Demokratian rääppiäiset

Kansalaisaloite on loistava idea. Aikana, jona äärimmäisen harvalla on "oma" kansanedustaja eduskunnassa, se tuo päätäntävallan pykälää lähemmäksi meitä edustuksettomia kansalaisia – ainakin periaatteessa. Moni kansalaisaloite on noussut eduskuntaan, ja yksi on hyväksytty eduskunnassa. Meille ihmisille tulee se miellyttävä tunne, että meillä on entistä enemmän välineitä saada äänemme virallisesti kuuluviin. On eduskunta-, presidentin-, kunnallis- ja eurovaalit sekä vuodesta 2012 tosiaan mahdollisuus valtakunnallisiin kansalaisaloitteisiin. Demokratia toimii?

Mietitäänpä hetkinen. Noin neljässä ja puolessa vuodessa suomalaiset ovat tehneet yhteensä 545 kansalaisaloitetta. Yrityksen puutteesta meitä ei siis voi syyttää. Aloitteista vain 13 eli 2,4 % on kerännyt vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta. Nämä 13 ovat edenneet eduskuntakäsittelyyn, mutta vain yksi (tasa-arvoinen avioliittolaki) on mennyt eduskunnassa läpi. Näin ollen eduskuntaan lähetetyistä aloitteista vain 7,7 % on hyväksytty; kaikista 545 kansalaisaloitteista tämä yksi on prosenttiosuutena alle 0,2 %! Tosin tässä vaiheessa useampi aloite – mm. äitiyslaki – on vielä käsittelemättä. Eduskuntaa onkin jopa syytelty tahallisesta hitaudesta kansalaisaloitteiden käsittelyssä.

Tätä havaintoa en ole tehnyt mielikseni, mutta näyttää siltä kuin kansalaisaloite vaikutuskeinona yritettäisiin tahallaan vesittää. Hetkittäin suorastaan epäilyttää, että tähän on alun perinkin pyritty tai uskottu. Kansanedustajien ja eduskuntainstituution penseys aloitteita kohtaan on vain yksi puoli asiasta. Toinen puoli on itse aloitteiden piirissä tapahtunut hölmöily ja sitä lähes luonnollisesti seurannut (valta)mediakeskustelu. Kansalaisaloitteita on tehty älyttömistä ja typeristä aiheista, kirjoitettu huonosti ja laadittu ilman minkäänlaista lakien ja oikeushistorian tajua. Useimmilla näistä aloitteista on vain satoja tai parituhatta kannatusilmoitusta, mutta ne kaikki joutuu ainakin otsikkotasolla kahlaamaan läpi etsiäkseen oikeasti hyviä ja tarvittavia aloitteita. Toisaalta jotkut typeryydet tai älyttömyydet ovat saaneet kannatusta ja huomiota, mikä on vielä pahempi asia uskottavuudelle. Esitän tässä kolme esimerkkiä:

1) Marraskuussa 2015 eduskuntaan lähetettiin kansalaisaloite rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta. Se oli saanut alkunsa 2010-luvun alussa kulovalkean tavoin netissä levinneistä rasistisista väittämistä, joiden mukaan turvapaikanhakijat ja muut maahanmuuttajat syyllistyivät usein raiskauksiin ja muihin rikoksiin. Ilmapiiriä yllytti populistisen oikeiston, rasistien ja uusnatsien piireissä yleinen huuhaakuvitelma, että Suomen valtio hyysää mamuja. Kun aloite sai kokoon tarvittavat kannatusilmoitukset, se sai kuitenkin myös naurut. Kansalaisaloite nimittäin vaati Suomeen lakia, jollainen täällä on jo olemassa.

2) Kun tasa-arvoinen avioliittolaki oli hyväksytty eduskunnassa, sen vastustajat laativat Aito avioliitto -kansalaisaloitteen, jonka sisältö oli käytännössä yhtä kuin tasa-arvoisen avioliittolain kumoaminen. Myös Aito avioliitto -aloite sai harvinaisen paljon kannatusilmoituksia, joskin yli 60 000 vähemmän kuin kumoamansa aloite. Tällainen eteen-taakse-pelleily voi saada ihan naurettavat mittasuhteet. Brexitin innoittamana voidaan kuvitella vaikkapa jäsenyyttä EU:sta tai eurosta: jos valtio, jossa on kansalaisaloitejärjestelmä, hyväksyy eron unionista tai rahaliitosta, voi parlamenttiin putkahtaa nykyisessä liittoutumistilassa pysymistä kannattava aloite ennen kuin eropäätös on pantu täytäntöön. Kyllä riittäisi euroherroilla hampaissa kiristelemistä ja/tai naurussa pitelemistä. Totta kai Suomeen voisi laatia lain, jonka mukaan yhdelle kansalaisaloitteelle vastakkainen aloite voidaan hyväksyä vain, jos jälkimmäisellä on enemmän kannatusilmoituksia kuin ensimmäisellä. Mutta tämä vain korostaisi sitä juopaa, mikä kansalaisten aloitteilla on ilmiselvästi yhä eduskunnassa tehtyihin aloitteisiin.

3) Euroaiheesta saamme hyvän aasinsillan europarlamentaarikko Paavo Väyrysen laatimaan kansalaisaloitteeseen, jonka mukaan Suomessa olisi järjestettävä kansanäänestys maamme jäsenyydestä euroalueessa. Huomiota sai ymmärrettävästi se seikka, että pääministeripuolueen eurokansanedustaja, entinen moninkertainen ministeri ja moninkertainen presidenttiehdokas pyrkii vaikuttamaan käytössään olevien suorien välineiden sijaan "kansalaisena". Kaiken älyttömäksi huipuksi aloitteen saavutettua tarvittavat kannatusilmoitukset Väyrynen ilmoitti, ettei hän itse enää kannata omaa aloitettaan! Sinänsä kansalaisaloitteessa on kysymys tärkeästä asiasta, mutta tällainen pelleily syö uskottavuutta ja vesittää koko homman pahanpäiväisesti.

Voi olla mielikuvituksellista ajatella, että vallanpitäjät syöttävät kansalaisaloitejärjestelmään tahallaan uskottavuutta syöviä meemejä. Mahdollista se kuitenkin on – joskin, myönnettäköön, epätodennäköistä. Paljon varmempaa on, että kansalaisaloitejärjestelmä ei toimi samasta syystä kuin yleensäkin demokratia. Syynä on ihmisten tietämättömyys, sivistymättömyys ja tyhmyys. Tämä voi myös olla – hiukan todennäköisemminkin – tahallisesti aiheutettua. Tällä hetkellä hallitus romuttaa koulutusta vimmaisin leikkauksin, massaviihdeinstituutioksi ajetun Ylen ainoaa yleissivistävää televisiokanavaa ollaan lakkauttamassa, kaupallinen media on siinä tilassa kuin on, vapaa sivistystyö on vesitetty jo aikoja sitten pelkäksi self help -henkiseksi näpräilyksi ja niin edelleen. Kaikki tämä istuu samaan kokonaisuuteen vähän turhan hyvin. Kansalaisaloitteet toimisivat hyvin, jos ihmiset ymmärtäisivät kuvittelun sijaan ottaa selvää ja asioiden kannattaminen tai vastustaminen seisoisi tukevalla perustalla; äänestäminen toimisi hyvin, jos ihmiset selvittäisivät ja ymmärtäisivät, keitä heidän itsensä ja ympäristönsä parasta ajatellen kannattaisi äänestää. Nykysysteemi vieraannuttaa ihmisiä edellä mainituista ihanteista niin kuin pystyy.

Tämä on ominaista 2000-luvun demokratian rappeutumiselle: kansalaisilta ei näennäisesti oteta pois yhtään lakisääteistä valtaoikeutta, vaan niitä saatetaan jopa lisätä – samalla, kun todellinen valta liukuu yhä kauemmas kansalaisten ulottuvilta. Tätä eivät useimmat ihan fiksutkaan (liberaalit) ihmiset osaa nähdä tai suostu näkemään. Olin häviävän pientä vähemmistöä yhdistäessäni kauden 2007–11 lukuisat eduskuntapaikasta luopumiset koko parlamentaarisen järjestelmän asteittaiseen vallanmenetykseen, josta kieli hallitusohjelmaluonnoksen tilaaminen amerikkalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta. (On mielenkiintoista, että Ylen alkuperäinen uutinen tästä tilauksesta on poistettu; nettihaku löytää sen vielä tätä kirjoittaessani.) Yhä useampi yhteiskuntakriitikko on myös kääntynyt entistä kielteisemmäksi koko poliittista järjestelmää kohtaan, mikä valitettavasti pönkittää nykyisten todellisten vallanpitäjien asemaa entisestään. On kuin meitä ohjailtaisiin kohti tilaa, jossa demokratian jämäversiokin voidaan hylätä turvallisesti, ilman kansannousuja tai edes tusinaluokkaa uskottavampia mielenosoituksia – joiden olemassaolosta valtamedian on aina vain helpompi olla piittamatta – ja valta siirtää virallisestikin niille tahoille, jotka siitä ovat jo käytännössä kahmaisseet leijonanosan: sikarikkaille kansainvälisen suurbisneksen pampuille, jotka vain hyvää hyvyyttään antavat köyhien ja muiden luusereiden elää.

Ellemme herää ajoissa, joudumme tulevaisuudessa taistelemaan demokratian puolesta tilassa joka vallitsi, ei ennen 1960- tai edes 1900-lukua, vaan ennen 1500-lukua.

Yksikään demokraattinen muutosliike, jonka ohjelma ei painota riittävästi ihmisten opettamista, sivistämistä ja tietoisuuden herättämistä, ei tule aikaansaamaan tarvittavaa muutosta parempaan.

Taas on sen aika

Jälleen on alkanut se kevätkausi, joka huipentuu ensimmäistä kertaa neljään vuoteen johonkin taianomaiseen (tai_anomaliseen?): eduskuntavaaleihin. Kansa käväisee vaaliuurnilla, ja se siitä sitten. Tapaamme pilkata vaalidemokratiaa ulkomailla, mutta eipä tuo meilläkään ole häävillä tasolla. Ottamatta kantaa siihen, vääristelläänkö tuloksia ääntenlaskennassa, Suomi on nimittäin saanut Ety-järjestöltä moitteita vaalisyrjinnästä. Kysymys oli siitä, että vuoden 2011 eduskuntavaalien edellä ei valtiollinen Yleisradio antanut pienemmille puolueille likimainkaan yhtä paljon aikaa ja näkyvyyttä kuin entisille eduskuntapuolueille, eikä näiden kahden kategorian annettu edes kohdata toisiaan kameroiden tai mikrofonien edessä. Sama meininki jatkunee kielteisestä huomiosta huolimatta kevään 2015 aikana.

