TÄYSILLÄ TÄMÄ KESÄ

"Tule vastaan, tule vastaan.
Tule nyt, kun vielä voi."
— Juice Leskinen

Vielä pääsemme lähtemään. Vielä pääsemme maanteille, moottoriteille, rautateille, kävelyteille – jopa puomein suljetuille yksityisteille, kun on sopiva kulkuneuvo ja hetki. Vielä pääsemme tapaamaan toisiamme. Vielä on tapahtumia, joissa ihmiset kohtaavat. Vielä on eläviä kaupunkeja, ja mikä parasta, näin kesällä jopa elävää maaseutua. Vielä on kaikkea. Eletään täysillä tämä kesä!

Bensa on sikamaisen kallista, mikä kurittaa köyhiä varsinkin isojen kaupunkien ulkopuolella. Mutta vielä se ei ole tätä kalliimpaa. Kaksi ja puoli on vähemmän kuin kolme, ja kolmekin on vähemmän kuin neljä tai viisi. Vielä pystymme ajamaan. Vielä pääsemme kesän kauneimpiin matkakohteisiin ja löydämme päräyttävimmät kesäyllätykset. Eletään täysillä tämä kesä!

Ukrainassa soditaan. Melske kuuluu joidenkuiden korviin täälläkin. Se melske on sekoittanut selvät sävelet, ja kansa on saatu lopultakin – vuosikymmenten väsyttämisen jälkeen – haluamaan Natoon, ehkä myös siihen lopulliseen yhteenottoon itänaapurin kanssa. Mutta vielä on rauha Suomenmaassa. Vielä ei pyssyjen pauke oikeasti kuulu, ei pommiteta kouluja eikä polteta siltoja, eikä kansaa vaadita tarttumaan aseisiin. Vielä ihmiset, eläimet, kasvit, taide, kulttuuri ja kaupankäynti saavat rauhassa elää. Eletään täysillä tämä kesä!

Maailmassa kiertää tauteja. On koronavirusta, apinarokkoa, influenssaa ja mitä milloinkin. Monet ovat säikkyneet niitä ja muuttaneet pysyvästi elintapojaan. Käytännössä ani harva saa kanssaihmisiltä mitään tartuntaa – ja jos saakin, kyse on todennäköisimmin jostain pienestä, jollaiset on kohdattu ja hoideltu ennenkin. Ihminen ei ole biohasardi toiselle ihmiselle. Voimme nähdä, kuulla, tuntea, haistaa ja maistaa toisemme niin kuin ennenkin. Vielä voimme keskustella, olla yhdessä, bilettää, rakastaa ja rakastella. Eletään täysillä tämä kesä!

Tällä vuosikymmenellä on nähty matkustuskieltoja ulkomaille ja ulkomailta, Uudenmaan maakunnan sulkeminen poliisivoimin ja maskivaatimuksia julkisissa kulkuneuvoissa. On uhkailtu ulkonaliikkumiskiellolla ja laajalla maskipakolla. Tämän kirjoitushetkellä on melko vapaata. Kotimaassa ja Pohjoismaissa rajoituksia ja kieltoja ei ole, ja muuallakin Euroopassa on taas helpompaa. Tulevaisuudesta ei ole mitään takuita, mutta nyt pääsemme menemään ja tulemaan, matkustamaan ja kuljeksimaan. Vielä on reppureissaajien, prätkäreissaajien, junareissaajien, automatkailijoiden, pyöräretkeilijöiden ja kulkureiden aika. Eletään täysillä tämä kesä!

Kesät 2020 ja 2021 olivat tappavan hiljaisia. Elämisen meiningille tärkeitä kesätapahtumia ei joko yritettykään järjestää tai ne peruttiin joko ylivarovaisuuden tai viranomaistoiminnan takia. Vuonna 2022 kesätapahtumia on kaikkialla. Vaikka peruutuksia yhä tulee, tapahtumien kirjo on suorastaan mahtava. Vielä pääsemme kuulemaan elävää musiikkia, näkemään eläviä muusikoita, ihailemaan taidetta, katsomaan elokuvia ja kesäteatteria, messuille ja myyntitilaisuuksiin tekemään löytöjä. Vielä tapaamme näissä tapahtumissa kaltaisiamme ihmisiä. Vielä on jotain, mikä yhdistää. Eletään täysillä tämä kesä!

Erityisen pahasti koronarajoitukset kiusasivat pienyrittäjiä. Myös uudet ympäristön tai epäselvemmän muutospaineen takia laaditut lait ja säännöt osuvat usein vaateliaimmin pienyrittäjiin. Tämä tulee sen päälle, että politiikka on jo ennestään tukenut ylikansallisia bisnesjättejä ja ylenkatsonut pienyrittäjiä. Siitä huolimatta vielä löytyy myymälää, kioskia, kahvilaa, ravintolaa, klubia, teatteria, näyttelytilaa, pop up -sitä ja -tätä. Vielä on muitakin kuin isot ketjut. Vielä on jotain yllättävää, poikkeavaa, ainutlaatuista ja tietysti paikallista, jota ei muualta löydä. Vielä me voimme löytää sen kaiken. Eletään täysillä tämä kesä!

Globaaleille bisnesjäteille sopii pienten ja keskisuurten yritysten siivoaminen pois markkinoilta. Oikeastaan markkinat silloin katoavat; globaaleja bisnesjättejä omistavat samat jenkkiläiset miljardöörit ja heidän apukätensä kuten pankit ja "varjopankit". Tämä antaa uuden maailman valtiaille lisää välineitä pyrkiä kohti todellista maailmanvaltaa. Mutta vielä he eivät suoraan hallitse tai määräile meitä. Vielä olemme periaatteessa vapaita. Voimme vielä kohtalaisen hyvin päättää itse elämästämme. Voimme tehdä päätöksiä ja ratkaisuja, joita he eivät voi ennakoida eivätkä sekaantua niihin. Vielä voimme elää omaa hurjaa elämäämme. Eletään täysillä tämä kesä!

Vallanpitäjät ovat näyttäneet olevansa tarvittaessa valmiit sysäämään ei-toivotut ainekset yhteiskunnan ulkopuolelle. Näinhän uhattiin tehdä rokottamattomille, ja terveysalalla rokottamattomien työsuhteita onkin lopetettu joukoittain. Meille on tehty selväksi, että toisinajattelijat – "väärinajattelijat" – eivät mahdu valtaapitävien toivomaan yhteiskuntaan. Tänä kesänä me kaikki pääsemme kauppaan, kahvilaan, ravintolaan, keikoille, kesätapahtumiin, majoitusliikkeisiin ja julkisiin kulkuneuvoihin. Vielä voimme käyttää kaikkia palveluja, ja mehän käytämme. Eletään täysillä tämä kesä!

Tämä aikakausi on ollut todella raaka niille, joiden on muutenkin vaikeinta jaksaa. Nuorten mielenterveysongelmat ovat näkyvästi lisääntyneet, aikuisia on syrjäytynyt joukoittain, moni vanhus on menettänyt otteen elämänlangasta, ja iki-ihania päihteitä on kulutettu hurjasti. Meidän, jotka vielä jaksamme nousta sängystä, kävellä ulos ovesta ja kohdata maailman, on syytä kiitollisina ja tyytyväisinä tehdä niin. Ihan sama, miltä minäkin päivänä näytämme, onks mun tukka hyvin, kuinka paljon on kiloja ja löytyykö näyttäviä vaatteita. Tärkeämpää on, että yhä jaksamme elää. Eletään täysillä tämä kesä!

Tulevaisuudesta ei ole mitään takuita. Ei yhtään mitään. Tämä on tässä; tämä on elettävä nyt. Ja ehkä joskus universumin päästä, kun kesä on vihdoin lopuillaan kalenterissa, me tajuamme, ettemme halua luopua tästä enää ikinä, emme mistään syystä, emme vuodenajasta emmekä vallanpitäjistä johtuen. Päinvastoin: kenties haluamme viedä tämän kesämme vielä pidemmälle, muuttaa yhteiskunnan ja maailman siihen yhteensopivaksi.

Eletään täysillä tämä kesä. TÄYSILLÄ. Täysillä!

Valoisaan tulevaisuuteen, eli: LIBERTÉ, égalité, fraternité!

Julkaisin 13. heinäkuuta 2020 varoituksen pimeän keskiajan kauppiaista. Pimeän keskiajan vaihtoehto on tietysti uusi valoisa aika. Rajoitus- ja kieltomentaliteetti hylätään, toisiin ihmisiin lähtökohtaisesti luotetaan ja siksi heidän elämiään ei tarvitse säännellä. Syyllistämisen ja uhriutumisen kierteestä päästään. Toisten kyttääminen ei kiinnosta siksikään, ettemme sovella fiktiivisen "täydellisyyden" ihannetta sen enempää toisiin kuin itseemme. Twitterissä Anna Pakkala määritteli kiinnostavasti, että väärä mielipide on perusoikeus. Kun ymmärrämme tällaiset perusasiat, mitä jää jäljelle? Vapaus, tasa-arvo ja veljeys/sisaruus – ne asiat, joiden tähden on tehty vallankumouksia.

Onko se sen arvoista? Moni ihminen tapaa ajatella, että Ranskan vallankumouksen jälkeen jokin ydinasia on muuttunut. Viimeistään ilmastonmuutoksen myötä oletetaan, että rajoituksia, kieltoja, sääntelyä, kyttäämistä ja jopa syyllistämistä tarvitaan. Ilmastonmuutos ja muut globaalit ekologiset uhat ovatkin tärkeitä asioita, mutta lukemattomat muut kysymykset, joihin sovelletaan samoja metodeja, ovat keskimäärin 1700-luvun ongelmia vähäpätöisempiä. Mitä ilmasto- ja ympäristökysymyksiin tulee, itse olen jo pidemmän aikaa ajatellut niitä enemmän mahdollisuuksina kuin uhkina. (Lyhyesti sanoen: ilmastonmuutoksen hillitsemisen meiltä vaatimat muutokset tekevät muutenkin pelkkää hyvää.)

Sukupolvikysymyksiä pohdin jo maaliskuussa. Y-sukupolvi eli millenniaalit on ihan eri lailla kuin vanhempansa kasvatettu pitämään yhteiskunnan harjoittamaa vapaudenriistoa hyvänä ja luonnollisena. Tätä kirjoittaessani Suomessa on hallitus, jonka pää-, sisä- ja oikeusministeri ovat Y-sukupolvea; hallitus ei horju ja nauttii tietyissä, nykyään punavihreiksi mielletyissä piireissä suurta luottamusta ja kannatusta. Sen sijaan valtaosa meistä hieman vanhemmista – "vanhasta" poliittisesta kannasta riippumatta – muistaa yhä, että omassa lapsuudessa ja nuoruudessa elämä oli paljon vapaampaa. Tämän intuitiivisesti ymmärtävät monet nuoremmat, jotka eivät ole Sanna Marin -fan clubin jäseniä.

Nykyinen historiankirjoitus (muistettakoon universaali totuus "voittajat kirjoittavat historian") tekee voitavansa kääntääkseen asian ylösalaisin. Perusteluna käytetään vähemmistöjen asemaa: homoja vainottiin, etnisiä vähemmistöjä kiusattiin jne. Vähemmistöjen huonoa asemaa esimerkiksi 1970–80-luvun Suomessa liioitellaan ja absolutisoidaan. Nykyihmisen on myös vaikea käsittää, että vähemmistöihmisiä oli siihen aikaan oikeasti vähemmän. Romaneja toki oli (heidän asemansa olen itsekin nähnyt kehnoksi), mutta esimerkiksi pakolaisia oli vain kourallinen (1970-luvulla Chilestä, 1980-luvulla Vietnamista). Seksuaali- ja varsinkin sukupuolivähemmistöjä oli myös vähemmän, sillä puutteellisen informaation tähden nykyistä harvemmat tunnistivat piirteitä itsessään eikä heille kehittynyt minkäänlaista poikkeavaa identiteettiä. Näin ollen on syytä muistaa, ettei valtaosa ihmisistä nähnyt eikä tunnistanut kyseisiä ongelmia: ei ollut lähipiirissä, ei puitu julkisuudessa, ei kuuluttu itse ongelmaryhmiin – niinpä niistä oltiin "vapaita". Ja luonnollisesti, mikäli haluaisimme vanhan maailman hyvät puolet takaisin, meillä olisi vapaus jättää huonot puolet pois.

Sosiaalisen median kuplan, jota Marinin hallitusta kannattavat millenniaalit sääntelevät, ulkopuolella vapaus on kovaa valuuttaa – jo siksi, että iso osa ihmisistä on kasvanut vapaampaan maailmaan. "Villistä vapaudenkaipuusta" kirjoitin kesällä 2019. Silloin muistutin, että puoluetaustasta riippumatta vallanpitäjät holhoavat nimenomaan työväenluokkaa. Koronapandemian nimissä tehdyt rajoitukset puolestaan suuntautuivat ns. tuottavan työiän ylittäneisiin ja infantilisoivat heitä. Holhoojien ihmiskuvaa näyttää määrittävän luottamuksen puute. Entisajan maailmassa sitä vastoin luottamus oli huomiotaherättävästi korkeammalla tasolla. Vielä 1980-luvun tenavat saivat varsin vapaasti juosta pitkin kujia ja polkuja, koska satunnaista ihmistä ei pelätty tai koettu uhkana, vaan näihin päinvastoin luotettiin: jos lapsi eksyy, vieras setä tai täti osaa opastaa kotiin. Vapaus kulkee siis käsi kädessä luottamuksen kanssa – eikä ainoastaan niinpäin, että luottamus synnyttää vapautta, vaan myös vapaus synnyttää luottamusta. Useimmilla tällaisilla asioilla on vuorovaikutuksellinen suhde. Ja maailma, joka luottaa ihmisiin, on radikaalisti, vallankumouksellisesti erilainen kuin nykyinen.

