Aatteellinen omaelämäkerta

Xitterissä (oik. X, aik. Twitter) on minunkin taipumus ajautua joskus poliittisluontoiseen väittelyyn, vaikka olen ihan nimenomaisesti pitäytynyt tekemästä politiikkaa. Yhteistä useimmille väittelyille on päätyminen ad hominem -tilaan, jossa "väärää" mieltä oleva somettaja leimataan armottomasti jonkin ideologian kannattajaksi – riippumatta siitä, mitä hän oikeasti kannattaa tai kannattaako mitään. Itse olen ollut vastainttäjien mukaan kommunisti, natsisymppaaja, suvakki, rasisti, terelibis, vasemmistolainen, oikeistolainen, vihreä, persu ja viimeisimpänä järjettömyytenä demari.

Edellisen innoittamana ajattelin elvyttää tilapäisesti tämän poliittisluontoisen blogin – ollakseni nykyään politiikanvastainen ihminen – ja tehdä selväksi, mistä olen tullut, mitä olen ollut ja mihin olen päätynyt. Toistaiseksi.

* * * * * * * * * *

Ensimmäiset elinvuoteni kuluivat nelihenkisen perheen asuttamassa kaksiossa, josta sittemmin muutettiin omakotitaloon. Kotona ei politikoitu, vaikka "asioista" puhuttiinkin. 1970-luvun poliittisen vastakkainasettelun kokemukset saivat vanhemmat selvästi tarjoamaan lapsille politiikkavapaan kodin. Vaalisalaisuus pidettiin uskollisesti. Siitä huolimatta minulle varisi pieniä tiedonjyväsiä heidän poliittisista kannoistaan. Myönteisesti asennoiduttujen joukossa olivat ainakin keskustapuolue ja liberaalit (LKP) sekä vihreät heti, kun he ilmestyivät kuvioihin.

Oma ensimmäinen poliittinen kannanottoni tapahtui presidentinvaalien 1982 yhteydessä. Kannatin avoimesti Mauno Koivistoa enkä yhtään lähtenyt isän kelkkaan hänen yrittäessään ohjata minua epäpoliittiseen suuntaan julistamalla "Juice pressaksi". Vuosikymmenen puolivälissä järjestin kavereilleni oikein puoluegallupin. (Sellainen rasittava pentu minä olin.) Kaveripiirin sen ajan asennetta kuvatkoon, että SMP voitti gallupin ylivoimaisesti, kakkoseksi sijoittui keskusta ja kolmanneksi vihreät. Vennamolainen (postvennamolainen?) reteys oli poikavoittoisen porukan piirissä kasarillakin in ja pop.

Itse olin esiteini- ja teini-iässä selkeästi vihreä. Alkuperäiset syyt olivat selvät: luontonäkökulma oli ihan yksinkertaisesti hyvä ja sitä paitsi vihreys oli vahvassa kurssissa Saksassa, johon suhtauduttiin kasarilla aika ihaillen ja jossa olin käynyt vanhempien kanssa autoreissulla. (Tarkennus kaikille historiallisesti aivopestyille pölvästeille: kysymys on todellakin Länsi-Saksasta.) Sen päälle tuli vielä vuosikymmenen klassikko ja sukupolvikokemus, eli tuntemattoman Pekka Haaviston tv-esiintyminen eduskuntavaalien edellä 1987. Hän oli nuori, mukava, älykäs, asiallinen, ryvettymätön ja pöhöttymätön – kerta kaikkiaan tulevaisuuden ihminen. Siihen mennessä keskustan, SDP:n, kristillisten ja varsinkin kokoomuksen siannäköisistä ukkeliehdokaskuvista oli tullut jo lasten ja nuorten kollektiivinen ällötys.

1990-luku lähestyi ja alkoi, teiniporukoissa alkoi tapahtua vakavampaakin luontoherätystä ja minua kiinnosti hippiliike. Itäblokki kaatui rymisten ja Etelä-Afrikan apartheid oli päättymässä. Itseäni mietitytti, miksei se kaikki tuntunut niin ihmeelliseltä. Havaitsin kiinnostusta aikaan, jolloin aatteet olivat vielä aatteita eikä kaikki valunut kohti yhdenmukaista pinnallista kivaa. Tämä sointui yhteen uuden taaksepäin katsoneen musiikkikiinnostuksen kanssa: yhtäkkiä noin 1963–83 tehty musiikki tuntui relevantimmalta kuin Guns n' Roses. Televisio näytti Eilisen pop -ohjelmasarjassa kaksi päräyttävää jaksoa: yksi keskittyi punkiin ja uuteen aaltoon, toinen taas 1960–70-luvun radikaaleihin. Niissä meiningeissä oli elämää! Suunnittelimme parin kaverin kanssa lakkautetun sahalaitoksen tiloihin vallankumouskeskusta, jossa olisi kirjoituskone ja kopiokone ja sieltä käsin syydettäisiin kapinajulisteita ympäri kaupunkia. Myös punkahtavien protestilaulujen ideoita oli ilmassa. Aatteeni oli epäselvä ja jäsentymätön, se ei ollut varsinaista anarkismia, mutta anarkismin vaikutus on helppo tunnistaa.

"Elämisen meininkiä ja systeemi mäsäksi" -aatteen rinnalla minussa eli myös hengellinen kaipuu. Etsin sitä kausittain herätysliikekristillisistä piireistä, ja oli vähintään yksi kausi, jona hahmotin kristillisen vaihtoehtoyhteisön sosiaalisesti edistykselliseksi ratkaisuksi. Kun kiinnostukseni hippiliikkeeseen kasvoi uudestaan noin vuonna 1998, tämän tilalle tuli kiinnostavasti jokin itämaisen elämänfilosofian läpäisemä "luostarimainen" yhteisö. Ajatus sellaisesta pysyi päässäni vuosikausia. Yhä toisinaan mietin, olisiko muusta yhteiskunnasta eristäytynyt ja omien pelisääntöjensä mukaan elävä vaihtoehtoyhteisö kaikkein paras ratkaisu.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. 1990-luvulla näet käynnistyi yksi ainakin periaatteessa pitkäksi venähtänyt aatteellinen elämänvaihe. Sen alkupiste oli kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä. En tykännyt EU:sta, koska minusta entinen ja erillinen Suomi oli ihan hyvä ympäristö elää ja kasvaa. (Ehei, kasari-Suomi ei ollut itäryhmää. Tätä tuntuu pöljältä joutua painottamaan.) Presidentinvaalit 1994 olivat ensimmäiset vaalini, äänestin EU:n vastustajien ykkösehdokasta Keijo Korhosta ja tein hänelle jopa vaalityötä. Siitä oli sujuvaa liukua mukaan EU-kansanäänestyksen ei-kampanjaan, jossa pyöri myös vasemmistolaisia. Vasurit vastustivat EU:ta (todellakin!), vaikka vasemmistoliiton johtoporras käänsikin äänestystuloksen myötä kelkkansa ilmoittaen, että demokratia oli puhunut. Omaan silmääni demokratia nimenomaan ei puhunut: Hesari ja muu kaupallinen valtamedia olivat asettuneet avoimesti kyllä-kannalle, S-ryhmä oli luvannut alennetut hinnat heti EU-jäsenyyden tultua voimaan ja iso raha paimensi meitä muutenkin unioniin. Marxilainen vasemmisto oli oikeassa: ongelman nimi oli kapitalismi!

Yliopisto-opintojeni (1994–2000) aikaan minut tunnettiin luentosaleissa ihmisenä, joka uskalsi sanoa luennoitsijoille vastaan. Opiskelin pääaineena kulttuurimaantiedettä, sivuaineina muun muassa aate- ja oppihistoriaa sekä sosiologiaa. Välillä joka ikinen harjoitustyöni sisälsi luokkatietoisen kannanoton kapitalismia vastaan. Haaveilin yliopistosta sellaisena kuin se oli ollut joskus optimaalisessa vaiheessa 1970-lukua, "suuren unelman aikana". Kirjoitin kolumneja paikalliseen ylioppilaslehteen ja toimin vähän aikaa ainejärjestön hallituksessa, jossa aiheutin enemmän vasta- kuin myötävaikutusta. Ylioppilaskunnan edustajiston vaaleihin minua pyydettiin, mutta kieltäydyin. Samoin minua pyydettiin ehdolle valtakunnallisiin vaaleihin ja tietysti myös kieltäydyin. Vuonna 1996 aloittanut uusi SKP oli lähimpänä sydäntäni, muttei sekään kovin lähellä. Sen toiminnassa oli näet lähinnä väsynyttä ukkeliväkeä. En myöskään ymmärtänyt SKP:n ja vielä pienemmän KTP:n välistä vastakkainasettelua. Kirjoitin kuitenkin vähän aikaa kolumneja Tiedonantajaan.

Samanmielisiä etsiessäni törmäsin nuoriin aikuisiin, jotka olivat vasemmistolaisia, mutteivät 1970-lukulaisella tavalla. He muistuttivat hiukan sekä punkkareita että hippejä. Heidän kanssaan oli sen verran kivaa, että avasin sylini tuoreemmille vaikutteille, jotka koin sukulaisina sekä anarkismille että 1960-luvun radikalismille. Tuona aikana, 1990-luvun lopulla, minusta tuli ajanmukaisella tavalla vasemmistolainen – ei enää "suuren unelman ajan" mallin mukainen marxilainen sosialisti. Tuohon aikaan viittaan myös, jos nykyisin tulen muistuttaneeksi, ettei ennen tuntemani vasemmistolaisuus ollut laisinkaan autoritaristista, moralistista tai poliittisesti korrektia.

Aatteellinen väljentyminen näkyy pienlehdissä, joita tuolla porukalla väsäsimme. Ysärin loppuvuosien Punos/Punnus ja vielä ensimmäinen Kulttuurivallankumous (2000) henkivät nimenomaan vasemmistolaista ideologiaa, sen jälkeen linja muuntui yleisemmäksi yhteiskuntakritiikiksi ja hörhöilyksi. Feminismini ja sukupuolikritiikkini näkyy joissain alkuajan "Kulttiksissa", samoin sijaa oli rauhanliikkeelle. Feminismi oli perintöä yliopistolta, vaikka olinkin jo valmistunut. Tosin työskentelin kaksi pätkää tutkimusapulaisena kasvatustieteissä vuonna 2003 ja sain paikan juuri feministiyhteyksien kautta. Rauhanliike rakentui USA:n Afganistanin-sodan kynnyksellä ja huipentui Irak-iskun aikaan (omassa silloisessa kotikaupungissanikin tuhannen osallistujan mielenosoitusmarsseihin). Touhusin siinä aktiivisesti, olin mukana järjestämässä tapahtumia ja noin viidessä sekunnissa keksimästäni Pomminvarma tulevaisuus -ilmauksesta tehtiin näiden tapahtumien yleisotsikko.

Koko vuosikymmentä (siis 00-lukua) värittävät osaltani hipahtavat ideat todellisuuden rakentumisesta ensisijaisesti ihmisten päässä. Tätä vastaan oli jyrkässä ristiriidassa em. "nuorten aikuisten" porukassa vaikuttaneen, sosiologiaa opiskelemaan Helsinkiin muuttaneen nykyisen valtiotieteen tohtorin näkemys: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää." Pikku hiljaa jouduin oivaltamaan, että kriittisen valtavirran ajattelutapa kulki yleisestikin deterministiseen suuntaan. Omaa 2010-luvun alkuani luonnehtii uuspolitisoituminen, joka ensin löysi paikan sieltä, mistä oli ysärin lopulla lähtenyt eli vasemmalta läheltä kommunisteja.

Sitten päästäänkin, ah, niin ihanan sosiaalisen median aikakauteen ja vaikutukseen. Jo Facebookissa 2008–09 ja etenkin Twitterissä 2010-luvulla oli selvästi havaittavissa, että minunlaiseni USA:n imperialismia ja kulttuuri-imperialismia vastustaneet mediakriittiset rauhanpuolustajat olivat vasemmalla käymässä harvinaisiksi. Wikileaks herätti aluksi laajemminkin toivoa, mutta pian sen tarkoitusperiä alettiin epäillä. Jotkut pitivät lännen militantteja operaatioita "diktatuureja" vastaan oikeutettuina, koska Barack Obamaan luotettiin – hänhän oli afroamerikkalainen demokraatti! Hälyttävää oli myös, kun jotkut yhdistivät valtamedian käsitteen käytön persuoikeistoon. Vuonna 2014 julkaistun tutkimuksen mukaan puolet median eliitistä oli kokoomuslaisia, mutta (persu)oikeistolainen käsitys punavihreästä valtamediasta kukki ja alkoi vanhaan kunnon goebbelsilaiseen tyyliin muuttua todeksi, kun uusi mediaväki tuli entistä enemmän vasemmalta.

