Tapaus Julian Assange ja tapaus Ilja Janitskin

Mikäli joku vielä uskoo, että länsimaat muodostavat oikeudenmukaisen arvoyhteisön, sen uskon täytyisi romuttua viimeistään hänen ajatellessaan Wikileaksin perustajan Julian Assangen kohtaloa. Assange etsintäkuulutettiin Ruotsissa tekaistuilla syillä, ja koska hänen oli syytä pelätä Ruotsin viranomaisten luovuttavan hänet USA:han (joka pitää Assangea rikollisena nimenomaan informaatiosyistä), hän Britanniassa ollessaan haki turvapaikkaa Ecuadorin suurlähetystöstä Lontoossa. Tämä tapahtui vuonna 2012, ja sen jälkeen hänen ei ole ollut mahdollista poistua tästä yhdestä rakennuksesta. Lukuisien vuosien ajan hän osallistui Wikileaksin työhön sekä yksityishenkilönä sosiaalisen median keskusteluun. Maaliskuussa 2018 Ecuadorin suurlähetystö kuitenkin katkaisi Assangen verkkoyhteydet. Tämän uskotaan liittyvän käänteeseen USA:n ja Ecuadorin välisessä suhteessa. Siitä lähtien hänet on pidetty, paitsi pimennossa fyysiseltä ulkomaailmalta, myös mediapimennossa. Käytännössä Assange on siis vanki, ja hänen on kerrottu olevan sekä fyysisesti että psyykkisesti hoidon tarpeessa.

Julian Assangen luulisi siis olevan sekä sananvapauden että ihmisoikeuksien puolustajien sydämenasia – myös meillä Suomessa. Sen sijaan hänen kohtalostaan on aika pitkälti vaiettu, ja Suomi on näin ollen liittynyt "läntiseen arvoyhteisöön" negatiivisessa mielessä. Suhteellisen laajoissa piireissä on kuitenkin keksitty nostaa kunniaan ihan ikioma sananvapaustaistelun sankari. Hän on Ilja Janitskin, MV-"lehden" perustaja. Hänet etsintäkuulutettiin Suomessa vuonna 2016, minkä jälkeen poliisi pian "vangitsi hänet poissaolevana". Itse Janitskin oli tuolloin Espanjassa, jossa hänet tilapäisesti pidätettiin, mutta päätöstä luovuttamisesta Suomeen ei ollut tehty ja niinpä hän pääsi vapaaksi. Luovutuspäätöksen synnyttyä Janitskin pakeni Andorraan, jossa hänet myöhemmin otettiin kiinni ja lopulta luovutettiin Suomeen huhtikuussa 2018. Häntä epäillään yhteensä 12 eri rikoksesta. Myös Janitskinin (fyysisen) terveyden on kerrottu olevan heikossa kunnossa.

Julian Assange ja Wikileaks ovat todella onnistuneet muuttamaan maailmaa armottomilla paljastuksillaan. Niiden vaikutus on ollut niin mullistava, että länsimaiden ja varsinkin USA:n korkein eliitti on yksiselitteisesti nimennyt hänet viholliseksi. Ilja Janitskin on myös onnistunut muuttamaan suomalaista yhteiskuntaa, mutta banaalisti, brutaalisti ja nähdäkseni yksiselitteisen negatiivisesti. MV-"lehti" on todellisten vallanpitäjien sijaan kääntänyt kansalaisten mielipiteitä sekä yksittäisiä toimittajia että ihan ruohonjuuritason vaikuttajia vastaan, jos nämä ovat olleet väärää mieltä yhdestä avainkysymyksestä – maahanmuutosta. Edelleen, Janitskinia voi olla jahdattu sellaisin osaperustein, joista ei olisi piitattu jonkun toisen rikoksentekijän kohdalla; hänen venäläinen sukutaustansa ja väitetyt yhteydet Venäjälle saattavat myös olla edesauttaneet tätä jahtia. Siitä huolimatta on täysin selvää, että Ilja Janitskin on rikollinen, kun taas Julian Assangeen kohdistetut tekaistut ruotsalaiset rikossyytteet on jo hylätty ja häntä pitää piilossa vain amerikkalainen paranoia valtionvastaisesta toiminnasta. Tässä yhteydessä USA:n asema "maailmanpoliisina" ilmenee varsin brutaalisti.

Ilja Janitskin ei ole sananvapaustaistelija. Hän on radikaalivanhoillinen infosoturi ja häikäilemättömän ahne ihmisten tietämättömyyden hyväksikäyttäjä. MV-"lehti" on muutamassa vuodessa onnistunut täysin tuhoamaan sen rakentavan valtamediakritiikin, jota peräänkuulutin – ja loin – muun muassa kohtalaisesti lukukertoja keränneen Valtamedian mediavalta -artikkelin yhteydessä. Janitskinin ja hänen "lehtensä" vaikutuksesta vasemmistoväen mielialat ovat kääntyneet hyvällä nupulla olleesta mediakritiikistä entistä yksimielisemmäksi valtamedian hyväksynnäksi, ja koko käsite "valtamedia" on saanut radikaalioikeistolaisen leiman. Tältä pohjalta MV-"lehteä" voisi pitää mahdollisena false flagina – ja sen nostaminen nykyiseen huomioarvoonsa on sellainen ihan taatusti. Mikään ei palvele oikeistolaista valtamediaa paremmin kuin näkyvän viholliskuvansa oikeistolaisuus; se käyttää ihmisten tietämättömyyttä hyväkseen.

Sen sijaan Julian Assange on sananvapaustaistelija. Hän on 2010-luvulle sitä, mitä Nelson Mandelat ja Martin Luther Kingit ovat edustaneet omina aikoinaan: oikeuden ja totuuden puolustaja, valtansa vääryyteen ja valheeseen perustaneiden vallanpitäjien uhri. Hän ei ole Hillary Clintonia vastaan suunnatuista paljastuksista huolimatta Donald Trumpin kannattaja – eikä todellakaan Putinin Venäjän kätyri. Wikileaksin Hillary-kritiikki on itse asiassa onnistunut kääntämään USA:n demokraattien kannattajia poispäin Clintonin ja Obaman edustamasta salakavalasta sivistysporvarillisuudesta vasemmalle kohti Bernie Sandersin ja Alexandria Ocasio-Cortezin sosiaalidemokraattista linjaa. Mitä taas Venäjään tulee, minusta Assangen ja Wikileaksin leimautuminen sen etujen puolustajiksi esittää yhden 2010-luvun väistämättömän medialukuprosessin: mitä kriittisempi länsimaista yhden totuuden valtamediaa kohtaan olet, sitä paremmin ymmärrät, että venäläismedian edustamat näkökulmat maailmanpolitiikasta ovat usein totuudenmukaisia.

Ilja Janitskinin samastaminen Julian Assangeen on osoitus suhteellisuudentajun, ja todellisuudentajun, täydellisestä pettämisestä.

Kuulukoon Wikileaksin ja Julian Assangen ääni; vaietkoon MV-"lehden" ja Ilja Janitskinin ääni; nouskoon vasemmistolaisen valtamediakritiikin ja totuuden ääni.

Mustat turkkilaiset, vasemmisto ja MV

Turkin viimeaikaisten tapahtumien pohjalta Johanna Vuorelma kirjoitti Politiikasta-verkkolehdessä erinomaisen artikkelin. Se avaa Turkissa vallitsevaa puolikuvitteellista jakoa "valkoisiin" ja "mustiin" turkkilaisiin. "Valkoisia" ovat kaupunkien uudistusmieliset menestyjät, klassinen 1900-luvun eliitti. "Mustilla" tarkoitetaan maaseudun ja syrjäseutujen uskonnollis-konservatiivisia asukkaita, joita eliitti on pyrkinyt sivistämään. Turkin yhtyminen globaaliin markkinajärjestelmään tarjosi väylän uudelle talouseliitille, joka onkin taustaltaan "mustaa" ilman minkäänlaista eurooppalais-länsimaista sivistyspyrkimystä. Uuden eliitin olemassaolo on Recep Tayyip Erdoğanin vallalle välttämättömyys: uskonnollis-konservatiivisena hahmona hän voi vedota "mustien" turkkilaisten perinteiseen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen ja olla silti uskottavasti vallanpitäjä.

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä huomatakseen Vuorelman tavoin, että vastaavanlainen jako löytyy myös kotimaastamme. Itse kirjoitin vuonna 2014 Suomen kesän poliittisesta realismista. Se muistutti, kuinka musertavan kaukana kaupunkien bitcoineja ja muita teknokraattisia ideoita tarjoava kulttuurielitismi on keskustaa ja perussuomalaisia äänestävästä kansasta, jota Suomessa on enemmän kuin urbaaneissa piireissä maltetaan muistaa. Suomen "mustien turkkilaisten" maailmankuvassa koti, uskonto ja isänmaa ovat yhä paikoillaan. On helppo ymmärtää, että perussuomalaisten nousu vetosi juuri tähän kansanosaan. Valtaapitävä Juha Sipilän perskekohallitus on kuitenkin tehnyt enimmäkseen kokoomuslaista politiikkaa, jossa persulaisuudesta muistuttaa vain pieni muukalaisvihamielinen vivahde – luonnollisesti ala-arvoisin ja lattein osa suomalaisen uuskonservatismin ideologiaa.

Punavihreällä poliittisella suunnalla on usein erehdytty latteaan kuvitelmaan, että perussuomalaisten nousu johtui satojentuhansien suomalaisten halusta olla muukalaisvihamielisiä, rasisteja tai natseja. Nyt viimeistään täytyisi käsittää, mitä merkitsee, että kun juuri tämä osa persulaisuutta on tallella, yli puolet puolueen kannattajista on lähtenyt lätkimään. Perussuomalaisten nousu ei pohjautunut pelkkään maahanmuuttokielteisyyteen, vaan "mustien" suomalaisten kokonaisvaltaiseen epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Mukana on sekä maaseudun ja syrjäseutujen perinteisiä keskustan äänestäjiä että työväenluokan perinteisiä SDP:n äänestäjiä sieltä vanhoillisesta päästä. Nämä puolueet eivät enää vedonneet konservatiiviseen kansanosaan, joka oli kyllästynyt hiihtämään perässä yhteiskunnan kulttuurisissa muutoksissa ja jonka piirissä kristinusko on kovempaa valuuttaa kuin Euroopan unioni. On karkea virhe samastaa kaikki tällaiset kansanryhmät muukalaisvihaan tai fasismiin.

2010-luvulla on suomalaisilla markkinoilla hillunut monenlaista itsensä – ainakin näennäisesti – unohdettuun kansaan samastavaa toimijaa. Yksi niistä on MV-"lehti", jota on koko olemassaolonsa aikana haukuttu muun muassa toisilta ilman lupaa kopioiduista jutuista, valheiden ja huuhaan levittämisestä sekä rasismista. Kyseessä on minusta ihan ala-arvoinen media, joten ei sen sisällöstä sen enempää. Punavihreällä poliittisella suunnalla on toivottu MV:n lakkauttamista koko sen olemassaolon ajan, joten nyt, kun asia voi olla toteutumassa, vasemmalla on myhäilty tyytyväisinä. MV-"lehteen" kohdistunut poliisitutkinta on kuitenkin varsin kyseenalainen juhlimisen aihe vasemmistolle. Jos viranomaiset lakkauttavat MV:n, vasemmisto tulee samastaneeksi itsensä valtaa pitävään systeemiin ja vahvistaneeksi – ironisesti – MV:n osaltaan ylläpitämää puppuväittämää, jonka mukaan "vihervasemmisto" on vallassa. Nythän MV:tä olisi sulkemassa sama instanssi, joka sulkee anarkistimielenosoittajat puoleksitoista tunniksi kadunpätkälle ja roudaa ydinvoimaa vastustavia mielenosoittajia tekaistuin syin putkaan. Samalla rasistinen äärikonservatiivioikeisto saa uuden, täysin katteettoman sulan hattuunsa "sananvapauden" puolustajina ja mediakapinallisina.

Vasemmistossa täytyisi nyt nähdä asioiden yhteydet entistä tarkemmin. Itse en esimerkiksi usko, että poliisia tai edes valtamediaeliittiä kiinnostaa tippaakaan MV-"lehden" rasismi. Sen sijaan väärät mielipiteet esimerkiksi lääketeollisuudesta tai maailmanpolitiikasta Suomen "valkoinen" eliitti kokee varmasti uhkana. Poliisin ja valtamedian kelkkaan ei yksinkertaisesti pidä hypätä vahingossakaan, niin kuin ei katupartioiden ja MV:n kelkkaan tai kokoomuksen ja EK:n kelkkaan. Vaikka jokin yksittäinen näkökulma tuntuisikin järkeenkäyvältä, asian taustalla on aina jotakin mätää. Tunsin esimerkiksi kiusaantunutta myötähäpeää lukuisien vasemmistolaisten yhtymisestä Helsingin Sanomien (ja muun valtamedian) yksisilmäiseen rokotuskriittisyyden "kritiikkiin". Ei Hesaria kiinnosta (vain) rokottamatta jättämisen mahdollinen vaikutus, vaan (myös) lääketeollisuuden nenille hyppiminen ja käytänteellisestä ruodusta poikkeaminen. Lisäksi tietynasteinen rokotuskritiikki on varsin perusteltua. Musta siellä, valkoinen täällä -ajattelu on johtanut monella punavihertävästi ajattelevalla myös yksipuoliseen EU-myönteisyyteen ja Venäjä-vastaisuuteen. Rasistiääliö Donald Trumpia haukutaan yhtä usein (kuvitellun) Venäjä-myönteisyyden kuin rasismin ja ääliömäisyyden tähden; se sivuutetaan, että Hillary Clinton on todennäköisempi lännen Venäjä-vastaisen sodan sytyttäjä. Erdoğania vastaan on puolestaan huudeltu EU:ta; se unohdetaan, että europolitiikka on sekä osaltaan aiheuttanut Erdoğanin AKP-puolueen valtaannousun että periaatteessa tukenut sitä.

Vasemmistolla ei kerta kaikkiaan ole varaa tehdä sellaista virhettä, että se samastuisi mihinkään eliittinäkemykseen, eliittiin tai vallanpitäjiin. Sen toivo on "mustien" suomalaisten, puolikuvitteellisen unohdetun kansan saamisessa mukaan. Tämä ei vaadi konservatiivistumista eikä uskonnollisuutta, vaan fokuksen laventamista ulos kaupunkikuplasta sekä toiseuden ymmärtämistä. Ironista kyllä, toiseuden ymmärtäminen on jo kauan kuulunut vasemmiston pyrkimyksiin. On opittu ymmärtämään esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien perspektiiviä, mutta toisenlainen syrjä-Suomi on ulkoistettu "meistä" ryhmään "muut". Siihen ryhmään ei pidä suhtautua yksisilmäisen vastustavasti, leimaavasti tai elitistisellä "valkoisella" sivistämismeiningillä. Kun vasemmisto edustaa – ja on – uskottavasti unohdettua kansaa, sillä on kaikki poliittiset avaimet käsissään. Persulaisuus on mennyttä. Tilaisuus on nyt.