Luonnollisesti iso osa yhteiskunnan yksilöön kohdistamasta vapaudenriistosta ei ole peräisin suoraan vallanpitäjiltä, vaan järjestelmästä – omalla kielelläni Systeemistä. Vaikka vaikutteita saadaan päättäjiltä ja valtamedialta, Systeemiä ylläpitävät myös kansalaiset suhteessa toisiinsa. Ylläpitämistä tapahtuu työpaikoilla, oppilaitoksissa ja kodeissa. Yksilö kasvatetaan ylläpitämään Systeemin valtaa itsessään. Olemme jatkuvasti ihan oma-aloitteisesti orjuutetussa tilassa: meidän "täytyy" hoitaa joukko sosiaalisia velvoitteita, usein vieläpä "oikeaoppisesti". Kesälomilla ja mökeillä moni kokee poikkeuksellista vapautta, koska velvoitteiden ei katsota yltävän sinne. On aika kuvaavaa, että koronapaniikin akuuttivaiheessa nimenomaan mökillemenijöitä lähes vainottiin, sillä mökillä koettu vapaus edustaa Systeemin hylkäämistä ja alitajuista järjestelmänvastaista kapinaa. Kiinnostavasti tällä hetkellä on tendenssi, ja ainakin Pertunmaan kunnassa käynnissä hanke, vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. On mielenkiintoista nähdä, jääkö mökkiympäristöön muuttaneilla mökillä koettu vapaus päälle vai tuovatko he viime kädessä Systeemin mukanaan. (Oman pohdintansa ansaitsisi maalaisen ja kaupunkilaisen vapauden erilaisuus. Kaupunkikeskeinen mediadiskurssi on jo vuosikymmeniä nähnyt vain kaupunkilaisen vapauden.)

Omaan vapauteen liittyy väistämättä toisen vapauden kunnioittaminen. Omaa vapautta ei voi saavuttaa toisten vapauden kustannuksella. Siinä tapauksessa vapauden kokonaismäärä ei kasva, eikä vapaudenriistäjä itsekään ole vapaa omasta riistostaan. Toisen ihmisen vapauden kunnioittaminen on tietysti toisen ihmisen kunnioittamista, mikä viittaa jo veljeyden ja tasa-arvon ihanteisiin. Vapauden kanssa käsi kädessä kulkeva luottamus on myös aitoa veljeyttä ja sisaruutta. Kun poliittinen oikeisto on yrittänyt omia vapausaatteen, se on keskittynyt näennäisvapauteen (eli omaan vapauteen toisten kustannuksella) ja onnistunut vetämään pöljän vasemmiston kauemmas vapausihanteesta, koska aitoa vapautta ei ole ollut näkyvissä. Vallankumousihanteen liberté, égalité, fraternité vapaus on kuitenkin aina ja väistämättä nähty aitona, todellisena ja ehdottomana: loogisesti ajatellen näiden kolmen yhdistäminen on muutoin mahdotonta. Siihen vapauskäsitykseen tahtoisin itsekin kääntää ihmisten silmät – kahta muuta tärkeää ihannetta unohtamatta.

Mutta vielä kerran. Mikä korkeammassa vapausasteessa on niin arvokasta, että ihmisen ja yhteiskunnankin pitäisi toimia sen puolesta? Emmekö saavuta parasta tulosta nimenomaan ryhmänä, yhteisönä, yhteiskuntana? Ensiksikään ihmisten elämää ei nähdäkseni pidä missään tapauksessa arvottaa tuloksen mukaan. Meidät on salakavalasti hivutettu teknokratiaan, jossa kaikki on kvantifioitu eli lasketaan numeroina. (Yhteiskuntatieteitä opiskelleet tietävät, että kvantitatiivisuuden ylivaltaa vastustettiin jo 1970-luvulla. On oma uusi tarinansa, kuinka numeroiden varaan on sen jälkeen pystytetty uusi hirmuvalta.) Elämänlaatua ei voi mitata määrällisenä. Toisaalta, paradoksaalisti, myös moni mitattava tulos voi parantua ihmisten toimiessa vapaammin – ja nimenomaan vapaampina pelosta, stressistä, paineesta ja aggressiivisesta hierarkiasta. En tiedä, kuinka kokonaisvaltaisesti yhdyn Maria Nordinin ihmisnäkemykseen, mutta ainakin yhdessä asiassa minusta häntä pitäisi kuunnella: stressitön elämä on niin radikaalisti parempaa elämää, ettemme osaa kuvitellakaan, mitä kaikkea hyvää se tuo tullessaan. Paranevatko sairaudet? Ehkä monikin, jos emme pelkää ja stressaa emmekä suorita sairastamista. Elleivät ne itsessään parane, meillä on taatusti muulla tavoin parempi elää ja hengittää.

Paineen alla toimiminen on stressaantunutta toimintaa, mutta sosiaalisten näennäisvelvoitteiden ja suorittamisideologian lisäksi paine voi olla lähtöisin suoraan asemastamme esim. työpaikalla, oppilaitoksessa, harrastusyhteisössä, perheessä tai ihmissuhteessa. Aggressiivinen hierarkia voi uhata meitä syrjäyttämisellä ja ulossulkemisella tai jopa fyysisellä väkivallalla. Missä stressistä ja pelosta vapautuminen on jotain itseen kohdistuvaa ja melko abstraktia, haitallisista hierarkkisista suhteista vapautuminen on konkreettisempaa ja kohdistuu johonkin valtaapitävään. Tällä tavoin kysymys on sekä Systeemin vallasta itsessämme että suoraan Systeemistä. Valtasuhteiden korvautuminen tasa-arvoisilla ja veljelliseen luottamukseen perustuvilla suhteilla tuo vapautta – tällä tavoin klassiset vallankumousihanteet kulkevat toistensa kanssa käsi kädessä.

Viimeisestä kielikuvasta päästään aasinsiltamaisesti siihen kenties kaikkein tärkeimpään. Koronarajoitukset ovat viiltäneet syvemmän haavan kuin valtaapitävät osaavat kuvitella estäessään ihmisiä kohtaamasta rakkaitaan. Tällaista vapaudenriistoa ei enää ikinä toivoisi näkevän. Yksinäiset, joiden yksinäisyys on muutenkin Systeemin johdannainen (tämä tarkoittaa: se johtuu juuri tämän yhteiskuntamuodon moninaisista sosiaalisista vinoutumista), tuomittiin absoluuttiseen yksinäisyyteen – samalla kun perheelliset ja kiinteässä parisuhteessa elävät säästyivät radikaaleilta ihmissuhderajoituksilta. Jälkimmäiset ovat useammin äänessä, mikä selittää (sekä valta- että sosiaalisen) median tyytyväisyyden tehtyihin ratkaisuihin – luonnollisesti yhdistettynä sairauden herättämään (turhaan) kollektiiviseen pelkopaniikkiin sekä eräisiin numeroilla mitattaviin tekijöihin kuten sairaus- ja kuolintapausten määrään. Vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa olisimme vapaita rakkauteen. Vapautuminen Systeemistä on vapautumista yksinäisyyttä luovista tekijöistä. Vapautuminen rajoitus- ja kieltovallasta antaa luvan päättää ihmiskohtaamisemme valistuneesti itse. Vapautuminen turhasta sääntelystä ja moralistisesta kyttäämisestä luo lähes rajattomat – vain oman valistuneen harkintamme rajaamat – mahdollisuudet sen suhteen, keitä rakastamme, miten, missä ja milloin. "Valistunut" on tietysti johdannainen sanasta valo, ja toisin kuin historiaa opiskelleena voisi luulla, valistus ja romantiikka eivät sulje toisiaan ulos.

Vapauden, tasa-arvon, veljeyden/sisaruuden ja rakkauden luonnehtima maailma on todellinen valoisa tulevaisuus.

Corona est libertas?

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä 2020 oli tämän kirjoittajan tarkoitus aloittaa työskentely tamperelaisessa vaihtoehtokulttuurin toimitilassa. Se osoittautui aprilliksi, koska väliin tupsahti asia nimeltä koronavirus (SARS-CoV-2) kannoillaan sulkuja ja rajoituksia. Oivalsin jo maaliskuussa, että maamme Suomi oli menossa kevääksi kiinni ja kesäksi ainakin puolikiinni. Panostani tapahtumien järjestämisessä, keikoilla ja vaihtoehtomediassa ei kaivattaisi. Kiintoisana yhteensattumana olin tuolloin ajautunut hienoiselle törmäyskurssille "skenen" muiden toimijoiden kanssa; turhauduin eräiden henkilöiden saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen, mutta kasvoin heistä erilleni myös kiinnostuskohteiltani ja sosiokulttuuriselta suuntautumiseltani. Tein uskaliaan irtioton ja muutin maalle. Täällä koronapanikoijien vaatimukset ulkonaliikkumiskiellosta ja maskipakosta tuntuvat naurettavilta. Kulttuurimelske ei kuulu tänne sen enempää. Näin ollen voi katsoa, että korona vapautti minut.

Toisenlaisia ihmisiä korona – tai oikeammin yhteiskuntajärjestelmän, Systeemin, reaktio siihen – ei ole vapauttanut. Elämä on moralistista kyttäämistä. Ihmiset tarkkailevat itseään ja toisiaan muun muassa turvaväleistä ja käsienpesusta sellaisella pieteetillä, ettei heillä kaiken kohtuuden mukaan pitäisi olla mitään sanomista entisestä DDR:stä ja Stasista. "Vääriä" mielipiteitä koronasta ei saa esittää. "Ei saa" alkaa olla jo aika kirjaimellista: minäkin päädyin tänä aamuna vastailemaan Facebookin esittämiin kysymyksiin koronaviestinnän luotettavuudesta. Vastasin toki useimpiin kohtiin "en osaa sanoa", koska en halua olla mukana määrittämässä, mitä on sallittua sanoa ja mitä ei.

Viimemainittu suhtautumistapa on aika libertaarinen. Missä iso ja äänekäs oikeinajattelevien joukko on ollut rajoitusten ja ihmistoiminnan sääntelyn kannalla, libertaarit mieltävät, että ihmisten täytyy saada valita itse. Äärimmäinen sananvapauden kannattaminen on medialibertarismia: viestiköön kukin, mitä lystää ja päättäkööt ihmiset, mihin uskovat. Selkeää valehtelua en tietenkään hyväksy, mutta esimerkiksi koronan kohdalla erittäin iso osa informaatiosta on spekulointia ja ihmiset itse edelleen päättävät, mihin uskovat. Jos "oikein spekuloitu" nuijitaan ainoaksi oikeaksi totuudeksi ja "väärin spekuloitu" sensuroidaan tai kielletään, kysymys on perusteellisesta vapauden rajoittamisesta, jota ei libertaarisesta perspektiivistä voi hyväksyä.

Kasvoin maailmankuvaan, jossa oli lähes itsestäänselvyys, että radikaalit ja kapinalliset ihmiset pyrkivät vapautukseen. Myös vallankumouksellinen vasemmisto – lukuun ottamatta joitakuita harvinaisiksi käyneitä totalitaristikommunisteja – on pyrkinyt työväenluokan vapautukseen. Alkuperäisestä kotikaupungistani löytyi vanha seinäkirjoitus "vapaa kommunistinen mailma" (sic). Vaikka olen unelmoinut joskus yhteiskunnasta, jossa yksilöt toimisivat orgaanisina yhteisön osina, en ole koskaan halunnut yhteiskuntaa, jossa yksilöt määrätään toimimaan mekaanisina yhteisön osina. Toki on hyvä tiedostaa, että sosiologian klassikot Ferdinand Tönnies ja Émile Durkheim olivat eri mieltä "Gemeinschaftin" ja "Gesellschaftin" luonteesta: Tönniesin mukaan traditionaalisia yhteisöjä määritti orgaaninen ja moderneja yhteiskuntia mekaaninen solidaarisuus – Durkheimin mielestä täsmälleen päinvastoin. Mutta vanhastaan Durkheim tapasi edustaa porvarillista sosiologiaa. Tämän päivän ei-porvarilliseksi itsensä määrittävä sosio-poliittinen ryhmittymä on täysin jumissa mekaanisissa yhteiskuntaratkaisuissa, jotka eivät rakenna solidaarisuutta laisinkaan.

Paljon helpommalta tuntuu yhtyä Kirsi Pihan kantoihin. Hän kirjoittaa Ellun kanat -sivustolla, kuinka Suomen ja Ruotsin erilaisen koronapolitiikan kohdalla "kyse on ihmiskäsityksestä ja siitä, millaisen ihmiskäsityksen varaan yhteiskunta on rakennettu. Ruotsi operoi sellaisen ihmiskäsityksen mukaisesti, jossa ihminen ja kansalainen on vapaa toimimaan. (...) Ihmiseen ja tämän harkintakykyyn luotetaan. Ihminen on osa ratkaisua, ei ongelmaa." Oman pikaisen tarkastelun perusteella päättelen, että suuri osa Suomen väestöstä kannattaa 'ruotsalaista' ihmiskäsitystä. Pandemia-aikana meillä on kuitenkin tehty toisenlaisesta ihmiskäsityksestä moraalinen hyve ja rakennettu myös yhteiskunnan toimintaa sen varaan. Kevään 2020 hyveellis-virallisen suomalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihanteellinen ihminen on koneen osa, joka toimii prikulleen ohjelmoitujen käskyjen mukaisesti. Joka sooloilee toiminnan tai ajatuksen tasolla, saa koneen ohjelmoijilta ja näille myötämielisiltä juurikin epäkelvon, rikkoutuneen ja väärin ohjelmoidun osasen palautteen. Systeemi ei tahdo hyväksyä, etteivät ihmiset suostu olemaan suuren systeemikoneen osasia vaan käyttävät omaa harkintaa ja vapautta; niinpä se syyttää vastasysteemiä ja disinformaatiota, joka myös kaiken maailman facebookeissa pyritään kieltämään.