Itse seuraan sosiaalista mediaa melko aktiivisesti, ja tunnen muutoinkin ihmisiä monelta poliittiselta suunnalta. Omaan kokemukseeni nojaten voin kiusallanikin väittää, ettei monen eduskuntapuolueen kannatuksen olemassaoloa tästä pisteestä edes huomaa. Niin valitettavaa kuin se on, tyypillinen sellainen huomaamattomasti kannatettu puolue on Suomen "sosialidemokraattinen" puolue SDP. Se kilpaillee vaaleissa samoista äänilukemista kuin kokoomus ja perussuomalaiset, mutta toisin kuin erityisesti persujen kannattajat, demarimieliset edustavat jonkinlaista kadonnutta kansaa. Vihreisiin törmää somessa useammin, mutta ei heilläkään ole minkäänlaista nostetta ollut havaittavissa liki vuosikymmeneen. Joku yksittäinen kristillisdemokraatti kirjoittelee silloin tällöin verkossa ja saattaa päästä uutisiinkin vanhoillisuudellaan. Kokoomuslaisia tietysti on, ja he ovat hyvin varmoja omasta asemastaan ja poliittisesta oikeellisuudestaan, mutta nykyinen pudonnutkin kannatus tuntuu välillä potentiaaliselta kuplalta.

Sen lisäksi, että vasemmistoliitto saattaa hyvinkin napata tuntuvan vaalivoiton, omassa näkökentässäni sukkuloi paljon eduskunnan ulkopuolisten puolueiden kannattajia. Kaikkein suurin noste tuntuisi olevan Itsenäisyyspuolueella. Piraatit kohottanevat niin ikään kannatuslukujaan. SKP kärsii edelleen lahkolaisesta luonteestaan, mutta päivän poliittiset asetelmat puhuvat melko vääjäämättä myös heidän edistymisensä puolesta. Muutos 2011:llä on työnsä pian lopettavassa eduskunnassa yksi kansanedustaja – vaikkakin käännynnäinen – ja periaatteessa on mahdollista, että hän uusii paikkansa. Tiivistäen: valtamedia saa tehdä kovasti töitä kanavoidakseen näiden ryhmien kannatuksen vaalipäivään mennessä entisiin eduskuntapuolueisiin. Ja – salaliittoteoriaa tai ei – siihen se pyrkii.

Voi siis teoriassa olla mahdollista, että kokoomus romahtaa, keskusta ei saa demareiden ja persujen yhteenlaskettua vaalitappiota isompaa vaalivoittoa, vasemmistoliitto kasvattaa huomattavasti kannatustaan ja eduskuntaan saadaan pari uutta puoluetta. Entäs sitten? Jos kokoomus pullahtaa pois hallituksesta, maamme poliittinen suunta saattaa oikeasti hiukan muuttua. Yksi piraatti, kommari tai ipulainen sinne tänne voi myös osoittautua ennakkoluuloa merkittävämmäksi muutokseksi: nyt valtavirrasta (tai kuvitteellisesta "eduskuntasopimuksesta") poikkeavat näkemykset saavat väistämättä entistä enemmän julkisuutta. Jos eduskunnan ideologinen rakenne muuttuu vasemmistolaisempaan tai EU-kriittisempään suuntaan, voi eduskuntakeskustelun diskurssi jonkin verran muuttua.

Valtavirran (ja "eduskuntasopimuksen") ulkopuolelta on kuitenkin tupsahtanut hälyttäviä uutisia. Kaikkein suurimpia hälytyskelloja soitti Sami "Sande" Parkkosen viime vuoden viimeisenä päivänä julkaisema blogiteksti. Se osoitti täysin päivänselvästi, että Suomi on yritys, joka on kirjattu sekä Suomen että USA:n yritysrekisteriin. Suomi rekisteröitiin yritykseksi samaan aikaan kuin se liittyi Euroopan unioniin eli 1990-luvun puolivälissä. Keskenkasvuinen nassikkakin ymmärtää, että firmoja johdetaan ja hallinnoidaan eri systeemillä kuin valtioita. Yritysdemokratiaa toki löytyy sieltä ja täältä, mutta yrityksillä ei ole perustuslakia, eikä "johdon" ja "alaisten" välistä karkeaa jakoa voida juuri missään tapauksessa välttää. Kapitalismissa yrityksen tarkoitus on tehdä voittoa, ja koska elämme kapitalismissa, Suomenkin tarkoitus on tehdä voittoa. Tämä selittää 1990-luvun puolivälistä alkaen toteutetut pakonomaiset leikkaukset. Edelleen tämä selittää myös, kuinka voi olla mahdollista, että hallitusohjelmia tilataan demokratian ulkopuolisilta tahoilta kuten amerikkalaiselta McKinsey & Company -konsulttitoimistolta. Firmathan käyttävät konsulttitoimistojen palveluja tavanomaisena rutiinina – miksei siis Suomi-firma?

Kun äänestämme eduskuntavaaleissa 2015, meidän on oltava tietoisia siitä, että äänestämme yritysdemokratian vaaleissa. Tämä suhteuttaa sen, kuinka paljon valtaa äänillämme oikeasti on. Kaikesta huolimatta äänestävällä kansalla on yhä periaatteellinen oikeus päättää maamme politiikan suunnasta. Jos äänestämme keskustaa, kokoomusta, demareita, RKP:tä, kristillisdemokraatteja, luultavasti vihreitä ja persujakin, on turha odottaa, että yritysmalli puretaan. Se saattaa olla myös EU:n sisäinen sääntö, missä tapauksessa edes vasemmistoliiton äänestäminen ei auta asiaa. Vain kommunisteja, Ipua ja muita todellisia vaihtoehtoja äänestämällä teemme mahdolliseksi irtautua kokonaan nykyisen kurjistamispolitiikan kovasta ytimestä.

Mikä vielä pahempaa, edellä mainittu asia ei parhaassakaan tapauksessa ole selvä. Tiedonantajan tammikuun puolivälissä julkaisema artikkeli Isäntämaasopimuksella järkyttävät seuraukset osoittaa kiistämättömästi, että Naton kanssa solmittua isäntämaasopimusta ei tuotu eduskunnan käsittelyyn, koska se on yksiselitteisesti perustuslain vastainen. Asiaan luonnollisesti liittyy, että valtamedia on puhunut ja kirjoittanut sopimuksesta paljon paskaa yrittäen tahallisesti hämärtää ja jopa mitätöidä sen sisältöä kansalaisille. Koska eduskunnalla (jonka olisi periaatteessa ollut valvottava lainmukaisuutta) ei ollut mitään sananvaltaa isäntämaasopimusasiassa, sillä ei mahdollisesti olisi valtaa muissakaan kansainvälisissä sitoutumisasioissa (luoja, tai mikä lie, varjelkoon meitä TTIP-sopimukselta!). On täysin mahdollista, että jos Suomeen nyt tai myöhemmin saataisiin eduskunta, joka haluaisi kumota yritysmallin ja/tai irrottaa Suomen läntisistä poliittisista sidonnaisuuksistaan, yrityksen todellinen johto estäisi sen, ilmoittaisi sen olevan mahdotonta ja kenties jopa erottaisi koko eduskunnan.

Vallankumoukselta – tai tuholta – voi olla vaikea välttyä. Toivon viimeiseen asti, että ainakin verenvuodatukselta vältytään. Sitä ennen äänestetään Suomen eduskuntavaaleissa, viimeistään vaalipäivänä 19. huhtikuuta, ja tehdään se uskoen vilpittömästi muutokseen ja itseemme.

Toisen vasemmiston puolustuspuhe

Maaliskuun 25. päivänä saatiin pureskeltavaksi yllättävä uutismälli, kun vasemmistoliiton ilmoitettiin eroavan hallituksesta. Kataisen hallituksen "kehysriihi" tuotti niin kapitalistisia ja oikeistolaisia tuloksia, että vasemmistoliitolla oli pokeria sanoutua irti koko touhusta. Hyvä niin, kai. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti vassareiden hämmentävästä henkselinpaukuttelusta, mihin verrattuna hallitukseen "pääsemistä" vuonna 2011 suorastaan häpeiltiin. Tämä on tietysti kuvaavaa: kukapa vasemmistolainen haluaisi oikeasti olla mukana kapitalismia tehostavassa hallituksessa? Vihreiden suuntaan esitettiin vihjailuja, etteivät hekään ehkä kestä hallituksen menoa loputtomiin. Vihjailuille ei kuitenkaan löytynyt katetta. Sosiaalidemokraateista ei edes vihjailtu. Tämän jälkeen pitäisi kaikille olla päivänselvää, etteivät vihreät ja SDP ole vasemmistolaisia puolueita.

Nyt meillä joka tapauksessa on eduskunnassa vasemmisto, joka kuuluu oppositioon. Hurrataanko? Ei. On tietysti hyvä, että vasemmistoliitto heikensi hallitusta lähtemällä sieltä hevon hittuun. Kaatumaan sitä ei silti saatu, eikä vassareiden toive ennenaikaisista eduskuntavaaleista (erityisesti Jyrki Kataisen ilmoitettua lähdöstään ulkomaille) takuulla toteudu. Niinpä vassareiden hallituksesta lähdön ainoa seuraus on poliittisen uskottavuuden kohottaminen. Se voi materialisoitua eurovaaleissa oman mepin myötä ja myös kevään 2015 eduskuntavaaleissa, joissa saattaa tapahtua sellainenkin ihme, että puolueen kannatus nousee ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. On tietysti parempi, että kansa äänestää vasemmistoliittoa kuin vihreitä, SDP:tä tai perussuomalaisia. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että vasemmistoliitto on tulevaisuudessakin valmis liittoutumaan kokoomuksen ja ylipäänsä oikeiston kanssa, vaikka puolueen some-aktiiveja kuinka taas hävettäisi.

