Mutta toiseksi ylimmälle ystävälle liika on liikaa.

Uusi maailmanjärjestys, New World Order, on tunnettu ideana jo vuosikymmeniä. Mistä johtuu, että idean todelliseen olemassaoloon ja toteutukseen juuri nyt uskotaan laajemmin kuin koskaan? Epäilemättä tilanne on psykologisesti ymmärrettävä. Maailma tuntuu olevan kehittymässä aina vain hullummaksi, ja kehitykselle tarvitaan jokin syy. On helpompaa napata olemassaoleva kokonaisselitys kuin miettiä ihan oikeasti alusta loppuun itse, mitä tapahtuu. Viime vuosina teoriaa on kuitenkin myös kehitetty eteenpäin. Salaliittoteoreetikot ovat törmänneet lukuisiin samoihin oivalluksiin kuin esimerkiksi minä. He ovat aivan sen kynnyksellä, että oivaltaisivat lopullisesti, mistä tosiasiassa on kysymys. Sen sijaan, että he uskaltaisivat tehdä omat kokonaisjohtopäätöksensä, he sijoittavat uudet oivalluksensa vanhaan kehykseen. Ja metsään menee.

Erinomaiseksi esimerkiksi käy Bilderberg-ryhmä, joka kokoontuu vuosittain keskustelemaan poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Salaliittoteoreetikot ovat huomanneet, mikä mahti ryhmällä ja sen kokouksilla on. Bilderbergin erityispiirre verrattuna muihin johtoportaan kokouksiin on, että ryhmä kokoaa samojen pöytien ääreen niin politiikan, talouden kuin mediankin vaikuttajia eri puolilta maailmaa. Bilderbergiä voi hyvällä syyllä pitää "maailman ylähuoneena", ja mikäli jossain on valtamedian – ja koko demokratian – "kaappauksen" varsinainen sylttytehdas, jäljet voivat hyvinkin johtaa ryhmän kokouksiin. Salaliittoteoreetikot ovat omalta osaltaan tehneet ihmiset tietoisemmiksi Bilderbergistä ja vaatineet sen esille mediassa. Tämä on pelkkää hyvää. Valitettavasti asia ei pysy näissä puitteissa, vaan salaliittoteoria pitää Bilderbergiä ainoastaan "satanistisen illuminatin" välineenä. Tämä johtuu siitä, että illuminati-teoriat yhdistyvät vanhastaan Rockefellerin sukuun, jonka patriarkka David Rockefeller on Bilderberg-ryhmän taustavaikuttajia. Tämä satanismihölynpöly estää näkemästä, mistä Bilderbergissä on oikeasti kysymys.

Yhä laajempi joukko ihmisiä on siis oivaltanut – tai oivaltamassa – että maailman nykytilassa ja kehityksen suunnassa on jotain mätää. Eikä vain sellaista mätää, mikä yleisesti tiedetään ja mistä mediakin puhuu (sodat, ihmisoikeusrikkomukset, ekologiset uhat), vaan myös jotain piiloista, salattua mätää, mistä valtamedia on epäilyttävän hiljaa. Uusi maailmanjärjestys pitää siltä osin kutinsa, että on taatusti olemassa peiteltyjä suunnitelmia USA:n ja nyky-EU:n edustaman järjestelmän ja ideologian säilyttämiseksi ja selustan turvaamiseksi demokratian purkamisen sekä valheellisen, puolueellisen joukkotiedotuksen avulla, ja suurkapitalistien edustama ns. iso raha on se, mikä uudesta järjestyksestä hyötyy eniten. Tämän järjestyksen suurin vastavoima on poliittinen vasemmisto, sanoivatpa oikeistonationalistit mitä hyvänsä. (Wikileaks toimii kyllä vastavoimana, mutta vain vasemmisto osaa todella hyödyntää paljastuksia.) Mutta salaliittoteoreetikot eivät tyydy tähän. Sen sijaan he puhuvat läpiä päähänsä kansojen itsetarkoituksellisesta sekoittamisesta, juutalaisten hirmuvallasta, Neuvostoliitosta illuminatien peiteoperaationa, ilmastonmuutospuheista ja homomyönteisyydestä osana vallanpitäjien valehtelua, ynnä muusta hieman Mein Kampfilta kalskahtavasta tolkuttomuudesta. Sitä surullisempaa on vain, että moni vasemmistolaisena itseään pitävä on sortunut mukaan samaan kohkaukseen.

Jos kaikkein ylimmäksi salaliittoteorioiden ystäväksi heittäytyisin, uskaltaisin väittää, että uuden maailmanjärjestyksen salaliittoteoriat ovat maailman todellisten vallanpitäjien salaliitto ihmisten johtamiseksi harhaan suuren oivalluksen kynnykseltä.

