Vapaus, kapina, "demokraatit" ja "republikaanit"

En olisi ikinä uskonut olevani jossain asiassa samaa mieltä kuin yksi Suomen johtavista natottajista ja Venäjä-pelon levittäjistä, professori Jarno Limnéll. Kesäkuun alussa hän ilmaisi Nykypäivä-lehden kolumnissaan, että "populistipoliitikot niin oikealla kuin vasemmalla ajavat nykyään vain yhtä asiaa: muiden oikeuksien rajoituksia". Ja edelleen: "Molemmat ääripäät haluavat rajoittaa sitä, minkälaisia kahdenvälisiä sopimuksia aikuiset ihmiset saavat keskenään tehdä."

Olen aiemmissa kirjoituksissa ilmaissut, että "punavihreän" hallituksen ihmisoikeuksia sumeilematta polkenut koronapolitiikka tuli itselleni järkytyksenä – siitä puhumattakaan, että minulle tuttu hallituspuolueiden kannattajakunta hyväksyi ja myötäili sitä. Hallituksen vähiten punavihertävä ryhmä eli keskusta on kuitenkin näyttänyt vaativan vielä tiukempia rajoituksia, ja perussuomalaisten alkuperäinen koronalinja oli kaikkein tiukin. (Myöhemmin persuissa käännyttiin peripopulistisesti kannattamaan rajoitusten purkua, kun oli huomattu, etteivät ns. syvät rivit kannatakaan niitä. Sama ilmiö tapahtui valtamediassa.) Kansalaisoikeuksien rajoittaminen on siis miltei koko nyky-Suomen poliittisen kentän agendalla.

Koronapandemia ei tietenkään ole ainoa asiayhteys, missä oikeisto ja/tai vasemmisto on rajoitusten kannalla. Vasemmiston nimeä käyttävä ryhmittymä on jo ajat sitten yhtynyt sosiaalidemokraatteihin kannattamaan erinäisiä nautintoainekieltoja ja kypäräpakkoja. Uudesta tieliikennelaista tehtiin niin hankala, että se haiskahtaa tarkoitukselliselta. Kaikkein häkellyttävintä on kansalaisten sähköisen tarkkailun hyväksyntä. Oikealla halutaan rajoittaa ei-suomalaistaustaisen väestön kansalaisoikeuksia ja maahantuloa – pahimmassa tapauksessa jopa naisten perusihmisoikeuksia. Poliittinen toiminta, joka lähtisi liikkeelle klassisesta vapauden, tasa-arvon ja veljeyden/sisaruuden ihanteesta (liberté, égalité, fraternité), on vuonna 2020 todella piilossa.

Näkisin, että oikeistolla ja vasemmistolla on oikeuksien rajoittamisessa yksi tunnistettava ero. Oikealla ajatellaan, että ihmisen on saatava tehdä mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa olla. Vasemmalla katsotaan, että ihmisen on saatava olla mitä hyvänsä, mutta yhteiskuntajärjestelmällä on oikeus rajoittaa sitä, mitä ihminen saa tehdä. Jälkimmäistä näkökulmaa ehkä puoltaa globaalien ympäristöuhkien – kuten ilmastonmuutoksen – hoito, minkä tähden olen itsekin joskus taipunut sinnepäin. Ilmastoasioista tuttu suhtautumistapa ja jopa käsitteistö kaapattiin kuitenkin myös koronapolitiikan tarkoituksiin, mikä samalla vesitti sen tehtävän ilmastokysymyksessä.

Jaksoin pitkään taistella vasemmiston ja oikeiston uusia merkityksiä vastaan. Syksyllä 2019 annoin periksi. Vasemmistosta oli kerta kaikkiaan tullut itselleni tunnistamaton ilmiö, jonka kannattajaksi en enää osannut julistautua. Nykyään vasemmistoon luetaan joukko piirteitä, jotka ovat aiemmin olleet ns. sivistysporvariston heiniä. Oikeistoon puolestaan luetaan sekä entisaikojen työväenliikettä että vielä oman aikani vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä lähellä olevia ilmiöitä. Tästä on helppo tehdä oivallus, että puhuessamme "vasemmistosta" ja "oikeistosta" puhumme yhä useammin siitä, mitä USA:n demokraattipuolueen ja republikaanipuolueen toimialaan lukeutuu. Demokraattipuolueessa on Alexandria Ocasio-Cortezin kaltaisia toimijoita, jotka ovat klassisesti vasemmalla, mutta enemmän valtaa on yhä Joe Bideneillä, jotka hyväksyvät kansalaisoikeuksien polkemisen – vain republikaaneja "lievemmin" – sekä maailmanpoliittisten vihollisten pommittamisen, mikä sopii kiintoisasti yhteen SDP:n ajamien (jenkki)hävittäjähankintojen kanssa.

Twitterissä on viime aikoina näkynyt useampikin huomio, että suomalaiset aktivistit omivat jenkkiläiset ideat ja konseptit niin sellaisinaan, että heidän voisi kuvitella elävän Yhdysvalloissa ja tunnustavan USA:n isänmaakseen. Huomio on liittynyt muun muassa Black Lives Matter -mielenilmauksiin, joissa jotkut olivat lukemassa jenkkipoliisien synnit suomalaisillekin poliiseille. (Ei sikäli, etteikö Suomen poliisi perseilisi useinkin, mutta sillä on omat, suomalaiseen yhteiskuntaan linkittyvät ongelmansa.) Ilmiö on kansainvälinen. Esimerkiksi toimittaja Iida Sofia Hirvonen kertoi Helsingin Sanomissa, kuinka Brasiliassa majailevan kansainvälisen politiikan tutkijan Alex Hochulin mukaan "Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa käsitellään kuin se olisi muiden maiden 'kotimaan ongelma'". "Rasismia esiintyy kaikkialla maailmassa", Hochuli sanoo. "On kuitenkin jo itsessään kolonialistista, jos esimerkiksi white privilegen käsite siirretään sellaisenaan maasta toiseen." Tätähän se on ollut myös suomalaisessa keskustelussa: aito yhteiskuntakritiikki puuttuu, meikäläisen yhteiskunnan kokonaiskuva ei ole hahmottunut aikoihin – sen sijaan lainataan rakkaasta kulttuuri-imperialistisesta USA:sta ideoita ja meemejä, joiden valossa asioita pinnallisesti tarkastellaan.

BLM-mielenosoituksista puheen ollen. On typerryttävää, että sloganista "all lives matter" (todellakin, kaikilla elämillä on väliä!!!!!) on joissakin piireissä tehty rasismia tukeva ja vähättelevä. Yhtä typerryttävää on, että väkivallattoman ja rauhanomaisen kapinan korostaminen ja puolustaminen on leimattu epäilyttäväksi tolkunihmisyydeksi. Historian luulisi opettavan: Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat ylisukupolvisia kansainvälisiä sankarihahmoja. Gandhilla oli kuitenkin vastustajia, paitsi vanhoillisissa, myös radikaalimmissa piireissä; Kingille taas jotkut kovan linjan kannattajat antoivat pilkkanimen "Martin Loser King". Ei tarvinne muistuttaa, että molemmissa tapauksissa väkivallan kannattajat on isolta osin unohdettu. Hyvää yhteiskuntaa ei rakenneta väkivallan päälle. Tämän ihmisten enemmistö muistaa. Hyväksymällä mielenosoitusväkivallan vasemmisto tekee myös tyhjäksi vuosikausien työn sen osoittamiseksi, että poliittiseen väkivaltaan syyllistyy useimmiten oikeisto.

