Kapitalismista

Peruskoulun viidennellä luokalla – luonnollisesti elimme vielä tukevasti 1980-lukua – maantiedon kirja opetti, että oli olemassa kapitalistisia ja sosialistisia maita. Kapitalismi oli käännetty "markkinataloudeksi" ja sosialismi "valtiojohtoisuudeksi". Myöhemmin olen oppinut, että kumpikin käännös on ongelmallinen. Siihen aikaan en vielä osannut kyseenalaistaa oppikirjan sivuakaan, ja päätin kapitalismin olevan hyvä järjestelmä, koska Neuvostoliitto oli perseestä. Opiskeluaikoina kellossani oli toinen ääni. Kapitalismi näytti tuhon järjestelmältä ja kaikkien inhimillisten ja ekologisten ongelmien aiheuttajalta. Suunnitelmallinen talous – sosialismi – ratkaisisi nämä ongelmat. Jossain vaiheessa opin käyttämään ilmausta "globaali kapitalismi", ja vielä nyttemmin olen alkanut entistä useammin puhua "Systeemistä" ilman kapitalismin korostamista.

Ihan viime aikoina on alkanut särähtää silmään ajattelu, jonka mukaan kaikki kapitalismi on yhtä pahaa. Korneimmillaan tämä on yrittäjävastaisuutta, koska "kaikki yrittäjät on porvareita ja kapitalisteja". Toisaalta samaa lähtökohtaa on käytetty maailmanpoliittisessa arvottamisprosessissa: jossain toisessa maassa kapitalismia on säännelty vähemmän kuin meillä, näin ollen se on kapitalistisempi maa, meidän maamme on puolusteltavissa sitä vastaan ja kaikin puolin parempi, se siitä. Ikävä kyllä Marinin hallitusta ja nimenomaan sen vasemmistosiipeä lähellä olevissa piireissä myös valtiollisia totalitaristisia koronatoimia on siedetty juuri siitä syystä, että toimet edustavat näennäisesti kapitalismin suitsintaa.

Vaikka minulla onkin akateeminen loppututkinto ja graduni oli ainakin väljästi määriteltynä yhteiskuntatieteellinen, kirjoitan seuraavan enemmän itsenäisenä pohdiskelijana kuin tieteellisenä tutkijana. Omaan silmääni on näet olemassa monta erilaista kapitalismia. En väitä, että nimenomaan tämä on jaottelu, jonka pohjalta kapitalismia pitäisi eritellä. Kirjoitelmani keskittyy tarkastelemaan toimimista kapitalistisen talousjärjestelmän osana, ja tarkastelun keskiössä on itse toimija eli yritys. Kapitalistinen talous syntyy ainakin teoriassa yritystalouksista, ja tarkemmin katsoen niitä on erittäin moneksi – siitä huolimatta, että voiton ja lisäarvon tekeminen sekä työvoiman hyväksikäyttö yhdistävät niitä kaikkia.

Ensiksikin on olemassa suurkapitalismia ja pienkapitalismia. Tässä jaottelussa ei ole mitään uutta tai yllättävää, ja välimuotojakin varmasti löytyy. Kun tarkastelemme yhteiskuntaa ja yhteiskuntajärjestelmää, on joka tapauksessa äärimmäisen eri asia puhua Microsoftista tai edes Nesteestä kuin savolaisesta grilliyrityksestä, joka on laajentanut alkuperäisestä kahteen muuhunkin toimipisteeseen. Periaatteellinen "porvari"- ja yrittäjävastainen ajattelu on valmis niputtamaan samaan kastiin myös käsityöläisverstaan, jossa yrittäjän apuna on yksi sesonkityöntekijä.

Toiseksi on selvästi olemassa valtakapitalismia ja vastakapitalismia. Valtakapitalismin yksinkertaistettu idea on: "Rahat tänne keinolla millä hyvänsä. Raha tuo myös valtaa." Toki lähes kaikki ylikansalliset suuryhtiöt kiillottavat mainettaan minkä jaksavat, mutta tosiasiassa ne ovat vastuussa leijonanosasta kapitalismin aiheuttamasta luonnon ja työläisten riistosta. Vähintään yhtä ongelmallista on, että valtakapitalismi tähtää kirjaimellisesti valtaan – maailmanvaltaan. Ilmastonmuutos ja koronaoperaatio ovat esimerkkejä asioista, joiden yhteydessä poliittiset (ja ainakin teoriassa demokraattiset) vallanpitäjät ovat sumeilematta diilanneet suuryhtiöiden kanssa ja jälkimmäiset näin ollen ujuttaneet jo toisenkin jalkansa sisään poliittiseen päätöksentekoon. Valtakapitalismiin liittyy myös iso joukko pienempiä yrityksiä, jotka ovat isompien alihankkijoita tai jälleenmyyjiä, kuuluvat muulla tavoin niiden verkostoon tai toimivat vain täydelleen valtakapitalismin pelisääntöjen mukaan. Vastakapitalismi sen sijaan toimii valtakapitalismia vastaan. Esimerkiksi lähellä tuotettua, luonnonmukaista tai GMO-vapaata ruokaa myyvä ketju pyrkii kaappaamaan osan valtaketjujen myynnistä ja samalla murtamaan epäterveellisen ja epäekologisen suurruokabisneksen valta-asemaa. Vastakapitalismin piiriin kuuluu myös yrittäjä, joka myy menetelmää sairauksien oireiden helpottamiseksi ja juurisyiden poistamiseksi ilman kemiallisia lääkkeitä. Hän tekee bisnestä, joka nakertaa ihmisten hätää hyväksikäyttävän suurlääkebisneksen valta-asemaa.

Vielä kolmanneksi on – luonnollisesti – olemassa globaalia ja ylikansallista kapitalismia, toisaalta kansallista, alueellista ja paikallista kapitalismia. On olemassa yritystoimintaa, joka täyttää kaikki kapitalistisen talouden tunnusmerkit, mutta joka toimii täysin jonkin tietyn valtion, valtionosan, maakunnan tai jopa kunnan sisällä. Tietysti pikkutaajaman korjaamokin toimii isojen väline- ja varaosatuottajien varassa, mutta se ei itse (tai kaltaistensa kanssa yhdessä) pyri valloittamaan maata – saati maailmaa – ja tunkeutumaan poliittiseen järjestelmään. On myös valtioita, jotka suhtautuvat myötämielisemmin kansalliseen (mukaan lukien alueellinen ja paikallinen) kuin ylikansalliseen ja globaaliin kapitalismiin. Venäjä on tällainen valtio. Sen sijaan sen naapurissa sijaitseva pieni Suomi ei erityisemmin piittaa omista sisämarkkinoistaan. Vain vientivetoiset suur- ja kasvuyritykset kiinnostavat päättäjiämme – muutoin päästetään ylikansalliset rellestämään. Korona-aika on korostanut tätä entisestään: pienyrityksiä menee nurin, niiden paikat valtaa USA:ssa, jossain EU-maassa tai jopa Kiinassa pääkonttoriaan pitävä suurbisnes.

Kaikki kapitalismi ei siis ole samanluonteista eikä samanarvoista. Kun ajattelen ensimmäisessä kappaleessa mainitsemaani Systeemiä, sitä luonnehtii nimenomaan globaali valtakapitalismi. Paikallinen pienkapitalismi on Systeemin kannalta vähäpätöistä ja kansallinen vastakapitalismi usein piikki Systeemin lihassa. Viime aikoina on näyttänyt siltä, että jopa paikallinen pienkapitalismi on pieni piikki Systeemin lihassa. Salaliitonomaiset hypoteesit koronakriisin hyväksikäytöstä pienten ja keskisuurten yritysten alasajossa voi luokitella "ei savua ilman tulta" -osastoon. Koko koronaoperaatio on hyödyttänyt nimenomaan globaalia valtakapitalismia ja tietysti näin ollen vahvistanut Systeemin asemaa, mikä käytännössä ilmenee totalitarismina – tai globalitarismina.

Lopuksi vielä omakohtainen näkökulma: mikä on pehmentänyt ja moninaistanut aikanaan niin yksipuolisen kielteistä asennettani kapitalismiin ja markkinatalouteen? Ystäväni, joka asui siihen aikaan maalla pikkukylässä, luennoi kerran minulle suurmaanomistajien vallasta turmella maisemia esimerkiksi kaatamalla kauas näkyvän mäen laelta metsän. Hän tunsi vain yhden vastalääkkeen: ostaa tarpeeksi maata voidakseen estää luonnonmaisemien hävittämisen. Itse tietysti ihmettelin, eikö poliittinen järjestelmä olisi parempi paikka vaikuttaa mokomaan harmiin. Tämä käynnisti pohdiskeluni siitä, kenen ehdoilla Systeemi toimii ja olen pohjimmiltani koko ajan tiennyt toimivan. Puolueet valtioiden ja kuntien hallinto- ja edustuselimissä vaihtuvat, mutta politiikka jatkuu samansuuntaisena. Mitä kurjemmiksi hallitukset ovat käyneet, sitä enemmän olen kyseenalaistanut julkisen sektorin toiminnan ja kääntynyt toiveissani kolmannen sekä yksityisen sektorin suuntaan. Tässä yhteydessä on myös syytä oivaltaa, että suuryhtiöistä tulee osa julkista sektoria sitä myöten kuin poliittiset ("demokraattiset") päätöksentekijät diilaavat niiden kanssa muut toimijat syrjäyttäen ja ehkä lopulta, prosessin huipentumana, sulautuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Siihen verrattuna pien- ja vastakapitalismi alkavat ongelmallisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta vaikuttaa ihan kannatettavilta asioilta.

Politiikan uusjako – kuka on jäljillä?

Eduskuntavaalien 2019 edellä päätoimitin Undie Media -printtilehden ensimmäisen numeron. Muotoilin sen "vaalioppaaseen" seuraavan virkkeen: "IPU on kuitenkin KTP:n ohella niitä, joiden ääniä todennäköisimmin mystisesti katoaa ääntenlaskun yhteydessä, joten niiden on oltava jäljillä." Esittelin lehteä Tampereen keskustorilla itsenäisyyspuolueen ehdokkaalle Hemmo Silvolalle. Hänen reaktionsa tähän tekstinkohtaan oli kiinnostava: hän kertoi ymmärtävänsä erittäin hyvin, miksi juuri näiden kahden äänet katoavat. Nyt Kommunistinen työväenpuolue on kadonnut puoluerekisteristä ja tuskin palaa takaisin; IPU:n konsepti taas ovat kadonnut entistä pahemmin, ja nimikin on mennyt uusiksi: "Tasapainon puolesta – IPU." Jäljillä olemisesta rangaistaan, osin järjestelmän, osin ainakin näennäisesti suoraan äänestäjien taholta.

Vuodenvaihteen 2020–21 molemmin puolin on alkanut kiehtovasti tuntua siltä, että ihmiset ovat pääsemäisillään jäljille. Ihmisten etsimis- ja löytämisvaiston herättäneitä impulsseja ovat kohtuuden ja järjen vastainen koronakuri (totalitarismi!), eripuraisten leirien ohjelmoidulta näyttävä vastakkainasettelu (hajota & hallitse!), Capitolin valtaus Washingtonissa reaktioineen ja epäselvyyksineen (lavastettu? QAnon?), USA:n laillisen presidentin suun sulkeminen sosiaalisessa mediassa (bisnesfirmojen valta yli demokraattisesti valitun hallitsijan?) sekä operaatio, jossa tuhansien "väärin" ajattelevien tilit poistettiin Twitteristä ja heidän suosimansa Parler Googlen ja Applen sovelluskaupoista ja lopulta Amazonin verkkoalustalta (natsi-Saksaan ja Stalinin Neuvostoliittoon vertautuva puhdistus?).

Luonnollisesti jäljille päässeiden kimppuun on hyökännyt poliittisia saalistajia – molemmissa merkityksissä. Suomessa perussuomalaiset ovat erityisesti yrittäneet omia koronakritiikin ja sananvapauden puolustuksen itselleen. Koska persut ovat oikeistolaisia, he ovat tietysti leimanneet koronakurin ja sananvapausrajoitukset vasemmistolaisiksi ilmiöiksi – usein jopa "sosialismiksi" tai "kommunismiksi" – vakuuttaakseen etsijät siitä, että uhka tulee vasemmalta, siispä heidän on turvattava oikeistoon. Me emme kuitenkaan unohda, että koronaepidemian saapuessa lukuisat perussuomalaiset vaativat päinvastoin tiukempaa koronakuria. Persuvetoisissa keskusteluketjuissa epäiltiin, ei koronapandemiaa huijaukseksi, vaan vallanpitäjien pimittävän tietoa taudin todellisesta pahuudesta. Jopa ulkonaliikkumiskieltoa väläyteltiin, maskipakosta puhumattakaan. Persuleiristä löytyy yhä tiukan koronakurin ihmisiä. Kun tähän lisätään, että nuo "sananvapauden puolustajat" blokkaavat sosiaalisessa mediassa lähes yhtä hanakasti kuin tästä syystä pilkkaamansa vasemmistolaisetkin, heidän populistinen kuplansa voidaan puhkaista.

Vasemmistolaiset jatkavat koko 2010-luvun hämmentänyttä linjaansa: he eivät houkuttele ketään luokseen, vaan sysäävät etsijöitä poispäin. Niinpä Virallisen Totuuden™ kyseenalaistajia on leimattu äärioikeistolaisiksi, Trumpin kannattajiksi, vaarallisiksi valheiden ja huuhaan levittäjiksi. Tämä kaikki on hyvin dramaattista, sillä vielä kymmenen vuotta sitten tuhansille etsijöille oli päivänselvää, että vasemmisto on oikeistoa enemmän jäljillä. Vasemmisto todella ymmärsi jotain ylikansallisen suurbisneksen lisääntyvästä vallasta ja siihen liittyvästä totalitarismin uhasta. Nyt vasemmisto kumartelee ylikansallisia suurbisnestoimijoita, jotka toimivat sen mielestä moraalisesti oikein.

Mutta mikä poliittinen ryhmä on oikeasti jäljillä, elleivät perussuomalaiset tai vasemmisto? Ikävä kyllä vastaus on: ei mikään.

Totta kai jokaisella merkittävällä ryhmällä on jotain käryä jostain. Vasemmalla tajutaan yhä kohtalaisesti sosiaalisen tasa-arvon päälle, demareissakin hitusen. Perussuomalaisissa on laajalle levinnyttä ymmärrystä sananvapaudesta. Vihreiden ja keskustan käsitykset luonnonläheisyydestä ovat miltei vastakkaiset, mutta kumpikaan ei ole täysin väärä. Jopa kokoomuksessa ollaan jyvällä, kun puhe on yhteiskunnan sulkemisesta pandemiassa: se tekee kokonaisvaltaisesti huonoa.