Yllä saamme jo vastauksen kysymykseen, jonka moni on viime viikkoina esittänyt: miksi enää tarvitaan puoluetta vasemmistoliiton vasemmalle puolelle? Siksi, että vasemmistoliitto on ja pysyy poliittisen valtakulttuurin edustajana. Se on "salonkivasemmisto". Vassarit edustavat nyt samaa asemaa poliittisella kartalla kuin SDP 1970-luvulla. Maltilliselle uusvasemmistolaiselle se riittää, mutta radikaalimpi kääntyy "SKDL:n" puoleen. Tämän päivän "SKDL" muodostuu SKP:n ja muiden vasemmiston pienpuolueiden sekä riippumattomien vasemmistojärjestöjen yhteistoiminnasta – kutsuttakoon sitä nimikikkailun välttämiseksi radikaalivasemmiston nimellä. Se, että radikaalivasemmiston potentiaalinen kannatus on enintään kymmenesosa SKDL:n 70-luvun kannatuksesta, ei muuta tosiasiaa mitenkään. Vasemmistoradikalismi on nyky-Suomessa heikoissa kantimissa, ja tämä tilanne täytyy hyväksyä lähtökohdaksi, kun uutta yhteistyötä ryhdytään rakentamaan.

Mitä vasemmiston "radikaalius" tässä yhteydessä tarkoittaa? Sitäkö vain, ettei kokoomusherrojen kanssa lähdetä marjaan? Tämä kysymys kätkee taakseen todellisemman ongelman, jonka yhteydessä voidaan jälleen viitata entisaikojen demareihin: vasemmistoliitto haluaa hioa kapitalismin särmiä. Siksi vassarit ovat valmiita hallitukseen, että kokoomuksen ja muun oikeiston kohkausta saadaan hillityksi sisältäpäin. Hyvä niin, mutta se on sosiaalidemokraattien "tehtävä". Eduskunnasta on puuttunut – ja puuttuu kaikista silmänkääntötempuista huolimatta edelleen – vasemmisto, jolle kapitalismin särmien hiominen ei riitä vaan tehtävänä on kapitalismin nujertaminen. Tämä erottaa maltillisen ja radikaalin vasemmiston, keskusta- ja äärivasemmiston toisistaan. Tietenkään rajalinja ei tosielämässä ole yksiselitteinen: vassareiden piirissä vaikuttaa monia, joille kapitalismin kukistuminen on toivottu päämäärä, ja toisaalta eräät nuorkommunistit eivät diskurssiltaan (esim. keskittyminen Suomessa fasismin – sinänsä marginaaliseen – uhkaan kapitalistisen riiston sijaan) poikkea vassareista oleellisesti. Mutta SKDL:ssäkin oli omat vasemmistososialistinsa varsinaisten kommunistien rinnalla. Radikaalivasemmiston on sisällytettävä koko vassareiden vasen puoli ja tarjottava uskottava vaihtoehto joka ikiselle, joka kapitalismia tasa-arvoisen hyvinvoinnin nimissä vastustaa.

Tässäkään ei vielä ole koko totuus. Vaikka yhdistyneen radikaalivasemmiston poliittinen kuva saattaisi olla "radikaalivasemmistoliitto", se yksistään ei täysin perustele "toisen vasemmiston" tarvetta (vrt. aiempi kirjoitelmani kahden vasemmiston mallista). Suomen politiikassa on eräitä valtavan suuria kysymyksiä, joissa radikaaleimman vasemmiston kantaa ei edusta eduskunnassa mikään puolue. Paraatiesimerkkinä toimii EU-kysymys: vasemmistoliitto kannattaa jäsenyyttä, SKP ja kumppanit haluavat siitä eroon. Jos koko vasemmisto yhdistyisi, sen virallinen EU-kanta olisi "kyllä", koska vasemmistoliitossa se on ja pysyy enemmistömielipiteenä. Natoa koko vasemmisto vastustaa, mutta vain äärivasemmalla nähdään, että Suomi on jo puoliksi Natossa ja meidän on päästävä eroon kaikista puolustusliiton lonkeroista, ei vain vältettävä varsinainen jäsenyys. Ylipäänsä länsiliittoutuminen jakaa vasemmiston pahasti kahtia: maltilliset edustavat siinä "keskustalaista", välittävää kantaa, kun radikaalit pyrkivät siitä kokonaan irti. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa ero revähtää kouriintuntuvaksi jopa potentiaalisen "uuden SKDL:n" sisällä (mitä tapahtui tietysti vanhassakin SKDL:ssä). Missä vassarit ja kaikenlaiset revisionistit menevät halpaan kuvitellessaan, että valtamedian typerä kohkaus Venäjän sodantahtoisuudesta ja Putinin hitlermäisyydestä on uskottavaa informaatiota, radikaali äärivasemmisto näkee, että kyseessä on läntisten rahaimperialistien joukkokusetusprojekti ja todelliset fasistit löytyvät Ukrainan hallituksesta (Right Sector ja Svoboda).

Vasemmistoliitto ei siis riitä, eikä voi riittää, vaikka kuinka olisi oppositiossa. Meidän on pystytettävä ja vakiinnutettava nopeasti uusi radikaalivasemmiston yhteistyöliitto, joka 1) vastustaa koko kapitalismia tarjoten tilalle tasa-arvoisen hyvinvoinnin järjestelmää, jonka kauniimpi nimi on sosialismi, 2) antaa äänen niille radikaaleimmille vasemmistovoimille (joihin itse näen kuuluvani), jotka osaavat ja uskaltavat kyseenalaistaa uusvasemmistolaisen ja keskustavasemmistolaisen poliittisen diskurssin.

Muutoksen ilmapiiri

Suomen eduskunnassa tapahtui lokakuussa muutos, jota voi olosuhteisiin nähden pitää periaatteessa mullistavana. Ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen eduskunnassa on enemmän kuin kahdeksan puoluetta, kun James Hirvisaari sai potkut perussuomalaisista, liittyi Muutos 2011:n jäseneksi ja perusti samannimisen eduskuntaryhmän. Edellinen "kahdeksanpuoluejärjestelmän" ulkopuolinen kansanedustaja oli Risto Kuisma, joka valittiin johtamansa Remonttiryhmän listoilta eduskuntaan vuonna 1999. Kaksi vuotta myöhemmin Kuisma kuitenkin siirtyi SDP:n riveihin, lakkautti eduskuntaryhmänsä ja poistatti Remonttiryhmän ennenaikaisesti puoluerekisteristä. Viimeiset 12 vuotta olemme eläneet kahdeksanpuoluejärjestelmässä, jonka Hirvisaaren loikka nyt purkaa – siitä huolimatta, että hänet valittiin persujen listoilta. Kunpa vasenryhmäläiset Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi ymmärtäisivät tehdä omalla tahollaan samoin!

Muutos 2011 on tietysti oikeistolainen, monien konservatiivisten teemojen puolesta liputtava puolue, eikä siltä ole sinänsä lupa odottaa muutosta. Puolueen nimi on herättänyt hämmennystä, kun vuosi 2011 tuli ja meni – ilman minkäänlaista muutosta ainakaan tämän puolueen suunnalta. Toisaalta eduskuntavaalit 2011 toivat suomalaiseen politiikkaan yhden merkittävän muutoksen eli persujen läpimurron. Ideologisesti tämä merkitsi oikeistopopulismin läpimurtoa. Samassa jytkyssä eduskuntaan livahti myös James Hirvisaari. Nyt, kun yhtä lailla populistisella Muutos 2011:llä on oma kansanedustaja, joka edusti myös vuoden 2011 poliittista painopistemuutosta, puolueen nimi pitääkin "vahingossa" paikkaansa. Jälleen toisaalta tämä sementoi populistien "muutoksen" nimenomaan vuoden 2011 jutuksi ja siinä mielessä jo menneeksi tapahtumaksi, vaikka muutoslaiset saisivatkin äänestäjiltä eduskuntamandaatin keväällä 2015 (mikä on suurten puolueiden väen ja eduskunnan näennäisvasemmistolaisten vähättelystä huolimatta täysin mahdollista, jopa todennäköistä).

Perussuomalaisten keväästä 2011 alkanut mahtiaika eduskunnassa on osoittanut, ettei edes demareihin ja keskustaan vertautuva kannatus vaaleissa tee puolueesta todellista muutostekijää. Ainoa havaittava muutos valtakunnanpolitiikassa on kohukansanedustajien lukumäärän moninkertaistuminen, jonka merkittävin välillinen vaikutus on huomion siirtyminen eduskunnassa politiikasta henkilöihin. Tämä puolestaan voi sallia entistä useampien täysin sietämättömien päätösten nuijimisen läpi eduskunnassa ilman niiden ansaitsemaa huomiota – kansan tuijottaessa enemmän Hirvisaaren, Teuvo Hakkaraisen tai jonkun vastaavan uusimpia möläytyksiä. Näin ollen kokoomusvetoinen uusliberalismi, jota SDP:n hyväksymä elämäntapafasismi tukee, voi huoleti porskuttaa eteenpäin populistien hoitaessa silmänkääntöpolitiikan. Toki asetelma muuttuisi, jos persut nousisivat hallitukseen, mutta koska se on mahdotonta RKP:n (tai vihreiden) siellä ollessa, tämä on varsin epätodennäköistä. Vuonna 2011 tosin näytti, että persujen kannatus kasvaa melkein loputtomiin, mutta sittemmin he ovat jääneet pahasti jälkeen ennen muuta keskustasta. Muutos 2011 nakertanee puolueen kannatusta entisestään.

Oleellisinta kevään 2011 poliittisessa painopistemuutoksessa ja syksyllä 2013 tapahtuneesta kahdeksanpuoluejärjestelmän kaatumisessa onkin muutoksen mahdollisuuden toteutuminen. Vaikka eläisimmekin yhä uusliberalismin kahleissa, välineet niiden katkaisuun ovat näkyvissä. Muutos 2011 ei tuo(nut) mitään todellista, oikeasti merkityksellistä uutta, mutta "muutos 2015" voi tehdä niin. Muutos on meidän käsissämme.

Millainen sitten olisi edellä mainittu "todellinen, oikeasti merkityksellinen" muutos? Ensin on tehtävä selväksi tosiasia: elämme oikeistolaisessa, kapitalistisessa järjestelmässä, joten perinpohjaisen muutoksen on tultava vasemmalta. Vasemmistoliitto sitä ei tee, sillä oman kokemukseni perusteella selvä valtaosa vassareista on yhteiskuntajärjestyksen ja status quon puolustajia. He kuvittelevat naiivisti olevansa vallassa, mitä populistien kritiikki vielä pönkittää. He eivät kylläkään pidä kokoomuslaisesta leikkauspolitiikasta, mutta heidän reaktionsa siihen on säilyttävä eikä muutoshakuinen. Persujen ja Muutos 2011:n luomaa alkeellista muutosilmapiiriäkin he vastustavat, vaikka se tarjoaisi tilaisuuden työntää soppaan jotain oikeasti – tai pitäisikö sanoa vasemmasti – tuoretta. Eduskuntavasemmisto haluaa säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan rippeet – ymmärtämättä, että ne ovat tosiaan rippeitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vasemmistolle enää paljonkaan säilytettävää. Muutoksen aiheita sen sijaan olisi valtavasti. Se muutos jää nykyiselle eduskunnan ulkopuoliselle vasemmistolle, johon vasenryhmäläiset Yrttiaho ja Mustajärvi toivottavasti liittyvät.