Kapinaa kyllä tarvitaan. Tänä vuonna niin vasemmistolta kuin oikeistoltakin on unohtunut, että todellisen kapinan päämäärä on aina vapaus. Muitakin päämääriä voi olla (demokratia, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, ympäristönsuojelu...), mutta tällöinkin kysymyksen on oltava yhteiskunnan vapauttamisesta demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen jne. Kapina tiukemman sääntelyn puolesta ei ole oikeasti mikään kapina. Sen sijaan se haiskahtaa epäilyttävältä. Kontrolloitu oppositio tarkoittaa sitä, että oppositioryhmä on luotu tai kaapattu muodostamaan vallanpitäjille näennäinen vastavoima. Tämä on nykymaailmassa todennäköisesti yleisempi ilmiö kuin kuvittelemme, ja sitä (on) taatusti esiinty(n)y(t) jossain muodossa myös Suomessa. Kysymys "ketä se hyödyttää?" on aina syytä kysyä ja vastausta pohtia perusteellisesti. Oma lukunsa on leikkiä kapinallista ja kannattaa ("demokraattista") hallitusta, jonka poliittinen linja eroaa marginaalisesti ("republikaanisesta") vastapuolesta lukuun ottamatta katteettomia uhkakuvia. Ja niitä kyllä riittää.

Uhkakuvilla hallitaan meitä. Kielloilla ja rajoituksilla hallitaan meitä. Vastapuoleksi tekeytymisellä ja soluttautumisella hallitaan meitä. Kulttuuri-imperialismilla hallitaan meitä. Poliittisten termien uusilla merkityksillä hallitaan meitä. Uusilla laeilla ja sähköisellä tarkkailulla hallitaan meitä. Silläkin hallitaan meitä, jos näennäiskapinalliset pyrkivät vapauttamisen sijaan hallitsemaan meitä. Ainoa hyvä hallitus on sellainen, jonka lopullinen päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sellaista ei koskaan tule, jos tähtäimessä ei ole vapaus; vapautta ei koskaan tule ilman kapinaa.

Konservatiivihuijaus, liberaalikupla ja lisääntyvä tietoisuus

1990-luvun loppupuolella, kun opiskelin yliopistossa, jouduin puoliväkisin törmäämään Auguste Comten ajatuksiin. Comtea on tituleerattu sekä sosiologian että positivismin isäksi sekä ensimmäiseksi nykyaikaiseksi tieteenfilosofiksi. Käsite 'positivismi' sai alkunsa Comten käsityksestä, että inhimillisen ajattelun historiassa on kolme vaihetta: teologinen, metafyysinen ja positiivinen. Itseäni tämä ei miellyttänyt. Mitä positiivista oli naiivien sosiologien kuvitelmassa, että ihmistä tai yhteiskuntaa voi tutkia elottoman luonnon tavoin neutraalina objektina, ilman tutkijan kritiikkiä ja itsekritiikkiä? Niinpä muotoilin – ja sanoin joskus ääneenkin – että inhimillisen ajattelun kolmas vaihe onkin "positiivisen" sijaan positivistinen eli objektiivisuuteen ja neutraaliuteen pyrkivä, mutta siinä epäonnistuva, tai vaihtoehtoisesti objektiivisuuden ja neutraaliuden illuusiota hyödyntävä. Tätä vaihetta seuraisi neljäs, kriittinen vaihe, jonka katsoin osittain jo alkaneen 1960-luvulla mutta joutuvan yhä kilpailemaan positivistisen ajattelun kanssa. Kritiikki johtaisi yhteiskunnan sortavien ja riistävien rakenteiden hävittämiseen, minkä jälkeen pääsisi lopulta muotoutumaan harmoninen ajattelu, jonka vallitessa ihmiset olisivat tasapainossa toistensa ja luonnon kanssa.

Näistä omista ajatuksistani on kulunut kaksi vuosikymmentä, mutta koskaan ennen asia ei ole näyttänyt näin selvältä. Ihmisten tietoisuus on lisääntymässä ja he ovat kasvamassa kriittisiksi. Tämä käsitys osuu jännittävällä tavalla yksiin useiden 2000-luvun menestysromaanien, etunenässä Da Vinci -koodin, esittelemien mystis-esoteeristen historianäkemysten kanssa. En malta olla ajattelematta, että "aikakausi on vaihtumassa – ihmiset oppivat ajattelemaan itse" oli yksi tämän kirjan (tai näiden kirjojen) oleellisimpia, kiihottavimpia, puoleensavetävimpiä johtoajatuksia. 2010-luvulla vahvistusta kriittiselle käänteelle ovat tarjonneet fiktion, ja sen faktuaalisen suosion, sijaan poliittiset realiteetit. Heräämistä tapahtuu nyt kaikkialla. Aluksi se kirpaisee, eikä osu ensiyrittämällä ihan maaliinsa, mutta lopulta se palkitsee.

Marraskuun 10. päivänä 2016 ennenkin siteeraamani Kansan Uutisten bloggari-toimittaja Pontus Purokuru julkaisi uhkakuvilla, realismiksi kutsutulla pessimismillä ja muulla synccyydellä mässäilevän artikkelin Tänään on paremmin kuin huomenna, joka sai vieläpä välitöntä suitsutusta monilta niin sanotuilta vasemmistolaisilta. Kirjoituksen sisällön voi tiivistää näin: "Kauhea Trump, kauhea Brexit, kauhea hyväksyntä, kauhea kehitys kaikkialla. Kohta rasisti-seksisti-natsit on oikeasti vallassa kaikkialla, 1930-luku, herätkää." Kautta koko sosiaalisen median näkyvin osa nykysuomalaisesta vasemmistosta on levittänyt Donald Trumpin presidentinvaalivoiton jälkeen vihaa, kyynisyyttä ja maailman kahtiajakoa – siis paperilla sitä samaa, mitä itsensä Trumpin ja hänen kaltaistensa on pelätty tekevän vallassa. Sillä, että vastaehdokas Hillary Clinton on valehteleva oikeistolainen militaristi (jonka pateettinen Venäjä-vastaisuus olisi hyvinkin voinut aiheuttaa suursodan Euroopassa, kenties myös Suomessa) ei tunnu olevan mitään väliä.

Miksi vasemmisto käyttäytyy näin? Kirjoitin edellisen hallituksen aikana 2013 blogitekstin otsikolla Kenen joukoissa luulet seisovasi, mitä oli edeltänyt luento samasta aiheesta Vihreän Puolueen "ravintelivalistusiltamissa". Luennon ja bloggauksen keskeinen ajatus oli, ettei suomalaisen nykyvasemmiston valtavirta ole vasemmistolaista siinä mielessä kuin ennen 1960-lukua, ja Suomen kaltaisessa maassa jopa ennen 1990-lukua, ymmärrettiin. Sen sijaan kyse on uusvasemmistosta, joka hahmottaa esimerkiksi ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen sinänsä osaksi vasemmistoa – toisin kuin vanha vasemmisto, joka pohjautui työväenluokkaan ja sosialismiin. Klassinen vasemmistolaisuus on luokkakantaista, uusvasemmistolaisuus enemmänkin moraalista. 1960-luvun loppuvuosina tapahtui uusvasemmiston nousu myös Suomessa, mutta 1970-luvulla suuri osa uusvasemmistosta hylkäsi moraalisen lähtökohdan ja kääntyi marxilaiseen luokkakantaisuuteen, joka samasti ihmisoikeus- ja ympäristöliikkeen mieluummin ihan klassiseen liberalismiin. Suhtautuminen Trumpiin ja Clintoniin paljastaa, että nykypäivän valtavirtavasemmisto on lähinnä keskiluokkaisia liberaaleja, joita vain poliittisen ilmaston muutos (oikeistolaistuminen!) oikeuttaa ylipäänsä kutsumaan vasemmistoksi. Ihmisoikeus- ja ympäristökysymys ovat niin tärkeitä, että Clintonin valheet, militarismin ja oikeistolaisuuden voi sivuuttaa, syyllistää Trumpin kannattajia ja viitata täysin kintaalla sille, mitä USA:n työväenluokka on yrittänyt sanoa.