Tämän aikakauden poliittinen avainkysymys liittyy tosiaan ihmiskuvaan ja yksilönvapauteen. Kumpaa me haluamme kannattaa – systeemimallia, joka näkee ihmisen koneen osasena (joka toimii ihanteellisimmillaan häneen ylhäältä syötetyn informaation mukaisesti), vai vapausmallia, jossa ihmisellä on oma harkinta ja harkintakyky ja siihen myös luotetaan? Mikäli jälkimmäinen on mieluisampi, on syytä päästä eroon sekä ensimmäisen vaihtoehdon moralistisesta hyveellisyydestä että sitä kannattavista, sen varassa toimivista poliittisista päättäjistä. Tässä on se vaikeus, että sama poliittinen ryhmä on leimautunut myös yhteiskunnan heikompiosaisten huolenpitoon ja vastakkaiset ryhmittymät taas mieluummin jättäisivät heidät heitteille. En usko heikompien heitteillejätönkään olevan suomalaisväestön suosiossa. Edessämme on yllättävä haaste: meidän on paikallaan löytää ja luoda sellainen poliittinen yhteiskuntaratkaisu, jota yksikään nykymuotoinen puolue ei kannata hallituksessa tai edes eduskunnassa. Tämä näennäinen mahdottomuus saattaa johtaa yllättävän monet vihdoinkin huomioimaan, kuinka ja miksi koko Systeemi on kaadettava. Sen toteutuessa voisimme todeta koronan ihan oikeasti johtaneen meidät vapauteen.

(Helena est libertas on M. A. Nummisen vuonna 1983 julkaisema progressiivinen albumi. Numminen sävelsi musiikin nykyisen vaimonsa Helena Vapaan taidenäyttelyä varten. Helena est libertas on hänen ainoa progelevynsä ja muutenkin poikkeuksellinen levy, sillä M. A. ei itse laula sillä laisinkaan. Näin ollen voi katsoa, että Helena vapautti hänet uuteen musiikilliseen kokeiluun.)

Antifeminismi, jota feminismiksi kutsutaan

Twitterissä, jossa käyn leijonanosan aatteellisista keskusteluistani, totesin jonakin päivänä vuonna 2019 tai ehkä 2018, että sana "feminismi" jää luultavasti pian pois käytöstä. Sen juurena on latinan sana femina, jonka merkitys on yksinkertaisesti nainen. Lisäksi englanninkielinen Wiktionary tietää kiinnostavasti, että sanan feminism alkuperäinen, 1800-luvulla esiintynyt merkitys on ollut "the state of being feminine". Samaan törmäsin opiskellessani naistutkimusta 1990-luvun lopussa: vanhassa fyysisen sukupuolittamisen esimerkkinä toimineessa kuvassa oli tekstinä "simple constitutional feminism", ts. tietyt rakenteelliset piirteet miesoletetun kehossa olivat "feminismiä".

Oma feminismini oli aina ensisijaisesti feminiineinä, naisellisina tai naismaisina pidettyjen asioiden ajamista. Muistan kirjoittaneeni, että ennen olivat eriarvoisia sukupuolet, nykyään sukupuolisuudet. Vuosituhannen vaihteen näkökulmasta tässä ei ollut mitään epäfeminististä tai edes feminismin päälinjoihin nähden ristiriitaista. Nykyään on toisin. Feminismin äänen ovat kaapanneet ihmiset, jotka pyrkivät sukupuoliluokkien purkamiseen – siis myös naisen ja naiseuden kumoamiseen yksinkertaisena kategoriana. Tähän ovat vaikuttaneet transfeminismi ja myös queer-feminismi, mutta käänteen on viimeistellyt intersektionaalinen feminismi, joka korostaa cissukupuolisten etuoikeuksia verrattuna transsukupuolisiin ja näin ollen vaatii mukautumaan jälkimmäisten määrittelemään sukupuolikäsitykseen. Käytännössä määrittelyä eivät tee yleisesti transsukupuoliset, vaan transaktivistit, jotka ovat eturyhmä samalla tavoin kuin SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto ovat työpolitiikassa. Myös naistutkimus on lakkautettu, ja sen tilalla toimii tutkimusala nimeltä sukupuolentutkimus. Muistan vuosilta 1998–2000 oikein hyvin, kuinka (vanhakantaisesti feministinen) naistutkimus oli kaikkea muutakin kuin sukupuolentutkimusta.

Sukupuoliluokkien purkaminen johtaa feminismin kannalta kiinnostavaan ongelmaan. Oletetaan naisoletettu feministi, joka purkaa sukupuoliluokkia omalla kohdallaan irtisanoutumalla naiseudesta ja määrittelee sosiaalisen median profiilissaan pronominikseen "they". (Suomalaisittain taantumuksellinen englanninkielisen pronominin pakkomielteinen esittely ansaitsisi oman ihmettelynsä.) Kun tällainen ihminen katsoo voivansa puhua naisten puolesta, kyse on periaatteessa samankaltaisesta naisten äänen kaappaamisesta naiseuden ulkopuolelle, kuin jos miehet käyttävät naisten ääntä. Kun tuollainen ihminen katsoo oikeudekseen määritellä, millainen nainen ei saisi olla ja mitä naisen sen sijaan pitäisi olla (tätä todistettavasti tapahtuu), tämä muistuttaa periaatteessa miesten naiseudelle esittämiä vaatimuksia. Toki asiaa hämärtää se, että naisoletus yhdistää identiteettisiä naisia ja "they"-naisoletettuja. Mutta naiseuden pelkistäminen pelkäksi naisoletukseksi on harhapolku, jota voi hyvällä syyllä kutsua feministisen sijaan antifeministiseksi.

Edellä kuvattuun asetelmaan tuovat oman lisänsä miesoletetut feministit – iso osa heistä vieläpä avoimesti miesfeministejä. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa katsottiin, ettei mies voi olla feministi, koska hän ei katso yhteiskuntaa ja maailmaa naisen asemasta. Miehet olivat enintään "pro-feministejä". Tämä varmisti sen, että naisasian omineet aktivistit tosiaan yleensä olivat naisia. Vuonna 2020 tuo ei enää pidä paikkaansa. Naisasian omineista aktivisteista yhdet ovat naisia, toiset miehiä, kolmannet "they"-naisoletettuja ja neljännet (oman kokemukseni perusteella pienin ryhmä) "they"-miesoletettuja. (Transihmisiä toimii näkyvästi feminismin piirissä, mutta hekin näyttäisivät jakautuvan samastumaan joko naisryhmään, miesryhmään tai "they"-ryhmiin.)

Olen aiemmin kirjoittanut ongelmasta, joka syntyy, kun taustaltaan keskiluokkainen uusvasemmisto suhtautuu holhoavasti työväenluokkaan. Samanmuotoinen ongelma syntyy, kun feministiryhmä, joka koostuu huomattavalta osin muista kuin [identiteettisistä] naisista, asennoituu ohjailevasti ja manipuloivasti naisiin. Ihmisiä, jotka näkevät naiseuden, naisen sosiaalisen aseman ja kulttuurisen naisellisuuden voimavarana, ei aina katsota noissa piireissä hyvällä. Vuosikymmeniä feminismin sisällä elänyt naiserityisyyttä painottanut koulukunta on syrjäytetty. "Eläköön se pieni ero!" -ajattelua ei hyväksytä. Valitettavan usein intersektionaaliset feministit myös julistavat olevansa ainoita oikeita feministejä. Keppihevosena kulkee yleensä transihmisten asema: ellet sisällytä transnaisia naisiin siinä, missä cisnaisiakin, et ole feministi. Ymmärrän lähtökohdan, joskin transihmisten äänen on kaapannut suppea ryhmä aktivisteja ja esimerkiksi keskustelu transprosessissa katumisesta (ja näin ollen transsukupuolisuuden nykyisistä taustoista) on selvästi ulossulkemisen (sekä kiusaamisen ja maalittamisen) uhalla kielletty.

Kokonaan toisensuuntainen naisiin liittyvä juttu tuli vastaan helmikuussa 2020. Useat mediat, muun muassa HS/Nyt ja Me Naiset, kirjoittivat tradwife-ilmiöstä. Joukko nuorehkoja naisia julistaa ylpeyttään vanhakantaisen naisroolin omimisesta: kotirouvana olo ja miehensä hyväksi eläminen on nyt ihanteellista. Tradwife-liikkeen näkyvä hahmo Alena Kate Pettitt on kutsunut itseään feministiksi, koska tradwifet ovat itse valinneet roolinsa ja kotiäitiytensä eikä heitä ole kukaan siihen painostanut – päinvastoin, se on "tarvittava vastalause aikamme urakeskeisyydelle".

Oikeasti tradwifena olo on feminismin kannalta varsin ongelmallista. Tässä kannattaa muistaa Aretha Franklinin ja Eurythmicsin vuonna 1985 levyttämä laulu Sisters Are Doin' It for Themselves, joka mielestäni kiteyttää erittäin hyvin klassisen feminismin pääpointin: "Now there was a time when they used to say / that behind every great man / there had to be a great woman. / But in these times of change / you know that it's no longer true. / So we're coming out of the kitchen / 'cause there's something we forgot to say to you. / We say, sisters are doing it for themselves." Tradwifet siis kurkottavat feminismiä edeltävään aikaan ja kulttuuriin, mistä johtuen sen nimittäminen feminismiksi on hyvin ristiriitaista.

Ja kuitenkin. Syksyllä 2019 Me Naiset julkaisi artikkelin, jossa kulttuuriantropologi Taina Kinnunen nosti esiin suomalaisen tasa-arvoajattelun perustavan ongelman. Lainauksia Kinnusen haastattelusta: "Mehän usein ajattelemme Suomessa, että tasa-arvo on samanlaisuutta. (...) Ajatellaan, että kotiäitiys on pois tasa-arvosta. Meillä pidetään ihan täytenä luuserina, jos jää liian pitkäksi aikaa kotiin. (...) Meillä ei voi enää edes puhua aidosta valintamahdollisuudesta vaikkapa äitiyden ja uranaiseuden välillä, vaan pidetään itsestäänselvyytenä, että ne on pystyttävä yhdistämään." Kinnusen mielestä "todellista tasa-arvoa on, että voi valita itse, mitä tekee" – mihin on vaikea mennä sanomaan yhtään mitään vastaan. Paljon helpompaa on sanoa, kotiäidin tai -rouvan työtä glorifioimatta, että sellaiseen valintaan päätyvien naisten ratkaisun kyseenalaistaminen on jälleen samaa vanhaa tuttua, naisten elämän hallintaa ulkopuolelta käsin. Se on enemmän antifeminismiä kuin feminismiä – täysin riippumatta siitä, onko noissa valinnoissa feminismin hiventäkään.

Samanlaisuuden vaatimus tasa-arvon perustana on luonnollisesti oma lukunsa. Feministipiireissä usein kuvitellaan – vähintään alitajuisesti – että ollakseen samanarvoisia sukupuoliryhmien on samanlaistuttava. Tai sama yksilönvapausmantralla täydennettynä: yksilöllisyyksien kirjon ei pidä riippua sukupuolesta. Vaatimukseen, ettei syntymässä määritellyn sukupuolen pitäisi määritellä, mitä yksilöstä elämänsä aikana tulee, on helppo yhtyä. Ikävä kyllä tähän kuvioon liittyy eräs pahanlaatuinen ongelma. Kun naispuolisen ystäväni kanssa laadimme toistaiseksi kuvitteellisen puolueen ohjelmaa, siihen pujahti mukaan seuraava kohta: "Sukupuolisen tasa-arvon ei pidä pohjautua maskuliiniseen 'sukupuolineutraaliuteen'." Sukupuoliluokkien purkamiseen tähtäävä ja sukupuolineutraaliuteen pyrkivä feministi jättää huomiotta, että hänen käsityksensä neutraaliudesta on oikeasti maskuliininen, koska nainen on – niin kuin feministit itse opettavat – yhä väheksytympi sukupuoli (Simone de Beauvoirin klassista ilmausta käyttäen "toinen sukupuoli") ja näin ollen ihmisyyden normaali määritellään mieheyden kautta. Feministeiltä unohtui muuttaa ensin yhteiskunta sellaiseksi, jossa miesten irtautuminen stereotyyppisestä mieheydestään olisi yhtä todennäköistä kuin naisten irtautuminen stereotyyppisestä naiseudestaan. Ja mieluiten vielä paljon todennäköisempää.

Vuonna 2002, kun toimitimme Kulttuurivallankumous-zineä, laadin artikkelin 2000-luvun siihenastisesta vaikutelmasta. Lainasin mukaan Kai Aaltosen ja Saana Saarisen numerologiaa käsittelevää teosta Tunne numerosi – tunne itsesi (1987), joka määritteli silloisen tulevaisuudenvision näin: "Maskuliiniset, patriarkaaliset ja miesvaltaiset hierarkiat ja instituutiot häviävät. Maskuliiniset arvot häviävät. Tilalle tulevat matriarkaaliset ja feminiiniset yhteistyömuodot. Naiset nousevat yhteistyössä hoitamaan, hyväilemään ja parantamaan maailman." Nykyperspektiivistä edellinen on järisyttävää luettavaa. Näinhän sen piti käydä! Ensimmäisen lauseen sisältöön olisi kuvitellut liittyvän saumattomasti toisen ja kolmannen lauseen sisällöt, ja sitten: "hoitamaan", "hyväilemään" ja "parantamaan". Vuonna 2020 nämä seikat ovat viimeisen myyntipäivän jälkeisessä alennusmyynnissä, vaikka feministinen liike kuinka näyttäisi porskuttavan ja vaikuttavan. Maskuliiniset arvot ovat yhä hirmuvallassa – nyt jopa feministisen liikkeen tuella – eivätkä yhteistyömuodot ole sanottavasti muuttuneet 33 vuoden takaisista, koska kiinnostus niiden muuttamiseen unohtui jonnekin 00-luvulle. Kaikki tämä oikein kiljuu omaa antifeministisyyttään.

2020-luvun on syytä irtautua maskuliinisten arvojen ylivallasta, "samanarvoisuus vaatii samanlaisuutta" -harhasta, naisten elämän hallinnasta ulkopuolelta käsin sekä 2010-lukulaisesta antifeministisestä feminismin irvikuvasta. Oman laaja-alaisen kokemukseni perusteella naisoletettujen ylivoimainen enemmistö on ihan mielellään naisia. Kunnia sille. Kuulukoon siis naisten ääni lopultakin naisille itselleen ja olkoon naiseudella arvoa naiseutena ja ihmisyytenä.

Naistenpäivänä 8.3.2020.

Pink Floydin The Wall ja yhteiskunnallinen ajattelu

Minulla on oma musiikkiblogisivusto. Tämä kirjoitelma voisi joltain osin sopia siihenkin asiayhteyteen. Kyse on sekä musiikista että politiikasta: musiikkiteoksen sanoma osoittaa jotakin oleellista yhteiskunnasta ja kulttuurista, joiden haltuunotto on aina poliittinen asia. Harkitsin myös kirjoitelman julkaisemista "tunkiolla", sillä joltakin kantilta tämä teksti ei välttämättä sovi tännekään. Ehkä lopputulos on poliittisempi kuin välillä näytti. Julkaistakoon se siis politiikkablogissa.

Englantilainen Pink Floyd -yhtye julkaisi massiivisen tuplalevynsä The Wall syksyllä 1979. Roger Watersin luotsaama kokoonpano oli aiemminkin ottanut kantaa. Esimerkkinä mainitsen klassisella The Dark Side of the Moon -albumilla (1973) ilmestyneen kappaleen Money, jossa lauletaan muun muassa näin: "Money, so they say, is the root of all evil today / but if you ask for a rise it's no surprise / that they're giving none away." Muutamaa vuotta myöhemmin Pink Floyd teki teema-albumin eläimistä, joita olivat koirat, lampaat, siat ja lentävät siat – jotka kaikki symboloivat ihmisiä. Yhtyeellä oli joka tapauksessa vankka maine ja suosio jo kauan ennen The Wallia. Oman lisänsä 1970-luvun lopun levyntekotunnelmiin antoivat punk ja uusi aalto, jotka kyseenalaistivat ja haastoivat Pink Floydin kaltaisen vanhan liiton ja edellisen sukupolven bändin aseman.

The Wall muodostui kuitenkin valtavaksi menestykseksi, ja levyn pohjalle rakennettiin jopa vuonna 1982 ensi-iltansa saanut elokuva, jossa päähenkilö Pinkiä näytteli Bob Geldof. Moni The Wall -analyytikko on nähnyt Alan Parkerin ohjaaman elokuvan ja arvioi myös musiikkialbumin sanomaa tältä pohjalta. Itse en ole sitä nähnyt, ja näin ollen miellän oman levynäkemykseni "puhtaaksi". Vaikka Roger Waters laati elokuvan käsikirjoituksen, se tuskin vastaa kokemuksena sitä, kun laittaa levyn soimaan. Elokuvasta on muun muassa sanottu, että sen kuvasto ilmaisee erinomaisesti henkistä eristymistä, huumeidenkäyttöä, sotaa, fasismia, seksuaalisia tilanteita, väkivaltaa ja niin edelleen. Tuntuu selvältä, että The Wall -analyytikoiden keskittyminen tarinan psykologiseen puoleen ja henkilökohtaiseen kokemukseen on elokuvan perua.

Itselleni on puolestaan täysin selvää, että The Wallin oleellisin sanoma on yhteiskunnallinen ja poliittinen. Jopa päähenkilön kehitystarina ja sen ominaisuudet tuntuvat alisteisilta Systeemille (käytän erittäin tarkoituksellisesti isoa alkukirjainta). Systeemiä edustavat levyn tarinassa varsinkin koululaitos ja päähenkilön äiti, mutta myös määrittelemättömät Ne, joiden voi hetkittäin kuvitella olevan myös äänessä. Lisäksi In the Flesh -kappaleen toisinnossa laulaa kovasti nykysuomalaiselta oikeistokonservatiivi-sedältä kuulostava hahmo, joka nousee lavalle paikkaamaan hotelliin jäänyttä huonovointista Pinkiä. Oikeudenkäynnissä (The Trial) vedetään esiin rehtorit ja äidit, mutta tuomari määrääkin rangaistukseksi purkamaan koko muurin, jota äiti on Mother-kappaleessa ilmoittanut auttavansa rakentamaan. Roolit sekoittuvat ja tarinan merkitystasot hämärtyvät.

Mitä Pink Floydin muuri sitten tarkoittaa? Oikeudenkäyntikohtauksen (kuten eräiden muidenkin jaksojen) pohjalta voisi olettaa, että kyse on ihmisen ympärilleen rakentamasta suojamuurista, joka eristää hänet maailmasta. Varmasti tämä on yksi The Wallin ulottuvuuksista. Näkökulman kanssa on kuitenkin ristiriidassa klassinen hitti Another Brick in the Wall, jota muun muassa Soundi-lehteen kirjoittanut Jukka "Waldemar" Wallenius piti levyn kiteytymänä. Kappaleen tunnetut sanat kuuluvat: "We don't need no education / we don't need no thought control / no dark sarcasm in the classroom / teacher, leave them [us] kids alone. / Hey teacher, leave them [us] kids alone! / All in all you're just another brick in the wall." Mikään ei voisi juuri selvemmin ilmaista, että muuri on Systeemin aikaansaannosta. Tulkitsen, että The Wallin mukaan yksilö kyllä rakentaa muurin itse, mutta Systeemin manipuloimana ja opettamana.

Muuri ei ole pelkkä suojamuuri. Se on vallankäyttöväline, jolla yksilö itse ylläpitää Systeemin valtaa itsessään. Opettaja on "yksi tiili muurissa", niin kuin rehtori ja äitikin; periaatteessa jokaisen heistä voisi korvata toisella yksilöllä, mutta vaikutus pysyisi todennäköisesti samana, sillä valtaosa yksilöistä kantaa samaa Systeemin perimää itsessään, toteuttaa sen ideologiaa ja tukee muurin pystyttämistä. Koti on koulun ohella yhteiskunnan tärkeimpiä sosiaalistamisympäristöjä, ja siksi Systeemi lähettää seksuaalista kanssakäymistä tunnustelemassa kohdatun yksilön "takaisin äidin luo pahvilaatikossa" (Run Like Hell). Roger Waters on usein joutunut sanomaan, ettei Another Brick in the Wall ole koulutuksen vastainen laulu, sillä Systeemin perimää kantavat yksilöt (saati suoremmin Systeemiä edustavat mediat) eivät kykene tajuamaan, mitä eroa on ajatuksella vapautua koulun orjuudesta ja ajatuksella olla oppimatta tärkeitä asioita tästä maailmasta.

Muun ohessa The Wall kertoo myös, kuinka käy ihmiselle, joka yrittää omin keskenkasvuisin neuvoin taistella muuria vastaan. Koska ympäröivät ihmiset ovat Systeemin lapsia, jotka elävät kollektiivis-psykologisen muurin sisäpuolella, he etääntyvät yksilöstä, joka ei suostu leikkimään samoilla säännöillä. Tuloksena on vieraantuminen, joka johtaa ylilyönteihin (mitä tässä tarinassa edustavat huumeet) tai palaamaan kiltisti muurin sisäpuoliseen, Systeemille alistuvaan ruotuun. Kun oikeudenkäynnin tuomari lopulta määrää repimään muurin alas, kuullaan otsikon Outside the Wall alla yksinkertainen kaunis laulu, jonka sävel on 79 minuuttia aiemmin avannut koko albumin. Tämä viittaa siihen, että vapaus muurista on ihmisen alkuperäinen luonnontila, ja näin ollen koko Systeemi tarkoittaa ihmisen pakkovieraannuttamista tästä luonnontilasta. Mutta Pink Floyd (tai Roger Waters) muistuttaa myös, ettei tätä vastaan pullikoiminen välttämättä johda vieraantumisesta vapautumiseen vaan vieraantumiseen – kaksinkertaiseen sellaiseen. Sen sijaan tarvitaan kokonaisvaltainen muutos, muurin purkaminen. Jälleen toisaalta levyn viimeiset sanat vihjaavat, että kenties sein lassen -lähestymistapa, positiivinen piittaamattomuus muurista ja Systeemistä, voi olla helpompi tie vapauteen.

The Wallissa on ainesta yhteiskunnallisen ja poliittisen ideologian perustaksi. Albumi toimii mahtavana välineenä sen ymmärtämiseen, että kapitalistinen yhteiskunta on totalitaarinen siinä missä yleisestikin totalitaarisina pidetyt yhteiskunnat. Meidän Systeemimme ei rakenna muuria itse ja sano, että tässä on muuri, eläkää sen sisällä. Sen sijaan 1) Systeemi uskottelee, ettei mitään muuria ole olemassakaan; 2) kun tiedostava yksilö havaitsee muurin, Systeemi uskottelee, että muuri on vain hänen ympärillään (vrt. myös kirjoitelman alkupuolella viitatut The Wall -analyytikot); 3) kun muuri on tunnustettu tosiasiaksi, Systeemi voi periaatteessa pätevin perusteluin väittää, että kukin yksilö on itse rakentanut muurinsa ja näin ollen siitä vastuussa. 4) Ja koska "mother's gonna keep baby cosy and warm / healthy and clean", yksilöllä ei pitäisi olla mitään pullikoitavaa – hänen olisi vain syytä olla tyytyväinen (ilman vapautta, itsenäisyyttä, täysi-ikäisyyttä ja ihmisarvoa). Kapitalistinen Systeemi antaa siis ymmärtää a) ettei sitä ole olemassa ja b) (edelliseen nähden paradoksaalisti) olevansa olemassa pelkän hyvän tähden. c) Kaikki Systeemin aiheuttamat traumat ovat siis virallisesti yksilön omaa syytä. Mikään kokonaisvaltainen muutos – vallankumous – ei joko toteudu tai oikeasti johda mihinkään, ellei näitä tasoja ymmärretä ja pyritä hävittämään koko muuri, eikä pyritä tekemään elämästä muurin sisäpuolella miellyttävämpää tai edes vain helpoteta siirtymää muurin ulkopuolelle.

Viimemainitun näkökulman kannalta eivät puhtaita papereita saa edes liberaalit ja 2010-luvun vasemmisto, jotka minun silmääni edustavat Niitä. Yhteiskunnallisen muutoksen on käynnistyttävä täysin nykyisen poliittisen kentän ulkopuoliselta perustalta. The Wall etsii yhä omiaan. Tampereella 7.9.2019 järjestetty Pulse-yhtyeen massiivinen The Wall -tribuuttikonsertti osoitti, kuinka pihalla saattavat olla he, jotka ovat näennäisesti sisäpuolella. Järjestyksenvalvojat vartioivat hulppean maksullista tapahtuma-aluetta, jonka sisällä yleisön edustajat jonottivat toista tuntia saadakseen kaljaa. Minunlaiseni köyhät joutuivat sattuvasti kuuntelemaan musiikkia seinämäisen aidan takana – missä kuitenkin oli vapaampi olla. Tribuuttikonsertti oli suunnattu Systeemin lapsille, toimi Systeemin ehdoilla ja itse bändikin antoi The Wallista lausuntoja, jotka harhaanjohtivat yleisöä poispäin yhteiskunnallisesta sanomasta. Mutta muurin ulkopuolella oli ihmisiä, joilla oli selvästi oivalluksen siemen sisällään. He olivat tunnistettavasti samoja ihmisiä, joille ei poliittiseltakaan kentältä löydy paikkaa, vaikka halua saattaisi olla. Roger Waters on nykyään aktivisti, joka puolustaa sitä minkä Systeemiin sosiaalistuneet ryhmät ovat unohtaneet: Lännen hyväksymän sorron alaiset (Palestiina) tai propagandaoperaatioiden kohteena olevat (Venezuela) maat ja kansat sekä vainotut totuudenpuhujat (Julian Assange, Chelsea Manning). Tämän kanssa on täysin linjassa se huikea sanoma, jonka löydän The Wall -albumilta.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ihmiselämää kurjistamatta

Tätä kirjoittaessani (maaliskuun alussa 2019) on viimeisen vuoden, oikeastaan jopa puolen vuoden, kuluessa yksi mielipideilmaston osanen muotoutunut uusiksi. Kysymys on tietysti nuorten ilmastokapinasta. 16-vuotiaan ruotsalaisen Greta Thunbergin luotsaama liike – joka on syntynyt kaikkein luontevimmalla tavalla: yksi tekee ensin ja muut perässä – on tehnyt aikuiset tietoisiksi, että nuoret ovat kaikkialla maailmassa valmiita menemään koulunkäyntilakkoon, epäilemättä muuhunkin lakkoon, vaatiakseen huomiota ilmastonmuutokselle. He perivät sen maailman, jonka vanhemmat sukupolvet jättävät, minkä kaikki sukupolvet tietävät.

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen tai torjunnan tiellä on vielä paljon esteitä. Kaikkein ilmeisin niistä on kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä ja sitä ylläpitävät bisnesjohtajat sekä poliitikot. Kapitalismin logiikka on aina lyhytnäköinen kasvu, eikä se kerta kaikkiaan ole yhteensopiva ilmaston ja ympäristön riittävän huomioimisen kanssa. Yhteiskuntajärjestelmän ylläpitämisen yhteydessä tulee aina käsittelyyn kysymys demokratiasta. On kyllä totta, että ihmiset tiedostavat sekä ympäristöasioita että esimerkiksi sosiaalisia ongelmakysymyksiä paremmin kuin heidän äänestyskäyttäytymisensä osoittaa. Äänestäjiä huijataan aina vaaleissa, ja tämä tapahtuu myös nyt vuonna 2019.

Meidän on silti myönnettävä, että toistaiseksi ihmisten enemmistö ei halua äänestää ilmastollisesti ja ekologisesti kestävän yhteiskunnan puolesta. Mistä tämä johtuu? Yksi oleellinen syy on varmasti, että ihmisiä pelottaa luopumisen ajatus. Joko elämässä on paljon mukavaa, josta halutaan pitää kiinni, tai sitten elämä on niin kurjaa, että harvoja asioita, joista saa lohtua, ei haluta menettää. Totta kai ilmastonmuutoksen vastainen politiikka vaatii luopumaan joistakin asioista. Toisaalta, mikäli ilmastonmuutos iskee täydellä voimallaan, viimeistään seuraava sukupolvi joutuu luopumaan aivan hirvittävän monista asioista.

Kun nykyinen elämänmuoto ei millään ilveellä voi jatkua, on hyvä hoitaa muutos niin, että kurjistavan luopumisen sijaan saamme entisen tilalle jotain parempaa. Toisin kuin ihmisille uskotellaan, ilmastonmuutoksen torjunta ei vaadi meiltä jatkuvaa kituuttamista, kaiken kattavaa vastentahtoista niukkuutta ja ankaraa kieltäymystä. Uskottelijat ovat usein niitä, jotka hyötyvät – lyhytnäköisellä (kasvu)logiikalla – nykyisen elämänmuodon jatkumisesta. Toisaalta joskus samaa uskottelevat myös ihmiset, jotka eivät hyödy siitä mitenkään, vaan ovat omaksuneet puritaanisen rankaisijameiningin: tulkoon ankarat ajat, typerä ihmiskunta on ansainnut ne. Tämä filosofia hyödyttää välillisesti ensin mainittuja uskottelijoita, koska se aiheuttaa ihmisten enemmistössä hylkivän reaktion.

Oikeasti iso osa niistä tekijöistä, jotka ilmastonmuutoksen hillitseminen väkisinkin kitkee, on sellaisia, jotka useimmat takuulla jättäisivät taakse ihan mielellään. Jos teollisuuslaitos tai ajoneuvo savuttaa ja haisee, se tuntuu aistimellisesti epämiellyttävältä, saastuttaa ympäristöä ja edistää ilmastonmuutosta. Meille uskotellaan, että raha saakin haista; uusi aika yksinkertaisesti lyttää tällaiset argumentit. Meille uskotellaan myös, että tarvitsemme jatkuvasti uutta, mieluiten ihan uusinta muodikasta vaatetta; kun se hajoaa nopeasti käytössä, sillä ei ole väliä – sehän muoti on pian jo mennyttä ja ostamme jälleen uutta. Todennäköisempää on kuitenkin, että käytössä hajoaminen aiheuttaa joukon kirosanoja ja pari koetukselle joutuvaa ihmissuhdetta. Vaatteiden lisäksi tarvitsemme muka jatkuvasti uutta teknisiin laitteisiin liittyvää sälää, joko materiaalista tai sähköistä. Kuka sellaista kilpajuoksua jaksaa tai ei pidä oikeasti pelleilynä?

Sitten on meille rakas elintarviketuotanto. Hirveä määrä eläimiä, jotka tavallista ihmistä houkuttelisivat lähinnä silittämään ja taputtelemaan, työnnetään massiiviseen tuotantolaitokseen, pumpataan täyteen lihasmassaa ja antibiootteja, lahdataan ja myydään terveydelle haitallisilla lisäaineilla varustettuna halvempaan hintaan kuin terveellinen ja luonnonmukainen sapuska. Siis mitä vittua? Kasvikunnan tuotteet kasvatetaan pilaamalla ne varmuuden vuoksi tuholaisilta suojaavilla myrkyillä, jotka päätyvät luonnon kiertokulkuun ja viime kädessä pilaamaan terveyttämme. Ehanaa. Kalaa pyydetään merestä Norjassa, lennätetään lentokoneella Kaakkois-Aasiaan käsiteltäväksi ja sitten takaisin Pohjoismaihin myytäväksi. Ja kaikilla on kivaa? Puku päällä taksilla lentoasemalle ja lentokoneella toiselle puolelle maapalloa, tai toisaalta sadan kilometrin päähän, lentävät bisnesmiehet eivät nekään taida olla korvaamaton tai miellyttävä näky. Kerskakuluttavista rikkaista elostelijoista kaikki "tykkäävät" muutenkin. Tai sitten lentsikassa onkin viikon kännit Teneriffalla vetänyt möykkäröivä turisti. Tästä kaikesta me "joudumme" luopumaan, hah haa.

Ilmastollisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta voisi oikeasti olla paljon mukavampi, rennompi ja leppoisampi kuin tämä nykyinen. Vähemmän kulutusta on yhtä kuin vähemmän tuotantoa, ja kumpikin on yhtä kuin enemmän aikaa. Lisäaikana ei ole mikään pakko ehtiä pilaamaan ilmastoa entistä enemmän, vaan sen voi vaikka jakaa toisten ihmisten kanssa, tai ulkoilla ja liikkua, lukea kirjoja, tehdä käsitöitä – mitä hyvänsä. Matkustaminenkin onnistuu, kun rakennamme oikeasti pätevän ja kattavan "maata pitkin" kulkevan julkisen liikenteen verkoston, jossa "vähäpätöisiä" yhteyksiä ei ole olemassa eikä jokaisen osuuden tarvitse tuottaa palvelunjärjestäjälle voittoa. Iltapäiväjunassa on tunnelmaa, kun yksi on tulossa töistä, toinen koulusta, kolmas kirpputorikierrokselta, neljäs on lähtenyt tapaamaan sukulaisiaan ja viidennellä on Mikkelissä mielitietty. Turvesoita ei enää näy ikkunasta. Elintarvikkeet on tuotettu luonnonmukaisesti ja lähellä – ja mikäli jokin ei kasva täällä lähellä, sitä ostetaan tänne reiluna kauppana. Tuonti jostakin kauempaa saa näkyä myös hinnoissa; ylipäänsä kaiken, mikä on luonnollisesti ja mutkattomasti hyväksi meille ja ympäristölle, on asiallista olla halvempaa kuin haitallinen ja kyseenalainen. Käyttötavaran ei "tarvitse" enää hajota nopeasti, koska emme vaadi aina uutta; jos jokin hajoaa, sen voi korjata – vaikka itse, jos osaa.

Totta kai näin mukavan ja viihtyisän yhteiskunnan rakentaminen herättäisi vastustusta, vaikka sillä olisikin takanaan demokraattinen tuki. Esimerkiksi, jos yksi Euroopan unionin jäsenmaa – siis vaikkapa Suomi – alkaisi toteuttaa muutosta, unioni ei varmasti hyväksyisi sitä ja tapahtuisi välirikko. Tämä asetelma toivottavasti herättää ihmiset ymmärtämään, kuinka ongelmallinen asia ylikansallista bisnestä palveleva EU on. Muutos parempaan yhdessä maassa voi joka tapauksessa aiheuttaa mahtavan ketjureaktion. Ennen kuin näin pitkälle päädyttäisiin, saisimme muutospyrkimyksiämme vastaan omat bisneksentekijät (kansainvälisine tukiverkostoineen) sekä meistä valheita ja kuraa levittävän valtamedian. Tämä asetelma toivottavasti herättää ihmiset ymmärtämään, kuinka ongelmallinen asia bisnestä palveleva valtamedia on.

Ilmastonmuutoksen pysäyttävä yhteiskunta on siis vielä ison kiven takana. Mutta se on mahdollinen ja aika houkutteleva vaihtoehto. Meillä voisi edelleen olla kivaa ja mukavaa, itse asiassa kivempaa ja mukavampaa kuin nykyään. Tämänsuuntaisen muutoksen lukemattomia välillisiä positiivisia vaikutuksia en ole tässä edes ehtinyt tarkastella. Siinä sivussa voisimme pelastaa ihmiskunnan ja mahtavan määrän muitakin lajeja.

Ilmastonmuutos ja sosialistinen värivallankumous, eli temppu & kuinka se tehdään

Lähdetään liian ison kansainvälisen palan haukkaamisen ja EU-kotkotuksen sijaan liikkeelle klassisesti yhdestä maasta. Olkoon se yksi maa Suomi, koska täällähän sitä asutaan. Luodaan tänne uusi oma punainen mediakenttä, joka irtisanoutuu valtamediasta, sen näkökulmista ja puheenaiheista, ja määrää itse mistä ja miten kirjoitetaan. Luodaan myös kursseja ja "opistoja" opettamaan perusasioita ja herättämään tietoisuutta. Yhtenä oleellisena oppisisältönä on internetin ja sosiaalisen median aktivismi, joka on oikean tietoisuuden puuttuessa pelkkää sohimista.

Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.

Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.

"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.

Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.

Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.

Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.

Yhteiskunnan kellarikerros ja punavihreä tulevaisuus

Kävin taas työttömille suunnatussa pakollisessa infotilaisuudessa, joka oli kuvaavasti sijoitettu Tredu-ammattiopiston kellariin. (Lisälukemista tästä aiheesta: 1 [2014] ja 2 [2015].) Tunnelma oli yhtä absurdi kuin vastaavissa tapahtumissa ennenkin. Luennoitsijat yrittivät väkisin kuulostaa innostuneilta ja innostavilta – ymmärtämättä, että a) heidän teennäisyytensä kuuluu ja näkyy läpi, b) työttömien enemmistö edustaa kulttuuria, johon kokoomuslainen innostavuuspuhe ei tepsi vaan yksinomaan vieraannuttaa. Meidän kiusaksemme oli ns. raippamallin (jota jotkut valheellisesti kutsuvat "aktiivimalliksi") vaatimusten täyttämiseksi kehitelty päiväkerhonomaista puuhastelua, joka kyllä sopii työttömien masennus- tai yleensä psyykenoireista kärsivälle laidalle, mutta kuulostaa kaikenlaiselle pystyvälle porukalle lievästi sanoen alentavalta. Tietysti tämä kavaltaa, että työttömiä kohdellaan homogeenisena monoliittina (vrt. "nuoriso", sana jota jo yksikkömuotonsa tähden en vaivaudu käyttämään), tai työttömyys nähdään suorastaan sairautena tai sen oireena. Kaikki terveethän täällä ovat töissä ja tienaavat kunnon palkkaa? Kuka käski unohtamaan, että työttömyys on sen sijaan nyky-yhteiskunnassa väistämätön satojentuhansien ihmisten asiantila?

Kaikkein absurdeinta tässä on, kuinka huteralle yhteiskunnalliselle pohjalle työttömien "aktivoinnin" toimet perustuvat. Kuten tiedämme, raippamallin laati Juha Sipilän porvarihallitus, jota kannattaa arvioni mukaan enintään 35 prosenttia suomalaisista, ja hyväksyi eduskunta, jonka valinnan (kevät 2015) jälkeen politiikan mittasuhteet ovat muuttuneet täysin. Kaiken lisäksi eduskunnan käsittelyyn on tulossa raippamallin kumoava kansalaisaloite, joka keräsi parissa kuukaudessa yli 140 000 nimeä. Suomalaisten enemmistö ei millään ilveellä kannata sitä perustaa, jonka päälle myötähävettävät päiväkerhoilut on rakennettu, mutta siitä huolimatta niitä rakennellaan ja niihin osallistumista vaaditaan. Aina voi luottaa siihen, ettei enemmistö älähdä, koska se ei tiedä – työttömät ja heidän osallistamiseensa osallistuvat ovat aina vähemmistössä, ja valtamedia ei puhu eikä pukahda. (Luonnollisesti, onhan se valtamedia.)