Muttamutta. SDP on Sanna Marinin hallituskaudella esiintynyt äärimmäisenä holhousyhteiskuntapuolueena, jonka johdolla Suomeen pystytettiin keväällä 2020 poliisivaltio – jonka heijastuksia on yhä jäljellä. Vihreät märehtivät maahanmuuttomyönteisyyttään (enintään pienellä ilmastolisäyksellä), höpöttävät läntisistä arvoista ja välillä vihjaavat, että voisimme liittyä Natoon. Kokoomuksen ulostulot ovat viime aikoina useammin naurattaneet kuin suututtaneet, saati innostaneet. Keskusta on edelleen kadoksissa jossain vanhakonservatismin ja uusliberalismin välimaastossa.

Uusliberalismin? Milloin olet viimeksi nähnyt käytettävän tätä termiä? Ja kuitenkin sitä nimenomaan pitäisi käyttää. Muita kiinnostavia käsitteitä ovat globalismi, korporatismi ja tietysti totalitarismi. Näiden kautta ymmärrämme vuoden 2021 poliittisesta asetelmasta paljon enemmän kuin pitäytymällä klassisiin vasemmistoon ja oikeistoon, sosialismiin ja kapitalismiin, fasismiin ja kommunismiin, edes liberalismiin ja konservatismiin, saati porvareihin ja työläisiin. Poliittiset aktivistit, jotka länkyttävät länkyttämästä päästyään natsien tai kommunistien uhasta, ovat siis tuskin jäljillä. Toki eri ryhmistä voi saada myös kiinnostavia käsiteyhdistelmiä. 'Korporaatiokommunismin' kaltaiset sanahirviöt on paikallaan jättää hölmöiksi kuriositeeteiksi, mutta 'globaali kapitalismi' ja 'liberaali totalitarismi' osuvat lähelle maalia.

Näen 2020-luvun alun yhteiskunnallisesti ja poliittisesti käänteentekevät ilmiöt nimenomaan uusliberalismin jatkona tai reaktiivisesti synnyttäminä. Sana 'globalismi' ei itsessään tarkoita muuta kuin maailmanlaajuisuusaatetta, mutta yhdistettynä uusliberalismiin (ja sen yhteiskuntakäsitykseen sisäänrakennettuun kapitalismiin) siitä on tullut hirviö. Yhteiskunnat ja kulttuurit, riippumatta kansallisista, alueellisista ja paikallisista erityispiirteistä, on pyritty alistamaan massiivisille ylikansallisille koneistoille, sopimuksille ja laeille ylimmän vallan kuuluessa ylikansallisten firmojen ja korporaatioiden täysin epädemokraattisille johtoportaille. Demokraattisia elimiä käytetään kumileimasimina, asema poliittisessa järjestelmässä ei enää suoraan korreloi vallan kanssa ja ylimmillä portailla pönöttävät ne poliitikot, jotka diilailevat kaikkein perusteellisimmin kaikkein vallakkaimpien bisnespomojen kanssa. Bilderberg-kokoukset ovat jäävuoren huippu.

Jäljillä oleminen on sitä, että ymmärtää täysin ylilyödyn koronakurin ja törkeät sananvapausloukkaukset uusliberalistisen globalismin, globaalin uusliberalismin, miten sen ilmaisemmekin, uudeksi kehitysasteeksi. Jäljillä olijat ovat jo kauan nähneet, että yhteiskuntamme näennäisliberaalin kuoren alle on kätkeytynyt totalitarismi, ikään kuin totalitarismi 2.0; sen onnistunut kätkeminen kritiikittömiltä katseilta on osa totalitarismia ja olennainen osa sen uutta muotoa. Sopivan hetken tullen piiloinen pyrkii muuttumaan avoimeksi, ja miljoonan taalan paikan tälle tarjosivat uuden pelottavan taudin leviäminen ja USA:n presidentinvaalien tulos jälkiselvittelyineen. Valtamedia toimii tässä prosessissa hyvin merkittävässä roolissa: se levittää "oikeaa" totuutta ja vaikenee "väärästä" tai esittää tämän esiintuojat uhkana. Kun Twitter poisti presidentti Trumpin tilin ja yli 70 000 (!) QAnoniin liitettyä käyttäjätiliä, se todisti, että 1) sosiaalisesta mediasta on tullut valtamediaa, 2) bisnesfirmojen valta ylittää demokraattisesti valittujen päättäjien vallan. Yksin Twitterin kannalta asiassa ei olisi järkeä, sillä se menetti jo Trump-operaation myötä viisi miljardia dollaria markkina-arvostaan. Tiedän, että salaliittokortti on uusi natsikortti, mutta "oikein ajattelevien" päättäjien ja miljardibisneksen yhteishanke selittäisi paljon. The Great Reset?

Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä kyselin jo keväällä 2020: hyväksymmekö systeemimallin, jossa ihminen nähdään koneiston osana, vai vaadimmeko ihmisen itsenäisen ajattelun ja harkintakyvyn olemassaolon hyväksymistä ja siihen luottamista. On helppo heittää herjaa "5G-sirun" syöttämisestä ihmiseen koronarokotteessa. Ei tarvita mitään sirun salaujutusta, jos 1) ihmiset käyttäytyvät muutoinkin ohjelmoidusti, 2) ilmapiiri muuttuu hyväksyväksi sirun asentamiselle vapaaehtoisesti. Ihmisten ihmisyys on vallanpitäjille uhka. Sitä on suojeltava ja puolustettava viimeiseen hiki- ja veripisaraan saakka. Joka erehtyy tukemaan edellä esitettyä systeemimallia edistävää politiikkaa, ei yksinkertaisesti ole jäljillä, vaikka hänen puolueellaan olisi kuinka hyvä maine hänen omassa leirissään.

Tästä syystä meidän on liityttävä vapaustaistelijoihin – vaikka heillä olisi kuinka huono maine omassa leirissämme – niin koronan kuin sananvapauden yhteydessä. Samalla puramme leirien välistä "ohjelmoitua" vastakkainasettelua ja vaikeutamme hajota & hallitse -politiikkaa. Jos mikään puolue ei tue yhteistä missiotamme, on perustettava uusi vapauden, ihmisyyden ja totuuden puolue, kun demokratia on ainakin teoriassa yhä olemassa. Me olemme yhä jäljillä.

Polii-ii-ii-ii-si!

Viime aikoina on keskusteltu paljon suomalaisen poliisin toiminnasta. On kerrottu mielenilmauksista, joissa poliisi on mielivaltaisesti – tai johonkin täysin älyttömään pykälään vedoten – poistanut väkeä kulkueista tai aukioilta. On kerrottu muistakin suhteettoman kovista otteista anarkistisia, vasemmistolaisia tai muutoin yhteiskuntakriittisiä mielenosoittajia kohtaan. Toisaalta on huomioitu poliisin jatkuva myötämielisyys radikaalioikeistolaisille mielenosoittajille. Helsingin maahanmuuttovastainen ja rasistinen Suomi ensin -mielenosoitus häädettiin kyllä pois paikoiltaan, mutta tämä ilmeni tilapäiseksi – siitä huolimatta, että kyseisen ryhmän jäsenet ovat syyllistyneet pahoinpitelyihin ynnä muuhun rötöstelyyn mielenilmauksen aikana. Kaiken ällistyttäväksi kukkuraksi jo ajat sitten sovittu Joukkovoiman Ei köyhiä vastakkain -mielenosoitus siirrätettiin uuteen paikkaan Suomi ensin -porukan tieltä. Tuntuu siltä kuin poliisi aivan tietoisesti tukisi köyhien vastakkainasettelua.

a) Kuinka tällaiseen poliisiin täytyy suhtautua? Ensimmäinen asia kuuluu tietysti: poliisiin ei pidä turvata. Ei ole uskottavaa, että samat ihmiset, jotka kritisoivat poliisia seitsemänä päivänä viikossa internetissä ja omissa piireissään, ovat ensimmäisten joukossa huutelemassa poliisia paikalle, kun järjestyshäiriöitä sattuu. Meidän ihmisten on yksinkertaisesti opittava 1) hoitamaan epäselvyydet keskenämme, 2) yhdistyttävä meihin kohdistuvia uhkia vastaan. Jos naapurissa riehutaan, ellemme uskalla yksin mennä soittamaan ovikelloa, meidän on osattava tehdä se yhdessä muun naapuruston kanssa. Tämä voi vaatia suomalaiselle nykykulttuurille vierasta tutustumista keskenämme, mutta ehkä jonain päivänä huomaamme, että muutoksen myötä olemme harvemmin yksin ja meillä on lämpimämpi olo. Edelleen, jos vaikkapa näemme jonkun miesidiootin ahdistelevan naista kadulla, meidän on ymmärrettävä ja uskallettava mennä väliin ennen kuin tulee tilanne, jossa poliisia tarvitaan. Ikävä kyllä niitäkin tarinoita on kuultu, missä poliisi tuntuu suojelevan enemmän raiskaajaa kuin raiskattua. Ja jos satumme kuulemaan (Suomessa onneksi vielä harvinaisen) huudon "ottakaa varas kiinni", meidän tosiaan täytyy ottaa varas kiinni. Lyhyesti sanoen: missä voimme välttää turvautumista poliisiin, vältetään sitä.

b) Kuinka tällaista poliisia vastaan täytyy taistella? Passiivisesti, passiivisesti. Ellei osaa taistella passiivisesti, kannattaa olla kokonaan taistelematta ja pyrkiä elämään siten, ettei poliisia tarvitse edes ajatella. Poliisi on lain poikkeuksellisesti suojaama, tarvittaessa kaikin tämän valtakunnan asein varustettu yksikkö, jota vastaan ei yksinkertaisesti kannata pullikoida. Siinä voi luulla telovansa poliisia, mutta oikeasti teloo vain itsensä. Vaikka saisikin poliisin n:nnen kerran sortumaan tyhmyyksiin tai osoittautumaan puolueelliseksi, sillä ei oikeasti ole mitään väliä, kun viimeistään valtamedia vääntää asian poliisille myönteiseksi ja mielenosoittajille kielteiseksi. Mielenilmauksiin, joissa on rähinävaara, ei aina kannata osallistua. Suomestakin oli väkeä Hampurin G20 -mielenosoituksissa, joita vastustamaan oli kutsuttu 15 000 poliisia. Kun vastassa on tuon kokoluokan aseistettu armeija, sitä vastaan pärjätäkseen täytyisi itsekin olla aseistautunut – äläkä nyt jumaliste tule minulle väittämään, että sellainen on hyvä idea. Väkivallan päälle ei rakennu mitään hyvää, eikä väkivallan hyväksyvä "vasemmistolainen" ole oikeasti mikään vasemmistolainen, sillä väkivalta on vahvimman oikeuteen perustuva keino ja vahvimman oikeus on oikeistolainen idea. Jos se tappelee, se ei ole minun vallankumoukseni. Jos se ei laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni. Laulu ja tanssi – kuten teatteri, kuvataide ja runot – ovat sellaista "taistelua", jolle poliisi ei voi yhtään mitään. Kapinalliselle yhteiskuntakriitikolle on rajua oivaltaa, ettei maailma parane taistelemalla vaan enemmänkin taistelemattomuudella. Kun opimme ja kasvamme jälkimmäiseen, niin kuinkas sitten suu pannaan, herrat konstaapelit?

c) Mitä voimme ymmärtää tällaisen poliisin olemassaolosta? Poliisi ei ole eikä voi olla neutraali (saati vasemmistolainen) toimija. Punkkarit lauloivat kyttien olevan natsisikoja, mutta mikä on saanut poliisin uudella tuhatluvulla uudelleen avoimesti oikeistolaistumaan? Mikäs sen kummempi kuin koko yhteiskunnan oikeistolaistuminen. Kun valtaa pitää ihan selvästi oikeisto eikä jokin demokraattinen koalitio, poliisin missio ei jää epäselväksi. Poliisin oleellinen tehtävä on turvata porvariston luokkavalta ja oikeiston ideologinen valta, ja tätä luonnollisesti uhkaa vasemmisto eivätkä oikeistoradikaalit. Edelleen voimme epäillä, että poliisin yhdenmukainen kansainvälinen varustautuminen samalla lailla samoja uhkia vastaan kielii myös vallanpitämisen taustojen yhdenmukaisuudesta. Salaliittoteoriaa tai ei, tässä valossa tuntuu todennäköiseltä, että jonkinasteinen ylikansallinen kabinettihallitus sanelee politiikkaa yhtä lailla Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Mikäli sellainen on olemassa, sen on väistämättä koostuttava ensisijaisesti bisnespäättäjistä ja vasta toissijaisesti "poliittisista" päättäjistä (päätöksenteko on toki politiikkaa itsessään), sillä porvariluokan elinkeino on bisnes – ja ideologia oikeistolainen. Niinpä rähinä ja pullikointi poliisia vastaan ilmenee järjettömäksi; pyrkimys hävittää oireet taudin alkusyyn sijaan on juuri bisneksen meille syöttämää logiikkaa. Passiivinen, kieltäytymiseen perustuva vastarinta toimii aina parhaiten, eikä yleislakkoa parempaa bisneksen ja järjestelmän vastustamisen keinoa liene keksitty. Yleislakon järjestäminen vaatii taas yhdistymistä ja yhteisymmärrystä toisten ihmisten kanssa, mitä varten meidän jälleen täytyy tutustua keskenämme. Jätetään kytät omaan heille varta vasten rakennettuun fiktiomaailmaansa. Kyllä tämä vielä tästä.

Huijauksen ytimessä

Kesäkuun 2017 kuluessa suomalaiset ovat hieroneet silmiään muutenkin kuin siitepölyoireiden takia. Ensin perussuomalainen puolue valitsi puheenjohtajakseen avoimen rasistisen Jussi Halla-ahon. Myös muut puolueen merkkipaikat kansoitettiin äärilinjan edustajilla. Sen jälkeen muiden hallituspuolueiden johtajat ilmoittivat, ettei tämän poppoon kanssa voida jatkaa hallituksessa. Tätä seurasi perussuomalaisten ryhmän hajoaminen. Valtaosa entisistä persuista lähti Halla-ahon ryhmästä kävelemään muodostaen "Uusi vaihtoehto" -nimisen eduskuntaryhmän. Entiset hallituskumppanit tahtoivat jatkaa tämän ryhmän kanssa hallituksessa ja antoivat sille yhtä monta ministerinpaikkaa kuin ennen tätä oli koko persuryhmällä. Kriitikoiden mielestä homma haiskahti pahoin alusta lähtien. Tapahtumaketju oli olevinaan spontaani, mutta jo pari päivää myöhemmin tunnustettiin, että kaikki oli suunniteltua. Olemme siis keskellä avointa poliittista huijausta.

Alkukesän 2017 hallituskriisillä voi olla se positiivinen vaikutus, että ihmiset ymmärtävät meidän elävän valedemokratiassa. Missä vuonna 2003 – aikana ennen nykymuotoista sosiaalista mediaa – Anneli Jäätteenmäen syrjäyttäminen saattoi vielä mennä täydestä, tämä huijaus ei enää mene. Nyt meillä on välineet ymmärtää, ettei kysymys ole poikkeustapauksesta, vaan huijaus paljastaa sosio-poliittisesta järjestelmästämme jotain hyvin olennaista. Radikaalivanhoillisten (kieltämättä aika fasististen) ainesten syrjäyttäminen on vain pikkujuttu laajemman kokonaishuijauksen keskellä. Nämä ovat huijauksen oleellisia kohtia:

1) Vasemmiston käännyttäminen suuntaan, jossa se ei enää vetoa huomattavaan osaan työväenluokkaa. Uusi vasemmisto on leimallisesti urbaani, teknologiamyönteinen, globalistinen ja liberaali. Tämä operaatio on luultavasti vaatinut median ja hegemonian lisäksi myös soluttautujia ynnä muuta myyräntyötä.

2) Vasemmiston samastaminen liberaaleihin (Suomessa vihreisiin). Valtamedia on jo kauan puhunut (Suomessa) vihreistä ja vasemmistosta sekä (yleisemmin) liberaaleista ja vasemmistosta järjestelmällisesti samoissa lauseissa. Syntyneet käsitteet "vihervasemmisto"* ja "Liberal Left" sopivat oikeistopopulistien propagandaan kuin (?) tilauksesta. Näin liberaalien ja vihreiden synneistä on tehty myös vasemmiston syntejä. (*Alun perin mitään "vihervasemmistoa" ei ole ollut poliittisena liikkeenä olemassakaan. Kuitenkin valtamedian ja oikeistopopulistien vuosikautisen hokemisen jälkeen meillä on aktiivisia ihmisiä, jotka itse samastuvat "vihervasemmistoon".)

3) "Liberaalin vasemmiston" tai "vihervasemmiston" aktiivinen ja toistuva syyttäminen muutoksista, joista konservatiivinen osa työväenluokkaa ei pidä tai ole niihin valmis. Palvelut keskitetään suuriin kaupunkeihin, palveluista tehdään itsepalveluja ja ne siirretään nettiin, laaditaan uusia ympäristösäädöksiä ja kypäräpakkoja, eikä lääkäri tai hoitaja osaa kieltä. Muutosten pääideologi on uusliberalistinen oikeisto (kokoomus), mutta syyttävä sormi kääntyy vihervasemmistoon, koska se ei tee asialle mitään. Joitakin taustatekijöitä vasemmisto on jopa todistettavasti itse kannattanut. Kohtana 3b voisi mainita, että ihmisiä ryhmittämällä ja heimoittamalla heidät on saatu vastustamaan asioita, joita he ovat alun perin kannattaneet. Moni viime vuosituhannella vähemmistöjen oikeuksia puolustanut ihminen on kääntynyt niitä vastaan, koska ne niputetaan samaan kokonaisuuteen poliittisen korrektiuden ja esim. maahanmuuton kanssa.

4) Uuden vaihtoehdon tarjoaminen konservatiivisesta oikeistosta. Moni uuskonservatiivien aluksi esiin nostama asia on ihan perinteinen vasemmistolainen teema: on haluttu lisää työllisyyttä, vanhusten asiat kuntoon ja toisaalta oma maa irti USA-johtoisesta maailmanpolitiikasta. Näiden oheen on postmodernisti ajettu nostalgian sävyttämiä, ennen 1970-lukua syntyneiden omasta lapsuudesta muistuttavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia malleja. Edelleen mukaan on solutettu autoritaarisia ja vahvimman oikeutta korostavia ideoita. Lopulta vasemmistosävytteiset ideat on pullautettu pois ja jäljelle jäänyt putipuhdas oikeistoliike, jolle uskollisuutta perustellaan sillä, ettei möröksi muuttunut vihervasemmisto saa päästä valtaan.

5) Liian radikaalien oikeistokonservatiivien pelaaminen ulos ja kannatuksen kääntäminen uusliberalistiselle oikeistolle. Fasististen ideoiden kannattaminen on aina typeryyttä, varsinkin työväenluokalta. Fasismia kohti kuljettaessa alkaa kuitenkin monelle uusliberalistiselle ihanteelle käydä kalpaten. Vaatimukset oman maan rajojen sulkemisesta ovat esimerkiksi täysin myrkkyä ylikansalliselle bisnekselle, jota uusliberalismi on aina tukenut ja palvellut. Niinpä sopivan tilanteen tullen on liian epäilyttävät radikaalivanhoilliset ainekset keploteltava aidan väärälle puolelle. Kokoomus, keskusta ja soinilaiset jatkavat uusliberalistista kurjistamispolitiikkaansa työväenluokan tuella. Vai jatkavatko? Ehkä nyt olemmekin kypsiä näkemään ja ymmärtämään koko huijauksen kaikkine tausta-ajatuksineen. Konservatiivinen, populistinen ja oikeistolainen projekti on hylättävä. Vastarinnan on löydettävä omat vasemmistolaiset juurensa; vasemmiston on löydettävä omat juurensa; oikeiston, uusliberalismin, bisneksen ja huijareiden valta on kumottava.

Ylegate, Sipilägate, hallitusgate

Moni kiljahti ilosta tai huokaisi helpotuksesta, kun Ylen uutispäätoimittaja Atte Jääskeläisen erosta uutisoitiin. Lähes yhtä moni esitti heti perään vaatimuksen Suomen pääministerin Juha Sipilän erosta. Olihan Sipilä ns. Sipilägaten aikana todistetusti vaatinut Yleltä myönteisempää uutisointia liittyen itseensä, mihin Jääskeläinen reagoi estämällä Sipilä-kriittisten juttujen julkaisemisen. Tämä on tietysti vastenmielistä politiikkaa sekä pääministeriltä että valtakunnalliselta Yleisradiolta.

Minusta nyt täytyisi ymmärtää, mitä tällaisten pintatason toimien taustalle kätkeytyy. Aina yhtä tärkeä kysymys kuuluu: kuka tästä hyötyy? Ylen mollaamisesta hyötyy kaupallinen valtamedia – Sanoma-konserni, Alma-konserni ynnä muut. Sipilän ja keskustan mollaamisesta voi hyvässä lykyssä hyötyä oppositiokin, mutta sen kannatusluvut jumivat paikallaan; sen sijaan kokoomus pääsee luikahtamaan sen ainaisen veräjäkoiran tavoin entistä korkeampaan suosioon. Mikä yhdistää kaupallista valtamediaa ja kokoomusta? Molemmat ovat ison rahan ja bisneksen sanansaattajia. Iso raha ihan konkreettisesti omistaa kaupallisen valtamedian ja kokoomus edustaa sitä politiikassa. Tutkimuksen mukaan myös puolet Suomen mediaeliitistä kannattaa kokoomusta. Atte Jääskeläisen menneisyys keskustanuorena muistetaan, mutta Lauri Kivisen, Ylen toimitusjohtajan, taustaa kokoomusnuorena ei.

Tapahtuipa myös kerran keväällä 2017, että lähetin sähköpostia Suomen epäoikeudenmukaiseen pakolaispolitiikkaan liittyen sekä pääministeri Sipilälle että sisäministeri Paula Risikolle. Kumpikin vastasi minulle, Sipilä lyhyesti ja asiallisesti. Risikko sen sijaan kirjoitti juurta jaksaen viestiinsä kaikki tekosyyt, latteudet ja tahalliset ajatusvirheet. Tämä muistutti minua jälleen kerran, mistä hallituksen ideologinen tuuli puhaltaa. Keskusta on nimellisesti hallitusvastuussa, mutta keskustalainen pääministeri voi vain valitella ja toivoa asioiden korjaantuvan, kun kokoomuslainen sisäministeri käy jyräävään puolustushyökkäykseen.

En kannata Juha Sipilää enkä keskustaa. Mielestäni Sipilä on yksi huonoimmista pääministereistä, mitä ainakaan omana elinaikanani on Suomessa nähty. Olen kuitenkin vakuuttunut, että Sipilän kehnous on lähinnä epäpätevyyttä sekä työn ja roolin perustumista väärään lähtökohtaan. Sipilä on taustaltaan yritysjohtaja; Suomeen haluttiin yritysjohtaja-pääministeri; Sipilä johtaa maata ja sen hallitusta kuin yritystä – mitä Suomi tarkkaan ottaen myös on. Sipilä kannattaa menoleikkauksia, koska yritysten on yleensäkin minimoitava menonsa. Sipilä yrittää puuttua uutisointiin, mitä yritysjohtajatkin harrastavat yleensä kaupallisen valtamedian kautta – pääministerille vain Yle on läheisempi, enemmän omaan piiriin lukeutuva kanava. Keskustalainen yritysjohtaja-pääministeri tuo ideologisesti kokoomuslaisen hallituksen tueksi vähintään kuudennen osan maan väestöstä. Persujen kannatus on surkastunut, mutta jäljelle jääneet seisovat epäinhimillisen pakolaispolitiikan ansiosta saman kokonaisuuden tukijoukkona.

Kokoomusko tätä maata sitten johtaa? Risikolla riittää ideologiaa, kuten puolueen muillakin poliitikoilla. Kuitenkin mainitsin jo edellä, että kaupallisen valtamedian tavoin kokoomus on ison rahan ja bisneksen sanansaattaja ja kokoomus edustaa isoa rahaa politiikassa. Tämä kavaltaa varsinaisen totuuden: iso raha ja bisnes johtavat Suomea, niin kuin muitakin Länsi-Euroopan maita – "kummisedästä", Yhdysvalloista puhumattakaan. Tässä valossa tulee moni asia ymmärrettäväksi: miksi nykyisistä hallituspuolueista vihjataan, että samaa politiikkaa se oppositiokin harjoittaisi hallituksessa; miksi Suomen pääministeri valittelee ja on huolissaan asioista, joille hänen itsensä kuuluisi asemansa kautta voida jotain. Eivät hallitukset ole muuta kuin kumileimasimia. Tämä olisi pitänyt lopullisesti ymmärtää vuonna 2010, kun amerikkalainen konsulttitoimisto tilattiin ideoimaan Suomen hallitusohjelmaa. Valitettavasti sekin on yleisessä keskustelussa unohdettu.

Hallitus kumileimasimena -politiikalle on olemassa yksi uhka, ja se on vasemmisto sanan varsinaisessa merkityksessään. Vanhat isot sosialisti- ja sosiaalidemokraattipuolueet on useimmiten korruptoitu, mutta viime vuosina olemme saaneet todistaa uuden vasemmiston nousua mm. Kreikassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa ja Ranskassa. Tämän uhan torjumiseen iso bisnes tarvitsee mediaa. Huomio käännetään vasemmiston sijaan usein oikeistolaisiin populistiryhmiin, jotka kuitenkin ovat sosiaalidemokraattejakin helpommin korruptoitavissa – niinhän Suomessa on nyt nähty. Ja kun hallituksessa sählätään, media pitää huolen, että syypääksi joutuu joku muu kuin ne varsinaiset "omat" (kokoomus, jälleen). Sillä varmistetaan, ettei demokraattinen oppositio hevillä pääse muodostamaan hallitusta ilman varsinaisen oman jengin mukanaoloa – jälleen kerran. Ja niin kauan kuin 1) isoa rahaa ja bisnestä tukeva pääideologipuolue on hallituksessa, 2) varsinainen vasemmisto ei pääse sanelemaan hallituksen ideologiaa, harvainvaltainen ison rahan sanelu johtaa maata, sen hallitusta ja politiikkaa. Tämä on gatejen gate, se varsinainen ongelma kaikenlaisten (sinänsä kyllä merkittävien) Yle- ja Sipilä-gatejen taustalla.

Paskin hallitus ikinä

Sanayhdistelmään "paskin hallitus ikinä" on törmännyt sosiaalisessa mediassa niin monta kertaa, että se sopii kaapata tämän kokoavan kirjoitelmani otsikoksi. Olen nimittäin samaa mieltä: näin huonoa hallitusta ei ole Suomessa ainakaan omana elinaikanani nähty, ja muutkin sodanjälkeiset hallitukset lienevät vertailuilta turvassa. Listaan seuraavassa muutamia olennaisia tekijöitä:

Hallitus on kirjaimellisesti myymässä maansa. Suomessa metsien ja vesistöjen laaja valtio-omisteisuus on mahdollistanut niiden monipuolisen hyötykäytön yhteisenä kansallisomaisuutena. Näihin kohdistuvat yhtiöittämis- ja myyntiaikeet romuttavat koko suomalaisen luontosuhteen perustan. Lisäksi hallitus on edeltäjiensä tavoin päästänyt ulkomaiset kaivosyhtiöt tekemään valtauksia. Muutoinkaan hallitus ei ole millään lailla asettanut kotimaisia toimijoita – esimerkiksi yrityksiä – etusijalle, vaan sen voi nähdä jopa suosineen ulkomaisia.

Kaiken kukkuraksi hallitus ajaa TTIP-sopimusta, joka antaa bisnesfirmoille ongelmatilanteissa korkeamman valta-aseman kuin demokraattisesti valituille instituutioille. Toisin sanoen, jos Suomen valtio ja amerikkalainen yhtiö joutuvat Suomessa ristiriitatilanteeseen, Suomen valtio on tuomittu häviämään jutun.

Hallitus on vimmaisesti yksityistämässä kaikkea, mikä on valtiojohtoisesti toiminut oikein hyvin. Ennen kuin VR:stä tehtiin "voittoa tuottava valtionyhtiö", mikä on aina ollut minusta paradoksi, se oli periaatteessa täysin toimiva järjestelmä. Hinnat olivat tuolloinkin melko korkeat, mutteivät mitään 2010-luvun alkupuolen kiskurihintoihin verrattuna. Vuonna 2015 VR "kuunteli kansalaisia" ja alensi tuntuvasti hintojaan, mutta tämä tuoton vähentyminen korvattiin vähentämällä henkilökuntaa ja lakkauttamalla ennestäänkin turhan harvoja rataosuuksia. Näin VR ajettiin siihen kuntoon, että ministeri Anne Berner on voinut avoimesti julistaa pyrkivänsä koko rautatietoiminnan yksityistämiseen – siitä huolimatta, että muun muassa Britanniassa on asiasta huonoja kokemuksia. Kyse on ideologiasta, siis periaatteesta, eikä käytännöstä. Bernerin hanke Suomen tieverkon yksityistämiseksi onkin jo aivan tolkutonta paskaa. Tyhmempikin ymmärtää, mihin se johtaa: 1) tienkäyttömaksuihin, 2) kannattamattomien tieosuuksien jättämiseen hunningolle.

Tasapuolisuuden nimissä on syytä muistuttaa, ettei Suomen yksityistäminen ole pelkästään Anne Bernerin tai liikenne- ja viestintäministeriön käsissä – kunpa olisikin. Esimerkiksi sote-uudistuksen on helppo nähdä pelaavan ennen muuta syövän lailla alalle levittäytyneiden yksityisten firmojen pussiin. Metsähallituksen yhtiöittäminen viittaa yksityistämisen suuntaan – VR:kin ensin yhtiöitettiin (vuonna 1995). Kyllä yksityistämisvimma-tauti on levinnyt kaikkialle Sipilän hallitukseen, tai oikeastaan vielä pahempaa: Sipilän hallitus on ylipäänsä olemassa nimenomaan yksityistämistä, kapitalisoimista ja bisnesvaltaistamista varten.

Toisaalta hallitus on saanut inhoamaan valtiota, koska sen toimiaikana valtiosta on tullut kansalaisen vihollinen. Tampereen Pispalassa on yhdistyspohjalta toimiva kirjasto, joka syntyi kansalaistoiminnan pohjalta korvaamaan 1990-luvun alkupuolella lakkautettua kunnallista lähikirjastoa. Kirjastolla on selvästi oma luonteensa ja tunnelmansa. Lahjoitusten pohjalta kertyneet kokoelmat ovat mukavan satunnaisia, ja erityisyyttä korostaa myös anarkistisen kirjallisuuden hylly. Kun Pispalan kirjastoyhdistys ilmoittaa verkkosivuillaan tähtäävänsä edelleen kunnallisen lähikirjaston palauttamiseen Pispalaan, tällainenkin vanha sosialisti kummastuu: "Miksi sitä yhteiskuntajärjestelmää täytyisi tähän sotkea?" Vaikka pidän kunnallisista lähikirjastoista, ajatus yhteiskuntajärjestelmästä on muuttunut niin taannuttavaksi, että jopa (maksullinen!) yhdistysperustainen kirjastotoiminta tuntuu nyt vapautuksen ääneltä. Sipilän hallitus on kerta kaikkiaan saanut suhtautumaan kaikkeen valtiolliseen, kunnalliseen ja yhteiskunnalliseen entistä kielteisemmin. Edistystä on näkyvissä vain kansalaistoiminnan, järjestöjen ja yhdistysten kautta. Tämä varmasti sopii yksityistämisvimmaiselle hallitukselle, mutta minkäs teet.

Kun liikennevaloissa kävelee tai pyöräilee päin punaista, joku saattaa vielä katsoa hieman pahalla silmällä. Mutta kun ei ole kunnioitusta lainlaatijoita kohtaan, ei ole kunnioitusta lakejakaan kohtaan.

Hallitus ei ymmärrä ajamiensa yhteiskunnallisten muutosten johtavan täysin ilmeisesti rikollisuuden ja turvattomuuden lisääntymiseen. Tämä muistuttaa minua, ettei hallitus ole pelkästään läpeensä ideologinen (oikeistolainen), vaan myös selvästi tyhmä. Kun yhteiskunnan köyhimpien kapeaa leipää kavennetaan entisestään, ja toisaalta yhä useammilta evätään perusetuudet (varsin kyseenalaisin perustein), mitä hallitus luulee sillä saavuttavansa? Kuvitteleeko joku varattomien perustavan lisää yrityksiä, taikovan jostakin lisää työpaikkoja, kääntyvän rikkaiden sukulaisten puoleen – joita varmaan on jokaisella köyhällä, jee jee – tai tyytyvän osaansa ja kuolevan mukisematta pois? Ehei! Yhä useammalle pälkähtää päähän, että on sittenkin keinoja rahan ja toimeentulon hommaamiseen. Voi esimerkiksi varastaa, myydä huumeita tai vaikka solmia yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kun yhteiskunta ei kunnioita kansalaista, ei kansalaisellakaan ole enää mitään syytä kunnioittaa yhteiskuntaa. Sana "yhteiskuntasopimus" on Juha Sipilän toimesta ollut kovasti esillä – väärinkäytettynä kuin joulupukki vappumarkkinoilla – mutta samaan aikaan hallitus on tuhoamassa Suomen kaikkein tärkeimmän yhteiskuntasopimuksen: useimpien kansalaisten edes periaatteellisen yhteen hiileen puhaltamisen.

Hallitus ei missään tapauksessa edusta kansaa eikä kansalaisia, eikä toimi Suomen eduksi. Sen sijaan hallitus edustaa elinkeinoelämän ja suurbisneksen etuja, ja on jopa avoimesti toiminut yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa työntekijäjärjestöjä vastaan. Ei tarvitse muuta kuin muistuttaa Stubbin, Soinin ja Sipilän fistbumpista, kun työläisiä sortava "yhteiskuntasopimus" (käytännössä siis tupo) näytti hetken aikaa syntyneen. Jotkut hitaalla käyvät ihmiset eivät ole vieläkään oivaltaneet, ettei Sipilän hallitus millään tavalla työskentele Suomen parhaaksi. Heitä on syytä muistuttaa, että...

...hallitus ei ole hyvä edes omilla virallisilla perusteillaan, vaan tuottaa esimerkiksi taloudelle ja työllisyydelle koko ajan pelkkää hallaa. Tämä kavaltaa, ettei hallituksen ole tarkoituskaan parantaa edes näitä asioita, vaan ainoastaan tehdä Suomesta ison rahan tyrannisoima luokkayhteiskunta. Hallituksen näennäistoimet talouden ja työllisyyden parantamiseksi ovat pelkkää ideologiaa. Käytännön tehoa niillä ei ole tai se on jopa miinusmerkkinen. Esimerkiksi pyrkimys parantaa työllisyyttä kiristämällä työttömien asemaa pohjautuu väärään, täysin pinnalliseen oikeistolaisten oletukseen laiskoista, tuilla keplottelevista työttömistä. En millään usko hallituksen uskovan tähän kuvitelmaan itsekään, vaan se käyttää hyväkseen sitä, että jotkut ihmiset (tyypillisesti valtamedian kusettamina) uskovat siihen. Työttömien aseman kiristäminen ei näin ollen edes tähtää työllisyyden parantamiseen, vaan yksinkertaisesti yhteiskunnan heikompien jättämiseen oman onnensa nojaan.

Puhumattakaan siitä, mitä hallitus saa aikaan niille tärkeille asioille, joita se ei edes väitä puolustavansa. Talouskasvu ei minusta ole hyvä tavoite, sillä Suomessa on taantumasta huolimatta aivan riittävästi varoja, joka vain jakautuvat epätasa-arvoisesti. Yhteiskunnallista tasa-arvoa ei hallitus tietääkseni edes väitä ajavansa. Sen huomaa – paitsi ylipäänsä köyhimpien, myös opiskelijoiden aseman heikennyksistä. Hallitus ajaa toimia, joiden myötä vain ylempien yhteiskuntaluokkien lapsilla olisi minkäänlaisia käytännön mahdollisuuksia esimerkiksi akateemiseen koulutukseen. Sivistyksestä hallitus ei piittaa pätkääkään. Sosiaaliset ongelmat ja terveys kiinnostavat hallitusta vain yksityisen sektorin rahantekovälineenä. Asumisen ongelmista ei piitata, ellei niillä voi tehdä rahaa, ja alueellinen eriarvoisuus kiinnostaa vain keskustapuoluetta välineenä ylläpitää täysin naurettavaa "syrjäseutujen puolustajan" imagoa. Ympäristö on kaikkein eniten hätää kärsimässä. Näin katastrofaalista hallitustason ympäristöpolitiikkaa ei olisi 1970-luvun jälkeen pitänyt voida kuvitellakaan.

Hallitus ei taistele veronkiertoa vastaan, vaan suorastaan kannustaa siihen, ja myös hallituksessa itsessään on veronkiertäjiä. Lenita Toivakka ja Anne Berner ovat todistetusti sotkeutuneet veroparatiisiyhtiöihin, ja myös Juha Sipilällä on asiaan liittyen päivänselvästi omakohtaista salattavaa. Nyt, kun yhä useampi kansalainen tiedostaa veronkierto-ongelman suuruuden, meillä on hallitus, jonka voi hätäisiä "juu kyllä tartumme toimeen" -tyyppisiä lausuntoja antaessaan kuvitella iskevän silmää. Seuraavana päivänä isännilleen uskollinen kaupallinen valtamedia julistaa, kuinka hirvittävää on, että sosiaalitukia on joku joskus jossain hyväksikäyttänyt.

Hallitus valehtelee ja pimittää. Kun Alexander Stubb kaivoi jälleen kerran esiin hallintarekisterihankkeen, jonka hän oli pari kuukautta aikaisemmin luvannut pitää poissa pöydältä, Iltalehden Tommi Parkkonen – yksi harvoista oikeasti kriittisistä toimittajista, joiden juttuja valtamedia julkaisee – antoi tapahtumalle nimen "hallintarekisterin pojan paluun kosto". Aiemmin Stubb oli joutunut tilille valehdeltuaan, että 90 prosenttia asiantuntijoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellinen luku oli 10 prosenttia. Tällaisen valehtelun jälkeen ei yhdessäkään sivistysmaassa annettaisi ministerin jatkaa tehtävissään. Totta kai hallintarekisterissä on kysymys muun muassa bisnesyritysten veronkierron helpottamisesta. Viimeksi valehtelusta on jäänyt kiinni toinen kokoomuslainen, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka, joka kirkkain silmin kielsi olleensa perustamassa veroparasiittiyritystä. Maassa maan tavalla, puolueessa puolueen tavalla, hallituksessa hallituksen tavalla!

Hallitus on antanut rasistisen ja fasistisen äärioikeiston rehottaa, mutta vittuilee kyllä vasemmistolle jokaisen tilaisuuden tullen. Juha Sipilän höpinät uusnatsien katupartioista auttamassa lapsia kotoa harrastuksiin jäävät historiaan yhtenä kaikkien aikojen möläyksistä, mitä pääministeri on Suomessa möläyttänyt. Puolueet ovat periaatteessa lupautuneet vastustamaan rasismia, mutta mitään käytännön merkkiä sellaisesta ei ole näkynyt. Vasemmistolle oikeistohallitus (ennen kaikkea kokoomus ja perussuomalaiset) kyllä muistaa aukoa päätään. Hallituksen suojeluksessa on myös äärioikeistotapahtumia tukenut, anarkistien ja muiden vasemmistoaktivistien toimintaa järjestelmällisesti vaikeuttanut poliisi – ja oikeistomyönteisiä ja vasemmistovastaisia valheita suoltava media.

Hallitus on ilman minkäänlaista kansan mandaattia alistanut Suomen USA:n ja Naton Venäjä-vastaiselle sotilaalliselle toiminnalle. Pahimman skenaarion mukaan Nato ja Venäjä provosoivat toisensa sotaan, ja Suomi joutuu suursodan näyttämöksi. Toisen maailmansodan tavoin Ruotsi säästyy sodalta, koska siellä ei ole koskaan ollut niin kokonaisvaltaisen typerää valtiojohtoa kuin Suomessa ja Baltian maissa. Haluaako oikeasti joku Suomen täyteen kärsimystä ja kuolemaa? Pian maassamme käynnistyy USA:n Venäjä-vastainen uhitteluoperaatio, joka tuo Suomeen isot määrät amerikkalaisia sotilaita ja aseita – luonnollisesti historiamme paskimman hallituksen suosiolla.

Hyvää vallankumousta!

Tampere, korruption ihmemaa

Kirjoitin Suomesta salakavalan korruptoituneena maana jo marraskuussa 2012. Se hallinnollinen pläntti Suomea, jossa satun asumaan nykyiselläni, on nimeltään Tampere. Vaikka synnyinkaupungissani Oulussa on välillä melkein pistetty paremmaksi (mikäli asia kiinnostaa, tee nettihaku sanayhdistelmällä "kallioparkki + Arina"), on Tampere valitettavan erinomainen esimerkki siitä, missä ja miten korruptoituneessa Suomessa mennään.

Hämpin parkki (P-Hämppi) on 64 miljoonaa euroa maksanut pysäköintiluola Tampereen keskustan itäpuoliskolla. Se avattiin syksyllä 2012. Pysäköintipaikkoja luolassa on 972. Vaikka Hämpin parkki kohtasi suureellisena ja kalliina projektina kansalaisten vastustusta ja ihmettelyä, se runnottiin läpi kaupungin päätöksentekokoneistossa erinomaisena ratkaisuna Tampereen pysäköintiongelmiin. Mikä on lopputulos? Hämpin parkin käyttöaste oli pitkään vaivaiset kymmenen prosenttia, ja keskustassa liikkuville autoilijoille on jaeltu kampanjaluontoisesti ilmaisia pysäköintilippuja Hämppiin. Nyt Finnpark mainostaa nettisivuillaan, että Hämpin käyttöaste on noussut 70 % viime vuodesta. Ei tarvita suurta laskupäätä (vrt. Erkki Liikanen) ymmärtämään, että 70 prosentin nousu kymmenestä prosentista tekee yhteensä 17 %.

On siis päivänselvää, että Hämpin parkki on epäonnistunut projekti. Siitä huolimatta Finnparkin nettisivu ja Tampereen kaupungin tiedotuslehti kohkaavat jo menemään seuraavan projektin kimpussa. Tampereen keskustan länsiosaan suunnitellaan nimittäin uutta pysäköintiluolaa eli Kunkun parkkia. Siis todellakin herätys: vaikka lapsikin tajuaa Hämpin parkin turhaksi ja epäonnistuneeksi hankkeeksi, samalle alueelle runnotaan väkisin toista samanlaista turhuutta ja epäonnistumista. Tällainen ei voi toteuttaa millään lailla demokratiaa tai kansan tahtoa – sen enempää kuin tervettä järkeäkään. Niinpä hankkeelle on oltava jokin muu syy. Osan tästä kattaa Tampereen kaupunginjohdon megalomaaninen Viiden tähden keskusta -kehittämisprojekti, mutta sitä itseäänkään ei selitä kansan tahto tai terve järki. Rakennus- ja louhintabisneksen näkökohdat sekä muu bisneskorruptio tulevat esiin väistämättä, sanoipa hankelobbari mitä hyvänsä.

Vihertävästi ja humaanisti tiedostavalle kansalle osataan kyllä selittää, että Hämpin ja Kunkun parkkien myötävaikutuksella saadaan Hämeenkadusta tehdyksi joukkoliikennekatu. Näin on kadun itäpäässä jo tehtykin. On kuitenkin huomioitava, että Hämeenkadun itäpään yksityisautoilukiellosta huolimatta Hämpin parkin käyttöaste on reippaasti alle 20 prosenttia. Joukkoliikennekatu on siis toteutettu ilman ratkaisevia muutoksia kaupunkilaisten pysäköintikäyttäytymisessä. Samoin käy tulevaisuudessa länsipuolella, mikäli Kunkun parkki tosiaan rakennetaan. Tässä kohdassa vihertävästi ja humaanisti tiedostava kansa huomaa, että joukkoliikennekadun toteutus ei tarvitse apuvälineekseen pysäköintiluolaa – ja kun asiaa tarkastelee loogisesti, niin kyseessähän on kaksi toisilleen vastakkaista ideaa! Pysäköintiluolat vetoavat yksityisautoilijoihin ja vetävät heitä puoleensa; mikäli yksityisautoiluun satsataan, joukkoliikenteen merkitys pienenee. Joukkoliikennekadut taas vetoavat niihin, joilla ei ole autoa tai jotka eivät halua tulla keskustaan yksityisautolla. Mihin pysäköintiluolia siinä tapauksessa tarvitaan?

