Milloin liberaaleista lipsahti konservatiiveja?

Palaan jälleen kerran yhteen lempiaiheeseeni. Liberaaleina, suvaitsevina ja yhteiskunnallisesti edistyksellisinä näyttäytyvien ihmisten keskuudessa on 2000-luvulla levinnyt paha syöpä. Se on ehkä saanut alkunsa hyvästä tarkoituksesta – ellemme usko oikeistolaisten "soluttautujien" salaliittoon – mutta kääntynyt alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämän prosessin myötä ajatteleva ihminen ei voi pitää nykyisten "liberaalien" valtavirtaa oikeasti liberaalina, eikä edistyksellisenä vaan lähinnä yhteiskunnallista edistystä jarruttavana.

Olipa siis kerran joukko liberaaleja, suvaitsevia ja yhteiskunnallisesti edistyksellisiä nuoria ihmisiä. He ymmärsivät, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat alistettuja, etnisten vähemmistöjen asema on huono, kaikensorttisilla vammaisilla on vaikeaa ja mielenterveyspotilaiden asemalle myös niin sanotusti tarttis tehrä jotain. Hyviä tarkoituksia, joka ikinen. Alkoi kausi, jonka kulttuuria ovat sävyttäneet Pride-kulkueet, homokulttuurin arvonnousu, Tahdon 2013 -kampanjaan huipentunut tasa-arvoisen avioliittolain vaatimus, "suvaitsevien" ja "maahanmuuttokriittisten" välinen vihamielinen kädenvääntö maahanmuuttoasioissa ja mamujen oikeuksissa, pyrkimys integroida vammaiset yhä tehokkaammin "normaalien" joukkoon, Toisenlaiset frendit -tv-sarja ja Pertti Kurikan Nimipäivien valitseminen Suomen euroviisuedustajaksi. Huhtikuun 11. päivänä 2015 järjestetään Tampereella Mad Pride, mielenterveyspotilaiden asiaa ajava kulkue ja tapahtuma. Olen menossa mukaan itsekin.

Mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla? Kokonaisuuksista kuten "seksuaalivähemmistöt", "maahanmuuttajat", "kehitysvammaiset" ynnä muut lipsahti möhkälemäisen absoluuttisia blokkeja. Niiden takana olevaa ihmisyyden moninaisuutta ei nähdä nimeksikään eikä siitä olla juuri kiinnostuneita. Homo- tai biseksuaali, joka ei sovellu "kivaan" kuvaan seksuaalivähemmistöistä, ei kiinnosta näennäisliberaaleja. Epäilemättä Pride-kulkueiden osanottajien enemmistö on jo nykyään sukupuolinormatiivisia heteroita, jotka vain haluavat samastua "kivaan" kulttuuriin. Samalla esimerkiksi juuri seksuaalisuus on säännelty tavalla, jota pelkän konservatiivioikeiston toteuttamana kutsuttaisiin fasistiseksi. Homoseksuaalisuuden hyväksytyksi tulemisen vastapainona muun muassa kaikkia pedofiliaksi edes teoriassa leimautuvia ilmiöitä vainotaan. Nykypäivän näennäisliberaalin on mahdotonta käsittää, että 1960–70-luvun vapauden ilmapiirissä saatettiin ihan oikeasti vaatia vapautta kaikenikäisille rakastaa kaikenikäisiä. Rakkautta on vaikeampi säännellä kuin seksiä, joten rakkaudesta on tehty seksiä. Polyamorian käsitteen käyttöönotto ja leviäminen korostaa modernin rakkaus- ja seksielämän liberaaliutta, mutta samalla se on jälleen uusi leima ja sen leiman alle mahtumaton epätavanomainen rakkaus- ja seksielämä on tehty sosiokulttuurisesti lainsuojattomaksi. Vain leimaamisen (!) ja sen auttaman valtakulttuuristamisen kautta voi tulla hyväksytyksi. Tämän ilmiön syihin palaan jäljempänä.*