Itseäni on monesti kritisoitu liiasta uskosta nimenomaan eduskuntapolitiikan ihmeitätekevään vaikutukseen. Todelliset yhteiskunnalliset muutokset nimittäin alkavat ruohonjuuritasolta, katutasolta, mitä nimiä sitten käytetäänkin. Tästä asiasta olen ihan samaa mieltä, vaikka ajattelenkin, ettei eduskunta-aseman merkitystä pidä väheksyä. Todellinen muutos nimittäin tapahtuu kaikilla tasoilla. Ihmisten ajattelutapa voi muuttaa reaalipolitiikan toimintalinjoja, mutta reaalipolitiikka voi myös muuttaa ihmisten ajattelulinjoja. Yhteiskunnalliset muutosprosessit ovat aina dialektisia, ellei niitä ohjailla sivusta tai ylhäältä piittaamatta kansan näkemyksistä. Niin sanotut värivallankumoukset esittävät jonkinlaisen välittäjävaihtoehdon. Ne ovat ohjailtuja, eivät spontaaneja prosesseja, mutta ne hyödyntävät täysillä jokaista muutoksen ilmapiirin hiventä ja saavat käyttövoimansa kaduilta ja ruohonjuurista. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää muutoksen ilmapiiriä, ja kun meillä nyt on sellaisen hiveniä, ne täytyisi hyödyntää. Mikään ei ole alistetulle kansalle niin houkuttavaa kuin vihje muutoksesta parempaan, ja niin kauan kuin vihjeiden monopoli on konservatiivioikeistolla, kansa pysyy alistettuna.

Hyviä esimerkkejä muutoksen ilmapiirin kiehtovuudesta ovat renessanssi, Ranskan vallankumous ja 1960–70-luvun punertava radikaaliaika. Ne viehättävät sukupolvea toisensa jälkeen, vaikka todellisuus ei tuolloin vastannut nykyisiä kuvitelmia. Renessanssi muutti länsimaisen tajunnan pimeästä keskiajasta avarampaan uuteen aikaan, mutta prosessi kesti vuosisatoja. Mikä alkoi Danten ja kumppaneiden pioneerityönä 1300-luvulla, täydentyi oikeastaan vasta 30-vuotisen sodan myötä 1600-luvulla. Renessanssin käsitekin on peräisin vasta 1800-luvulta! Ranskan suuri vallankumous taas rajoittui tuhansien kilometrien päähän monista maista, joissa sitä muistellaan ja ihannoidaan. Vallankumous johti verenvuodatukseen muun muassa keksimänsä giljotiinin avulla ja pohjusti Napoleonin myöhempää valtaannousua. Silti sitä juhlitaan kansanvallan läpimurtona, siitä löydetään uudempien kumousaatteiden juuret, Ranskan valtio kantaa siitä periytyvää tunnusta (liberté, égalité, fraternité) ja Pahkasika vitsailee siitä ("Pierrikö Robespierre?"). Kesä 1967 ei Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenten mukaan ollut oikeasti "summer of love" vaan mieluummin "golden age of fucking", mutta kaukana San Franciscosta ajateltiin ja varsinkin ajatellaan, että jossain tällä planeetalla hallitsi tuohon aikaan rakkaus. Ajatus muutoksesta parempaan on niin perinpohjaisen houkuttava, että se tekee todesta tarua. Eikö pian voisi olla aika tehdä tarusta totta?

Kirjoitin yllä, että todellinen muutos tapahtuu kaikilla tasoilla. Mitä kaikkea tämä tarkoittaa? Jos nyt lähtökohtaisesti ymmärretään, ettei maahanmuuton rajoittaminen tai islamofobian kanonisoiminen edusta muutosta parempaan, täytyisi meidän myös ymmärtää, ettei pyrkimys säilyttää hyvinvoinnin rippeitä tai elämäntapavapauden rajoittaminen "kansanterveyden", käytännössä kansantalouden nimissä edistä sitä yhtään enempää. Samoin on erilaisten muutoshakuisten välille kylvetyn riidan laita. Muutoksen ilmapiiri on nimenomaan sitä, että ilmoille pirskahtelee kaikenlaisia uusia ideoita – osa aluksi taantumuksellisia, osa epäkypsiä ja osa ihan täyskahjoja. Kun toimimme viisaasti, vie aito muutos voiton niiden joukossa. Muutoksen ilmapiiri on sitä, että kieltäydymme meille syötetystä massakulttuurista (valtamediassa, taide- ja musiikkitarjonnassa), ja sitäkin, että kokoonnumme keskustelemaan, kuuntelemaan ja opettamaan toisiamme epävirallisissa puitteissa niin kuin ViPun ravintolatilaisuuksissa. Muutoksen ilmapiiri vaatii poliittisen korrektiuden täydellistä hävittämistä, sovinnaisen elämänasenteen hylkäämistä ja yksilötasoista uskallusta astua yhä useammin tyhjän päälle. Se ei aina palkitse sillä tavoin kuin ahkera työ entisinä aikoina palkitsi, mutta parhaassa tapauksessa se palkitsee sillä tavoin kuin romantikot kuvittelevat renessanssin, Ranskan vallankumouksen ja 60–70-luvun punertavan radikaaliajan palkinneen.

Nyt on syksy 2013, ja maailmamme odottaa muutoksen ensimmäistä pidättelemätöntä, vapauttavaa alkusoittoa.

Kahden vasemmiston malli

Kuten aika moni nykypolitiikan skeptikko on sanonut, Suomen eduskunta on "säätiöity". Kahdeksan eduskuntapuoluetta on parempi juttu kuin USA:n republikaani-demokraatti-systeemi, mutta todelliset vaihtoehdot saadaan pidetyksi ulkona meikäläisestäkin systeemistä. Eduskuntapuolueet maksavat vaalitukea itselleen ja varmistavat mediajyräyksellä paikkansa seuraavassakin eduskunnassa. Kaikilla kahdeksalla puolueella on selkeästi oma roolinsa, ja koska pohjoismaisessa demokratiassa tarvitaan myös vasemmisto, sen roolia näyttelee eduskunnassa vasemmistoliitto. Muita vasemmistoja "eduskuntasäätiö" ei tunne, tarvitse eikä tahdo.

Vähän väliä tulee kuitenkin päivänselväksi, miksi nykyinen eduskuntavasemmisto ei oikeasti riitä. Yksi näkökulma avautui, kun vasemmistoliiton puheenjohtaja – ja ministeri – Paavo Arhinmäki kävi heiluttamassa sateenkaarilippua yleisurheilun MM-kisoissa Moskovassa. Koko keskustavasemmisto aina vasemmistovihreitä ja -demareita myöten on hurrannut, kuinka rohkea Paavo uskalsi olla: hän puolusti avoimesti seksuaalivähemmistöjä naapurimaassa, joka tunnetusti sortaa seksuaalivähemmistöjä. Olihan se rohkeaa, mikäli rohkeus samastetaan punkkareiden räväkkiin ilmauksiin anarkistisessa mielenosoituksessa. Valitettavasti Venäjän päätöksentekijöinä ei ole yhtään punkkaria eikä anarkismi Venäjän kansan keskuudessa erityisen suosittua. Koska Arhinmäki on ministeri, hän edustaa myös Suomea, ja voidaan olla varmoja, että venäläisestä valtavirtanäkökulmasta ministerin pussyriotmainen "huliganismi" on nousukasmaisen pienen naapurimaan avoimen nenäkästä vittuilua.

Periaatteessa vähemmistöjen huonon aseman esiintuominen on tietysti hyvä juttu. Olisi myös paikallaan, että seksuaalivähemmistöjen asema oikeasti paranisi Venäjällä. Se, ettei vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri hallitse tai edes tahdo hallita keinoja, joilla asiat voisivat mennä paremmin perille venäläiseen tajuntaan, osoittaa alkeellista tietoisuudentasoa. Arhinmäki pitäytyy mieluiten keinoissa, jotka näyttävät hyvältä moderniin länsimaiseen silmään, sillä hän ei selvästi piittaa lainkaan perinteisestä itämaisesta silmästä. "Meidän juttu" on keskustavasemmiston mielestä parempi kuin "niiden juttu". Kyseessä on lievempi versio samasta asiasta, mitä USA tekee pyristelemällä muun muassa Iranin kimppuun. Se haluaa levittää länsimaista elämäntapaa ja länsimaisia asenteita, jotka takaavat valtavat mahdollisuudet länsimaiselle bisnekselle. Jos kokoomus syyllistyy tämänkaltaiseen toimintaan, se on ymmärrettävää, mutta kun vasemmiston tointa "eduskuntasäätiössä" hoitava ryhmä sortuu samaan, kyseessä on pienoinen skandaali.

Toinen ongelma on suomalaisen eduskuntavasemmiston eli keskustavasemmiston yksilökeskeisyys, jonka tapaus Arhinmäki tuo myös esiin. Yhteiskuntarakenteiden muuttamisen ja sosialismin sijaan ihanteeksi on otettu jokaisen kansalaisen oikeus oman identiteetin hyväksyntään. Asia sinänsä on jälleen OK. En kaipaa paluuta yhteiskuntaan, jossa homojen on oltava "kaapissa", transsukupuolisista puhumattakaan. Mutta jos siinä on koko juttu, niin asetelma kavaltaa, että keskustavasemmiston mielestä yhteiskuntarakenteet ja kapitalismi ovat OK. Järjestelmä kaipaa vain hienosäätöä, ei perinpohjaista muuttamista. Tällaisen keskitien liberaalidemariuden myyminen ainoana hyväksyttynä "vasemmistona" on huijaus, ja sen tähden Suomeeen tarvitaan toinen vahva vasemmistoryhmittymä, joka on oikeasti vasemmalla.

