Työttömät, yhteiskunnan pohjasakka

Viime vuonna kirjoitin kakkoskerroksen väestä, työttömistä pakollisessa infotilaisuudessa TE-toimiston toisen kerroksen kokoussalissa. Sen jälkeen työttömien asema on heikentynyt, ja niinpä elokuun 26. päivänä 2015 saatoimme vain haaveilla kaupungissa keskeisellä paikalla sijaitsevista TE-toimiston tiloista. Sen sijaan meidän pakollinen infotilaisuutemme oli dumpattu kauas Kalevaan, Linkosuon leipomo-kahvilan kellarisaliin. Parempaa metaforaa sille, mikä on työttömien asema nyky-yhteiskunnassa, on hankala etsiä.

Kuten arvata saattoi, pian meille aloitettiin typerryttävä lässytys. Luennoitsija – energinen, trimmattu naisihminen – käytti meille luusereille ilmauksia kuten "upea onnistumiskokemus", "voi tulla niitä onnistumistarinoita" ja "ne oli kovin innostuneita mun osaamisesta, mä tein niille töitä ilmaiseksi". Voi luoja. Mahdottomat asiat eivät olleet mahdottomia, vaan "haastavia" tai "työläitä", työvoima-alan työntekijän kohtaaminen oli nimeltään "vierihoitoa" ja yksi yleisemmistä verbeistä oli "speksata", jonka merkityksestä minulla ei ole hajuakaan. Tietenkään luennoitsija ei edes ollut TE-toimistosta vaan ostopalveluväkeä.

Niin kuin yhtä lailla saattoi arvata, työttömien joukosta nousi soraääniä. Hyvin pian luennoitsijaa muistutettiin, että jos meistä tulee parempia työnhakijoita, se ei luo uusia työpaikkoja, vaan jotkut toiset päätyvät meidän asemaamme tämmöisiin infotilaisuuksiin. Luennoitsijan näkemys tällaisesta ajattelutavasta oli kokonaisvaltaisen kielteinen. Hänen mukaansa "on paljon asioita, joille me ei voida mitään". Sen sijaan kukin voi (kliseisen individualistisesti ja amerikkalaisesti) tehdä jotakin omalle elämälleen. Muita ulottuvuuksia hän ei nähnyt eikä hyväksynyt. Olin itse palannut muutama päivä takaperin Helsingistä Joukkovoiman kymmentuhantisesta mielenosoituksesta, ja vaikka yksi suurkulkue ei asioita muuttanutkaan, on ilmiselvää, että yritän (ja tuhannet muut yrittävät) jatkossakin vaikuttaa asioihin minkä kykenemme. "Ei voida mitään" -asennoituminen ja sisäänpäin kääntyminen ovat vallanpitäjien kurjistavan politiikan hyväksyntää, mikä lienee myös työttömien infotilaisuuden luennoitsijan tarkoitus ja ihanne.

Kun luennoitsija oli oivaltanut, että jotkut salissa pitivät häntä työttömiin nähden parempiosaisena ja ylempiluokkaisena, hän tietysti kielsi tämän ja perusteli asian sillä, kuinka paljon energiaa ja ponnisteluja nykyinen asema on häneltä vaatinut. On vaikea löytää osuvampaa parempiosaisen ja ylempiluokkaisen aseman indikaattoria kuin tämä perustelu. Kun tuohtuneena tölväisin ääneen inhoavani kaikkea selviytymis- ja menestystarinapaskaa, se herätti työttömissä hymyjä ja hilpeyttä, mutta luennoitsijaan tölväisy tietysti sattui ja niinpä hän heitti peliin epämääräisen vastatölväisyn uhmaikäisistä lapsistaan. Yhteiskunnan pohjasakan uhma ei siis ole hänelle vakavasti otettavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaan pelkkä matala kehitysvaihe, josta voi individualistisen selviytymisen ja menestyksen kautta päästä luomaan uusia uljaita onnistumistarinoita. Samaa ylenkatsetta viestii puhe "vierihoidosta": kun työttömät eivät tykkää asioida netissä tai puhelimitse vaan haluavat kohdata palvelutyöntekijän inhimillisesti naamatusten (mikä aiemmin oli yleisenä käytäntönä), se on pelkkää työttömyyteen sairastuneen "potilaan" terapiaa.

Meitä työttömiä täytyy siis vain kannustaa, rohkaista, kitkeä vahingolliset yhteiskunnalliset ajattelumallit ja välillä heiluttaa hiukan keppiä, kun porkkanat on syöty hallintoportaassa. Kyllä se siitä – ja maailma pelastuu! Vai kuinka onkaan? Samaan aikaan TE-toimiston avoimien työpaikkojen sivulta voi löytää "työpaikkoja", jotka eivät tarjoa työntekijälle oikeasti palkkaa vaan "työssäoppimista" ja kehtaavat vaatia opetettavalta vähintään vuoden työkokemusta. Työnantajille tarjotaan kädestä pitäen mahdollisuudet kusettaa työvoimaa yhteiskunnan tuella. Tämä tietysti tulee halvaksi työnantajille, mutta kalliiksi yhteiskunnalle, sillä Kela maksaa näiden kvasi-työssäkäyvien työttömyys- ja kulukorvaukset. Asia tuntuu järjenvastaiselta, mutta lisäjärkeä tuo sen oivaltaminen, että perskekohallitus edustaa työnantajia eikä yhteiskuntaa. Se tekee ensisijaisesti luokkapolitiikkaa eikä yhteiskuntapolitiikkaa. Itse asiassa vanhat valtiolliset järjestelmät ovat hallituksen ja virkamiesten papereissa alasajettavia sosialistisia rakenteita, jotka halutaan tietoisesti tuhota ajamalla ne muka liian kalliiksi ylläpitää, ja niinpä tähtäimessä on vastikkeettoman työttömyysturvan lakkauttaminen. Jos työttömyystukea ei saisi ilman, että on töissä, se ei enää olisi työttömyystukea vaan uusi fasistinen matalapalkka halpatyövoimaksi muuttuneelle yhteiskunnan pohjasakalle.

On paljon asioita, joille meidän täytyy voida jotakin.

Tämä ei ole lässytystä eikä uhmailua, vaan vallankumouksen lähtölaukaus.

Kakkoskerroksen väkeä

Koska työttömiä patistellaan nyt aktiivisemmiksi (enää ei riitä, että etsii oma-aloitteisesti töitä muttei löydä), minutkin oli kutsuttu Tampereen TE-keskuksen toisessa kerroksessa järjestettyyn infotilaisuuteen. Paikalla oli muutamia kymmeniä pitkäaikaistyöttömiä, ja heti saliin tullessani saatoin lukea ihmisten kasvoista ja olemuksista: täällä on luusereiden kokous. Huomattava osa läsnäolijoista, joiden iät sijoittuivat jonnekin kolmen- ja kuudenkymmenen väliin, oli selvästi elämän kaltoin kohtelemia ihmisiä. Maahanmuuttajia oli vain pari, muita syrjittyjä ryhmiä riitti heidänkin edestään.

Tilaisuuden pääpuhuja, jota voi nimittää vaikka luennoitsijaksi, aloitti tyypillisen amerikkalais-kokoomuslaisen höpötyksen, jossa palvelujen huonontamista kutsutaan parantamiseksi tai peitellään palvelujen nykytilan ylitsevuotavalla kehumisella. Kynnettömät ja hampaattomat näennäishankkeet esitellään tosi hienoina keksintöinä, niiden saamasta palautteesta näytetään vain kehupuoli, ja meidän työttömien luusereiden kovistelu ilmaistaan niin pehmeästi, ettei se tunnu kovistelulta. Homma silataan jargonilla, josta saisi hyvät lähtökohdat hevonpaskabingoon. Tosin tämänkertainen luennoitsija vaikutti välttelevän viimemainittua, mutta lipsahteli aina silloin tällöin.

Entäs ne työttömät luuserit, olivatko he vakuuttuneita? No ei tasan eikä sinnepäinkään. Salin yleinen tunnelma oli tyytymättömyys, ja sitä myös avoimesti ilmaistiin. Kuuluvimmat haukut sai TE-keskuksen nykyinen palvelukäytäntö, jossa virkailijan vastaanotolle ei yleensä edes pääse, puhelinpalvelu on alinomaa tukossa ja työttömiä patistellaan hoitamaan asiansa itse netissä. Ääneen pääsivät (tai äänivallan itselleen anastivat) myös muutamat teknologiasyrjäytyneet, joille tietokoneen käyttö on yhä salatiedettä. Parilta puhujalta oli myös evätty mahdollisuus pankkitunnuksiin, joita TE-keskuksenkin nettipalvelut vaativat. Esitelty kaupungin kanssa toteutettava yhteistyöhanke sai osakseen skeptisyyttä ja kiinnostumattomuutta. Yksi läsnäolija kertoi tietävänsä, että se sijoittaa työttömät kyvyistä ja taitotasosta riippumatta "SPR:lle pussittajiksi". Lisäksi erimielisyyttä syntyi muun muassa opiskelun rahoittamisesta työttömyystuilla: luennoitsija kehui "kyllä onnistuu", soraääni ilmoitti "eipä onnistu, kokemusta on".

Meille tarjoiltiin hymyjä, jargonia ja asioiden positiivista vääristelyä. Me vastasimme yrmeillä ilmeillä (tosin naurunhörähdyksiäkin kuultiin), suorilla sanoilla ja karuilla totuuksilla. Ylemmän luokan edustaja siinä yritti valistaa alaluokkaista väkeä. Kokoomukseen vivahtavalla kampanjalla oli vastapuolenaan perussuomalainen ja vasemmistolainen sorretun eetos ja identiteetti. Tyytymättömyyden ohella toinen yleinen tunnelma voisi tiivistyä sanoihin "miksi meidän on kestettävä tämmöistä pelleilyä?". Oli päivänselvää, että ihmiset salissa tahtoivat, ei edes sinänsä työtä, vaan palkkaa. Sehän ei juokse niin kauan kuin ollaan mukana jossakin TE-keskuksen projektissa lukuun ottamatta palkkatuettua työtä.

Suomalaiset yhteiskuntaluokat ovat viime vuosina tulleet entistäkin näkyvämmiksi. Valtamedia ei asenteellisen ja omahyväisen tapansa mukaan tunnista niitä vieläkään tai esittelee luokkien ilmaantumisen tai luokkaerojen kasvun yllätyksenä. Kuinkahan moneen yllä kuvaamani TE-keskuksen infotilaisuuden läsnäolijaan sellainen hömppä menee täydestä? Eivätköhän kaikki luuseriluokan (jolla ei ole yksiselitteistä, korrektia, marxilaista nimeä) jäsenet tiedä, mitä ovat ja kuinka poikkeavat niistä ja näistä kansalaisista. Perussuomalaiset ja vasemmistolaiset kapina-ajatukset saavat pontta valtamedian jokaisesta yhteiskunnallisesta ymmärtämättömyydestä ja yhteiskunnan viranomaisten jokaisesta iljettävästä tai nolosta yrityksestä kaupitella luuserille menestyjän identiteetti.

Olemme myös ystävieni kanssa keskustelleet siitä, kuinka lähellä toisiaan voivat olla ja elää ihmiset, joiden suhde taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen menestymiseen ovat niin järjettömän kaukana toisistaan. Voidaan istua iltaa, juoda hyvää kompromissiviiniä (ei ihan parasta eikä ihan halvinta) ja keskustella puheenaiheista, jotka yhdistävät – oikeasti. Silloin tällöin parempiosainen ystävä lipsauttaa näkemyksen, johon hän uskoo vilpittömästi, mutta joka on oudossa ristiriidassa luuseriystävän kokemuksen kanssa. Esimerkkiväittämä voisi kuulua "kyllähän työtä aina saa", "aina sitä tutustuu uusiin ihmisiin" tai "hyvään hankkeeseen voi sijoittaa rahaa – kyllä ne raha-asiat lutviutuvat, kun hanke pääsee kunnolla käyntiin". Tässä huono-osaisen sisäinen ääni parahtaa "ei!". Oma kokemus kun on, että työttömän statukseen voi juuttua vuosiksi, sosiaalisten suhteiden solmiminen on vaikeaa kuin pienen värittömän nuppineulan löytäminen jättiläisheinäsuovasta ja rahan sijoittaminen suureelliseen hankkeeseen on todennäköisesti hukkaanheittämistä, koska omilla ja samankaltaisten kavereiden hankkeilla ei ole tapana päästä kunnolla käyntiin. Tähän kokoomushöpöttäjä tietysti väittää jarisarasvuomaisesti, että menestys on asennoitumiskysymys. Joskus ymmärrän ajatusta, että sellaisesta möläytyksestä voi joissakin piireissä saada turpiinsa.

Luuseri-identiteettiä tuntematon voi ihmetellä, miten samastan yllä toisiinsa perussuomalaiset ja vasemmistolaiset yhteiskunnalliset näkemykset. Tosiseikka kuitenkin on, että yhteiskunnan häviäjä on joko–tai. Kokoomuslainen hän ei ole (paitsi muutama satunnainen ääliö kännissä), keskustalainen hän tuskin on kaupunkiseudulla. Vihreätkin luuserit ovat harvinaisia; vain jotkut vapaaehtoisesti syrjäytyneet hipit eivät vielä ole kääntyneet vasemmalle tai salaliitto-oppien pariin. Yhteiskunnan häviäjä ei kannata Jyrki Kataisen hallitusta eikä usein edes eduskuntaa. Toki perussuomalaiset istuvat eduskunnassa ja vasemmistoliitto jopa hallituksessa, mutta varsinkaan jälkimmäinen ei monen mieltä lämmitä. Yhteiskunnan ovelat takapirut voivat kyllä ohjailla tyytymättömyyttä mielihalujensa mukaan yhtäältä omistamansa valtamedian, toisaalta sosiaalisen median avulla (ks. blogitekstini sorrettujen puolustajien huijaamisesta toistensa kimppuun). Mutta kun lipevä luennoitsija saapuu salin edustalle jakelemaan oikeaoppisia latteuksiaan, tapahtuu työttömistä koostuvassa yleisössä ilmiselvänäkin toivoa herättävä reaktio: tyytymättömyys yhdistää.