2014... Vuosiluku tuo ensimmäisenä mieleeni sen, että vaahtosin jatkuvasti politiikkaa Twitterissä. Ukrainan tilanne oli räjähtänyt ja toisinajattelijoiden "Venäjä-trollittelu" vimmattua. Se tarvitsi vastavoiman – myös minua, niin kuvittelin. Toisin kuin nykyään tykätään muistaa, toisinajattelijoita oli paljon. FB:n ironisesti nimetyssä Venäjän trolliarmeija -ryhmässä oli tuhansittain jäseniä. Meitä tietysti leimattiin konservatiiveiksi, mutta vielä tuossa vaiheessa isolla osalla toisinajattelijoista oli vasemmistotausta ja samaa väkeä oli ehdolla vassareiden (ja kommareiden) listoilla vaaleissakin. Eduskunnassa "meikäläistä" vasemmistoa edustivat enintään herrat Mustajärvi (Markus) ja Yrttiaho (ensin Jyrki, sitten Johannes). Pidemmän päälle mahdoton oli mahdotonta, ja myös itse – pidettyäni jo vasemmiston muuttumisesta luentojakin – irtauduin vasemmiston käsitteestä vuonna 2019.

Yleisellä tasolla kansaa jakoi kysymys maahanmuutosta. Itse olen aina vastustanut rasismia, ja kävin pitkän aikaa rasisminvastaisissa mielenosoituksissa. Vuoden 2015 pakolaiskriisi ei muuttanut osaltani mitään. Sen sijaan pari vuotta myöhemmin "antifasistinen" retoriikka oli muuttunut niin luotaantyöntävän vihaiseksi, että oivalsin sen kääntyneen edustamaan samoja arvoja, joita muka ihmisoikeuksien nimissä vastustettiin. Havahduin identiteettipolitiikka-ilmiöön ja sen liitännäiseen, joka lähivuosina sai nimen woke. Minusta kaikkea syrjintää, eikä vain tiettyjen erityisasemiin nostettujen vähemmistöjen syrjintää, oli syytä välttää ja vastustaa. Uuden polven aktivistit sen sijaan syrjivät ja sortivat ennestään syrjittyjä ja sorrettuja, jotka ajattelivat väärin tai kuuluivat vääriin väestöryhmiin! Ei sellaista voinut hyväksyä. Päädyin sosiaalisen median blokkilistoille "rasismin" tähden, vaikka olisin kerta kaikkiaan viimeinen ihminen ajattelemaan rasistisesti: minusta etnisen taustan perusteella ei kuulu eriarvoistaa ihmisiä mihinkään suuntaan. Ihmiset ovat ihmisiä eivätkä "rodun" tai identiteettiryhmän jäseniä.

Poliittisen korrektiuden vaatimusten sinkoillessa ympärillä minunlaiseni vastarinnankiiski alkoi painottaa enemmän epäsovinnaisuutta, antikonformismia ja ihan yksinkertaisesti vapautta. Tätä vastaan oli tietysti jyrkällä törmäyskurssilla koronaoperaatio, joka pääsi valloilleen maaliskuussa 2020. Siinä vaiheessa otin etäisyyttä myös alakulttuuriliikehdintään, joka osoittautui auktoriteettiuskovaiseksi ja jopa lakkautti itse itseään. Yhteiskunnalliset ratkaisuideani olivat silti yhä järjestelmänsisäisiä. Vasemmiston käsitteestä irtauduttuani olin luonnostellut puoluetta nimeltä Aamutähti. Korona-aikana ajattelin, että meillä pitäisi olla Liberté, Égalité, Fraternité -puolue, sillä koin juuri näiden klassisten ihanteiden ajautuneen ahdinkoon. Ne päätyivät tämän blogin alaotsikoksi. Turhauduin Kristallipuolueen perustamisesta, koska sen niminen ja teemainen puolue marginalisoi itsensä jo lähtökohtaisesti. Eikö tavoitteena pitäisi olla vanhan vallan nujertaminen? Vielä tuoreemmat VKK:t ja Vapauden liitot taas leimasivat itsensä oikeistoon ja niiden perustajat olivat entisiä persuja, joten ne eivät ole kiinnostaneet.

Hetken aikaa näytti talvikaudella 2020–21 löytyneissä koronakriitikoissa olevan toivoa ja elämää. Heidät kuitenkin imaistiin osaksi perinteistä oikeisto–vasemmisto-asetelmaa, vaikka se oli kääntynyt edellisinä vuosina niin ettei hitaampi pysynyt perässä. Minusta teki lopulta anarkistin kolme toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä ilmiötä. 1) Koronaoperaatio osoitti, että mikä tahansa, teoriassa jopa hyvä yhteiskuntajärjestelmä voidaan sujuvasti taivuttaa totalitaariseksi. Kun ihmiset uskovat systeemiin, he uskovat sen johtajiin silloinkin, kun systeemin luonnetta radikaalisti muutetaan. Näin voidaan ihmisiltä riistää vapaudet, oikeudet ja luontaiset yhteydet. 2) 2020-luvun alun uudet puolueet todistivat itsessään, että systeemi vääristää ja banalisoi ongelmiinsa esitetyt ratkaisut jo ennen kuin ne tulevat täytäntöön. Kansalle tarjotaan kliseitä ja umpikujia, ei aitoja asioita tai eteenpäin vieviä teitä. 3) Korona-aika hävitti anarkismin Suomesta liki täydellisesti, entiset punamustan lipun heiluttajat paljastuivat holhousyhteiskuntaa kannattaviksi sosiaalidemokraateiksi ja missä anarkismia yhä tunnustettiin, siitäkin oli tullut identiteettipolitiikkaa. Niinpä koin olevan syytä rientää täyttämään tyhjää tonttia, ja koska se oli tyhjä, sille saattoi luoda uuden sisällön.

Kevättalvella 2022 jouduin tietysti näkemään entisten pasifistien kääntyvän sotaa käyvän maan militanteiksi kannattajiksi, entisten maailmanpoliittisten toisinajattelijoiden taipuvan valtavirran puolelle, entisten Nato-kriittisten kääntyvän sotilasliiton kannattajiksi ja entisten – lähes viimeisten – USA:n imperialismin vastustajien siirtyvän sen tukijoukkoihin. Miten tämä muutti ajattelutapaani? Lähinnä siten, että vituttaa vielä enemmän. Kiinnostukseni separatismia, oman itsenäisen alueen ja/tai erillisen yhteiskunnan luomista kohtaan on vakiintunut tasolle, jolla se käväisi jo koronakiihkossa. "Uudessa rauhanliikkeessä" olin alusta asti mukana, mutta lupaavan alun jälkeen se on lässähtänyt lähinnä FB-ryhmäksi enkä yhdy sen perustajan käsitykseen, että paras tapa vaikuttaa on mennä joukolla kaikkiin some- ja internet-keskusteluihin inttämään. Ei se vain toimi niin ja se on nähty. Jo loppuvuonna 2014 vetäydyin tilapäisesti Twitter-väännöistä oivallettuani, että vimmainen sananjulistukseni aiheutti sivustaseuraajissa enemmän vasta- kuin myötäreaktioita. Uusin ajatukseni on, että meidän pitäisi levittää ja synnyttää enemmän ihan vain kivaa. Mikä hyvänsä ratkaisu – tai yhteiskunta tai systeemi – muuttuu paremmaksi, kun ihmiset eivät vihaa toisiaan, synkistele, kyräile joka suuntaan varautuneina ja suorita hymyttömästi. Kiva manifesti on ehkä tulossa.

Älä äänestä!

Vuonna 2010 julkisuuteen livahti tieto, että yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Company oli laatimassa seuraavaa hallitusohjelmaa Suomelle. Tämä asia on niin läpeensä mätä, että sen tajuttuaan ei voi suhtautua poliittiseen järjestelmäämme niin kuin meille opetetaan. On tietysti selvää, ettei hallitusohjelmia pitäisi teettää konsulttitoimistoilla, sillä kyseiseen tehtävään on vaaleilla valittu poliittiset päättäjät eikä konsultteja. Lisäksi kysymys oli Suomen päätöksenteosta ja toimisto on amerikkalainen. Kaikkein törkeintä on kuitenkin, että hallitusohjelmaa ei ollut teettämässä uusi, vaan seuraavana vuonna väistymässä ollut vanha hallitus. Edes tulevan eduskunnan poliittisista voimasuhteista ei teoriassa ollut hajuakaan. Uudelle hallitukselle – koostuipa se mistä aineksista hyvänsä – oltiin ojentamassa valmis, vanhan hallituksen teettämä, jenkkiläisten konsulttien viimeistelemä hallitusohjelma!

Vuonna 2014 bloggari Sami "Sande" Parkkonen esitteli häkellyttävän todistusaineiston. Sen mukaan – täysin yksiselitteisesti – Suomen valtio löytyy sekä Suomen että USA:n yritysrekisteristä. Suomessa valtio on merkitty yritykseksi vuoden 1995 alussa eli Euroopan unioniin liityttäessä. Yritysten hallintoa ja taloudenhoitoa säätelevät periaatteet poikkeavat radikaalisti siitä, mitä meille opetetaan valtioista. Sanden esittämien todisteiden mukaan tämä poikkeaminen on nykypäivänä pelkkää vieraantunutta teoriaa. Yritysdemokratiaa on olemassa, mutta valtiodemokratian suurta kertomusta se ei vastaa. Kun ymmärrämme valtion yritykseksi, oivallamme myös, kuinka suhteellista demokraattisuus Suomessakin on.

Vuonna 2020 itse kirjoitin kaikkien aikojen hallitushuijauksesta, vaikkei Marinin hallitus ollut edes vielä näyttänyt kuin osan kaikista takinkäännöistään. Joka tapauksessa hallitus on toteuttanut täysin erilaista – käytännössä lähes päinvastaista – politiikkaa kuin äänestäjälle eduskuntavaaleissa 2019 uskoteltiin. Sama oli tapahtunut, kenties hieman lievemmässä muodossa, vuonna 1995 Lipposen ensimmäisen hallituksen yhteydessä. Molemmissa tapauksissa hallitusvastuussa on ollut SDP, mutta kokoomus- ja keskustajohtoiset hallitukset ovat nekin olleet kaikkea muuta kuin syyttömiä. Aivan erityinen huomio kiinnittyy Anneli Jäätteenmäen savustamiseen ulos pääministerin paikalta 2003. Sen virallinen perustelu ei kestä päivänvaloa. Keskusta oli Jäätteenmäen johdolla esittänyt uudistuksia ja saanut kannatusta, mutta hänet korvanneen Vanhasen hallitus ei niitä toteuttanut. Samoinhan Antti Rinne heitettiin pois Sanna Marinin tieltä 2019. Täysin järisyttävä – ja järisyttävän antidemokraattinen – tempaus oli myös perussuomalaisen puolueen hajottaminen ja sen seurauksena syntyneen täysin kannatuksettoman puolueen, "Sinisen tulevaisuuden" (nyk. Korjausliike), kiskaiseminen Sipilän hallitukseen vuonna 2017.

Hälytyskellojen pitäisi soida myös ajateltaessa, kuinka yksimielisesti koko eduskunta on lähtenyt mukaan vuosikymmenien poliittiselle jatkumolle täysin vastakkaisiin linjauksiin. Koronan rantauduttua Suomeen lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt rajat kiinni, kokoontumisrajoitukset pystyyn, kulttuurielämä seis, pienellä viiveellä myös kasvomaskit ja rokotteet kaikille – mikä kehitys huipentui vapautta ja tasa-arvoa musertavasti loukanneen koronapassin käyttöönottoon. Venäjän hyökättyä Ukrainaan lähes kaikki kansanedustajat olivat sitä mieltä, että nyt äkkiä Suomi Natoon, suomalaisia aseita Ukrainaan ja kaikki viralliset valtiolliset tahot tekemään kunniaa Ukrainan lipulle. Yksimielisyys tällaisissa tapauksissa ei vastaa kansalaisten ajantasaista mielipidettä – siitä puhumattakaan, mitä kansalaiset olisivat sanoneet (tai jopa sanoivat) näistä asioista eduskuntavaalien yhteydessä 2019.