Vastustamme Raideliikennettä Oy?

VR:n vioista ja ongelmista tämän ja viime vuoden aikana on ainakin lukenut jokainen, joka itse ei ole joutunut niistä kärsimään. Junat ovat myöhästelleet pikkusyistä, joiden ei luulisi enää pitkällä huipputeknologian 2000-luvulla vaikuttavan. Asemia on lakkautettu. Matkustajat ovat saaneet tylyä ja ehdotonta kohtelua junissa ja asemilla. Vaikka virallisella "juhlapuheiden" tasolla raideliikennettä koko ajan suitsutetaan ekologisuutensa tähden, matkalippujen hintoja on nostettu yhä uudelleen. Ja kun lipunmyyntijärjestelmä päätettiin uudistaa alkusyksyllä 2011, seurasi uskomaton fiasko ja farssi, josta ei ole vielä tämän kirjoitushetkellä selviydytty.

Miksi näin on käynyt ja edelleen käy? Syytä saamme etsiä rakenteelliselta tasolta. Joitakin vuosia sitten VR:n johto ja periaatteet laitettiin uusiksi. Nimestä Valtionrautatiet on luovuttu jo 1995, mistä yhdessä yhtiön toimintaperiaatteen kanssa voisi arvailla, että sen omistus on ainakin osittain yksityinen. Todellisuudessa Suomen valtio omistaa yhä VR-yhtymän sataprosenttisesti. Tätä vastaan on hämmentävässä ristiriidassa se, että VR:n tarkoitus on tuottaa voittoa. Se kerää siis liikenteellisestä peruspalvelustaan mahdollisimman paljon kansalaisten rahaa omaan ja valtion kassaan aikana, jolloin ekologisista syistä olisi äärimmäisen tärkeää saada mahdollisimman monet ihmiset käyttämään raideliikennettä.

Tarkoitus tuottaa voittoa selittää tietysti kuluttajaystävällisyyden ylärajan ylittävät lipunhinnat. Valitettavasti tässä ei vielä ole kaikki. Sama tarkoitus vaatii VR-yhtymää myös säästämään kaikissa mahdollisissa ja joskus mahdottomissakin kuluissa. Säästöjen piiriin kuuluu tietysti henkilökunta. Ennen VR oli tietoisesti tai tiedostamattaan valmistautunut, että kalusto voi reistailla ja välillä kalustoa tai rataa voi joutua syystä tai toisesta huoltamaan. Kun henkilökuntaa ei ollut supistettu minimiin, liikeni tiimistä kuin tiimistä työntekijä tai pari äkillisiin huolto- ja kunnostustehtäviin. Luultavasti myös varakalustoa oli poikkeustilanteita ajatellen valmiina. Nykyisin VR:n toiminta pohjautuu lähtökohtaan, ettei mikään mene ikinä pieleen. Ihmiset ovat kuitenkin inhimillisiä ja töppäyksiä sattuu, ja koska koneiden rakentajatkin ovat inhimillisiä ihmisiä, jotkin töppäykset ovat sattuneet jo valmistusvaiheessa. Kun joku töpeksii tai kalusto prakaa, koko systeemi pettää perinpohjaisesti. Näin kävi esimerkiksi jouluaatonaattona 2010, kun pohjoiseen matkanneen junan veturi hajosi hirmupakkasessa Ylöjärvellä. Korvaavaa veturia alettiin vasta laitella kuntoon Tampereella, kun sille olisi jo ollut parinkymmenen kilsan päässä hädänomainen tarve. Lopulta juna pääsi uuden veturin voimin jatkamaan eteenpäin – yli kaksi tuntia myöhässä aikataulusta.

Lipunmyyntijärjestelmän uudistuskatastrofi syksyllä 2011 sai alkunsa... niin mistä? VR:ssä uskotellaan, että on haluttu monipuolistaa palveluja ja tarjota entistä halvempia matkalippuja. Tosiasiassa kysymys on muista pyrkimyksistä. Ennakkoalennuksen käyttöönotto ja sillä houkuttelu perustuu samaan talousperiaatteeseen kuin matkapuhelinoperaattorien prepaid-liittymät: kun yhtiö saa asiakkaalta maksut jo kauan ennen kuin palvelu toteutetaan, se voittaa lisää rahaa tähän päivään huomisen kustannuksella. Mobiililipun tarkoitus on puolestaan vähentää palvelupainetta asemilla, mikä tietysti auttaa karsimaan asemahenkilökuntaa entisestään. Tulevaisuudessa VR uhkaa monipuolistaa lipunhinnan määräytymisperiaatteita entisestään, millä lienee myös selvä funktio: ihmiset eivät pysy ajan tasalla lipunhinnoista, maksavat epähuomiossa kalliimpia hintoja kuin toivovat ja virheistään "viisastuneina" pyrkivät hysteerisellä vimmalla ostamaan lippunsa etukäteen. Paitsi, että ennakkorahaa virtaa yhtiöön aina vain lisää, muutos sopii nyky-VR:lle myös ideatasolla. Raideliikenteellä on ollut interrailien ynnä muiden hippihömpötysten myötä epäilyttävä maine tuottoisan bisnesmatkailun kannalta; nyt spontaaniudesta tehdään hankalaa ja kallista, kun taas ensisijaisen kohderyhmän (eli maksukykyisten) matkat pyritään turvaamaan.