Millä tavoin "toinen vasemmisto" sitten poikkeaisi nykyisestä eduskuntavasemmistosta? On aika tarpeetonta vaatia esimerkiksi yhtenäistä suhtautumista Paavo Arhinmäen sateenkaarilipputempaukseen: jotkut näkevät siinä oikeanlaista menemisen meininkiä, joka ei säväytä minunlaistani asioita kauan pyöritellyttä takapihafilosofia. Oleellisempaa kuin suhde tällaisiin yksittäistapauksiin onkin asioiden arvojärjestys. Ensisijainen pyrkimys on syytä olla kapitalismin nujertaminen ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen muuttaminen. Koska puolueen tms. yhteenliittymän toiminta-alue on Suomi, keskitytään ensisijaisesti Suomeen eikä tuudittauduta kuvitelmaan, että meillä on kaikki kohtalaisen hyvin. Siltä pohjalta ei yksinkertaisesti synny muutosta. "Toisen vasemmiston" on myös tiedostettava tällaiset asioiden väliset vaikutusyhteydet ja levitettävä sitä tietoisuutta niin kuin sellainen vasemmisto, joka saa oikeasti jotain aikaan, on aina tehnyt. Vasemmiston uusi yhteenliittymä ei saa tukea bisnesnäkökohtia eikä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka alkeellisesti tiedostaen näyttää "kivalta", mutta jonka taakse kätkeytyy porvareiden tai suurpääoman intressi. Lisäksi "toinen vasemmisto" ei saa olla yksi puolue muiden joukossa – samassa rintamassa vasemmistoliiton, vihreiden ja ehkä SDP:n kanssa – vaan täysin eri ryhmä, jolla on täysin oma poliittinen diskurssi. Missä vihreät tekevät pesäeron perussuomalaisiin ja vasemmistoliitto myötäilee vihreitä, uuden vasemmiston on tehtävä pesäero nimenomaan kokoomukseen, aina ja ensisijaisesti kokoomukseen – vihreistä ja vasemmistoliitosta riippumatta. Ei ole olemassa hyvää kapitalismia, ja Suomen ensisijainen kapitalistipuolue on tänään ja pysyvästi kokoomus.

Entäpä ne ihmisoikeudet, se yksilönvapaus ja oikeus omaan hyväksyttyyn identiteettiin? Entäpä suhde niihin maihin, jotka edellä mainittuja asioita polkevat? Keskustavasemmisto, joka ei oikeasti näe omassa pesässä putsattavaa, ajattelee tässä yhteydessä Venäjää, Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Irania ynnä muita. Kriittisin osa keskustavasemmistoa saattaa nostaa joukkoon myös USA:n. Uuden vasemmiston yhteenliittymän on kyettävä oivaltamaan tässä yhteydessä: "Niin, suhde Suomeen." Niin kuin USA julistaa ja levittää demokratiaa, joka on heidän omassa pesässään aivan surkeassa jamassa, niin myös Suomi tyrkyttää naapureilleen asioita, jotka eivät itselläkään ole hoidossa. Kysymys ei ole siitä, kuinka paljon homot saavat näkyvyyttä kaupallisessa mediassa, vaan siitä millainen oikeus jokaisella ihmisellä on oikeasti elää niin kuin haluaa ja hyväksi tuntee. "Toisen vasemmiston" on ymmärrettävä, että ihminen on vapaa päättämään itse omasta elämästään. Vain silloin, kun ihminen pyrkii päättämään toistenkin elämistä, yhteiskunnalla on asiaan jotakin sanottavaa. "Suvaitseva" ja "liberaali" nyky-Suomi on täpösen täynnä rajoituksia, kieltoja, uhkailua, maanittelua, painostusta, keppejä, porkkanoita ja sovinnaisuussääntöjä sen tähden, että ihmiset eläisivät niin kuin kapitalistinen bisnestalous haluaa heidän elävän.

Eduskuntavaalien 2015 lähestyessä saamme läpikäydä näytelmän, jossa eduskunta yrittää säilyttää säätiömuotonsa ja estää oikeasti vasemmistolaisen vasemmiston läpimurron sisäänsä. Mutta jos (mieli tekisi sanoa: kun) se tapahtuu, eduskunta saa tottua kahden vasemmiston malliin – ja säätiömallin purkautumiseen.

Demokratia = hyvä?

Rate Your Music on musiikkiaiheinen verkkosivusto. Sen käyttäjät antavat arvosanoja tuntemilleen levyille ja kirjoittavat niistä sanallisia arvioita. Levyjen tyylilajit määräytyvät annettujen äänien perusteella. Esimerkiksi jonkin Beatles-albumin tyylilajiksi voi määräytyä 'Pop/Rock', koska valtaosa äänestäneistä sivuston käyttäjistä on pitänyt sitä sopivana. Ehdotus 'Progressive Rock' on sen sijaan toistaiseksi kumottu, koska useimpien äänestäneiden mielestä levy ei sisällä progressiivista rockia. Tämä fiksulta vaikuttava periaate ongelmallistuu heti, kun vaikkapa tunnettu yhtye julkaisee itselleen epätyypillisen levyn. Radiohead-yhtyeen albumi Kid A on vuodesta toiseen määritelty kokeilevaksi rockiksi (Experimental Rock), vaikka musiikkia ymmärtävä korva erottaa levyltä rock-tyyppistä soitantaa enintään kahdessa kappaleessa. Virheellinen tyylilajinmääritys johtuu bändin fanien periaatteesta: Radiohead on rock-yhtye. Portisheadin albumi Third on puolestaan saanut tyylilajeikseen 'Experimental Rock' ja 'Electronic', vaikkei musiikki ole sen enempää rockia kuin (tuotantoteknologiaa lukuun ottamatta) elektronistakaan. Tämä johtuu siitä, etteivät Portishead-diggarit keksi parempia karsinoita vängätessään, ettei levy ole trip hop -musiikkia kuten bändin aiemmat levyt.

Yllä oleva esimerkki ei ole erityisen poliittinen, eikä sinänsä tärkeä, mutta se todistaa erään valitettavan asian: demokratia ei aina toimi. Silloin, kun äänestäjät eivät ole valistuneita tai tekevät äänestyspäätöksensä epäpätevin perustein, seuraa huono äänestystulos. Nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa tuhannet ihmiset purkavat vaaliuurnilla traumojaan, valitsevat lehdestä tutun nimen asioihin perehtymättä tai pohjustavat äänestyksensä huteriin, harhaanjohdettuihin perusteisiin. Syntyykö tällaisen äänestämisen pohjalta lopputulos, jota on kohdeltava pyhänä ja erehtymättömänä kansan viimeisenä sanana vain, koska se on teoriassa demokraattinen?

Ajatellaan esimerkiksi ympäristökysymyksiä. Ihmiskunnan lähivuosikymmenien käyttäytymisestä voi riippua, onko planeettamme elämällä ylipäänsä tulevaisuutta. Jos tämä ja seuraava sukupolvi eivät luovu oikeudestaan kerskakulutukseen, tulevat sukupolvet joutuvat luopumaan oikeudestaan elinkelpoisiin olosuhteisiin. Tämän perusteella täytyisi olla ihan selvää, että tarvitaan hallitus, joka laittaa tärkeät ympäristöasiat päätöksissään ykkössijalle ja usuttaa naapurimaitakin samaan politiikkaan (USA:n kaltaisista ongelmallisista suurvalloista puhumattakaan). Sellaista hallitusta ei kuitenkaan ole Suomessa eikä muuallakaan. Edes ympäristöasioihin leimautunut eduskuntapuolueemme – vihreät – ei aja niin tiukkaa ympäristöpolitiikkaa kuin tarvittaisiin, koska puolue on sitoutunut hyväksymään kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän. Vasemmistoliitto on tutkitusti vihreämpi puolue kuin itse vihreät, mutta hekään eivät pääse puusta pitkälle varovaisessa vastarinnassaan. Mikä pahinta, kansasta enintään joka viides haluaa äänestää näitä siedettävän ympäristötietoisia ryhmiä. He antavat mieluummin äänensä kokoomukselle, jolle talouskasvu on aina asia numero yksi, tai perussuomalaisille, jotka pitävät ympäristösitoumuksia kahleina. Blogit ja keskustelupalstat pursuavat houkuttelevia väittämiä, joiden mukaan ilmastonmuutos ja muut globaalit ympäristöuhat ovat huijausta.

Yllä olevasta on aika (houkuttelevan) helppo tehdä johtopäätös. Nyky-yhteiskunnan ihmiset ovat liian harhaanjohdettuja tehdäkseen hyviä poliittisia valintoja. Itse asiassa he eivät äänestä juuri sen paremmin kuin äänestäisi heidän harhaanjohtajistaan koottu neuvosto. Jälkimmäinen vaihtoehto edustaisi kuitenkin harvainvaltaa, jota ns. yleinen mielipide ei (ainakaan vielä) hyväksy. Niinpä asioille tarvitaan kansan nimellinen siunaus. Tämän seurauksena kansaa johdetaan harhaan – tai versio 2.0: heidän annetaan tyhmentyä keskenään. Sivistyksellä ei ole enää entisenlaista arvoa, media suoltaa silkkaa soopaa (Ilta-Sanomien etusivun pääuutinen eilen 25.4. oli laihdutusvinkki!!) ja nettikirjoittajat purkavat katkeruutensa provosoiviin ylilyönteihin. Yksi uusimmista synkistä havainnoistani on, ettei totuus enää kiinnosta ihmisiä. He tykkäävät (Facebook-verbi) enemmän yksinkertaisista, heidän omiin (lähipiirin ns. hyviltä tyypeiltä lainattuihin) ajatusmalleihinsa sopivista näkemyksistä, joita he puolustavat hurjalla vimmalla ottamatta selvää asioiden todellisesta laidasta. (Vrt. ulkomaalaiskeskustelut!)

Suomen vasemmisto ei ole pitkään asiaan kyseenalaistanut parlamentarismia, jonka synonyymiksi demokratia nykykielessä ymmärretään. Itse uskallan kyseenalaistaa sen ihan avoimesti. Parlamentarismi on sitä, että jähmeistä rakenneosista – puolueiden eduskuntaryhmistä – koostuva eduskunta, jonka kansa on nimellisesti ja näennäisesti valinnut, äänestää päätöksistä joita yhteiskunnan todelliset vallanpitäjät eivät näe väliksi ohjata sen ohi. Koska eduskunnalla ei ole tämän enempää valtaa, kaikki puolueet haluavat hallitukseen, minkä tähden ollaankin valmiita myymään puolet omista poliittisista ihanteista ja ennen vaaleja äänestäjille annetuista lupauksista. Puolueilla ei ole sitä pelkoa, että sanojen syöminen veisi niiltä äänet, koska toisetkin puolueet syövät sanansa. Se on maan tapa ja ainakin osaksi hyväksyttyä. Kaiken kukkuraksi hallituksellakaan ei ole aina valtaa, sillä hallitusohjelmat teetetään konsulteilla (tunnettu esimerkki: yhdysvaltalainen konsulttitoimisto McKinsey & Co) eikä kansanvalta pääse estämään niiden keskittymistä yksityisen rahan etuihin.