Päättäjien yksimielisyyttä voi tarkastella kahdelta kantilta. Voidaan painottaa sitä, mihin viittaavat jenkkikonsulttien etukäteen sorvaamat hallitusohjelmat, valtion asema yrityksenä, täydelliset poliittiset takinkäännöt heti vaalien jälkeen ja epäsopivien ministereiden tai puolueiden juonitteleminen ulos kuvasta: "demokraattisilla" päättäjillä ei oikeasti ole valtaa. He ovat pelkkiä napinpainajia, joille virkamiehet, EU ja näiden taustalla piileksivät bisnesvetoiset herrakerhot esittävät omat valmiiksi pureskellut "totuutensa". Toisaalta itse päättäjät voi nähdä herrakerhona. Twitterissä käytiin talvella vääntöä, kun tuli ilmi, että muuan tunnettu kokoomusnuori ja muuan tunnettu vasemmistonuori kävivät yhdessä kaljalla. Poliitikot muodostavat yhdessä oman kuplansa, joka on mahtavaa leviämismaastoa joukkopsykoosin kaltaisille ilmiöille. "Kriisi! Nato pelastaa!" ja "Kriisi! Rokote pelastaa!" ovat lähtökohtia, joista tulee mieleen uskonnollinen kultti.

Vai onko kysymys joukkopsykoosia yksilötasoisemmasta mielenterveysongelmasta? Puolalainen psykiatri Andrzej Łobaczewski kehitti 1970-luvulla idean "poliittisesta ponerologiasta", jonka ydinajatuksiin kuuluu, että vallanpitäjien joukossa on poikkeuksellisen paljon psykopaatteja ja lisäksi psykopaattiset vallanpitäjät voivat jopa aiheuttaa psykopaattisen "epidemian". Ajatus on kiinnostava ja jättää pohtimaan, millaiset ihmiset ylipäänsä hakeutuvat poliittisiksi päättäjiksi. "There's room at the top they are telling you still / but first you must learn how to smile as you kill", lauloi John Lennon kappaleessa Working Class Hero (1970). Varsinkin pienissä puolueissa on vielä jäljellä ihmisiä, jotka ovat mukana kirkasotsaisesti muuttamassa maailmaa, mutta tässä järjestelmässä siltä pohjalta ei voi edetä. Niinpä nousevan liikkeen kaappaavat järjestelmällisesti ihmiset, jotka eivät tahdo parantaa maailmaa vaan hallita sitä. Tästä mieleen voi juolahtaa kysymys: miksi maailmaa eli käytännössä ihmisiä ylipäänsä täytyy hallita? Emmekö me aikuiset osaa itse hallita itseämme, toimintaamme ja elämäämme?

Tältä pohjalta olen muotoillut 11 kohtaa, jotka perustelevat, miksi ei kannata äänestää:

1. Äänestämällä luovutat vapaaehtoisesti sinua koskevissa asioissa vallan muille ihmisille, jotka eivät yleisesti ottaen tunne sinua etkä sinä heitä.

2. Äänestämällä tuet psykopaatteja, narsisteja ja kyynisiä pyrkyreitä, jotka haluavat päästä hallitsemaan toisia ihmisiä. (Mikäli tässä kohdassa ajattelet, ettei oma ehdokkaasi ole sellainen, tutustu Suomen vaalimenetelmään.)

3. Äänestämällä osoitat kannatuksesi päättäjien herrakerholle, kansalaisista vieraantuvalle kuplalle, jossa on poikkeuksellisen otolliset olosuhteet hurahtaa yksimielisesti kulttimaiseen tai joukkopsykoosin kaltaiseen olotilaan.

4. Äänestämällä annat hyväksyntäsi sille, että poliitikot ja puolueet järjestelmällisesti valehtelevat kansalaisille ennen vaaleja ja kääntävät täydellisesti kelkkansa vaalien jälkeen.

5. Äänestämällä annat hyväksyntäsi käytännölle, jossa kansalaisten suursuosion saaneet, mutta vakiintuneiden valtapiirien mielestä epäsopivat poliitikot ja puolueet voidaan kansalaismielipiteen vastaisesti syrjäyttää – ja propagoida valtamedian avulla asia ylösalaisin, ikään kuin syrjäyttäminen nimenomaan edustaisi demokratiaa.

6. Äänestämällä voit vaikuttaa enintään valtion nimeä itsestään käyttävän yrityksen asioihin, et yritysten yläpuolelle sekä moraalisesti että käytännöllisesti sijoittuvan valtion asioihin (koska sellaista ei ole enää olemassa).

7. Äänestämällä osallistut sen itsetarkoituksellisen savuverhon ylläpitämiseen, että valta ihan oikeasti on "demokraattisesti" valituilla päättäjillä eikä esimerkiksi virkamiehillä, konsulteilla, epämääräisillä "asiantuntijoilla", ylikansallisilla organisaatioilla, liike- ja investointipankeilla tai amerikkalaisilla miljardööreillä.

8. Äänestämällä tuet järjestelmää, jonka kautta mahdollistetaan sodat ja väkivaltamonopolit.

9. Äänestämällä tuet järjestelmää, joka mahdollistaa yksilönvapauden riiston lukemattomissa eri muodoissa.

10. Äänestämättä jättämällä osoitat, etteivät poliittisten huijareiden huijaukset mene sinuun täydestä.

11. Äänestämättä jättämällä voit osallistua todelliseen historialliseen käänteeseen. Viime aikoina yhä useampi on jättänyt äänestämättä. Jos äänestysprosentti jää alle viidenkymmenen, jokainen edes alkeellista logiikkaa tunteva ihminen oivaltaa, että koko poliittinen järjestelmä pysyy pystyssä enää vähemmistön tuella ja enemmistö on kääntänyt sille selkänsä. Tällä oivalluksella voi olla täysin mullistavat seuraukset.

Siis: ÄLÄ ÄÄNESTÄ!

Kuinka poliittinen kartta käännettiin ylösalaisin

Ilkka Remeksen rikosromaani Omertan liitto ilmestyi vuonna 2013. Muutoinkin poikkeuksellisen kiehtovassa dekkarissa todetaan luontevana osana juonikuviota, että ison rahan piirit olivat tehneet suurkaappauksen soluttautumalla Euroopan sosialistipuolueisiin. Omertan liitto on fiktiivinen teos, mutta muun muassa Kauppalehden Tommi Aitio totesi kirja-arviossaan: "Koskaan aiemmin Remeksen dekkarit eivät ole liipanneet näin läheltä reaalimaailmaa." Remes itse kertoo sivuillaan: "Löysin maailman, joka kuhisee salaisia operaatioita, petoksia, laittomia kotietsintöjä, valtakamppailua, korruptiota, mafiakytköksiä, selittämättömiä kuolemantapauksia ja juonitteluja, joiden keksimiseen mielikuvitukseni ei riittäisi." Näin ollen tuntuu hyvin mahdolliselta, jopa todennäköiseltä, ettei vihjaus sosialistipuolueiden kaappauksesta ole mielikuvituksen tuotetta.

Loogisesti ajatellen kuvio on ymmärrettävä. Suurpääoman edustajat ovat vuosikymmeniä, lähes vuosisatoja liittoutuneet poliittisen oikeiston kanssa, sillä oikeisto on profiloitunut suurpääoman intressien puolustajaksi. Vasemmisto on kuitenkin ollut sen pysyvä vastustaja, ja usein on käynyt, että demokraattisen maan hallitus on muodostettu vasemmiston varaan ja iso raha saanut kyytiä. Viime vuosikymmeninä iso raha on pyrkinyt kohti maailmanvaltiutta. "Vapaakauppasopimusten" nimellä tunnetuista, suuryhtiöt valtioiden yläpuolelle korottavista hankkeista moni on kaatunut tai lykkääntynyt, ja jälleen yhtenä avainsyynä on ollut vasemmistoryhmien vastustus. Niinpä oikeistoryhmissä roikkuminen ei ole kannattanut, vaan paljon kannattavampaa on ollut vallata pari nurkkaa vasemmistoryhmistä. Viherpesu ja pinkkipesu ovat olleet erityisen tepsiviä konsteja punavihreän väen käännyttämiseksi, ja organisaatiotasolla on takuuvarmasti käytetty sitä itseään eli rahaa – "tietysti edellyttäen, että".

Toisaalta myös toisensuuntaista muutosta on havaittavissa. Sitä mukaa, kun iso raha on keventänyt otettaan oikeistosta, siellä on ilmennyt suurpääoman vastaisia tendenssejä. Kun vasemmisto on yhä useammin kääntynyt hyväksymään suuryhtiöt – joiden kanssa diilaamalla on kuviteltu vaikutettavan kertarysäyksin ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin haasteisiin – se on yhä useammin nähnyt pienet ja keskisuuret yritykset hankalina: iso joukko itsenäisiä toimijoita on huonosti kontrolloitavissa. Tämän tullessa näkyväksi oikeistossa on opittu samastamaan vasemmiston ja suuryritysten intressit, ja itse oikeistolaiset ovat yhä useammin samastuneet pk-sektoriin ja julistautuneet sen ainoiksi puolustajiksi. Samalla vimmalla, jolla ennen on käyty liiketoiminnan kahlitsijoina pidettyjä sosialisteja vastaan, käydään nyt myös ison rahan suuryhtiöitä vastaan.

Vuonna 1999 Seattlessa Maailman kauppajärjestön huippukokouksen yhteydessä mellakoitiin. Globalisaatiokriittiseen mielenosoittajajoukkoon, jota kutsuttiin "Seattlen kansaksi", kuului muun muassa anarkisteja, ympäristöaktivisteja, pienten etnisten ryhmien edustajia ja nationalisteja. Maailman kauppajärjestön lyhenteen WTO:n julistettiin tarkoittavan "World Take Over". Kuulostaako tutulta? 2000-luvulla tuotettiin WTC-iskujen (hmm... World Trade...), Afganistan- ja Irak-operaatioiden, islamismin ja islamofobian kautta äkkisyvä juopa entisen "Seattlen kansan" sisään. Maahanmuutosta ja islamista tehtiin valtava kynnyskysymys, joka paitsi teki entisen globalisaatiokriittisen yhteistyön mahdottomaksi, myös muotoutui koko poliittisen kentän näkyvimmäksi jakolinjaksi. Ilmastonmuutosteeman hyväksikäyttäminen on täydentänyt tämän social engineering -projektin. Nyt toinen puoli vanhasta globalisaatiokriittisestä rintamasta on manipuloitu globalisaatiomyönteiseksi. Samalla tämä merkitsee 1990-lukulaisen anarkismin kuolemaa, sillä on loogisesti mahdotonta olla anarkisti ja kannattaa globaalia ilmastohallintoa.

Operaation nimeltä Covid-19 myötä "World Take Over" on todellisempi kuin koskaan ennen. Globaali totalitarismi eli globalitarismi tekee tuloaan. Edellä kuvattujen prosessien myötä sekä poliittinen vasemmisto että 1990-lukulainen anarkistiliike ovat täysin mahdottomia työkaluja globalitarismin vastustamiseen. Vasemmisto on larpannut pandemiassa ilmastonmuutosta. Tämä on tiennyt flirttailua totalitarismin kanssa erityisesti Suomen kaltaisissa maissa, joissa vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa. Oikeistojohtoisissa maissa asetelma on hämärämpi. Ilmastonmuutoksen erityisasema paljastaa, ettei muutaman vuoden takainen "vihervasemmistoa ei ole olemassa" -väittämäni pidä 2020-luvulla todellakaan paikkaansa. Anarkistiliike on feidannut anarkismin pois tunnuksistaan, vahvistanut sen sijaan "antifasismia" ja nyt jopa "antikonspirasismia" – kaiken törkeäksi huipuksi liikkeen logosta on esitetty muunnelma, jossa punainen ja musta lippu on korvattu samanvärisillä kasvomaskeilla. En usko, että missään tilanteessa on tätä enemmän syytä epäillä liikkeen kaappaamista ja manipulointia alkuperäisen tarkoituksensa vastaiseksi. Ne, joiden olisi vanhastaan luullut vastustavan totalitarismia, kannattavat sitä.