Uudistusta varten tarvittiin uusi verkkokauppa ja uudet lippuautomaatit, ja kuten tiedetään, homma kusi ja pahasti. Syynä lienee jälleen taloudellinen säästöpolitiikka yhdistettynä nykyaikaisen kapitalismin pakkokilpailuttamiseen: valittiin näennäisesti halvin vaihtoehto, ei parhaiten toimivaa tai helpoimmin huollettavaa. Sama möhlä on tehty VR:ssä ihan toisessa yhteydessä jo 1992, kun päätettiin hankkia Suomen oloihin huonosti soveltuvia italialaisia Pendolino-junia. Kuten kaikki tietävät, Pendolinot hajoilevat talvisin, yksiköiden kytkemisessä toisiinsa on toistuvia ongelmia ja nopeudesta saatava hyötykin on verraten vähäinen. Pendolinon sijaan olisi voitu ostaa ruotsalaisia X2000-junia, joiden olosuhdeluotettavuus (naapurimaan tuotteena) on ihan eri luokkaa, tai vielä kaukokatseisemmin kehittää omaa junateknologiaa.

Miten VR reagoi ongelmiinsa? Tietysti nykyaikaisella tavalla eli satsaa imagotyöhön. Kun lokakuun Matkaan-lehdessä oli lukijakirje, jossa matkustaja ilmaisi tympääntymisensä Pendolinojen uuteen vihreään ulkoasuun – "samat viat niissä on kuin punaisissakin" – vastasi lehden toimitus merkitsevästi, että uusi ilme tukee VR:n muita viimeaikaisia uudistuksia. Vihreys eli ekologisuus on VR:lle selkeä myyntivaltti, ja sitä tuodaan kaikin tavoin esille, vaikkei yhtiön muu käytäntö tuekaan tätä kaunista teoriaa.

Jos VR:n ainoa omistaja Suomen valtio oikein toden teolla välittäisi ympäristöstä ja matkustajien tyytyväisyydestä, alkaisi tapahtua. Ensin matkalippujen hinnat pudotettaisiin alas ja yksinkertaistettaisiin. Henkilökuntaa lisättäisiin ja palveluja parannettaisiin. Helsinki–Turku-välille rakennettaisiin pikapikaa uusi kaksiraiteinen rata (todennäköisesti ns. ELSA-radan uuden linjauksen mukaisesti) ja Tampere–Oulu-välille rinnakkaisraide. Matkustajaliikenteen käyttämättömiä rataosuuksia kunnostettaisiin ja alettaisiin hyödyntää uudelleen, ja uusia asemia otettaisiin käyttöön kaikkialla missä on asutusta radanvarressa ja aikataulu mitenkään sallii. Pendolinot korvattaisiin asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, ja toisaalta myös lähi- ja seutuliikenteen junia lisättäisiin. Pyrkimys ei olisi vähempää kuin siirtää Suomi raiteille, palauttaa elämä asemille ja usko toimivaan ekologiseen joukkoliikenteeseen.

Nykyään valitettavasti tuntuu, että VR:n toiminta hyödyttää parhaiten maantie- ja lentoliikennettä.

Viekö vihreiden perustulomalli köyhältä toimeentulon?

Perustulosta, kansalaispalkasta tai perusturvasta – rakkaalla lapsella monta nimeä – on puhuttu viime vuosina paljon hyvää ja kaunista. Hyvä niin. Nykyinen pikkuruisten tukien onnistuneen metsästyksen varassa eläminen, joka on tuttua niin monelle työttömälle, opiskelijalle ja eläkkeensaajalle, kaipaa roimaa parannusta. Tuet ovat jääneet palkkakehityksestä rajusti jälkeen, eikä esimerkiksi pelkän työmarkkinatuen + asumistuen varassa käytännössä elä. Silloin tarvitaan ainaista sossun luukkua, joka on omassa rahapulassaan tuntunut välillä tekevän kaikkensa evätäkseen toimeentulotuen asiakkaalta.