Möhkälemäisiin blokkeihin ja leimaamiseen liittyy sekin seikka, että ilmiöiden syyt selitetään syntyperäisinä – jonakin, mihin ihmiset eivät voi vaikuttaa. Jos on syntyisin Somaliasta, on somali; jos on syntynyt Downin syndrooman aiheuttavan kromosomin kanssa, on Down-ihminen; jos on syntyperäisesti miespuoliset genitaalit mutta naispuoliset aivot, saa hyväksynnän olla transsukupuolinen nainen. Sen sijaan, jos on miespuoliset genitaalit, muttei ole kiinnostunut aivojen sukupuolesta vaan ilmoittaa psykososiaalisista syistä haluvansa olla nainen, tulee saman tien kaivaneeksi kuoppaa omalle sukupuoliselle projektilleen. Kaikkien tulisi pyrkiä normaaliuteen ja yhteiskuntakelpoisuuteen. Nyt päädymme hankalaan osastoon: samojen näennäisliberaalien, jotka hyväksyvät homot ja mamut, mielestä ylipainoisuus, tupakointi, hyvän tavan ylittävä alkoholinkäyttö tai huumeiden käyttö ei ole lainkaan suvaittavaa. He pitävät normina ihmistä, joka on tai ainakin haluaa olla "ihannepainoinen" (mielestäni muuten ihan rasistinen käsite), tupakoimaton sekä päihteetön miinus silloin tällöin bileet. On kyllä sekin koulukunta, joka on valmis laillistamaan kannabiksen, mutta sitä perustellaan konservatiivisilla syillä ja sen uhrina alkoholinormeja halutaan tiukentaa. Hupsista, nyt lipsahti jo sana "konservatiivinen". Minun silmääni yllä kuvattu asenneilmapiiri ei näet ole millään lailla liberaali vaan konservatiivinen, eikä siitä poikkea nyky-yhteiskunnassa kuin joukko aidosti liberaaleja piraatteja, joka tarjoilemalla rommia Turun vaalikadulla herätti nipottajien ja tietysti alkoholitarkastajan kielteisen huomion.

*Kaiken takana vaanii tietysti iso paha eli raha. Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, kuinka "kansanterveydestä" puhuminen viittaa poliittisessa keskustelussa aina "kansantalouteen", joka viime kädessä tarkoittaa vain kapitalistien taloutta. Myös leimaamisen taustalla on raha: leimaamatonta tuotetta ei voi myydä eikä sen avulla tehdä voittoa. Pride-tapahtumat ovat esimerkiksi varsin pitkälle kaupallistuneet (Tampereen Prideä on välillä järjestänyt jopa yksityinen yrittäjä!), ja homokulttuurilla myydään niin ravintoloiden sisäänpääsylippuja, musiikkiäänitteitä kuin vaatteita ja "accessory"-sälää. Ja millä voidaan tehdä bisnestä, se on valtakulttuuria. Kehitysvammaisten asiaa ollaan myös kaupallistamassa. Pertti Kurikan Nimipäivät – itsessään yhteiskuntakriittinen yhtye – on saanut helposti kapitalisoitavan leiman "kehitysvammaisten punkbändi", sen avulla lähetetty Euroviisuihin ja valtakulttuuristettu. Kyseessä on mahtava tuplajättipotti: samalla iskulla valtakulttuuristetaan sekä punk että kehitysvammaisuus. Lopulta leimattavissa olevat ilmiöt valuvat samaan kaupallisen valtakulttuurin sulatuspataan, paitsi joissakin tapauksissa sinne valuu leimautuneen ilmiön vastustus, ja ei-leimattavat ilmiöt jäävät sosiokulttuurisesti lainsuojattomiksi. Kaupallisuus on aina konservatiivinen ilmiö, valtakulttuuri on aina konservatiivinen ilmiö, ja yksipuolisen kaupallisen valtakulttuurin hyväksyminen on fasistinen ilmiö. Rahaan ja valtakulttuuriin liittyy tietysti sitä tukeva politiikka: homot, punk ynnä muut alun pitäen liberaalia suvaitsemista vaatineet ilmiöt kaapataan pohjimmiltaan varsin konservatiivisen poliittisen agendan pelinappuloiksi. Mainitsiko joku Venäjän?