Twitterissä on kuluneen talvikauden aikana useita kertoja ihmetelty, ovatko vasemmisto ja oikeisto vaihtaneet paikkaa keskenään. Suomessa, jossa vasemmisto on hallituksessa, radikaaleimpia ja kapinallisimpia twiittejä ovat kirjoittaneet Tuomas Malisen ja Ano Turtiaisen kaltaiset hahmot, jotka on helppo samastaa oikeistoon. Eikä "radikalismi" tässä tapauksessa tarkoita perinteistä oikeistoradikalismia. Malinen on ajoittain käyttänyt selkeän vasemmistolaista retoriikkaa yleislakkoehdotuksineen, ja Turtiaisen poliisia kritisoivaan lausumaan esitti yksi vääräleuka vastakritiikin, joka arveli häntä anarkistiksi ja kettutytöksi. Itse kommentoin Helsingin huhtikuun 10. päivän väkivaltaisesti tukahdutetun mielenosoituksen tiimoilta, että vapausliike edustaa tänä päivänä sitä mitä anarkismi 2000–10-luvulla. Yhteisiä vihollisiakin on: maailmanvaltiuteen pyrkivät ison rahan suuryhtiöt. Vapausliike on käsitteenä hyvin pätevä. On todettu yleisesti, ettei vasemmisto–oikeisto-jako enää toimi: uusi jako on libertarismin ja autoritarismin välillä. Ja ellei vasemmiston ja oikeiston suoranaiseen paikanvaihtoon uskoisi, on helppo ymmärtää vinha perä Mark Changizin väitteessä, että vasemmisto on siirtynyt kohti autoritarismia ja oikeisto vastaavasti kohti libertarismia.

Yllä kuvattu kuvio olisi sinänsä ihan selkeä: lakkaamme olemasta (libertaari)vasemmistolaisia, olemme (libertaari)oikeistolaisia – ja se siitä. Ikävä kyllä nyt tulevat asetelmaa sotkemaan vasemmiston ja oikeiston vanhat poliittiset rakennelmat: puolueet, mediat, järjestöt, ajatuspajat ja kaikenlaiset muut tiimit. Ja kuin tahallisena muistutuksena vanhasta maailmasta näiden manipulointipyrkimykset toimivat sillä omituisella logiikalla, jonka tunnistin jo 2010-luvun alussa: oikeisto vetää puoleensa ja vasemmisto hylkii. Kokoomuslaiset ja varsinkin perussuomalaiset piirit yrittävät voimallisesti kaapata uuden vapausliikkeen omalle puolelleen. Keskusteluun ujutetaan sarjasyötöllä ideoita valtionvelasta uhkana, talouskasvusta hyvänä, verotuksesta varkautena, kaikenlaisen "hyysäämisen" kalleudesta ja tietysti pandemiaoperaatiosta "vihervasemmiston", "sosialistien" tai "kommunistien" projektina – sen sivuuttaen, että lukuisissa maissa samaa operaatiota ovat johtaneet oikeistopiirit. Vasemmistolaisten, vihreiden ja ex-anarkististen piirien sanoma taas kuuluu, että olemme pahiksia ja yhteiskunnalle vaarallisia: olemme "denialisteja", "hörhöjä" ja "äärioikeistolaisia", joiden avulla pystytetään fasismia – niinpä kanssamme ei pidä olla tekemisissä, saati kuunnella meitä ja luoda yhteistyötä, vaan on oltava hyviksiä ja pysyttävä hallituksen puolella. Vapauden, rakkauden ja totuuden perustalle fasismia? Jaaha.

Yhden nykyhetkeä määrittävän avainoivalluksen tein vuonna 2016 kirjoittaessani, kuinka muun muassa taide, tiede, koulutus ja journalismi olivat yhteiskunnassa värittyneet "sinänsä vasemmistolaisiksi". Siinä vaiheessa näkökulmani oli yhä vasemmistolainen enkä kyennyt näkemään asiaan liittyvää uhkaa Sipilän hallituksen perseillessä menemään. Nyt, kun vasemmisto on näennäisesti vallassa eli hallituksessa, valtaosa taiteen, tieteen, koulutuksen ja journalismin aloilla toimivasta väestä on etukäteen ostettuna vapaudenriisto-operaation tukijoukkoihin. Kulttuurielämän alalta on onneksi alkanut kiduttavan hitaasti, mutta varmasti löytyä vastarannankiiskiä – tunnetuimpina Anna Eriksson ja Paula Vesala, joista ensin mainitun puheenvuoro oli jopa radikaali. Mutta esimerkiksi ennen muinoin hehkuttamani Tampereen underground-yhteisö on ällistyttävästi täysin kuuliainen ja kiltti. Tiede on luonteeltaan moniarvoinen, ja niinpä on itsestään selvää, että tieteen piiristä kuuluu paljonkin soraääniä. Hallitusmielinen rintama, jotka on olevinaan tiedemyönteinen, pyrkii häkellyttävästi tukahduttamaan soraäänet ja osoittaa näin ollen olevansa itse asiassa tiedevastainen. Totalitarismin perinteen mukaisesti se pyrkii korvaamaan vapaan tieteen pseudotieteellä, joka on yhdenmukainen auktoriteetti. On toinen asia, onko tiede ennenkään ollut vapaata tai sen luonteenomainen moniarvoisuus hyväksyttyä.

Edelliset asiat kootakseni minusta nyt pitäisi hyväksyä nämä tekemäni johtopäätökset:
1) Vasemmiston ja oikeiston merkitys on muuttunut. Vasemmistolaisuus on nykyään lähinnä autoritarismia, oikeistolaisuus libertarismia.
2) Uuden merkityksen mukaiseen oikeistoon tai vasemmistoon samastuminen ei tarkoita samastumista perinteisiin oikeistoa tai vasemmistoa edustaviin puolueisiin.
3) Se, että vasemmisto nyky-Suomessa edustaa autoritarismia ja totalitarismia, ei tarkoita että vasemmisto olisi vanhassa merkityksessäänkin edustanut autoritarismia ja totalitarismia.
4) Se, että kyseenalaisen pandemian varjolla tehdyn vapaudenriisto-operaation ovat Suomessa toteuttaneet perinteiset vasemmistopuolueet, ei tarkoita että kyseessä olisi vasemmistolainen projekti vanhassa merkityksessä. Useissa maissa saman operaation ovat toteuttaneet perinteiset oikeistopuoleet.
5) Vasemmiston merkityksen muuttuminen liittyy siihen, että ”ison rahan” ylikansalliset suuryhtiöt ovat ensin ilmastonmuutoksen, nyt koronan avulla manipuloineet vasemmiston samastumaan omiin etuihinsa.
6) Oikeisto on vanhastaan samastunut ”ison rahan” ylikansallisten suuryhtiöiden etuihin, mutta näiden käännettyä katseensa enemmän vasemmistoon on myös oikeiston merkitys muuttunut.
7) Vasemmisto–oikeisto-jakoa ja muita poliittisia jakoja hyödynnetään häikäilemättä sekä perinteisten puolueiden propagandassa että ”hajota ja hallitse” -politiikassa.
8) 1990-lukulainen anarkistiliike on kuollut ja sen rippeet muuttuneet vallanpitäjien käsikassaraksi.
9) Vapausliike, uuden totalitarismin (ja globalitarismin) vastainen liike, on 2020-luvulla sitä mitä anarkistiliike oli edellisillä vuosikymmenillä. Sen on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa yhteiskunnalliseen taisteluun ja ottaa oppia anarkistiliikkeen käymästä taistelusta. Se ei voi eikä saa olla vanhassa merkityksessä oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan yksinomaan libertaarinen.
10) Vapausliikkeen teemat ovat tärkeitä myös kaikille niille yhteiskunnan osa-alueille, jotka yllä kuvatuista syistä ovat asemoituneet vasemmalle: taiteelle ja kulttuurille, tieteelle, koulutukselle, journalismille ja medialle sekä – 2020-luvun propagandan huomioiden häkellyttävää kyllä! – terveydelle ja turvallisuudelle. SIKSI ON ELINTÄRKEÄÄ HYVÄKSYÄ JA OMAKSUA NÄMÄ LÄHTÖKOHDAT, KESKUSTELLA NIISTÄ, TEHDÄ TYÖTÄ YHDESSÄ JA ERIKSEEN TAVOITTEIDEN TOTEUTUMISEKSI, KUMOTA TOTALITARISMIN VALTA, MUUTTAA YHTEISKUNTA JA MAAILMA.

Kuinka oikeiston provoihin täytyy suhtautua – ja kuinka missään tapauksessa ei

2010-luvun poliittiseen kulttuuriin kuuluu, että oikeisto heittää provokatiivisia lausuntoja, joihin vasemmisto tarttuu ja lässyttää asiasta kyllästymiseen asti. Jos provosoija on konservatiivista oikeistoa, vasemmiston rinnalla lausuntoon tarrautuvat liberaalit (siis käytännössä vihreät), ja hehän vasta lässyttävätkin. Jos provokaattori on kokoomuslainen, vasemmiston rinnalla lässyttää joukko anarkisteja. (Kyllä, anarkisteiksi itseään kutsuva kansanryhmä osaa myös lässytyksen jalon taidon.)

Oikeisto hakee provoillaan nimenomaan tätä reaktiota, sillä lässytys tekee aina lässyttäjänsä naurunalaiseksi. Vasemmiston ei varsinkaan pitäisi tähän sortua, sillä vasemmiston perinteinen kannattajaryhmä on kannattanut sitä pitkälti juuri sen takia, että vasemmisto ei ole lässyttänyt. Sen sijaan vasemmisto on vanhastaan tavannut puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä ja laittanut herroille hanttiin. Nykykeskustelusta voi tulla se vaikutelma, että vasemmisto, vihreät ja anarkoporukka eivät edes tunnista nykymaailman herroja tai herruus on heille täysin sivuseikka. Sen sijaan käydään ponnetonta kylmää ideologiasotaa väärinajattelijoita vastaan.

Kuinka oikeiston provoihin sitten täytyisi suhtautua? Tässä muutama suositus:

1) Vaietaan ja ignorataan. Ihan oikeasti, vanha kunnon "älä ruoki trollia" -sääntö pätee myös näissä tapauksissa. Oikeiston provokulttuuri kuihtuu kuoliaaksi, jos siihen suhtaudutaan tyyliin "jaa, taas oikeisto provoaa, se siitä". Mitä enemmän provoja vastaan lässytetään, sitä enemmän itse provot saavat näkyvyyttä. Jos se on lässyttäjien tarkoitus, niin eivät voisi olla enempää hakoteillä. Eivät ihmiset etsi kohteita vastustukselle, vaan samastumiselle. Ja kuten sanottua, lässyttäjiin ei yleensä huvita samastua.

2) Vastataan toimivalla vastaprovolla. Jos puolustusministeri Jussi Niinistö provoaa armeijasta ja kasvissyönnistä, hänelle voi kommentoida, ettei lihansyönnin kielteisistä terveysvaikutuksista tarvitsekaan välittää – Jussin armeijahan päätyy kuitenkin eturivin lihamuuriksi Naton rintamalle. On ihan jees antaa oikeistolle vaikutelma, että täältä pesee. Pesemiseksi ei lasketa tosikkomaista lässytystä siitä, kuinka kasvissyönti on hyväksi ympäristölle, huippu-urheilijoissa on kasvissyöjiä tai kasvisruuat ovat muutakin kuin kukkakaalipirtelöä.

3) Kiinnitetään huomiota ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, joita ilmanaikuisilla provoilla yleensä peitellään. Usein, kun jokin provo saa päähuomion keskustelussa, eduskunta päättää lisäleikkauksista tai älyttömistä lisähankinnoista.

