1970-luvun lopun Britannian poliittiset olot muistuttivat etenkin Sipilän hallituksen aikaista Suomea. Margaret Thatcherin oikeistohallitusta vastustettiin ja mieltä osoitettiin, mutta myös oppositioryhmien välillä oli vihanpitoa – vasemmistolaiset pelkäsivät fasistista National Front -puoluetta ja muuta ns. äärioikeistolaista liikehdintää. Mielenilmauksissa, jotka ajoittain paisuivat mellakoiksi, oli mukana usein nuorta väkeä ja punkkareita. Jossain vaiheessa tällainen poliittinen taistelu alkoi kääntyä itseään vastaan. Niinpä syntyi iskulause "tanssi, älä mellakoi". Moni halusi ymmärrettävästi muuttaa nuorten kulttuuria rauhanomaisempaan suuntaan, ja vedottiin inhimilliseen tarpeeseen pitää hauskaa ja olla yhdessä. Tähän puolestaan eräät uuden aallon muusikot reagoivat muodossa "tanssi JA mellakoi". He muistuttivat, että avoin poliittinen taistelu ja yhteinen hauskanpito eivät ole ollenkaan ristiriidassa keskenään tai poissulkevia.
Itse en näe syytä kannattaa mellakointia – ainakaan väkivaltaista sellaista – mutta mielenilmauksissa olen kyllä käynyt, yhteen aikaan paljonkin. Jossain vaiheessa 2010-lukua Tampereella huomioni kiinnittyi rumpuryhmään, joka soitti mielenosoituskulkueiden taustalle mukavaa samba- tai salsakomppia. Se oli elävää menoa ainakin verrattuna Helsingin mielenosoitusten ääniautoihin ja sound systemeihin. Yritin tanssia rummutuksen tahdissa, mutta useimmiten olin ainoa. Muutamaa vuotta myöhemmin rumpuryhmä oli edelleen mukana, mutta sen osuudesta oli leipääntyneellä tavalla tullut lähes huomaamatonta peruskauraa. Meno muuttui kerta kerralta hymyttömämmäksi. Loldiers of Odiniakaan ei muistanut enää kukaan, kun tapahtumanjärjestäjät ilmoittivat koko kaupungin vihaavan natseja. Kirjoitin silloin tähän blogiin otsikolla "Miksi en osallistu vihamarssiin".
Tässä blogissa olen myös kirjoittanut, että "jollei se laula ja tanssi, se ei ole minun vallankumoukseni". Edelliseen voisi lisätä, että jos se ampuu ja tappaa, se ei ole minun vallankumoukseni. Mutta keskityn tässä kirjoitelmassa hyvän vallankumouksen mahdollisuuteen enemmän kuin vesitetyn vallankumouksen uhkaan. Uskon todella, ettei hyvää yhteiskuntaa voi rakentaa, jos rakennustyö on aloitettu huonoilla välineillä huonolle perustalle. Jos muutokseen lähdetään hampaat irvessä nyrkkiä heiluttaen, menetetään tärkeä etu, jonka hymyileminen ja käden ojentaminen toiselle sen sijaan tarjoaisivat. Samalla periaatteella en yleislakkopäiväksikään suosittelisi ryppyotsaista taistelukokousta. Mieluummin vaikka jalkapalloa, runokirjaa ja lunkisti ottamista.
Elokuvassa The Blues Brothers on hyviä esimerkkejä musiikin, rytmin ja svengin mahtavasta voimasta. Yksi kohtaus sijoittuu afroamerikkalaiseen jumalanpalvelukseen, joka tempaisee pidättyvän valkoisen miehen mukaansa niin tehokkaasti, että hän näkee bändin uudelleenkasaamisen Jumalalta saatuna tehtävänä. Toisessa kohtauksessa bändin esiintyminen saa, paitsi mukaansa salillisen yleisöä, myös poliisijoukkojen blues-veljeksiin kohdistaman jahdin keskeytymään. Ehkä kaikkein kuvaavimmassa loppukohtauksessa ollaan vankilassa. Bändi aloittaa Jailhouse Rockin ja ruokasalillinen vankeja lähtee mukaan sellaisella vimmalla ja uhmalla, että aseistetut kurinpitojoukot hälytetään taas jahtiin – vankilan sisällä. Kontrolliin pohjautuva systeemi ei pysty pitämään kurissa ihmisjoukkoa, joka kokee rytmin ja svengin vastustamattoman energian – edes kurinpitolaitoksessa.
Laulun ja tanssin parhaat puolet eivät kuitenkaan ole vallankumouksen tehokkuudessa. Parasta on, että rytmi ja svengi eivät kysy, oletko "rasisti" vai "suvakki", "setämies" vai "femakko", "persu" vai "vihervassari". Se kysyy vain, oletko valmis luopumaan norsunluutornistasi ja vapautumaan. Eikä kukaan varmasti kuvittele, että laulava ja tanssiva vallankumous jakaisi ihmiset omiin ja vihollisiin sen perusteella, tempautuvatko he mukaan vai eivät. Sen sijaan se saattaa erotella jyvät akanoista. Ihminen, joka on vastustavinaan vallankumouksen teemoja, voi oivaltaa kumouksellisten positiivisen meiningin ja liittyä mukaan. Toisaalta feikki-vallankumoukselliset saattavat myös ilmaista itsensä. Ainakin kaikenlaiset ääritolkkuilijat pullahtaisivat pois pelistä, mikä ei sinänsä haittaa, koska sellaiset ovat muutenkin arveluttavia tyyppejä.
Laulu ja tanssi ei tietenkään olisi yhtä kuin vallankumouksen asiasisältö. Ja kuitenkin se määrittäisi, minkä puolesta maata muutetaan. Esimerkiksi mitään "sääntö-Suomea" ei yksinkertaisesti voi kannattaa laulaen ja tanssien. Myös jotakin tiettyä kansanryhmää vastaan suuntautuva yhteiskunnallinen protesti ei ole sitä tietä mahdollinen. Laulavan ja tanssivan vallankumouksen sisältönä ovat joka tapauksessa vapaus, rauha, tasa-arvo, erilaisuuden hyväksyminen, yhteenkuuluvuus ja rakkaus. Lisäksi niiden kanssa eivät ole ristiriidassa esimerkiksi heikompiosaisten huomioonottaminen, luonnonläheisyys ja ekologisuus, totuuden pimittämisen lopettaminen, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, paikallisuus ja omavaraisuus sekä – luonnollisesti – kulttuurin ja itseilmaisun ymmärtäminen sillä tasolla kuin minusta pitäisi ymmärtää.
Tämä kaikki voi tapahtua vain yhtä tietä. Meidän on lakattava jakamasta ihmisiä jyrkästi ja ehdottomasti "meihin" ja "muihin". Tätä äärimmäisen kielteistä käytäntöä harrastavat kaikkien ääripäiden edustajat. Meidän on hyväksyttävä tosiasia, että ihminen tekee useimmat (absoluuttisesti ajatellen kaikki) päätelmänsä puutteellisen informaation pohjalta. Niinpä suuri osa jotakin tiettyä poliittista tai yhteiskunnallista kantaa edustavista ihmisistä ajattelisi toisin saadessaan riittävästi toista informaatiota. Ja vaikka iso osa ihmisistä onkin lukinnut oman kantansa moniin asioihin, heitäkin voi lähestyä ihmisinä ja osoittaa, että ainakin omalta puolelta nämä kelpaavat lähimmäisiksi, vaikka ajattelisivatkin joistakin asioista aika kummallisesti. Kaikkien meidän on myös joskus kyseenalaistettava omat ajatuksemme: voisiko sittenkin olla niin, että meidän saamamme informaatio on ollut puutteellista ja olisiko vihdoinkin aika nähdä toinen puoli asiasta. Eikä tähän asetelmaan pidä suhtautua kylmästi "en minä, jos ei se toinenkaan" -vihanpitoperustalta. Kohtaamisen on lähdettävä jostakin, ja se jokin ei kovinkaan todennäköisesti ole se toinen.
Nyt on aika ojentaa kätemme, hymyillä, katsoa silmiin, katsoa eteenpäin, tuntea rytmin ja svengin kutsu, tanssia, soittaa ja laulaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vallankumous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vallankumous. Näytä kaikki tekstit
torstai 27. helmikuuta 2020
sunnuntai 22. syyskuuta 2019
Pink Floydin The Wall ja yhteiskunnallinen ajattelu
Minulla on oma musiikkiblogisivusto. Tämä kirjoitelma voisi joltain osin sopia siihenkin asiayhteyteen. Kyse on sekä musiikista että politiikasta: musiikkiteoksen sanoma osoittaa jotakin oleellista yhteiskunnasta ja kulttuurista, joiden haltuunotto on aina poliittinen asia. Harkitsin myös kirjoitelman julkaisemista "tunkiolla", sillä joltakin kantilta tämä teksti ei välttämättä sovi tännekään. Ehkä lopputulos on poliittisempi kuin välillä näytti. Julkaistakoon se siis politiikkablogissa.
Englantilainen Pink Floyd -yhtye julkaisi massiivisen tuplalevynsä The Wall syksyllä 1979. Roger Watersin luotsaama kokoonpano oli aiemminkin ottanut kantaa. Esimerkkinä mainitsen klassisella The Dark Side of the Moon -albumilla (1973) ilmestyneen kappaleen Money, jossa lauletaan muun muassa näin: "Money, so they say, is the root of all evil today / but if you ask for a rise it's no surprise / that they're giving none away." Muutamaa vuotta myöhemmin Pink Floyd teki teema-albumin eläimistä, joita olivat koirat, lampaat, siat ja lentävät siat – jotka kaikki symboloivat ihmisiä. Yhtyeellä oli joka tapauksessa vankka maine ja suosio jo kauan ennen The Wallia. Oman lisänsä 1970-luvun lopun levyntekotunnelmiin antoivat punk ja uusi aalto, jotka kyseenalaistivat ja haastoivat Pink Floydin kaltaisen vanhan liiton ja edellisen sukupolven bändin aseman.
The Wall muodostui kuitenkin valtavaksi menestykseksi, ja levyn pohjalle rakennettiin jopa vuonna 1982 ensi-iltansa saanut elokuva, jossa päähenkilö Pinkiä näytteli Bob Geldof. Moni The Wall -analyytikko on nähnyt Alan Parkerin ohjaaman elokuvan ja arvioi myös musiikkialbumin sanomaa tältä pohjalta. Itse en ole sitä nähnyt, ja näin ollen miellän oman levynäkemykseni "puhtaaksi". Vaikka Roger Waters laati elokuvan käsikirjoituksen, se tuskin vastaa kokemuksena sitä, kun laittaa levyn soimaan. Elokuvasta on muun muassa sanottu, että sen kuvasto ilmaisee erinomaisesti henkistä eristymistä, huumeidenkäyttöä, sotaa, fasismia, seksuaalisia tilanteita, väkivaltaa ja niin edelleen. Tuntuu selvältä, että The Wall -analyytikoiden keskittyminen tarinan psykologiseen puoleen ja henkilökohtaiseen kokemukseen on elokuvan perua.
Itselleni on puolestaan täysin selvää, että The Wallin oleellisin sanoma on yhteiskunnallinen ja poliittinen. Jopa päähenkilön kehitystarina ja sen ominaisuudet tuntuvat alisteisilta Systeemille (käytän erittäin tarkoituksellisesti isoa alkukirjainta). Systeemiä edustavat levyn tarinassa varsinkin koululaitos ja päähenkilön äiti, mutta myös määrittelemättömät Ne, joiden voi hetkittäin kuvitella olevan myös äänessä. Lisäksi In the Flesh -kappaleen toisinnossa laulaa kovasti nykysuomalaiselta oikeistokonservatiivi-sedältä kuulostava hahmo, joka nousee lavalle paikkaamaan hotelliin jäänyttä huonovointista Pinkiä. Oikeudenkäynnissä (The Trial) vedetään esiin rehtorit ja äidit, mutta tuomari määrääkin rangaistukseksi purkamaan koko muurin, jota äiti on Mother-kappaleessa ilmoittanut auttavansa rakentamaan. Roolit sekoittuvat ja tarinan merkitystasot hämärtyvät.
Mitä Pink Floydin muuri sitten tarkoittaa? Oikeudenkäyntikohtauksen (kuten eräiden muidenkin jaksojen) pohjalta voisi olettaa, että kyse on ihmisen ympärilleen rakentamasta suojamuurista, joka eristää hänet maailmasta. Varmasti tämä on yksi The Wallin ulottuvuuksista. Näkökulman kanssa on kuitenkin ristiriidassa klassinen hitti Another Brick in the Wall, jota muun muassa Soundi-lehteen kirjoittanut Jukka "Waldemar" Wallenius piti levyn kiteytymänä. Kappaleen tunnetut sanat kuuluvat: "We don't need no education / we don't need no thought control / no dark sarcasm in the classroom / teacher, leave them [us] kids alone. / Hey teacher, leave them [us] kids alone! / All in all you're just another brick in the wall." Mikään ei voisi juuri selvemmin ilmaista, että muuri on Systeemin aikaansaannosta. Tulkitsen, että The Wallin mukaan yksilö kyllä rakentaa muurin itse, mutta Systeemin manipuloimana ja opettamana.
Muuri ei ole pelkkä suojamuuri. Se on vallankäyttöväline, jolla yksilö itse ylläpitää Systeemin valtaa itsessään. Opettaja on "yksi tiili muurissa", niin kuin rehtori ja äitikin; periaatteessa jokaisen heistä voisi korvata toisella yksilöllä, mutta vaikutus pysyisi todennäköisesti samana, sillä valtaosa yksilöistä kantaa samaa Systeemin perimää itsessään, toteuttaa sen ideologiaa ja tukee muurin pystyttämistä. Koti on koulun ohella yhteiskunnan tärkeimpiä sosiaalistamisympäristöjä, ja siksi Systeemi lähettää seksuaalista kanssakäymistä tunnustelemassa kohdatun yksilön "takaisin äidin luo pahvilaatikossa" (Run Like Hell). Roger Waters on usein joutunut sanomaan, ettei Another Brick in the Wall ole koulutuksen vastainen laulu, sillä Systeemin perimää kantavat yksilöt (saati suoremmin Systeemiä edustavat mediat) eivät kykene tajuamaan, mitä eroa on ajatuksella vapautua koulun orjuudesta ja ajatuksella olla oppimatta tärkeitä asioita tästä maailmasta.
Muun ohessa The Wall kertoo myös, kuinka käy ihmiselle, joka yrittää omin keskenkasvuisin neuvoin taistella muuria vastaan. Koska ympäröivät ihmiset ovat Systeemin lapsia, jotka elävät kollektiivis-psykologisen muurin sisäpuolella, he etääntyvät yksilöstä, joka ei suostu leikkimään samoilla säännöillä. Tuloksena on vieraantuminen, joka johtaa ylilyönteihin (mitä tässä tarinassa edustavat huumeet) tai palaamaan kiltisti muurin sisäpuoliseen, Systeemille alistuvaan ruotuun. Kun oikeudenkäynnin tuomari lopulta määrää repimään muurin alas, kuullaan otsikon Outside the Wall alla yksinkertainen kaunis laulu, jonka sävel on 79 minuuttia aiemmin avannut koko albumin. Tämä viittaa siihen, että vapaus muurista on ihmisen alkuperäinen luonnontila, ja näin ollen koko Systeemi tarkoittaa ihmisen pakkovieraannuttamista tästä luonnontilasta. Mutta Pink Floyd (tai Roger Waters) muistuttaa myös, ettei tätä vastaan pullikoiminen välttämättä johda vieraantumisesta vapautumiseen vaan vieraantumiseen – kaksinkertaiseen sellaiseen. Sen sijaan tarvitaan kokonaisvaltainen muutos, muurin purkaminen. Jälleen toisaalta levyn viimeiset sanat vihjaavat, että kenties sein lassen -lähestymistapa, positiivinen piittaamattomuus muurista ja Systeemistä, voi olla helpompi tie vapauteen.
The Wallissa on ainesta yhteiskunnallisen ja poliittisen ideologian perustaksi. Albumi toimii mahtavana välineenä sen ymmärtämiseen, että kapitalistinen yhteiskunta on totalitaarinen siinä missä yleisestikin totalitaarisina pidetyt yhteiskunnat. Meidän Systeemimme ei rakenna muuria itse ja sano, että tässä on muuri, eläkää sen sisällä. Sen sijaan 1) Systeemi uskottelee, ettei mitään muuria ole olemassakaan; 2) kun tiedostava yksilö havaitsee muurin, Systeemi uskottelee, että muuri on vain hänen ympärillään (vrt. myös kirjoitelman alkupuolella viitatut The Wall -analyytikot); 3) kun muuri on tunnustettu tosiasiaksi, Systeemi voi periaatteessa pätevin perusteluin väittää, että kukin yksilö on itse rakentanut muurinsa ja näin ollen siitä vastuussa. 4) Ja koska "mother's gonna keep baby cosy and warm / healthy and clean", yksilöllä ei pitäisi olla mitään pullikoitavaa – hänen olisi vain syytä olla tyytyväinen (ilman vapautta, itsenäisyyttä, täysi-ikäisyyttä ja ihmisarvoa). Kapitalistinen Systeemi antaa siis ymmärtää a) ettei sitä ole olemassa ja b) (edelliseen nähden paradoksaalisti) olevansa olemassa pelkän hyvän tähden. c) Kaikki Systeemin aiheuttamat traumat ovat siis virallisesti yksilön omaa syytä. Mikään kokonaisvaltainen muutos – vallankumous – ei joko toteudu tai oikeasti johda mihinkään, ellei näitä tasoja ymmärretä ja pyritä hävittämään koko muuri, eikä pyritä tekemään elämästä muurin sisäpuolella miellyttävämpää tai edes vain helpoteta siirtymää muurin ulkopuolelle.
Viimemainitun näkökulman kannalta eivät puhtaita papereita saa edes liberaalit ja 2010-luvun vasemmisto, jotka minun silmääni edustavat Niitä. Yhteiskunnallisen muutoksen on käynnistyttävä täysin nykyisen poliittisen kentän ulkopuoliselta perustalta. The Wall etsii yhä omiaan. Tampereella 7.9.2019 järjestetty Pulse-yhtyeen massiivinen The Wall -tribuuttikonsertti osoitti, kuinka pihalla saattavat olla he, jotka ovat näennäisesti sisäpuolella. Järjestyksenvalvojat vartioivat hulppean maksullista tapahtuma-aluetta, jonka sisällä yleisön edustajat jonottivat toista tuntia saadakseen kaljaa. Minunlaiseni köyhät joutuivat sattuvasti kuuntelemaan musiikkia seinämäisen aidan takana – missä kuitenkin oli vapaampi olla. Tribuuttikonsertti oli suunnattu Systeemin lapsille, toimi Systeemin ehdoilla ja itse bändikin antoi The Wallista lausuntoja, jotka harhaanjohtivat yleisöä poispäin yhteiskunnallisesta sanomasta. Mutta muurin ulkopuolella oli ihmisiä, joilla oli selvästi oivalluksen siemen sisällään. He olivat tunnistettavasti samoja ihmisiä, joille ei poliittiseltakaan kentältä löydy paikkaa, vaikka halua saattaisi olla. Roger Waters on nykyään aktivisti, joka puolustaa sitä minkä Systeemiin sosiaalistuneet ryhmät ovat unohtaneet: Lännen hyväksymän sorron alaiset (Palestiina) tai propagandaoperaatioiden kohteena olevat (Venezuela) maat ja kansat sekä vainotut totuudenpuhujat (Julian Assange, Chelsea Manning). Tämän kanssa on täysin linjassa se huikea sanoma, jonka löydän The Wall -albumilta.
Englantilainen Pink Floyd -yhtye julkaisi massiivisen tuplalevynsä The Wall syksyllä 1979. Roger Watersin luotsaama kokoonpano oli aiemminkin ottanut kantaa. Esimerkkinä mainitsen klassisella The Dark Side of the Moon -albumilla (1973) ilmestyneen kappaleen Money, jossa lauletaan muun muassa näin: "Money, so they say, is the root of all evil today / but if you ask for a rise it's no surprise / that they're giving none away." Muutamaa vuotta myöhemmin Pink Floyd teki teema-albumin eläimistä, joita olivat koirat, lampaat, siat ja lentävät siat – jotka kaikki symboloivat ihmisiä. Yhtyeellä oli joka tapauksessa vankka maine ja suosio jo kauan ennen The Wallia. Oman lisänsä 1970-luvun lopun levyntekotunnelmiin antoivat punk ja uusi aalto, jotka kyseenalaistivat ja haastoivat Pink Floydin kaltaisen vanhan liiton ja edellisen sukupolven bändin aseman.