Näin eduskuntavaalien aikaan on syytä puntaroida tarkkaan, kenessä tai missä poliittisessa ryhmässä on ainesta myönteiseen yhteiskunnalliseen muutokseen. Yksikään poliittinen ryhmä ei ole vapaa yllä kuvailemastani syövästä. Toiset ovat kuitenkin vapaampia kuin toiset, ja perusteellisessa laskennassa saattavat puolueet asettua tässä ominaisuudessa yllättävään järjestykseen. Liberaalius ei tietenkään välttämättä ole absoluuttinen hyvä. Varsinkin, jos ei puhuta arvoliberalismista vaan poliittisesta liberalismi-ideologiasta, se saattaa johtaa pelkkään antisosialistiseen porvarifanatismiin. Vapauden, jonka käsitteestä (liberty) sana 'liberaali' on johdettu, arvoa ei silti ole syytä kiistää. Meidän on opittava erottamaan toisistaan vapauden nimissä toimivat vapauden riistäjät ja vapaudesta usein paljon vähemmän kohkaavat ihmiset, jotka antavat kaikenlaisille ihmisille täyden ihmisarvon – leimaamatta, kapitalisoimatta ja pelinappulana hyväksikäyttämättä.

Henkilökohtainen korruptio

Muutamia päiviä sitten muuan tunnettu vasemmistopoliitikko kauhisteli Twitterissä, kuinka "HS – Helsingin Sanomat" oli julkaissut "propagandistisen", pääasiassa myönteisen artikkelin naisista Israelin armeijassa. Kysyin vastineeksi, että nytkö hän vasta ymmärtää Hesarin olevan propagandistinen lehti. Tästä näkökulmasta hän ei edes suostunut keskustelemaan. Valtamediaa kohtaan on esitetty viime vuosina valtavasti kritiikkiä, mihin kekoon olen itsekin kantanut korteni. Se ei kuitenkaan ole poliitikkoa säväyttänyt, vaan hän pitäytyy näkemyksessä, jonka mukaan Hesari on pääasiassa laatulehti ja propaganda-artikkelit pelkkiä ikäviä poikkeuksia. Vaikka niitä poikkeuksia löytyisi jatkuvasti.

Nyttemmin on sosiaalisessa mediassa levinnyt kuuluisan kulovalkean tavoin Henri Alenin ruokaohje, jossa hän ilmoittaa käyttäneensä Mutti-tomaattimurskaa. Itse ruokaohjeen tavoin Muttista on tullut valtava meemi: sen ilmoitetaan loppuneen kauppojen hyllyiltä ja S-marketin (mainos)kampanja on arvuutellut Muttin myynnin kasvuprosenttia. Kun me kriittiset olemme syöttäneet metallipurkkiin säilötyn tomaatin terveyshaitoista muistuttavaa vastameemiä, se ei ole kiinnostanut tippaakaan – vaikka twiittaajien joukossa on ihmisiä, jotka normaalisti älähtelevät alkoholin ja tupakan vaaroista.

Oman lukunsa muodostavat televisio-ohjelmat ja muu massaviihde. Ihmiset, jotka esiintyvät yhteiskuntakriittisinä, ovat avoimen höpsähtäneitä kaupalliseen viihdekökköön, jolla ei ole mitään sosiokulttuurista arvoa lukuun ottamatta naiivia eskapistista ulottuvuutta. On Salkkari-addiktia, amerikkalaisen tosi-tv:n suurkuluttajaa ja Hollywood-näyttelijöiden faneja. Hohhoijaa. Massaviihdettä on myös urheilu, kuten jääkiekko. Olemme jo tähän mennessä saaneet havaita, että moni kaupallisiin ilmiöihin ja nationalismiin periaatteessa kriittisesti suhtautuva ihminen innostuu kiekkoleijonien menestyksestä paljon enemmän kuin yhteiskunnallisista tai poliittisista teemoista. Odotamme kauhunsekaisin tuntein Sotsin talviolympialaisia.