4) Luodaan riittävästi omia keskustelualoitteita, joissa riittää käsiteltävää meille itsellemme ja toisillekin. Koko 2010-luku on kulunut niin, että oikeisto on määrittänyt, mistä keskustellaan, ja vasemmisto on lähtenyt mukaan siihen keskusteluun. Itse kirjoitin oman diskurssin luomisen tärkeydestä jo talvella 2013. Sitä on välillä yritetty, mutta keskustelualoitteet ovat olleet liian ponnettomia, "asiallisia", jopa "poliittisesti korrekteja". Oikeasti vasemmiston ei pitäisi joutua yrittämään mitään, vaan oma-aloitteisen keskustelun pitäisi pulputa luonnollisesti. Oman kokemukseni perusteella tätä kyllä tapahtuu ihmisillä, jotka nykyvasemmisto on ajanut omaan marginaaliinsa. Sen sijaan nykyvasemmiston ytimeen kuuluu jatkuvasti paljon ihmisiä, joita ei pitäisi kuulua edes sen marginaaliin: viherliberaaleja ja anarkisteja.

Jätetään siis provo-oikeisto huutelemaan itsekseen. Lopetetaan niiden kuunteleminen, jotka eivät äänestä vasemmistoa vaan yrittävät hyväksikäyttää meitä omiin tarkoituksiinsa – oikeistolaiset tehdäkseen meistä epäsamastuttavia tai naurunalaisia, viherliberaalit ja anarkistit hapertaakseen vasemmiston rajaa näihin ryhmiin (kummatkin omaansa) ja voidakseen näin ollen helpommin käännyttää lisää porukkaa omille kannoilleen. Luodaan omaa keskustelua, omaa diskurssia, omia aloitteita ja sopivasti myös omia provoja. Näin siirrytään uuteen 2020-luvun poliittiseen kulttuuriin, jossa vasemmisto määrää, mistä keskustellaan.

Vaihtoehtoisen vasemmiston ääriviivoja

Vuoden 2016 ensimmäinen blogikirjoitukseni hahmotteli uutta iloista vasemmistoa. Aluksi näyttikin siltä, että tähän suuntaan edetään. Loldiers of Odin ei jättänyt ketään kylmäksi, ja maaliskuun Joukkovoima-mielenosoitus sekä keräsi valtavan joukon ihmisiä hyvässä hengessä että esitteli banderolleissaan avoimesti kaunista sanaa ”sosialismi”. Ikävä kyllä vuoden 2017 alussa aktiivisen (nuoren) vasemmiston valtavirtaa voisi luonnehtia iloisen sijaan ahdistuneeksi ja neuroottiseksi. Suomessa, niin kuin moniaalla muuallakin, tilaus vasemmistolaiselle politiikalle on koko ajan Himalajan kokoinen, mutta nykyinen vasemmisto ei pysty vastaamaan siihen. Ylen viimeisimmän gallupin mukaan vasemmistoliiton kannatus on yhä vaivaiset 8,3 prosenttia ja sijoitus parjattujen perussuomalaisten jäljessä, eikä radikaalivasemmiston pikkupuolueet sisältävän ryhmän ”muut” kannatuksessa ole tapahtunut parannusta vaan itse asiassa yhden promilleyksikön lasku.

Minusta asia on päivänselvä. Vasemmisto voi yrittää parhaansa, mutta sillä on väärät välineet. Mikä vielä pahempaa, nykyinen vasemmisto on kasvanut välineisiinsä kiinni ja saattaa hyvinkin pitää itseään (ainakin alitajuisesti) välineittensä kanssa yhtenä. Yksisilmäinen raivo uusia ja uudehkoja negatiivisina pidettyjä ilmiöitä (Donald Trump, Brexit, maahanmuuttovastaisuus ja rasismi, perussuomalaiset, Putinin Venäjä) vastaan ei vedä puoleensa vaan aiheuttaa hylkimisreaktion. Lisäksi se pystyttää muureja siihen suuntaan, mistä uusia kannattajia löytyisi parhaiten. Raivo vaatisi tilalleen sen ymmärtämistä, mistä tuonkaltaiset ilmiöt syntyvät ja saavat käyttövoimansa; yksityiskohtaisten asioiden ymmärtäminen taas vaatii kokonaisuuksien ymmärtämistä ja tämä viime kädessä koulutusta, opiskelua, sivistyksen kartuttamista. Nyt sohitaan vähän miten sattuu. Eikä jälki yleensä ole kaunista, niin kuin voi arvata, ellei lähtökohtana satu olemaan Jackson Pollockin kuvataide.

Kuvittelen seuraavassa vanhasta täysin riippumattoman uuden vasemmiston ilman henkilö- ja järjestöhistoriallista painolastia. Tällaista vasemmistoa ei tietenkään ikinä synny, mikäli kannamme ennakkoluulomme, päähänpinttymämme ja ”hyvän tavan” mukaiset käytäntömme mukaan toimintaan.

a) Vaihtoehtoinen vasemmisto olisi aktiivinen eikä reaktiivinen. Sen ”aktiivisuus” ei olisi sitä, että kimmastutaan ja vastustetaan tapahtuvaa politiikkaa, vaan oman uuden hyvän rakentamista yhdessä. Ylläpitäisimme omaa diskurssia, omaa mediaa, omaa vaihtoehtokulttuuria ja viime kädessä omaa arvoperustaa; järjestäisimme omia tilaisuuksia ja tapahtumia korruptoimatta niitä valtavirtajulkisuuteen; loisimme rinnakkaisvaltaa, rinnakkaisjärjestelmää ja rinnakkaisyhteiskuntaa. Tämänhetkiseen valtavirtaan korruptoitunut ajattelutapa voi nähdä edellisen ajautumisena marginaaliin, mutta toisaalta: kaikki tuo oli totta niinä aikoina, kun vasemmistolla ja sosialistisilla ajatuksilla oli oikeasti laaja kannatus.

b) Vaihtoehtoinen vasemmisto opettaisi, kouluttaisi, kasvattaisi, tutkisi, laatisi analyysien lisäksi synteesiä. Tarvitsisimme lisää luentokursseja, teemailtoja, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Ilman ”opi perusasiat” -lähtökohtaa ei kenenkään pitäisi edetä edes vaaliehdokkaaksi. Tarvitsisimme oman tutkimuslaitoksen ja omia tutkimustuloksia, jotka auttaisivat oman median ja opetustehtävän kautta jokaisen vasemmistosta kiinnostuneen ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa elämme, miksi näin on ja mitä meidän täytyy tehdä luodaksemme paremman yhteiskunnan ja maailman.

c) Vaihtoehtoinen vasemmisto ei rakentaisi itselleen ”tiedämme ja olemme oikeassa” -henkistä norsunluutornia, vaan pysyisi nöyränä katujen, puistojen, lähiöiden ja korpimetsien kansan äänille. Tutkimus, opetus ja oma media auttaisivat ylläpitämään oman diskurssin ja omat periaatteet ympäristössä, jossa kansalaisen suusta voi ensimmäisenä lipsahtaa jokin valta- tai huuhaamedian levittämä latteus. Syyllistämisen, tyhmäksi haukkumisen ja muurien pystyttämisen sijaan meidän täytyisi ojentaa kätemme, uusin lehti ja kutsu luennolle tai puhetilaisuuteen, ja dialogin täytyisi rakentaa siltoja provosoinnin ja polarisoinnin sijaan. Suora palaute mökin Marjalta, A-rapun Arskalta ja skeittari-Hämikseltä pitäisi meidät ajan tasalla siitä, millaisia ajatuksia ihmisten päässä liikkuu – eikä vain siitä, miten asiat ovat, vaan myös siitä, kuinka asioiden pitäisi olla.

d) Vaihtoehtoisella vasemmistolla tosiaan olisi näkemys hyvästä yhteiskunnasta. Se yhtäältä pyrkisi siihen poliittisella kentällä ja toisaalta rakentaisi sitä poliittisen kentän ulkopuolella. Se viis veisaisi siitä, mitkä ovat sen inhorealistiset mahdollisuudet, vaan sivuuttaisi sumeilematta päivänpolitiikan latteimmat kysymyksenasettelut ja loisi täydellä kapasiteetilla perustaa uudelle paremmalle maailmalle.

e) Vaihtoehtoinen vasemmisto keskittyisi mahdollisuuksiin, ei uhkiin, ja levittäisi positiivisuutta negatiivisuuden sijaan. Positiivisuus ei tarkoita valtajärjestelmän ja -politiikan hyväksyntää. Jos valtapolitiikka on negatiivista, se voidaan yhtä lailla ja itse asiassa pysyvämmin voittaa positiivisuudella kuin vastanegatiivisuudella. Meidän ei kuulu märehtiä kielteisiä tekijöitä ja väännellä veitsiä haavoissamme, vaan kaivaa määrätietoisesti leveämmäksi jokaista tunnelia, jonka päässä häämöttää valoa. Emme ansaitse pahan meissä aiheuttamaa lamaannusta ja epätoivoa, vaan hyvän mahdollisuuden meissä synnyttämää innostusta ja toivoa. Se vie meitä paremmin eteenpäin.

f) Todellakin, vaihtoehtoisen vasemmiston toiminta pyrkisi rakentamaan HYVÄÄ. Mitä hyötyä on rakenne- ja järjestelmätasoisesta muutoksesta, paremmista vallanpitäjistä tai vaikka täydestä vallattomuudesta, jos ihmiset ovat yhä katkeria, pelokkaita, vihaisia ja väkivaltaisia? Meidän täytyisi hyväksyä vanhastaan sekä vasemmistolaisissa että kristillisissä maailmanparannuspiireissä viljelty kaunis lähtökohta: toinen ihminen on ystävä. Meidän täytyisi ojentaa kätemme – eikä vain c-kohdassa esitettynä kutsuna mukaan vasemmistolaiseen toimintaan, vaan myös ystävänä ja ihmisenä toiselle ihmiselle. Taluttaisimme, avaisimme ovia, hymyilisimme ja katsoisimme silmiin. Levittäisimme sitä vihapuheen ja katkeruuden keskellä joskus unohtuvaa todellisuutta, että ihminen on ihmisen paras ystävä ja ihmiselle ihminen. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle” (Tommy Tabermann). Ja kun kaikkialla maailmassa asuu ihmisiä, ei muslimiakaan hurahdettaisi kohtelemaan ”vieraan uskonnon sotilaana” vaan mahdollisena ystävänä. Yhteiskunnallinen vallankumous on tarpeellinen, elonkehän kannalta jopa välttämätön, mutta suurin ja todellisin vallankumous on rakkaus.

g) Näin ollen vaihtoehtoinen vasemmisto olisi myös täysin väkivallaton ja ehdottomasti väkivaltaa vastaan. Hyvä ei koskaan rakennu väkivaltaiselle perustalle. Kukaan ei enää pääsisi vikisemään ”vasemmiston väkivallasta”, kun vasemmisto sekä julistautuisi väkivallattomaksi että samastuisi väkivallattomuuteen. Anarkismille tyypillinen ilkivalta ei ole sinänsä väkivaltaa, mutta silti me kaikki tiedämme, ettei naamiojengi käännä toista poskea jos heitä provosoidaan. Uusi vaihtoehtovasemmisto kieltäytyisi yhteenotoista aina, kun se on mahdollista. Jos oikeisto marssii itsenäisyyspäivänä, vasemmiston ei pidä marssia – ainakaan samassa paikassa samaan aikaan. Jos rakennamme hyvää, meidän on vähennettävä uhan tunnetta yhteiskunnassa, ei lisättävä sitä; vaikka pintapuolisesti tuntuisi hyvältä idealta panna kova kovaa vastaan, on paljon parempi tarjota pehmeää. Vakavampi väkivallan ulottuvuus on tietysti sota ja sotakoneistot. Niitä vaihtoehtoinen vasemmisto vastustaisi aina ja kaikkialla. Sotatoimet eivät näyttäisi enää hyväksyttävältä ratkaisulta yhteenkään kriisiin tai ”diktatuurin” olemassaoloon jossakin meille tuntemattomassa maassa, ja Naton kaltaisten sotaorganisaatioiden vastustus olisi yhtä luonnollista kuin pissalla käyminen. Sota ja väkivalta jäisivät yksinomaan oikeiston syntilistalle, ja voisimme sumeilematta pestä kätemme niistä.

h) Vaikka edelliset kohdat tarjoavat moraalista ylemmyyttä valmiina lautasella, ei vaihtoehtovasemmistolaisuus olisi vain moraalista vaan myös luokkakantaista. Tästä kirjoitin jo marraskuussa. Vaihtoehtoinen vasemmisto ymmärtäisi, etteivät moraaliset tekijät anna syytä kääntyä työväenluokkaa vastaan missään tilanteessa, vaan työväenluokkaan on samastuttava, pidettävä omana ja opetettava ymmärtämään etunsa ja mahdollisuutensa. Oppi auttaisi työväenluokkaisia ihmisiä myös oivaltamaan, että tietyt ihmisryhmät, joita vastaan huuhaa- ja vähän valtamediakin heitä käännyttävät, ovat heidän kaikkein heikoimpia ”luokkatovereitaan”.

i) Väkivallan lisäksi ehdotonta kieltäytymistä tarvittaisiin muissakin yhteyksissä. Mieltäkin voidaan osoittaa, mutta vasemmistolaisen ”taistelun” toimivin muoto on aina ollut lakko. Elleivät käden ojentaminen toiselle ja ihmisen kohtaaminen ystävänä tasoita luokkaristiriitoja, ne voivat auttaa luokkakantaista solidaarisuutta luomaan suotuisammat olosuhteet yleislakolle. Yleislakkopäivänä vaihtoehtoinen vasemmisto voisi lähteä kaduille näyttämään joukkovoimaansa, mutta toisaalta myös puistoon piknikille tai luistelemaan. Ei taistelun aina tarvitse olla taistelua; saman ajan ja energian voi käyttää yhteisen hyvän suoraan rakentamiseen – kieltäytyminen tänä päivänä palkkatyöstä mahdollistaa kaiken tämän hyvän ja kauniin, yhdessäolon ja kohtaamisen. Vaihtoehtovasemmisto opettaisi myös ylipäänsä kieltäytymään sosiaalisesti tai eettisesti ongelmallisista työtehtävistä, huveista ja (näennäis)velvollisuuksista. Fossiili- ja ydinsähköyhtiön puhelinmyyjäksi? Mieluummin työttömyys ja karenssi – ystävät auttavat hädässä. Sotaa lietsova iltapäivälehti, TV:n piilofasistinen laihdutusohjelma? Boikottiin. Emmekä aina tarvitse sitä viimeisintä kommunikoimisvälinettäkään; kommunikaatio itsessään riittää. Ja kulutus vähenee... ja maailma pelastuu...

j) Kyllä, ympäristö ja elonkehä olisivat myös tärkeitä vaihtoehtoiselle vasemmistolle. Mutta kaikenlaisen yksilötasoisen syyllistämisen sijaan tähdättäisiin järjestelmätasoiseen (sosialistiseen) muutokseen, mikä mahdollistaisi ympäristöpolitiikan pistämisen kunnolla uusiksi. Nykyään ihmisten ympäristöhenkisyyttä jarruttaa syvään iskostettu ajatus, ettemme oikeasti voi tehdä esimerkiksi ilmastonmuutokselle enää yhtään mitään. Mutta kun oivaltaisimme, että voimme tehdä kaiken mahdollisen laittamalla kapitalistit kuriin, ei ilmastodenialismin kaltaisille hölmöilyillekään olisi entisenlaista tilausta.

k) Vaikka ympäristö, rauha ja ihmisoikeudet ovatkin tärkeitä asioita, kaikkein tärkeintä vaihtoehtoiselle vasemmistolle on olla vasemmisto – ei liberaali tai vihreä puolue. Tämä tarkoittaa, että oikeistoherrojen kanssa ei lähdetä marjaan ja piste. Jos poliittisessa kysymyksessä ovat vastakkain konservatiivinen oikeisto yhdellä ja uusliberalistinen oikeisto toisella puolella, vasemmiston ei ole lähdettävä jommankumman tueksi vaan jätettävä oikeistolaiset setvimään välinsä keskenään. Vaihtoehtovasemmisto ei lähtisi minkäänlaisen oikeiston keppihevoseksi. Yksilönvapaudet ja muut ”länsimaiset” lempiasiat eivät myöskään syrjäyttäisi sitä peruslähtökohtaa, että vaihtoehtoinen vasemmisto tähtäisi porvariston luokkavallan, sorron ja riiston hävittämiseen ja sen myötä hyvään sosialistiseen yhteiskuntaan. Mitä sitä turhia kursailemaan tavoitteissa – mikä sen parempi elämäntarkoitus kuin parempi huominen, uusi aamu, ihmiskunnan herääminen ja maailmanrakkaus!

l) Olen ennenkin sanonut, että vasemmistolaisen poliittisen puolueen täytyisi olla niin hyvä, että anarkistitkin kannattavat sitä. Vaikka anarkojengiä tuskin saa äänestämään ainakaan ensi tilassa, he voisivat siirtyä vasemmistolle haitallisesta ”älä äänestä” -propagandastaan kohti ”jos kerran äänestät, niin äänestä vaihtoehtoista vasemmistoa” -asennetta. Joka tapauksessa vaihtoehtoisen vasemmistopuolueen täytyisi julistaa periaatteenaan pyrkivänsä tekemään sekä itsensä että kaikki muutkin poliittiset puolueet tarpeettomiksi.

Niin oli kirjoitettu, ja niin tapahtui

Vappuaattona 30.4.2016 olimme Tampereen Näsinpuistossa kuuntelemassa livemusiikkia ja tapaamassa tuttuja. Musiikkiesitysten jälkeen oli alkamassa anarkistien mielenosoitus. Pientä mielenilmauksen henkeä oli ilmassa jo musiikkiesitysten aikana. Erityisesti "welcome to Panama" -performanssi, johon liittyen kliseisen viekoittelevaan asuun pukeutunut naishenkilö kierteli seurueissa mainostamalla veronkiertopalveluja kömpelöllä englannilla, herätti positiivista huomiota. Itse mielenosoitukseen en halunnut lähteä, sillä tiesin, mitä oli tapahtumassa. Ja niin tapahtui.

Kuten aiempia kirjoituksiani lukeneet tietävät, en ole anarkisti, mutta jaan kyllä anarkistien käsitykset kapitalismista, oikeistosta, Sipilän hallituksesta, yhteiskunnan kehityssuunnasta ja suurelta osin myös poliisista. Mielenosoituksessa oli mukana ainakin muutamia ihmisiä, jotka eivät identifioi itseään anarkisteiksi. Anarkisteja on lisäksi monta sorttia. Se, että kytät motittivat kaikki satakunta mielenosoittajaa vähintään puoleksitoista tunniksi lyhyelle kadunpätkälle ja vaativat poistuttaessa jokaiselta henkilötiedot, koska joku äärilinjan anarkisti oli heittänyt tahraavan väripommin, on joka tapauksessa sekä ylimitoitettua että tarkoitushakuista. Anarkistin kuvaama video myös osoittaa, kuinka kytiltä saa turpiinsa ja lopulta etälamauttimesta ainoastaan kerjäämällä sitä heiltä. Asiallisesta tilanteenhallinnasta tällainen on tietysti kaukana. Vielä räikeämpää kyttien gangsterismia oli omien tietolähteitteni mukaan tapahtunut edellisinä päivinä Pyhäjoen Hanhikivellä.

Mielestäni ei siis enää tarvita yhtään tilaisuutta sen osoittamiseen, että kytät ovat vanhan punkrallin mukaisesti natsisikoja. Se on osoitettu jo moneen kertaan. Oleellinen ongelma tässä(kin) on, että valtamedia puolustaa samaa kokonaisuutta, johon kyttäinstituutio kytkeytyy, eli 1) oikeistoa, 2) yhteiskuntajärjestelmää, 3) omaisuutta ja omistavaa luokkaa. Niinpä valtamedia toistaa, ja tulee toistamaan, kyttänäkökulmia – ellei yksiselitteisen kritiikittömästi, niin ainakin esittäen lähtökohtaisena oletuksena, jota muillakin näkökulmilla voidaan demokratiailluusion luomiseksi pehmentää.

Radikaalin vasemmistolaisen aktivismin ei kuulu kohdistaa teräänsä kyttiin, sillä niiltä saa todistetusti vain turpiinsa, vaan mediaan ja kulttuuriin (luonnollisesti valtaapitävän oikeistohallituksen lisäksi). On lyötävä valheet ja paljastettava totuus – ei annettava lisää tilaisuuksia valheisiin. Mielenosoituksia ei tietenkään kannata lopettaa, mutta niiden on hyvä pysyä samalla linjalla kuin Joukkovoiman elokuun 2015 ja maaliskuun 2016 suurmielenosoitukset. Ne ovat herättäneet valtavasti toivoa ja kapinallisten yhteenkuuluvuutta. Jatkoa näille mielenilmauksille on luvassa 3. syyskuuta 2016.

Itselleni tulee näitä asioita toistellessa vähän hassu olo. Kuinka monta kertaa tiettyjä asioita täytyy hokea, ennen kuin kapinaliike ottaa ne riittävän vakavasti? Välineet muutoksen tekemiseen ovat meidän hallussamme, mutta niiden sijaan sorrumme jatkuvasti käyttämään ikään kuin halvempia ja helpompia, käytännössä toimimattomia välineitä. Niin kuin arvasin, mitä alkuillasta 30. huhtikuuta piti tapahtuman Tampereella, sama tunne liittyy sekä aktivismin että yhteiskunnan kehityssuuntiin ylipäänsä. Olen myös täysin varma, etten näin kokiessani ole yksin. Hetkittäin tuntuu, kuin jossakin yläkabinetissa ryhmä Bilderberg-henkisiä valtaapitäviä liikuttelisi aktivismia tahallaan poispäin oikeasti eteenpäinvievistä ideoista, kohti taannuttavia ideoita varmistaakseen, että oikeiston valta pysyy turvattuna. Me asioita ymmärtävät jäämme eräänlaisiksi Kari Peitsamoiksi (joka Twitterissä päivittelee, miksei hänen kolmea teologia-elämänselittämis-pykäläänsä vieläkään kuunnella ja ymmärretä).

Omat pykäläni listaan varmuuden vuoksi vielä tähän yhteyteen:
1) Hylätään valtamedia (kokonaan). Perustetaan omia medioita ja tehdään niistä niin isoja kuin mahdollista, ja tehostetaan sosiaalisen median hyödyntämistä. Tämä voi edetä koko valtakulttuurin hylkäämiseen.
2) Ei keskustavasemmisto eikä periaatteen anarkismi. Ei ole syytä hylätä muutosvälineitä ennakolta eikä vesittää niitä.
3) Ei levitetä vihaa, ahdistusta eikä synkkyyttä, vaan rakkautta, hyvää mieltä ja iloa. Vihan perustalle ei voi rakentaa hyvää yhteiskuntaa. Rakkaus, hyvä mieli ja ilo edistävät toivoa ja energiaa, joita tänä päivänä tarvitaan kipeästi – niin kapinaliikkeen sisällä kuin koko yhteiskunnassa.
4) Tarjotaan vastauksia, ei kysymyksiä. Vuosikausia tahallisen tyhmentämisen kohteena olleet ihmiset eivät aina ole ensitilassa valmiita "ajattelemaan itse", vaan ajautuvat heille aggressiivisimmin tuputettuihin selitysmalleihin.
5) Ei lietsota riitaa melkein samoin ajattelevien kesken. Ei ole mitään hölmömpää kuin kahden vasemmistoradikaalin välirikko siksi, että suhtaudutaan eri lailla johonkin sata vuotta sitten tapahtuneeseen selkkaukseen. Yhdistytään.
6) Ei haaskata energiaa typerään riidanlietsontaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tai kyttien kanssa mielenosoituksissa.
7) Sen sijaan, että "taistelemme" kaikkien stereotypioiden mukaisesti, meidän on viimeistään nyt ajateltava, millä muulla tavalla voimme luoda parempaa maailmaa. Kirjoitetaan, puhutaan, lauletaan – laulamista eivät kytät voi tulla estämään, vaan yhteiskuntajärjestelmä suuntaa sitä vastaan ihan erilaisen torjuntasektorin, jolta emme saa enää turpiimme. Pidetään performansseja, pelleillään, levitetään naurua. Ollaan ystävällisiä ja tehdään hyvää ihmisille, joita emme tunne. Se on pehmeä vallankumous.

