Vihapuheen taustatekijät

Vihapuhe on ollut yksi kuluvan vuosikymmenen avainsanoista. Perussuomalaisia ja äärioikeistoa on syytetty vihapuheesta. Syytetyt ovat syyttäneet syyttäjiään vihapuheesta. On kansainvälistä vihapuheen vastaista kampanjaa – "No Hate Speech" – ja vihapuhetta vihapuheesta, totta kai. Mutta mistä asiassa on pohjimmiltaan kysymys?

Minulla on aina särähtänyt korvaan, että nimenomaan vihapuhe halutaan kitkeä yhteiskunnasta. Itse vihaa sen sijaan ei olla kitkemässä. Näyttää siltä, että vihapuheen ylimmät tuomarit kuvittelevat, ettei vihapuheen taustalle kätkeydy todellista vihaa vaan kaikki on pelkkää puhetta. Tai sitten vihaa ei pyritäkään kitkemään, vaan sitä pidetään normaalina – "ainahan on vihaa siellä missä on ihmisiä" – ja hyväksyttävänä, mikäli se ei ilmene jonakin konkreettisena kuten puheena (tai pikemminkin nettikirjoitteluna) ja väkivallantekoina.

Poliittista vihapuhekeskustelua on Suomessa dominoinut vihreä diskurssi, sillä vihreät identifioituvat vastapuoleksi niille piireille, joissa vihapuhetta oletetaan harrastettavan. Viherpiireissä tavataan ajatella, että jokaisella on oikeus harrastaa "omaa juttuaan"; kaikkia sellaisia juttuja, jotka joutuvat vihapuheen kohteeksi, mutta myös vihaamista, kunhan ei konkretisoi sitä puheeksi tai teoksi. Vihreät eivät ole ympäristöpuolue, vaan Suomen johtava liberaalipuolue aivan klassisessa merkityksessä. Vihreiden juuret ovat kansalaisliikkeiden ohella Liberaalisessa kansanpuolueessa (LKP), joka oli välillä yhtyneenä keskustapuolueeseen ja jonka viimeinen kansanedustaja loikkasi sittemmin kokoomukseen. Klassisen liberalismin erottaa uusliberalismista se, että vihreillä on sosiaalista omaatuntoa, kokoomuslaisilla ei. Mutta mitään sosialistista (tässä: yhteiskunnallisesti toteutettua, yhteiskunnan merkitystä korostavaa) ratkaisua ei liberaaliporvareilta voi odottaa. Heitä kiinnostaa vain näkyvä viha, koska se haittaa ihmisten pyrkimystä toteuttaa itseään.

Yllä olevan ymmärtävät useat oikeistokonservatiivit – ja menevät toiselta laidalta metsään. He sanovat, ettei nettivihapuhetta missään tapauksessa täydy hillitä, sillä se on ainutlaatuinen purkautumiskanava ihmisissä kytevälle vihalle ja katkeruudelle. Ellei vihaa saisi purkaa netissä puhumalla, tulisivatko kansan katkeroituneet syvät rivit kaduille pieksemään mamuja ja seksuaalivähemmistöjä ja järkyttämään yhteiskuntarauhaa? Onhan se teoriassa mahdollista. Täytyy kuitenkin muistaa, että jokainen väkivallanteko on Suomen laissa yksiselitteisesti rangaistava teko. Vihapuhe sen sijaan on uusi vaikeasti määriteltävä käsite, jonka leiman vihapuhuja voi tarvittaessa painaa myös omiin vastustajiinsa – eikä ole ylintä tuomaria, joka tietäisi heti sanoa "syyllinen, älä syyllistä". Väkivallantekijä tietää saavansa melko todennäköisesti teostaan rangaistuksen; nettivihapuhuja ottaa vain leimautumisriskin (joka on tietyissä piireissä usein positiivinen) tai riskin tulla heitetyksi ulos Facebookista.