The Wall muodostui kuitenkin valtavaksi menestykseksi, ja levyn pohjalle rakennettiin jopa vuonna 1982 ensi-iltansa saanut elokuva, jossa päähenkilö Pinkiä näytteli Bob Geldof. Moni The Wall -analyytikko on nähnyt Alan Parkerin ohjaaman elokuvan ja arvioi myös musiikkialbumin sanomaa tältä pohjalta. Itse en ole sitä nähnyt, ja näin ollen miellän oman levynäkemykseni "puhtaaksi". Vaikka Roger Waters laati elokuvan käsikirjoituksen, se tuskin vastaa kokemuksena sitä, kun laittaa levyn soimaan. Elokuvasta on muun muassa sanottu, että sen kuvasto ilmaisee erinomaisesti henkistä eristymistä, huumeidenkäyttöä, sotaa, fasismia, seksuaalisia tilanteita, väkivaltaa ja niin edelleen. Tuntuu selvältä, että The Wall -analyytikoiden keskittyminen tarinan psykologiseen puoleen ja henkilökohtaiseen kokemukseen on elokuvan perua.
Itselleni on puolestaan täysin selvää, että The Wallin oleellisin sanoma on yhteiskunnallinen ja poliittinen. Jopa päähenkilön kehitystarina ja sen ominaisuudet tuntuvat alisteisilta Systeemille (käytän erittäin tarkoituksellisesti isoa alkukirjainta). Systeemiä edustavat levyn tarinassa varsinkin koululaitos ja päähenkilön äiti, mutta myös määrittelemättömät Ne, joiden voi hetkittäin kuvitella olevan myös äänessä. Lisäksi In the Flesh -kappaleen toisinnossa laulaa kovasti nykysuomalaiselta oikeistokonservatiivi-sedältä kuulostava hahmo, joka nousee lavalle paikkaamaan hotelliin jäänyttä huonovointista Pinkiä. Oikeudenkäynnissä (The Trial) vedetään esiin rehtorit ja äidit, mutta tuomari määrääkin rangaistukseksi purkamaan koko muurin, jota äiti on Mother-kappaleessa ilmoittanut auttavansa rakentamaan. Roolit sekoittuvat ja tarinan merkitystasot hämärtyvät.
Mitä Pink Floydin muuri sitten tarkoittaa? Oikeudenkäyntikohtauksen (kuten eräiden muidenkin jaksojen) pohjalta voisi olettaa, että kyse on ihmisen ympärilleen rakentamasta suojamuurista, joka eristää hänet maailmasta. Varmasti tämä on yksi The Wallin ulottuvuuksista. Näkökulman kanssa on kuitenkin ristiriidassa klassinen hitti Another Brick in the Wall, jota muun muassa Soundi-lehteen kirjoittanut Jukka "Waldemar" Wallenius piti levyn kiteytymänä. Kappaleen tunnetut sanat kuuluvat: "We don't need no education / we don't need no thought control / no dark sarcasm in the classroom / teacher, leave them [us] kids alone. / Hey teacher, leave them [us] kids alone! / All in all you're just another brick in the wall." Mikään ei voisi juuri selvemmin ilmaista, että muuri on Systeemin aikaansaannosta. Tulkitsen, että The Wallin mukaan yksilö kyllä rakentaa muurin itse, mutta Systeemin manipuloimana ja opettamana.
Muuri ei ole pelkkä suojamuuri. Se on vallankäyttöväline, jolla yksilö itse ylläpitää Systeemin valtaa itsessään. Opettaja on "yksi tiili muurissa", niin kuin rehtori ja äitikin; periaatteessa jokaisen heistä voisi korvata toisella yksilöllä, mutta vaikutus pysyisi todennäköisesti samana, sillä valtaosa yksilöistä kantaa samaa Systeemin perimää itsessään, toteuttaa sen ideologiaa ja tukee muurin pystyttämistä. Koti on koulun ohella yhteiskunnan tärkeimpiä sosiaalistamisympäristöjä, ja siksi Systeemi lähettää seksuaalista kanssakäymistä tunnustelemassa kohdatun yksilön "takaisin äidin luo pahvilaatikossa" (Run Like Hell). Roger Waters on usein joutunut sanomaan, ettei Another Brick in the Wall ole koulutuksen vastainen laulu, sillä Systeemin perimää kantavat yksilöt (saati suoremmin Systeemiä edustavat mediat) eivät kykene tajuamaan, mitä eroa on ajatuksella vapautua koulun orjuudesta ja ajatuksella olla oppimatta tärkeitä asioita tästä maailmasta.
Muun ohessa The Wall kertoo myös, kuinka käy ihmiselle, joka yrittää omin keskenkasvuisin neuvoin taistella muuria vastaan. Koska ympäröivät ihmiset ovat Systeemin lapsia, jotka elävät kollektiivis-psykologisen muurin sisäpuolella, he etääntyvät yksilöstä, joka ei suostu leikkimään samoilla säännöillä. Tuloksena on vieraantuminen, joka johtaa ylilyönteihin (mitä tässä tarinassa edustavat huumeet) tai palaamaan kiltisti muurin sisäpuoliseen, Systeemille alistuvaan ruotuun. Kun oikeudenkäynnin tuomari lopulta määrää repimään muurin alas, kuullaan otsikon Outside the Wall alla yksinkertainen kaunis laulu, jonka sävel on 79 minuuttia aiemmin avannut koko albumin. Tämä viittaa siihen, että vapaus muurista on ihmisen alkuperäinen luonnontila, ja näin ollen koko Systeemi tarkoittaa ihmisen pakkovieraannuttamista tästä luonnontilasta. Mutta Pink Floyd (tai Roger Waters) muistuttaa myös, ettei tätä vastaan pullikoiminen välttämättä johda vieraantumisesta vapautumiseen vaan vieraantumiseen – kaksinkertaiseen sellaiseen. Sen sijaan tarvitaan kokonaisvaltainen muutos, muurin purkaminen. Jälleen toisaalta levyn viimeiset sanat vihjaavat, että kenties sein lassen -lähestymistapa, positiivinen piittaamattomuus muurista ja Systeemistä, voi olla helpompi tie vapauteen.
The Wallissa on ainesta yhteiskunnallisen ja poliittisen ideologian perustaksi. Albumi toimii mahtavana välineenä sen ymmärtämiseen, että kapitalistinen yhteiskunta on totalitaarinen siinä missä yleisestikin totalitaarisina pidetyt yhteiskunnat. Meidän Systeemimme ei rakenna muuria itse ja sano, että tässä on muuri, eläkää sen sisällä. Sen sijaan 1) Systeemi uskottelee, ettei mitään muuria ole olemassakaan; 2) kun tiedostava yksilö havaitsee muurin, Systeemi uskottelee, että muuri on vain hänen ympärillään (vrt. myös kirjoitelman alkupuolella viitatut The Wall -analyytikot); 3) kun muuri on tunnustettu tosiasiaksi, Systeemi voi periaatteessa pätevin perusteluin väittää, että kukin yksilö on itse rakentanut muurinsa ja näin ollen siitä vastuussa. 4) Ja koska "mother's gonna keep baby cosy and warm / healthy and clean", yksilöllä ei pitäisi olla mitään pullikoitavaa – hänen olisi vain syytä olla tyytyväinen (ilman vapautta, itsenäisyyttä, täysi-ikäisyyttä ja ihmisarvoa). Kapitalistinen Systeemi antaa siis ymmärtää a) ettei sitä ole olemassa ja b) (edelliseen nähden paradoksaalisti) olevansa olemassa pelkän hyvän tähden. c) Kaikki Systeemin aiheuttamat traumat ovat siis virallisesti yksilön omaa syytä. Mikään kokonaisvaltainen muutos – vallankumous – ei joko toteudu tai oikeasti johda mihinkään, ellei näitä tasoja ymmärretä ja pyritä hävittämään koko muuri, eikä pyritä tekemään elämästä muurin sisäpuolella miellyttävämpää tai edes vain helpoteta siirtymää muurin ulkopuolelle.
Viimemainitun näkökulman kannalta eivät puhtaita papereita saa edes liberaalit ja 2010-luvun vasemmisto, jotka minun silmääni edustavat Niitä. Yhteiskunnallisen muutoksen on käynnistyttävä täysin nykyisen poliittisen kentän ulkopuoliselta perustalta. The Wall etsii yhä omiaan. Tampereella 7.9.2019 järjestetty Pulse-yhtyeen massiivinen The Wall -tribuuttikonsertti osoitti, kuinka pihalla saattavat olla he, jotka ovat näennäisesti sisäpuolella. Järjestyksenvalvojat vartioivat hulppean maksullista tapahtuma-aluetta, jonka sisällä yleisön edustajat jonottivat toista tuntia saadakseen kaljaa. Minunlaiseni köyhät joutuivat sattuvasti kuuntelemaan musiikkia seinämäisen aidan takana – missä kuitenkin oli vapaampi olla. Tribuuttikonsertti oli suunnattu Systeemin lapsille, toimi Systeemin ehdoilla ja itse bändikin antoi The Wallista lausuntoja, jotka harhaanjohtivat yleisöä poispäin yhteiskunnallisesta sanomasta. Mutta muurin ulkopuolella oli ihmisiä, joilla oli selvästi oivalluksen siemen sisällään. He olivat tunnistettavasti samoja ihmisiä, joille ei poliittiseltakaan kentältä löydy paikkaa, vaikka halua saattaisi olla. Roger Waters on nykyään aktivisti, joka puolustaa sitä minkä Systeemiin sosiaalistuneet ryhmät ovat unohtaneet: Lännen hyväksymän sorron alaiset (Palestiina) tai propagandaoperaatioiden kohteena olevat (Venezuela) maat ja kansat sekä vainotut totuudenpuhujat (Julian Assange, Chelsea Manning). Tämän kanssa on täysin linjassa se huikea sanoma, jonka löydän The Wall -albumilta.
sunnuntai 14. lokakuuta 2018
Ilmastonmuutos ja sosialistinen värivallankumous, eli temppu & kuinka se tehdään
Lähdetään liian ison kansainvälisen palan haukkaamisen ja EU-kotkotuksen sijaan liikkeelle klassisesti yhdestä maasta. Olkoon se yksi maa Suomi, koska täällähän sitä asutaan. Luodaan tänne uusi oma punainen mediakenttä, joka irtisanoutuu valtamediasta, sen näkökulmista ja puheenaiheista, ja määrää itse mistä ja miten kirjoitetaan. Luodaan myös kursseja ja "opistoja" opettamaan perusasioita ja herättämään tietoisuutta. Yhtenä oleellisena oppisisältönä on internetin ja sosiaalisen median aktivismi, joka on oikean tietoisuuden puuttuessa pelkkää sohimista.
Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.
Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.
"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.
Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.
Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.
Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.
Otetaan haltuun vallankumouksellinen tilanne, jossa hyvin iso osa kansasta on ylintä valtaa vastaan. Sellainen tilanne olisi ollut jo Sipilän hallituskauden alussa, mutta oman median, opetuksen ja tietoisuuden puute vesitti orastavan kumouksen. Seuraava vallankumouksellinen tilanne voi tulla, jos entiset hallituspuolueet kokevat eduskuntavaaleissa rökäletappion, mutta uusi hallitus muodostetaan kuitenkin leikkauksia jatkavalle uusliberaalipohjalle. Toki sitä vaihtoehtoa ajatellen medialla ja opetuksella on tulipalokiire.
Vallankumouksellisen tilanteen haltuunotto oman median ja nettiaktivismin avulla tarkoittaa, että onnistumme luomaan uskottavan vaikutelman siitä, mitä kansa haluaa. Tämä on ollut lähtökohtana kaikissa ns. värivallankumouksissa, joista iso osa on ainakin väliaikaisesti onnistunut. Värivallankumoukset ovat olleet joko täysin tai melkein verettömiä. Väkivaltaisen vallankumouksen mahdollisuus täytyy poissulkea.
"Värivallankumouksen" on oltava selvästi sosialistinen ja ulotuttava demokratian rakenteisiin saakka. "Uudet vaalit!" on sinänsä ihan kiva vaatimus, mutta jos nimenomaan vaalit ovat johtaneet kansanvallan vastaiseen lopputulokseen, on kansan – ts. joukkojen, jotka onnistuvat uskottavasti edustamaan kansaa – otettava valta omaan haltuun. Päättävät elimet on miehitettävä väliaikaisen vallankumousneuvoston voimin, ja tämän neuvoston tehtävänä on säätää perustuslaki, joka tekee esimerkiksi ympäristölle ja ilmastolle haitalliset tekijät mahdottomiksi ainakin ilman sanktioita. Jos rikkaus tehdään mahdottomaksi, myös kerska- ja ylikulutus muuttuvat mahdottomiksi: kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Edelleen voidaan esimerkiksi lakkauttaa tehomaatalous, fossiilisten polttoaineiden käyttö, alle 500 kilometrin matkustajalennot ja asekauppa ihan suoraan sopivaksi muotoiltuun perustuslakiin nojaten.
Ylimenokaudella tarvitaan väliaikaishallitus, joka tekee ensimmäisen yksityiskohtaisen sovelluksen uudesta perustuslaista. Sovellukseen kuuluvat muun muassa haittaverot kaikelle, mistä on haittaa ympäristölle ja ilmastolle, mutta minkä kieltäminen olisi paha ylilyönti. Liikenne ja vähittäiskauppa vaativat myös kiireellistä uudelleenjärjestelyä. "Omalla autolla 50 kilometriä automarkettiin" -tyyppinen vaihtoehto ei kuulu vallankumouksen jälkeiseen yhteiskuntaan. Haitalliset palvelu- ja yksityissektorin rakenteet katoavat joko kannattamattomina tai perustuslain vastaisina, ja tilalle luodaan uusia ihmis- ja ympäristöystävällisiä, yhteisöllisiäkin rakenteita.
Uusi demokratia voidaan luoda tehottomiksi osoittautuneista vanhoista poikkeaviin rakenteisiin. Väliaikaishallitus voi esim. asettaa paikallistasolla järjestettäväksi kylä- ja kaupunginosapäivät, jotka valitsevat omat edustajansa kuntapäiville, nämä maakuntapäiville ja maakuntapäivät edelleen valtiopäiville. Eduskunnassa "istuminen", lentelyt ja taksiajelut kansan laskuun ynnä muu elitisoiva kökkö jäävät historiaan. Kaikkien toimijoiden kaikilla tasoilla on toimittava perustuslain mukaan. Järjestelmän tultua toimintaan väliaikaishallitus lakkauttaa itsensä hallituksena, muuttuu pelkäksi perustuslain noudattamista valvovaksi neuvostoksi ja vetäytyy päätöksenteon taustalle.
Uusi järjestelmä säilyy, kun ihmisten enemmistö on siihen tyytyväinen. Tämä on tärkeää: järjestelmästä täytyy alusta asti luoda sopivasti yleisen maun mukainen, ei mallia "me täällä norsunluutornissamme tiedämme parhaiten", mikä on vaivannut postmoderneja vasemmistoutopioita. Ja kun järjestelmä säilyy, jonkin ajan päästä voidaan tiedottaa, kuinka uusi yhteiskuntamalli on tehnyt täydellisen ihmeen Suomen kasvihuonepäästöille ja ilmastovaikutukselle. Kansainvälinen yhteisö tarkkailisi takuulla alusta asti vallankumousta ja uutta järjestelmää suurennuslasin läpi, todennäköisesti länsimainen valtamedia lietsoisi mielialaa meitä vastaan. Tällainen tilanne synnyttää luontaisena sivutuotteena intohimoisesti puolellamme olevien yhteisön. Edes "alternative facts" -aikakaudella on selkeitä faktoja vastaan vaikea sanoa mitään. Paine järjestelmän muuttamiseen oman mallimme mukaiseksi kasvaisi kaikkialla. Uusia "värivallankumouksia" alkaisi tapahtua. Ehkä maailma pelastuisi.
keskiviikko 8. marraskuuta 2017
Venäjän vallankumous
Venäjän lokakuun vallankumouksesta – joka tosiaan tapahtui meikäläisen ajanlaskun mukaan marraskuussa – tuli hetki sitten kuluneeksi sata vuotta. Laajempaa keskustelua vallankumouksesta ja sen historiallisesta merkityksestä ei ole tässä yhteydessä käyty kotimaassamme. Vaikuttaa siltä, kuin lokakuun vallankumousta pidettäisiin yksinomaan epärelevanttina asiana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Maailmamme olisi täysin toisenlainen, ellei vallankumousta, Leniniä, Neuvostoliittoa ja sosialistista maailmaa olisi koskaan ollut.
1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.
Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?
2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.
Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestä. Aiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.
Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.
1) Venäjän lokakuun vallankumous antoi uskoa, toivoa ja itseluottamusta sosialistiselle liikkeelle. Vaikka venäläinen 1910-luvun yhteiskunta ei olisi ollut sitä, mitä Karl Marx oli ajatellut kuvatessaan vallankumouksellisia oloja kapitalismissa, vaikka lopputulos olisi ollut kaukana haaveillusta ja niin edelleen: kaikesta huolimatta historia tunsi tapauksen, jossa sosialistinen vallankumous oli onnistunut. Varmasti monia kummastutti muutama vuosi takaperin Suomen tv:ssä esitetty uusinta vuoden 1975 euroviisukarsinnasta, jossa Agit-Prop lauloi "tietystä lokakuusta". 70-luvun vähemmistökommunistit ihailivat lokakuun vallankumousta, koska se oli alkuperäinen ja ensimmäinen. Se oli lähtölaukaus siinä, missä Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Luonnollisesti esimerkiksi vuonna 1975 oli merkitsevää, kun yhdestä tapahtumasta oli kulunut 58 ja toisesta 127 vuotta. Nyt erotus on suhteellisesti pienempi – mutta hei, kuka muistaa Kommunistisen manifestin 150-vuotisjuhlallisuudet vuonna 1998? Niinpä niin.
Nykyään usein tuntuu, että sosialistiselta liikkeeltä puuttuvat nimenomaan usko, toivo ja itseluottamus. Tähän liittyy, että sosialistit yhä useammin eivät samastu lokakuun vallankumoukseen, vaan kieltävät sen (merkityksen). Totta kai tarvitsemme uuden ja entistä onnistuneemman kumouksen kansainväliseksi esikuvaksi. Mutta syntyykö sitä itsessään ilman vanhan kumouksen esikuvaa?
2) Venäjän lokakuun vallankumous synnytti elävän esimerkin toisenlaisesta yhteiskunnasta ja yhteiskuntajärjestelmästä – ensin Neuvostoliiton, sitten laajemman sosialistisen maailman muodossa. Nykyään on tapana ajatella, että NL oli vain yksi julma diktatuuri muiden joukossa. Sekin on totta, että etenkin Josif Stalin ja hänen hallintonsa tekivät Neukkulassa linjauksia, joita vastustan ihan yksiselitteisesti. Tästä huolimatta sosialistimaissa onnistuttiin luomaan jotakin, mikä tarjosi kapitalismille todellisen vaihtoehdon. Esimerkiksi psykologi Urie Bronfenbrennerin tutkimukset neuvostoliittolaisen ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eroista paljastavat hyvin, kuinka neuvostoyhteiskunta oli todella syvärakennetasolla erilainen kuin kapitalistinen amerikkalainen yhteiskunta. Suosittelen tutustumista teokseen Kaksi lapsuuden maailmaa, jota voi hyvässä lykyssä yhä löytyä antikvariaateista tai kirpputoreilta.
Nykysuomalaiselle voi tuntua oudolta, kuinka "diktatorisen" Neuvostoliiton yhteiskunta saattoi tarjota tuhansille ihmisille yhtä houkuttelevan – tai houkuttelevamman – mallin kuin satojen elokuvien ja tv-sarjojen esittämä amerikkalainen kvasi-idylli. Ja pohjoismainen hyvinvointivaltiohan yhdisti kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet; miksi sitä suurta itää piti turhaan ihannoida – vääriä käsityksiä levittäneen propagandan vuoksi? Tämä on varmasti osin totta. Mutta valheellista propagandaa on aina tullut eniten lännestä (nykyhetki mukaan lukien). NL onnistui luomaan unelman toisenlaisesta, paremmasta yhteiskunnasta ja ihmisestä. Aiemminkin viittaamani Samatsvety-yhtyeen laulu Moi adres Sovetski Sojuz (suom. Osoitteeni on Neuvostomaa) kuvasi hyvin tätä unelmaa: ystävän luo löytämiseen ei tarvittu tarkkaa karttaa – hän löytyi kaikkialta Neuvostomaasta. Nykyään poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle pohjaavat ihmiskuvansa individualismiin. Vain osa uuskonservatiivisesta oikeistosta uskaltaa himpun verran poiketa yksilöllisyysdogmista. Jos vasemmiston uusi nousu tapahtuu, ja vallankumoukselliset olot syntyvät, tämän on väistämättä pohjauduttava Neuvostoliiton ja Woodstockin yhteiseen unelmaan ihmisten yksilöimättömästä yhteisöllisyydestä.