Itse uskallan väittää, että yhdysvaltalainen presidentinvaalikäyttäytyminen, Brexit ja jopa vuoden 2011 perussuomalainen "jytky" olivat tyypillisiä osoituksia tietoisuuden heräämisestä. Ihmiset ovat nyt kriittisiä ja osaavat kyseenalaistaa. USA:n työväenluokka ei halunnut äänestää Hillary Clintonia, koska tämä edustaa poliittis-kulttuurista eliittiä, joka haluttiin yksinkertaisesti pois vallasta ja äkkiä. Samaten Brexit oli suunnattu euroeliittiä ja sen hännystelijöitä vastaan – ja Suomen "jytky" vanhaa puolue-eliittiä ja sen edustamaa korruptoitunutta valekonsensusta vastaan. Miksi protestiäänet sitten päätyivät näin kehnoihin kohteisiin? Nyt astuu peliin populistinen, konservatiivinen ja oikeistolainen huijaus, jonka keskeinen tehtävä on masinoida protestiäänet poispäin sieltä minne ne kuuluvat – vasemmalta. Kaikkein selkeimmin tämä on havaittavissa Yhdysvalloissa: nyt myönnetään yleisesti, että mikäli Bernie Sanders olisi päässyt demokraattipuolueen ehdokkaaksi, hän olisi voittanut Trumpin. Lukuisat potentiaaliset Sandersin äänestäjät kääntyivät Trumpin taakse tai jättivät äänestämättä. Sanders kelpaa myös suomalaiselle vasemmistolle, joka takuulla luotsaisi kurssiaan poispäin liberaalikuplasta kohti ihan klassista vasemmistokäsitystä, kun sille olisi tilausta. Ja sillehän on. Perussuomalaisiin kohdistunut protesti ei kuitenkaan saanut valtavirtaliberaaleja ymmärtämään protestin taustatekijöitä ja tarjoamaan parempaa vaihtoehtoa, vaan ainoastaan haukkumaan ja noitumaan. Vielä tänäkin päivänä, kun perseet ovat hallituksessa, se vaihtoehto puuttuu – ja hallituksen ääliöpolitiikasta tykätään syytellä vain perseitä, eikä koko oikeistoa. Vasemmiston ideologisen vastapuolen ei kuulu olla konservatismi, joka on liberaalien vastapuoli; ihminen, joka näkee konservatiivit ensisijaiseksi vastapuolekseen, on ensisijaisesti liberaali eikä vasemmistolainen.

Konservatiivisen ja populistisen oikeiston äänestäminen muka protestina ei tietenkään edusta kovin kehittynyttä tietoisuutta. Tahtoisin vielä muistuttaa itsetarkoituksellisesta tyhmentämisestä, mitä poliittis-kulttuurinen eliitti on käsikassaransa valtamedian avulla jo pitkän aikaa kohdistanut ihmisiin. On täysin selvää, että erityisenä tyhmentämisen kohteena on työväenluokka. Ihminen, joka ei ole käynyt kouluja eikä työkiireistään johtuen ehdi tai kasaantuneista ongelmistaan johtuen jaksa ottaa selvää – jos edes tietää, kuinka otetaan selvää – on erityisen otollisessa asemassa vastaanottamaan pintatasoisia puolitotuuksia tai suorastaan valheita. Lisäksi konservatiivis-populistinen oikeisto näyttää eri jengiltä kuin uusliberaali oikeisto (ja edellisen äänestäminen näin ollen vastalauseelta jälkimmäiselle). Sitä se onkin; taloudellinen eliitti eroaa taustoiltaan poliittis-kulttuurisesta eliitistä. (Hyvän esimerkin tarjoaa Turkin tilanne: konservatismi on saanut lisää valtaa globaalin kapitalismin myötä, koska uusilla rahavallanpitäjillä ei vanhoista poiketen ole "sivistysporvari"-taustaa vaan vanhoillinen, usein maalainen tausta.) Eliitti on kuitenkin aina eliittiä, ja protesti latistuu tueksi oikeistopopulistiselle huijaukselle. Ja siitä huolimatta: on yritetty muuttaa asioita. Sanders-ilmiö on paljonpuhuva, ja myös Brexitissä voi olla positiivisia piirteitä.

Tämä on liberaalikuplaan juuttuneelle valtavirtavasemmistolle kaikkein vaikeinta ja kauheinta ymmärtää: he itse edustavat aivan samaa ilmiötä kuin Trumpin, Brexitin ja perussuomalaisen "jytkyn" äänestäjät – tietoisuuden lisääntymistä. Ihmisoikeusasiat ja varsinkaan ympäristöasiat eivät näet ole yhtään vähäpätöisiä juttuja. On suorastaan häkellyttävää, millä vauhdilla tuhannet ihmiset ovat heräämässä vähemmistöjen oikeuksiin, ihmisyksilön oikeuteen olla sellainen kuin on, eläinoikeuskysymyksiin ja ilmastotietoisuuteen. Rasismista, homofobiasta ja seksismistä on puhuttu jo kauan, mutta transfobian ja ableismin ilmaantuminen sosiaalisen median päivittäiseen keskusteluun on tapahtunut tänä vuonna. Vielä pari vuotta sitten "laihduta, ylipainoinen" oli naiselle täysin asiallisena pidetty kommentti – tänä päivänä feministinen body positive -ajattelu vaatii kaikenmuotoisille naisille hyväksyntää, mukaan lukien oikeus tulla nähdyksi viehättävänä. Viime vuonna veganismi oli ensisijaisesti hippien ja kettutyttöjen absolutismia – tänä vuonna se on valtava ruokatrendi, joka on onnistunut kyseenalaistamaan lihantuotannon hipoen vallankumouksellisia mittasuhteita. Kaksi vuotta sitten humpuukiväitteet, että ilmastonmuutos on pysähtynyt tai se ei johdu ihmisestä, menivät laajalti täydestä – nyt sellaisia ei höpise enää se kuuluisa Erkkikään. Trumpin, Brexitin ja "jytkyn" äänestäjät edustavat saman asian toista laitaa. He kyseenalaistavat ja ovat kriittisiä, koska yhä laajempi osa ihan tavallista työväenluokkaa ei luota päättäjiin, ei usko mediaan ja tiedostaa asioiden taustalle kätkeytyvän muuta kuin halutaan myöntää. He saattavat äänestää typerästi, heidät saatetaan huijata vastustamaan toisen laidan tiedostavaa väestöä ja päinvastoin. Mutta pyörät ovat lähteneet pyörimään. Vastakkainasettelun sijaan ihmisten on löydettävä toisensa, nähtävä yhtäläisyydet, yhdessä hävitettävä yhteiskunnan sortavat ja riistävät rakenteet ja luotava pohjaa uudelle harmoniselle todellisuudelle.

Sinivihreät

Olen silloin tällöin tekemisissä Vihreä Puolue -nimisen ryhmän kanssa. Moni on kysynyt heiltä ja sivumennen sanoen myös minulta: minkä tähden ryhmä on valinnut itselleen nimen, jonka voi sekoittaa Vihreään liittoon eli vihreisiin? Oikea vastaus (siitä riippumatta, mitä ViPun väki sanoo) tietysti kuuluu: juuri siksi. ViPu on nimittäin ihan aidosti vihreä ryhmä, klassisessa merkityksessä. Heidän "syvävihreä" ideologiansa nostaa ympäristön ja ekologisuuden kaikkien sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden edelle. Koska nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ei saa korjatuksi ympäristöongelmia vaan jopa suoraan aiheuttaa niitä, tarvitaan myös yhteiskunnallinen vallankumous. Sen sijaan poliittinen puolue, jota nykyisin kutsutaan vihreiksi, on täysin lukittautunut kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Sen tähden kutsun puoluetta tässä artikkelissa sinivihreiksi ("de blågröna"?).

Oma lukunsa on se, mitä sinivihreiden "vihreys" tarkoittaa. Onko kysymys edes ympäristöasiasta? Historiallisesti toki kyllä. Silmäni kuitenkin avautuivat eräänä päivänä Tampereen Keskustorilla, kun yritin jutella paikallisten nuorvihreiden kanssa. Heille ajatus vihreistä ympäristöpuolueena tuntui olevan täysin vieras. Nykyään sinivihreät ovat paljon kiinnostuneempia suvaitsevaisuudesta, jonka symboliksi vihreä väri käy oikein hyvin: maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille näytetään vihreää valoa. Lisäksi vihreä on islamin tunnusväri sekä kristillisessä liturgiassa toivon väri. Johtuuko sinivihreiden uussuuntautuminen alitajuisesti sen faktan ymmärtämisestä, ettei ympäristön tila heidän nykyisellä politiikallaan parane? Kapitalismin, suvaitsevaisuuden ja alkeellisen yhteisvastuullisuuden yhdistelmä on tietysti klassista liberalismia, mitä sinivihreät ihan selkeästi edustavat poliittisella kentällä.

Kriittisesti ajattelevat ihmiset ovat jo kauan puhuneet viherpesusta. Wikipedia-määritelmän mukaan viherpesu tarkoittaa "pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle". Käsite yhdistetään yleensä ympäristöystävällistä imagoa hyödyntäviin bisnesfirmoihin, mutta valitettavasti samaa voidaan käyttää myös sinivihreiden yhteydessä. Nimimerkki Rötösherranen bloggasi syyskuun alussa subkeskustelusta väittäen, ettei nykysuomalainen poliittinen keskustelu ole keskustelua ollenkaan. Subkeskustelu on "alisteista poliittisten puolueiden julkisuuskoneistoille ja niille mielipiteille, joita oletetaan omien olemassaolevien ja potentiaalisten kannattajien haluavan kuulla". Poliitikot "vastaavat ennalta opetelluilla fraaseilla kysymyksiin, joita he osaavat odottaa". Puolue ei siis toimi edustamansa asian hyväksi vaan kantaa sellaista imagoa, ikään kuin se toimisi edustamansa asian hyväksi – ja äänestäjät pitävät sitä uskottavana. Tämän logiikan mukaan sinivihreät ovat viherpesupuolue ja ajavinaan ympäristöasioita, mitä perustelee jo Talvivaaran porskuttaminen yhä menemään – sinivihreiden istuessa hallituksessa. Ovatko sinivihreät myös pinkkipesupuolue? Uudempi käsite pinkkipesu tarkoittaa samaa kuin viherpesu, mutta ympäristön tilalle vaihdetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä sinivihreät kannattavatkin globaalin kapitalismin etuja, koska absurdisti kokevat niiden edesauttavan ihmisoikeuksia.

Venäjää kohtaan sinivihreillä on erityinen kielteinen pakkomielle. Koska he vastustavat Putinia, he ovat alkamassa hyväksyä Nato-jäsenyyden, koska sen sotakoneiston (!) avulla Putinin homoja sortava hallinto voidaan todennäköisemmin nujertaa. Sinivihreästä perspektiivistä on vaikea käsittää, että heidän hihhulointinsa herättää itsessään vastahihhulointia. Samahan on toteutunut kotimaan poliittisella kentällä: perussuomalaiset saavat kiittää kannatuksestaan melkein yksinomaan sinivihreitä, joiden politiikan vastareaktiosta on tullut paljon suositumpi kuin sen kohde. Itänaapurissa sinivihreät olettavat laajojen kansankerrosten odottavan läntisiä ihmisoikeusvapauttajia – ymmärtämättä, että mitä enemmän heidänlaisensa hihhuloivat lännessä, sitä voimakkaampaa on heidän ykkösinhokkinsa Putinin kannatus idässä. Kannatuksella ei oikeasti voi olla heille väliä, sillä ainoa, mikä sinivihreille kelpaisi Venäjällä, on lännen masinoiman ns. rekisteröimättömän opposition valta. Tämän radikaalioikeistosta (mm. Aleksei Navalnyi) ja länsimielisistä (mm. Garri Kasparov) koostuvan opposition kannatus on Venäjällä marginaalinen. Sen sijaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista voisi nousta toimiva vastavoima (ellei kansakunta ryhmittyisi kylmän sodan tilassa Putinin taakse), mutta heitä sinivihreät eivät edes noteeraa. Vapautuksen sijaan lännen invaasio Venäjällä synnyttäisi loputtoman sotatilan. Sota on maailman pahin ihmisoikeusloukkaus. Itä-Ukraina on pian verrattavissa Irakiin ja Afganistaniin, joissa länkkärit eivät ole yhtään enempää vapauttajia. Mitä itse vapauteen ja ihmisoikeuksiin tulee, moniko sinivihreä on vaivautunut huomaamaan, että tänä kesänä Pietarissa järjestettiin Pride-kulkue ja Kiovassa se puolestaan peruttiin?

Jos sinivihreille puhuu sosialismista, he ilmoittavat heti vastustavansa sellaista järjestelmää kaikin keinoin. Kokoomuksen he sen sijaan hyväksyvät vallanpitäjäksi, koska "äänestäjät päättävät – se on demokratiaa". Mikäli sosialismin kannattajat voittaisivat jossakin vaalit ja alkaisivat sosialisoida yhteiskuntaa äänestäjien enemmistön tuella, sinivihreät hukkaisivat mystisesti demokratiakortin ja alkaisivat kampanjoida sosialisteja vastaan ihmisoikeuskortilla tai jollakin muulla kortilla. Lienee tarpeetonta edes mainita, että meikäläinenkin yhteiskunta on pullollaan sekä demokratia- että ihmisoikeuspuutteita. Tässä asiassa sinivihreitä ei pidä sekoittaa punavihreisiin (tai "vihervasemmistoon") eikä päinvastoin. Oma vankka kokemukseni on, että vuoden 2007 jälkeen punavihreät ovat joko kääntyneet sinivihreiksi tai pakkautuneet vasemmistoliittoon.

Eräs vihertävä Twitter-aktiivi on udellut minulta, onko hänen puolueensa minulle samanlainen inhokki kuin hänelle perussuomalaiset. Vastaus on tietysti ei. Vastapuoleni suomalaisella puoluekentällä on ja pysyy kokoomus. Myös itse persut sijoittuvat asteikossani sinivihreiden alapuolelle – joskin he tuovat minulle useammin hyvää mieltä: he naurattavat. Vihreät voisivat olla nykysuomalaisella poliittisella skaalalla ihan siedettävä puolue, mutta yksi asia herättää minussa omakohtaisen kiusaantumisreaktion. Huolimatta politiikkansa ristiriidoista, näennäisyyksistä ja viimeaikaisista muutoksista sinivihreät nimittäin onnistuvat yhä vetämään puoleensa maailmanparantajia. Todellakin, naiivit ihmisrassukat, joilta puuttuu suomalaisen ja länsimaisen politiikan kokonaiskuva, kuvittelevat vilpittömästi ja toden teolla luovansa parempaa maailmaa osallistumalla keskustaliberaalin puolueen toimintaan. Itse en samastu mihinkään ideaan vahvemmin kuin maailmanparantamiseen – ja sen seurauksena minä olen radikaali äärivasemmistolainen. Tätä pyydän jokaista vihertävää lukijaa nyt pohtimaan: miksi näin? Miksi niin monet siellä, miksi minä täällä?

Mainilan laukaukset ammuttiin Suomesta!

Monia on varmasti ihmetyttänyt viimeisen parin vuoden aikana lueskellessaan twiittejäni ja blogitekstejäni, että minkä ihmeen takia se on nyt tuollainen. Punavihertävää väkeä – jota lähipiiriini on kuulunut kauan – ei kummastuta, jos minunlaiseni kirjoittaja puolustaa rauhaa, tasa-arvoa, luontoa, jopa sosialistista politiikkaa. Mutta Venäjän puolustelu menee jo yli ymmärryksen. Eikö siellä ole vallassa aikamme despootti, Vladimir Putin, joka kaappailee alueita Ukrainalta, käy juonikasta informaatiosotaa ja uhkailee Suomea Nato-asiassa? Ja eikö Venäjällä poljeta häikäilemättömästi homojen ihmisoikeuksia, mikä asia lienee minullekin ollut joskus tärkeä? Eikö länsimaissa kuitenkin ole moni kritisoimani asia paremmin kuin suuressa, tuntemattomassa ja siksi hieman pelottavassa idässä?