Mitä yllä mainitut asiat kertovat ihmisistä, jotka ilmoittautuvat vasemmistolaisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tai muutoin valtavirrasta poikkeaviksi, mutta käyttäytyvät kuin kaupallisen kulttuurin orjuuttama massa ainakin? Omaan silmääni näyttää siltä, etteivät he ole yhteiskunnallisten muutospyrkimystensä suhteen kovin tosissaan. Maailmaa halutaan parantaa sikäli kuin se on "kivaa". Asioita, joista itse nauttii, ei vaivauduta kyseenalaistamaan. Tosiasiassa jokainen meistä on enemmän tai vähemmän nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan kasvatti. Enää ei ole olemassa ihanteellisessa työväenkulttuurissa kasvaneita nuoria aikuisia, joiden arvot olisivat sinänsä sosialistiset (saati kommunistiset), vaan 2000-luvun ex-pikkupioneeritkin elävät ihan samojen mainosten, tosi-tv-ohjelmien, Rihannojen ja Justin Bieberien, WoWien, kiekkoleijonien ja älypuhelinten todellisuudessa. Myös aktiivisesti syrjäytyneiden hippien ja elämäntapaintiaanien todellisuus, jossa lapset kasvavat kauempana mediasta kuin kasvimaasta, on harvinaista lystiä. Jokaisen yhteiskuntakriittiseksi itsensä mieltävän ihmisen olisi syytä kyseenalaistaa kaikki mieltymyksensä ja vaikutteensa. Ellei sitä tee, voi ajautua yhtä lailla markkinavoimien orjaksi kuin paatunein oikeistojärjestön lobbari – sillä erotuksella, että jälkimmäinen tietää ja ymmärtää, mitä on tekemässä.

Silti tämä kaikki on melko viatonta, mikäli kysymys on pelkistä omakohtaisista mieltymyksistä, joita inhimillinen yksilönvapaus oikeuttaa toteuttamaan. Itsekään en ole mikään mallikansalainen: luen kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole missään vaiheessa uraansa ilmaisseet varsinaista yhteiskuntakriittisyyttä. Ongelmallisempaa on, että moni antautuu kaupallisen kulttuurin ja markkinayhteiskunnan vietäväksi voidakseen osallistua "juttuihin", jotka edesauttavat sosiaalista elämää ja uskottavuutta. On "kivaa" osallistua työpaikan tai sosiaalisen median keskusteluihin, joita kontrolloivat yhteiskunnallisesti taantumukselliset ihmiset, mutta joita ilman oma sosiokulttuurinen elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. Tämäkin on varsin inhimillistä: nyky-yhteiskunnassa syrjäytyminen on demonisoitu ja pakkososiaalisuus esitetty kivuliaana, mutta palkitsevana väylänä rikkaampaan elämään. Samalla kuitenkin kaupalliselle kulttuurille ja markkinayhteiskunnalle antautuminen varmistaa, ettei voi oikeasti muuttaa tai saada aikaan yhtään mitään. Moni kyllä elättelee kuvitelmaa, että pikkusormen pirulle antaminen auttaa muita sormia toimimaan pirullisuuden sisällä, mutta tuolloin on käytännössä omattava pikkutarkka kokonaisvaltainen suunnitelma asioiden edistämisestä yksi kerrallaan. Ja sitä 2010-luvun naiiveilta yhteiskuntakriitikoilta harvoin löytyy.

Ilmiössä, jota nimitän henkilökohtaiseksi korruptioksi, on kysymys samasta asiasta kuin poliittisissa lehmänkaupoissa. Ne ovat korruptiota, vaikka kansainväliset mittarit eivät noteeraisi niitä ylistäessään Suomea korruptoitumattomana maana eikä kysymys olisi rahasta suoraan tai välittömästi. Kysymys on etujen saamisesta toimimalla omien ihanteidensa vastaisesti. Vihreiden lehmänkauppamentaliteetista Guggenheim-kysymyksessä on jo älähdetty: moni muistaa, että 1980-luvulla vihreät vastustivat kaikkia kyseenalaisia poliittisia käytäntöjä, nyt sellainen on mennyttä aikaa. Samalla tavoin väestöryhmä, joka todennäköisesti kannattaa vihreitä, tekee lehmänkauppoja omassa elämässään. Viis ympäristöarvoista, kunhan sähköä kerskakuluttava viihdemedia toimii; viis ihmisarvoista, kunhan meillä etuoikeutetuilla yksilöillä on vapaus valita miellyttävin sanomalehti, tomaattimurska tai väkivaltainen urheilujoukkue. Ylipäänsä pätee seuraava: viis ihanteellisuudesta, kunhan elämä on kivaa samoilla säännöillä kuin taantumuksellisten ystäviemme elämä on kivaa.