Välillisesti voi vielä ajatella kohtaa 3: Venäjän lokakuun vallankumous synnytti Neuvostoliiton, jonka vaikutus synnytti sosialistisen maailman – aidon poliittisen vastapainon USA-johtoiselle kapitalistiselle blokille. 1990-luvulta alkaen maapallo on ollut helisemässä, koska länsi on tunkenut kulttuuri-imperialismiaan kaikkialle ja luonut yksinapaista maailmaa, joka muistuttaa globaalia diktatuuria enemmän kuin kenties mikään olotila tällä planeetalla missään historian vaiheessa. 2010-luvulla on syntynyt uusi kylmä sota, jossa keskeisen vastapuolen Yhdysvalloille muodostaa jälleen Venäjä. Putinin Venäjä on toisenlainen yhteiskunta kuin NL, mutta maailmanpoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan; tässä valossa ei ole niin ällistyttävää, että idässä tuhannet ihmiset tykkäävät samastaa nyky-Venäjän tavalla tai toisella Neuvostoliittoon. Tänä päivänä meikäläisille on vaikea perustella, miksi (euro)amerikkalaisen imperialismin vastavoimiin pitäisi suhtautua suopeasti, kun Venäjät, Kiinat, Iranit ja Pohjois-Koreat esitellään sellaisina infernoina kuin oma propagandistinen länsimediamme sen tekee. Entisinä aikoina vasemmiston yhtyminen saman imperialismin vastavoimiin oli helpompaa: NL oli todiste siitä, että proletaarinen vallankumous oli kerran pystynyt nujertamaan kapitalistiset ja feodalistiset yhteiskuntatekijät, luomaan toisenlaisen sosialistisen yhteiskunnan ja toimimaan sosialististen ja vasemmistolaisten pyrkimysten vahvana tukena kaikkialla maailmassa.
tiistai 10. toukokuuta 2016
Pirkkalan moniste ja sosialistinen Suomi
En ollut uskoa silmiäni 5. toukokuuta 2016, kun valtamedia kaivoi pohjattomista laareistaan päivän kohuaiheeksi Pirkkalan monisteen. Siitähän tietysti kohuttiin jo 1975, kun kysymyksessä oli ajankohtainen (oppi)materiaali; lisäksi monisteeseen on viitattu läpi seuraavien vuosikymmenien säännöllisesti aina, kun 1970-luvun vasemmistolaisuutta on pengottu yhtään syvemmältä tai professionaalimmin. Lyhyesti sanottuna: Pirkkalan moniste oli 1974–75 peruskoulussa Pirkkalassa kokeiltu historian oppikirjoja korvaava moniste, jonka historiakäsitys oli marxilainen. Tämä ei tietenkään porvarillista yhteiskuntaa vaalineelle oikeistolle ja oikeistomedialle kelvannut, vaan asiasta nostettiin kohu periaatteella "nyt nämä röyhkeät vasemmistolaiset menevät liian pitkälle". Hämmentävää kyllä, vuonna 2016 – koko maailmankuvan muututtua täydellisesti – kyltymätön oikeistomedia nostattelee uutta kohua samalla periaatteella. Erityisesti SDP:läisten ainesten mukanaoloa on korostettu, millä on naurettavan ja pateettisen itsestäänselvä yhteys edellisenä päivänä uutisoituun gallupiin, jonka mukaan demarit olivat kirineet selvästi ykköseksi ja koko hallituksen suosio huvennut entisestään.
Kaikesta huolimatta monia on huolestuttanut ajatus, joka Pirkkalan monisteen taustoiksi esitettiin. Ettäkö vasemmisto 1970-luvulla rakensi määrätietoisesti sosialistista Suomea ihan kouluopetusta myöten kansan enemmistön tahdosta piittaamatta? On totta, ettei SKDL:n ja tuolloin vielä varsin vasemmalla operoineen SDP:n yhteiskannatus yltänyt 50 prosenttiin. Toisaalta kyseessä oli vuoden 1975 eduskuntavaalien perusteella kaksi suurinta puoluetta. Kun yllä mainitun gallupin mukaan nykyistä hallitustamme kannattaa 45,9 % äänestäjistä, tuolloin sosialistisiksi nimitettyjä puolueita kannatti 44,1 %. Ero on pieni – ja kuitenkin "perskeko" rellestää paraikaa ihan täysillä yhteiskunnan kimpussa muka näennäisenemmistön mandaatilla. Kaiken kukkuraksi eduskuntavaalien 1975 äänestysprosentti oli jopa 79,7 %, kun se vuonna 2015 oli ainoastaan 70,1 %. Ja toisin kuin typerä valtamedia uskottelee, äänestysaktiivisuuden lasku ei johdu niinkään ihmisten laiskistumisesta kuin kääntymisestä koko poliittista järjestelmää vastaan. (Jos nyt laskeskellaan, vuonna 1975 antoi 35,15 % Suomen äänioikeutetuista mandaatin sosialismille, 2015 nykyiselle hallitukselle 39,92 % ja tällä hetkellä sen ryöstökapitalismi saisi samalla äänestysvilkkaudella vain 32,18 prosentin mandaatin.)
Oikeistopainotteisen 2010-luvun valtavirta-Suomen on siis vaikea hyväksyä tosiasiaa, että tuntuva osa 1970-luvun puolivälin suomalaisista olisi halunnut sosialistisen Suomen. Niinpä Pirkkalan moniste – jonka taustalla oli muiden muassa Tampereen yliopiston psykologian laitos – on nähty esimerkkinä demokratianvastaisesta vasemmistolaisesta hivutuksesta tai, vielä höperömmin, suomettumisesta. On monta kertaa toistettu fakta, että 70-luvulla nimenomaan vasemmisto ei ollut suomettunut. Kommunisteja ja sosialisteja ohjasi sekä innostus aatteestaan että usko aatteeseensa, ei Neuvostoliitolle kumartelu. Sen sijaan oikeisto osasi kyllä suomettua, sillä se kumarteli NL:lle aatteensa vastaisesti. Niinpä (muutoinkin kyseenalainen) suomettumishöpötys on Pirkkalan monisteen yhteydessä täysin väärässä paikassa. Mitä vasemmiston hivutukseen tulee, näin vuoden 2016 perspektiivistä suhtaudun siihen lähinnä ihaillen. Missä nykypäivänä osataan usein vain ajautua latteaan keskustavasemmistoon tai konfliktiin kyttien kanssa, 1970-luvun puolivälissä rakennettiin viisaasti ja laaja-alaisesti rauhanomaista sosialistista vallankumousta. Oli vasemmistolainen mediakenttä ja kulttuurikenttä, oli punapääoma ja todellakin, kaiken kukkuraksi, vasemmistolainen peruskoululaisten oppikirja!
Mitä hienoa sitten oli (edes rauhanomaisen) sosialistisen vallankumouksen rakentamisessa? Nykyinen historiankirjoitus – mielenkiintoista: historiankirjoituksesta oli kysymys myös Pirkkalan monisteessa! – tietysti katsoo, että 70-luvun vasemmiston ajama sosialismi oli yhtä kuin Neuvostoliiton ja itäblokin malli. Useat aikakauden vasemmistoliikkeessä mukana olleet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. Heidän mukaansa 1970-luvun sosialistinen unelma syntyi hyvin pitkälti länsimaisen, 1960-luvun kulttuurisessa myllerryksessä muokkautuneen tajunnan pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallisesti helppo todentaa. Hieman yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi esittää, että uutta sosialistista Suomea rakensivat Pekka Kuusen ja Beatlesin lapset. 70-luvulle tultaessa heidän ajatuksensa vain radikalisoituivat – tämä oli hyvin yleinen ja yhdenmukainen länsimainen kehityskulku. Sosiologi Antti Eskola on syntynyt 1934 ja laulaja Liisa Tavi 1956, mutta molemmat olivat omalta osaltaan mukana paremman sosialistisen Suomen unelman rauhanomaisessa rakennustyössä. Täysin naurettava on se usein hoettu puppuväite, että tällaiset ihmiset olisivat toimineet vasemmistoliikkeessä jotenkin Moskovasta kauko-ohjattuina.
Pirkkalan monisteesta on mielestäni ihan asiallista herättää keskustelua, muttei sellaista typerryttävän yksipuolista, lyttäävää ja vääristelevää kohua, johon ala-arvoinen valtamedia jälleen kerran sortui. Ja tietystikään valtamediaa ei kiinnostanut tarttua syöttiin, jota muiden muassa Outi Popp ja minä tarjosimme Twitterissä. 1970-luvulla ei nimittäin juoninut tai hivuttanut ainoastaan vasemmisto, vaan – kahta kavalammin – tämän vaikutuksesta ja viime kädessä demokratisoitumisesta huolestunut oikeisto. Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli suorastaan salaseuran tavoin toiminut oikeistolainen hivutusorganisaatio, joka toimi vuosina 1973–91. Sen taustalla olivat lähinnä STK ja 1974 perustettu EVA. Julkisuudessa säätiöstä ei tiedetty yhtään mitään ennen vuotta 2004, jolloin ilmestyi sitä käsitellyt Jari Leskisen tutkimus. Säätiö näyttää onnistuneen melkein kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Alkuaikana se listasi tutkijoiden ja opettajien poliittisia kantoja sekä kirjoitti eduskunnan porvaripuolueille ryhmäpuheita koulutuspoliittisissa asioissa. 70-luvun kuluessa sen pyrkimyksiksi asettuivat "ajankohtaisten tietojen opettaminen tulosvastuullisesti" sekä "haitallisen kouludemokratian poistaminen". On muistettava, että peruskoulu oli tuolloin ihan uusi asia ja ajan ilmapiirin tuntien oikeisto, kenties psykologisella tasolla ymmärrettävästi, koki sen yleispätevän kansalaiskasvatuksen uhkana siinä missä kouludemokratiankin. Jälkimmäinen menikin läskiksi heti 1980-luvulla – ensin hieman oikeistolaistuttuaan – ja myös edellinen on viimeistään nykypäivään tultaessa kaikonnut. Tässä on syytä muistaa, että Pirkkalan moniste jäi kohun saattelemana käytöstä heti ensimmäisen kokeiluvuotensa jälkeen, Suomesta ei tullut sosialistimaata ja vasemmisto on siitä lähtien sekä taantunut että siirtynyt poliittisessa kentässä keskemmälle. Mutta joissakuissa meistä sosialistinen unelma elää yhä.
Kaikesta huolimatta monia on huolestuttanut ajatus, joka Pirkkalan monisteen taustoiksi esitettiin. Ettäkö vasemmisto 1970-luvulla rakensi määrätietoisesti sosialistista Suomea ihan kouluopetusta myöten kansan enemmistön tahdosta piittaamatta? On totta, ettei SKDL:n ja tuolloin vielä varsin vasemmalla operoineen SDP:n yhteiskannatus yltänyt 50 prosenttiin. Toisaalta kyseessä oli vuoden 1975 eduskuntavaalien perusteella kaksi suurinta puoluetta. Kun yllä mainitun gallupin mukaan nykyistä hallitustamme kannattaa 45,9 % äänestäjistä, tuolloin sosialistisiksi nimitettyjä puolueita kannatti 44,1 %. Ero on pieni – ja kuitenkin "perskeko" rellestää paraikaa ihan täysillä yhteiskunnan kimpussa muka näennäisenemmistön mandaatilla. Kaiken kukkuraksi eduskuntavaalien 1975 äänestysprosentti oli jopa 79,7 %, kun se vuonna 2015 oli ainoastaan 70,1 %. Ja toisin kuin typerä valtamedia uskottelee, äänestysaktiivisuuden lasku ei johdu niinkään ihmisten laiskistumisesta kuin kääntymisestä koko poliittista järjestelmää vastaan. (Jos nyt laskeskellaan, vuonna 1975 antoi 35,15 % Suomen äänioikeutetuista mandaatin sosialismille, 2015 nykyiselle hallitukselle 39,92 % ja tällä hetkellä sen ryöstökapitalismi saisi samalla äänestysvilkkaudella vain 32,18 prosentin mandaatin.)
Oikeistopainotteisen 2010-luvun valtavirta-Suomen on siis vaikea hyväksyä tosiasiaa, että tuntuva osa 1970-luvun puolivälin suomalaisista olisi halunnut sosialistisen Suomen. Niinpä Pirkkalan moniste – jonka taustalla oli muiden muassa Tampereen yliopiston psykologian laitos – on nähty esimerkkinä demokratianvastaisesta vasemmistolaisesta hivutuksesta tai, vielä höperömmin, suomettumisesta. On monta kertaa toistettu fakta, että 70-luvulla nimenomaan vasemmisto ei ollut suomettunut. Kommunisteja ja sosialisteja ohjasi sekä innostus aatteestaan että usko aatteeseensa, ei Neuvostoliitolle kumartelu. Sen sijaan oikeisto osasi kyllä suomettua, sillä se kumarteli NL:lle aatteensa vastaisesti. Niinpä (muutoinkin kyseenalainen) suomettumishöpötys on Pirkkalan monisteen yhteydessä täysin väärässä paikassa. Mitä vasemmiston hivutukseen tulee, näin vuoden 2016 perspektiivistä suhtaudun siihen lähinnä ihaillen. Missä nykypäivänä osataan usein vain ajautua latteaan keskustavasemmistoon tai konfliktiin kyttien kanssa, 1970-luvun puolivälissä rakennettiin viisaasti ja laaja-alaisesti rauhanomaista sosialistista vallankumousta. Oli vasemmistolainen mediakenttä ja kulttuurikenttä, oli punapääoma ja todellakin, kaiken kukkuraksi, vasemmistolainen peruskoululaisten oppikirja!
Mitä hienoa sitten oli (edes rauhanomaisen) sosialistisen vallankumouksen rakentamisessa? Nykyinen historiankirjoitus – mielenkiintoista: historiankirjoituksesta oli kysymys myös Pirkkalan monisteessa! – tietysti katsoo, että 70-luvun vasemmiston ajama sosialismi oli yhtä kuin Neuvostoliiton ja itäblokin malli. Useat aikakauden vasemmistoliikkeessä mukana olleet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. Heidän mukaansa 1970-luvun sosialistinen unelma syntyi hyvin pitkälti länsimaisen, 1960-luvun kulttuurisessa myllerryksessä muokkautuneen tajunnan pohjalta. Tämä on kulttuurihistoriallisesti helppo todentaa. Hieman yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi esittää, että uutta sosialistista Suomea rakensivat Pekka Kuusen ja Beatlesin lapset. 70-luvulle tultaessa heidän ajatuksensa vain radikalisoituivat – tämä oli hyvin yleinen ja yhdenmukainen länsimainen kehityskulku. Sosiologi Antti Eskola on syntynyt 1934 ja laulaja Liisa Tavi 1956, mutta molemmat olivat omalta osaltaan mukana paremman sosialistisen Suomen unelman rauhanomaisessa rakennustyössä. Täysin naurettava on se usein hoettu puppuväite, että tällaiset ihmiset olisivat toimineet vasemmistoliikkeessä jotenkin Moskovasta kauko-ohjattuina.
Pirkkalan monisteesta on mielestäni ihan asiallista herättää keskustelua, muttei sellaista typerryttävän yksipuolista, lyttäävää ja vääristelevää kohua, johon ala-arvoinen valtamedia jälleen kerran sortui. Ja tietystikään valtamediaa ei kiinnostanut tarttua syöttiin, jota muiden muassa Outi Popp ja minä tarjosimme Twitterissä. 1970-luvulla ei nimittäin juoninut tai hivuttanut ainoastaan vasemmisto, vaan – kahta kavalammin – tämän vaikutuksesta ja viime kädessä demokratisoitumisesta huolestunut oikeisto. Vapaan koulutuksen tukisäätiö oli suorastaan salaseuran tavoin toiminut oikeistolainen hivutusorganisaatio, joka toimi vuosina 1973–91. Sen taustalla olivat lähinnä STK ja 1974 perustettu EVA. Julkisuudessa säätiöstä ei tiedetty yhtään mitään ennen vuotta 2004, jolloin ilmestyi sitä käsitellyt Jari Leskisen tutkimus. Säätiö näyttää onnistuneen melkein kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Alkuaikana se listasi tutkijoiden ja opettajien poliittisia kantoja sekä kirjoitti eduskunnan porvaripuolueille ryhmäpuheita koulutuspoliittisissa asioissa. 70-luvun kuluessa sen pyrkimyksiksi asettuivat "ajankohtaisten tietojen opettaminen tulosvastuullisesti" sekä "haitallisen kouludemokratian poistaminen". On muistettava, että peruskoulu oli tuolloin ihan uusi asia ja ajan ilmapiirin tuntien oikeisto, kenties psykologisella tasolla ymmärrettävästi, koki sen yleispätevän kansalaiskasvatuksen uhkana siinä missä kouludemokratiankin. Jälkimmäinen menikin läskiksi heti 1980-luvulla – ensin hieman oikeistolaistuttuaan – ja myös edellinen on viimeistään nykypäivään tultaessa kaikonnut. Tässä on syytä muistaa, että Pirkkalan moniste jäi kohun saattelemana käytöstä heti ensimmäisen kokeiluvuotensa jälkeen, Suomesta ei tullut sosialistimaata ja vasemmisto on siitä lähtien sekä taantunut että siirtynyt poliittisessa kentässä keskemmälle. Mutta joissakuissa meistä sosialistinen unelma elää yhä.
torstai 9. heinäkuuta 2015
Radikalismin kummitus
"Radikalismi on kuollut", kommentoi eräs keskustelija Twitterissä, kun olin jälleen kerran yrittänyt lietsoa kapinamieltä somekeskustelijoiden joukossa. Vasemmistolaiselta ja punavihreältä kannalta on tosiaan hetkittäin vaikuttanut, että radikalismi on hylätty idea. PersKeKo-hallitusta kyllä vastustetaan ja pidetään kaikin puolin huonona, mutta se vastustaminen tehdään maltillisesti, fiksusti ja – suoraan sanoen – tylsästi. Sellaisella meiningillä ei muuteta maailmaa. Mikä vielä huonompaa, maltilliset ja fiksut vasemmistolaiset pitävät villiä radikalismin pirskahtelua luotaantyöntävänä tai epäilyttävänä.
Toisaalla yhteiskunnassa radikalismi on kuitenkin voimissaan. Esimerkiksi juhannusyönä esseisti Timo Hännikäinen lähetti ison joukon antifeministisiä vihapuheviestejä ja hommasi peräti potkut kustantamoltaan. Fiksujen ja maltillisten näkökulmasta tämä on pelkkää kusipäisyyttä, mutta yhä useampi kokee sen radikalismina, kenties jopa ihailtavana sellaisena. Radikalismia on myös kansanedustaja Olli Immosen tietoinen esiintyminen uusnatsien kanssa. On tylsämielistä kuitata tämä pelkkänä ajattelemattomuutena. Vasemmistolaisten on tunnustettava, että radikalismi elää ja voi hyvin nyky-Suomessa – poliittisessa radikaalioikeistossa. Toki myös anarkismi elää, en vain osaa samastua anarkistien "ollaan näkymättömiä, kunnes ikkunat särkyvät" -metodiikkaan.
Vasemmistolaisessa antiradikalismissa saattaa olla kyse myös psykologisesta vastareaktiosta. Kun vastapuoli mesoaa ja rettelöi, voi itselle tuntua uskottavalta olla mesoamatta ja rettelöimättä. Samalla jätetään kuitenkin mesoamisen ja rettelöimisen kenttä sumeilematta vastapuolen haltuun. Kun konservatiivioikeisto alkoi levittää "vihervasemmisto on poliittisesti korrekti, me olemme epäkorrekteja" -meemiä, oli omaan silmääni heti päivänselvää, että konservatiivioikeisto on osunut kultasuoneen. Vasemmisto ei ymmärtänyt tätä, vaan teki yhä uudelleen numeron konservatiivioikeiston liiallisesta poliittisesta epäkorrektiudesta. Ei hyvä. Tänä päivänä voidaan poliittisen epäkorrektiuden sijaan puhua sumeilematta radikalismista. Siitä on lyhyt matka vallankumoukseen, josta kokoomusnuoret höpisivät 1990-luvulla ja vasemmistonuoret siksi välttelivät. Ja niinpä vain Timo Hännikäinen on ilmoittanut kannattavansa "vallankumouksellista konservatismia".
Vallankumouksen ideaan tietysti liittyy väistämättä käsitys vanhasta vallasta, jota ollaan kumoamassa. Hännikäinen ja Jussi Halla-aho ovat periaatteessa nykysuomalaista älymystöä. Heidän "vallankumouksensa" on helppo yhdistää kokoomuslaisemman Matti Apusen levittämään höpinään, jonka mukaan yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota ja akateeminen maailma on muutenkin vasemmistolaisten hallussa. Kaikelle tälle on yhteistä, että käsitys vanhasta vallasta on täysin vääristynyt tai vääristetty. Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä tätä, kun heidän käsityksensä yhteiskunnasta on epäselvä ja valtamedia kusettaa kusettamistaan. Niinpä oikeistolaisten ideat näyttävät heille samalla lailla puoleensavetävältä radikalismilta kuin vasemmistoälyköiden ideat 1960-luvun lopussa, jolloin vasemmisto sentään ei ollut millään mittarilla vallassa kuten oikeisto nyt on.