Vihapuhetta vastaan puhuu toinenkin tekijä: vihan leviäminen. Jos masentunut ihminen kuuntelee masentunutta musiikkia, se voi lohduttaa häntä. Jos hän kuunteluttaa masentunutta musiikkia myös ystävällään, joka ei pode masennusta, se voi levittää masennuksen tunnetta tuohon ystävään. Samanlainen leviäminen tapahtuu julkisen vihapuheen myötä: puheeseen sisältyvä viha tulee kaikkien sen kuulijoiden tai lukijoiden ulottuville. Vihaa tihkuvan nettikirjoituksen lukija käsittelee mielessään kirjoittajan vihan ja tuntee sen usein omakohtaisesti hyvin syvällä sisällään. Vaatii aika paljon lukijalta olla levittämättä vihantunnetta yhä edelleen.

Vihapuhe on siis purkautumiskanava. Vihapuhe levittää ja ylläpitää vihaa. Minusta on täysin yksiselitteistä, ettei puhetta sinänsä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä hillitsemään, vaan vihaa. Niinpä on paikallaan selvittää, mistä vihapuhujien viha aiheutuu. Monet tyytyvät puhumaan tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. Mutta ovatko ne oikeasti vihaa aiheuttavia tekijöitä? Epäilen. Kyllä taustalla on oltava laaja-alaisempi katkeruus, ja kysymys voi hyvinkin olla samankaltaisesta sosiaalisesta ja kulttuurisesta – ja yhteiskunnallisesta – katkeruudesta, joka antoi menneinä vuosikymmeninä pontta vallankumouksellisen vasemmiston liikehdintään. Tämän takia vasemmisto ei saisi mennä miettimättä mukaan julistamaan viherdiskurssia vihapuheen tuomitsemisesta, ilman vihan itsensä tarkastelua, sillä vihapuhujien viha ja sen taustalla oleva katkeruus voivat kertoa jotakin olennaista nykysuomalaisesta yhteiskunnasta. Ehkä joku huomaa jonakin päivänä saman kuin minä, että tämä katkeruus on oikeistolaisten valtapiirien suunnasta ovelasti käännetty oikeista syyllisistä (heistä itsestään) kuvitteellisiin sijaiskärsijäsyyllisiin (maahanmuuttajiin, seksuaalivähemmistöihin ja "vihervasemmistoon").

Yksi näkökulma vihapuheeseen on vielä paikallaan tässä yhteydessä esittää. Ymmärtääkseni valtaosa nettivihapuhujista on itseäni vanhempien ikäluokkien miehiä. He ovat eläneet läpi sen 1990-luvun postmoderni(stise)n murroksen, jonka myötä asioihin vaikuttamisen mahdollisuus muuttui julkisessa keskustelussa ja yleisessä mielipiteessä mahdottomuudeksi. Tämän vastavoimaksi netti antaa heille puuttuvaa joukkovoiman tuntua. Jos sanoo jotakin pubin nurkkapöydässä, sen kuulee enintään puolenkymmentä nurkkapöydän vakionaamaa. Jos saman kirjoittaa internetin keskustelufoorumilla, sen voi teoriassa nähdä rajaton määrä ihmisiä. Tämä antaa vihapuhujalle kokemuksen vallasta, samasta vallasta, jonka hän hyvin todennäköisesti netin ulkopuolisessa elämässä kokee menettäneensä. Kun tämän ymmärtää, käsittää myös, että vihaa ja katkeruutta tunteva ihminen ei jätä käyttämättä tilaisuuttaan nettivihapuheeseen niin kauan kuin verkkoyhteydet toimivat. Vihapuhetta ei siis edes voi hillitä. On hillittävä itse viha; on käytävä käsiksi syihin, minkä tähden ihmiset vihaavat. Ne syyt eivät välttämättä löydy siitä, mitä vihapuhujat itse kokevat vihaavansa, vaan aivan muualta: kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

Rakkauspuheen puolustuspuhe

Asioidessani jälleen kerran kirjastossa huomioni kiinnittyy noin seitsenvuotiaaseen maahanmuuttajalapseen, joka on oikeasti innoissaan kyetessään kommunikoimaan henkilökunnan kanssa. Kirjastovirkailija ymmärtää, mitä hän sanoo, ja hän ymmärtää, mitä virkailija vastaa. Täydellistä! Hänenlaisensa viattomat lapset eivät ole Suomessa oppiakseen halveksimaan ja vastustamaan länsimaista sivilisaatiota, jotta he voisivat jonakin päivänä islamilaistaa Suomen ja käydä pyhää sotaa vääräuskoisia vastaan. He ovat saaneet taivaallisena lahjana uuden tilaisuuden elää rauhassa ja rakkaudessa, ja moni heistä on ikuisesti kiitollinen suomalaiselle pelastajayhteiskunnalle, mikäli heitä ei lähetetä tai jatkuvasti uhata lähettää takaisin sodan tai terrorin runtelemaan omaan tai vanhempiensa syntymämaahan.

Mitäs höpinää tuo yllä oleva on? Tietysti rakkauspuhetta, vastapainoksi viime aikoina puhki jauhetulle vihapuheelle. Sanoiksi puettu kaunis ajatus, joka syntyi päässäni ja sydämessäni todellisen tilanteen johdosta. Toki siihenkin on piilotettu pieni terä – maahanmuuttokielteisyyden kritiikki – joten sikäli olen yhä viimeaikaisen vastakkainasettelu-diskurssin vanki. Rakkauspuheen tavoitteena on kuitenkin tila, jossa vihaa ei enää ole. Ja toisin kuin vihapuhe, rakkauspuhe ymmärtää, ettei viha koskaan lopu vihaamalla.

Viimeaikaiset havaintoni yhteiskuntakriittisestä keskustelusta kertovat, että punavihreällä ja vasemmistolaisella suunnalla ollaan lähes yhtä hanakoita vihapuheisiin ja vastakkainasetteluihin kuin konservatiivisessa uusoikeistossa. Ajattelu on hyvin konfliktikeskeistä. Kaikenlainen ymmärtäminen on "out". Pahaksi onneksi nekin asiat, joiden puolustaminen on herättänyt oikeistokonservatiiveissa vastustusta, tuppaavat jäämään nyt tämän vastustuksen vastustamisen varjoon. Suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus ovat liian usein supistuneet pelkäksi näennäiskaavaksi, joka ei käytännössä etene vaan pikemminkin taantuu vihapuhetaistelun tuoksinassa. Persuleirissä nauretaan punavihreille, jotka osoittavat omalla toiminnallaan, etteivät he käytännössä toteuta sitä mitä teoriassa edustavat.

Vallankumouksellinen kulttuurielämä on nykyään usein sitä, että suunnitellaan yhä synkistelevämpiä ja järkyttävämpiä esityksiä tai dokumentteja yleisön reaktioiden herättämiseksi. Yleisö voi todeta, että ohoh, olipas rankka kuvaus todellisuutemme nurjasta puolesta. Mitä sitten? Ei mitään. Samankaltaisia "rankkoja", tehoaan menettäviä kuvauksia on nähty jo vuosikymmeniä, ja tuloksena on vain lisää synkistelyä ja järkyttämistä tähän muutoinkin turhan synkeään ja järkkyneeseen maailmaan. Sen sijaan nyt pitäisi tuoda esiin kauniita asioita, jotka ovat yhä mahdollisia, ja keinoja tehdä kauniista asioista todellisuutta. Täytyisi muistuttaa siitä, että meissä ihmisissä on kykyä ja kapasiteettia yhtä paljon rakkauteen kuin vihaan. Ei oikeistolaista vihapuhetta nitistetä vastavihapuheella, vaan rakkauspuheella. Se vaatii toisia osapuolia kohtaan yhä enemmän ymmärtämistä, jota ilman emme koskaan saa hyvää yhteiskuntaa aikaiseksi.