Hyvästit yksisilmäradikalismille

Kävin joskus aiemmin talvella epämiellyttävän yksityisviestiväännön erään punavihreän aktivistin kanssa. Hän kiersi keskusteluketjuissa vaatimassa ihmisiä olemaan linkittämättä Sami "Sande" Parkkosen blogia, koska tämä oli kuulemma natsimielinen. Itse en ole Sandea sellaiseksi kokenut, vaikka hän onkin kansallismielinen, tuohtui Loppu MV-lehdelle -kampanjasta ja ilmoitti auliisti puolustavansa MV:tä sananvapauden tähden. Niin ikävä ilmiö kuin MV-"lehti" onkin, Sanden näkemyksessä on pointtinsa. Itse epäilin alusta lähtien valtamedian, tai ainakin valtamediaihmisten, luuraavan vastakampanjan taustalla. Ainakin sen yhteydessä on tykätty esittää epäilyttävän – ja naurettavan – valtamediamyönteisiä näkemyksiä.

Minusta Sande Parkkonen on joka tapauksessa tuonut paljon hyvää ja tärkeää ainesta 2010-luvun yhteiskuntakriittiseen keskusteluun. Ihan erityisenä helmenä kimaltelee selkeä todistusaineisto Suomesta yrityksenä, joka on ihan oikeasti ja virallisesti kirjattu sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin. Väläystensä välissä Sande on kirjoittanut paljon sellaista, mitä en alkuunkaan allekirjoita. Sellaista kirjoittavat kuitenkin myös jotkut vasemmistoaktiivit. On erittäin tympeää ajattelua, että jos kirjoittaja tai aktivisti samastuu – tai tulee samastetuksi – jossakin asiayhteydessä taantumuksellisiin piireihin, koko hänen panoksensa on mitätöitävä ja hänet kaikkine väläyksineen eristettävä.

Yksi suurimpia ansoja 2010-luvun poliittisessa aktivismissa on aggressiivinen lahkolaistuminen. Kaikki tietävät rasistiliikkeen (johon Parkkonen ei lukeudu, vaikkei pakolaiskriisistä tykkääkään – toisaalta, kukapa meistä tykkäisi?) kaivaneen omat poteronsa ja juoksuhautansa nähden kaikkialla arveluttavia suvakkeja, mokuttajia ja mädättäjiä. Rasistien vastakkaiseksi ääripääksi on nimitelty anarkisteja. Puhe ääripäistä on sinänsä taannuttavaa, sillä sen varjolla on poliittisen kentän painopistettä ujutettu kohti konservatiivista oikeistoa: keskikohta näyttäisi liukuvan jonnekin fasismin porttien ja melko maltillisen hyväksynnän puoliväliin. Ei silti voi kieltää, etteikö lahkolaistuminen olisi anarkopiireissä lähes yhtä aggressiivista kuin rasistipiireissäkin. Jos sanoo yhden väärän lauseen, on pysyvästi persona non grata. Tällaista käyttäytymistä ei pidä kannattaa.

Lisäksi on tehtävä yksi henkilökohtainen tunnustus. Tunnistan näet lahkolaisessa äärivasemmistolaisessa paljon itseäni. Olen lukuisat kerrat ollut se yksisilmäinen radikaali, jonka mielestä yhdenkään vihreän tai sosiaalidemokraatin kanssa ei ole saanut tehdä yhteistyötä, koska vihreät ovat oikeasti kapitalisteja ja demarit läpeensä korruptoituneita wannabe-valtionhoitajia. Näin mielestäni edelleen onkin, mutta se ei estä nykyminua jatkuvasti tykkäilemästä joidenkin vihreiden tai demarien merkinnöistä sosiaalisessa mediassa. Vihreät ja SDP edustavat myös oikeasti helpommin lähestyttäviä ansoja vasemmistolaisen aktivismin piirissä, kun taas Sande Parkkonen ja ipulaiset piirit tavataan useimmiten hylätä suoralta kädeltä. Tämäkin on virhe, vaikka Ipun suunnalla on nyttemmin tehty kosolti poliittisia virheitä.

Kaikkein masentavin piirre lahkolaistuneessa tajunnassa on, että mörköjä nähdään absoluuttisesti kaikkialla. Vain oman oikeaoppisten kerhon parissa voidaan tehdä yhteistyötä. (Tämä on myös kommunistiryhmien perisynti.) Kaikkialla muualla nähdään pelkkiä uhkia. Lopputuloksena yksisilmäradikaalin maailmankuva on pimeä, ahdistava ja toivoton. Niinpä yksisilmäisimmät radikaalit usein luopuvat koko aktiivisuudestaan, saattavat jopa kääntyä sitä vastaan tai – paskimmassa tapauksessa – loikata uhkaavan vastapuolen leiriin, niin kuin Susanna Kaukiselle tapahtui. Mieluummin tahdon lietsoa toivoa, luottamusta ja positiivisuutta. Sellainen ilmiö kuin Loldiers of Odin (jonka filosofinen yhteys omaan "uuteen iloiseen vasemmistooni" on kiinnostava) ei voisi syntyä ilman käsitystä tavallisesta kaduntallaajasta ihan hyväntahtoisena otuksena. Emme edes voi olla varmoja, milloin poliittinen aktiivisuus tekee enemmän hyvää poliittisille tavoitteille kuin silkka hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan. On kokonaisuutena aika heittää hyvästit yksisilmäradikalismille, joka ei ole valmis vastaanottamaan eteenpäin vieviä virikkeitä suunnalta, joka yhdestä pisteestä katsoen saattaa näyttää taantumukselliselta.

Uusi iloinen vasemmisto

En ole ainoa, jolla tuli jossain vaiheessa viime syksyä mitta täyteen. Mielenosoitukset, jotka huikean Joukkovoiman jälkeen onnistuivat säilyttämään ja uusintamaan sen iloista vimmaa ja eteenpäinvievää radikalismia, muuttuivat hymyttömiksi vihaisten mustiinpukeutujien nyrkkimarsseiksi. Kun itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen päästiin, en enää edes harkinnut mukaanlähtöä – ja tein oikean ratkaisun. Tampereen rasisminvastaisissa mielenosoituksissa soi rumpuryhmän samba ja salsa, mutta 24.10. ei minua lukuun ottamatta kukaan enää tanssinut. Keltainen vaatetukseni erottui mustasta massasta lähes yksinäisenä väriläiskänä. Osanottajamääräkin oli supistunut.

Meiningin muuttumiseen on nähdäkseni kaksi erilaista syytä. Yksi on tietysti yleispunavihreän rintaman vaihtuminen anarkistipainotteiseksi. Anarkisteilla oli melkoinen osuus myös Joukkovoiman mielenilmauksen järjestelyissä, mutta myöhäissyksyn rasisminvastaisilla marsseilla "musta blokki" sai määräillä tapahtumien kulkua mielin määrin – ainoana vastuksenaan kuria, valtiota ja oikeistoa edustanut poliisi. Toinen syy on yhtä arvattavasti mielenosoitusten vastapuolen vaihtuminen. Nyt mieltä ei ilmaistu enää de facto vallanpitäjiä vastaan, vaan vastakkaista, meidän kanssamme samoille markkinoille rynnistävää kansalaisaktivismia vastaan. Taistelun molemmat osapuolet katsovat vastustavansa hallitusta ja vastapuolen puolustavan sitä. Oikea puoli on ilmoittanut vastustavansa valtamediaa – vasen puoli on erehtynyt jopa puolustelemaan sitä. Et cetera. Hommasta on kadonnut sekä ilo että tolkku, ja tuloksena on pelkkää mustaa raivoa.

Tanssiminen on luonnollisesti oma lukunsa. Ison-Britannian kaduilla nähtiin 1980-luvun alussa samansukuisia tunnelmia kuin tänään meillä Suomessa. "Rautarouva" Margaret Thatcher oli noussut valtaan käyden täydellä volyymillä ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston kimppuun. Äärioikealta hyökkäsi National Front aiheuttaen samantapaisia antifasistisia ja antirasistisia vastareaktioita kuin kaikenlaiset Suomen Sisut ja pikkunasut nyt meillä. Lopputuloksena Britannian kaupungeissa mellakoitiin, mikä satoi valitettavana paskana vasemmiston niskaan. Mellakkameininkiin kyllästynyt osa liikehdintää alkoi silloin levittää iskulausetta "tanssi – älä mellakoi". Totta kai kääntyminen poliittisesta aktivismista itseilmaisuun ja musiikkiin on mahdollista nähdä taantumuksena. Popyhtye Heaven 17:n kerrotaan omaksuneen sanomakseen "tanssi ja mellakoi". Tässä astun myös minä mukaan. En tahdo enää koskaan osallistua mielenosoitukseen, jossa ei tanssita, ei iloita eikä pidetä hauskaa.

Tänä aikana Suomen hallituksen kannatus on kaikkien mielipidemittausten mukaan vajonnut pohjamutiin. Keskusta on taantunut, kokoomus enintään polkenut paikallaan ja perussuomalaiset romahtaneet. Kaiken järjen mukaan vasemmiston kannatuksen kuuluisi nyt olla mahtavassa nousussa. Näin ei kuitenkaan ole. Suosio on langennut SDP:lle ja vihreille, jotka voi hyvää hyvyyttään sijoittaa kartalla poliittisen keskustan ja keskustavasemmiston välimaastoon. Vasemmistoliitto, jota ei voi mitenkään pitää radikaalina vasemmistopuolueena, on jäänyt vihreistä käänteentekevästi, vaikka lähestyykin perussuomalaisia; radikaalivasemmiston pikkupuolueet ovat yhä tuomittuja pysymään marginaalissa. Anarkismilla on uskottavuutta ja kannatusta aktivistitasolla. Moni radikaalisti vasemmistolaisittain ajatteleva ei-anarkistikin on luopunut äänestämisestä jo aikoja sitten menetettyään luottamuksensa vassareihin ja uskonsa pienpuolueisiin. Mikä siis neuvoksi?

Esitän tässä idean uudesta iloisesta vasemmistosta. Äärioikeisto vetää ehkä puoleensa lähinnä marginaalia, mutta sen saama huomio on kadehdittava ja se on melkein onnistunut samastamaan radikalismin idean itseensä. Yhden huomion olemme kuitenkin tehneet rasistisista mielenosoituksista: niiden meininki on synkkä ja totinen. Vasemmiston täytyisi tehdä tästä täysin yksiselitteinen johtopäätös: meidän voittoisa tulevaisuutemme on iloisessa radikalismissa. Viha, nyrkit, mustat vaatteet ja tanssimattomat jalat on viskattava ongelmajätteisiin. Meidän on tehtävä koko aktivismistamme Joukkovoiman mielenilmauksen kaltaista euforiaa. Uudella iloisella planeetalla vasemmistoaktivistit huutavat laulaen ja marssivat tanssien, samba- ja salsarytmit soivat, kekseliäät iskulauseet sinkoilevat, värikkäät asusteet loistavat kilpaa auringon kanssa, vimman taustalla on aina hymy ja päinvastoin. Uusi iloinen vasemmisto ei jää jumiin keskitielle eikä marginaaliin, vaan tuo marginaalin letkeänrempseästi keskelle katua. Iloisuus ei myöskään tarkoita piittamattomuutta vasemmiston syvimmistä ydinlähtökohdista, mitä todistaa jo Pitkälläsillalla 22.8. spontaanisti laulettu Kenen joukoissa seisot.

Toivon tämän kirjoitukseni toimivan yhtenä niistä lähtölaukauksista, joihin tulevaisuudessa voidaan palata, kun muistellaan vasemmiston käännekohtaa taantuvasta ja poliittisesti korrektista vaiheesta kohti uutta iloista nousua, näyttävää jälleenesiinmarssia, järjestelmän perusteita järkyttävää radikalismia ja lopulta vallankumousta.

Satunnainen vallankumousnäkökulma

Esitän tässä alussa joitakin aika satunnaisia yleispiirteisiä väittämiä ja sen jälkeen oman suhteeni niihin. En välttämättä allekirjoita väittämiä, vaan en oikopäätä hylkääkään. Väittämät ovat tällaisia: Työväenaate ei kiinnosta työväkeä. Maailmanparantaminen on hyvin toimeentulevan keskiluokan idealistista puuhastelua. Valtaosalla nykysuomalaisista on asiat hyvin. Ääriliikkeet saavat aikaan vain eripuraa, sekasortoa ja kauhua. Hippejä ei kiinnosta yhteiskunnallinen suuntautuminen.