Palaan vielä politiikan mittasuhteiden muuttumiseen. Näyttää hyvin todennäköiseltä, että seuraavien eduskuntavaalien suurin puolue on SDP. On täysin mahdollista, että saamme hallituksen, jossa ei ole yhtään nykyistä hallituspuoluetta. Siniset eivät välttämättä saa ainuttakaan kansanedustajaa, kokoomuksen ääniä nakertanee nusuperinnettä elvyttävä Liike Nyt ja keskustan ymmärrettävä alamäki on yleisesti tiedossa. Jos punaviherliberaali hallitus tulee, raippamallit ynnä muut työttömien syyttely- ja kurjistamistoimet saavat viimeistään takuuvarman lopun. Kaiken lisäksi Sipilän hallitus voi kaatua jo kesällä, kun keskusta on jäämässä yksin puolustamaan järjetöntä sotea. Tämä saisi ehkä aikaan ennenaikaiset eduskuntavaalit, joihin Liike Nyt ei kenties ehtisi mukaan, ja niinpä puoluekentän kannatussuhteet saattaisivat vielä jonkin verran muistuttaa aikaisempia, hallituksen joutuisi ehkä rakentamaan kompromissipohjalle ja muutos jäisi puolitiehen. Tätä en luonnollisesti toivo, mutta toisaalta hallituksen nopea kaatuminen korostaisi raippamalliperustaisten toimenpiteiden korttitalonomaista höttöisyyttä vielä entisestään.

Punaviherliberaaliin hallitukseen liittyy itselläni yksi aivan erityinen toivo, ja se on luonnollisesti perustulo. Jos SDP, vihreät ja vasemmistoliitto muodostavat hallitusrungon, on erittäin mahdollista, että perustulo kirjataan alusta lähtien hallitusohjelmaan. Perustulossa on ongelmia, se on kaikkien helppo myöntää, mutta nykyistä kyyläys-, tivaus- ja kontrollisysteemiä parempi se on yhtä yksiselitteisesti kuin Brasilia on Suomea parempi jalkapallossa. Siinä tapauksessa yhteiskunnan kellarikerros saa päästää valtavan helpotuksen huokauksen ja itse kukin keskittyä siihen, mikä on elämässä mielekkäintä – tämän kirjoittaja esimerkiksi luovaan toimintaan, kulttuuritapahtumien organisointiin ja siihen liittyvään verkostoitumiseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, kaikenlaiseen hyväntekemiseen sekä ajatteluun. Toisaalta he, jotka edelleen tarvitsevat yhteiskunnan ohjausta itsensä aktivoimiseen, myös täysin varmasti saavat sitä. Näissä tunnelmissa on hyvä valmistautua Suomen oloissa lähes ennennäkemättömään poliittisen paradigman vaihdokseen – viimeistään keväällä 2019.

Postmodernia politiikkaa 2: (uus)vasemmisto

Vuonna 1996 postmodernismille alkoi käydä köpelösti. Yksi vuosikymmenen merkittäviä hetkiä on amerikkalaisen fyysikon Alan Sokalin toteuttama huijaus. Hän lähetti Social Text -lehteen artikkelin, joka sisälsi postmodernismin "anything goes" -filosofian hengessä epäselvää mukatieteellistä jargonia. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen toisen tekstin, jossa hän tunnusti Social Text -artikkelinsa olevan puppua. Homma meni täydestä, ja Social Text todella julkaisi Sokalin artikkelin. Huijaus synnytti valtavasti keskustelua tiedemaailmassa, ja lähivuosina käytiin ns. tieteiden sota, joka kääntyi lopulta humanistien ja luonnontieteilijöiden keskinäiseksi jahnaukseksi. Se ei taatusti ollut Sokalin tavoite, mutta postmodernismi – hänen varsinainen maalinsa – ei toipunut huijauksesta.

Mikä Alan Sokalille tuli yllätyksenä, oli vasemmiston rientäminen postmodernismin puolustukseksi. 1990-lukulainen vasemmisto katsoi, että ihmistieteiden vapautta kohtaan oli hyökätty. Kuitenkin Sokal oli itse vasemmistolainen ja jopa perusteli operaatiotaan vasemmistolaisilla näkemyksillä. Kuinka tämä asetelma on mahdollinen? Omaan silmääni näyttää selvältä, että Alan Sokal ja hänen kriitikkonsa edustivat eri vasemmistoja. Vuonna 1955 syntynyt ja 1970-luvulla aikuistunut Sokal oli vanhaa vasemmistoa. Hänelle "vasemmistolainen tiedenäkemys" oli pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, mitä varten tarvitaan selkeää, työväenluokankin ymmärtämää faktatietoa. Vasemmistolainen Sokal-kritiikki puolestaan perustui uusvasemmiston näkemykseen, että tieteen vapaudella on arvoa sinänsä.

Moraaliin luokkakantaisuuden sijaan perustuva uusvasemmisto syntyi jo 1960-, ellei 1950-luvulla. 1970-luku oli kuitenkin vielä vanhan vasemmiston mahtiaikaa, ja uusvasemmisto pääsi kunnolla vauhtiin vasta – yllätys, yllätys – postmodernismin läpimurron myötä. Postmodernismille sopi uusvasemmiston "anything goes" -henkinen ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden painotus yli rakenteellisten muutosten; uusvasemmistolle taas sopi postmodernismin marxilaisen käsitteistön uusiokäyttö ja näennäinen yhteiskuntakritiikki. Itse kirjoitin jo 1990-luvulla postmodernistien "näkevän yhteiskunnan epäkohdat, mutta he eivät tee niille mitään, koska kuvittelevat niiden kuuluvan postmoderniin aikaan". Olin alusta asti Sokalin kannattaja ja ilmiselvästi myös vanhavasemmistolainen.

Postmodernismi tosiaan siivottiin tiedeyhteisössä sivummalle, mutta politiikassa se jäi vaikuttamaan. Vasemmisto esimerkiksi nököttää edelleen kiltisti 1990-lukulaisessa kuopassaan. Klassisen liberalismin, klassisen porvariluokan ideologian, jonka kanssa varsinkin USA:ssa vasemmisto on likimain fuusioitunut, ihanteiden mukaisesti vasemmiston ensisijainen lähtökohta on luokkataistelun sijaan identiteettipolitiikka. Hyvän kokonaiskuvan vasemmiston nykytilasta säyseänä ja jumiutuneena, mutta itsetyytyväisenä osana uusliberalistista yhteiskuntaa antaa Ismet Lozicin artikkeli Vasemmiston kriisi teoreettisesta näkökulmasta (verkkolehti Vasen Kaista 3.9.2017). Lozic ei mainitse postmodernismia (ehkä johtuen käsitteen epärelevanttiudesta), mutta sen ideat ovat vahvasti läsnä artikkelissa ihan Francis Fukuyaman ajatuksia myöten.

Kirjoittelin aiemmassa tekstissäni, että Suomen poliittisen kentän ensisijainen postmodernistinen toimija on uuskonservatiivinen oikeisto eli perussuomalaiset ja siniset. Timo Soinin tuolloin vielä johtamien persujen vuoden 2011 älähdys "postmodernia tekotaidetta" vastaan oli tarkoituksellinen (ja luonteeltaan varsin postmodernistinen) silmänkääntötemppu, jolla "vihervasemmisto" ja muut liberaalit toimijat saatiin näyttämään postmodernististen ihanteiden edustajilta nykypolitiikassa. Ikävä kyllä, kuten Soini taatusti laskelmoi, nämä liberaalit toimijat alkoivat vastineeksi puolustella postmodernismia siinä, missä siihen historiallisesti linkittymätöntä nykytaidettakin. Tätä kirjoittaessani Alan Sokalin nasevasta kepposesta on aikaa yli 20 vuotta, mutta sen paljastamasta asetelmasta ei ole vieläkään päästy mihinkään. Tämän kirjoituspäivänä työttömiä omasta työttömyydestään rankaiseva "aktiivimalli" hyväksyttiin eduskunnassa, ja vasemmistoa tarvittaisiin kipeästi sen alkuperäisessä vanhavasemmistolaisessa tehtävässään: taistelemassa työväenluokan oikeuksista porvarillisia vallanpitäjiä vastaan. Yksilönvapaudet ja identiteettipolitiikat eivät paina siinä puupennin vertaa.

Venäjän vallankumous

Venäjän lokakuun vallankumouksesta – joka tosiaan tapahtui meikäläisen ajanlaskun mukaan marraskuussa – tuli hetki sitten kuluneeksi sata vuotta. Laajempaa keskustelua vallankumouksesta ja sen historiallisesta merkityksestä ei ole tässä yhteydessä käyty kotimaassamme. Vaikuttaa siltä, kuin lokakuun vallankumousta pidettäisiin yksinomaan epärelevanttina asiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Maailmamme olisi täysin toisenlainen, ellei vallankumousta, Leniniä, Neuvostoliittoa ja sosialistista maailmaa olisi koskaan ollut.

1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.

Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?

2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.

Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestä. Aiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.

Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.

Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja

Vuoden 2016 ensimmäinen blogikirjoitukseni hahmotteli uutta iloista vasemmistoa. Aluksi näyttikin siltä, että tähän suuntaan edetään. Loldiers of Odin ei jättänyt ketään kylmäksi, ja maaliskuun Joukkovoima-mielenosoitus sekä keräsi valtavan joukon ihmisiä hyvässä hengessä että esitteli banderolleissaan avoimesti kaunista sanaa ”sosialismi”. Ikävä kyllä vuoden 2017 alussa aktiivisen (nuoren) vasemmiston valtavirtaa voisi luonnehtia iloisen sijaan ahdistuneeksi ja neuroottiseksi. Suomessa, niin kuin moniaalla muuallakin, tilaus vasemmistolaiselle politiikalle on koko ajan Himalajan kokoinen, mutta nykyinen vasemmisto ei pysty vastaamaan siihen. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan vasemmistoliiton kannatus on yhä vaivaiset 8,3 prosenttia ja sijoitus parjattujen perussuomalaisten jäljessä, eikä radikaalivasemmiston pikkupuolueet sisältävän ryhmän ”muut” kannatuksessa ole tapahtunut parannusta vaan itse asiassa yhden promilleyksikön lasku.

Minusta asia on päivänselvä. Vasemmisto voi yrittää parhaansa, mutta sillä on väärät välineet. Mikä vielä pahempaa, nykyinen vasemmisto on kasvanut välineisiinsä kiinni ja saattaa hyvinkin pitää itseään (ainakin alitajuisesti) välineittensä kanssa yhtenä. Yksisilmäinen raivo uusia ja uudehkoja negatiivisina pidettyjä ilmiöitä (Donald Trump, Brexit, maahanmuuttovastaisuus ja rasismi, perussuomalaiset, Putinin Venäjä) vastaan ei vedä puoleensa vaan aiheuttaa hylkimisreaktion. Lisäksi se pystyttää muureja siihen suuntaan, mistä uusia kannattajia löytyisi parhaiten. Raivo vaatisi tilalleen sen ymmärtämistä, mistä tuonkaltaiset ilmiöt syntyvät ja saavat käyttövoimansa; yksityiskohtaisten asioiden ymmärtäminen taas vaatii kokonaisuuksien ymmärtämistä ja tämä viime kädessä koulutusta, opiskelua, sivistyksen kartuttamista. Nyt sohitaan vähän miten sattuu. Eikä jälki yleensä ole kaunista, niin kuin voi arvata, ellei lähtökohtana satu olemaan Jackson Pollockin kuvataide.

Kuvittelen seuraavassa vanhasta täysin riippumattoman uuden vasemmiston ilman henkilö- ja järjestöhistoriallista painolastia. Tällaista vasemmistoa ei tietenkään ikinä synny, mikäli kannamme ennakkoluulomme, päähänpinttymämme ja ”hyvän tavan” mukaiset käytäntömme mukaan toimintaan.

a) Vaihtoehtoinen vasemmisto olisi aktiivinen eikä reaktiivinen. Sen ”aktiivisuus” ei olisi sitä, että kimmastutaan ja vastustetaan tapahtuvaa politiikkaa, vaan oman uuden hyvän rakentamista yhdessä. Ylläpitäisimme omaa diskurssia, omaa mediaa, omaa vaihtoehtokulttuuria ja viime kädessä omaa arvoperustaa; järjestäisimme omia tilaisuuksia ja tapahtumia korruptoimatta niitä valtavirtajulkisuuteen; loisimme rinnakkaisvaltaa, rinnakkaisjärjestelmää ja rinnakkaisyhteiskuntaa. Tämänhetkiseen valtavirtaan korruptoitunut ajattelutapa voi nähdä edellisen ajautumisena marginaaliin, mutta toisaalta: kaikki tuo oli totta niinä aikoina, kun vasemmistolla ja sosialistisilla ajatuksilla oli oikeasti laaja kannatus.

b) Vaihtoehtoinen vasemmisto opettaisi, kouluttaisi, kasvattaisi, tutkisi, laatisi analyysien lisäksi synteesiä. Tarvitsisimme lisää luentokursseja, teemailtoja, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Ilman ”opi perusasiat” -lähtökohtaa ei kenenkään pitäisi edetä edes vaaliehdokkaaksi. Tarvitsisimme oman tutkimuslaitoksen ja omia tutkimustuloksia, jotka auttaisivat oman median ja opetustehtävän kautta jokaisen vasemmistosta kiinnostuneen ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa elämme, miksi näin on ja mitä meidän täytyy tehdä luodaksemme paremman yhteiskunnan ja maailman.