Politiikan vasemman laidan ohella myös vihreät ovat ylläpitäneet ajatusta "perustulosta". Asioihin perehtymättömille on tullut vaikutelma, että vihreät hoitavat köyhän asiaa siinä missä vasemmistoliitto ja kommunistit. Kauniin ja siloitellun pinnan alla vaanii kuitenkin vaara. Vihreiden esittämä perustulo ei nimittäin ole sen enempää kuin 500 euroa kuukaudessa. Nykyisin esimerkiksi työmarkkinatukea maksetaan nettona reilut 410 euroa neljältä viikolta, joten vihreiden malli kasvattaisi verovapaana tulona pottia reilun 10 prosentin verran. Elämiseen 500 euroa (plus asumistuki) on kuitenkin yhä turhan vähän. Vihreiden malli säilyttäisikin lisänä "tarveharkintaisen toimeentulotuen". Käytännössä ei siis mikään oikeasti muuttuisi, vaan köyhät joutuisivat yhä sossun luukulle anelemaan.

Vihreiden 500-lappusen verovapaus perustuu lähtökohtaan, että kaikki alle 1000 euron suuruiset tulot pitäisi vapauttaa veroista. Sekin on ihan hyvä ajatus. Sen sijaan vihreät kuitenkin "siirtäisivät verotuksen painopistettä kulutukseen". Käytännössä tämä ei tarkoittaisi mitään muuta kuin perinteistä hintojen nousua. Jos ruuan ja muiden päivittäishyödykkeiden hinta nousisi reilut 10 prosenttia (minkä se tekee nykypolitiikalla ennen pitkää muutenkin), tämä söisi kokonaan "perustulon" tarjoaman tuenkorotuksen. Jokainen ymmärtänee nyt, mitä tarkoittaisi esimerkiksi 15 %:n hintatason nousu. "Perustulo" tekisi siis köyhistä käytännössä entistäkin köyhempiä.

Vielä edellistä pelottavampi lähtökohta on vihreiden "perustulon" osittainen käyttöönotto: 500 euron tasamalli hyväksyttäisiin, mutta alle 1000 euron tulojen verottomuutta ei. Tällaisen älyttömyyden toteutuminen olisi porvariyhteistyössä täysin mahdollinen. Se tietäisi, että esimerkiksi työmarkkinatuella elävien toimeentulo heikentyisi nykyisestä noin 10 prosenttia. Vaikka "perustulon" verotus muutettaisiin pientä palkkaa vastaavaksi (nykyisiä työttömyystukiahan verotetaan aivan sikana), lopputulos ei edelleenkään parantaisi köyhän asemaa ollenkaan vaan pienikin inflaatio kääntäisi toimeentuloviisarit miinukselle. Ja sitä olisi tiedossa, kunhan vihreät pääsisivät siirtämään verotuksen painopistettä kulutukseen. Epätoivoisten sossunluukun jonottajien määrä kasvaisi entisestään – ja mikäli kuntatalouksia hoidettaisiin yhä kuten ennen, olisi luukulla ennen pitkää lappu.

Työttömyys- ja toimeentulotuen pitämistä pienenä perustellaan mm. siten, että se kannustaa ihmisiä tekemään töitä laiskottelun sijaan. Nykyinen verotus suosii työtulojen sijaan kuitenkin pääomatuloja, joita Suomessa verotetaan varsin niukasti. Tämä ei ole samassa linjassa töihin kannustamisen kanssa. Vihreät olisivat kantansa mukaan "korottamassa pääomaveroa maltillisesti". Saamme kenties nähdä, mitä tämä maltti käytännössä tarkoittaa – Ruotsin kokoomuskin on nimensä mukaan "maltillinen". Laiskottelu ei myöskään päde perusteena, kun ajatellaan nykyistä tukijärjestelmää, jossa hakemus joudutaan usein kirjoittamaan ja viemään paitsi moneen paikkaan, myös moneen kertaan.

Aivan ylivoimaisen perusturvapaketin tarjoaa SKP. Siinä on myös mainio logiikka: perusturva on nostettava EU:n virallisen köyhyysrajan tasolle. SKP esittää 900 euroa kuussa verottomana kaikille vähävaraisille. Työnteon houkuttelevuutta puolue lujittaisi määrittelemällä 1500 euroa kuukausipalkan yleiseksi ajarajaksi. Kommunistit rahoittaisivat perusturvansa mm. korottamalla pääomaveroa, palauttamalla varallisuusveron, muuttamalla kunnallisveron progressiiviseksi ja laittamalla pörssikaupan verolle (todellinen rahasampo!). Hyvä diili.