Lähden liikkeelle työväestä ja työväenaatteesta. Oma luokkataustani on paikallaan selvittää. En ole syntyisin työväenluokkaisesta vaan lähinnä keskiluokkaisesta kodista. Toisaalta tämä on illuusio. Äitini oli kyllä maaseututaajaman virkamieskodista, mutta isäni tuli työläisperheestä ja oman varhaislapsuuteni koti oli melko köyhä. Toisaalta en pitänyt isäni isästä, alkoholisoituneesta duunarista, joka kuoli ennen kuin täytin viisi vuotta. Omasta kodistamme tuli 1980-luvun kuluessa paitsi keskiluokkainen, jopa tarkemmin määritellen ylemmän keskiluokan koti. Mutta jälleen toisaalta: en pitänyt siitä kehityksestä lainkaan. Samastuin siis melko varhain vaatimattomasti toimeentuleviin – enkä kuitenkaan työväkeen. Tämän ehkä luontevana seurauksena on ollut vasemmistolainen aate, joka ei silti assosioidu työväenaatteeseen.

Marxilaisissa piireissä puhutaan paljon työväestä, sillä Marxin mukaan nimenomaan työväenluokka on vallankumouksellinen luokka; toisin sanoen vallankumous on tieteellisesti katteettomalla pohjalla, ellei se sitoudu työväenluokan etuihin. Näin ollen – mikäli SKP lasketaan perustetuksi 1918 eikä 1994 – kaksi viimeisintä Suomessa perustettua äärivasemmistopuoluetta on käyttänyt työväki-käsitettä nimessään: Kommunistinen Työväenpuolue (1988) ja Suomen Työväenpuolue (2006). On kuitenkin tunnustettava, että viimeistään 1980-luvulta alkaen työväenluokkainen politiikka Suomessa on ollut SDP–SAK-linjan dominoimaa, ja tämän seurauksena osa työväestöstä on sosioekonomisesti täysin vieraantunut proletariaatista. Vaikka omistus- ja tuotantosuhteiden kannalta onkin yhä olemassa jotain sellaista kuin "työväenluokka", sillä olisi nykyisissä sosiokulttuurisissa oloissa käytännössä mahdotonta olla yhtenäinen luokkaidentiteetti. Kulttuurintutkijat ovat myös moneen kertaan osoittaneet, että vasemmistoaatteen sijaan työväestöön kuuluvia ihmisiä viehättävät muita useammin luonteeltaan äärikonservatiiviset tai fasistiset kulttuuri-ilmiöt.

Työväenaate ei siis voi olla sama asia kuin vasemmistoaate tai sosialistinen aate. Sen sijaan työväenaatteen täytyisi, alkuperäisen sosialistisen luonteensa säilyttäen, sisältyä sosialistiseen aatteeseen. Sitä kokonaisuutta ei ole olemassa, eikä se pysy kasassa, ilman radikaalia sivistyneistöä – mieluiten radikaaliproletaarista sellaista – joka käyttää opettavaa ja sivistävää luonnettaan hyväksi vallankumouksellisessa kasvatuksessa ja uudelleenkasvatuksessa. Ilman työväkeä sivistyneistö jää nyhjäämään kirjojensa ja tietokoneittensa ääreen, mutta ilman sivistyneistöä työväen liikkeellä ei ole suuntaa. Tästä olen kirjoitellut aiemminkin.

Näin heinäkuussa 2012 sivistyneistöproletaarin, tässä yhteydessä minun, puuhastelu todellakin näyttää ja tuntuu kirjojen ja tietokoneen ääressä nyhjäämiseltä. Kirjoitan tätä blogia, jolla on noin yhdeksän lukijaa. Joskus tekstini saa jonkin yksittäisen kommentin. Olen kyllä mukana Tiedonantajan blogitiimissä, mutta Tiekkarin sivuja ei päivitetä keskikesällä, ja syystä tai toisesta verkkotoimitus ei ole julkaissut viimekuista blogitekstiäni (joka käsitteli valtamedian Nato-myönteistä reaktiota Nikolai Makarovin puheeseen). Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että Suomi laitetaan heinäkuuksi kiinni, ja instanssi, joka tätä näennäistä "yhtenäiskulttuuria" – käytännössä valtakulttuuria – myötäillen laittaa itsensä heinäkuuksi kiinni, ei tee vallankumousta.

Vaikken olekaan hyvin toimeentuleva, olen siis taustaltani melko keskiluokkainen maailmanparantaja, jonka toiminta on joskus tunnistettavissa puuhasteluksi ja takuulla varsin idealistiseksi sellaiseksi. Siihen loppuvat myönnytykset toiselle väittämälle. Maailmanparantaja, sikäli kuin se minussa ilmenee, omistaa maailmanparantamiselle koko elämänsä. Se merkitsee humanistis-ekologis-sosialististen edistysaskelten etsimistä ja vainuamista kaikkialta yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista. Se merkitsee joko luovan tai käytännöllisen – omassa tapauksessani edellisen – "eteenpäin vievän" työn ensisijaista tekemistä siitä riippumatta, elääkö sillä vai ei – omassa tapauksessani ei. Maailmanparannusasiastakin olen kirjoitellut aiemmin.

Yllä olevasta voi helposti arvioida, että nykyinen suhteellinen köyhyyteni on omaa syytäni. Niin onkin, ellei nykyistä taloutta ja yhteiskuntaa sinänsä kyseenalaisteta. Totta kai ottaisin mieluusti vastaan palkkioita esim. kirjoittamistani netti- ja lehtiartikkeleista, mutta koska olen vallankumouksellinen, ei minulla ole paikkaa valtamediassa – ja ainoastaan valtamedialla on nykyisin vara maksaa toimittajille palkkaa tai säännöllisiä palkkioita. Koska kyseenalaistan mieluummin taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit kuin oman lähtökohtani (äärivasemmistolaisen maailmanparannustyön), siinä mielessä "valitsen" köyhyyden. Tätä nyt voi joku taantumuksellinen hyväksikäyttää arvioiden, että ihmisten (ainakin proletaarisen sivistyneistön) köyhyys on itse valittua ja omaa syytä, mutta arvio on väärä. Kapitalismissa tietty ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva joukko ihmisiä jää joka tapauksessa työttömäksi ja ulkopuolelle. Vaikka olenkin välillä ollut pätkittäin töissä, annan mieluusti oman mahdollisen paikkani systeemissä jollekulle, joka sen oikeasti haluaa. Siinä mielessä tunnen tekeväni hyvää.

Yhteiskunnallinen keskustelu marginalisoi yhä työttömät, pätkä- ja keikkatyöläiset, opiskelijat ja erilaiset pieneläkkeensaajat, vaikka nyky-Suomessa heitä on paljon. Koska täyttä palkkaa nostavien, kokopäivätyössä käyvien palkkatyöläisten taloudellinen asema on SAK–SDP:n ansiosta suhteellisen hyvä jopa verrattuna toimihenkilöihin ja yrittäjiin, sikäli voi tosiaan väittää, että valtaosalla nykysuomalaisista on (taloudelliset) asiat hyvin. Kuitenkin yllä mainittuja yhteiskunnan marginalisoituja on paljon, eikä Suomi vielä 2010-luvullakaan ole Iso-Britannian kaltainen luokkayhteiskunta, jossa ihmiset elävät kokonaan eri piireissä – kiitos 1900-luvun jälkipuolen demokratiasuhdanteen. Niinpä harva ihminen pääsee pakoon tai eristäytymään marginalisoidun kansan todellisuudelta eli sosiaaliselta, psyykkiseltä ja fyysiseltä pahoinvoinnilta, ja näiden vaikutus tarttuu myös "etuoikeutetun" kansan elämään. Tätä pahaa oloa "etuoikeutetut" purkavat kanssaihmisiin erinäisinä sosiokulttuurisina vaateina (tyyliin: minäkin "joudun" käymään ohjatussa liikunnassa ja hoitamaan velvoitteeni sosiaalisessa mediassa – jos et tee samoin, syrjin ja kiusaan sinua) tai silkkana huonona kohteluna. Ääri-ilmiöitä tällä saralla edustavat vähemmistöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin tai seksuaalivähemmistöihin, kohdistuvat vihareaktiot. Mitä muuta he ovat kuin sijaiskärsijöitä, kun todellisia syyllisiä – pahoinvointia aiheuttavan järjestelmän ylläpitäjiä – ei tunnusteta ainakaan ääneen?

Tietysti jotkut tunnustavat järjestelmän ylläpitäjien, ja ylipäänsä järjestelmän, syyllisyyden kansan pahoinvointiin. Näistä erottuu kaksi selkeää leimaa. Yhtäällä ovat poliittiset ääriliikkeet, joista fasistisen äärioikeiston sivuutan tässä yhteydessä tuhahduksella – perustuuhan heidän analyysinsa tiedostamisen puutteeseen eikä tiedostamiseen kuten äärivasemmiston. Kuitenkin kommunistit, anarkistit ja muu selkeän antikapitalistinen vasemmisto leimataan samalla tavalla ääriliikkeiksi kuin natsit, ja heidän vaikutuksensa arvioidaan eripuraa, sekasortoa ja kauhua aiheuttavaksi. Itse en kannata sitä, että mielenosoittajat käyvät poliisin kimppuun, mutta reality check: poliisi on sata kertaa useammin käynyt mielenosoittajien kimppuun. Anarkistien väkivaltaleima on siis isolta osin väärinkäsitys. Kommunisteista väitetään tätä useammin, että he haluaisivat pystyttää diktatuurin. Tämä on silkkaa oikeiston mustamaalauksen tuotetta: klassisen kommunismin väheksymästä kapitalistisesta parlamentarismista on tehty demokratian ainoa hyväksytty muoto. Kaiken älyttömäksi kukkuraksi nykykommunistien päälinja hyväksyy nykyisen parlamentarismin. Minä tekisin siitä tuhannen silppua, mutta se on eri juttu.

Toinen leimallinen järjestelmän pahoinvointivaikutuksen tunnustava ryhmä on "hipit", vaihtoehtoisen elämäntavan ja -katsomuksen noudattajat, jotka puhuvat mieluummin Babylonista kuin kapitalismista. En näe ongelmaa heidän käsitteissään tai edes niiden ilmentämissä painotuksissa, vaan lähinnä siinä, mikä on heidän täydentävä leimansa: yhteiskunnallisen suuntautumisen sijaan käännytään mieluummin omiin sisäpiireihin, joissa syödään kasvisruokaa, soitetaan didgeridoota ja pössytellään pilveä. Rainbow Gathering -tapahtumat ovat syndrooman oire: uushippien "perhetapaamiset" pidetään kaukana asutuskeskuksista eikä ajasta ja paikasta hiiskuta yleisesti edes nettifoorumeilla. Yhteiskunnallinen tietoisuusvaikutus pysyy siis lähellä nollaa, lukuun ottamatta sitä, millaisia värinöitä Rainbow-kansa levittää kanssaihmisiin tapahtuman jälkeen. Toisaalta nykyhippejä tuntien ei voi sanoa, etteivät he suuntautuisi yhteiskunnallisesti. Hippileiman mollaamisen sijaan pitäisikin hipahtavissa piireissä elvyttää avoimempaa ulostuloa ja yhteiskuntakritiikkiä. Ihanteena tietysti olisi, että Babylonin vastustajat tunnustautuisivat yksiselitteisesti kapitalismin vastustajiksi (nykyisin moni hippi ei tiedosta tätä asiayhteyttä ja äänestää [oikeisto]vihreitä) ja ihan mieluusti myös päinvastoin. Yhteisrintama, anyone?

Tämä kirjoitelma on ehkä pitkä ja sekava, mutta toisaalta näkemykseni on, ettei näistä asioista pidä enää kirjoittaa sirpaleisesti. Asiat yksinkertaisesti liittyvät toisiinsa ja tämä on nähtävä. Kun alkaa vetää yhdestä langasta, koko vyyhti purkautuu. Elämme itsesäätelevässä totalitarismissa, ja koska olemme itsekin sen osia, purkautuminen voi alkaa meistä.