Edelleen vihertävästi ja humaanisti tiedostavalle kansalle osataan muistuttaa, että Tampereen raitiovaunuhanke etenee samassa tahdissa parkkiluola- ja joukkoliikennekatu-hankkeiden kanssa. Erään nettikirjoittajan mukaan ratikan jatkosuunnitteluun siirtyminen "tarkoittaa käytännössä katsoen toteuttamispäätöstä". Voi olla, että ratikka toteutuu, mutta sillä ei liene samanlaista korruptiotukea kuin parkkiluolahankkeilla: sen avulla ei voi louhia samoissa mitoissa rahaa. Niinpä se kohdannee piilorakenteellista vastustusta siellä, missä parkkiluolahankkeet ovat kohdanneet piilorakenteellista kannatusta. Lisäksi ratikkasuunnitelmassa on jotain outoa. Esimerkiksi kaupunginvaltuusto runnoi ratikkalinjan kulkureitiksi Paasikiventien, vaikka kansalaiset halusivat ratikan Pispalan valtatielle ja asiasta kerättiin jopa julkisia adresseja. Paasikiventien varressa asuu vain minimaalinen murto-osa Pispalan suunnan asukkaista. Koska ratikan käyttöastearviot näyttivät ylimitoitetuilta jo ennen reittilinjausta, voi olla, että ratikan käyttöaste jää näyttävästi tavoitteesta. Ja kun kyse on leimallisen "vihervasemmistolaisesta" hankkeesta (itse asiassa vihreät on viekoiteltu ratikkalupauksilla monen yksityisautomyönteisen hankkeen tueksi Tampereella), voivat oikeistolaiset näin ollen ilkkua, että samalla lailla "vihervasemmalla" kuin oikeallakin tehdään virhearvioita. Mielikuvituksellisin salaliittoteoria voisi väittää, että ratikkaa ajetaan samasta tahallisesta, tietoisesta ja tarkoituksellisesta syystä kuin muitakin liikenteen rahasyöppöhankkeita: sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuurisektorin käytettäväksi jää budjetista lopputuloksena niin vähän rahaa, että ne on "pakko" oikeistolaisen ideologian mukaisesti yksityistää.

Ennen Kunkun parkkia ja Hämpin parkin jälkeen on Tampereella tietysti toteutettu se kaikkein legendaarisin liikenteen rahasyöppöhanke eli Rantaväylän tunneli. Sitä louhitaan parhaillaan. Hankkeen budjetiksi laskettiin alun perin 120 ja myöhemmin 140 miljoonaa euroa, mikä kohonnee vielä huomattavasti. Kansalaisadressi keräsi vuonna 2009 lähes 9000 nimeä tunnelia vastaan, mikä riittäisi viemään kansanäänestyksen kaupunginvaltuustoon, mutta silloinen enemmistöltään tunnelimyönteinen valtuusto päätti, ettei äänestystä järjestetä. Sama valtuusto teki keväällä 2012 päätöksen tunnelin rakentamisesta. Seuraavana syksynä äänestäjät kuitenkin äänestivät Tampereen valtuustoon tunnelin vastustajien enemmistön. Tunnelihanke meni uuteen käsittelyyn, jossa hankkeen ennakoitiin kaatuvan. Viime hetkellä kuitenkin neljä SDP:n naispuolista valtuutettua kääntyi mystisesti Rantaväylän tunnelin kannattajiksi. Tätä on Tampereella paljon spekuloitu, ja vaikka itse valtuutetut ovat kommentoineet lähinnä jotakin naiivia tyyliin "lobbausta on tapahtunut molemmin puolin", täytyy olla totaalinen imbesilli, ellei tunnista tätä korruptiotapaukseksi. Kun äänestys sitten päättyi kuvaavin 36–31-lukemin tunnelin hyväksi, hankkeen toteutus aloitettiin välittömästi. Näin ei olisi käynyt, ellei louhimisbisnes olisi odottanut valmiina lähtölaukausta. Se tiesi jo kauan etukäteen, kuinka äänestyksessä tulisi käymään.

Liikennehankkeiden lisäksi Tampereella on koko ajan käynnissä suureellisia rakennushankkeita. Rautatieaseman itäpuolelle pystytettiin tornihotelli, jossa on pilvenpiirtäjämäisesti 25 maanpäällistä kerrosta ja korkeutta lähes 90 metriä. En tunne yhtään ihmistä, jonka mielestä tornihotelli ei olisi Tampereen rumin rakennus. Pyhäjärven rannalla Tammerkosken länsipuolella sijaitseva Eteläpuisto taas on suunniteltu rakennettavaksi täyteen kovan rahan asuntoja, vaikka kansalaiset jälleen kerran vastustavat. On selvää, että tavallinen tamperelainen menettää hankkeen toteutuessa lisää yhteismaata – puistoalue, jossa on pidetty muun muassa Sauna Open Air -festivaaleja ja Sirkus Finlandian esitykset, muuttuu rikkaan kansanosan yksityisomaisuudeksi. Kaiken lisäksi hieman Kunkun parkkia mukaillen Eteläpuistolle on olemassa ennakkotapaus kosken itäpuolella. Ratinan kovan rahan asuntoja lojui nimittäin viime vuosikymmenen lopun laman puhjettua pitkän aikaa keskeneräisinä tai tyhjillään. Sellainenko on kannattavaa toimintaa? Nythän kaikki talousennusteet osoittavat jälleen miinusta – käsittääkseni vielä pahemmin kuin vuonna 2008.

Tampereen kaupungin tiedotuslehdessä kokoomuslainen pormestari Anna-Kaisa Ikonen julistaa näyttävästi, että edessä on tiukan talouden vuosi. Suurimpana yksittäisenä investointiprojektina lehti mainitsee Rantaväylän tunnelin, mutta Ikonen puhuu vain sote- ja rakenneuudistuksista. Epätarkalle ja kritiikittömälle lukijalle jää vaikutelma, että nimenomaan edellä mainitsemani sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuuritoimet ovat kaupungin talouden rahasyöppöjä, joista täytyy karsia. Toisaalta tarkempi lukija huomaa (sen lisäksi, että "uudistukset" vievät aina sinänsä rahaa), että vuoden 2015 painopistealueiksi on määritelty "ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen ja liikunta". Myös "ikäihmisten kotona asumista tukevat palvelut" on mainittu. Tampere siis rahoittaa toimenpiteitä, joilla entistä kunnallista ja yhteiskunnallista sosiaali- ja terveysjärjestelmää puretaan. Tämä on suorastaan linjassa sen kanssa, mitä yllä ehdotin "mielikuvituksellisimpana salaliittoteoriana".

Bisnesvalta, jolle Tampereen kokoomusvetoinen järjestelmä on korruptoitunut, vaatii rahaa bisneshankkeisiin ja säästöjä kaikkialta muualta. Tämä on muistettava joka ikinen kerta, kun Tampereella (ja kaikissa samankaltaisissa kunnissa) esitetään lisäsäästöjä.

Myös liittyen Pispalaan.

Meidän aikamme tiedostamisilmiö

2010-luvun suuri kansainvälinen tiedostamisilmiö on havahtumista Ison Rahan globaalin fasismin uhkaan. Yhä useammat ihmiset näkevät, että poliittinen "demokratia" on isolta osin silmänlumetta ja sen taustalla jyllää Ison Rahan valta, mitä nykyiset poliittiset liikkeet ja puolueet eivät pysty kumoamaan tai edes halua kumota. Yhä useammat ihmiset ovat tietoisia lahjonnan, lobbauksen ja konsultoinnin ongelmallisesta roolista yhteiskunnassa. Yhä useammat tunnistavat yhteiskunnallisten tapahtumien todelliset taustavaikuttajat – pankit, suurbisnesjohtajat, mediapomot, "asiantuntijoina" toimivat kapitalistiset ekonomistit, kansalliset työnantajapuolen yhteenliittymät (Suomessa Elinkeinoelämän keskusliitto) ja kaiken huippuna Bilderberg-kokoukset. Yhä useammat myös oivaltavat, että vapaaksi, demokraattiseksi ja riippumattomaksi kehuttu länsimainen (valta)media syöttää lukijoilleen täydellistä puppua ja käyttää mustamaalaus- tai kuoliaaksivaikenemistaktiikkaa Ison Rahan valtaa horjuttaviin totuuksiin. Yhä useammilla jopa sytyttää, että sosiaalista mediaa käytetään sumeilematta hyväksi: sen avulla hyväntahtoisista taviskansalaisista tulee uusia linkkejä valhe-Matrixin rakentumisessa Ison Rahan totuuden ympärille.

Lähitulevaisuuden poliittisessa kilpailussa on iso potti tarjolla sille, joka valjastaa käyttöönsä meidän aikamme tärkeimmän tiedostamisilmiön. Onnenonkijoita onkin ilmestynyt apajille kaikkialla Euroopassa. Uuskonservatiivinen oikeisto ei olisi päässyt likimainkaan näin pitkälle, jos se olisi jäänyt sähläämään maahanmuuton kanssa eikä olisi tajunnut yhtäältä vedota hupeneviin terveys- ja vanhuspalveluihin, toisaalta osoittaa sormella ylikansallisia rahakurittajia. Laajempi yhteiskunnallinen tietoisuus puuttuu, mutta niin puuttuu äänestäjien suurilta massoiltakin. He – sekä uuskonservatiivipoliitikot että äänestäjät – kuitenkin vaistoavat, että jokin on nyt systeemissämme pahasti vialla ja tarjoavat yksinkertaisia, helposti tyhmään kansaan meneviä ratkaisumalleja. Jopa suoranaiset natsit perustavat ideologiansa alkeelliseen tietoisuuteen globaalista Ison Rahan uhasta. Itse rahaa ja rahantekoa he eivät vastusta lainkaan, mutta he pelkäävät ja pelottelevat, että globaali Iso Raha ostaa ja vie meidän maamme ja perusarvomme. Taustalla on tietysti juutalainen salaliitto, koska juutalaiset ovat tunnetusti "aina" pankkiireja – ja kun salaliittoihin päästiin, ei holokaustiakaan ikinä tapahtunut, koska meitä on "aina" huijattu juutalaisten eduksi niin kuin valtamedia edelleen huijaa Israelin eduksi. Yllä esitetystä on helppo löytää yhteys siihen, mitä kutsun meidän aikamme tiedostamisilmiöksi, mutta lopputulos on täysin harhaanjohtava. Ja sehän Isolle Rahalle sopii.

Iso Raha ja ikikumppaninsa länsimainen valtamedia johtavat harhaan myös ainoan poliittisen suunnan, joka oikeasti voisi kumota ja tuhota niiden vallan – vasemmiston. Sen sijaan, että vasemmisto oivaltaisi avainasemansa, tilaisuutensa ja valtansa, sen piirissä hylätään usein koko ajatus suuresta kansainvälisestä tiedostamisesta. Jos esimerkiksi Suomen keskustavasemmiston (johon luen vasemmistoliiton, vasemmistovihreät ja -demarit sekä maltillisimmat "kommunistit") piirissä tehtäisiin asiasta kysely, epäilen, että yleisin vastaus sisältäisi diipadaapaa vähemmistöjen oikeuksista ja seksuaali-identiteetin vapaudesta. Ihan kiva, mutta sen tiedostamisilmiön ensisijainen aika oli 10–20 vuotta sitten. Suurimpana uhkana osoitettaisiin ongelman aiheuttajien (suurbisnes, euroamerikkalainen imperialismi, EK ja sen poliittinen siipi kokoomus) sijaan ongelman vääriä ja huonoja ratkaisijoita (uuskonservatiivinen oikeisto sekä Ukrainaa ja Kreikkaa lukuun ottamatta marginaalinen poliittinen natsismi). Tietoisuutensa keskustavasemmisto löytää yhä useammin sosiaalisesta mediasta, joka toimii yhä useammin valtamedian välineenä – ja joskus ihan suoraan valtamediasta, jonka arvovaltaa ei satunnaisten hämäävän hyvien poikkeusesimerkkien vuoksi viitsitä kyseenalaistaa. Ja sehän Isolle Rahalle sopii.

Mutta kenties eräänä lähitulevaisuuden päivänä syntyy Suomen kaltaisiin länsimaihin uusi Ison Rahan globaalin fasismin uhan ja sen välineet tiedostava, ovela ja taisteleva vasemmisto, jota ei vanhoilla konsteilla nujerreta. Se kritisoi ja kyseenalaistaa, levittää totuuksia, kasvattaa ja kouluttaa, kieltäytyy yhteistyöstä ja lähtee kaduille. Se haistattaa pitkät "ihan kivalle" ja puolivillaiselle toiminnalle yhtä lailla kuin poliittiselle harhaanjohtamiselle. Se ei yritä parantaa taudin räikeimpiä oireita, vaan poistaa taudin syyt. Tämä ei Isolle Rahalle sovi. Se joutuu paljastamaan todelliset kasvonsa, fasistin ja imperialistin rumat ja ilkeät kasvot. Silloin alkeellisesti tiedostavien ja harhaanjohdettujen on pakko päättää, kumpaa he uskovat ja seuraavat: vallanpitäjien valheita vai vallankumouksellista totuutta.

Miksi mikään ei toimi?

Ylikansallinen markkinajätti myy valmistamansa teknisen laitteen suomalaiseen kotiin. Aluksi kuluttaja on mielissään, koska laite on kätevä ja monipuolinen käyttää. Pian laitteessa kuitenkin ilmenee vika, myöhemmin toinen ja lopulta laite lakkaa toimimasta ihan tykkänään. Kuluttaja on raivoissaan ja epäilee saaneensa maanantaikappaleen. Asiaa selviteltyään hän saa tietää, että tällaiset viat ovat yleisiä ja tyypillisiä. Missä vastaava laite kesti ennen kymmenen vuotta tai kymmeniä vuosia, nykyään uuden voi varautua hankkimaan jopa kerran vuodessa. Laitteiden hinnat ovat kyllä pudonneet, mutta yhtälö on silti kuluttajalle epäedullinen.