Okei, hyväksytään, ettei nykyinen parlamentaarinen demokratia toimi niin kuin pitäisi. Mutta eivätkö kaikki tämänhetkiset puutteet ole epädemokraattisia puutteita? Jos hallitusohjelmia eivät kirjoittaisi konsultit vaan hallitukset, päätöksiä ei ohjattaisi eduskunnan ohi ja puolueet sitoutuisivat pitämään äänestäjille antamansa lupaukset, eikö tuloksena olisi hyvä järjestelmä? Uskallan kaikesta huolimatta epäillä. Tyhmentämistä ja harhaanjohtamista on jatkunut liian kauan. Eniten ääniä voisivat kuitenkin saada ne ehdokkaat ja ryhmät, jotka julistaisivat kaikkein tylyintä kyykytysoppia tai provosoivinta huuhaata. Ja kun he pääsisivät oikein totaalisesti päättämään, saisimme pian esivallan pyssyt ohimoille. Lisäksi kaikki eivät anna arvoa demokratiallekaan. Kun edellä mainittu McKinsey & Co:n tapaus paljastui, totesivat jotkut, että hyvä kun hallitusohjelman kirjoittavat todelliset asiantuntijat. He olisivat siis valmiit luovuttamaan vallan "demokraattisesti" amerikkalaisille konsulteille.

Minusta radikaalivasemmiston on ihan oikeasti paikallaan ottaa pitkästä aikaa esiin neuvostovallan ajatus. Jos nykypäivän punaiset ottaisivat vallan, olen täysin varma, että he ymmärtäisivät myös niiden asioiden päälle joiden laiminlyönnistä vanhoja neuvostovaltoja syytetään: ympäristökysymysten ja ihmisoikeuksien. Kun punavihreä neuvostovalta on joitakin vuosikymmeniä valistanut ja sivistänyt kansalaisia, olemme vihdoinkin valmiita todelliseen demokratiaan.

Hyödynnetäänkö tilaisuus?

Vasemmistoliiton rivit natisevat pahanpäiväisesti. Kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho on erotettu eduskuntaryhmästä heidän vastustettua aktiivisesti hallitusta, jossa vasemmistoliitto on itse mukana. Kolmas saman puolueen kansanedustaja Anna Kontula ei ole mennyt näin pitkälle, mutta on tehnyt tyhjän äänestämisillään selväksi, kumpaa osapuolta hän sympatisoi. Ympäri Suomea ovat varsinkin nuoret vasemmistoaktiivit olleet näiden niskuroijien linjoilla. Esimerkeiksi kelpaavat vaikka Jukka Peltokoski ja vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson.

Samaan aikaan pienet vasemmistopuolueet, joista vain yksi on edes puoluerekisterissä, ovat yhä jumissa lähtökuopissaan pyrkiessään yhteistoimintaan. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Muutama STP:läinen on haukkunut SKP:tä ja päinvastoin, KTP:läiset ovat ottaneet etäisyyttä ja niin edelleen. Samaan aikaan kuitenkin yhteistoiminnan tarve on paitsi reaalisesti ilmeinen, myös käytännössä ihan käsinkosketeltava. Puheenaiheesta ei päästä eroon, vaikka yritettäisiin. Ja paljon on yritetty.

Vasemmistoliitto ei ole sosialistinen, marxilainen eikä vallankumouksellinen puolue. Itse asiassa se ei ole sinnepäinkään. Sen sijaan vasemmistoliitto on hyvin selkeästi sosiaalidemokraattinen puolue. Sosiaalidemokratian tontti on jäänyt tyhjäksi SDP:ltä, joka on siirtynyt kohti poliittista keskustaa. Koska suuri osa SDP:n jäsenistä kuitenkin kannattaa jonkinlaista hyvinvointiyhteiskuntaa, ei sen ja vasemmistoliiton valtalinjan välillä ole tähdellistä eroa. Mikäli vasemmistoliiton enemmistö liittyisi SDP:hen, tämä linjaisi demaripolitiikan nykyisestä vasemmalle. Samalla SDP:stä tulisi täysin yksiselitteisesti Suomen suurin puolue, joka pyörittelisi kokoomusta mielin määrin. Ei hassumpi visio. Enintään perussuomalaiset pystyisivät pistämään hanttiin mokomalle vasemmistokonsensukselle.

Entäs vasemmistoliiton niskuroijat? He voisivat liittoutua pienten vasemmistopuolueiden ja -järjestöjen kanssa ja perustaa yhteistoimintajärjestön, joka lähtisi yhteisiltä listoilta vaaleihin. Ihanteellinen nimi yhteistyöjärjestölle olisi luonnollisesti SKDL. Ellei nimeen saada oikeuksia, kohtalaisia vaihtoehtoja on lukuisia. Sana 'yhteisrintama' esimerkiksi houkuttelisi ottaa käyttöön. Tämä yhteistyö olisi oikeasti antikapitalistinen ja sikäli vallankumouksellinen, eikä se ylenkatsoisi kommunisteja vaan ymmärtäisi heidän pyrkivän tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa samaan päämäärään: kapitalistisen mielivallan lakkauttamiseen, suunnitelmallisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.

Kyllä demokratialle = ei demokratialle ja päinvastoin ynnä poikkeavat näkemykset

Yritän vaikeaselkoisella otsikolla hämmentää selkeitä ajatuksia. Valtaosa ihmisen ajatuksen selkeydestä perustuu asioiden yksinkertaistamiseen. Silloin, kun kysymys on oikeasti vaikeaselkoisista asioista, niitä tavataan yksinkertaistaa niin, että lopputulos vääristyy. Jos taas asia esitetään alun perinkin vaikeaselkoisena, on usein kysymys ihan yksinkertaisista asioista. Tällaiseen tietoiseen ja tiedostamattomaan vääristelyyn perustuu valtaosa nyky-Suomen kaltaisten maiden politiikasta.

Pääministeri Mari Kiviniemi sanoi ihan avoimesti SKP:n pääsihteerille Juha-Pekka Väisäselle, ettei pienten puolueiden ole tarpeen päästä haastamaan isompiaan valtamediassa. Tämä näkökulma ei ole missään nimessä demokraattinen. Siitä huolimatta keskusta esiintyy demokratiaa kannattavana puolueena ja Kiviniemi demokraattisena poliitikkona. Keskustelin asiasta tänään Tampereen Keskustorilla parin kommunistin kanssa. He ihmettelivät, eivät niinkään Kiviniemen mielipidettä, vaan sitä miten ja miksi hänenlaisensa ihminen menee möläyttämään sellaista ääneen. Kysymys ei voi olla muusta kuin siitä, että Kiviniemi tiedostaa olevansa vallanpitäjä ja pitää asemastaan ylimielisesti kiinni. Siitä on demokraattisuus kaukana.

Iltasanomien poliittinen toimittaja Mika Koskinen möläytti viime viikonloppuna tekstimuotoisen sammakon. Kuulemma "viimeistään äänikynnys pitää huolen siitä, etteivät sirpalepuolueet hypi silmille". Tällaiseen katkelmaan voisi kuvitella törmättävän Putinin ja Medvedevin Venäjällä, mutta nyky-Suomi onkin yhtä totalitaarinen paikka. Äänikynnyksestä – jota siis ei vielä ole lopullisesti hyväksytty – juttelin pari sanaa vasemmistoliiton Minna Sirnön kanssa. Ilmoitin, että minusta vasemmistoliiton pitäisi erota eduskunnasta, jos äänikynnys hyväksytään. Sirnö antoi ymmärtää selkein sanoin, että sitä ei tapahdu. Jatkoin, että vasemmistoliiton eroaminen aiheuttaisi todennäköisesti uudet vaalit, ja että juuri tällainen sovinnaisuus varmistaa porvaripolitiikan menestyksen selustan. Sirnö myönsi, että näin on. Tämä osoittaa, että Sirnö on käytännössä enemmän parlamentarismin kuin demokratian kannattaja, mutta pinnan alla kytee isompikin kapina. Ylen vaalikonedatan mukaan vasemmistoliiton ehdokkaat ovat enemmän samaa mieltä SKP:n ehdokkaiden kuin toistensa kanssa. Miksi ihmeessä puolueen täytyy pitää kiinni välimallin roolistaan?

Jo vuosikymmenen vaihteen tienoilla tuli ilmi sellainenkin seikka, ettei Suomen viimeisin hallitusohjelma ole yhdenkään täkäläisen puolueen tai poliitikon käsialaa. Sen sijaan ohjelman oli laatinut amerikkalainen konsulttitoimisto McKinsey & Co. Saman konsulttitoimiston kerrottiin laatineen jo luonnoksen Suomen tulevaksi hallitusohjelmaksi. Nyttemmin on paljastunut, että tulevan hallituksen ohjelma on teetetty valmiiksi Sitran (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto) voimin. Tämä kaikki siis on tapahtunut ilman, että tiedämme, mitkä puolueet muodostavat tulevan hallituksen. Ketkä sitten Suomi-laivan ruoriin astuvatkin, heille ojennetaan valmis paketti, jonka heidän oletetaan omaksuvan. Jos kokoomus on vaalien ykkönen, on päivänselvää, että sen kokoama hallitus hyväksyy ohjelman ja toimii siis äärimmäisen demokratianvastaisesti. Mikäli vaalien ykköseksi tuleekin SDP, on mielenkiintoista tarkkailla sen muodostaman hallituksen toimia ja mahdollista ennakkoon laaditun ohjelman noudattamista. Demarijohtoisessa hallituksessa nimittäin olisivat todennäköisesti mukana sekä persut että vasemmistoliitto. Jos entinen meininki siinä tapauksessa jatkuu, voi vasuritkin heittää "demokratian viholliset" -osastoon.