Radikaalioikeisto on toistaiseksi voittanut vasemmiston propagandataistelussa. Siinä valossa kevään eduskuntavaalien sietämättömät lukemat on helppo ymmärtää. Vasemmistolaisten on aika tajuta kokonaan ja lopullisesti, että olemme täysin altavastaajia. Enää ei ole syytä kuvitella, että on olemassa jotakin puolustettavaa punavihreää jatkumoa, vaan liike ja liikehdintä on luotava alusta ja tyhjästä. Siihen puolestaan tarvitaan samanlaista meininkiä, jolla konservatiivioikeisto ja siinä sivussa radikaalioikeisto ovat luoneet kannatuksensa ja uskottavuutensa. Meidän on oltava sumeilematta poliittisesti epäkorrekteja ja herätettävä radikalismin kummitus henkiin. Radikalismi ei todellakaan ole sitä, että vetoamme ihmisten järkeen talousasioissa ja esiinnymme fiksuina ja kypsinä. Sen sijaan meidän on oltava epäilyttäviä sissejä, jotka uskaltavat laittaa oman sosiaalisen asemansa vaakalaudalle. Meidän on myös oltava uudenlaisia älykköjä, joiden ideat oikeasti kyseenalaistavat vallitsevan todellisuusjatkumon. Meidän on esiinnyttävä sellaisten teemojen kanssa, jotka valtavirta ja valtamedia kyseenalaistavat. Meidän on heitettävä maltillisuus, fiksuus ja tylsyys hevonvittuun. Meidän on mesottava ja rettelöitävä. Meidän on tehtävä vallankumous ja muutettava maailma.
Toisaalla yhteiskunnassa radikalismi on kuitenkin voimissaan. Esimerkiksi juhannusyönä esseisti Timo Hännikäinen lähetti ison joukon antifeministisiä vihapuheviestejä ja hommasi peräti potkut kustantamoltaan. Fiksujen ja maltillisten näkökulmasta tämä on pelkkää kusipäisyyttä, mutta yhä useampi kokee sen radikalismina, kenties jopa ihailtavana sellaisena. Radikalismia on myös kansanedustaja Olli Immosen tietoinen esiintyminen uusnatsien kanssa. On tylsämielistä kuitata tämä pelkkänä ajattelemattomuutena. Vasemmistolaisten on tunnustettava, että radikalismi elää ja voi hyvin nyky-Suomessa – poliittisessa radikaalioikeistossa. Toki myös anarkismi elää, en vain osaa samastua anarkistien "ollaan näkymättömiä, kunnes ikkunat särkyvät" -metodiikkaan.
Vasemmistolaisessa antiradikalismissa saattaa olla kyse myös psykologisesta vastareaktiosta. Kun vastapuoli mesoaa ja rettelöi, voi itselle tuntua uskottavalta olla mesoamatta ja rettelöimättä. Samalla jätetään kuitenkin mesoamisen ja rettelöimisen kenttä sumeilematta vastapuolen haltuun. Kun konservatiivioikeisto alkoi levittää "vihervasemmisto on poliittisesti korrekti, me olemme epäkorrekteja" -meemiä, oli omaan silmääni heti päivänselvää, että konservatiivioikeisto on osunut kultasuoneen. Vasemmisto ei ymmärtänyt tätä, vaan teki yhä uudelleen numeron konservatiivioikeiston liiallisesta poliittisesta epäkorrektiudesta. Ei hyvä. Tänä päivänä voidaan poliittisen epäkorrektiuden sijaan puhua sumeilematta radikalismista. Siitä on lyhyt matka vallankumoukseen, josta kokoomusnuoret höpisivät 1990-luvulla ja vasemmistonuoret siksi välttelivät. Ja niinpä vain Timo Hännikäinen on ilmoittanut kannattavansa "vallankumouksellista konservatismia".
Vallankumouksen ideaan tietysti liittyy väistämättä käsitys vanhasta vallasta, jota ollaan kumoamassa. Hännikäinen ja Jussi Halla-aho ovat periaatteessa nykysuomalaista älymystöä. Heidän "vallankumouksensa" on helppo yhdistää kokoomuslaisemman Matti Apusen levittämään höpinään, jonka mukaan yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota ja akateeminen maailma on muutenkin vasemmistolaisten hallussa. Kaikelle tälle on yhteistä, että käsitys vanhasta vallasta on täysin vääristynyt tai vääristetty. Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä tätä, kun heidän käsityksensä yhteiskunnasta on epäselvä ja valtamedia kusettaa kusettamistaan. Niinpä oikeistolaisten ideat näyttävät heille samalla lailla puoleensavetävältä radikalismilta kuin vasemmistoälyköiden ideat 1960-luvun lopussa, jolloin vasemmisto sentään ei ollut millään mittarilla vallassa kuten oikeisto nyt on.
Radikaalioikeisto on toistaiseksi voittanut vasemmiston propagandataistelussa. Siinä valossa kevään eduskuntavaalien sietämättömät lukemat on helppo ymmärtää. Vasemmistolaisten on aika tajuta kokonaan ja lopullisesti, että olemme täysin altavastaajia. Enää ei ole syytä kuvitella, että on olemassa jotakin puolustettavaa punavihreää jatkumoa, vaan liike ja liikehdintä on luotava alusta ja tyhjästä. Siihen puolestaan tarvitaan samanlaista meininkiä, jolla konservatiivioikeisto ja siinä sivussa radikaalioikeisto ovat luoneet kannatuksensa ja uskottavuutensa. Meidän on oltava sumeilematta poliittisesti epäkorrekteja ja herätettävä radikalismin kummitus henkiin. Radikalismi ei todellakaan ole sitä, että vetoamme ihmisten järkeen talousasioissa ja esiinnymme fiksuina ja kypsinä. Sen sijaan meidän on oltava epäilyttäviä sissejä, jotka uskaltavat laittaa oman sosiaalisen asemansa vaakalaudalle. Meidän on myös oltava uudenlaisia älykköjä, joiden ideat oikeasti kyseenalaistavat vallitsevan todellisuusjatkumon. Meidän on esiinnyttävä sellaisten teemojen kanssa, jotka valtavirta ja valtamedia kyseenalaistavat. Meidän on heitettävä maltillisuus, fiksuus ja tylsyys hevonvittuun. Meidän on mesottava ja rettelöitävä. Meidän on tehtävä vallankumous ja muutettava maailma.
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Vastarinta – vapautus – vallankumous
Vasemmistolaisena minusta on sekä ärsyttävää että hävettävää, kun radikaalioikeisto on ominut "vastarinnan" ja "vapautuksen" käsitteet. Ärsyttävää se on siksi, että radikalisoituneiden konservatiivien (!) vastarinta vallitsevaa uusliberalismia vastaan on oikeiston näennäiskapinaa oikeistoa vastaan, josta todellinen vastavoima on ulkoistettu, joka johtaa enintään ojasta allikkoon ja joka ei vapauta ketään. Samalla minua hävettää, että vasemmisto on oikeasti antanut siepata termit, jotka sille oikeasti kuuluvat. Yhteiskuntamme on uusliberalistien – siis oikeistolaisten – käsissä, eikä vasemmisto ole osannut virittää sitä vastaan kunnon vastarintaa ja vapautusliikettä. Niinpä apajille on törmännyt radikaalivanhoillinen oikeisto, johon vieläpä sisältyy selkeä fasistiblokki.
Nyt pitäisi avoimesti tunnustaa, että radikaalioikeisto on voittanut (radikaalin) vasemmiston propagandataistelussa. Onko häpeällisempää kuin se, että fasistit ja kansallissosialistit agitoivat ja propagoivat uskottavammin kuin kommarit ja sosialistit? Mutta näin on päässyt käymään. Jos joku vasemmistoradikaali vielä kuvittelee, että nykyisessä aateympäristössä on jotain suojeltavaa ja puolustettavaa, pyydän häntä ystävällisesti avaamaan silmänsä. Uusliberalistinen oikeisto hallitsee ylätasoa ja radikaalivanhoillisella oikeistolla on tuhti ote alatasosta. Tämä on oikeistoyhteiskunta, ja se pitäisi avoimesti myöntää. Täytyy tunnustaa tappio. Kun teemme sen, olemme siitä lähtien yhtä kuin sorretut ja alistetut, eikä kukaan muu kuin me voi enää kuvitella edustavansa "vastarintaa" ja "vapautusta". Samalla saatamme häpeään sen kynnettömän vasemmistolinjan, joka on antanut näin tapahtua. Emme ole paavoarhinmäkiä, lianderssoneja tai dankoivulaaksoja, vaan olemme vallankumouksellisia. Ja pieni lisäys & muistutus: mikään ei ole niin poliittisesti epäkorrektia kuin aito vallankumouksellisuus.
1990-luvulla, kun tutustuin vasemmistonuoriin, halusin kertoa heille vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen idean turmiollisesta puuttumisesta vassarinuorten retoriikassa. Vastineeksi sain kuulla, että kokoomusnuoretkin puhuvat vallankumouksesta. On totta, että ennen 1980-luvun loppupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa oli havaittavissa jonkinlainen vasemmistohegemonia, mutta 1990-luvun puoliväliin mennessä se oli jo täysin tuhottu. Olimme nähneet muun muassa Suomen muiluttamisen EU:n jäseneksi täysin suurpääoman sanelemana. Sitä tuki oikeistolainen valtamedia, kärjessä Helsingin Sanomat. Umpikiero äärioikeisto (mitä kokoomusnuoret edustavat paljon sananmukaisemmin kuin Suomen Sisu ja Timo "Pakkoselibaatti" Hännikäinen) antoi kuitenkin ymmärtää, että ysäri-Suomi oli yhä vasemmalle kallellaan, ja siksi tarvittiin oikeistolainen vallankumous. Kuten tiedämme, he tekivät sen – kumosivat ennestään oikeistolaisen vallan vielä oikeistolaisemmalla. Jyrki Katainen (s. 1971) ja Alexander Stubb (s. 1968) ovat juuri tuon ajan kokoomusnuoria. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien kokkareiden ei ole tarvinnut enää höpistä muutospyrkimyksistä: he ovat olleet yksiselitteisesti vallassa.
Vuodesta 2007 alkaen on Suomessa muutospyrkimysten äänitorvena ollut uusi ryhmä. Ei vieläkään vasemmisto, vaikka yhteiskunnan oikeistolaisuudesta pitäisi niin päätellä. Sen sijaan torvea on toitottanut konservatiivinen oikeisto – perussuomalaisista fasisteihin. He ovat yllyttäneet suomalaisia "vastarintaan" ja vaatineet "vapautusta". Jälleen on levitetty umpikieroa propagandaa, että nyky-Suomi on yhä vasemmalle kallellaan. Vastarinta ja vapautus on suunnattu enemmän "vihervasemmistoa" kuin vallassa olevia uusliberaaleja vastaan. Järjetöntä, mutta minkäs teet. Vallanpitäjille tämä kyllä sopii, sillä ainoa taho, joka heille on oikeasti uhka, löytyy vasemmalta. 1980-luvun (!) jälkeisessä Suomessa tätä ainoaa uhkaa ei ole ollut. Minunlaisiani sananlevittäjiä on toki joitakuita, mutta oikeiston hallitsema tiedotusjulkisuus ja vasemmiston sisään jo aikoja sitten kylvetty eripura pitävät huolen siitä, ettei tällaisia näkemyksiä päästetä pilaamaan oikeiston hegemoniaa. Vasemmiston (tai "vihervasemmiston", mitä oikeasti ei ole olemassakaan) se esittää "poliittisen korrektiuden" vaalijana ja samalla väistämättä vähän oman (olemattoman) valta-asemansa suojelijana ja puolustajana. Itsekin vaadin vastarintaa, vapautusta ja poliittisen korrektiuden nitistämistä – kuinka nyky-yhteiskunnan epäsovinnaiset kapinalliset, joilla ei ole minun tietoisuuttani, ymmärtäisivät sen propagandan keskellä, että heitä vedätetään? Tämä on radikaalioikeiston propagandavoitto.
Vallankumouksellisuus on enemmän kuin vastarinta, vapautus ja poliittinen epäkorrektius. Itse asiassa vallankumous sisältää ne kaikki ja paljon enemmän. Avoin vallankumouksellisuus on radikaalivasemmiston tie voittoon. Vallankumouksesta puhuminen luo oikeistossa hädän tunteen. Se paljastaa, ketkä ovat yhteiskunnan vallanpitäjiä: he, jotka ennen pyrkivät muutokseen, ilmenevät konservatiivisiksi oman valta-asemansa suojelijoiksi ja puolustajiksi. Vallankumous on sorrettujen ja alistettujen vapautus, poliittisesti sataprosenttisen epäkorrekti keino parantaa oloja ja viime kädessä maailmaa.
* * * * * * * * * *
Olen yllä viitannut monta kertaa omaan asemaani vallankumouksellisena 1980-luvun jälkeisen vasemmiston kynnettömässä ilmapiirissä. Jokainen varmasti tajuaa, etten ole päätynyt osaani pelkistä rationaalisista syistä, vaikka edellä niitä esitänkin. Miksi olen vallankumouksellinen? Olenko luonteeltani haaveilija vai katkeroitunut jostakin systeemille? Takuulla sekä että. Yksi ajatus tuli mieleen tänään, kun katselin ikkunastani avautunutta kaunista näkymää: vallankumous on keväisissä männynlatvoissa. Olen ollut mielenosoituksissa ja kirjoittanut ohjelmajulistuksia, mutta mikään ei kiteytä minulle vallankumousajattelun ydintä niin kuin elävän luonnon ja elävöittävän kevätauringon kohtaaminen. Siinä kohtaavat yksinkertainen luonnontila ja luonnon oma vallankumous, kevät. Vallankumouksellisuus on pyrkimystä luonnottomasta sortovallasta kohti elämän ja ihmisyyden luonnollista olemusta, kylmänharmaasta ajasta kohti uutta kevättä. Näin ollen vallankumouksen idea elävöittää jokaisen luonnonlapsen ja kevätihmisen, jolla on radikaali tietoisuus.
Nyt pitäisi avoimesti tunnustaa, että radikaalioikeisto on voittanut (radikaalin) vasemmiston propagandataistelussa. Onko häpeällisempää kuin se, että fasistit ja kansallissosialistit agitoivat ja propagoivat uskottavammin kuin kommarit ja sosialistit? Mutta näin on päässyt käymään. Jos joku vasemmistoradikaali vielä kuvittelee, että nykyisessä aateympäristössä on jotain suojeltavaa ja puolustettavaa, pyydän häntä ystävällisesti avaamaan silmänsä. Uusliberalistinen oikeisto hallitsee ylätasoa ja radikaalivanhoillisella oikeistolla on tuhti ote alatasosta. Tämä on oikeistoyhteiskunta, ja se pitäisi avoimesti myöntää. Täytyy tunnustaa tappio. Kun teemme sen, olemme siitä lähtien yhtä kuin sorretut ja alistetut, eikä kukaan muu kuin me voi enää kuvitella edustavansa "vastarintaa" ja "vapautusta". Samalla saatamme häpeään sen kynnettömän vasemmistolinjan, joka on antanut näin tapahtua. Emme ole paavoarhinmäkiä, lianderssoneja tai dankoivulaaksoja, vaan olemme vallankumouksellisia. Ja pieni lisäys & muistutus: mikään ei ole niin poliittisesti epäkorrektia kuin aito vallankumouksellisuus.
1990-luvulla, kun tutustuin vasemmistonuoriin, halusin kertoa heille vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen idean turmiollisesta puuttumisesta vassarinuorten retoriikassa. Vastineeksi sain kuulla, että kokoomusnuoretkin puhuvat vallankumouksesta. On totta, että ennen 1980-luvun loppupuolta suomalaisessa yhteiskunnassa oli havaittavissa jonkinlainen vasemmistohegemonia, mutta 1990-luvun puoliväliin mennessä se oli jo täysin tuhottu. Olimme nähneet muun muassa Suomen muiluttamisen EU:n jäseneksi täysin suurpääoman sanelemana. Sitä tuki oikeistolainen valtamedia, kärjessä Helsingin Sanomat. Umpikiero äärioikeisto (mitä kokoomusnuoret edustavat paljon sananmukaisemmin kuin Suomen Sisu ja Timo "Pakkoselibaatti" Hännikäinen) antoi kuitenkin ymmärtää, että ysäri-Suomi oli yhä vasemmalle kallellaan, ja siksi tarvittiin oikeistolainen vallankumous. Kuten tiedämme, he tekivät sen – kumosivat ennestään oikeistolaisen vallan vielä oikeistolaisemmalla. Jyrki Katainen (s. 1971) ja Alexander Stubb (s. 1968) ovat juuri tuon ajan kokoomusnuoria. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien kokkareiden ei ole tarvinnut enää höpistä muutospyrkimyksistä: he ovat olleet yksiselitteisesti vallassa.
Vuodesta 2007 alkaen on Suomessa muutospyrkimysten äänitorvena ollut uusi ryhmä. Ei vieläkään vasemmisto, vaikka yhteiskunnan oikeistolaisuudesta pitäisi niin päätellä. Sen sijaan torvea on toitottanut konservatiivinen oikeisto – perussuomalaisista fasisteihin. He ovat yllyttäneet suomalaisia "vastarintaan" ja vaatineet "vapautusta". Jälleen on levitetty umpikieroa propagandaa, että nyky-Suomi on yhä vasemmalle kallellaan. Vastarinta ja vapautus on suunnattu enemmän "vihervasemmistoa" kuin vallassa olevia uusliberaaleja vastaan. Järjetöntä, mutta minkäs teet. Vallanpitäjille tämä kyllä sopii, sillä ainoa taho, joka heille on oikeasti uhka, löytyy vasemmalta. 1980-luvun (!) jälkeisessä Suomessa tätä ainoaa uhkaa ei ole ollut. Minunlaisiani sananlevittäjiä on toki joitakuita, mutta oikeiston hallitsema tiedotusjulkisuus ja vasemmiston sisään jo aikoja sitten kylvetty eripura pitävät huolen siitä, ettei tällaisia näkemyksiä päästetä pilaamaan oikeiston hegemoniaa. Vasemmiston (tai "vihervasemmiston", mitä oikeasti ei ole olemassakaan) se esittää "poliittisen korrektiuden" vaalijana ja samalla väistämättä vähän oman (olemattoman) valta-asemansa suojelijana ja puolustajana. Itsekin vaadin vastarintaa, vapautusta ja poliittisen korrektiuden nitistämistä – kuinka nyky-yhteiskunnan epäsovinnaiset kapinalliset, joilla ei ole minun tietoisuuttani, ymmärtäisivät sen propagandan keskellä, että heitä vedätetään? Tämä on radikaalioikeiston propagandavoitto.
Vallankumouksellisuus on enemmän kuin vastarinta, vapautus ja poliittinen epäkorrektius. Itse asiassa vallankumous sisältää ne kaikki ja paljon enemmän. Avoin vallankumouksellisuus on radikaalivasemmiston tie voittoon. Vallankumouksesta puhuminen luo oikeistossa hädän tunteen. Se paljastaa, ketkä ovat yhteiskunnan vallanpitäjiä: he, jotka ennen pyrkivät muutokseen, ilmenevät konservatiivisiksi oman valta-asemansa suojelijoiksi ja puolustajiksi. Vallankumous on sorrettujen ja alistettujen vapautus, poliittisesti sataprosenttisen epäkorrekti keino parantaa oloja ja viime kädessä maailmaa.
* * * * * * * * * *
Olen yllä viitannut monta kertaa omaan asemaani vallankumouksellisena 1980-luvun jälkeisen vasemmiston kynnettömässä ilmapiirissä. Jokainen varmasti tajuaa, etten ole päätynyt osaani pelkistä rationaalisista syistä, vaikka edellä niitä esitänkin. Miksi olen vallankumouksellinen? Olenko luonteeltani haaveilija vai katkeroitunut jostakin systeemille? Takuulla sekä että. Yksi ajatus tuli mieleen tänään, kun katselin ikkunastani avautunutta kaunista näkymää: vallankumous on keväisissä männynlatvoissa. Olen ollut mielenosoituksissa ja kirjoittanut ohjelmajulistuksia, mutta mikään ei kiteytä minulle vallankumousajattelun ydintä niin kuin elävän luonnon ja elävöittävän kevätauringon kohtaaminen. Siinä kohtaavat yksinkertainen luonnontila ja luonnon oma vallankumous, kevät. Vallankumouksellisuus on pyrkimystä luonnottomasta sortovallasta kohti elämän ja ihmisyyden luonnollista olemusta, kylmänharmaasta ajasta kohti uutta kevättä. Näin ollen vallankumouksen idea elävöittää jokaisen luonnonlapsen ja kevätihmisen, jolla on radikaali tietoisuus.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Meidän aikamme tiedostamisilmiö
2010-luvun suuri kansainvälinen tiedostamisilmiö on havahtumista Ison Rahan globaalin fasismin uhkaan. Yhä useammat ihmiset näkevät, että poliittinen "demokratia" on isolta osin silmänlumetta ja sen taustalla jyllää Ison Rahan valta, mitä nykyiset poliittiset liikkeet ja puolueet eivät pysty kumoamaan tai edes halua kumota. Yhä useammat ihmiset ovat tietoisia lahjonnan, lobbauksen ja konsultoinnin ongelmallisesta roolista yhteiskunnassa. Yhä useammat tunnistavat yhteiskunnallisten tapahtumien todelliset taustavaikuttajat – pankit, suurbisnesjohtajat, mediapomot, "asiantuntijoina" toimivat kapitalistiset ekonomistit, kansalliset työnantajapuolen yhteenliittymät (Suomessa Elinkeinoelämän keskusliitto) ja kaiken huippuna Bilderberg-kokoukset. Yhä useammat myös oivaltavat, että vapaaksi, demokraattiseksi ja riippumattomaksi kehuttu länsimainen (valta)media syöttää lukijoilleen täydellistä puppua ja käyttää mustamaalaus- tai kuoliaaksivaikenemistaktiikkaa Ison Rahan valtaa horjuttaviin totuuksiin. Yhä useammilla jopa sytyttää, että sosiaalista mediaa käytetään sumeilematta hyväksi: sen avulla hyväntahtoisista taviskansalaisista tulee uusia linkkejä valhe-Matrixin rakentumisessa Ison Rahan totuuden ympärille.
Lähitulevaisuuden poliittisessa kilpailussa on iso potti tarjolla sille, joka valjastaa käyttöönsä meidän aikamme tärkeimmän tiedostamisilmiön. Onnenonkijoita onkin ilmestynyt apajille kaikkialla Euroopassa. Uuskonservatiivinen oikeisto ei olisi päässyt likimainkaan näin pitkälle, jos se olisi jäänyt sähläämään maahanmuuton kanssa eikä olisi tajunnut yhtäältä vedota hupeneviin terveys- ja vanhuspalveluihin, toisaalta osoittaa sormella ylikansallisia rahakurittajia. Laajempi yhteiskunnallinen tietoisuus puuttuu, mutta niin puuttuu äänestäjien suurilta massoiltakin. He – sekä uuskonservatiivipoliitikot että äänestäjät – kuitenkin vaistoavat, että jokin on nyt systeemissämme pahasti vialla ja tarjoavat yksinkertaisia, helposti tyhmään kansaan meneviä ratkaisumalleja. Jopa suoranaiset natsit perustavat ideologiansa alkeelliseen tietoisuuteen globaalista Ison Rahan uhasta. Itse rahaa ja rahantekoa he eivät vastusta lainkaan, mutta he pelkäävät ja pelottelevat, että globaali Iso Raha ostaa ja vie meidän maamme ja perusarvomme. Taustalla on tietysti juutalainen salaliitto, koska juutalaiset ovat tunnetusti "aina" pankkiireja – ja kun salaliittoihin päästiin, ei holokaustiakaan ikinä tapahtunut, koska meitä on "aina" huijattu juutalaisten eduksi niin kuin valtamedia edelleen huijaa Israelin eduksi. Yllä esitetystä on helppo löytää yhteys siihen, mitä kutsun meidän aikamme tiedostamisilmiöksi, mutta lopputulos on täysin harhaanjohtava. Ja sehän Isolle Rahalle sopii.
Iso Raha ja ikikumppaninsa länsimainen valtamedia johtavat harhaan myös ainoan poliittisen suunnan, joka oikeasti voisi kumota ja tuhota niiden vallan – vasemmiston. Sen sijaan, että vasemmisto oivaltaisi avainasemansa, tilaisuutensa ja valtansa, sen piirissä hylätään usein koko ajatus suuresta kansainvälisestä tiedostamisesta. Jos esimerkiksi Suomen keskustavasemmiston (johon luen vasemmistoliiton, vasemmistovihreät ja -demarit sekä maltillisimmat "kommunistit") piirissä tehtäisiin asiasta kysely, epäilen, että yleisin vastaus sisältäisi diipadaapaa vähemmistöjen oikeuksista ja seksuaali-identiteetin vapaudesta. Ihan kiva, mutta sen tiedostamisilmiön ensisijainen aika oli 10–20 vuotta sitten. Suurimpana uhkana osoitettaisiin ongelman aiheuttajien (suurbisnes, euroamerikkalainen imperialismi, EK ja sen poliittinen siipi kokoomus) sijaan ongelman vääriä ja huonoja ratkaisijoita (uuskonservatiivinen oikeisto sekä Ukrainaa ja Kreikkaa lukuun ottamatta marginaalinen poliittinen natsismi). Tietoisuutensa keskustavasemmisto löytää yhä useammin sosiaalisesta mediasta, joka toimii yhä useammin valtamedian välineenä – ja joskus ihan suoraan valtamediasta, jonka arvovaltaa ei satunnaisten hämäävän hyvien poikkeusesimerkkien vuoksi viitsitä kyseenalaistaa. Ja sehän Isolle Rahalle sopii.
Mutta kenties eräänä lähitulevaisuuden päivänä syntyy Suomen kaltaisiin länsimaihin uusi Ison Rahan globaalin fasismin uhan ja sen välineet tiedostava, ovela ja taisteleva vasemmisto, jota ei vanhoilla konsteilla nujerreta. Se kritisoi ja kyseenalaistaa, levittää totuuksia, kasvattaa ja kouluttaa, kieltäytyy yhteistyöstä ja lähtee kaduille. Se haistattaa pitkät "ihan kivalle" ja puolivillaiselle toiminnalle yhtä lailla kuin poliittiselle harhaanjohtamiselle. Se ei yritä parantaa taudin räikeimpiä oireita, vaan poistaa taudin syyt. Tämä ei Isolle Rahalle sovi. Se joutuu paljastamaan todelliset kasvonsa, fasistin ja imperialistin rumat ja ilkeät kasvot. Silloin alkeellisesti tiedostavien ja harhaanjohdettujen on pakko päättää, kumpaa he uskovat ja seuraavat: vallanpitäjien valheita vai vallankumouksellista totuutta.
Lähitulevaisuuden poliittisessa kilpailussa on iso potti tarjolla sille, joka valjastaa käyttöönsä meidän aikamme tärkeimmän tiedostamisilmiön. Onnenonkijoita onkin ilmestynyt apajille kaikkialla Euroopassa. Uuskonservatiivinen oikeisto ei olisi päässyt likimainkaan näin pitkälle, jos se olisi jäänyt sähläämään maahanmuuton kanssa eikä olisi tajunnut yhtäältä vedota hupeneviin terveys- ja vanhuspalveluihin, toisaalta osoittaa sormella ylikansallisia rahakurittajia. Laajempi yhteiskunnallinen tietoisuus puuttuu, mutta niin puuttuu äänestäjien suurilta massoiltakin. He – sekä uuskonservatiivipoliitikot että äänestäjät – kuitenkin vaistoavat, että jokin on nyt systeemissämme pahasti vialla ja tarjoavat yksinkertaisia, helposti tyhmään kansaan meneviä ratkaisumalleja. Jopa suoranaiset natsit perustavat ideologiansa alkeelliseen tietoisuuteen globaalista Ison Rahan uhasta. Itse rahaa ja rahantekoa he eivät vastusta lainkaan, mutta he pelkäävät ja pelottelevat, että globaali Iso Raha ostaa ja vie meidän maamme ja perusarvomme. Taustalla on tietysti juutalainen salaliitto, koska juutalaiset ovat tunnetusti "aina" pankkiireja – ja kun salaliittoihin päästiin, ei holokaustiakaan ikinä tapahtunut, koska meitä on "aina" huijattu juutalaisten eduksi niin kuin valtamedia edelleen huijaa Israelin eduksi. Yllä esitetystä on helppo löytää yhteys siihen, mitä kutsun meidän aikamme tiedostamisilmiöksi, mutta lopputulos on täysin harhaanjohtava. Ja sehän Isolle Rahalle sopii.
Iso Raha ja ikikumppaninsa länsimainen valtamedia johtavat harhaan myös ainoan poliittisen suunnan, joka oikeasti voisi kumota ja tuhota niiden vallan – vasemmiston. Sen sijaan, että vasemmisto oivaltaisi avainasemansa, tilaisuutensa ja valtansa, sen piirissä hylätään usein koko ajatus suuresta kansainvälisestä tiedostamisesta. Jos esimerkiksi Suomen keskustavasemmiston (johon luen vasemmistoliiton, vasemmistovihreät ja -demarit sekä maltillisimmat "kommunistit") piirissä tehtäisiin asiasta kysely, epäilen, että yleisin vastaus sisältäisi diipadaapaa vähemmistöjen oikeuksista ja seksuaali-identiteetin vapaudesta. Ihan kiva, mutta sen tiedostamisilmiön ensisijainen aika oli 10–20 vuotta sitten. Suurimpana uhkana osoitettaisiin ongelman aiheuttajien (suurbisnes, euroamerikkalainen imperialismi, EK ja sen poliittinen siipi kokoomus) sijaan ongelman vääriä ja huonoja ratkaisijoita (uuskonservatiivinen oikeisto sekä Ukrainaa ja Kreikkaa lukuun ottamatta marginaalinen poliittinen natsismi). Tietoisuutensa keskustavasemmisto löytää yhä useammin sosiaalisesta mediasta, joka toimii yhä useammin valtamedian välineenä – ja joskus ihan suoraan valtamediasta, jonka arvovaltaa ei satunnaisten hämäävän hyvien poikkeusesimerkkien vuoksi viitsitä kyseenalaistaa. Ja sehän Isolle Rahalle sopii.
Mutta kenties eräänä lähitulevaisuuden päivänä syntyy Suomen kaltaisiin länsimaihin uusi Ison Rahan globaalin fasismin uhan ja sen välineet tiedostava, ovela ja taisteleva vasemmisto, jota ei vanhoilla konsteilla nujerreta. Se kritisoi ja kyseenalaistaa, levittää totuuksia, kasvattaa ja kouluttaa, kieltäytyy yhteistyöstä ja lähtee kaduille. Se haistattaa pitkät "ihan kivalle" ja puolivillaiselle toiminnalle yhtä lailla kuin poliittiselle harhaanjohtamiselle. Se ei yritä parantaa taudin räikeimpiä oireita, vaan poistaa taudin syyt. Tämä ei Isolle Rahalle sovi. Se joutuu paljastamaan todelliset kasvonsa, fasistin ja imperialistin rumat ja ilkeät kasvot. Silloin alkeellisesti tiedostavien ja harhaanjohdettujen on pakko päättää, kumpaa he uskovat ja seuraavat: vallanpitäjien valheita vai vallankumouksellista totuutta.
tiistai 7. toukokuuta 2013
Virheellisen liittoutumisen kiihko
"Hmmm. Not what I wanted to hear." Näin kommentoi muuan Dusty-niminen herrasmies, kun Twitteriin oli linkitetty Chicago Tribunen uutinen YK:n tutkimusryhmän Syyria-lausunnosta. Sen mukaan maan kapinalliset olivat todistetusti käyttäneet kemiallista asetta – sariinikaasua, joka on hermomyrkky – kun taas Bashar al-Assadin hallituksen kemiallisten aseiden käytöstä ei löytynyt todisteen puolikastakaan. Kapinalliset ovat väittäneet asian olevan päinvastoin, ja länsimaiden valtamedia on toistellut ja levittänyt uskollisesti heidän näkemystään. Vain jotkin Verkkomedian kaltaiset vastarinnan kiisket ovat jaksaneet vikistä vastaan. Jo aiemmin oli ilmoitettu, että Syyrian kapinallisten johdossa on yhä enemmän islamistinen blokki. Samoin on lipsahtanut julki, että niin kutsuttu arabikevät heikensi monissa maissa naisten asemaa.
Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?
Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.
"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.
Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.
Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.
Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.
Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?
Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.
"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.
Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.
Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.
Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.
perjantai 11. tammikuuta 2013
Liberaalidemokraattiset sosialistit
Viime vuosikymmenellä olin muutaman vuoden rekisteröitynyt NationStates-nettipelin käyttäjäksi. NationStatesin idea on luoda oma kuvitteellinen valtio, jolla on nimi, lippu ja motto. Peli antaa valtion hallinnon (ts. pelaajan) ratkaistavaksi poliittisia kysymyksiä, joissa on pari-kolme vastausvaihtoehtoa. Näiden valintojen mukaan pelijärjestelmä määrittää kunkin valtion 'hallituskategorian', joita on yhteensä pari-kolmekymmentä. Kun itse pelasin NationStatesia, oma valtioni luokiteltiin usein kategoriaan Democratic Socialists tai Liberal Democratic Socialists. Ne olivat ihan jees, mutta ehdoton suosikkini oli Left-Wing Utopia. Se määriteltiin yhteiskunnaksi, jossa ihmiset ovat isolta osin vapaita tekemään omat elämänvalintansa, mutta bisnestä tehdessään he kohtaavat rajoituksia joka suunnalta. Tämä vastaa aika lailla nykyistäkin yhteiskuntaideaaliani: ihminen voi elää niin kuin huvittaa, ja jos hän pyytää yhteiskunnan apua, hän saa apua. Toisten ihmisten (tai luonnon) hyväksikäyttö ja riisto, mitä kapitalistinen bisnes pääosiltaan on, ei kuitenkaan ansaitse hyväksyntää.
NationStates on ollut viime aikoina mielessä, kun olen seurannut suomalaista vasemman laidan yhteiskuntakeskustelua. Kapitalismiin ollaan luonnollisesti tympääntyneitä, kun vasemmistosta on kyse. Vaihtoehdoksi nähdään laimean keskitien sekatalouden ohella ihmiskasvoinen ja ekologinen sosialismi, jota tietysti hyvillä mielin kannatan. Mutta kun tulee eteen kysymys, kuinka sosialismiin siirrytään, valtaosalle keskustelijoista tulee eteen tenkkapoo. Vasemmisto on luisunut yhtäjaksoista vaalialamäkeä jo vuodesta 1995, eikä vasemmistoliitossa enää edes kuvitella, että yksin vasemmisto voisi vastata mistään edustuksellisen politiikan tasolla tapahtuvasta mullistuksesta. Niinpä tämän päivän nuoret aikuiset sosialistit pitävät ainoana tienä sosialismin toteutuksen aloittamista ruohonjuuritasolta. Eikä kyse ole aktiivisesta kapinasta tai vallankumouksen lietsomisesta, vaan todella ruohonjuuritasoisesta sosialismista kuten osuuskuntatoiminnasta, paikallisista yhteisvastuukokeiluista ja yleisestä rahatalouskielteisyydestä.
Kivakiva. Olisihan hyvin ja kauniisti, jos ei ainoastaan päästäisi sosialismiin, vaan päästäisiin liberaalisti ja demokraattisesti sosialismiin. Kaikkiallahan toitotetaan (lue: valtamedia toitottaa), kuinka surkeakin parlamentarismi on yhtä juhlaa verrattuna parhaaseen mahdolliseen keskusjohtoiseen järjestelmään, jota ylipäänsä kukaan voi nimittää diktatuuriksi, tai että ihmisoikeusrikkomukset ovat pahempi juttu kuin sodat, joita demokraattiset länsivallat käynnistelevät sortamissaan maailmankolkissa. Eihän siinä aktiivisessa ja puoleensavetävässä joukossa, joka vilisee vihreitä, demareita ja vasemmistoliittolaisia, ja joka kannattaa edellä kuvattua sanomaa, olisi kivaa olla mukana jos oma aate vaatisi toisenlaista toimintaa. Kun tämän päivän Suomessa keskustellaan sosialismista, liberaalidemokraattiset sosialistit peittoavat kaikenlaiset vallankumoukselliset murskaluvuin. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, mutta mitäs läksin?
Valitettavasti sosialismin liberaalidemokraattisessa toteutuksessa on pieniä ongelmia. Se vaatii, että kansan syvien rivien on jo lähtökohtaisesti kannatettava sosialistisia uudistuksia – oikeasti. Tämä puolestaan vaatii, että kansan syvien rivien näkökantojen on muututtava nykyisistä valtavasti. Liberaalidemokraattiset sosialistit (tästä lähtien LDS) kuvittelevat, että tuo muutos tapahtuu itsestään tai avoimen kansalaiskeskustelun ja ruohonjuuritasoisen sosiaalisen toiminnan avulla. Sitä taas ei tapahdu, mikäli valtamedia hallitsee kansalaiskeskustelua yhtä paljon kuin nykypäivänä. Ikävä vain, ettei valtaosa LDS-väestä suhtaudu edes kohtalaista kriittisemmin valtamediaan, vaan lukee Hesaria ja Aamulehteä, katsoo ja kuuntelee Ylen kanavia jne. Vielä ikävämpää on, ettei edes valtamedian nykyisen vallan kumoaminen sinänsä muuttaisi kansan syvien rivien näkökantoja sosialistisiksi: apajilla on myös sankoin joukoin konservatiivisia ja liberaalioikeistolaisia populisteja sekä suoranaisia fasisteja. LDS-unelma on siis todellisuudessa mission impossible, niin surullista kuin se onkin.
Jos kaikesta huolimatta sosialistinen yhteiskuntaperiaate otettaisiin Suomessa käytäntöön, esimerkiksi kapitalismin globaalin romahduksen seurauksena, eikö silloin LDS-aate kantaisi hyvää ja kaunista hedelmää? Ikävä kyllä ongelmat jatkuvat. Sosialismi vaatii suunnitelmataloutta, ja LDS-ihmiset vaativat kunnon demokratiaa kuten sitovia kansanäänestyksiä. Nekään tuskin tulisivat miltään neuvostolta tai hallitukselta, vaan kansalaisaloitteista. On onnekas tosiseikka, että kansalaisaloitteiden joukossa voi olla paljon hyvää. Siitä todisteena on Suomen historian ensimmäiseksi eduskunnassa käsiteltäväksi kansalaisten lakialoitteeksi nouseva turkistarhauskielto. Oletetaan, että kansalaiset äänestäisivät, kielletäänkö turkistarhaus Suomessa vai ei. Mitä tapahtuisi? Nykyisen mediavallan jatkuessa Hesarit, Aamulehdet ja kumppanit rumputtaisivat päivästä toiseen, kuinka turkistarhaus luo työpaikkoja Suomeen ja miten turkistarhauksen vastustajat ovat pieni marginaalinen ryhmä hihhuleita. Jos valtamedian mahti olisi kumottu LDS-ideaalien mukaisesti sosiaalisen median voitoksi, tilanne saattaisi kääntyä vielä hankalammaksi primitiivisillä tunnereaktioilla ratsastavan fasistileirin yllyttäessä kansaa vihervasemmistovastaiseen vihaan. Lopputuloksena voisi olla ketju niin traagisia poliittisia päätöksiä, etteivät sellaiseen ole kyenneet edes Jyrki Kataisen, Matti Vanhasen ja Paavo Lipposen uusliberalistihallitukset.
Pohjimmiltaan demokratia ja liberaalius ovat minusta oikein hyviä asioita. Liberaalidemokraattiset sosialistit tulevat kuin puolivahingossa esittäneeksi ideaalin, johon vallankumouksellisetkin sosialistit pyrkivät. Ero on siinä, että mielestäni tätä ideaalia ei kerta kaikkiaan voi eikä saa laittaa täytäntöön ilman kansan pitkällistä uudelleenkasvatusta, joka tietenkään ei ole mahdollinen ilman keskusjohtoisemman sosialismin jaksoa. Diktatuuria uudelleenkasvatus ei vaadi, vaan arvolatautunutta yhteiskuntaa, jota edustaa uusi arvolatautunut media, jolla on samankaltainen mahtiasema kuin nykyisellä valtamedialla tänään. Median (ja mm. koulujärjestelmän) arvojen on oltava sosialistisia ja ekologisia. Tämä kaikki vaatii vallankumousta, jossa sivistyneistöllä on oltava keskeinen rooli. Sivistyneistö itsessään ei ole mikään vallankumouksellinen luokka, joten sen on liittouduttava paremmin toimintaan työväenluokan kanssa, tai toisena vaihtoehtona nimenomaan proletaarisen sivistyneistön on kaapattava valta. Tällaiset ajatukset eivät LDS-väkeä miellytä, koska muutokset eivät välttämättä tapahtuisi liberaalin demokraattisuuden hengessä. Mutta jonain päivänä liberaalidemokraattisten sosialistien on tehtävä valinta, kumpia he viime kädessä ovat: liberaalidemokraatteja vai sosialisteja.
NationStates on ollut viime aikoina mielessä, kun olen seurannut suomalaista vasemman laidan yhteiskuntakeskustelua. Kapitalismiin ollaan luonnollisesti tympääntyneitä, kun vasemmistosta on kyse. Vaihtoehdoksi nähdään laimean keskitien sekatalouden ohella ihmiskasvoinen ja ekologinen sosialismi, jota tietysti hyvillä mielin kannatan. Mutta kun tulee eteen kysymys, kuinka sosialismiin siirrytään, valtaosalle keskustelijoista tulee eteen tenkkapoo. Vasemmisto on luisunut yhtäjaksoista vaalialamäkeä jo vuodesta 1995, eikä vasemmistoliitossa enää edes kuvitella, että yksin vasemmisto voisi vastata mistään edustuksellisen politiikan tasolla tapahtuvasta mullistuksesta. Niinpä tämän päivän nuoret aikuiset sosialistit pitävät ainoana tienä sosialismin toteutuksen aloittamista ruohonjuuritasolta. Eikä kyse ole aktiivisesta kapinasta tai vallankumouksen lietsomisesta, vaan todella ruohonjuuritasoisesta sosialismista kuten osuuskuntatoiminnasta, paikallisista yhteisvastuukokeiluista ja yleisestä rahatalouskielteisyydestä.
Kivakiva. Olisihan hyvin ja kauniisti, jos ei ainoastaan päästäisi sosialismiin, vaan päästäisiin liberaalisti ja demokraattisesti sosialismiin. Kaikkiallahan toitotetaan (lue: valtamedia toitottaa), kuinka surkeakin parlamentarismi on yhtä juhlaa verrattuna parhaaseen mahdolliseen keskusjohtoiseen järjestelmään, jota ylipäänsä kukaan voi nimittää diktatuuriksi, tai että ihmisoikeusrikkomukset ovat pahempi juttu kuin sodat, joita demokraattiset länsivallat käynnistelevät sortamissaan maailmankolkissa. Eihän siinä aktiivisessa ja puoleensavetävässä joukossa, joka vilisee vihreitä, demareita ja vasemmistoliittolaisia, ja joka kannattaa edellä kuvattua sanomaa, olisi kivaa olla mukana jos oma aate vaatisi toisenlaista toimintaa. Kun tämän päivän Suomessa keskustellaan sosialismista, liberaalidemokraattiset sosialistit peittoavat kaikenlaiset vallankumoukselliset murskaluvuin. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, mutta mitäs läksin?
Valitettavasti sosialismin liberaalidemokraattisessa toteutuksessa on pieniä ongelmia. Se vaatii, että kansan syvien rivien on jo lähtökohtaisesti kannatettava sosialistisia uudistuksia – oikeasti. Tämä puolestaan vaatii, että kansan syvien rivien näkökantojen on muututtava nykyisistä valtavasti. Liberaalidemokraattiset sosialistit (tästä lähtien LDS) kuvittelevat, että tuo muutos tapahtuu itsestään tai avoimen kansalaiskeskustelun ja ruohonjuuritasoisen sosiaalisen toiminnan avulla. Sitä taas ei tapahdu, mikäli valtamedia hallitsee kansalaiskeskustelua yhtä paljon kuin nykypäivänä. Ikävä vain, ettei valtaosa LDS-väestä suhtaudu edes kohtalaista kriittisemmin valtamediaan, vaan lukee Hesaria ja Aamulehteä, katsoo ja kuuntelee Ylen kanavia jne. Vielä ikävämpää on, ettei edes valtamedian nykyisen vallan kumoaminen sinänsä muuttaisi kansan syvien rivien näkökantoja sosialistisiksi: apajilla on myös sankoin joukoin konservatiivisia ja liberaalioikeistolaisia populisteja sekä suoranaisia fasisteja. LDS-unelma on siis todellisuudessa mission impossible, niin surullista kuin se onkin.
Jos kaikesta huolimatta sosialistinen yhteiskuntaperiaate otettaisiin Suomessa käytäntöön, esimerkiksi kapitalismin globaalin romahduksen seurauksena, eikö silloin LDS-aate kantaisi hyvää ja kaunista hedelmää? Ikävä kyllä ongelmat jatkuvat. Sosialismi vaatii suunnitelmataloutta, ja LDS-ihmiset vaativat kunnon demokratiaa kuten sitovia kansanäänestyksiä. Nekään tuskin tulisivat miltään neuvostolta tai hallitukselta, vaan kansalaisaloitteista. On onnekas tosiseikka, että kansalaisaloitteiden joukossa voi olla paljon hyvää. Siitä todisteena on Suomen historian ensimmäiseksi eduskunnassa käsiteltäväksi kansalaisten lakialoitteeksi nouseva turkistarhauskielto. Oletetaan, että kansalaiset äänestäisivät, kielletäänkö turkistarhaus Suomessa vai ei. Mitä tapahtuisi? Nykyisen mediavallan jatkuessa Hesarit, Aamulehdet ja kumppanit rumputtaisivat päivästä toiseen, kuinka turkistarhaus luo työpaikkoja Suomeen ja miten turkistarhauksen vastustajat ovat pieni marginaalinen ryhmä hihhuleita. Jos valtamedian mahti olisi kumottu LDS-ideaalien mukaisesti sosiaalisen median voitoksi, tilanne saattaisi kääntyä vielä hankalammaksi primitiivisillä tunnereaktioilla ratsastavan fasistileirin yllyttäessä kansaa vihervasemmistovastaiseen vihaan. Lopputuloksena voisi olla ketju niin traagisia poliittisia päätöksiä, etteivät sellaiseen ole kyenneet edes Jyrki Kataisen, Matti Vanhasen ja Paavo Lipposen uusliberalistihallitukset.
Pohjimmiltaan demokratia ja liberaalius ovat minusta oikein hyviä asioita. Liberaalidemokraattiset sosialistit tulevat kuin puolivahingossa esittäneeksi ideaalin, johon vallankumouksellisetkin sosialistit pyrkivät. Ero on siinä, että mielestäni tätä ideaalia ei kerta kaikkiaan voi eikä saa laittaa täytäntöön ilman kansan pitkällistä uudelleenkasvatusta, joka tietenkään ei ole mahdollinen ilman keskusjohtoisemman sosialismin jaksoa. Diktatuuria uudelleenkasvatus ei vaadi, vaan arvolatautunutta yhteiskuntaa, jota edustaa uusi arvolatautunut media, jolla on samankaltainen mahtiasema kuin nykyisellä valtamedialla tänään. Median (ja mm. koulujärjestelmän) arvojen on oltava sosialistisia ja ekologisia. Tämä kaikki vaatii vallankumousta, jossa sivistyneistöllä on oltava keskeinen rooli. Sivistyneistö itsessään ei ole mikään vallankumouksellinen luokka, joten sen on liittouduttava paremmin toimintaan työväenluokan kanssa, tai toisena vaihtoehtona nimenomaan proletaarisen sivistyneistön on kaapattava valta. Tällaiset ajatukset eivät LDS-väkeä miellytä, koska muutokset eivät välttämättä tapahtuisi liberaalin demokraattisuuden hengessä. Mutta jonain päivänä liberaalidemokraattisten sosialistien on tehtävä valinta, kumpia he viime kädessä ovat: liberaalidemokraatteja vai sosialisteja.
torstai 8. marraskuuta 2012
Uusi media
Jatkuvasti puhutaan siitä, kuinka valtamedia tekee sitä tai ei tee tätä. Valtamedia on korruptoitunut, edustaa hallitsevia piirejä ja heittäytyy silloin tällöin ilmiselvästi puolueelliseksi. Sen ohessa valtamedia tarjoaa vain pintaraapaisun tärkeistä aiheista ja julkaisee kaikenlaista tyhjänpäiväisyyttä, jota se julkeaa väittää kansan haluavan. Näin ollen valtamedia osallistuu sekä kansan harhaanjohtamiseen että tyhmentämiseen.
Median ei kuitenkaan tarvitsisi olla valtaryhmien väline. Jos joukko toimittajia saisi tuekseen riittävän suuret vaihtoehtopiirit, heillä saattaisi olla resursseja ylläpitää täysin erilaista ja toisin ajattelevaa mediaa. Nythän sitä jo tapahtuu netissä, mikä ei tarvitse muita resursseja kuin aikaa. Nettimediat jäävät kuitenkin yleensä pienten piirien puuhasteluksi, sillä suuri yleisö ei "törmää" niihin missään eikä tiedä niiden olemassaolosta yhtään mitään. Tarvitaan ratkaiseva askel printtimedian maailmaan.
Joku voi kysyä, eikö meillä ole jo paperilehtiä aivan riittävästi. Niitä myös lakkautetaan aika ajoin – City-lehti, näin ajankohtaisena esimerkkinä, lopettaa yli neljännesvuosisataisen ilmestymisensä tähän syksyyn. Eikö riitä, että meillä on laajalti luettu ja arvostettu Voima-lehti sekä äärivasemmiston näkökantoja painottava Tiedonantaja? Valitsin nämä lehdet hyvin tietoisesti, sillä minusta uuden paperilehden täytyisi muistuttaa Voiman ja Tiedonantajan risteytystä. Samaan aikaan sen pitäisi myös olla jotakin ihan muuta. Lehden olisi tarjottava lukijalle kiehtova, kiinnostava lukupaketti, mutta täysin eri metodeilla kuin Voima tai Vihreä Lanka. Lehden täytyisi olla yhteiskunnallisen vallankumouksen asialla, mutta täysin eri perustalta kuin puoluesidonnaiset mediat.
Oletetaan, että lehti olisi nimeltään Uusi Media. Näen sen mielessäni tabloidina, jonka kansi hehkuu läpitunkevassa värikylläisyydessään häpeämätöntä epäsovinnaisuutta. Myös lehden sisäsivujen ulkoasussa olisi "poptaiteellista" otetta: lehti näyttäisi koko ajan tekevän pastissia tai parodiaa jostakin määrittelemättömästä – ehkä kaupallisista sensaatiolehdistä, ehkä itsetehdyistä poliittisista lentolehtisistä, ehkä itsestään. Mutta Uusi Media olisi tosissaan. Etusivulle olisi präntätty pienellä motto "Kerromme asiat toisin, sillä asiat ovat toisin". Tämä näkyisi lehden journalistisessa linjassa. Artikkeleita saataisiin ulkomaanjutuilla ylpeilevältä Sosialismi.netiltä, patriotismiin taipuvaiselta Verkkomedialta, takuulla Tiedonantajalta ja varmasti myös muilta vasemman laidan medioilta, esimerkkinä Kansan Ääni. Jonkin verran tehtäisiin ikiomia juttuja. Minä esimerkiksi ottaisin mielelläni kolumnistin ja musiikkitoimittajan pestin.
Yllä olevasta voinee ymmärtää, mikä olisi Uuden Median poliittinen linja. Se olisi kompromissittomasti ja häpeämättömästi kaikkia nykyisiä valtapiirejä vastaan, mutta täysin vasemmistolaisessa hengessä. Se ei kannattaisi yhtäkään tämänhetkistä eduskuntapuoluetta, ei edes vasemmistoliittoa. Se vastustaisi länsiliittoutumista, Natoa ja myös EU:ta, muttei isänmaallisista syistä, vaan koska emme hyväksy EU:n politiikkaa emmekä vallan karkaamista ylikansallisille päättäjille, joita emme ole koskaan valinneet. Uusi Media tiedostaisi myös ekologisesti eikä lähtisi niiden kelkkaan, jotka väittävät ilmastonmuutosta huuhaaksi. Mutta se ei hyväksyisi kapitalistista viherpesua eikä toisaalta syyllistäisi ihmisiä huonoista yksilöllisistä valinnoista, niin kuin viherpiireillä on valitettavana tapana. Se vaatisi vallankumousta, ja hyvä yhteiskunnallinen vallankumous on väistämättä myös ympäristövallankumous.
Yhtenä Uuden Median erityispiirteenä täytyisi olla maailmanparannuksen tarjoaminen houkuttelevana ideana. Nykyiset mediat osaavat kyllä räksyttää joka suuntaan, mutta niistä puuttuu niin kutsuttuja hyviä viboja. Värikkyys, oma uusi visuaalinen filosofia ja vaihtoehtojournalismin karnevalistisuus antaisivat medialle ja sen edustamalle poliittiselle aatteelle luonnollista nostetta. Tehtävänä olisi antaa lukijalle hyvä fiilis, että maailma todella muuttuu tällä tavoin. Sitä tunnetta ei esimerkiksi nykyistä Tiekkaria lukiessa voisi kuvitellakaan. Jos hyvin kävisi, Uudesta Mediasta tulisi suomalaiseen yksipuoliseen ja yksi-ilmeiseen mediakenttään täysin uudenlainen menestystarina. Sitä voisi seurata Uusi Radio, joka soittaisi maailmanparannusmusiikkia, kohauttaisi ajankohtaiskommenteillaan, tekisi läpileikkauksia kulttuuriin ja järjestäisi kriittisiä radiokeskusteluja, sekä uusi tv-kanava (ei missään tapauksessa enää "Uusi TV"), joka viimeistelisi suomalaisen mediakentän lisäksi myös suomalaisen tietoisuuden muutoksen.
Median ei kuitenkaan tarvitsisi olla valtaryhmien väline. Jos joukko toimittajia saisi tuekseen riittävän suuret vaihtoehtopiirit, heillä saattaisi olla resursseja ylläpitää täysin erilaista ja toisin ajattelevaa mediaa. Nythän sitä jo tapahtuu netissä, mikä ei tarvitse muita resursseja kuin aikaa. Nettimediat jäävät kuitenkin yleensä pienten piirien puuhasteluksi, sillä suuri yleisö ei "törmää" niihin missään eikä tiedä niiden olemassaolosta yhtään mitään. Tarvitaan ratkaiseva askel printtimedian maailmaan.
Joku voi kysyä, eikö meillä ole jo paperilehtiä aivan riittävästi. Niitä myös lakkautetaan aika ajoin – City-lehti, näin ajankohtaisena esimerkkinä, lopettaa yli neljännesvuosisataisen ilmestymisensä tähän syksyyn. Eikö riitä, että meillä on laajalti luettu ja arvostettu Voima-lehti sekä äärivasemmiston näkökantoja painottava Tiedonantaja? Valitsin nämä lehdet hyvin tietoisesti, sillä minusta uuden paperilehden täytyisi muistuttaa Voiman ja Tiedonantajan risteytystä. Samaan aikaan sen pitäisi myös olla jotakin ihan muuta. Lehden olisi tarjottava lukijalle kiehtova, kiinnostava lukupaketti, mutta täysin eri metodeilla kuin Voima tai Vihreä Lanka. Lehden täytyisi olla yhteiskunnallisen vallankumouksen asialla, mutta täysin eri perustalta kuin puoluesidonnaiset mediat.
Oletetaan, että lehti olisi nimeltään Uusi Media. Näen sen mielessäni tabloidina, jonka kansi hehkuu läpitunkevassa värikylläisyydessään häpeämätöntä epäsovinnaisuutta. Myös lehden sisäsivujen ulkoasussa olisi "poptaiteellista" otetta: lehti näyttäisi koko ajan tekevän pastissia tai parodiaa jostakin määrittelemättömästä – ehkä kaupallisista sensaatiolehdistä, ehkä itsetehdyistä poliittisista lentolehtisistä, ehkä itsestään. Mutta Uusi Media olisi tosissaan. Etusivulle olisi präntätty pienellä motto "Kerromme asiat toisin, sillä asiat ovat toisin". Tämä näkyisi lehden journalistisessa linjassa. Artikkeleita saataisiin ulkomaanjutuilla ylpeilevältä Sosialismi.netiltä, patriotismiin taipuvaiselta Verkkomedialta, takuulla Tiedonantajalta ja varmasti myös muilta vasemman laidan medioilta, esimerkkinä Kansan Ääni. Jonkin verran tehtäisiin ikiomia juttuja. Minä esimerkiksi ottaisin mielelläni kolumnistin ja musiikkitoimittajan pestin.
Yllä olevasta voinee ymmärtää, mikä olisi Uuden Median poliittinen linja. Se olisi kompromissittomasti ja häpeämättömästi kaikkia nykyisiä valtapiirejä vastaan, mutta täysin vasemmistolaisessa hengessä. Se ei kannattaisi yhtäkään tämänhetkistä eduskuntapuoluetta, ei edes vasemmistoliittoa. Se vastustaisi länsiliittoutumista, Natoa ja myös EU:ta, muttei isänmaallisista syistä, vaan koska emme hyväksy EU:n politiikkaa emmekä vallan karkaamista ylikansallisille päättäjille, joita emme ole koskaan valinneet. Uusi Media tiedostaisi myös ekologisesti eikä lähtisi niiden kelkkaan, jotka väittävät ilmastonmuutosta huuhaaksi. Mutta se ei hyväksyisi kapitalistista viherpesua eikä toisaalta syyllistäisi ihmisiä huonoista yksilöllisistä valinnoista, niin kuin viherpiireillä on valitettavana tapana. Se vaatisi vallankumousta, ja hyvä yhteiskunnallinen vallankumous on väistämättä myös ympäristövallankumous.
Yhtenä Uuden Median erityispiirteenä täytyisi olla maailmanparannuksen tarjoaminen houkuttelevana ideana. Nykyiset mediat osaavat kyllä räksyttää joka suuntaan, mutta niistä puuttuu niin kutsuttuja hyviä viboja. Värikkyys, oma uusi visuaalinen filosofia ja vaihtoehtojournalismin karnevalistisuus antaisivat medialle ja sen edustamalle poliittiselle aatteelle luonnollista nostetta. Tehtävänä olisi antaa lukijalle hyvä fiilis, että maailma todella muuttuu tällä tavoin. Sitä tunnetta ei esimerkiksi nykyistä Tiekkaria lukiessa voisi kuvitellakaan. Jos hyvin kävisi, Uudesta Mediasta tulisi suomalaiseen yksipuoliseen ja yksi-ilmeiseen mediakenttään täysin uudenlainen menestystarina. Sitä voisi seurata Uusi Radio, joka soittaisi maailmanparannusmusiikkia, kohauttaisi ajankohtaiskommenteillaan, tekisi läpileikkauksia kulttuuriin ja järjestäisi kriittisiä radiokeskusteluja, sekä uusi tv-kanava (ei missään tapauksessa enää "Uusi TV"), joka viimeistelisi suomalaisen mediakentän lisäksi myös suomalaisen tietoisuuden muutoksen.
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Satunnainen vallankumousnäkökulma
Esitän tässä alussa joitakin aika satunnaisia yleispiirteisiä väittämiä
ja sen jälkeen oman suhteeni niihin. En välttämättä allekirjoita
väittämiä, vaan en oikopäätä hylkääkään. Väittämät ovat tällaisia: Työväenaate ei kiinnosta työväkeä. Maailmanparantaminen on hyvin
toimeentulevan keskiluokan idealistista puuhastelua. Valtaosalla nykysuomalaisista on asiat hyvin. Ääriliikkeet saavat
aikaan vain eripuraa, sekasortoa ja kauhua. Hippejä ei kiinnosta
yhteiskunnallinen suuntautuminen.
Lähden liikkeelle työväestä ja työväenaatteesta. Oma
luokkataustani on paikallaan selvittää. En ole syntyisin työväenluokkaisesta
vaan lähinnä keskiluokkaisesta kodista. Toisaalta tämä on illuusio. Äitini oli
kyllä maaseututaajaman virkamieskodista, mutta isäni tuli työläisperheestä ja
oman varhaislapsuuteni koti oli melko köyhä. Toisaalta en pitänyt isäni isästä,
alkoholisoituneesta duunarista, joka kuoli ennen kuin täytin viisi vuotta.
Omasta kodistamme tuli 1980-luvun kuluessa paitsi keskiluokkainen, jopa
tarkemmin määritellen ylemmän keskiluokan koti. Mutta jälleen toisaalta: en
pitänyt siitä kehityksestä lainkaan. Samastuin siis melko varhain
vaatimattomasti toimeentuleviin – enkä kuitenkaan työväkeen. Tämän ehkä
luontevana seurauksena on ollut vasemmistolainen aate, joka ei silti assosioidu
työväenaatteeseen.
Marxilaisissa piireissä puhutaan paljon työväestä,
sillä Marxin mukaan nimenomaan työväenluokka on vallankumouksellinen luokka;
toisin sanoen vallankumous on tieteellisesti katteettomalla pohjalla, ellei se
sitoudu työväenluokan etuihin. Näin ollen – mikäli SKP lasketaan perustetuksi
1918 eikä 1994 – kaksi viimeisintä Suomessa perustettua äärivasemmistopuoluetta
on käyttänyt työväki-käsitettä nimessään: Kommunistinen
Työväenpuolue (1988) ja Suomen
Työväenpuolue (2006). On kuitenkin tunnustettava, että
viimeistään 1980-luvulta alkaen työväenluokkainen politiikka Suomessa on ollut
SDP–SAK-linjan dominoimaa, ja tämän seurauksena osa työväestöstä on
sosioekonomisesti täysin vieraantunut proletariaatista. Vaikka omistus- ja
tuotantosuhteiden kannalta onkin yhä olemassa jotain sellaista kuin
"työväenluokka", sillä olisi nykyisissä sosiokulttuurisissa oloissa
käytännössä mahdotonta olla yhtenäinen luokkaidentiteetti. Kulttuurintutkijat
ovat myös moneen kertaan osoittaneet, että vasemmistoaatteen sijaan työväestöön
kuuluvia ihmisiä viehättävät muita useammin luonteeltaan äärikonservatiiviset
tai fasistiset kulttuuri-ilmiöt.
Työväenaate ei siis voi olla sama asia kuin
vasemmistoaate tai sosialistinen aate. Sen sijaan työväenaatteen täytyisi, alkuperäisen
sosialistisen luonteensa säilyttäen, sisältyä sosialistiseen aatteeseen. Sitä kokonaisuutta ei ole olemassa, eikä se
pysy kasassa, ilman radikaalia sivistyneistöä – mieluiten
radikaaliproletaarista sellaista – joka käyttää opettavaa ja sivistävää
luonnettaan hyväksi vallankumouksellisessa kasvatuksessa ja
uudelleenkasvatuksessa. Ilman työväkeä sivistyneistö jää nyhjäämään kirjojensa
ja tietokoneittensa ääreen, mutta ilman sivistyneistöä työväen liikkeellä ei
ole suuntaa. Tästä olen kirjoitellut aiemminkin.
Näin heinäkuussa 2012 sivistyneistöproletaarin,
tässä yhteydessä minun, puuhastelu todellakin näyttää ja tuntuu kirjojen ja
tietokoneen ääressä nyhjäämiseltä. Kirjoitan tätä blogia, jolla on noin
yhdeksän lukijaa. Joskus tekstini saa jonkin yksittäisen kommentin. Olen kyllä
mukana Tiedonantajan
blogitiimissä, mutta Tiekkarin sivuja ei päivitetä keskikesällä, ja syystä tai
toisesta verkkotoimitus ei ole julkaissut viimekuista blogitekstiäni (joka
käsitteli valtamedian Nato-myönteistä reaktiota Nikolai Makarovin puheeseen).
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että Suomi laitetaan heinäkuuksi kiinni, ja instanssi, joka tätä näennäistä "yhtenäiskulttuuria" – käytännössä valtakulttuuria – myötäillen laittaa itsensä heinäkuuksi kiinni, ei tee vallankumousta.
Vaikken olekaan hyvin toimeentuleva, olen siis taustaltani melko keskiluokkainen maailmanparantaja, jonka toiminta on joskus tunnistettavissa puuhasteluksi ja takuulla varsin idealistiseksi sellaiseksi. Siihen loppuvat myönnytykset toiselle väittämälle. Maailmanparantaja, sikäli kuin se minussa ilmenee, omistaa maailmanparantamiselle koko elämänsä. Se merkitsee humanistis-ekologis-sosialististen edistysaskelten etsimistä ja vainuamista kaikkialta yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista. Se merkitsee joko luovan tai käytännöllisen – omassa tapauksessani edellisen – "eteenpäin vievän" työn ensisijaista tekemistä siitä riippumatta, elääkö sillä vai ei – omassa tapauksessani ei. Maailmanparannusasiastakin olen kirjoitellut aiemmin.
Yllä olevasta voi helposti arvioida, että nykyinen suhteellinen köyhyyteni on omaa syytäni. Niin onkin, ellei nykyistä taloutta ja yhteiskuntaa sinänsä kyseenalaisteta. Totta kai ottaisin mieluusti vastaan palkkioita esim. kirjoittamistani netti- ja lehtiartikkeleista, mutta koska olen vallankumouksellinen, ei minulla ole paikkaa valtamediassa – ja ainoastaan valtamedialla on nykyisin vara maksaa toimittajille palkkaa tai säännöllisiä palkkioita. Koska kyseenalaistan mieluummin taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit kuin oman lähtökohtani (äärivasemmistolaisen maailmanparannustyön), siinä mielessä "valitsen" köyhyyden. Tätä nyt voi joku taantumuksellinen hyväksikäyttää arvioiden, että ihmisten (ainakin proletaarisen sivistyneistön) köyhyys on itse valittua ja omaa syytä, mutta arvio on väärä. Kapitalismissa tietty ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva joukko ihmisiä jää joka tapauksessa työttömäksi ja ulkopuolelle. Vaikka olenkin välillä ollut pätkittäin töissä, annan mieluusti oman mahdollisen paikkani systeemissä jollekulle, joka sen oikeasti haluaa. Siinä mielessä tunnen tekeväni hyvää.
Yhteiskunnallinen keskustelu marginalisoi yhä työttömät, pätkä- ja keikkatyöläiset, opiskelijat ja erilaiset pieneläkkeensaajat, vaikka nyky-Suomessa heitä on paljon. Koska täyttä palkkaa nostavien, kokopäivätyössä käyvien palkkatyöläisten taloudellinen asema on SAK–SDP:n ansiosta suhteellisen hyvä jopa verrattuna toimihenkilöihin ja yrittäjiin, sikäli voi tosiaan väittää, että valtaosalla nykysuomalaisista on (taloudelliset) asiat hyvin. Kuitenkin yllä mainittuja yhteiskunnan marginalisoituja on paljon, eikä Suomi vielä 2010-luvullakaan ole Iso-Britannian kaltainen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset elävät kokonaan eri piireissä – kiitos 1900-luvun jälkipuolen demokratiasuhdanteen. Niinpä harva ihminen pääsee pakoon tai eristäytymään marginalisoidun kansan todellisuudelta eli sosiaaliselta, psyykkiseltä ja fyysiseltä pahoinvoinnilta, ja näiden vaikutus tarttuu myös "etuoikeutetun" kansan elämään. Tätä pahaa oloa "etuoikeutetut" purkavat kanssaihmisiin erinäisinä sosiokulttuurisina vaateina (tyyliin: minäkin "joudun" käymään ohjatussa liikunnassa ja hoitamaan velvoitteeni sosiaalisessa mediassa – jos et tee samoin, syrjin ja kiusaan sinua) tai silkkana huonona kohteluna. Ääri-ilmiöitä tällä saralla edustavat vähemmistöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin tai seksuaalivähemmistöihin, kohdistuvat vihareaktiot. Mitä muuta he ovat kuin sijaiskärsijöitä, kun todellisia syyllisiä – pahoinvointia aiheuttavan järjestelmän ylläpitäjiä – ei tunnusteta ainakaan ääneen?
Tietysti jotkut tunnustavat järjestelmän ylläpitäjien, ja ylipäänsä järjestelmän, syyllisyyden kansan pahoinvointiin. Näistä erottuu kaksi selkeää leimaa. Yhtäällä ovat poliittiset ääriliikkeet, joista fasistisen äärioikeiston sivuutan tässä yhteydessä tuhahduksella – perustuuhan heidän analyysinsa tiedostamisen puutteeseen eikä tiedostamiseen kuten äärivasemmiston. Kuitenkin kommunistit, anarkistit ja muu selkeän antikapitalistinen vasemmisto leimataan samalla tavalla ääriliikkeiksi kuin natsit, ja heidän vaikutuksensa arvioidaan eripuraa, sekasortoa ja kauhua aiheuttavaksi. Itse en kannata sitä, että mielenosoittajat käyvät poliisin kimppuun, mutta reality check: poliisi on sata kertaa useammin käynyt mielenosoittajien kimppuun. Anarkistien väkivaltaleima on siis isolta osin väärinkäsitys. Kommunisteista väitetään tätä useammin, että he haluaisivat pystyttää diktatuurin. Tämä on silkkaa oikeiston mustamaalauksen tuotetta: klassisen kommunismin väheksymästä kapitalistisesta parlamentarismista on tehty demokratian ainoa hyväksytty muoto. Kaiken älyttömäksi kukkuraksi nykykommunistien päälinja hyväksyy nykyisen parlamentarismin. Minä tekisin siitä tuhannen silppua, mutta se on eri juttu.
Toinen leimallinen järjestelmän pahoinvointivaikutuksen tunnustava ryhmä on "hipit", vaihtoehtoisen elämäntavan ja -katsomuksen noudattajat, jotka puhuvat mieluummin Babylonista kuin kapitalismista. En näe ongelmaa heidän käsitteissään tai edes niiden ilmentämissä painotuksissa, vaan lähinnä siinä, mikä on heidän täydentävä leimansa: yhteiskunnallisen suuntautumisen sijaan käännytään mieluummin omiin sisäpiireihin, joissa syödään kasvisruokaa, soitetaan didgeridoota ja pössytellään pilveä. Rainbow Gathering -tapahtumat ovat syndrooman oire: uushippien "perhetapaamiset" pidetään kaukana asutuskeskuksista eikä ajasta ja paikasta hiiskuta yleisesti edes nettifoorumeilla. Yhteiskunnallinen tietoisuusvaikutus pysyy siis lähellä nollaa, lukuun ottamatta sitä, millaisia värinöitä Rainbow-kansa levittää kanssaihmisiin tapahtuman jälkeen. Toisaalta nykyhippejä tuntien ei voi sanoa, etteivät he suuntautuisi yhteiskunnallisesti. Hippileiman mollaamisen sijaan pitäisikin hipahtavissa piireissä elvyttää avoimempaa ulostuloa ja yhteiskuntakritiikkiä. Ihanteena tietysti olisi, että Babylonin vastustajat tunnustautuisivat yksiselitteisesti kapitalismin vastustajiksi (nykyisin moni hippi ei tiedosta tätä asiayhteyttä ja äänestää [oikeisto]vihreitä) ja ihan mieluusti myös päinvastoin. Yhteisrintama, anyone?
Tämä kirjoitelma on ehkä pitkä ja sekava, mutta toisaalta näkemykseni on, ettei näistä asioista pidä enää kirjoittaa sirpaleisesti. Asiat yksinkertaisesti liittyvät toisiinsa ja tämä on nähtävä. Kun alkaa vetää yhdestä langasta, koko vyyhti purkautuu. Elämme itsesäätelevässä totalitarismissa, ja koska olemme itsekin sen osia, purkautuminen voi alkaa meistä.
lauantai 19. toukokuuta 2012
Kirjava vallankumous
Maailmalla, leimallisesti entisessä itäblokissa, on tehty 2000-luvulla "värivallankumouksia". Toteutuneiden lisäksi saldona on vielä pari yritystä. Yhtä väriä tunnustavan vallankumouksen ongelma on aina tietty suppea-alaisuus. Näin äkkiseltään punainen vallankumous tuntuu hyvältä ajatukselta, mutta sekin tarvitsisi rinnalleen vihreää. Ja mikäli punaista ja vihreää heitetään jäsentelemättä toistensa sekaan, voikin tuloksena olla yksivärinen ruskea vallankumous. Sitä tuskin on monikaan vailla.
Niinpä esitän idean: Suomessa tarvitaan kirjava vallankumous. Tässä vaiheessa vallankumoussoppaan on ihan oikeasti paikallaan heittää erillisinä fragmentteina melkein mitä hyvänsä: punaista, vihreää, sinivalkoista, mullanruskeaa, mustaa, oranssia, pinkkiä ja indigoa. Kirjava vallankumous sopisi nimeksi sikälikin, että se yhdistäisi 2010-luvun alun riitapukarit: perussuomalaiset ja vihreät. Olihan nykyinen persu Veltto Virtanen aiemmin kirjavan puolueen kansanedustaja, ja kuten muistamme, kirjava puolue oli aiemmalta nimeltään ekologinen puolue. Se puolestaan irtaantui vihreistä. Sikäli kun persuilla ja vihreillä tosiaan on yhteistä historiallista taustaa, se tiivistyy nimenomaan sanaan 'kirjava'.
Mitä kirjavan vallankumoussopan ainekset olisivat käytännössä? Punainen, luonnollisesti, ilmaisee pyrkimystä vasemmistolaisten ihanteiden toteuttamiseen: kaikkien tasa-arvoiseen hyvinvointiin. Vihreä on mukana muistuttamassa, ettei ympäristöä voi koskaan sivuuttaa: luonto sanoo aina viimeisen sanan. Sinivalkoinen aate antaisi vallankumoukselle Nato- ja EU-vastaisuuden sekä ylikansallisen angloamerikkalaisen kulttuurihötön kritiikin. Agraarinen multa muistuttaa, että ravinto ja hyvinvointi tulevat maasta. Suoraan toimintaan ja anarkismiin assosioituva musta antaisi vallankumoukselle luonteen: tämä muutos ei tee rahavallan kanssa kompromisseja. Valtausliikkeen alkuperäinen väri oranssi ilmaisee yhteyttä "torikokousten" ja Occupy-liikkeen suuntaan. Seksuaalivähemmistöjen käyttämä pinkki puolustaa vähemmistöjen oikeuksia: tässä vallankumouksessa kaikkien kukkien on saatava kukkia. Indigo muistuttaa, ettei henkisen kasvun merkitystä pidä väheksyä: kristillisen tai ateistisen tyrannian aika on ehdottomasti ohi.
En tietenkään näkisi kirjavaa vallankumousta mitenkään lopullisena hyvän yhteiskunnan tuojana. Se on kuitenkin varsin miellyttävä välivaihe. Sen sijaan, että tehdään niin kuin nykyään eli korostetaan eri poliittisten suuntien eroja, täytyisi minusta vedota niiden yhteisiin puoliin jollakin yllä esitetyn kaltaisella eteenpäinvievällä tasolla. Isommista eduskuntapuolueista vain yksi jäisi kokonaan tämän vallankumouksen ulkopuolelle, nimittäin nykyistä hegemoniaa yksinvaltiaana ylläpitävä kokoomus. Tosin humanistina uskon, että moni kokoomuksen äänestäjäkin löytäisi oman paikkansa kirjavasta moninaisuudesta, vaikka ylikansallinen rahavalta ja kulttuuri-imperialismi saisivatkin kyytiä. En kerta kaikkiaan usko, että joka viides suomalainen samastuu noihin asioihin. Eiköhän heistä iso osa liene hyväuskoisia, jotka yhdistävät päässään talouskasvun ja hyvinvoinnin tai luulottelevat yksilönvapauden toteutuvan sitä kautta.
Kirjava vallankumous näyttäisi, millä asioilla on oikeasti väliä suomalaisessa yhteiskunnassa.
tiistai 27. syyskuuta 2011
Olisiko sivistyneistövallankumouksen aika?
Näin tässä eräänä yönä melkein profeetalliselta tuntuneen unen. Kansainvälinen mellakkaliike oli siinä levinnyt Suomeen. Rettelöinnin aiheeksi kelpasi mikä hyvänsä, missä joidenkin oikeuksia poljettiin – tässä tapauksessa tiekiista jossain pohjoisessa. Maantie oli kaavoitettu uusiksi, ja melko vähäpätöisen oikaisun tähden oli jäämässä uuden linjauksen alle ihmisten pihoja ja varmaan jokunen talokin. Matkasin yhteiskunnan varoilla tuonne pohjoisen kylille tekemään kyselytutkimusta asukkaiden mielipiteistä. Tulos oli luonnollisesti tieuudistusta vastustava. Seuraavassa kohtauksessa olin kokouksessa jossain virastotalossa, jonka ulkopuolella yltyivät jo tieuudistusta vastustavien mielenosoittajien äänet, ja ikkunasta näimme mellakkapoliisin järjestäytyvän vastapuoleksi. Ryntäsin suoraan kokouksesta virastotalon portaille pitämään puhetta, jossa ilmoitin, että yhteiskunta on teettänyt tutkimuksen, joka ei suosittele uuden tien rakentamista. Toivoin sekä mellakoijien että poliisin riisuvan aseensa ja lähtevän kotiin, koska edellisillä ei enää ole vastustettavaa eikä jälkimmäisellä puolustettavaa, kun kiista raukeaa.
Uni esitteli kristallinkirkkaasti, mikä on minunlaiseni ihmisen paikka yhteiskunnallisten kiistojen kärjistyessä. Ei mellakoimassa, vielä vähemmän järjestystä ylläpitämässä. Sen sijaan tehtävänä on levittää tietoa kaikille osapuolille, tarvittaessa vaikka taistelutantereen äärellä. Yhteiskunnalliset kärhämät johtuvat siitä, että jollakin osapuolella – aika usein molemmilla osapuolilla – on virheellistä tietoa. Usein tietoa myös tietoisesti pimitetään. Tämä johtuu siitä, että tieto on valtaa – oikeasti, ei vain kuluneen fraasin mukailuna. Levittämällä monipuolista tietoa kaikista asianhaaroista puutteellisen tai vääristellyn informaation tilalle voi estää hankaluudet kaikilta suunnilta, kuten uneni esimerkissä yhtäältä kansainvälistä liikettä pintapuolisesti tai turhautuneisuuttaan myötäilevien rettelöijien, toisaalta sokeasti järjestelmää puolustavan poliisin taholta.
Sivistyneistö on esittänyt turhan hiljaista roolia viime vuosikymmenien informaatiovallankaappauksen keskellä. Tällä en vähättele Indymedian, Verkkomedian ja kaltaistensa aktiiviväen työn arvoa. Ongelma on, että liian suuri osa sivistyneistöstä ei oikeasti ymmärrä, kuinka täydellisesti valtamedia on tempaistu osaksi vallanpitäjien tiedonpimitystoimintaa. Tähänkin tarvitaan tiedonlevitystä. Sivistyneistö täytyy saada jalkeille sen oivalluksen innoittamana, että yhteiskunnasta ihan oikeasti nyt puuttuu tarvittavaa tietoa ja tähän liittyvä ilmiselvä sosiaalinen tilaus kohdistuu nimenomaan sivistyneistöön itseensä. Tieto on valtaa, ja tiedonkumous on vallankumous. Muutoksen tekijöitä ovat pian kadut täynnä. Sivistyneistöä tarvitaan nyt välittämään tietoa muutoksen suunnasta, tekotavasta ja tarpeellisuudesta – yhtä lailla netissä, kouluissa, kapakoissa ja virastotalon portailla.
Uni esitteli kristallinkirkkaasti, mikä on minunlaiseni ihmisen paikka yhteiskunnallisten kiistojen kärjistyessä. Ei mellakoimassa, vielä vähemmän järjestystä ylläpitämässä. Sen sijaan tehtävänä on levittää tietoa kaikille osapuolille, tarvittaessa vaikka taistelutantereen äärellä. Yhteiskunnalliset kärhämät johtuvat siitä, että jollakin osapuolella – aika usein molemmilla osapuolilla – on virheellistä tietoa. Usein tietoa myös tietoisesti pimitetään. Tämä johtuu siitä, että tieto on valtaa – oikeasti, ei vain kuluneen fraasin mukailuna. Levittämällä monipuolista tietoa kaikista asianhaaroista puutteellisen tai vääristellyn informaation tilalle voi estää hankaluudet kaikilta suunnilta, kuten uneni esimerkissä yhtäältä kansainvälistä liikettä pintapuolisesti tai turhautuneisuuttaan myötäilevien rettelöijien, toisaalta sokeasti järjestelmää puolustavan poliisin taholta.
Sivistyneistö on esittänyt turhan hiljaista roolia viime vuosikymmenien informaatiovallankaappauksen keskellä. Tällä en vähättele Indymedian, Verkkomedian ja kaltaistensa aktiiviväen työn arvoa. Ongelma on, että liian suuri osa sivistyneistöstä ei oikeasti ymmärrä, kuinka täydellisesti valtamedia on tempaistu osaksi vallanpitäjien tiedonpimitystoimintaa. Tähänkin tarvitaan tiedonlevitystä. Sivistyneistö täytyy saada jalkeille sen oivalluksen innoittamana, että yhteiskunnasta ihan oikeasti nyt puuttuu tarvittavaa tietoa ja tähän liittyvä ilmiselvä sosiaalinen tilaus kohdistuu nimenomaan sivistyneistöön itseensä. Tieto on valtaa, ja tiedonkumous on vallankumous. Muutoksen tekijöitä ovat pian kadut täynnä. Sivistyneistöä tarvitaan nyt välittämään tietoa muutoksen suunnasta, tekotavasta ja tarpeellisuudesta – yhtä lailla netissä, kouluissa, kapakoissa ja virastotalon portailla.
tiistai 24. toukokuuta 2011
"Maltillinen" ja "vallankumouksellinen" vasemmisto
Jatkan vähän tässä jo aiemmin aloittamaani vasemmiston sisäisen kahtiajaon teemaa. Monihan meistä "sydämen ja aatteen vasemmistolaisista", kuten aiemmin nimesin tämän ryhmän, sai marjamehunsa väärään kurkkuun lukiessaan Vasemmistoliiton mukanaolosta hallitusneuvotteluissa. Vaikka kentällä ollaan aika vahvasti ei-kannalla (etenkin tamperelainen Jukka Peltokoski on avautunut radikaalisti sosiaalisessa mediassa), johtoporras katsoo parhaakseen johdattaa puolueensa kohti Kokoomuksen vedättämää "nukkehallitusta". Vasemmistolaisten ihanteiden kannalta tässä ei tietenkään ole järkeä. Oikeistovetoisessa hallituksessa ne laimentuvat varsinaiseksi litkuksi – ja kuten tiedetään, ei Vasemmistoliiton vasemmalla puolella ole käytännössä yhtään puoluetta. (SKP on poistettu puoluerekisteristä; STP:n kannatus on alle 0,1 %.) Niinpä tämä hallitusasetelma vahvistaisi sen, ettei Suomessa toimi yhtään oikeasti vasemmistolaista puoluetta. Arvaa, ketkä nauraa kihertävät onnesta.
Uusin asetelma todistaa lisäksi yhden ennenkin esittelemäni idean. "Maltillinen" vasemmisto, mitä Arhinmäki-siipi (jonka seuralaisena on myös vanha antikommunisti-siipi) edustaa, pyörittelee nykyistä Vasemmistoliittoa mielin määrin. Asia ilmeni myös Kansan Uutisista, joka otti avoimesti "oppositiota" haukkuvan kannan jo viime viikolla. Jos puolue päättää olla menemättä hallitukseen, se johtuu vain siitä, että ajatusta kannattavan puolue-eliitin ja vastustavan kenttäväen kokosuhde on liian dramaattisesti jälkimmäisen puolella (ja Vasemmistoliitossa on sentään hiukan demokratiaa jäljellä). Pointtini kuuluu, että "maltilliset" ovat yhtä dramaattisesti voittaneet jo siinä, kun puolue ylipäänsä lähti neuvottelemaan hallituspaikasta. Se nimittäin tuhosi täydellisesti Vasemmistoliiton "vallankumouksellisen" uskottavuuden.
Maltillisuudessa ei tietenkään ole sinänsä vikaa. Jos eläisimme 1970-lukua, minutkin voitaisiin luokitella maltilliseksi: en hyväksy väkivaltaista vallankumousta. Koska nyt on 2010-luvun alku, asiat näyttäytyvät erilaisessa suhteessa. Niinpä vasemmiston "maltillisia" ovat ne, jotka kannattavat nykyistä inhimillisempää kapitalismia, ja "vallankumouksellisia" olemme me, jotka haluamme vaihtaa kapitalismin sosialismiin. (Tässä yhteydessä tarkoitan "sosialismilla" oleellisesti kapitalismista poikkeavaa suunnitelmallista yhteiskuntajärjestelmää. Myös radikaalivihreiden idea ekologisesta suunnitelma- tai yhteisötaloudesta on sosialismia.) Huhtikuun eduskuntavaalien jälkeinen tapahtumakehitys osoittaa kristallinkirkkaasti, että Suomen eduskunnassa on mukana vasemmistosta vain "maltillinen" puoli. Arhinmäki ja kumppanit osaavat kyllä perustella, miten hallitukseen meneminen hyödyttää myös joitakin vasemmistolaisia ihanteita, mutta sen tuntuvin vaikutus on "vallankumouksellisen" työn mahdollisuuden eliminoituminen eduskunnassa.
Edellisestä ei tietenkään voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin välttämättömyys saada "vallankumouksellinen" vasemmisto mukaan eduskuntaan. Vasemmistoliiton kautta se ei toistaiseksi tapahdu. Uuden eduskuntaryhmän piti pullistella entistä radikaalimpia aineksia (mitähän tähän sanoisivat Anna Kontula ja Silvia Modig?), mutta se näyttääkin harjoittavan edeltäjäänsä oikeistolaisempaa politiikkaa. Lisäksi lapsikin ymmärtää, ettei muutos tapahdu (suoraan) SKP:n, STP:n tai KTP:n kautta. Kaikki ne ovat jo käyneet vaaleissa näyttämässä epäkiinnostavuutensa. Mikäli eduskuntavaaleihin tulee kohuttu äänikynnys, mainituista pikkupuolueista suurinkin (SKP) joutuisi kymmenkertaistamaan kannatuksensa. Sitä ei tapahdu, vaikka kaikki äärivasemmistolaiset menisivät siihen mukaan (mitä myöskään ei tapahdu). Yhteistyöorganisaatioksi tekeytyvästä STP:stä ei niin ikään ole läpimurron tekijäksi. Paitsi, että se joutuisi noin 50-kertaistamaan kannatuksensa, ei Suomen työväenpuolueella ole toivoa saada mukaan välttämätöntä sivistyneistön, taiteilijoiden ja yhteiskunnasta kieltäytyjien edustusta ja kannatusta. "Uusi SKDL" on ainoa toivo ja suuri toivo onkin. Sen eteen on keskitettävä kaikki järjestäytyminen, hylättävä kannattajakorttien keruu omille pienryhmille ja yhdistyttävä konkreettisesti.
Uusin asetelma todistaa lisäksi yhden ennenkin esittelemäni idean. "Maltillinen" vasemmisto, mitä Arhinmäki-siipi (jonka seuralaisena on myös vanha antikommunisti-siipi) edustaa, pyörittelee nykyistä Vasemmistoliittoa mielin määrin. Asia ilmeni myös Kansan Uutisista, joka otti avoimesti "oppositiota" haukkuvan kannan jo viime viikolla. Jos puolue päättää olla menemättä hallitukseen, se johtuu vain siitä, että ajatusta kannattavan puolue-eliitin ja vastustavan kenttäväen kokosuhde on liian dramaattisesti jälkimmäisen puolella (ja Vasemmistoliitossa on sentään hiukan demokratiaa jäljellä). Pointtini kuuluu, että "maltilliset" ovat yhtä dramaattisesti voittaneet jo siinä, kun puolue ylipäänsä lähti neuvottelemaan hallituspaikasta. Se nimittäin tuhosi täydellisesti Vasemmistoliiton "vallankumouksellisen" uskottavuuden.
Maltillisuudessa ei tietenkään ole sinänsä vikaa. Jos eläisimme 1970-lukua, minutkin voitaisiin luokitella maltilliseksi: en hyväksy väkivaltaista vallankumousta. Koska nyt on 2010-luvun alku, asiat näyttäytyvät erilaisessa suhteessa. Niinpä vasemmiston "maltillisia" ovat ne, jotka kannattavat nykyistä inhimillisempää kapitalismia, ja "vallankumouksellisia" olemme me, jotka haluamme vaihtaa kapitalismin sosialismiin. (Tässä yhteydessä tarkoitan "sosialismilla" oleellisesti kapitalismista poikkeavaa suunnitelmallista yhteiskuntajärjestelmää. Myös radikaalivihreiden idea ekologisesta suunnitelma- tai yhteisötaloudesta on sosialismia.) Huhtikuun eduskuntavaalien jälkeinen tapahtumakehitys osoittaa kristallinkirkkaasti, että Suomen eduskunnassa on mukana vasemmistosta vain "maltillinen" puoli. Arhinmäki ja kumppanit osaavat kyllä perustella, miten hallitukseen meneminen hyödyttää myös joitakin vasemmistolaisia ihanteita, mutta sen tuntuvin vaikutus on "vallankumouksellisen" työn mahdollisuuden eliminoituminen eduskunnassa.
Edellisestä ei tietenkään voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin välttämättömyys saada "vallankumouksellinen" vasemmisto mukaan eduskuntaan. Vasemmistoliiton kautta se ei toistaiseksi tapahdu. Uuden eduskuntaryhmän piti pullistella entistä radikaalimpia aineksia (mitähän tähän sanoisivat Anna Kontula ja Silvia Modig?), mutta se näyttääkin harjoittavan edeltäjäänsä oikeistolaisempaa politiikkaa. Lisäksi lapsikin ymmärtää, ettei muutos tapahdu (suoraan) SKP:n, STP:n tai KTP:n kautta. Kaikki ne ovat jo käyneet vaaleissa näyttämässä epäkiinnostavuutensa. Mikäli eduskuntavaaleihin tulee kohuttu äänikynnys, mainituista pikkupuolueista suurinkin (SKP) joutuisi kymmenkertaistamaan kannatuksensa. Sitä ei tapahdu, vaikka kaikki äärivasemmistolaiset menisivät siihen mukaan (mitä myöskään ei tapahdu). Yhteistyöorganisaatioksi tekeytyvästä STP:stä ei niin ikään ole läpimurron tekijäksi. Paitsi, että se joutuisi noin 50-kertaistamaan kannatuksensa, ei Suomen työväenpuolueella ole toivoa saada mukaan välttämätöntä sivistyneistön, taiteilijoiden ja yhteiskunnasta kieltäytyjien edustusta ja kannatusta. "Uusi SKDL" on ainoa toivo ja suuri toivo onkin. Sen eteen on keskitettävä kaikki järjestäytyminen, hylättävä kannattajakorttien keruu omille pienryhmille ja yhdistyttävä konkreettisesti.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Uskonnon ja politiikan suhteesta
Yhä uudelleen meidän maailmassamme on uskonnosta tullut politiikkaa ja uskonnolla tehty politiikkaa. Suomen eduskunnassakin istuu kristillisdemokraatteja, ja myös Suomen islamilainen puolue on rekisteröity yhdistyksenä. Päivi Räsänen ja Abdullah Tammi eivät ole ensimmäisiä eivätkä viimeisiä lenkkejä ketjussa, joka on ainakin Raamatun tietojen mukaan alkanut jo ikiaikoja ennen ajanlaskun alkua.
Suomessa ja muissa ns. länsimaissa kristityt ovat jo kauan sitten leimautuneet konservatiiveiksi, jotka sijoittuvat perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla melkoisen oikealle. Yleisenä sääntönä pätee: mitä jyrkempi kristitty, sitä oikeistolaisempi. Toisaalta Jeesusta on nimitetty anarkistiksi ja jopa kommunistiksi. Antti Eskola kirjoitti pamfletissaan Suomi sulo Pohjola vuonna 1968: "Henkilökohtaisesti en nimittäin näe mitään muuta mahdollisuutta sille, joka haluaa seurata Kristusta ja hänen julistustaan, kuin olla yhteiskunnallisesti radikaali ja poliittisesti vasemmistolainen." Latinalaisessa Amerikassa on syntynyt teologisia suuntauksia kuten 'vapautuksen teologia' ja 'vallankumouksen teologia', jotka näkevät, että ihmisen vapauttaminen alkaa ehdottomasti jo maan päällä eikä vasta taivaassa.
Muiden uskontojen poliittisesta luonteesta on yhtä lailla vaikeaa tehdä yhtenäistä päätelmää. Esimerkiksi Israel on jo kauan vetänyt militantin äärioikeistolaista linjaa, mutta juutalaisvaltion ensivuosikymmeninä maassa kehitettiin toisenlaista, melkoisen sosialistista yhteiskuntaa kibbutseineen kaikkineen. Sosialistiset kokeilut ja piirteet eivät puutu islamilaisistakaan maista. Suomessa olen tuntenut ryhmän buddhalaisia, jotka lähes yksimielisesti ilmoittivat olevansa sosialisteja. Kaikesta huolimatta uskonnon vaikutus yhteiskunnassa kantaa varsin konservatiivista leimaa – eikä lainkaan perusteettomasti.
Vasemmistossa uskontoon on perinteisesti suhtauduttu kriittisesti, jopa kyynisesti. 1900-luvun alusta peräisin oleva pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi ilmaisee: "Köyhälistöä lohduttelemme: pääsette taivaaseen. Ai, ai petämme, taivaaseen pääsette. Ja jollette ole nöyriä, joudutte kuumuuteen." Oikeiston harjoittamaa uskonnon käyttöä sortovälineenä herjaavat säkeet osuvat kieltämättä maaliinsa. Karl Marxin suuhun on puolestaan usein laitettu sanat "uskonto on oopiumia kansalle". Todellisuudessa Marx kirjoitti moniselitteisemmin: "Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia." Ei jää epäselväksi, että Marxille uskonto oli nimenomaan työväen vallankumouksen kannalta kielteinen asia. Hän näki uskonnon ylhäältä ohjattuna eskapismina. Uskoa sinänsä Marx ei tainnut käsitellä.
Tiedämme, että Kiinan valtiojohto, joka nimellisesti edustaa "kommunismia", vastustaa uskonnollisuutta yhteiskunnassa – lukuun ottamatta niitä ulkoisia puitteita, jotka kiinnostavat miljoonia turisteja. Aika valtiokapitalistista touhua minun silmääni. Neuvostoliitossa vallitsi muodollisesti uskonnonvapaus, joka kuitenkin välillä tulkittiin vapaudeksi olla uskomatta. Yksilöinä neuvostokansalaiset saattoivat uskoa, yhteisönä eivät. Glasnostin, perestroikan ja lopulta neuvostovallan tuhon aikana uskonnollisuus nähtiin – lännessäkin – kumouksellisena voimana sinänsä: ihmisiltä oli vuosikymmenien ajan evätty oikeus sielulliseen elämään, nyt he vaativat sen takaisin. Joskus raja vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä on hiuksenhieno.
Kristinuskon, joka useimmille suomalaisille on uskonnoista tutuin, poliittinen historia voisi myös olla sangen toisenlainen. Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt olivat radikaaleja, joita Rooman keisarikunta piti kumouksellisina. Keisari Konstantinuksen aikana 300-luvulla kristinusko teki kuitenkin liiton valtiovallan kanssa. Rooman piispasta tuli kristikunnan diktaattori, paavi, jonka häikäilemätön vallankäyttö oli usein kuninkaidenkin yläpuolella. Tilanne ei paljon korjaantunut ns. uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla. Nyt kirkko ja valtio hitsattiin yhteen, minkä alkusyy oli kuninkaan ahneus haalia itselleen kirkon ahneesti haalima omaisuus. Sitä perua on se, että Suomen kouluissa opetetaan yhä uskontoa yhtenä oppiaineena. On selviö, ettei kristinuskosta olisi koskaan tullut maailman mahtiuskontoa ilman valtiovallan kanssa tehtyä liittoa, mutta Konstantinusta edeltävä historia paljastaa jälleen, ettei kristinusko sinänsä ole konservatiivinen oppi.
Eskapismin suhteen Marx oli hyvin oikeassa, mutta samalla väärässä. Totta on, että (kristillinen) uskonto tarjosi näennäistä apua kurjuuteen, jonka todellinen ratkaisu olisi ollut yhteiskunnan muuttaminen. Nykymaailmassa elää kuitenkin miljoonittain ihmisiä, joille usko palvelee kaikkea muuta kuin eskapistista tehtävää. Se on osa elämän totuuden etsintää, joka sosiaalisesti ilmenee usein kieltäytymisenä palvelemasta kapitalistista yhteiskuntaa. Radikaali usko ja radikaali politiikka eivät välttämättä olekaan toistensa antiteesejä, vaan samansuuntaisia pyrkimyksiä. Buddhalaisen sosialistin rinnalla voi olla rastafariuskoinen pasifistianarkisti, kosmisesti rakastava pakana tai vaikka kristitty, joka oikeasti uskoo toisen posken kääntämiseen ja koko omaisuuden lahjoittamiseen köyhille.
Minusta vasemmisto tekee virheen, jos se julistaa ateismin oikeaoppisuutta. Mutta samoin se tekee virheen, mikäli se hylkää "jumalattoman" ja "uskonnottoman" suhteensa yhteisten asioiden hoitoon. Yhteiskunta on ehdottomasti järjestettävä niin, ettei yhdenkään toimeentulo jää niin sanotusti Herran haltuun. Sivistyskasvatuksen täytyisi johdattaa kriittisyyteen uskonnon samoin kuin valtiovallan suhteen. Kriittiseen ajatteluun kuuluu kuitenkin epäily, ja epäilyn olennainen kohde on läpi historian ollut todellisuus. Kun kriittinen epäilijä kysyy, onko tämän kaiken takana jotain enemmän, liikutaan uskonnollisella maaperällä. Sen maaperän kieltäminen ihmisiltä on sielullista tyranniaa. Mutta miksi "jokin enemmän" ikinä paljastuukin, se ei saa hämärtää tarkoitusta joka on minulle politiikan pyhin – kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.
Suomessa ja muissa ns. länsimaissa kristityt ovat jo kauan sitten leimautuneet konservatiiveiksi, jotka sijoittuvat perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla melkoisen oikealle. Yleisenä sääntönä pätee: mitä jyrkempi kristitty, sitä oikeistolaisempi. Toisaalta Jeesusta on nimitetty anarkistiksi ja jopa kommunistiksi. Antti Eskola kirjoitti pamfletissaan Suomi sulo Pohjola vuonna 1968: "Henkilökohtaisesti en nimittäin näe mitään muuta mahdollisuutta sille, joka haluaa seurata Kristusta ja hänen julistustaan, kuin olla yhteiskunnallisesti radikaali ja poliittisesti vasemmistolainen." Latinalaisessa Amerikassa on syntynyt teologisia suuntauksia kuten 'vapautuksen teologia' ja 'vallankumouksen teologia', jotka näkevät, että ihmisen vapauttaminen alkaa ehdottomasti jo maan päällä eikä vasta taivaassa.
Muiden uskontojen poliittisesta luonteesta on yhtä lailla vaikeaa tehdä yhtenäistä päätelmää. Esimerkiksi Israel on jo kauan vetänyt militantin äärioikeistolaista linjaa, mutta juutalaisvaltion ensivuosikymmeninä maassa kehitettiin toisenlaista, melkoisen sosialistista yhteiskuntaa kibbutseineen kaikkineen. Sosialistiset kokeilut ja piirteet eivät puutu islamilaisistakaan maista. Suomessa olen tuntenut ryhmän buddhalaisia, jotka lähes yksimielisesti ilmoittivat olevansa sosialisteja. Kaikesta huolimatta uskonnon vaikutus yhteiskunnassa kantaa varsin konservatiivista leimaa – eikä lainkaan perusteettomasti.
Vasemmistossa uskontoon on perinteisesti suhtauduttu kriittisesti, jopa kyynisesti. 1900-luvun alusta peräisin oleva pilkkalaulu Perustuslaillisten riemumarssi ilmaisee: "Köyhälistöä lohduttelemme: pääsette taivaaseen. Ai, ai petämme, taivaaseen pääsette. Ja jollette ole nöyriä, joudutte kuumuuteen." Oikeiston harjoittamaa uskonnon käyttöä sortovälineenä herjaavat säkeet osuvat kieltämättä maaliinsa. Karl Marxin suuhun on puolestaan usein laitettu sanat "uskonto on oopiumia kansalle". Todellisuudessa Marx kirjoitti moniselitteisemmin: "Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia." Ei jää epäselväksi, että Marxille uskonto oli nimenomaan työväen vallankumouksen kannalta kielteinen asia. Hän näki uskonnon ylhäältä ohjattuna eskapismina. Uskoa sinänsä Marx ei tainnut käsitellä.
Tiedämme, että Kiinan valtiojohto, joka nimellisesti edustaa "kommunismia", vastustaa uskonnollisuutta yhteiskunnassa – lukuun ottamatta niitä ulkoisia puitteita, jotka kiinnostavat miljoonia turisteja. Aika valtiokapitalistista touhua minun silmääni. Neuvostoliitossa vallitsi muodollisesti uskonnonvapaus, joka kuitenkin välillä tulkittiin vapaudeksi olla uskomatta. Yksilöinä neuvostokansalaiset saattoivat uskoa, yhteisönä eivät. Glasnostin, perestroikan ja lopulta neuvostovallan tuhon aikana uskonnollisuus nähtiin – lännessäkin – kumouksellisena voimana sinänsä: ihmisiltä oli vuosikymmenien ajan evätty oikeus sielulliseen elämään, nyt he vaativat sen takaisin. Joskus raja vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä on hiuksenhieno.
Kristinuskon, joka useimmille suomalaisille on uskonnoista tutuin, poliittinen historia voisi myös olla sangen toisenlainen. Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt olivat radikaaleja, joita Rooman keisarikunta piti kumouksellisina. Keisari Konstantinuksen aikana 300-luvulla kristinusko teki kuitenkin liiton valtiovallan kanssa. Rooman piispasta tuli kristikunnan diktaattori, paavi, jonka häikäilemätön vallankäyttö oli usein kuninkaidenkin yläpuolella. Tilanne ei paljon korjaantunut ns. uskonpuhdistuksessa 1500-luvulla. Nyt kirkko ja valtio hitsattiin yhteen, minkä alkusyy oli kuninkaan ahneus haalia itselleen kirkon ahneesti haalima omaisuus. Sitä perua on se, että Suomen kouluissa opetetaan yhä uskontoa yhtenä oppiaineena. On selviö, ettei kristinuskosta olisi koskaan tullut maailman mahtiuskontoa ilman valtiovallan kanssa tehtyä liittoa, mutta Konstantinusta edeltävä historia paljastaa jälleen, ettei kristinusko sinänsä ole konservatiivinen oppi.
Eskapismin suhteen Marx oli hyvin oikeassa, mutta samalla väärässä. Totta on, että (kristillinen) uskonto tarjosi näennäistä apua kurjuuteen, jonka todellinen ratkaisu olisi ollut yhteiskunnan muuttaminen. Nykymaailmassa elää kuitenkin miljoonittain ihmisiä, joille usko palvelee kaikkea muuta kuin eskapistista tehtävää. Se on osa elämän totuuden etsintää, joka sosiaalisesti ilmenee usein kieltäytymisenä palvelemasta kapitalistista yhteiskuntaa. Radikaali usko ja radikaali politiikka eivät välttämättä olekaan toistensa antiteesejä, vaan samansuuntaisia pyrkimyksiä. Buddhalaisen sosialistin rinnalla voi olla rastafariuskoinen pasifistianarkisti, kosmisesti rakastava pakana tai vaikka kristitty, joka oikeasti uskoo toisen posken kääntämiseen ja koko omaisuuden lahjoittamiseen köyhille.
Minusta vasemmisto tekee virheen, jos se julistaa ateismin oikeaoppisuutta. Mutta samoin se tekee virheen, mikäli se hylkää "jumalattoman" ja "uskonnottoman" suhteensa yhteisten asioiden hoitoon. Yhteiskunta on ehdottomasti järjestettävä niin, ettei yhdenkään toimeentulo jää niin sanotusti Herran haltuun. Sivistyskasvatuksen täytyisi johdattaa kriittisyyteen uskonnon samoin kuin valtiovallan suhteen. Kriittiseen ajatteluun kuuluu kuitenkin epäily, ja epäilyn olennainen kohde on läpi historian ollut todellisuus. Kun kriittinen epäilijä kysyy, onko tämän kaiken takana jotain enemmän, liikutaan uskonnollisella maaperällä. Sen maaperän kieltäminen ihmisiltä on sielullista tyranniaa. Mutta miksi "jokin enemmän" ikinä paljastuukin, se ei saa hämärtää tarkoitusta joka on minulle politiikan pyhin – kaikkien tasa-arvoista hyvinvointia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)