Lähden liikkeelle Ukrainasta. Länsimainen valtamedia tosiaan levittää kuvaa, että Putinin Venäjä lietsoo Ukrainan kriisiä: se kaappasi kaikkien lakien ja sääntöjen vastaisesti Krimin itselleen, masinoi ja manipuloi aktivismia Itä-Ukrainassa sekä vääristelee asioita omaksi edukseen. Suomessa ääneen on päästetty muun muassa kirjailija Sofi Oksanen, jonka mukaan Venäjä lähettää samat ammattinäyttelijät poseeraamaan valokuvissa "paikallisina" vuoroin Donetskissa, Luganskissa, Slavjanskissa ja niin edelleen. Salaliittoteorioiksi on leimattu viime aikoina yhtä ja toista, mutta kaikkein älyttömin salaliittoteoria menee usein kansaan täydestä. Sofin poliittinen väri ei ole pitkään aikaan ollut arvoitus, mutta moni ihminen ei halua olla tykkäämättä hänestä. Toisin ajattelevalle kirjailijalle tuskin annettaisiin samanlaista asemaa mediassa. Tämä johtaa oivallukseen, että suomalainen ja länsimainen valtamedia ylipäänsä vääristelee asioita omaksi edukseen (Suomessa erityisesti Nato-jäsenyyden ajamiseksi), ja viime kädessä koko alkuperäinen Länsi-Ukrainan aktivismi on ollut lännestä käsin masinoitua ja manipuloitua. Kestääkö edes Krim-argumentti läheisempää tarkastelua? Krimillähän järjestettiin asiasta kansanäänestys, jossa ylivoimainen enemmistö kannatti irtautumista Ukrainasta ja liittymistä Venäjään.

Kenen totuutta uskot? En ole niin naiivi, että tässä vaiheessa hihhuloin silmät selällään uskovani ilomielin Venäjän totuutta. Tosin sellainen reaktio on tullut mieleen ihan omaa vittumaisuuttani, kun olen seurannut länsimielisten Ukraina-kommentteja. Kun Odessassa toukokuun alussa tapettiin 42 Kiovan hallinnon vastustajaa, länsimaissa moni uskoi Kiova-mielisten väittämän, että tappajat olivat Venäjän paikalle järjestämiä provokaattoreita. Jos näin uskovilta kysytään mielipidettä syyskuun 2001 WTC-iskun aitoudesta, saadaan vastaukseksi, että asian epäily on epäuskottavaa salaliittosatuilua. Kysymys ei ole asioiden uskottavuudesta, vaan poliittisesta ideologiasta. Venäjän provokaattorit tappamassa 42 "omaa" on samassa linjassa valokuvissa poseeraavien ammattinäyttelijöiden kanssa, joten näitä asioita kannattaakseen on omaksuttava oikein muhkea salaliittoteoria Venäjän pahuudesta. Itse en sitä omaksu, sillä asia näyttää minusta epäuskottavalta (joo, joo). Krimin kansanäänestyksen aitouttakin kritisoitiin, mutta ennen kuin länsi ehti muuta kuin taivastella Venäjän pahuutta, Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestystuloksen aitoutta. Tämä laittoi länkkäreille pahasti jauhot suuhun. Vielä oleellisempaa kuitenkin on, että Kiovan hallinnon, USA:n sekä niiden käskyläisenä länsimaisen valtamedian levittämiä "totuuksia" paljastuu vähän väliä valheiksi. Vai mitä sanot siitä, että Itä-Ukrainasta on YK-pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 110 000 ihmistä paennut Venäjälle? Eikö lännessä esitetyn logiikan mukaan heidän pitäisi paeta Länsi-Ukrainaan (tai muihin maihin, joihin on siirtynyt vain 700 ja heistäkin osa Valko-Venäjälle)?

Se Ukrainasta. Todettakoon vielä, että Venäjä on tukenut myös Bashar al-Assadin hallintoa Syyriassa, mitä moni kauhistelee vielä Euroopan asioitakin enemmän. On kuitenkin muistettava, että väittämät Assadin hallinnosta kemiallisten aseiden käyttäjänä ja muiden tuhotöiden tekijänä ovat peräisin puolueellisista lähteistä (kuten USA:n hallinnolta); puolueettomat lähteet viittaavat enemmänkin päinvastaiseen eli kapinallisten syyllisyyteen. On tragikoomista seurata, kuinka USA:n Syyrian sotaan kouluttamat taistelijat ovat ISIS:n (tai ISIL:n) nimellä valtaamassa samojen jenkkien hallinnoimaa Irakia. Kaikkialla maailmassa tosiasiat alkavat puhua vaihtoehtomedian levittämän totuuden puolesta valtamediatotuutta vastaan. Ja nyt päästään asian ytimeen: Venäjän näkemystä ei puolla pelkästään venäläisten oma informaatio (RT ym.), vaan laaja kansainvälinen vaihtoehtomedia. Sama media puhuu palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, demokratian puolesta suurbisneksen tyranniaa (TTIP/TPP) vastaan, yksityisyyden puolesta NSA:n urkintaa vastaan ja Wikileaksin puolesta hallitusten salailua vastaan. Todellakin, Wikileaks ja Edward Snowden ovat tuoneet julki valtavasti USA:n ja muiden länsimaiden toiminnan kyseenalaistavaa materiaalia, mutta Venäjää kohtaan heillä ei ole ollut paljon valittamista – niin vähän, että tiettävästi Snowden majailee yhä siellä maanpaossa.

On melkoinen mullistus maailmanpoliittiseen näkökulmaan, jos alkaa nähdä Venäjän (ja vaihtoehtomedioiden) väitteet todempina kuin meikäläisen valtamedian. Siitä huolimatta jotkin Venäjän kannalta ikävät totuudet pysyvät tosina. Näin Pride-viikon jälkimainingeissa ei voi olla ajattelematta homokysymystä: eikö Venäjällä ole vastikään hyväksytty laki, joka kieltää "homopropagandana" mm. puheen homo- ja heteroseksuaalisuudesta tasavertaisina suuntautumisina? Tämä on fakta. Sen sijaan lännessä sumeilematta viljellyt väittämät, joiden mukaan Putinin hallitus vainoaa homoja yksityiselämää myöten, ovat tahallisen kärjistettyä liioittelua. Vielä oleellisempi pointti tässä yhteydessä on muistaa, että juuri äsken – Pride-viikolla! – Suomen eduskunnan lakivaliokunta hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain. Vaikka Suomi olisikin tässä asiassa Venäjää "parempi" maa, se on todella kaukana malliesimerkistä ja siksi Venäjän lyöminen täältä käsin homokysymyksellä tai yleensä ihmisoikeuskysymyksillä on yhtä älytöntä kuin ajatus, etteivät hipit olisikaan vastustaneet Vietnamin sotaa Pohjois-Vietnamin poljettua hieman ihmisoikeuksia.