Mikä tässä on älyttömintä, on se että harvinaiset jäljellä olevat demokratian puolustajat esitetään demokratian vihollisina. SKP joutuu jokaisena kampanjapäivänä kertomaan äänestäjille, että kommunistit eivät vastusta demokratiaa vaan mieluummin laajentaisivat sitä entisestään. Olen havainnut, että myös piraattipuolueeseen yhdistetään jokin epämääräinen demokratiavihamielisyys. Köyhien asialla -puolueella on puolestaan näyttöä, että heille päätyneitä ääniä siirrettiin vuoden 2007 eduskuntavaaleissa ihan eri paikkaan. Samaa väittää myös eurovaaleissa 2009 omalla listallaan ehdokkaana ollut julkkishomeopaatti Liisa Sulkakoski. Kaikkein suorinta demokratiaa järjestelmä halveksii ja vastustaa kaikkein suorimmin. Mielenilmaukset saavat varsinkin Helsingissä seurakseen poliisien mellakkavarustautumisen, eikä edes kansanäänestystä ole käytetty kertaakaan sitten EU:hun liittymisen. Ehkä se oli varoittava esimerkki: poliittisten päättäjien ja valtamedian omistautuminen EU-myönteisyydelle oli 100 %, mutta jäsenyyden kannattajia oli vain 56,9 %. Yhtä niukkoja tilanteita ei enää haluta.

En kuitenkaan lähde mukaan siihen vollotukseen, ettei tämän viikonlopun eduskuntavaaleilla ole mitään väliä. Niillä nimittäin on väliä oikeasti. Vain kolmisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on jo äänestänyt. Loput voivat mullistaa poliittisen kentän, mikäli tahtoa riittää. Tärkeintä on, että 1) ei äänestetä kokoomusta, 2) ei äänestetä muitakaan porvaripuolueita, 3) kartetaan myös SDP:n äänestämistä, 4) harkitaan mahdollisimman tarkkaan, äänestetäänkö ylipäänsä eduskuntapuolueita, ja 5) äänestetään kaikkein mieluiten SKP:tä.

Pessimistinen puolue

Jokainenhan meistä on heitä kohdannut. Ihmisiä, jotka toteavat, ettei millekään voi tehdä mitään, kun asiat menevät niin kuin menevät. Ihmisiä, joiden mielestä olisi pitänyt toimia jo vuosia sitten, nyt on liian myöhäistä. Ihmisiä, jotka ovat uskoneet ja toivoneet, mutta pettyneet, eivätkä siitä opiksi ottaneina enää usko tai toivo. Ihmisiä, jotka levittävät pessimististä manifestiaan yhtä vimmatusti kuin muutkin "puolueet" omiaan. Ihmisiä, joilla kaikesta huolimatta on terävän kriittisiä yhteiskunnallisia mielipiteitä.

Valtakunnallisten vaalien äänestysprosentti on Suomessa pidemmän aikaa laskenut. Moni älynjättiläinen tekee tästä päätelmän, ettei politiikalla ole enää sijaa ihmisten maailmassa. Kattia kanssa (miau). Kuka hyvänsä silmät ja korvat auki pitävä huomaa, että vuonna 2010 kansa on puhunut ihan hirvittävästi politiikkaa. Tähän liittyen äänestysprosentti voi nousta kevään 2011 eduskuntavaaleissa, mutta siitä huolimatta lukema ei kuvanne totuutta. Äänestämättä jättää jälleen tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka eivät usko mahdollisuuksiinsa vaikuttaa, vaikka poliittista ja yhteiskunnallista näkemystä löytyy. Moni heistä tosin uskoo vaikuttavansa jättämällä äänestämättä: poliittinen järjestelmä joutaa tunkiolle, eikä sitä haluta tukea. Samalla jää huomaamatta, että nykyisten puolueiden joukosta löytyy sellainenkin vaihtoehto, joka haluaa muuttaa poliittisen järjestelmän.

Vasemmistopuolueilla on näiden vaalien alla enemmän asiaa kuin pitkään aikaan. Syytä onkin. Hyvinvointiyhteiskuntaa ja jopa demokratiaa on heitelty haaskalinnuille, ja lisäksi hallitus on nähty – erään kommentin mukaan – kaikkien aikojen ympäristövihamielisimpänä. Yksi toisen jälkeen päätökset ovat olleet sellaisia, että hyväksyäkseen ne on täytynyt olla sysimusta kapitalistiporvari. Tähän tilannekuvaukseen yhtyy hyvin moni pessimisti. Mutta missä esimerkiksi minua se lietsoo kapinaan, toisilla se vain ruokkii pessimismiä. Se on kuin kilometrin paksuinen muuri, jonka kaataminen vaatii loputtomasti energiaa ja suunnittelua.

Asiaa täytyy tietysti puhua. Ihmisten on hyvä löytää hallituspuolueiden ja kahden gallupeissa suurimman oppositiopuolueen latteuksille todellinen vaihtoehto. Mutta vasemmistopuolueiden pitää huomata myös, että yllättävän iso osa ihmisistä tietää ne asiat jo. Usealle pessimistille puhkituttujen yhteiskunnan epäkohtien läpikäyminen on yhtä lailla latteutta, tarpeetonta toistoa, jolla on enintään merkitys "kertaus on opintojen äiti". Eikä sekään nostata kapinamieltä, vaan syventää pessimismiä.

Kevään vaalien suurin haaste vasemmistopuolueille onkin sen perusteleminen, miksi nyt 1) kannattaa ehdottomasti äänestää ja 2) täytyy äänestää puoluetta, joka oikeasti vaatii muutosta. Tyhjänpäiväisiin lupauksiin ovat kaikki kyllästyneitä, mutta todellinen muutos ilmeneekin myös palopuheiden ulkopuolella. On uskallettava heiluttaa sitäkin oksaa, jolla itsellä on toinen jalka. Yksi kaikkein tärkeimpiä lähtökohtia on mielestäni, että vaikka demokratialla on välillä pyyhitty takapuolta ja päätöksentekoa ulkoistettu poliittisilta elimiltä, periaatteessa valta kuuluu edelleen kansalle. Vaaleilla valitulla eduskunnalla on perustuslaillinen oikeus ottaa yhteiskunta haltuunsa, kunhan sillä riittää poliittista tahtoa. Eduskuntavaaleissa siis äänestetään myös siitä, voiko asioille tehdä jotain, onko vielä liian myöhäistä, ja onko kaikki sittenkin uskon ja toivon arvoista.

Huono demokratia lakkauttaa itsensä

Suomen poliittista järjestelmää on tavattu "pikkuvioista" huolimatta kehua. Täällä ei oletettavasti peukaloida äänestystuloksia niin kuin Valko-Venäjällä. Täällä ylipäänsä saa äänestää toisin kuin diktatuureissa. Täällä on useita puolueita, emmekä joudu valitsemaan kahdesta pohjimmiltaan samantyyppisestä kuten Yhdysvalloissa. Kaikki poliittisen systeemimme erinomaisuus on siis verrattuna johonkin toiseen. Tiedämme, että USA pitää itseään demokratian ylimpänä puolustajana maailmassa, vaikka kriittisen suomalaisen silmissä sikäläinen systeemi on demokratian irvikuva. Kaikki on suhteellista, vai onko?

Uskon, että myös USA alun pitäen pyrki olemaan aidosti demokraattinen. Niin Suomikin. Mutta Yhdysvallat on kansanvalta jättänyt aikoja sitten, ja nyt sama prosessi on tapahtumassa täällä meidän kotimaassamme. Eduskunnassa ei viihdytä, presidentiksi ei oikein löydy tarjokkaita ja amerikkalainen konsulttitoimisto kirjoittaa hallitusohjelman. EK, Etla, firmojen johtoportaat ynnä muut lobbarit vaikuttavat päätöksentekoon joko suoraan porvaripuolueiden ja -ministereiden tai välillisesti eduskunnan virkamiesten kautta. Näistä asioista minäkin olen jo aiemmin kirjoittanut.

Uusin tyrmäys on eduskunnan hanke muuttaa vaalisysteemiä entistä epädemokraattisemmaksi. Vaaleihin osallistuville puolueille aiotaan asettaa valtakunnallinen äänikynnys, jota ylittämättä ei puolue saa yhtään edustajaa läpi, vaikka suhteellinen äänimäärä oikeuttaisikin läpimenoon omassa vaalipiirissä. Lisäksi puolueiden väliset vaaliliitot aiotaan kieltää. Ja edelleen (eduskunnan määräämää) vaalitukea saavat ainoastaan eduskuntapuolueet.

Hankkeen päämäärä on selvä: uudet tulokkaat halutaan pitää eduskunnasta ulkona. Nykyisille eduskuntapuolueille tämä sopii, sillä niiden asema (ehkä kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta – kevään eduskuntavaalit näyttäkööt) on verraten vakaa. Vihreä liitto aiotaan kanonisoida eduskunnan ekopuolueeksi, perussuomalaiset protestipuolueeksi ja vasemmistoliitto tietysti vasemmistopuolueeksi. Jokaisessa näistä ryhmistä on sen verran omahyväisyyttä, että ne uskovat oikeasti täyttävänsä niiden haltuun osoitetut tontit. Todellisuudessa tietysti vihreät eivät uudessa kampanjassaan edes ilmaise luontoarvojaan, persujen protesti on pinnallista ja näennäistä, ja vasemmistoliittokin edustaa melko laimeaa vasemmistolaisuutta. Kahdeksan puolueen valtajärjestelmä on paljon moninaisempi kuin kahden, mutta silti pelinavaus samaan suuntaan.

Miksi uusia tulokkaita niin väheksytään tai kavahdetaan? Nyt tarvitaan kaikille tuttua korruption käsitettä. Vaalituki on tietysti selvä lahjus: "Kun meillä on tämä konsensus, autetaanpa siitä hyvästä kaikkia osallisia taloudellisesti." Konsensus on tietysti pelkkä illuusio, kuten demokratiakin. Poliittisen vallan yläpuolella on muita valtatyyppejä kuten taloudellinen ja hegemoninen valta. Pysyäksemme eduskuntapuolueissa: SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden ja perussuomalaisten yhteyteen perustuva, edes laimeasti porvarivallan kyseenalaistava yhteistyöjuntta ei ole nyky-Suomessa mahdollinen. Näennäisesti sen tekevät mahdottomaksi osapuolten keskinäiset (risti)riidat. Niistä hyötyvät yhteiskunnan varsinaiset vallanpitäjät, joita edustaa lähinnä kokoomus. He säätelevät ison rahan (joka ohjaa mm. valtamediaa) ja hegemonisen "uskottavuuden" avulla pienempien poliittisten ryhmien suhteita mieleisikseen. Nyt eduskunnassa on sellainen pakkaus, joka vallanpitäjien näkökulmasta toimii: moninaisuuden illuusio säilyy, mutta henkisen korruptoituneisuuden tähden kukaan ei oikeasti heitä kapuloita rattaisiin.