Mitä pyrin tällä kirjoituksellani sanomaan? Sitä, että vasemmistolaisten, antikapitalistien, yhteiskuntakriitikoiden, ympäristöaktiivien, eurokriitikoiden ynnä muiden nykymenon kyseenalaistajien on syytä pikaisesti kehittää omat sosiokulttuuriset pelisääntönsä ja oma diskurssinsa. Sen verran olen seurannut urheilua, että muistan moukarinheiton moninkertaisen arvokisavoittajan Juri Sedyhin sanat 1980-luvulla: "Jos haluaa menestyä, on elettävä moukarille." Samalla tavoin maailmanparantajan on elettävä maailmanparannukselleen ja yhteiskuntakriitikon yhteiskuntakritiikilleen. Sitä vastaan riiteleville elementeille ei saa antaa valtaa omassa elämässä. En tarkoita, ettei niitä saisi hyväksyä osana omaa itseä. Olemme sellaisia kuin olemme, inhimillisen epätäydellisiä yksilöitä, mutta meidän on hyvä tiedostaa omat taantumukselliset elementtimme ja mieluummin hillitä niitä tai kääntää ne sisäänpäin kuin avoimesti levittää niitä. Jos elämme vallankumousta, ja vallankumoukselle, ennen pitkää vallankumous on totta. (Voimme vain kuvitella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos puoli miljoonaa kriitikkoa ja vasemmistolaista yhtäkkiä kieltäytyisi seuraamasta kaupallista valtamediaa!) Valitettavasti suomalaiset muistavat Juri Sedyhiä paremmin keihäänheittäjä Seppo Rädyn höpinät siitä, kuinka hän kalastaa ja juo kaljaa valmistautuessaan arvokisoihin. Olemme liian korruptoituja ymmärtämään, että Räty höpisi sellaisia vain luodakseen henkilökohtaista myyttiä ja antaakseen vastustajilleen valheellisen vaikutelman, ettei hän edes yritä tosissaan.

Ai, kuinka niin yhteiskunnalliset muutosliikkeet eivät voi saada mitään aikaan? Eiväthän ne edes yritä tosissaan!

Sivistysyhteiskunta 2.0

Totean aluksi faktat. Yliopistot, kirjastolaitos ja Yleisradio on ajettu kukin omanlaiseensa kriisiin. Koulujärjestelmä kerää kehuja maailmalta, vaikka on luisumassa samaan kriisipuuroon. Hallitsevan aseman kaapannut kaupallinen media on häpeämättömän disinformatiivinen. Työelämänkin on todettu sujuvan paremmin, kun tekee töitä eikä ajattele. Nettifoorumeilla levitetään pelkoon, vihaan ja muihin alkukantaisiin tunteisiin vetoavaa populistista propagandaa.

Sivistysyhteiskunta ei ole pätenyt argumenttina enää pitkään aikaan. Se on reliikkikäsite kuten 'oikeusvaltio'; saa nähdä, tuleeko 'hyvinvointivaltiosta' joskus vastaava muinaismuisto. Osittain tämä johtuu siitä, että suomalaisen yhteiskunnan sivistyneisyyttä pidetään itsestäänselvyytenä (niin pidetään oikeuttakin, joka on yhtä lailla hukkateillä). Lisäksi 'sivistys' soinnahtaa vanhanaikaiselta ja sijoittunee mielikuvissa jonnekin siveellisyyden ja sivilisaation väliin. Edelleen, viime vuosien kulttuurissa on ollut muodikasta olla tyhmä. "Aivot narikkaan" on aikamme mahtilauseita siinä missä "rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy" tai vaihtoehtoisesti "maahanmuuttajat elää sosiaalituella ja vie meidän työpaikat".