Lopuksi viittaan provosoivaan otsikkoon. Ei minulla mitään uutta, salattua tietoa ole talvisodan aloittaneista Mainilan tykinlaukauksista. Ei ole todisteita, että ne olisivat tappaneet ketään, mutta viime aikoina Nato-mielinen länsimedia on osoittanut, millainen propaganda kääntää kaikki omat syyt vihollisen syyksi. Paitsi, että näin on käynyt Ukrainassa, myös suomalainen valtamedia on osoittanut valtavaa propagandistista pätevyyttä ja valitettavaa totuudellista pätemättömyyttä. Toiminta länsivaltojen ja Naton maailmanpoliittisten näkemysten julkaisuautomaattina on tuomittavaa, mutta suomalaisittain tämä on vielä vähäpätöistä verrattuna siihen sotaisaan vihollisretoriikkaan, mitä erityisesti Ilta-Sanomat käyttää Venäjästä. Sen mukaan Venäjä on sekä avoimesti vihollismaa että relevantti uhka, ja tätä vastaan voimme tietysti puolustautua vain turvautumalla Naton isoon kuristavaan syliin. Minuakin jo pelottaa – ei Venäjä, joka näyttää lähes yksin rakentavan rauhaa Itä-Ukrainaan, vaan meidän oma Suomemme, jonka vallanpitäjiä Alexander Stubbista Elinkeinoelämän keskusliiton kautta Helsingin Sanomiin vastustan yhtä todellisesti kuin olen tätä kirjoittaessani hengissä. Tällainen sodanlietsonta, uhittelu, avoin naapurin vastainen puolueellisuus ja vastavirran äänien vaientaminen johtivat 75 vuotta sitten tilanteeseen, jossa pieni autoritääris-kapitalistinen Suomi saattoi yhtä hyvin kuin autoritääris-sosialistinen Neuvostoliittokin sytyttää ihmisoikeusrikoksista pahimman eli sodan.

Maahanmuuttokeskustelu on huijausta

Maahanmuutosta on keskusteltu Suomessa jo vuosikausia hyvin vilkkaasti. Mukana keskustelussa ovat olleet ääripäiksi julistautuneet "nuivat" hommalaiset (vastaan) ja vihreä "suvaitsevaisto" (puolesta), heidän vanavedessään kaikki muutkin näkyvät poliittiset ryhmät demareista kokoomusnuoriin sekä parrasvalojen ulkopuoliset ryhmät uusnatseista anarkokommunisteihin. On vedottu Anders Breivikiin, tehty iskuja tilaisuuksiin ja julistettu "minun Suomeni on kansainvälinen". Keskustelu ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin lisää katkeruutta eri kansanryhmien välille. Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta jatkaa äärikapitalisoitumistaan.

Itse en ole lähtenyt mukaan maahanmuuttokeskusteluun, vaikka käsitykseni hädänalaisten auttamisesta ja toisaalta halpatyövoimasta ovat varmasti käyneet selväksi. Pidän nimittäin tosiasiana, että maahanmuuttokeskustelu on huijaus, jolla kriittisen kansan huomio siirretään pois kurjistamisesta, sorron ja riiston politiikasta, fasistisesta kieltolakipolitiikasta, Suomen päättäjien tuesta imperialismille ja useista muista todellisista ongelmista. Valtaosalla maahanmuuttokeskusteluun osallistuvista ei tietysti ole tästä hajuakaan. Paremmin asia sopii keskustelua tukevalle ja ylläpitävälle valtamedialle, jota iso raha pyörittää. Viime kädessä jäljet johtavat tietysti yhteiskunnan pääideologeihin muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa ja kokoomuspuolueessa.

Maahanmuuttokeskustelun ylivalta kansanpiireissä on murskannut totaalisesti ne kysymykset, joista nyky-Suomessa kuuluisi olla huolestunut. Vihreät olivat vielä 1990-luvulla yksiselitteisesti, ja pitkällä 2000-luvullakin ensisijaisesti, ympäristöpuolue. 2010-luvulla heidän päämielenkiintonsa ei ole riittänyt kaivoksiin eikä ydinvoimaloihin, kun heidän on jatkuvasti ollut vastattava maahanmuuttokriitikoiden heittämiin haasteisiin. Lisäksi kansainvälisellä puolella on riittänyt työnsarkaa: Venäjällä poljetaan homojen oikeuksia, siispä vihreiden on vastustettava Venäjää ja puolustettava länttä ihmisoikeusasioissa. Samaan aikaan Talvivaara on jatkanut vuosisadan ympäristörikostaan valtion tuella, ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat tehneet uusia valtauksia, Olkiluodon työmaalla on sekoiltu ja Pyhäjoenkin ydinvoimalan valmistelu on edelleen käynnissä – Fukushiman tapahtumista riippumatta. Itse kunkin luulisi jo ymmärtävän, ettei Suomessa ole nykyisin ympäristöpuoluetta, mutta kansalaiskeskustelua asia ei edes kiinnosta. Onhan sillä koko ajan jotakin sanottavaa mamuista ja maahanmuutosta.

Vihreitäkin ongelmallisempi on vasemmiston tilanne. Vasemmistodemareista aina nuorkommunisteihin saakka on höpsähdetty korvaamaan yhteiskunnallinen tasa-arvo- ja hyvinvointikeskustelu pelkällä vähemmistöjenoikeuslässytyksellä, jossa seksuaalivähemmistöjäkin tärkeämpi asia on mamut ja maahanmuutto. Tämä aiheuttaa kaksi äärimmäisen epämiellyttävää leimaa. Ensiksikin, kun populistiset oikeistokonservatiivit ovat samastaneet vasemmistolaisuuden ja suvaitsevaisuusideologian toisiinsa (James Hirvisaari jopa höpisi "äärivasemmiston pesivän vihreissä", mitä pahemmin kujalla ei voi olla), keskusteluun vastaamalla vasemmistolaiset ovat ilmaisseet sen pitävän paikkaansa. Toisin sanoen vasemmiston julkisesta maahanmuuttopuolustelusta tulee vaikutelma, että vasemmistolaisuus todellakin on pelkkää suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeusaktivismia. Proletariaatista, luokkataistelusta ja sosialismista ei puhu enää kukaan. Toisena erittäin ikävänä leimana vasemmisto antaa vähemmistökysymyksiin keskittymällä vaikutelman, että suomalaisessa yhteiskunnassa kaikki oleellinen on kunnossa. Vain suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia täytyy vielä viilata. Kyllä ne älähtäisivät, jos yhteiskunnan rakenteissa ja yhteiskuntajärjestelmässä olisi jotakin vinossa.

Kolmas maahanmuuttokeskustelun ongelmallistama ryhmä on – joo joo – itse maahanmuuttokriittiset oikeistokonservatiivit. Lähtökohtana näkisin, että he ovat uuden vuosisadan poliittisia etsijöitä. He ymmärtävät suomalaisen nyky-yhteiskunnan kärsimyksen ja tarvitsevat maailmankuvaansa niiden aiheuttajan. Sormi on osoittanut maahanmuuttoa, ja niinpä he syyllistävät sekä mamuja että heidän "vihervasemmistolaisia" "hyysääjiään". Valitettavasti nyky-Suomen todelliset ongelmat ovat aivan muualla, mutta sitä he eivät näe eikä heille näytetä. Suurpääoma on vetänyt heitä täydellisesti höplästä.

Minusta maahanmuutto ei kerta kaikkiaan ansaitse sitä huomiota, jonka se on viime vuosina saanut suomalaisessa kansalaiskeskustelussa. Koko maahanmuuttokeskustelu on lakaistava toistaiseksi rikkaämpäriin. Sen sijaan on alettava puhua kaikesta, mikä on nykyään paitsiossa: politiikasta elinkeinoelämän työrukkasena ja valtamediasta sen äänitorvena, natottamisesta ja eurokuripolitiikasta, talouden valheista, veroparatiiseihin heitetyistä miljoonista, kansalaisten epätasa-arvosta, sosiaali- ja terveyssektorin ahdingosta, ihmisten fyysisestä ja psyykkisestä hädästä, ihmisten katkeruudesta ja pelosta toisiaan kohtaan, kovista arvoista, ympäristön riistämisestä ja tuhoamisesta, ihmiskehojen laillistetusta myrkyttämisestä, bisneksen ketkuudesta, kapitalismin soveltumattomuudesta ihmisten yhteiskuntajärjestelmäksi ja sen vastapainona oikeasti hyvän yhteiskunnan unelmasta, jota edes kansalaiskeskustelun tahallinen vääristäminen ei kykene murskaamaan.