Asioita tutkailevalle on päivänselvää, että suurin uhka eduskuntapuolueille on Suomen kommunistinen puolue, joka on kunnallispolitiikassa osoittautunut kiusankappaleeksi. Pienempiä uhkia edustavat ajoittaiset ilmiöt, joihin myös ei voi luottaa – tulevissa vaaleissa piraattipuolue ja Muutos 2011. Mutta vain SKP:llä on tukenaan sen kokoluokan kannatus ja historiallinen jatkumo, että se ilmestyy aina vaaleihin niin kauan kuin tätä ei avoimesti kielletä. Jos kommunistit saisivat yhdenkin ehdokkaansa eduskuntaan, hän olisi täysin lahjomaton ja räikeästi muista erottuva eduskunnan jäsen. Hän puhuisi poliittisen järjestelmän mädännäisyydet näkyviksi ja osoittaisi muut kansanedustajat viime kädessä yhden ja saman palvelijoiksi. Tai mikä vielä pahempaa, hän voisi monissa tapauksissa saada tuekseen hyväntahtoisia edustajia esimerkiksi vasemmistoliitosta, vihreistä tai perussuomalaisista. Se olisi valekonsensukselle myrkkyä. Nyt aiotaan säätää laki, joka tekisi kommunistikansanedustajasta toistaiseksi mahdottoman ajatuksen. Sen tähden kommunisti onkin äänestettävä eduskuntaan nimenomaan näissä vaaleissa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Demokratian supistumisella ja supistamispyrkimyksillä on selvä yhteys muihin viimeaikaisiin poliittisiin päätöksiin. Ne edustavat suuren rahan ja todellisten vallanpitäjien (raha – hegemonia – porvariluokka) asiaa, eivät "kansan", jota eduskunta on edustavinaan. Viimeaikaiset pyrkimykset leikata julkista taloutta entisestään ja järjestää rikkaalle kansanosalle rahalla etuoikeuksia ajavat ihan samaa asiaa. Suomalaisen demokratian ainaisen kehumisen tehtävä on varmistaa selusta. Ihmisille tarjotaan yhteisistä asioista vieraannuttavaa hömppää lööppijulkkiksineen ja tositeeveineen, eikä asioihin perehtymistä pidetä arvossa. Tulevien eduskuntavaalien avainkysymykseksi tarjotaan maahanmuuttoa, mitä harhaa ylläpitää joukko yliaktiivisia nettikeskustelijoita. Tällainen "demokratia" ei enää yllä niihin asioihin, joilla oikeasti on suuri yhteiskunnallinen merkitys, sillä ihmiset vieraantuvat noista asioista ja luovuttavat usein mielellään päätösvallan "asiantuntijoille". On muistettava, että natsitkin äänestettiin 1930-luvun Saksassa valtaan demokratian puitteissa. Huono demokratia lakkauttaa aina itsensä, ja juuri niin on Suomessa nyt vähällä käydä.

Bisneksen orjuudessa

Mitään uutta ei liene väittämässä, että eduskunta ei ole nyky-Suomessa vallankäyttäjä. Sillä on teoriassa valtaa, mutta käytännössä valta on eri toimijoiden käsissä. Hallitus on jo huomattavasti korkeamman tason vallankäyttäjä, mutta 2010-luvun alussa myös riviministeri voi olla hiukan ihmeissään. Toimenkuva ei olekaan valta ja sen käyttäminen, vaan toimiminen julkisuudessa vallan kasvoina ja yhteiskuntajärjestelmässä korkeampien vallankäyttäjien marionettina.

Mihin valta karkasi? Vuonna 1969 Petri Revon sanoittama Laulu 20 perheestä väitti, että "kuinka ollakaan, tuo valta kulkee narussa / josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan". Pitäisi olla selvää, että varakkaat perheet Kivekkäästä Serlachiukseen eivät hallitse enää nyky-Suomea. Sen sijaan suuri joukko suomalaisia pitää päivänselvänä, että valta on karannut Brysseliin Euroopan unionille. Toiset kritisoivat näitä kriitikoita siitä, etteivät he ota huomioon Suomen itse omaksumaa roolia EU:n "mallioppilaana" ja "partiopoikana". EU:n direktiivejä ei useissa maissa noudateta lainkaan niin kirjaimellisesti kuin Suomessa. Tämä on totta. Nähtävästi Suomen valtaeliitille on sopinut markkinoida direktiivien jokainen pilkku ehdottomana.

Edelleen vallan on väitetty karanneen virkamiehille, joista tunnetuimpana on julkisuudessa esiintynyt Raimo "Laimo" Sailas. Sekin on totta, että virkamiehillä on valtaa, mutta kenen etuja he ajavat – kansan vai itsensäkö? Todella räikeä tapaus vallan karkaamisesta on Suomen hallitusohjelman paljastuminen ainakin osittain konsulttitoimisto McKinsey & Co:n muotoilemaksi. Onko konsulteilla valtaa? Tuskin itsessään, mutta jonkin palvelemansa puolesta kyllä. Kansan? Euroopan unionin? Ei ainakaan jälkimmäisen, sillä McKinsey & Co. on amerikkalainen.

Kulissien takana on siis pakko olla jokin vielä korkeampi vallankäyttäjä. Ja ihme kyllä, Revon 41 vuotta vanha tekstinpätkä osoittautuu edelleen oikeaksi.

Laulun perheet eivät ole enää pitkään aikaan hallinneet Suomea, mutta suuri raha pitelee marionettien naruja tiukemmin kuin koskaan ennen. Suomen valtakunnallisessa politiikassa tästä muistuttaa ennen kaikkea Elinkeinoelämän keskusliitto (EK), josta on porvarihallituksen aikana tullut ylin poliittinen neuvonantaja. EK on etujärjestö, joka palvelee ainoastaan suuren rahan yrityksiä – kutsuttakoon niitä tässä yhteydessä bisnessektoriksi. EK:n ohjailema politiikka keskittyy varmistamaan, että bisnessektorilla on mahdollisimman suopeat toimintaolosuhteet. Mikään muu ei sitä kiinnosta. Jos kansanvalta tulee bisneksen tielle, se sysätään sivuun. Niinpä päätöksiä tehdään ohi eduskunnan, jossa nykyisellään istuu koko joukko ainakin näennäisesti kriittisiä (ja ensi vaalikaudella vielä enemmän). Bisnesyhteiskunta ei siis ole lainkaan demokraattinen, paitsi silloin, kun kansalta tarvitaan sen jatkumiselle laillinen mandaatti. Näin käy eduskuntavaaleissa.

Elinkeinoelämän keskusliitto ei hallitse Suomea laajempaa maailmanpoliitiikkaa. Ja kuitenkin Euroopan unioni tekee ilmiselvästi yhtä bisnesorientoitunutta politiikkaa kuin Suomen valtio. Onko EU:lla oma EK:nsa? Varmaan jossain mielessä on. Tärkeämpää on kuitenkin ymmärtää, että yhtä lailla Suomen porvarihallitus, EK, EU kuin vaikka Maailmanpankki palvelee yhtä ja samaa tarkoitusperää: bisnessektorin valtaa ja bisneksen voittokulkua. Muuta virkaa ei Suomen valtiolla tai Euroopan unionillakaan ole niin kauan kuin poliittiset voimasuhteet ovat nykyisenlaisia. Niiden heilahtelu puolestaan ei vaikuta, ellei äärivasemmisto, nationalistit tai nämä kaksi yhdessä saavuta valta-asemaa. Ja jos saavuttaa, edessä voi yllättäen olla raaka valtataistelu.

Järkyttävimmän esimerkin bisneksen häikäilemättömästä vallasta tarjoaa lääketeollisuus. Olen tavannut sanoa, että lääkebisnes on toiseksi likaisin bisnes heti asekaupan jälkeen. Uusimmat käänteet laittavat epäilemään, pärjäävätkö aseetkaan lääkkeille. Ei ole sattumaa, että spam eli roskapostimainonta tarjoaa yleisimmin lääketeollisuuden tuotteita. Suomen sikainfluenssarokotteista syntynyt kohu oli pieni tuulahdus jäävuoren huipulla. On kuvaavaa, että kun Glaxo Smith Klinen (GSK) yksinoikeudellisesta vaikutuksesta rokotuspolitiikkaan alettiin puhua, toinen lääkeyhtiö nosti oikeusjutun, kun sen tarjousta rokotteista ei vastaanotettu. Lääkebisneksen ahneudella ei ole rajoja.

Nyt on saatu vihiä, että EU on valmistelemassa direktiiviä, joka kieltäisi kaiken ns. luonnonlääkinnän – kuten yrttivalmisteet – ja jopa niitä käsittelevän kirjallisuuden kaikissa jäsenmaissaan. Tehokkaimmin se toimisi toteutuessaan Suomen kaltaisessa EU:n mallioppilasmaassa. Moni uskoo vaihtoehtolääkinnän alalla toimivan huijareita, vaikka ymmärtäneekin silti direktiivin ylimitoitetuksi. Lääkebisneksestä ei uskota huijareita löytyvän. Lääkesysteemin sanaa levittää tehokkaasti mm. Skepsis ry, joka esim. kesällä 2010 järjesti näyttävän homeopatianvastaisen tempauksen. Helsingin Sanomat otti osaa keskusteluun väittäen homeopatiaa miljardibisnekseksi. Oikeasti skeptiset silmät näkevät, että Suomen homeopatiayhdistyksen lehti on vaatimaton, mustavalkoinen ja kehnosti toimitettu, kun taas Skepsis ry:n lehti on paljon koreampi ja väreissä.

Miksi lääkebisnes käyttää näin tiukkoja otteita? Täytyy muistaa kapitalismin yksiselitteinen laki. Lääkeyhtiöiden pyrkimys ei ole parantaa ihmisten sairauksia, vaan tehdä niillä rahaa. Parhaiten tämä onnistuu nykykäytännössä, jossa lääkkeiden ei edes väitetä parantavan oireiden syitä vaan pelkät oireet. Niinpä syyt eivät koskaan katoa ja lääkkeitäkin tarvitaan pysyvästi. Voitot lasketaan miljardeissa. Yksi uhka bisnekselle on luonnonlääkintä, sillä sen ideana on parantaa koko sairaus eikä vain oireita. Terve ihminen ei lääkkeitä tarvitse. Pieni uhka bisnekselle on myös minunlaiseni, joka kieltäytyy orjuudesta eikä syö edes kipulääkkeitä ollenkaan. Viime kädessä, kirjaimellisesti, valta on sittenkin vielä meidän.