c) Vaihtoehtoinen vasemmisto ei rakentaisi itselleen ”tiedämme ja olemme oikeassa” -henkistä norsunluutornia, vaan pysyisi nöyränä katujen, puistojen, lähiöiden ja korpimetsien kansan äänille. Tutkimus, opetus ja oma media auttaisivat ylläpitämään oman diskurssin ja omat periaatteet ympäristössä, jossa kansalaisen suusta voi ensimmäisenä lipsahtaa jokin valta- tai huuhaamedian levittämä latteus. Syyllistämisen, tyhmäksi haukkumisen ja muurien pystyttämisen sijaan meidän täytyisi ojentaa kätemme, uusin lehti ja kutsu luennolle tai puhetilaisuuteen, ja dialogin täytyisi rakentaa siltoja provosoinnin ja polarisoinnin sijaan. Suora palaute mökin Marjalta, A-rapun Arskalta ja skeittari-Hämikseltä pitäisi meidät ajan tasalla siitä, millaisia ajatuksia ihmisten päässä liikkuu – eikä vain siitä, miten asiat ovat, vaan myös siitä, kuinka asioiden pitäisi olla.

d) Vaihtoehtoisella vasemmistolla tosiaan olisi näkemys hyvästä yhteiskunnasta. Se yhtäältä pyrkisi siihen poliittisella kentällä ja toisaalta rakentaisi sitä poliittisen kentän ulkopuolella. Se viis veisaisi siitä, mitkä ovat sen inhorealistiset mahdollisuudet, vaan sivuuttaisi sumeilematta päivänpolitiikan latteimmat kysymyksenasettelut ja loisi täydellä kapasiteetilla perustaa uudelle paremmalle maailmalle.

e) Vaihtoehtoinen vasemmisto keskittyisi mahdollisuuksiin, ei uhkiin, ja levittäisi positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Positiivisuus ei tarkoita valtajärjestelmän ja -politiikan hyväksyntää. Jos valtapolitiikka on negatiivista, se voidaan yhtä lailla ja itse asiassa pysyvämmin voittaa positiivisuudella kuin vastanegatiivisuudella. Meidän ei kuulu märehtiä kielteisiä tekijöitä ja väännellä veitsiä haavoissamme, vaan kaivaa määrätietoisesti leveämmäksi jokaista tunnelia, jonka päässä häämöttää valoa. Emme ansaitse pahan meissä aiheuttamaa lamaannusta ja epätoivoa, vaan hyvän mahdollisuuden meissä synnyttämää innostusta ja toivoa. Se vie meitä paremmin eteenpäin.

f) Todellakin, vaihtoehtoisen vasemmiston toiminta pyrkisi rakentamaan HYVÄÄ. Mitä hyötyä on rakenne- ja järjestelmätasoisesta muutoksesta, paremmista vallanpitäjistä tai vaikka täydestä vallattomuudesta, jos ihmiset ovat yhä katkeria, pelokkaita, vihaisia ja väkivaltaisia? Meidän täytyisi hyväksyä vanhastaan sekä vasemmistolaisissa että kristillisissä maailmanparannuspiireissä viljelty kaunis lähtökohta: toinen ihminen on ystävä. Meidän täytyisi ojentaa kätemme – eikä vain c-kohdassa esitettynä kutsuna mukaan vasemmistolaiseen toimintaan, vaan myös ystävänä ja ihmisenä toiselle ihmiselle. Taluttaisimme, avaisimme ovia, hymyilisimme ja katsoisimme silmiin. Levittäisimme sitä vihapuheen ja katkeruuden keskellä joskus unohtuvaa todellisuutta, että ihminen on ihmisen paras ystävä ja ihmiselle ihminen. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle” (Tommy Tabermann). Ja kun kaikkialla maailmassa asuu ihmisiä, ei muslimiakaan hurahdettaisi kohtelemaan ”vieraan uskonnon sotilaana” vaan mahdollisena ystävänä. Yhteiskunnallinen vallankumous on tarpeellinen, elonkehän kannalta jopa välttämätön, mutta suurin ja todellisin vallankumous on rakkaus.

g) Näin ollen vaihtoehtoinen vasemmisto olisi myös täysin väkivallaton ja ehdottomasti väkivaltaa vastaan. Hyvä ei koskaan rakennu väkivaltaiselle perustalle. Kukaan ei enää pääsisi vikisemään ”vasemmiston väkivallasta”, kun vasemmisto sekä julistautuisi väkivallattomaksi että samastuisi väkivallattomuuteen. Anarkismille tyypillinen ilkivalta ei ole sinänsä väkivaltaa, mutta silti me kaikki tiedämme, ettei naamiojengi käännä toista poskea jos heitä provosoidaan. Uusi vaihtoehtovasemmisto kieltäytyisi yhteenotoista aina, kun se on mahdollista. Jos oikeisto marssii itsenäisyyspäivänä, vasemmiston ei pidä marssia – ainakaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos rakennamme hyvää, meidän on vähennettävä uhan tunnetta yhteiskunnassa, ei lisättävä sitä; vaikka pintapuolisesti tuntuisi hyvältä idealta panna kova kovaa vastaan, on paljon parempi tarjota pehmeää. Vakavampi väkivallan ulottuvuus on tietysti sota ja sotakoneistot. Niitä vaihtoehtoinen vasemmisto vastustaisi aina ja kaikkialla. Sotatoimet eivät näyttäisi enää hyväksyttävältä ratkaisulta yhteenkään kriisiin tai ”diktatuurin” olemassaoloon jossakin meille tuntemattomassa maassa, ja Naton kaltaisten sotaorganisaatioiden vastustus olisi yhtä luonnollista kuin pissalla käyminen. Sota ja väkivalta jäisivät yksinomaan oikeiston syntilistalle, ja voisimme sumeilematta pestä kätemme niistä.

h) Vaikka edelliset kohdat tarjoavat moraalista ylemmyyttä valmiina lautasella, ei vaihtoehtovasemmistolaisuus olisi vain moraalista vaan myös luokkakantaista. Tästä kirjoitin jo marraskuussa. Vaihtoehtoinen vasemmisto ymmärtäisi, etteivät moraaliset tekijät anna syytä kääntyä työväenluokkaa vastaan missään tilanteessa, vaan työväenluokkaan on samastuttava, pidettävä omana ja opetettava ymmärtämään etunsa ja mahdollisuutensa. Oppi auttaisi työväenluokkaisia ihmisiä myös oivaltamaan, että tietyt ihmisryhmät, joita vastaan huuhaa- ja vähän valtamediakin heitä käännyttävät, ovat heidän kaikkein heikoimpia ”luokkatovereitaan”.

i) Väkivallan lisäksi ehdotonta kieltäytymistä tarvittaisiin muissakin yhteyksissä. Mieltäkin voidaan osoittaa, mutta vasemmistolaisen ”taistelun” toimivin muoto on aina ollut lakko. Elleivät käden ojentaminen toiselle ja ihmisen kohtaaminen ystävänä tasoita luokkaristiriitoja, ne voivat auttaa luokkakantaista solidaarisuutta luomaan suotuisammat olosuhteet yleislakolle. Yleislakkopäivänä vaihtoehtoinen vasemmisto voisi lähteä kaduille näyttämään joukkovoimaansa, mutta toisaalta myös puistoon piknikille tai luistelemaan. Ei taistelun aina tarvitse olla taistelua; saman ajan ja energian voi käyttää yhteisen hyvän suoraan rakentamiseen – kieltäytyminen tänä päivänä palkkatyöstä mahdollistaa kaiken tämän hyvän ja kauniin, yhdessäolon ja kohtaamisen. Vaihtoehtovasemmisto opettaisi myös ylipäänsä kieltäytymään sosiaalisesti tai eettisesti ongelmallisista työtehtävistä, huveista ja (näennäis)velvollisuuksista. Fossiili- ja ydinsähköyhtiön puhelinmyyjäksi? Mieluummin työttömyys ja karenssi – ystävät auttavat hädässä. Sotaa lietsova iltapäivälehti, TV:n piilofasistinen laihdutusohjelma? Boikottiin. Emmekä aina tarvitse sitä viimeisintä kommunikoimisvälinettäkään; kommunikaatio itsessään riittää. Ja kulutus vähenee... ja maailma pelastuu...

j) Kyllä, ympäristö ja elonkehä olisivat myös tärkeitä vaihtoehtoiselle vasemmistolle. Mutta kaikenlaisen yksilötasoisen syyllistämisen sijaan tähdättäisiin järjestelmätasoiseen (sosialistiseen) muutokseen, mikä mahdollistaisi ympäristöpolitiikan pistämisen kunnolla uusiksi. Nykyään ihmisten ympäristöhenkisyyttä jarruttaa syvään iskostettu ajatus, ettemme oikeasti voi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutokselle enää yhtään mitään. Mutta kun oivaltaisimme, että voimme tehdä kaiken mahdollisen laittamalla kapitalistit kuriin, ei ilmastodenialismin kaltaisille hölmöilyillekään olisi entisenlaista tilausta.

k) Vaikka ympäristö, rauha ja ihmisoikeudet ovatkin tärkeitä asioita, kaikkein tärkeintä vaihtoehtoiselle vasemmistolle on olla vasemmisto – ei liberaali tai vihreä puolue. Tämä tarkoittaa, että oikeistoherrojen kanssa ei lähdetä marjaan ja piste. Jos poliittisessa kysymyksessä ovat vastakkain konservatiivinen oikeisto yhdellä ja uusliberalistinen oikeisto toisella puolella, vasemmiston ei ole lähdettävä jommankumman tueksi vaan jätettävä oikeistolaiset setvimään välinsä keskenään. Vaihtoehtovasemmisto ei lähtisi minkäänlaisen oikeiston keppihevoseksi. Yksilönvapaudet ja muut ”länsimaiset” lempiasiat eivät myöskään syrjäyttäisi sitä peruslähtökohtaa, että vaihtoehtoinen vasemmisto tähtäisi porvariston luokkavallan, sorron ja riiston hävittämiseen ja sen myötä hyvään sosialistiseen yhteiskuntaan. Mitä sitä turhia kursailemaan tavoitteissa – mikä sen parempi elämäntarkoitus kuin parempi huominen, uusi aamu, ihmiskunnan herääminen ja maailmanrakkaus!

l) Olen ennenkin sanonut, että vasemmistolaisen poliittisen puolueen täytyisi olla niin hyvä, että anarkistitkin kannattavat sitä. Vaikka anarkojengiä tuskin saa äänestämään ainakaan ensi tilassa, he voisivat siirtyä vasemmistolle haitallisesta ”älä äänestä” -propagandastaan kohti ”jos kerran äänestät, niin äänestä vaihtoehtoista vasemmistoa” -asennetta. Joka tapauksessa vaihtoehtoisen vasemmistopuolueen täytyisi julistaa periaatteenaan pyrkivänsä tekemään sekä itsensä että kaikki muutkin poliittiset puolueet tarpeettomiksi.

Vuosi 2016

Vuoden lähestyessä loppuaan ovat kaikki tuntuneet olevan yhtä mieltä siitä, että 2016 on ollut harvinaisen paska vuosi. Kevyellä pintatasolla kommentit ovat saattaneet viitata lähinnä David Bowien, Umberto Econ, Princen, Muhammad Alin, Jouko Turkan, Leonard Cohenin, George Michaelin, Carrie Fisherin ja kumppaneiden menettämiseen saman vuoden aikana. Mutta on myös toisentasoista kommentointia. On viitattu Donald Trumpiin, Brexitiin, Aleppon (ja kenties Mosulin) kauheuksiin, Sipilän hallitukseen ja uusnatseihin. On oltu liikuttavan yksimielisiä siitä, että 2016 oli vielä huonompi vuosi kuin 2015, joka oli huonompi kuin 2014 – eikä tuleva 2017 taatusti tarjoa helpotusta, vaan lisää kärsimystä.

Itse näen vuoden 2016 täysin toisella tavalla. Meillä Suomessa on kyllä ihan surkea hallitus, mutta kuluneena vuonna sen kannatus on luisunut edellisvuoden vaalien huippulukemista kohti pohjamutia. Paljon haukutut perussuomalaiset eivät käytännössä ole vasemmistoliittoa suositumpia – vihreiden kanssa he eivät edes kilpaile. Keskusta on menettänyt ykkösasemansa oppositiopuolue SDP:lle. Jos nyt vuoden päätteeksi pidettäisiin uudet vaalit, SOS-perskeko-hallitus olisi täysin mahdoton. Tämä on positiivista kehitystä, vaikka hallituksen vaikutus yhteiskuntaan onkin negatiivista kehitystä. Mitä Trumpiin ja Brexitiin tulee, näen ne sangen eri valossa kuin liberaalit ja keskustavasemmistolaiset. Trumpin presidenttiydestä on vaikea löytää hyvää sanottavaa – paitsi, jos hän todella kutsuu ympäri maailmaa riehuvat jenkkisotilasjoukot kotiin, mihin suuntaan hän on vihjaillut pitkin vuotta. Vastaehdokas Hillary Clinton, joka kelpaisi useimmille Trump-kriitikoille, olisi joka tapauksessa jatkanut riehuntaa – luultavasti vieläpä lisännyt tehoa. Mahdollisesti vuonna 2017 toteutuvan Brexitin näkeminen yksipuolisesti huonona asiana on luonnollisesti vierasta minulle, joka vastustan Euroopan unionia.

Uusnatsit ovat kyllä riehuneet, ja Suomessakin uusnatsi Jesse Torniainen pahoinpiteli kuolettavasti paikalle osuneen antifasistin Jimi Karttusen. Henkirikos on henkirikos, olipa sen tekijä kuka tai mitä hyvänsä, ja uusnatsijärjestön harjoittama henkirikoksen vähättely, tappajan puolustaminen ja uhrin mustamaalaaminen on ollut kuvaavaa. Tosiasia on kuitenkin, että uusnatsipiirit ovat Suomessa surkuhupaisan pieniä verrattuna heitä vastustaviin piireihin. Kuolemantapauksen jälkeen Helsingissä marssi parikymmentätuhatta ihmistä natseja ja rasismia vastaan – vastamielenosoitukseen sen sijaan osallistui vain parikymmentä ihmistä ja sekin ryhmä oli jakautunut kahteen eripuraiseen leiriin. Tälle soisi minusta naurettavan useammin kuin puitavan nyrkkiä. Kotimaamme syvät rivit ovat täysin luotettavasti ja turvallisesti natsien ulottumattomissa, mikä on vuonna 2016 ollut selvempää kuin 2015.

Muutenkin ihmisten arvomaailma antaa enemmän toivoa paremmasta kuin huolta huonommasta. Vuosi 2016 muistetaan siitä, että body positive -ajattelu antoi ihmisarvon kaikennäköisille ja -muotoisille naisille, veganismi murtautui marginaalista valtavirtaan, rakenteelliseen transfobiaan ja ableismiin kiinnitettiin huomiota eikä tiettyjen ihmisryhmien sortaja tai pilkkaaja enää selvinnyt kuin piski veräjästä. Feminismikin koki suorastaan buumin. Nämä ovat isoja, tärkeitä, positiivisia asioita, jotka osana aina vain tietoisempaa yhteiskuntakriittisyyttä saattavat lähitulevaisuudessa johtaa niin positiivisiin muutoksiin, että ihmisten negatiivisuutta tätä käännekohtavuotta kohtaan on yhä vaikeampi käsittää.

Entäpä kulttuuri- ja taide-elämä? Kaupallisuus kyllä rellestää pintatasolla, mutta toisin kuin vielä muutama vuosi sitten, syvätasolla homma toimii. Kun Tampereen underground pujahti valtavirran huomioon joulukuussa 2016 sekä Yle Teeman dokumenttiohjelmassa että Vanhan kirjastotalon näyttelyssä, kysymys oli väistämättömän toteutumisesta. Meille näissä ympyröissä eläneille Jukka Nousiaisen toinen albumi, Kirnupiimäfest ja muut tämän vuoden huippukohdat ovat samalla tähänastisen 2010-luvun huippukohtia. Eikä ug-ilmiö rajoitu Tampereen kaupunkiin – ainoastaan Helsinki on siitä hieman pihalla, ja kuten aina ennenkin, Helsinki yleensä päättää, mistä julkisuus keskustelee. Lukuisien Mänttä-veteraanien mukaan vuoden 2016 kuvataideviikkojen näyttely ei ollut parhaita nähtyjä, mutta toisaalta se esitteli harvinaisen selkeän ja yhtenäisen skenen, jolla kaiken lisäksi on jopa henkilötasoisia yhteyksiä Tampereella kukkineeseen undergroundiin. Minun silmissäni tätä kulttuurielämän kokonaisvirtausta on täysin asiallista verrata 1960–70-lukuun.

Toki vuodessa 2016 on paljon pielessä ja paljon arvosteltavaa, ja ikävä kyllä, niissä asioissa aikakauden ilkeimmät kriitikot voivat katsoa peiliin. Jatkuva negatiivisuuden paisuttelu ja ruokinta ei yksinkertaisesti voi johtaa muuhun kuin lisääntyvään negatiivisuuteen. Tämä on suorastaan luonnonlaki. Yhtä luonnollista on, että negatiivisuus on negatiivista eikä käänny mystisesti positiiviseksi niin kuin jotkut ihmiset näyttävät kuvittelevan. Tai vielä pahempaa: negatiivisten asioiden paisuttelu johtaa kyynisyyteen ja misantropiaan, jotka kyynisessä ja misantrooppisessa kulttuurissa näyttäytyvät älyllisyytenä. Lopulta nippu itsenimitettyjä someälykköjä kääntyy halveksimaan meitä maailmanparantajia, jotka yhä asiaansa uskoen suuntaavat kohti sitä samaa positiivista sosiokulttuurista vallankumousta, jota "älyköt" itsekin alun perin halusivat ja kannattivat. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, vaan kyseessä on mahdollisesti koko vuoden 2016 negatiivisin ilmiö Suomessa ja sen kaltaisissa maissa. Jos kaikki negatiiviset hylkäisivät rakkaat madonlukunsa ja keskittyisivät oikeasti paremman maailman rakentamiseen, se olisi totta ennen vuoden 2017 päättymistä.

Suomessa on ihan sikana rahaa

Esitän aluksi lähtöfaktat. Ensimmäinen niistä kuuluu, että Suomessa on enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2015 bruttokansantuote henkeä kohti Suomessa oli 38 162 euroa. Se oli enemmän kuin edellisenä vuonna ja reilusti enemmän kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Jos inflaation vaikutus otetaan huomioon ja vähennetään, vuodet 2006–08 sekä 2010–13 pääsevät niukasti vuoden 2015 edelle, mutta esimerkiksi vuoden 2000 – jolloin elettiin selvää nousukautta – lukema oli vain 84,6 % vuodesta 2015 ja BKT jopa alle 69 %. Kuinkas ennen 1990-luvun lamaa? Jälleen Tilastokeskuksen mukaan viimeisenä lamaa edeltäneenä kasvuvuotena 1990 oli Suomen BKT henkeä kohti vain 18 252 euroa eli alle puolet vuoden 2015 lukemasta. Jos tästä taas miinustetaan inflaation vaikutus, vuonna 1990 päästään noin 60 prosenttiin vuodesta 2015. Todella: vuonna 2015 Suomen varallisuus oli suurta lamaa edeltäneen huippuvuoden 1990 lukemasta teoriassa 209 % ja käytännössäkin 148 %.

Toinen fakta on, että julkisen (politiikan ja valtamedian) keskustelun mukaan Suomessa on koko ajan entistä vähemmän rahaa julkisiin menoihin. Erityisesti sosiaalialan menot ovat jatkuvasti leikkausten kohteina. Toki samaan diskurssiin kuuluu väite, että nämä menot ovat nyky-Suomessa korkeammat kuin koskaan ennen. Loppuvaikutelma, ja usein myös leikkausten ensisijainen perustelu, kuuluu kuitenkin, että Suomen talous on nyt tiukilla ja siksi joudutaan leikkaamaan.

Kolmas fakta on, että nykysuomalainen yhteiskunta on varsin toisenlainen kuin menneinä kasvun ja edistysuskon vuosikymmeninä kuviteltiin. Näistä asioista on kirjoittanut oikein hyvin Pontus Purokuru artikkelissaan Tulevaisuus on peruttu. Nappaan omaan tekstiini muutamia Purokurun esittämiä pääkohtia: Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa (1966) ennusteltiin, että 2000-luvun Suomessa vain 10 % väestöstä tekee työtä ja perustulon taso työtätekemättömillä on nykyrahassa ilmaistuna noin 6000–7000 euroa kuukaudessa. Tästä Purokuru etenee Juha Sipilän madonlukujen kautta muistuttamaan Francis Fukuyaman "historian loppu" -käsityksestä (1992) ja Fredric Jamesonin toteamuksesta "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu" (2003).

Nämä tosiasiat tuntuvat olevan toisiinsa nähden ällistyttävässä ristiriidassa. On päivänselvää, että vuonna 1966 ei ollut vielä mitään tietoa seuraavan vuosikymmenen öljykriisistä ja Rooman klubin ennusteista – puhumattakaan Suomen taloudelle merkittävistä 1990-luvun käänteistä eli Neuvostoliiton romahduksesta ja maamme liittymisestä Euroopan unioniin. Näin ollen tuon ajan tulevaisuudenusko oli väistämättä katteetonta. Mutta jos Suomen tosiasiallinen ja käytännöllinen kansantuote olisi lisääntynyt vuosina 1990–2015 samaa tahtia kuin 1975–1990 (minä aikana varsinkin 1978–80 ja 1982–89 olivat huomattavia kasvukausia), tilanne ei olisi niin toisenlainen kuin faktoja vilkaisematta voisi kuvitella. Edelleen Tilastokeskuksen mukaan vuoden 1975 BKT miinus inflaatio oli 62,3 % vuoden 1990 vastaavasta lukemasta. Vuosivauhti on näin ollen hidastunut reilut 40 prosenttia. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään – eikä sinnepäinkään – miksi nykysuomalainen työtön saa rahaa käteen alle kymmenesosan, ja asumistuenkin huomioiden esimerkiksi Tampereella maksimissaan 12,5–15,3 prosenttia, vuoden 1966 optimistisista ennusteista.

Työttömät, opiskelijat, pieneläkkeensaajat ja muut varsinaisen työelämän ulkopuoliset ryhmät ovat nyky-Suomessa verraten suurikokoinen ryhmä. On myös helppo todeta, että heillä ei ole "enemmän rahaa kuin koskaan ennen". Lähes kaikilta niiltä ryhmiltä, joiden varallisuus ei ole kasvanut koko yhteiskunnan tai keskimääräisen kansalaisen tahdissa, ollaan koko ajan halukkaita leikkaamaan. Näkemyksen tueksi esitellään omatekoisia iskulauseita kuten "kaikkien on osallistuttava talkoisiin". Kuka ei silti osallistu sinänsä tarpeettomiin talkoisiin? Ne, joita hallitus hyysää – kapitalistiluokka, yhteiskunnan hyväosaiset. Työttömiin kohdistetaan poliittisten leikkauspaineiden lisäksi valtamedian moraaliset paineet: elät meidän verovaroillamme, tulet kalliiksi yhteiskunnalle. Kuka on se "yhteiskunta", jolle me tulemme kalliiksi? Emmekö kuulu siihen itse? Lisäksi vanhenevaa väestöä vaaditaan pidentämään työuriaan, työviikkoa ehdotellaan pidennettäväksi ja tietysti palkatonta työtä teetetään koko ajan enemmän. Järjestelmä haluaa kerta kaikkiaan puristaa kaikki mehut irti kansalaisista, joilta media muistaa joka ainoa päivä viedä toivon poliittisesta ratkaisusta (kapitalismin lopusta) tulevaisuudessa.

Kun ihminen seurailee mediakeskustelua ja toisaalta elää itse työttömien, prekaarien ja opiskelijoiden keskuudessa, hänelle saattaa hyvinkin tulla vaikutelma, että Suomen talous on tiukilla ja talkoot ovat paikallaan. Mutta kun hän päätyy esimerkiksi halvalla nettilipulla Matkahuollon bussiin, joka ajaa Helsingistä Tampereelle suunnatessaan Vantaan lentoaseman kautta, hänen silmiinsä välähtää hämmentävä todellisuus. Pääkaupungin kehätiet, ulosmenoväylät ja lentoaseman seutu ovat täpösen täynnä yksityisen sektorin harmaanpuhuvia kolosseja, joissa käydään kauppaa joko asiakas- tai liikemiestasolla. Tiet ja niitä reunustavat pysäköintialueet ovat myös täpösen täynnä yksityisautoja, jotka ovat vielä 1990-luvunkin muistikuviin nähden suhteettoman isoja. Kolme neljästä vastaantulijasta saattaa ajaa farmariautolla tai citymaasturilla – yksin. Tällaisissa ympäristöissä näkyy se raha, jota nyky-Suomessa on oikeasti ihan sikana. Palvelut, joita farkku- tai citymaasturikuskit käyttävät, ovat ihmisen toimeentuloa ajatellen täysin sekundäärisiä, lähes tarpeettomia – joskin monia tuotteita mainostetaan ja piilomainostetaan välttämättömyyksinä, kuten viihde- ja viestintäelektroniikkaa: tavallisessa ylemmän keskiluokan kodissa voi olla oma läppäri jokaisella perheenjäsenellä, vähintään yksi tabletti ja enemmän kuin yksi älykännykkä per nenä. Fyysisiin tuotteisiin liittyvän bisneksen lisäksi runsaasti rahaa pyörii yhteiskunnalliselta tarpeellisuudeltaan täysin fiktiivisillä aloilla, kuten markkinoinnissa ja verkostoitumisessa. Kaikesta näihin Kehä 3 -piireihin kasautuneesta rahasta liikenisi järisyttäviä määriä yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon, jos Suomessa riittäisi poliittista tahtoa. Kaikkien leikkialojen työntekijöiden voitaisiin myös antaa vapautua työtehtävistään ja siirtyä joko nauttimaan oikeasti kattavasta perustulosta (aluksi vaikkapa 1000 €/kk + asumismenojen huomioiminen) tai yhteiskunnallisesti tärkeille aloille, joilla työtä yhä riittää ja joista ei enää tehokkuuden tai "talkoiden" nimissä tingittäisi.

Asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Ei tämäkään ole. Joitakin perusteesejä voin kuitenkin esittää: Suomessa on aivan hitosti rahaa, sitä riittäisi erittäin hyvin kaikkien yhteiskunnan perustarpeiden ylläpitoon; työn ja varsinkin tarpeellisen työn käsitteet on kyseenalaistettava; kaikkien ei aina tarvitse tehdä työtä, eikä varsinkaan ihmisen toimeentulon perustarpeisiin liittymätöntä työtä; on rakennettava uusi tulevaisuus, jonka ei pidä perustua hyväosaisen kapitalistiluokan sanelemille arvoille, mitä varten on kumottava nämä arvot, niitä ylläpitävä valtamedia, niitä toteuttava hallitus sekä kapitalistinen järjestelmä.