Miksi ja miten on käynyt näin? Ensiksikin ylikansallinen markkinajätti hommaa työntekijät ja työtilat jostakin halvan työvoiman maasta (tai kilpailuttaa työn ja saa halvimman tarjouksen halvan työvoiman maasta). Suomessa monesti ajatellaan, että bangladeshiläinen työvoima on huonompaa kuin kotimainen. Tämä sinänsä tuskin pitää paikkaansa. Työt teetetään kuitenkin usein kiireellä, matalalla palkalla ja kehnoissa työoloissa, mikä saattaa vaikuttaa työn laatuun. Työn lisäksi ylikansallinen markkinajätti on hommannut kaiken muunkin halvimmasta lähteestä. Laitteen osat, jotka ovat perinteisesti olleet metallia, saattavat olla helpommin hajoavaa muovia. Lisäksi laitteissa käytetty metalli on halvimmalla saatua seosta, joka ei kestä. Muoveissakin on samalla lailla eroja kalliimman hyväksi. Kuluttajalle myyty kompaktiuden ihanne voi myös kätkeä taakseen tosiseikan, että laitteessa on helpommin katkeavia ohuita osia – ja ylikansallinen markkinajätti myy pientä ja taskuunmahtuvaa ensisijaisesti säästääkseen raaka-ainekuluissa. Kaikki ylikansallisen markkinajätin valmistamassa laitteessa on ns. sutta ja sekundaa. Lisäksi tuote on todennäköisesti sysätty markkinoille ennen kuin sen tekniset toiminnot on todella kehitetty valmiiksi. Onhan markkina-asema pitänyt varmistaa. Kuluttaja saa siis tietämättään käyttöönsä beta-version.

Edelleen on todennäköistä, että kun kuluttaja toimittaa laitteensa korjattavaksi, hän joutuu odottamaan korjausta viikkoja tai kuukausia, sillä ylikansallinen markkinajätti on kulujensa säästämiseksi keskittänyt laitteiden korjaukset yhteen keskeiseen maahan. Näin ollen aikaa vie korjauksen lisäksi myös laitteen lähettäminen paikasta toiseen ja takaisin. Huonossa lykyssä laitteeseen tarvitaan myös jotakin pikkuosaa, jota ei saa sen enempää Suomesta kuin korjauspaikasta, sillä näiden pikkuosien tuotanto on keskitetty toiselle puolelle maapalloa. Ja taas kuluu aikaa ja tupakkia. Kaikesta tästä tuohtuneena kuluttaja saattaa hankkia seuraavaksi toisen ylikansallisen markkinajätin tuotteen, kostaakseen ensimmäiselle markkinajätille, mutta joutuukin ojasta allikkoon. Toinen ylikansallinen markkinajätti nimittäin toimii aivan samojen periaatteiden mukaan ja jokin ketjun osanen saattaa klikata vielä pahemmin kuin ensimmäisellä.

Samaan aikaan toinen kuluttaja ostaa suomalaisesta marketista supisuomalaisen tekstiilin. Näin hän tuotemerkin perusteella kuvittelee. Ostopäätöksen ja kaupan jälkeen yllätys ja närkästys seuraavat toisiaan. Tekstiili ei olekaan suomalainen, vaan valmistettu Turkissa. Kuluttaja on kiusaantunut luultuaan suosivansa kotimaista, mutta ymmärtää sen verran, ettei laatu sinänsä riipu nykyään valmistusmaasta. Sitä ikävämpää on, että jo muutamien käyttökertojen jälkeen tekstiili on kulunut puhki tai vähintään jokin sauma on auennut. Vaikka jälleen työntekijöiden palkat, työtahti ja työolot voivat vaikuttaa lopputulokseen negatiivisesti, ei työvoima sinänsä ole ammattitaidotonta vaan ongelma on suomalaisen valmistuttajan toimintaperiaatteissa. Kaikki on näet hankittu halvimmasta lähteestä. Halpa lanka on huonolaatuista ja katkeilee helposti. Neuleet on neulottu kiireellä halvoista langoista. Huonolaatuiset teollisuusompelukoneet, jotka on valmistettu saman laadunsäästöperiaatteen mukaan, sylttäävät lankaa ja jättävät saumoihin huomaamattomia virhekohtia, joista ne lähtevät purkautumaan. Myös logistiikkapuoli on kilpailutettu halvimman hyväksi, ja heiveröiset tekstiilit saattavat kärsiä kiireisestä ja piittaamattomasta kuljetuksesta sekä huonosta varastoinnista.

Harmeja on muillakin kuluttajilla. Huonekalut eivät kestä, laatikot hajoilevat oletettua nopeammin ja perusteellisemmin, polkupyörä on puolessa vuodessa vanha kitisevä rakkine, valokuva putoaa kehyksistään ja kastuu pilalle lattialla, johon on valunut vettä vuotavasta kastelukannusta. Kaikki ne on samasta syystä valmistettu huonosti. Hienossa uudessa kodissa ilmenee kosteusvaurio, sillä yhtäältä se on eristetty halvoilla ja liian tiiviillä muovieristeillä, mistä kosteus ei luontaisesti pääse ulos; toisaalta talossa voi olla rakennevikoja, sillä kaikki insinöörisuunnittelusta kirvesmiestaitoon on kilpailutettu halvimman eduksi. Elintarvikkeesta löytyy hevosen-, aasin- tai puhvelinlihaa, sillä sitä on liikkunut halvalla siinä kehitysmaaympäristössä, missä länsimainen valmistuttaja on elintarvikkeensa teettänyt. Ja totta kai kallis korvataan halvalla, kun siihen vain on tilaisuus, sillä kaikesta on säästettävä. Laktoosittomille elintarvikkeille on monissa maissa laajat markkinat, joten niitä on saatavilla entistä paremmin, mutta vastineeksi laktoosia ilmaantuu lisäaineena tuotteisiin, joissa ei luontaisesti tarvita lainkaan maidonainesosia. Tämä johtuu siitä, että eristettyä laktoosia saa markkinoilta hylkytuotteena halvemmalla kuin muita makuaineita. Kuluttajan suolistoparka saa kyytiä. Lisäaineita on elintarvikkeissa sitä enemmän, mitä halvemmalla elintarvike on valmistettu, sillä lisäaineet ovat halvempia kuin varsinaiset valmistusaineet. Kuluttajan terveysparka saa kyytiä.

Miksi näin tapahtuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Miksi laatu huononee, vaikka teknologiat kehittyvät? Miksi tuotteisiin ilmaantuu haittatekijöitä, joista ei ole ennen ollut hajuakaan? Kaikki on yksinkertaista. Teollisuus valmistaa ja valmistuttaa kaiken halvimmalla, sillä se haluaa pärjätä ylikuormitetuilla markkinoilla ja kääriä mahdollisimman suuret voitot linnoissaan ja kartanoissaan istuvan sikariportaansa taskuun. Halvat tuotteet ovat tietysti kuluttajalle houkuttelevampia kuin kalliit. Lisäksi uusi (esim. puolivalmis tekninen ohjelmisto) on houkuttelevampaa kuin vanha. Mielikuvilla markkinoituja merkkituotteita, joita sijoitellaan auliisti tv-ohjelmiin, Hollywood-elokuviin ja julkkisten ylle, saatetaan kyllä myydä suuria määriä suurella hinnalla, mutta kuvitelma niiden paremmasta laadusta on harhaa. Kuljetus ja varastointi saatetaan hoitaa ulkonäköjen varjelemiseksi hieman huolellisemmin, mutta raaka-aineet ja yleiset työperiaatteet ovat samoja.

Järjestelmä, joka ei ainoastaan hyväksy vaan vaatii yllä kuvailtuja toimintaperiaatteita, on nimeltään kapitalismi. Sanan runko-osa, 'kapital', tarkoittaa pääomaa; kapitalismi on siis pääoman äärimmäiseen kasvuun tähtäävä ideologia. Nämä pääomat eivät kulkeudu tasaisesti kaikille työn osapuolille, vaan kasautuvat huipulle, sillä huipulta käsin säädetään, kuinka paljon eli vähän voidaan rahaa käyttää alempiin tasoihin eli työntekijöiden palkkoihin, työtiloihin ja -välineisiin, raaka-aineisiin sekä kokonaisprosessiin liittyviin ostopalveluihin. Nyt 2000-luvulla suuren bisneksen johtajat ovat rikkaampia kuin koskaan ennen. Vaikka kapitalismi on saavuttanut nykyisen äärimuotonsa nimenomaan äärimmilleen viedyn yksityistämisen ja yksityissektorin glorifioinnin aikakaudella, se ei ole täysin riippuvainen edes omistusmuodosta: jokainen oikeistolainen, joka pilkkaa taannoisten "sosialistimaiden" huonosti tehtyjä tuotteita, pilkkaa itse asiassa valtiokapitalismia.

Kapitalismi ja rahavalta ovat todellisia vihollisia, joita vastaan tiedostavien ihmisten on käytävä taistelua. Sitä taistelua ei käydä asein. (Itse asiassa kapitalismi eli sotateollisuus hyötyy aina, kun jossakin paukutellaan panoksia ja kalistellaan sapeleita.) Yhtäältä voimme kieltäytyä kulutustuotteista laajamittaisesti ja luoda niille taloudellisesti tuottamattomia vastineita. Toiseksi voimme käydä informaatiotaistelua kapitalismia ja rahavaltaa vastaan. Tämän taistelun välineitä ovat media ja ihmisten kohtaaminen. Kolmas taistelurintama on poliittinen. Yksikään valtapuolue ei auta meitä siinä. Meidän on luotava kaikkien antikapitalistien yhteisrintama ja varmistettava vielä sen sisälläkin, ettei pirulle anneta enää pikkusormen puolikastakaan. Vain tällä tavoin on mahdollista keikauttaa suuren bisneksen johtajien valtaistuimet, tarjota työntekijöille riittävää palkkaa ja ihmisarvoisia työoloja, antaa ihmiselle kuluttajuuden sijaan ihmisarvo ja tarjota hänelle krääsän sijaan oikeasti tarpeellisia tarvikkeita, jotka toimivat ja joihin hänellä – ja maapallolla – on kaiken lisäksi varaa.

Kylmä luokkasota

Kuten media on suvainnut kertoa kansalle, Tampereella itsenäisyyspäivän vastaanoton vastineeksi järjestettyjen Kiakkovierasjuhlien yhteydessä mellakoitiin. Hulinoitsijat kuulemma huusivat "luokkasotaa", ja koko tapahtuman alaotsikoksi oli annettu Lätkää ja luokkasotaa. Koska oli alkutalvi, mielenosoitus oli varmasti kylmää touhua. Ehkä riehuminen vähän lämmitti.

Minua luokkasota-termin käyttö säpsähdytti ihan muusta syystä kuin mediakeskustelun valtavirtaa. Kaksi päivää aiemmin, 4. joulukuuta, olin törmännyt Twitter-linkin kautta Tuomas Saloniemen nettiartikkeliin, joka kertoi yritysjohtajien ja muiden rikkaiden keräämästä veroadressista. Se vaatii Risto E.J. Penttilän terävin sanankääntein veronkorotuksia lopetettavaksi, vaikka todellisuudessa kokonaisveroaste on 1990-luvulta laskenut. Rikkaat pyrkivät esittämään itsensä sorrettuna kansanosana, vaikka kuka hyvänsä talonpoikaisjärjellä siunattu ymmärtää, että rikkaus itsessään tekee sorrettuna olemisen mahdottomaksi. Itse kommentoin Saloniemen kirjoitusta näin: "Mitä ihmettä he haluavat? Luokkasotaa?"

Kun joukko anarkisteja ja anarkistinmielisiä huutaa "luokkasotaa", heitä kauhistellaan ja pidetään riidanlietsojina. Se on näkyvää ja kuuluvaa. Kun joukko sikarikkaita käy ideologista luokkataistelua kabineteissa ja internetissä, sitä pidetään hyväksyttynä ja oikeutettuna. Se on kätkettyä, piiloista, jotain mikä vaatii havainnoijalta yhteiskunnallista tiedostamista. Asiassa on sekin epäsuhta, että Kiakkovieraat vaativat oikeutta ihmisille, jotka ovat oikeasti sorrettuja. He vaativat loppua kurjistamispolitiikalle, jonka seurauksena eliitti ja "roskasakki" erottuvat yhä selkeämmin toisistaan. Veroadressia kokoavat rikkaat taas vaativat oikeutta sortajille. He eivät pyri olemassaolevan vastakkainasettelun kumoamiseen, vaan sen ylläpitämisen tehostamiseen. Sen myötä hallitseva luokka pyrkii turvaamaan oman asemansa tavalla, joka saa Tampereen rähinät näyttämään pienempien epätoivoiselta pullikoinnilta isompiaan vastaan.

Yksi veroadressin asettamista ansoista on asioiden näyttäminen siltä, ettei rikkailla ole muita edunajajia yhteiskunnassa. Penttilän porukka ei todellakaan ole yksin. Suomessa on monta etujärjestöä, mutta vain yhdellä niistä on taattu mediahuomio joka ainoalle möläytykselle ja oma välitön edunajaja politiikan huipulla. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK, mikä lyhenne yhdistyy mainiosti 1920- ja 1930-luvun antikommunistiseen Etsivään keskuspoliisiin) on Suomen kurjistamispolitiikan keskeisin sylttytehdas. Koko nykyinen hallitusohjelma pohjautuu periaatteeseen, jonka EK määrittelee, kokoomus panee täytäntöön ja euroamerikkalaiset bisnespäättäjät taustalla hyväksyvät. Vasemmistoliitto ja vihreät saavat mukaan pari alaviitettä, joiden avulla heidän mahdollinen vastarintansa on nujerrettu jo ennen kuin sillä on ollut tilaisuutta edes syntyä.

Mitä tämä edellä mainittu "kurjistamispolitiikka" on käytännössä? 1990-luvulle saakka Suomessa oli suhteellisen toimiva yhteiskunnallinen hyvinvointijärjestelmä, jonka ansiosta köyhyydestä oli tehty melko harvinaista, sairastamiseen ei yleensä liittynyt taloudellisia riskejä ja sote-palvelut olivat lähes jokaisen saavutettavissa ympäri vuoden. Työttömyys oli vuoteen 1991 saakka vähäisempää kuin koskaan sen jälkeen, ja työssäkäyvien työtahti oli inhimillinen. Nykyaikaan tultaessa köyhät ovat köyhtyneet samalla, kun rikkaat ovat räjähdysmäisesti rikastuneet. Terveyspalveluja on lakkautettu, ulkoistettu yksityisille ja samalla entisistä ilmaisista palveluista tehty köyhille jopa kalliita. Ylipäänsä julkisia palveluja on lakkautettu valtavasti, ostopalvelut otettu käyttöön ja monilta osin ne ovat jopa jääneet puuttumaan. Joukkotyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö: tehokkuusajattelu vaatii, että entinen työmäärä on teetettävä vähemmillä työntekijöillä, ja itse yhteiskuntajärjestelmä – kapitalismi – vaatii työttömien resurssin olemassaoloa. Pitkäaikaistyöttömät ja vaille palveluja jääneet kroonisesti sairaat syrjäytyvät. Mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Asunnottomuus on moninkertaista hyvinvointi-Suomeen verrattuna. Valtamedia salailee yhteiskunnallisia ongelmia, esittää ne toisiinsa liittymättöminä yksittäistapauksina, pimittää tietoa yhteiskunnasta ja vääristelee tosiasioita, sillä valtamedia on nimensä mukaisesti aina vallanpitäjien työväline – ja nykyisessä mediayhteiskunnassa itsekin vallanpitäjä eli mediavallanpitäjä.

Miten ja miksi kurjistamispolitiikkaa toteutetaan? Yksinkertaistettuna: nyky-yhteiskunnan pääideologit käskevät hallituksia leikkaamaan. Tämä pyrkimys on kansainvälinen, ja sen taustalla on itsevaltiuteen pyrkivä euroamerikkalainen suurpääoma. Suomessa käskijän roolissa on Elinkeinoelämän keskusliitto ja projektin ensisijaisena toteuttajana kokoomus. Ideologien valta on kuitenkin kokoomusta laajempi: paitsi, että SDP, vihreät, RKP, kristillisdemokraatit ja valitettavasti vasemmistoliittokin toteuttavat samaa projektia osana nykyistä hallitusta, projekti eteni myös kaudella 2003–07, kun kokoomus oli oppositiossa. Toki kokoomuslainen hegemonia vallitsi silloinkin. Vaikka kokoomus on näennäisesti ominut valtionhoitajapuolueen roolin, se on pohjimmiltaan luokkapuolue, omistavan luokan edunajaja politiikassa. EK on puolestaan omistavan luokan etujärjestö. Omistava luokka siis määrää, mihin suuntaan yhteiskuntaa on muovattava. Se vaatii leikkauksia, koska se näkee hyvinvointijärjestelmän tulonsiirtoina pois siltä itseltään kilpailevalle yhteiskuntaluokalle. Omistava luokka myös pyrkii globaaliin kontrolliin, jolla kaikki rahan ja bisneksen kasvua ehkäisevät tekijät halutaan kitkeä. Lopullisena tavoitteena voi hyvinkin olla "nappi otsaan": mikro- tai kenties nanoteknologian avulla työväestön ja maatalousväestön elintoiminnot on robotisoitu tuottamaan rikkaille porvareille loputtomasti rahaa ja elämänlaatua. Myönnän edellisen skenaarion olevan yltiöpäisen dystooppinen.

Jos siis Suomesta täytyisi osoittaa yksi instanssi, joka käy tai lietsoo luokkasotaa, se ei löytyisi Kiakkovieraista. Itse asiassa tällainen ajatus paljastuu perusteellisessa tarkastelussa jopa täysin naurettavaksi. Sen sijaan sormi kääntyy osoittamaan Elinkeinoelämän keskusliittoa, kokoomusta ja koko ylintä kastia – pankkiirien, suuryritysjohtajien ja muiden bisnesherrojen yhteiskuntaluokkaa. Ne käyvät kylmää luokkasotaa: ei aseita ja ammuksia, vaan kylmivää kurjistamispolitiikkaa. Niiden vaikutuksesta Suomeen on syntynyt uusi kurjalisto, köyhien ja sorrettujen luokka, jota valtamediaa myöten nimitellään "roskasakiksi" ja syyllistetään entisestään heikennettyjen hyvinvointipalvelujen käyttämisestä! Näin ollen en ihmettele lainkaan, miksi joukko nuoria ja aktiivisia toisinajattelijoita on valmis mellakoimaan. Tämän kirjoituksen lopuksi täytyy muistuttaa, mitä poliittisilla päättäjillä olisi periaatteessa yhä mahdollisuus päättää: säilytetään hyvinvointipalvelut ja parannetaan niitä, tuodaan palvelut sinne missä ihmisiä on eikä päinvastoin, tarjotaan kansalle mielekästä työtä ja asuntoja, hoidetaan yhteiskunnan heikoimpia ja pyritään tulojen ja omaisuuden kokonaisvaltaiseen tasa-arvoistamiseen. Jokainen hallitus tai eduskunta, joka hylkää nämä lähtökohdat, on omistavan luokan asialla.

Joukkoliikennettä 2010-luvun Suomessa

VR:n uusi hintapolitiikka on kauhistuttanut ihmisiä, ja kaikkein eniten niitä, joiden mielestä junaliput olivat liian kalliita jo ennestään. "Tampere–Helsinki opiskelijalle yli 20 euroa!" "Tampere–Oulu Intercityllä yli 10 euroa kalliimpi kuin Pendolinolla ennen uudistusta!" Sellaista uudistusta ei kestä iänikuinen Erkkikään, paitsi jos Erkki sattuu olemaan yhteiskunnan hyväosaisia. Mutta yhteiskunnan hyväosaiset tykkäävät matkan pituudesta riippuen mieluummin lentää tai ajaa omalla autolla. VR:ssä tietysti ajatellaan, että vihreys eli ympäristöystävällisyys on tänä päivänä niin iso myyntivaltti, että kansa valitsee mieluiten junakyydin ja maksaa siitä. Junamatkojen hinnoissa on siis samanlaista älytöntä viherlisää kuin luomulihassa tai reilun kaupan kahvissa.

Uusi rahastushenkisyys on herättänyt tunteita molemmin puolin rautatieaseman palvelutiskiä. Eräs anonyymi lähipiiriläinen uskalsi ihmetellä ääneen Tampereen aseman lipunmyynnissä, miksi opiskelija-alennukseen oikeuttavasta korttitarrasta peritään kahdeksan euroa – siis todellakin, opiskelija joutuu maksamaan siitä, että saa alennusta. Lipunmyynnin työntekijän reaktio oli ällistyttävä ja paljonpuhuva: "Odotahan, kun olet työssäkäyvä, niin joudut maksamaan täydet hinnat joukkoliikenteessä ja auton ja bensat!" Alennettuun hintaan matkustava opiskelija syyllistettiin täydellä teholla siitä, että hän uskalsi ihmetellä nykyisiä maksuja. Lisäksi hänen katsottiin vain nurisevan omasta kohtalostaan ja tiuskivan lipunmyyjille henkilökohtaisesti, sillä tiskin takana ei ymmärretty, että opiskelija kritisoi VR:n nykyistä rahastusmeininkiä. Sanalliseen lynkkaukseen yhtyi myös naapuriluukun työntekijä, joten kysymys ei edes ole yksittäisestä ihmisestä. On ilmiselvää, että lippuluukulla saa kuulla paljon rutinaa nykyisistä hinnoista, työntekijät ovat aivan täynnä asiakkaiden kielteistä palautetta ja inhimillisen puutteellisina yksilöinä he purkavat katkeruuttaan yhä uusiin asiakkaisiin.

Samaan aikaan toisaalla hinnat alenevat ja kauppa kiihtyy. Onnibus on onnistunut aika hyvin räjäyttämään Suomen linja-autoliikenteen hintakuplan. Vaikka paljon mainostettuja muutaman euron matkahintoja ei Onnibusin verkkokaupassa näe, pääsee esimerkiksi Tampereelta Helsinkiin säännöllisesti 10–15 euron hinnalla. Apajille on sännännyt myös Matkahuolto, jolla niin ikään riittää tarjoushintoja – jotka ovat usein yhtä edullisia kuin Onnibusin hinnat. Sanomattakin on selvää, että linja-autoala elää maassamme valtavaa nousupyrähdystä ja mikäli kehitys jatkuu, on rautateillä edessä vakava kriisiytyminen. Tätä hallituksessa istuvat vihreät ja vasemmistoliitto tuskin ovat toivoneet.

Raideryhmä on suomalainen kansalaisryhmä. Se ilmoittaa Twitter-esittelyssään haluavansa "valtakuntamme raideliikennettä kehitettävän ennakkoluulottomasti ja tasapuolisesti". Tähän yhtyy todennäköisesti neljä viidestä, ellei yhdeksän kymmenestä suomalaisesta. Käytännössä Raideryhmän twiittejä on kiusallista seurata. Ryhmän ylivoimaisesti vallitseva – ellei jopa ainoa – näkemys raideliikenteen ennakkoluulottomasta ja tasapuolisesta kehittämisestä on vaatimus kilpailun tuomisesta Suomen rautateille. Koska lentoliikenteessä ja nyt myös linja-autoliikenteessä on kilpailun myötä päästy edullisempiin hintoihin, Raideryhmä olettaa, että sama tapahtuisi myös raiteilla. Näin voisi käydäkin. Sen sijaan toinen Raideryhmän näkyvistä pyrkimyksistä, nykyisin hiljaisten rataosuuksien ja asemien palauttaminen matkustajaliikenteen käyttöön, tuskin saisi vetoapua yksityisiltä raideliikenneyhtiöiltä. Kuten halpalentoyhtiöt aiemmin, Onnibus on sijoittanut bussilinjansa ennestään kysytyille yhteyksille. Sen olemassaolo ei paljon lämmitä kylissä, joiden kautta kulkeva linja-autoliikenne on lakkautettu, eikä taajamissa, joista ennen pääsi bussilla myös naapurimaakunnan keskukseen eikä ainoastaan lähikeskukseen. Molemmista tapauksista on aivan viime vuosilta esimerkkejä. Hiljaisemmat rautatieosuudet eivät ole tuottoisia, joten ne eivät kiinnostaisi yksityisfirmoja. Paras keino saada ne käyttöön on satsata yhteiskunnalliseen palveluun, sanoipa Raideryhmä mitä hyvänsä.

Yhteiskunnan olojen parantaminen kapitalistisen kilpailun avulla on tietysti sangen kokoomuslainen ajatus. Sitä hälyttävämpää on, että samaan oljenkorteen tykätään tarttua myös punavihreissä piireissä. Ihmettelin elokuussa 2012, miten vasemmistonuorten Libero-lehti saattoi asennoitua Onnibusiin niin ihailevasti, kun kyseessä on kapitalistinen bisnesyritys. Toki se on siinä mielessä saanut aikaan hyvää, että monet lipunhinnat ovat oikeasti laskeneet – ja sehän auttaa nimenomaan vähävaraista väestöä, kuten opiskelijoita ja työttömiä. Siitä huolimatta on banaalia liputtaa yksityissektorin puolesta ja edustaa kanonisoitua "vasemmistoa" politiikassa. Vihreissä piireissä Onnibusin kaltaisia toimijoita ihannoidaan vielä avoimemmin: ne nähdään eräänlaisina liikennepolitiikan anarkisteina. Anarkismiviittauksen yhteydessä tarvitsee tuskin edes mainita Greenpeacea, Sini Saarelaa ja Heidi Hautalaa. Harva cityvihreä jaksaa muistaa, että liikenteen siirtyminen raiteilta maanteille on ympäristön kannalta negatiivista – tai sitä, että yksityisten vallatessa Suomen raiteet on entistä vaikeampaa ylläpitää ja kontrolloida raideliikenteen ympäristöystävällisyyttä.

Mitä Suomen joukkoliikenteelle pitäisi tehdä? Itselläni on pätevä ehdotus. Ensitöiksi VR muutetaan voittoa tekevästä osakeyhtiöstä kansaa palvelevaksi liikennelaitokseksi. Lipunhintoja pudotetaan roimasti ja ennakkoalennukset ynnä muu tarjouksista kilpaileminen lakkautetaan. Rakennetaan rinnakkaisraiteita ja uusia rataosuuksia, rappeutuneita rataosuuksia kunnostetaan. Nykyisiä hiljaisia rautateitä ja asemia otetaan uudelleen matkustajaliikenteen käyttöön. Kiskobusseja hankitaan valtavasti lisää, ja lähijunayhteydet laajennetaan kattamaan koko rautatiestön. Reistailevat Pendolinot korvataan asteittain kotimaisilla suurnopeusjunilla, joiden rakentamiseen Suomessa riittää tietotaitoa. Kaikkialle, missä ihmisiä asuu, ei rautateiden rakentaminen kuitenkaan kannata. Sinne liikennöitäisiin linja-autoilla, mistä vastaisi VR:n alainen yhteiskunnallinen linja-autopalvelu. Tämä kaikki on mahdollista, sillä VR:n omistaa sataprosenttisesti Suomen valtio ja Suomi on yhä periaatteessa demokraattinen maa. Ehdotukseni voisi toteutua, jos kansa äänestäisi eduskuntaan toisenlaisia päättäjiä. Kokoomus on hylättävä ja siitä tehtävä mitätön pikkupuolue, joka ei voi enää ylläpitää minkäänlaista hegemoniaa. Kun yhteiskunnan hegemonia on vasemmistolla – ja tarkoitan nyt todellista vasemmistoa, en liberaaleja salanimellä – alkavat demarit ja keskustakin toimia aika sosialistisesti. Siitä meillä on 1960–70-luvulta todistusaineistoa.

Mitä Suomen joukkoliikenne on käytännössä tänä päivänä? Matkustin perjantaina 11.10.2013 Tampereelta Ouluun. Tampere–Jyväskylä-välin matkasin junalla, sillä oveluuteni ei riittänyt älyämään ajoissa, että Matkahuolto olisi tarjonnut saman välin sopivaan aikaan 16 euroa halvemmalla. Sen aiheuttamaa vitutusta ei helpottanut, kun Oulun Onnikan liikennöimä Onnibus-vuoro Jyväskylästä Ouluun tuli ylitäyteen. Ihmisiä istui ja seisoi käytävän lattialla, ja vieressäni vahinkotönäisyetäisyydellä istui tenava, joka puristi Viitasaarelle asti käsissään vahvasti lemuavaa Hesburgerin hampurilaista. Viitasaaren jälkeen vierustoverini vaihtui, pääsin ikkunapaikalle ja kaikki bussin matkustajat penkille istumaan. Tässä vaiheessa vitutus hellitti tuntuvasti ja mieleni käynnisti äskeisen kokemuksen muuntamisen osaksi seikkailua. Seikkailumieltä kysyy myös liftaaminen, joka olisi houkutteleva vaihtoehto sekä VR:n sikahinnoille että Jyväskylä–Viitasaari-välin löyhkäävälle sillipurkkikyydille. Lieneekö sattumaa, että Jyväskylässä näkyi yksi liftari matkalla itään päin ja samasta aiheesta – käsittääkseni täysin Jyväskylän liftariin liittymättä – keskustelivat bussikuski ja pari etupenkin matkustajaa myöhemmin reitin varrella? VR:n valtiokapitalistisen rahastusmeiningin ja linja-autoalan vimmatun hintakilpailun yllättävin seuraus voikin olla liftareiden paluu tienvarsille.

Suomi, korruption ihmemaa

Tapaus Talvivaara on soittanut hälytyskelloja kaikkialla Suomessa. Ympäristökatastrofina se yltää Kekkosen ajan pahimpien – kuten Lievestuoreen lipeälammen – tasolle, vaikka mitään sellaista ei pitänyt ekologisesti tiedostavassa maassa enää koskaan tapahtua. Yhdellä kädellä on tiedotettu pilaantuneista vesistöistä kaivoksen lähettyvillä ja toisella osoitettu ovea uudelle viranomaisjärjestelmälle, jossa ympäristökeskukset on alistettu osaksi elinkeinovetoisia ely-keskuksia. Uudistuksen tehnyt Vanhasen–Kiviniemen porvarihallitus on istutettu syytettyjen penkille. On selvää, että ympäristönvalvonta ei toimi tällä systeemillä. Mutta siinäkö on kaikki?

Kaikkein hälyttävintä Talvivaaran tapauksessa on se kieroilu, kähmintä, salailu, pimitys ja kiemurtelu, mitä on tullut ilmi joka suunnalta. Eräänä päivänä esimerkiksi paljastui, että Talvivaaran alapuolelta Laakajärvestä oli löydetty kuolleita mateita kolme päivää ennen vuodon oletettua alkamisajankohtaa. Tämän jälkeen kerrottiin, että juuri Laakajärven suunnalla ollut veden myrkkypitoisuuksia havainnoinut mittari oli pimentynyt jo 16. lokakuuta ja alkanut seuraavan kerran toimia vasta 6. marraskuuta eli vuotoilmoituksen jälkeen. Kun tutkiva journalisti Juha Kauppinen uteli asiasta Kainuun ely-keskuksen työntekijöiltä, nämä eivät muka tienneet mistä oli kyse ja puhuivat pahasti ristiin, vaikka mittari oli ely-keskuksen omassa valvonnassa. Tietojen pimitys on räikeän ilmiselvää. Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun mediaa ei ollut päästetty kaivosalueelle tarkastelemaan tuhoja, mitä ennen muistamme muun muassa Talvivaaran koko uraanikaivosominaisuuden pidetyn piilossa kansalta ja – ainakin näennäisesti – ympäristöviranomaisilta. Emme voi enää pilkata Tsernobylin ydinonnettomuuden salailua; sama tapahtuu täällä tänään.

Ei siinä kaikki. Entinen ympäristöministeri Paula Lehtomäki omistaa Talvivaara-yhtiön osakkeita. Samoin osakeomistajiin lukeutuvat kaivosalaa "uudeksi Nokiaksi" nimittänyt tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä Talvivaaran ympäristövaikutuksia alakanttiin arvioinut ympäristökonsultti Olli Salo, nykyään varsinainen suuromistaja. Muitakin ongelmallisia osakkeenomistajanimiä on pulpahdellut esiin. Kainuun ely-keskuksen pomo – siis myös Kainuun ympäristöviranomaisten pomo – Kari Pääkkönen taas on koko ajan virkavapaalla Geologisesta tutkimuskeskuksesta (GTK), jonka yksi keskeisistä toimenkuvista on etsiä lisäedellytyksiä kaivostoiminnalle. Ongelmallinen hahmo on myös kokoomuksen broilerikuningas Jyri Häkämies, joka Talvivaaran vuodon jo tapahduttua loikkasi kaivostoimintaa valvovan elinkeinoministerin tuolilta Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtajaksi. Näin suora kytkös elinkeinoelämän etujärjestöön ei voi olla paljastamatta, että Häkämiehen intressinä on Talvivaarassakin ollut kaiken aikaa bisnes eikä ympäristö. Lisäksi on paikallaan mainita, että vihreä ympäristöministeri Ville Niinistö on Talvivaaran omistajan ja kaivosalan mannekiinin Sauli Niinistön veljenpoika.

Miksi Talvivaarassa kävi niin kuin kävi (ja on tähänkin asti käynyt)? Vastaus on päivänselvä: korruptio. Koko kaivosprosessi suunnitteluvaiheesta ympäristövaikutusten ja rakennustyön kautta uuteen ympäristökatastrofiin on täpötäynnä huomioimatta jätettyjä jääviyksiä ja sattumiksi liian outoja henkilö- ja asiayhteyksiä.

Suomalaiset ovat pitkään jaksaneet ylpeillä sillä, ettei maamme ole korruptoitunut samalla lailla kuin Etelä- tai Itä-Euroopan valtiot. Tämä on isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tulos. Esimerkiksi hyvä veli -järjestelmät, jotka ovat nousseet esiin mediassa jo vuosikymmenien ajan, ovat yksi korruption muoto. Niistä puhuttaessa ei kuitenkaan käytetä sanaa 'korruptio', koska lahjukset eivät välttämättä ole konkreettisia. Muistan, kuinka Hannu Karpo uteli 1990-luvulla satunnaisilta vastaantulijoilta, mitä mieltä he olivat hyvä veli -käytännöstä. Yksi vilpitön mummeli ilmoitti pitävänsä sitä hyvänä asiana, koska onhan se mukavaa, kun veljeä pidetään hyvänä. Ei tietämätön kansa ymmärrä puhetta hyvä veli -järjestelmistä puheeksi korruptiosta. Näin hämäys toimii. Talvivaaran yhteydessä on valtamediaa myöten uutisoitu vastaavien päätöksentekijöiden osakeomistuksista ynnä muista ongelmallisuuksista, mutta vain pari vähäistä blogikirjoittajaa on uskaltanut käyttää sanaa 'korruptio'. Eikä vieläkään puhkea se käsityskupla, ettei Suomi ole korruptoitunut maa.

Mikä Suomen tekee korruption kannalta kiusalliseksi ja samalla korruptiolle suotuisaksi? Mikäpäs muu kuin yllä kuvattu isänmaan etua rakastavan kasvatuksen ja jatketun mediahuijauksen tuloksena syntynyt asenneilmasto. Mikäli jossakin Keski-Euroopan maassa on korruptio-ongelma, sitä käsitellään valtakunnallisessa mediassa ja kansalaiskeskustelussa korruptiona eikä peitenimillä. Ei Tsekissä elätetä harhaluuloa, ettei Tsekki ole korruptoitunut tai korruptioon taipuvainen maa. Kun korruptiota paljastuu, se tuomitaan ja maa halutaan vapauttaa siitä, vaikka välillä mennäänkin niin syvälle yhteiskunnan perusrakenteisiin, että kirpaisee. Kun korruptioon törmätään Suomessa, se salataan – ainakin mahdollisimman pitkään – tai siitä käytetään peitenimiä ja kiertoilmauksia. Yleinen asenneilmapiiri toimii korruption paljastumista vastaan. Näin kansan syvillä riveillä pysyy ylpeys suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, mikä varmasti toimii kaikilla "me vastaan muut" -rintamilla (urheilu, sotaromantiikka, ulkomaalaiskysymys), mutta ehkäisee yhteiskunnan mahdollisuuden kehittyä oikeasti paremmaksi tiedostavien kansalaisten myötävaikutuksella.

Aina silloin tällöin julkisuuteen lipsahtaa muutama sana suomalaisesta korruptiosta tai sen epäilystä. Muusikko, kitaristilegenda Hasse Walli esimerkiksi ihmetteli muutaman vuoden takaisessa Soundi-lehden haastattelussa, miksi Yle suosii musiikkivalinnoissaan lähes yksinomaan isoja ylikansallisia levy-yhtiöitä, vaikka se yhteiskunnan instituutiona voisi soittaa mitä lystää. "Henkilökohtaisesti epäilen suuren luokan korruptiota", tölväisi Walli. Kriittiselle kansalaiselle tämä pieni pulpahdus antaa oivalluksen, että korruptio on yhteiskunnallisissa instituutioissa täysin normaalia, mutta siitä ei vain ole tapana puhua. Wallin kommentistakaan ei puhuttu sen enempää. Talvivaaran yhteydessä on tärkeää huomata, että korruption lonkerot ulottuvat sekä ely-keskuksiin ja yva-menettelyyn että ministeritasolle ja viime kädessä tasavallan presidenttiin saakka. Ja vaikka paljon on jo puhuttu, kaikkein synkimmät faktat saattavat piillä siinä mistä ei vieläkään puhuta.

Kaikissa opettavaisissa tarinoissa on tapana kysyä lopuksi: mitä tästä opimme? Tässä muutamia ehdotuksia: suomalainen yhteiskunta on korruptoitunut. Suomalainen asenneilmasto tukee korruptiota suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalainen yhteiskunta ei ole yhtään sen parempi kuin kaikki ne, joita meillä on tapana omahyväisesti haukkua. Suomalainen yhteiskunta on läpimätä. Elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää suomalaista yhteiskuntaa ympäristön ja kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella aivan miten lystää. Tämä on kapitalismia. Se, että elinkeinoelämä eli bisnes pyörittää yhteiskuntaa, vaatii korruptiota. Kapitalismi vaatii korruptiota. Suomalainen yhteiskunta vapautuu korruptiosta, kun se vapautuu elinkeinoelämän eli bisneksen ylivallasta ja kansallista omahyväisyyttä tukevasta asenneilmastosta. Se on mahdollista, kun kapitalismi on nujerrettu ja sitä myöten kieroutuneen asennekasvatuksen syy kitketty.

Kapitalismin hyväksyminen

Kävinpä Ikeassa. Siinä ei sinänsä ole mitään erityistä, kerta oli kaikkea muuta kuin ensimmäinen. Ikeassa näyttäisi olevan kaikki kohdallaan. Ekologiset tekijät huomioidaan, tavaratalo sijoittuu jatkuvasti työpaikkojen vertailussa kärkipäähän, ja koko "pohjoismaista designia koko kansalle" -konsepti on mukava. Pinnan alta paljastuu, että Ikea levittää samaa sosiokulttuurista virusta kuin muutkin kapitalistiset liikeyritykset. Jokaisen kapitalistifirman tarkoitus on tehdä voittoa, ja kun kyse on kaupasta, myydä mahdollisimman paljon verrattuna kilpakumppaneihin. Ikeassa tämä ilmenee muun muassa niin, että kesäkauden spesiaalituotteet on jo kesäkuussa myyty loppuun. Tuotteita ei siis myydä todelliseen vaan ennakoituun tarpeeseen. Tänä vuonna alkukesä on ollut viileä, ja kun vihdoinkin saapuu todellinen lämmin vuodenaika, mitä tekee Ikea? Se myy jo syystuotteita! Ei ihme, ettei nykyihminen osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Sama juttu ilmenee myös toisessa ruotsalaisjätissä eli H&M:ssä: kovimpana pakkaskautena tarjotaan kevätasusteita ja talvitakit on myyty loppuun.

Itselleni tuottaa vaikeuksia ostaa tarvitsemiani tuotteita muuten kuin silloin, kun tarve on ajankohtainen. En sopeudu markkinasykleihin. Tosiasia on kuitenkin, että suuri osa kuluttajista sopeutuu niihin joko mukisematta tai aikaa myöten. Ei kesäkauden spesiaalituotteita muuten myytäisi loppuun kesäkuussa eivätkä talvitakit olisi pakkaskaudella jo menneet. Moni varmasti kiusaantuu tilanteesta, mutta opettelee käyttäytymään markkinalogiikan mukaan. Tällä tavoin kapitalismi hallitsee, paitsi markkinoita tai edes ostokäyttäytymistä, viime kädessä myös tapaamme ajatella.

Martin Luther King sanoi aikanaan, että pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. Markkinalogiikkaan ja muuhun kapitalismia myötäilevään käyttäytymiseen ja ajatteluun sopeutuvat ihmiset ovat tässä yhtälössä "hiljaisia hyviä ihmisiä". Heillä olisi periaatteessa välineet olla hyväksymättä ja sopeutumatta, mutta he eivät käytä niitä. He voisivat yhtäältä pitää kiinni järkevästä ja spontaanista ostokäyttäytymisestään, toisaalta avata suunsa – paikan päällä kaupassa, verkkosivujen palautelomakkeissa, sosiaalisessa mediassa, lehtien yleisönosastoissa – havaitsemistaan epäkohdista. Niin he eivät kuitenkaan tee, vaan hyväksyvät ja sopeutuvat. Pienen ihmisen pullikointi suurta markkinamekanismia vastaan koetaan epämiellyttäväksi, eikä liittyminen yhteen toisten kuluttajien kanssa tunnu luontevalta ajatukselta. Asiaan vaikuttaa usein myös harhaluulo, että näin on ollut aina. Kuitenkin moni nykyisin vallitseva markkinaperiaate on Suomessa tai Pohjoismaissa vasta parin viime vuosikymmenen satoa.

Yksi näkyvimmistä ihmisten hyväksymis- ja sopeutumisilmiöstä on joukkoviestintä eli perinteinen media. Vuonna 2012 on iltapäivälehtien ihan tavallista tarjota lööpeissään laihdutusvinkkejä. Jo vuosien ajan on otsikoita revitty myös fiktiivisten tv-ohjelmien tapahtumista. Minunlaiseni ihminen, joka ei lue säännöllisesti Iltalehteä tai Ilta-Sanomia, havaitsee juttujen aiheissa ja otsikoinnissa valtavan muutoksen esimerkiksi 1980-luvulta. Sen sijaan ensisijaisesti iltapäivälehtiä kuluttavaa ostajakuntaa asia ei järkytä, sillä he ovat eläneet koko ajan mukana muutoksessa ja heillä on ollut aikaa sopeutua. Laihdutusvinkit ja tv-sarjojen tapahtumat eivät tietysti edusta minkäänarvoista uutisointia tai journalismia, mutta ne herättävät reaktioita ja usein reaktio on se mikä myy. Televisiofiktion maailmaan uppoutuminen todellisuuden sijaan vieraannuttaa, ja laihdutuksen korostaminen syömishäiriöiden ja ulkonäköpaineiden kyllästämässä yhteiskunnassa ei tiedä hyvää. Moni "hiljainen hyvä ihminen" ymmärtää tämän eettisesti kyseenalaiseksi, mutta vaikenee, hyväksyy ja sopeutuu – onhan näin ollut aina. Ja huomaamatta jää, että niin myöhään kuin 2000-luvun alussa julkkisjuorut ja seksi olivat ala-arvoisinta, millä iltapäivälehdet itseään kauppasivat.

Saamme ehkä nähdä, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita hyväksymään ja sopeutumaan. Palveluita – niin yksityisiä kuin yhteiskunnallisiakin – siirretään koko ajan kauemmaksi. Lähikaupat tuhoutuvat, kouluista tulee taajamien keskustoissa sijaitsevia massayksiköitä. Sosiaali- ja terveyspalveluja supistetaan kohtalokkaasti ja olot niissä heikkenevät entisestään. Kirjastoista tulee itsepalveluyksiköitä, jotka kuolevat pystyyn ja lopulta lakkautetaan. VR nostaa hintojaan ja ihmiset joko maksavat, itkevät tai itkevät ja maksavat. Paikallisbussit siirtyvät muutamalle mammuttifirmalle, jotka päätyvät ulkomaalaisomistukseen, eivätkä ne voisi vähemmän kiinnostaa firman keskusjohtoa.

Kaikki tämä tapahtuu vain siksi, että elämme kapitalismissa, ihmiset hyväksyvät sen ja sopeutuvat siihen.