Kuka hyötyy sivistyksen alennustilasta? Ja miksi? Eikö luulisi olevan kaikkien etu, että kansalaiset tietävät ja ymmärtävät asioita mahdollisimman laajasti? Niinhän sitä luulisi. Ensiksikin sivistyksen aallonpohjasta hyötyvät ne, jotka alasajavat sivistysyhteiskuntaa. Heidän ei tarvitse propagoida asiaansa, sillä vasta-argumentteja ei juuri kuulu ja ne vähätkin ovat joko vanhanaikaisia tai tyhmiä. Kansa saa mitä haluaa: valmiiksi viipaloitua leipää, kaupalliset sirkushuvit ja äänioikeuden nettifoorumeilla. Ja tietysti tyhmä kansa ymmärtää, että sivistysinstituutioiden alasajossa säästetään rahaa. Mihin tarkoitukseen, se jätetään avoimeksi.

Sivistyksen alasajosta hyötyvät siis vallanpitäjät, kukin omalla tavallaan. Kun koulu ei opeta, kirjasto ei palvele, Yleisradio tarjoaa massaviihdettä, julkkikset tunkevat vastaan joka lööpistä, populistit propagoivat nettifoorumeilla eikä yliopistossa ole opetusta vaan enintään kirjatenttejä, voi tyhmyyden ohella voittajaksi julistautua kaupallisuus. Kasvoton myyntikoneisto sanelee, mitä ostetaan ja kulutetaan, mitä medioita seurataan ja miten, mitä luetaan, mitä musiikkia kuunnellaan, mitä harrastetaan ja miksi, miten suhtaudutaan itseen, elämään ja maailmaan. Annetaan vaihtoehtoja, jotka ovat toistensa kaltaisia, mutta jotka antavat vaikutelman, että yksilö päättää itse valinnoistaan. Kapina massakulttuuria vastaan synnyttää vastakulttuurin, jossa ovat heti apajilla samat myyntimiehet. Vain sivistyksen luoma tiedostaminen voi vapauttaa tästä vankilasta, mutta nythän sitä ei ole tarjolla. Se ei myy.

Yhteiskunnallisella tasolla sivistymättömyys hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kun Marx tuo korkeintaan mieleen hupsut elokuvaveljekset, luokkavihollinen tarkoittaa peruskoulun rinnakkaisluokkalaista ja työväen puolue on kokoomus, porvari on turvassa ja nukkuu hyvin. Yhteiskuntarauhaa häiritsee enintään populistien möykkääminen maahanmuuttajia tai vasemmistovihreitä vastaan, mutta sekin lopulta tuudittaa turvalliseen uneen: nythän yhteiskunnan katkeroituneet riitelevät keskenään eivätkä yhdessä vallanpitäjiä vastaan, mikä olisikin vanhanaikaista. Ja raha sen kun virtaa.

No niin. Niille, joilla on vielä sivistyksen rippeitä tallella, edelliset kolme kappaletta riittänevät perusteiksi, miksi köyhälistön ja sivistyneistön etu on nyt yhteinen ja poliittisen vasemmiston täytyy EHDOTTOMASTI pyrkiä pelastamaan sivistysinstituutiot. Ne eivät ole yhteiskunnan muuttamisen ratkaisu, mutta niissä on sen ratkaisu. Epämuodikas sivistysyhteiskunnan idea on pelkäämättä nostettava pöydälle kuin komerossa nälässä pidetty kissa. Jos tämä sukupolvi ei tee vallankumousta, annetaan seuraavalle sukupolvelle tieto vallankumouksesta ja sen tekemisen välineistä.

Lisäsivistys voi myös auttaa ymmärtämään, mikä kaikki tässä kehutussa yhteiskunnassa on täysin rempallaan, miksi on, ja miksi sitä kuitenkin kehutaan. Opitaan tiedostamaan, mitä kätkeytyy korulauseiden, iskulauseiden, mainoslauseiden taakse, miksi voidaan hyvin ja miksi pahoin, ja millä kaikilla keinoilla asioille voi tehdä jotain. "Mene kouluun, koditon", sanoi Bertolt Brecht, mutta nykyään on vaara, että koulussa oppii vain pehmoisia puolivillaisuuksia ja keskenkasvuista sosiaalisuutta. Sivistämällä itseään oppii, mistä tämä johtuu, miksi kodittoman kouluunmenoa on ylipäänsä pidetty tärkeänä – ja mitä kaikkea sivistys, sivistysyhteiskunnasta puhumattakaan, tekee mahdolliseksi meistä jokaiselle.