Kahden vasemmiston malli

Kuten aika moni nykypolitiikan skeptikko on sanonut, Suomen eduskunta on "säätiöity". Kahdeksan eduskuntapuoluetta on parempi juttu kuin USA:n republikaani-demokraatti-systeemi, mutta todelliset vaihtoehdot saadaan pidetyksi ulkona meikäläisestäkin systeemistä. Eduskuntapuolueet maksavat vaalitukea itselleen ja varmistavat mediajyräyksellä paikkansa seuraavassakin eduskunnassa. Kaikilla kahdeksalla puolueella on selkeästi oma roolinsa, ja koska pohjoismaisessa demokratiassa tarvitaan myös vasemmisto, sen roolia näyttelee eduskunnassa vasemmistoliitto. Muita vasemmistoja "eduskuntasäätiö" ei tunne, tarvitse eikä tahdo.

Vähän väliä tulee kuitenkin päivänselväksi, miksi nykyinen eduskuntavasemmisto ei oikeasti riitä. Yksi näkökulma avautui, kun vasemmistoliiton puheenjohtaja – ja ministeri – Paavo Arhinmäki kävi heiluttamassa sateenkaarilippua yleisurheilun MM-kisoissa Moskovassa. Koko keskustavasemmisto aina vasemmistovihreitä ja -demareita myöten on hurrannut, kuinka rohkea Paavo uskalsi olla: hän puolusti avoimesti seksuaalivähemmistöjä naapurimaassa, joka tunnetusti sortaa seksuaalivähemmistöjä. Olihan se rohkeaa, mikäli rohkeus samastetaan punkkareiden räväkkiin ilmauksiin anarkistisessa mielenosoituksessa. Valitettavasti Venäjän päätöksentekijöinä ei ole yhtään punkkaria eikä anarkismi Venäjän kansan keskuudessa erityisen suosittua. Koska Arhinmäki on ministeri, hän edustaa myös Suomea, ja voidaan olla varmoja, että venäläisestä valtavirtanäkökulmasta ministerin pussyriotmainen "huliganismi" on nousukasmaisen pienen naapurimaan avoimen nenäkästä vittuilua.

Periaatteessa vähemmistöjen huonon aseman esiintuominen on tietysti hyvä juttu. Olisi myös paikallaan, että seksuaalivähemmistöjen asema oikeasti paranisi Venäjällä. Se, ettei vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri hallitse tai edes tahdo hallita keinoja, joilla asiat voisivat mennä paremmin perille venäläiseen tajuntaan, osoittaa alkeellista tietoisuudentasoa. Arhinmäki pitäytyy mieluiten keinoissa, jotka näyttävät hyvältä moderniin länsimaiseen silmään, sillä hän ei selvästi piittaa lainkaan perinteisestä itämaisesta silmästä. "Meidän juttu" on keskustavasemmiston mielestä parempi kuin "niiden juttu". Kyseessä on lievempi versio samasta asiasta, mitä USA tekee pyristelemällä muun muassa Iranin kimppuun. Se haluaa levittää länsimaista elämäntapaa ja länsimaisia asenteita, jotka takaavat valtavat mahdollisuudet länsimaiselle bisnekselle. Jos kokoomus syyllistyy tämänkaltaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää, mutta kun vasemmiston tointa "eduskuntasäätiössä" hoitava ryhmä sortuu samaan, kyseessä on pienoinen skandaali.

Toinen ongelma on suomalaisen eduskuntavasemmiston eli keskustavasemmiston yksilökeskeisyys, jonka tapaus Arhinmäki tuo myös esiin. Yhteiskuntarakenteiden muuttamisen ja sosialismin sijaan ihanteeksi on otettu jokaisen kansalaisen oikeus oman identiteetin hyväksyntään. Asia sinänsä on jälleen OK. En kaipaa paluuta yhteiskuntaan, jossa homojen on oltava "kaapissa", transsukupuolisista puhumattakaan. Mutta jos siinä on koko juttu, niin asetelma kavaltaa, että keskustavasemmiston mielestä yhteiskuntarakenteet ja kapitalismi ovat OK. Järjestelmä kaipaa vain hienosäätöä, ei perinpohjaista muuttamista. Tällaisen keskitien liberaalidemariuden myyminen ainoana hyväksyttynä "vasemmistona" on huijaus, ja sen tähden Suomeeen tarvitaan toinen vahva vasemmistoryhmittymä, joka on oikeasti vasemmalla.

Millä tavoin "toinen vasemmisto" sitten poikkeaisi nykyisestä eduskuntavasemmistosta? On aika tarpeetonta vaatia esimerkiksi yhtenäistä suhtautumista Paavo Arhinmäen sateenkaarilipputempaukseen: jotkut näkevät siinä oikeanlaista menemisen meininkiä, joka ei säväytä minunlaistani asioita kauan pyöritellyttä takapihafilosofia. Oleellisempaa kuin suhde tällaisiin yksittäistapauksiin onkin asioiden arvojärjestys. Ensisijainen pyrkimys on syytä olla kapitalismin nujertaminen ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen muuttaminen. Koska puolueen tms. yhteenliittymän toiminta-alue on Suomi, keskitytään ensisijaisesti Suomeen eikä tuudittauduta kuvitelmaan, että meillä on kaikki kohtalaisen hyvin. Siltä pohjalta ei yksinkertaisesti synny muutosta. "Toisen vasemmiston" on myös tiedostettava tällaiset asioiden väliset vaikutusyhteydet ja levitettävä sitä tietoisuutta niin kuin sellainen vasemmisto, joka saa oikeasti jotain aikaan, on aina tehnyt. Vasemmiston uusi yhteenliittymä ei saa tukea bisnesnäkökohtia eikä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka alkeellisesti tiedostaen näyttää "kivalta", mutta jonka taakse kätkeytyy porvareiden tai suurpääoman intressi. Lisäksi "toinen vasemmisto" ei saa olla yksi puolue muiden joukossa – samassa rintamassa vasemmistoliiton, vihreiden ja ehkä SDP:n kanssa – vaan täysin eri ryhmä, jolla on täysin oma poliittinen diskurssi. Missä vihreät tekevät pesäeron perussuomalaisiin ja vasemmistoliitto myötäilee vihreitä, uuden vasemmiston on tehtävä pesäero nimenomaan kokoomukseen, aina ja ensisijaisesti kokoomukseen – vihreistä ja vasemmistoliitosta riippumatta. Ei ole olemassa hyvää kapitalismia, ja Suomen ensisijainen kapitalistipuolue on tänään ja pysyvästi kokoomus.

Entäpä ne ihmisoikeudet, se yksilönvapaus ja oikeus omaan hyväksyttyyn identiteettiin? Entäpä suhde niihin maihin, jotka edellä mainittuja asioita polkevat? Keskustavasemmisto, joka ei oikeasti näe omassa pesässä putsattavaa, ajattelee tässä yhteydessä Venäjää, Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Irania ynnä muita. Kriittisin osa keskustavasemmistoa saattaa nostaa joukkoon myös USA:n. Uuden vasemmiston yhteenliittymän on kyettävä oivaltamaan tässä yhteydessä: "Niin, suhde Suomeen." Niin kuin USA julistaa ja levittää demokratiaa, joka on heidän omassa pesässään aivan surkeassa jamassa, niin myös Suomi tyrkyttää naapureilleen asioita, jotka eivät itselläkään ole hoidossa. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon homot saavat näkyvyyttä kaupallisessa mediassa, vaan siitä millainen oikeus jokaisella ihmisellä on oikeasti elää niin kuin haluaa ja hyväksi tuntee. "Toisen vasemmiston" on ymmärrettävä, että ihminen on vapaa päättämään itse omasta elämästään. Vain silloin, kun ihminen pyrkii päättämään toistenkin elämistä, yhteiskunnalla on asiaan jotakin sanottavaa. "Suvaitseva" ja "liberaali" nyky-Suomi on täpösen täynnä rajoituksia, kieltoja, uhkailua, maanittelua, painostusta, keppejä, porkkanoita ja sovinnaisuussääntöjä sen tähden, että ihmiset eläisivät niin kuin kapitalistinen bisnestalous haluaa heidän elävän.

Eduskuntavaalien 2015 lähestyessä saamme läpikäydä näytelmän, jossa eduskunta yrittää säilyttää säätiömuotonsa ja estää oikeasti vasemmistolaisen vasemmiston läpimurron sisäänsä. Mutta jos (mieli tekisi sanoa: kun) se tapahtuu, eduskunta saa tottua kahden vasemmiston malliin – ja säätiömallin purkautumiseen.

Pussy Riot ja ihmisoikeudet

Tiedämme, että kolme Pussy Riot -nimisen anarkofeministisen kollektiivin jäsentä on tuomittu Venäjällä kahden vuoden vankeuteen. Tiedämme myös, että näiden kolmen nuoren naisen tuomiota vastaan on ilmaistu mieltä Suomea ja Madonnaa myöten. Siinä onkin kaikki, mitä useimmat tietävät. Mielipiteitä asiaan liittyen on viskelty sinne ja tänne, vaikka asian tarkempia ulottuvuuksia ei ole edes vaivauduttu pohdiskelemaan.

Aiemmin loppukesällä Twitterissä levitettiin näkyvästi kampanjalausetta: "Punk rock is not a crime!" Tähän on jokaisen tiedostavan länsimaalaisen helppo yhtyä. Lauseella on vaivihkaa tarkoitettu, että Venäjällä punkrock on rikos. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ja asiasta on suoria todisteita, sillä esimerkiksi tamperelaisen punkyhtye Flags of Unityn keikkakalenteriin on merkitty syyskuun alkuun paikkakuntia nimeltä Murmansk, Apatity ja Petroskoi. Putinia vastustavat musiikkiesitykset eivät liene Venäjällä sen kielletympiä – saihan Madonnakin käydä vetämässä shownsa sekä Moskovassa että Pietarissa ja lausua lavalla lemuavan vastalauseensa Pussy Riotin vankilatuomiota vastaan.

Mistä Pussy Riotin tuomitsemisessa sitten on kysymys? Venäläinen oikeustuomioistuin ei heittänyt Nadezhdaa, Mariaa ja Jekaterinaa vankilaan punkrockista tai Putinin vastustamisesta, vaan "huliganismista". Sitä ei edustanut kollektiivin luoma punkrock sinänsä, vaan helmikuussa moskovalaisessa ortodoksikirkossa tapahtunut performanssi – jonka toteutuminen ylipäänsä oli hiuskarvan varassa, koska kirkossa olleet ihmiset yrittivät estää sen. Performanssi solvasi ortodoksista kirkkoa ja Putinin hallintoa yhdistäen asiaan Neitsyt Marian, minkä ortodoksit luonnollisesti kokivat rienauksena. Aiemmin Pussy Riot oli esitttänyt punkrockiaan näkyvästi mm. Punaisella torilla.

Minä en kannata Pussy Riotin vankilatuomiota, mutta yritän ymmärtää asiaa venäläisestä perspektiivistä. Ortodoksinen kirkko on nyky-Venäjällä todella suuri voimatekijä. On ymmärrettävää, että liberaali (ja vasemmistolainen) oppositio näkee ortodoksikirkon ja Putinin hallituksen yhtenäisenä valtaliittona. Samalla tavoin Suomessa 1970-luvulle asti evankelis-luterilainen kirkko nähtiin usein porvarillis-nationalistisen ideologian levityskoneistona. Mutta missä tämä näkemys edusti Suomessa aina vähemmistöä, siinä myös Venäjän nykyiset oppositionäkemykset edustavat vähemmistöä. Pussy Riotin tuomion jälkeen Moskovassa tehty, länsimediaankin levinnyt katugallup kertoi epäämättömästi, että lukuisat "tavalliset" venäläiset pitävät tuomiota oikeutettuna. Lännen on kerta kaikkiaan ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että Putinin hallinnolla on Venäjän kansalaisten enemmistön tuki eikä ortodoksisen kirkon asema luonnollisesti horju senkään vertaa.

Venäjän länsipuolelta on kyllä kuulunut toisenlaistakin ääntä. Esimerkiksi Johan Bäckman ehti nimittää Pussy Riotia "järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi", ilmaista tuomion olleen varsin lievä ja haukkua feministejä. "Kohudosentin" roolia antaumuksellisesti näyttelevä Bäckman on joskus ennenkin intoutunut puhumaan läpiä päähänsä. Hänen asenteensa myötäilee myös Suomessa vierailleen Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin näkemystä. Lavrovhan vaati kunnioitusta riippumattoman venäläisen oikeustuomioistuimen päätökselle ja väitti, että Suomessakin voi saada kahden vuoden kakun jumalanpilkasta. Täällä tietysti älähdettiin, että Lavrov puhuu läpiä päähänsä, koska Suomessa ei tuomita jumalanpilkasta vaan uskonrauhan rikkomisesta ja maksimirangaistuskin on vain kuuden kuukauden vankeus. Mutta näin on ollut vain vuodesta 1999 alkaen. Vielä edellisenä vuonna Lavrov olisi ollut oikeassa.

Ehkä eniten Pussy Riot -tapauksessa silti kiusaa se into, jolla länsimaiset politikoijat ovat omineet muutaman nuoren venäläisnaisen idealistiset pyrkimykset oman politikointinsa välineeksi. Nadezhdan, Marian ja Jekaterinan vankeustuomion vastustuskelkkaan on huolettomasti hypännyt joukoittain länsimaisia patakonservatiiveja, jotka olisivat ensimmäisenä häätämässä vastaavaa punkperformanssia kotikonnuiltaan, mutta käyttävät tuomiota lyömäaseena vihaamaansa Venäjää vastaan. Madonnan ja muiden länsimaisten julkkisartistien Pussy Riot -sympatioihin on myös suhtauduttava varauksellisesti. He eivät takuulla kannata anarkofeminismiä, vaan länsimaista liberaalia kapitalismia, jota levittävä "värivallankumous" Venäjällä avaisi länsiartisteille paljon entistä tehokkaammat markkinat, kun levymyynti- ja kiertuetulot ovat lännessä kääntyneet selvään laskuun.

Ihmisoikeustapauksena Pussy Riot ei ole hääppöinen. Minusta punk-kollektiivia ei pitäisi tuomita vankilaan rienaavasta performanssista tai "huliganismista", joten siinä mielessä olen samoilla linjoilla ihmisoikeusväen kanssa. Sama väki pitää kuitenkin Suomea lähes ihmisoikeuksien mallimaana (Amnesty sentään tietää, että totaalikieltäytyjien vankilatuomiot pitäisi lakkauttaa). Tästä huolimatta Suomessa sattuu silloin tällöin, että äärivasemmistolainen tai salaliittoteorian kannattaja tuomitaan näkemystensä tähden – ei vankilaan, vaan – pakkohoitoon. Harva älähtää asiasta, Facebook-ryhmää ei perusteta hänen tuekseen (tai ryhmä kerää kolme jäsentä) eikä tapaus kohoa Twitterissä statukseen "Trending Topic". Erityisen huolestuttavalta tuntuu välillä jopa ilmeiseltä näyttävä ajatus, että ihmisoikeudet alkavat yhä laajemmalle ryhmälle länsimaiden väestöä merkitä yhtä kuin kaikki oikeudet tehdä rahaa, markkinoida bisnestä ja höynäyttää tyhmää kansaa ostamaan hömppää.

Kenen puolella omat sympatiani sitten ovat Pussy Riotin yhteydessä? 1) Itse kollektiivin, ilman mitään liitännäismerkityksiä. 2) Venäjän kansan, jonka asia ei kiinnosta länsimaiden kulttuuris-poliittista eliittiä tai edes Venäjän nykyisiä värivallankumouksellisia senkään vertaa kuin Putinin hallinnon. Kannatanko siis Putinia? En, vaan lähinnä kommunistien ja sosiaalidemokraattien yhteistyötä, niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut.