Tätä kirjoittaessani Suomessa on vastikään aloittanut toimikautensa vasemmistolaisin hallitus muutamaan vuosikymmeneen. Niin kuin kirjoitin kesäkuun alussa, valtamedia on tehnyt voitavansa hallituksen kumoamiseksi tai ainakin sen legitimiteetin tuhoamiseksi. Ennen kaikkea hallituksen veropolitiikka on esitetty itsestäänselvyyden lailla jonakin, mitä kansa vastustaa. Muutakin sääntelyä on ennätetty kauhistelemaan. Ilta-Sanomien ja kumppaneiden kampanja on vetänyt mielipidekäsityksensä sieltä kuuluisasta hatusta, mutta se menee täydestä hyvin moniin, jotka eivät välttämättä ole yhteiskunnan hyväosaisia. Toki heidän näkökulmansa saattaa muuttua, kun uuden politiikan vaikutus alkaa tuntua positiivisesti.
Joka tapauksessa voi kysyä: miksi monen työväenluokkaisen on helppo yhtyä punavihertävän hallituksen haukkujiin? Eikö pitäisi olla päivänselvää, että hallitus, jossa on mukana niin SDP kuin vasemmistoliitto ja josta puuttuu köyhien ainainen kurittaja kokoomus, on työväen puolella? Eipä hyvinkään – enää. Jossain vaiheessa on unohtunut, että vasemmiston ajama työväenluokan aseman parantaminen merkitsi myös työväenluokan vapauttamista. Nykyään punavihreät ryhmät tapaavat nähdä työväenluokan porvarilliselta pohjalta eli sääntelyn ja holhouksen kohteena. Demarit ovat ennenkin ajaneet sääntelyn lisäämistä, mutta varsinainen vasemmisto ymmärsi pitkään työväen vapauden ja luonnollisesti kapinan päälle. 2010-luvun "vasemmisto" on kuitenkin täysin sosiaalidemokraattinen yksikkö, ei sosialistikapinallinen tai vallankumouksellinen.
Julkista sektoria ei voi kapitalismiin pohjaavassa yhteiskunnassa (jälleen)rakentaa ilman kunnon veroja. Niinpä nykyinen vasemmisto on yhtä mieltä vahvan verotuksen tarpeellisuudesta. Minäkin kannatan sitä nykyoloissa. Entisaikaan oli kuitenkin olemassa vasemmisto, joka ajoi järjestelmää, joka heittäisi kansalaisten verohuolet hevon hittoon. Jos sosialismissa tehtäisiin töitä pääasiassa valtiolle, se maksaisi työläisille sopivaksi katsotun palkan, jota ei olisi tarvetta verottaa mitenkään. Vapaus! Tänä päivänä tällaiset skenaariot on hylätty, ja oikeistolaisen valtamedian on turhan helppo niputtaa verojen aiheuttama kiusa yhteen muun sääntelyn kanssa osaksi sosiaalidemokraattista holhousyhteiskuntaa. Asiaa ei paranna se, että kansantaloudelliset näkökulmat nidotaan jälleen yhteen kansanterveydellisten näkökulmien kanssa: työväenluokan ei selvästi (alitajuisesti) uskota selviytyvän ilman ylhäältä käsin tapahtuvaa kaitsemista.
Oma lukunsa vapauden rajoittamisessa on poliittisen korrektiuden ihanne, joka on viime aikoina samastettu vahvasti vasemmistoon. Enää ei riitä, että ymmärtää olla nimittämättä tummaihoista "neekeriksi", homoseksuaalia "hintiksi", lihavaa ihmistä "läskiksi" ja mielenterveysongelmaista "hulluksi". Täytyisi vielä osata sukupuolivähemmistöihin liittyvä sanasto, tajuta 'ylipainoinen'-sanan ylläpitävän käsitystä ihannepainosta, varoa 'hullu'-adjektiivin käyttöä ylipäänsä ja tietää, missä yhteyksissä on hyvä käyttää termejä 'naisoletettu' ja 'miesoletettu'. Kirjallinen sivistys ja oppineisuus auttavat näissä asioissa, ja niitä on yleensä vähiten työväenluokalla ja maatalousväestöllä – niinpä niitä sorretaan. Avuksi saattavat olla myös kontaktit kulttuurieliittiin. Syrjäseudun, maaseudun, pikkukaupunkien tai edes lähiöiden asukeilla niitä kontakteja ei yleensä ole. Tältä perustalta on turhan helppo katsoa, että poliittinen korrektius on urbaanin sivistyneistöeliitin projekti, ja mikäli vasemmisto samastuu siihen projektiin, vasemmisto samastuu urbaaniin sivistyneistöeliittiin.
Poliittisen korrektiuden ja vasemmiston yhteydellä on lyhyt historia. Ennen keskiluokkaistaustaisen uusvasemmiston syntyä poliittinen korrektius saattoi kyllä assosioitua sosiaalidemokraatteihin, mutta heidän lisäkseen – ehkä vielä leimallisemmin – konservatiiviseen oikeistoon. 2010-luvulla konservatiiviseksi oikeistoksi kutsuttu poliittinen ryhmä on sen sijaan vastustanut kaikkein hanakimmin poliittisen korrektiuden ihannetta. Voidaan kysyä, onko tällainen oikeisto laisinkaan konservatiivinen. Toki se on lukuisissa asiakysymyksissä vanhoillinen, jopa taantumuksellinen, mutta 'konservatiivisen' vastakohta on 'liberaali', joka palautuu latinan sanaan 'libertas' eli 'vapaus'. Ja tämä jengi tuntuu välillä ymmärtävän paljon vasemmistoa paremmin vapauden päälle. Verotusta haluttaisiin helpottaa ja yksinkertaistaa, holhoava sääntely purkaa, sanallista ja kuvallista ilmaisua ei saisi rajoittaa kielloilla.
Luonnollisesti poliittinen korrektius ilmenee myös siten, että pitäisi julkisesti (ts. sosiaalisessa mediassa) kannattaa kaikenlaisia alkoholi- ja tupakkakieltoja, paskalakeja ja kypäräpakkoja. Jos ei muuten, asiaa perustellaan huonolla esimerkillä alaikäisille. En tiedä, onko asiasta tehty tutkimuksia, mutta lasten ja nuorten varjelu ns. karulta todellisuudelta haiskahtaa kyllä erittäin porvariluokkaiselta käyttäytymiseltä, kun taas työ- ja maatalousväestön piirissä pienten ihmisten on todennäköisemmin annettu itse oppia elämää. Tähän väliin on helppo tulla tuputtamaan omaa moraalikäsitystä, mutta mikäli porvarillista moraalia pitää moraalisin perustein parempana kuin alempien yhteiskuntaluokkien moraalia, kyse on porvariston luokkavallan ylläpitämisestä. Sellaiseen ei vasemmiston pidä haksahtaa.
Holhoava sääntely ja poliittinen korrektius ovat varsinainen kirous, kaksipäinen perkele, josta kaikkien yhteiskuntakriittisten toimijoiden pitäisi hankkiutua eroon. Sana yhteiskuntakritiikki sisältää jo itsessään ajatuksen, että kritisoidaan jotakin yhteiskunnan toiminnan kannalta oleellista. Yhteiskunnan ylläpitämien rajoitusten ja kieltojen tukeminen ei sovi tämän kanssa yhteen. Vielä vähemmän holhoavan sääntelyn ja järjestelmäfundamentalismin kanssa yhteensopiva lähtökohta on kapina. Jos vasemmisto ei kapinoi, sitä ei ole välttämättä enää mitään syytä kutsua vasemmistoksi, sillä jo Ranskan vallankumouksesta alkaen "vasemmistolaisiksi" on kutsuttu nimenomaan radikaaleimpia (tai "jyrkkiä yhteiskunnallisia uudistuksia ajavia") ajatuksia ja ihmisiä. Konservatiivinen oikeisto on kaapannut itselleen hanakasti kapinallista imagoa varsinkin vuonna 2017 tapahtuneen perussuomalaisen puolueen hajoamisen ja oppositioon ajautumisen jälkeen. Nyt se saa seuraa kokoomusoikeistosta, joka myös tykkää olla edustavinaan vapauttamista (mitä se totuuden nimessä ei edusta vähimmässäkään määrin, ja tätä asiaa myös koko ajan aktiivisesti hämärretään). Lähtökohta on vetoava ja ainakin periaatteellisessa mielessä perusteltu, ja tämä myös vasemmistoliittolaisten pitäisi ottaa huomioon toimiessaan valtamedian jo nyt pahamaineiseksi leimaamassa Rinteen hallituksessa.
Sitä tunnetta, joka on ajaessa autolla ylinopeutta ilman turvavöitä, karjaistessa pari epäkorrektia sanaa kirouksella säestettynä, tempaistessa alkoholihuikat heti pitkäripaisen ovella ja vastaanottaessa muhkean pimeän käteisnipun jostain palveluksesta, ei hiljennä mikään pikkuhitlerimäinen kieltomentaliteetti tai holhoava lässytys. Enintään se hiljenee, mikäli alemmilla yhteiskuntaluokilla ei ole mitään syytä kapinoida. Tämä edellyttää näiden yhteiskuntaluokkien "alemmuuden" hävittämistä, ja sitä ei tapahdu, jos niitä koko ajan katsotaan ja holhotaan ylhäältä käsin.
* * *
(Villi vapaudenkaipuu on Taiskan vuonna 1980 julkaisema albumi, jolla artisti pyrki tietoisesti etääntymään iskelmämusiikista. Levyn tunnetuin esitys on versio Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen laulusta Tahdon rakastella sinua, jossa Taiska laulaa – originaalista poiketen ja käänteisesti – avaavansa portit puutarhaansa. Ne ovat naisen sanoja. Ja toisin kuin eräät ääriainekset etenkin Pride-viikon kyseenalaiseksi kunniaksi luulottelevat, siinä ei ole mitään vikaa. Se näkökulma ei tarvitse Prideä itsetehostukseksi; se vain on.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti