Venäjä

Kävin Pietarissa. Itärajan ylittämisellä oli jo sinänsä iso symboliarvo ihmiselle, joka oman sukupolvensa ja sosiaalisen segmenttinsä edustajana piti sitä kauan hyvän ja huonon (ehkä jonkin verran myös oikean ja väärän) välisenä rajana. En oikein tiedä, mitä Venäjältä ja Pietarilta odotin. Halusin saada jonkinlaista todellisuuspohjaista kokemusta niiden käsitysten ympärille, joita olen muodostanut vuoroin lännen mediaa ja Venäjän omaa mediaa seuraillen. Viimeistään sillä hetkellä, kun Pietarin kadulla – ihmisvilinässä, julkisesti ja mutkattoman näkyvästi – käveli vastaan ensimmäinen naispari, oli ilmiselvää että meille on valehdeltu. Yhden täysin varman havainnon lisäksi sain epävarmat havainnot sekä miesparista että toisesta naisparista. Tämäkö on muka se maa, jossa homoseksuaaleja vainotaan?

Suomalaisen Venäjä-keskustelun perusteella saa helposti vaikutelman, että maata pidetään yleisesti diktatuurina. Sen ideologiaa pidetään nationalistisena, joskus jopa äärioikeistolaisena tai fasistisena. Ideologinen yhdenmukaisuus kuuluu asiaan. "Kiusallista" kyllä, tällaisesta ei Pietarissa näkynyt merkkiäkään. Erityisen vaikutuksen minuun teki Litenij prospektin varrella sijainnut kirjakauppa, josta moikkasi heti kansainvälisen, muunkielisen (käytännössä pitkälti englanninkielisen) kirjallisuuden hylly. Sen sisältöä: Allen Ginsberg, Jack Kerouac, Virginia Woolf, Noam Chomsky (vai oliko se Naomi Klein, vai molemmat?), Slavoj Žižek. Mielenkiintoista: valikoima näytti suurin piirtein koonneen radikaaleja ja kiisteltyjä kirjoittajia! "Diktatuurissa" ei tällaisessa olisi mitään järkeä.

Luonnollisesti Venäjää pidetään myös kulttuurisesti sulkeutuneena, sisäänpäinkääntyneenä maana. Englannin kieleen ja länsimaiseen kirjaimistoon törmäsi kuitenkin Pietarissa jatkuvasti. Kirjakaupan, jossa oli myös pieni huipputyylikäs kahvila, työntekijä puhui oikein hyvää englantia ja ihmetteli kanssani, miten ja miksi suomalaiset käyvät kaupungissa niin harvoin, vaikka se on paljon lähempänä kuin Lontoot, Pariisit ja Berliinit. Venäläinen keittiö on aika kuuluisa, mutta suurkaupungin katujen varsilla ei näkynyt paljonkaan venäläisiä ravintoloita. Aasialaisen ruuan ja jenkkiläisen pikaruuan ystävä löytää haluamansa helposti, mutta – kiinnostavaa kyllä – suosituin juttu näytti olevan italialainen ruoka, ihan klassiset pastat ja pizzat. Pietarilaiset ruokakaupat taas eivät poikkea nimeksikään länsimaisista vastineistaan.

Edelleen, Venäjää pidetään yleisesti vanhoillisena maana. Sitä vastaan on tietynlaisessa ristiriidassa se, että Nevski prospektilla soitettiin livenä vaihtoehtorockia (kadulla yhden asteen pakkasessa). Ensimmäisen yhtyeen tyyli muistutti punkahtavaa hardrockia, toisen – jossa oli naislaulaja – meininki oli hieman kevyempää indierockia. Vanhoillisuus ja sovinnaisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa, mutta Pietarissa kyllä näki erilaisia friikkejä enemmän kuin esimerkiksi Tukholmassa. Neuvostoaikana suomalaiselle pitkätukkamuusikolle osoitettiin kuulemma tietä parturiin, mutta tämän päivän Pietarissa törmää hevilettien lisäksi rastoihin ynnä muuhun "länkkäreiden" vakiokamaan.

Diktatuurissa ihmiset eivät ole vapaita. Epäilemättä he tottuvat suoriutumaan päivistä tietyllä rutiinilla, mutta jonkinlainen pidättyvyys, kireys tai ilottomuus pistää varmasti silmään. Pietarissa ei tietenkään ollut moisesta sen enempää merkkiä kuin muissakaan eurooppalaisissa suurkaupungeissa – ellei suorastaan päinvastoin. Opiskelijapojat pelleilivät omia sisäpiiriläisiä juttujaan, nuoret naiset taas eivät näyttäneet sen enempää arkisilta kuin ylilaitetuiltakaan – itse asiassa useimmin sangen tasapainoisilta urbanisoituneilta maalaistytöiltä. Suomalaisten millenniaalien kyyninen ilme puuttui kokonaan. Pietarin ydinkeskustassa liikkui (epäilemättä palkattuja) hyväntuulisia eläin- ja patsasasuisia tyyppejä. Kirjakahvilassa oleskeli tietysti nuoria aikuisia iänikuisten läppäreidensä kanssa.

Takavuosina tiedettiin, että Venäjällä ei ole turvallista liikkua. Pahaa-aavistamaton turisti saattoi saada kimppuunsa sekä varkaita että miliisin. Tämä oli tietysti kokonaisvaltainen osoitus siitä, kuinka huonolla tolalla venäläinen yhteiskunta oli. Nyt kuljin kuusi tuntia viisimiljoonaisen kaupungin kaduilla, enkä havainnut minkäänlaista turvattomuutta tai vaaraa sen enempää itseeni kuin toisiinkaan kohdistettuna. Suoraan sanoen sain vaikutelman suurkaupungista, joka on ihan poikkeuksellisen turvallinen. Vartijoita, poliiseja ja jopa sotilaspukuisia ihmisiä näkyi jonkin verran, mutta hekin olivat ihan asiallisesti töissä. Ehkä joku voi ihan perustellusti olla sitä mieltä, että Putinin ajan Venäjä on onnela verrattuna Jeltsinin Venäjään.

Ennen kuin joku alkaa vaahdota etnisestä yksipuolisuudesta tai mistä lie rotupuhtaudesta, on paikallaan mainita, että myös etnisiä vähemmistöjä Pietarissa näkee. Tyypillisin ei-eurooppalainen ryhmä on itäaasialaiset, joista osa voi tosin olla kansallisuudeltaan venäläisiä – Venäjän federaatiohan ulottuu Tyynellemerelle sekä Kiinan, Mongolian ja jopa Pohjois-Korean rajoille. Mutta myös tummempaa ihonväriä tulee kadulla vastaan, joskin suhteellisesti paljon vähemmän kuin meillä.

Uutta rautaesirippua on pystytetty viime vuosina kiivaasti ja nimenomaan Suomen itärajan kohdalle. Siksi onkin järisyttävää löytää rajan toiselta puolelta todellisuus, joka on kiinnostavan samanlainen kuin tämä puoli. Meille annetaan kuvaa, että Venäjä poikkeaa radikaalisti länsimaista. Siellä ihmiset eivät ole vapaita, toisinajattelu on kielletty, vähemmistöjä vainotaan, vallalla ovat patavanhoilliset ja kiihkokansallismieliset arvot ja koko yhteiskunta on perin pohjin surkea. Olen intuitiivisesti jo kauan ymmärtänyt tuon kuvan valheelliseksi. Oma kokemus Pietarista joulukuussa 2018 sinetöi tämän käsitykseni. Jos Venäjä on edellä mainituissa ominaisuuksissa erilainen maa, se ero on sen verran niukka, ettei se anna perusteita minkäänlaiseen radikaaliin rajanvetoon. Näin ollen rajanveto ei voi olla mitään muuta kuin itsetarkoituksellista russofobista politiikkaa. Tavallinen kansa halutaan kiivaasti kääntää Venäjää vastaan, minkä toteutuksesta vastaa ennen kaikkea lännen valtamedia – valehtelemalla.

Aika hyvän esimerkin Venäjä-vastaisesta mediapolitiikasta tarjosi uutinen, jonka mukaan Vladimir Putin oli ottanut kantaa rap-musiikkiin liittyen. Tassin uutisen mukaan Putin kritisoi kulttuurisia kieltoja, joiden hän katsoi vaikuttavan täysin päinvastaisesti kuin kieltäjät haluavat. Hän myös puolusti rap-musiikkia vertaamalla sitä valssiin, josta on tullut klassista musiikkia, vaikka se aikanaan edusti huonoa makua. Tämän ohessa Putin totesi, että lupa tehdä mitä hyvänsä on hänestä aika vallankumouksellinen ajatus. Lopuksi hän ilmaisi, että rapin väitetään perustuvan seksiin, huumeisiin ja protestiin, joista huumeet ovat kansakuntaa rappeuttava asia. Suomen Yle käänsi tämän uutisen varsin nurinpäin. Lähtökohdaksi otettiin Venäjällä tapahtunut rap-konserttien estäminen, ja otsikon mukaan Putin oli esittänyt, että "Kremlin on otettava rap haltuun, koska se rapauttaa yhteiskuntaa". Minkäänlaista viestiä presidentin positiivisesta ja hyväksyvästä otteesta räppiä kohtaan ei meille suomalaisille annettu. Asiassa ei olisi ongelmaa, jos Suomessa ymmärrettäisiin seurata Venäjän omaa mediaa, jonka uutisiin lännen Venäjä-uutisointi tällaisissa tapauksissa perustuu. Sitä suomalaiset eivät kuitenkaan tee, kun Ylen kaltaiset mediainstituutiot ovat leimanneet Venäjän median valheiden levittäjäksi.

On jälleen kerran helppo tehdä huomio, kuka levittää valheita ja miksi. Kuvamme koko Venäjästä on valhetta, ja sitä ylläpidetään muun muassa tällaisilla tahallisesti vääristelevillä pikku-uutisilla.

En luule, että nyky-Venäjä on mikään onnela. Pietarin liikenne esimerkiksi on melkoista kaaosta; autot liikkuvat alkuillalla pitkiäkin matkoja samaa tahtia kuin jalankulkija ja tööttäyksiä kuulee aika jatkuvalla syötöllä. Mitä näin junan ikkunasta Pietarin ulkopuolista Venäjää, en voi kuin ihmetellä yhtä epäsuhtaa: ihmiset vaatteineen näyttävät aika samalta kuin lännessä, autokanta on samanlaista kuin lännessä, jopa tiestö oli tällä alueella samanlaista kuin lännessä – rakennuskanta taas aivan mitä sattuu. Yksi suurimmista huomioista kohdistui hylättyjen talojen lukumäärään. Tämä kertonee edelleen jotain kiinnostavaa sosialistisesta järjestelmästä: siihen aikaan pystytettiin yhtä jos toista julkista rakennusta, jota muka tarvittiin – ehkä tarvittiinkin, tai osaksi kyse saattoi olla itsetarkoituksellisesta työllistämisestä. Neuvostoliiton kaaduttua rakennuksilla ei ollut mitään käyttöä, joten ne jätettiin silleen. Graffititaiteilijat ovat vallanneet aika monet hylätyt seinät, niin kuin lännessäkin – niitä seiniä vain on niin paljon, että isompi osa on jopa heikäläisten koskemattomia.

Venäjään täytyy suhtautua Venäjänä, sellaisena kuin se todellisuudessa on, eikä lännen poliittisen vastakkainasetteluvietin projisoinnin kohteena. Ja ainakin Pietari on hyväksyvä ja moniarvoinen kaupunki, vaikkei asiaa haluta hyväksyä lännen yksiarvoisissa valtapiireissä.

Kun peruspalikan vetää pois, sortuu koko torni

Kaikki tietänevät palikkapelin, joka tunnetaan Huojuvana tornina. Siinä puupalikat on kasattu toistensa päälle ristikkäin. Tehtävänä on ottaa muodostuneen tornin runkopalikoita yksi kerrallaan pois ilman, että torni kaatuu, ja asettaa ne tornin huipulle. Kun pelaajat ovat taitavia, voi koko torni lopulta seisoa yhden palikan varassa. Tai ainakin yhden peruspalikan vetäminen pois voi kaataa tornin joka tapauksessa.

Eräänlainen huojuva torni on myös tarina isosta pahasta Venäjästä. Koko USA:n ja Naton johtaman läntisen hyökk... anteeksi puolustusjärjestelmän uskottavuus ja perustelut nojaavat oletukseen Venäjästä ekspansiivisena ja aggressiivisena toimijana. Väite kuin väite, toimi kuin toimi palautuu loppujen lopuksi samaan lähtökohtaan. Jos se ei pidä paikkaansa, koko rakennelmalta häviää pohja ja tyhjältä puolustautuminen alkaa itse näyttää ekspansiiviselta ja aggressiiviselta hyökkäyspolitiikalta.

En väitä yksioikoisesti, että Venäjä ei ole yhtään ekspansiivinen eikä aggressiivinen. Suurvallat tapaavat harjoittaa suurvaltapolitiikkaa, joka ei yleensä ole kaunista katseltavaa. Uskallan kuitenkin väittää, että Venäjän viimeaikaisen ulko- ja geopolitiikan voi tarvittaessa nähdä ihan tavanomaisena itseään turvaavan ja suojelevan valtion touhuna ilman sen kummempia demonisuuksia. Esimerkiksi Nato-joukkojen vyöry Baltiaan perusteltiin sillä, että Venäjä harjoittaa aggressiivista politiikkaa Ukrainassa, Syyriassa ja Georgiassa; näin ollen Naton "täytyi" näyttää Kremlille, että täältä pesee tarvittaessa. Mutta mitä Venäjä on näissä maissa tehnyt?

1) Georgia: Vuonna 2008 Venäjän ja Georgian välillä tapahtui konflikti, jonka yhteydessä Venäjän joukot miehittivät Etelä-Ossetian. Tätä pidetään varmana merkkinä Venäjän aggressiivisuudesta ja ekspansiivisuudesta. Etelä-Ossetia kuitenkin julistautui itsenäiseksi jo vuonna 1991. Georgian hallinto ei ole tunnustanut itsenäisyyttä, vaan pitää aluetta osana Georgiaa. Venäjä sen sijaan on tunnustanut Etelä-Ossetian itsenäisyyden. Konflikti alkoi Georgian armeijan miehitettyä Etelä-Ossetian sen jälkeen, kun alueen separatistit olivat ampuneet georgialaisiin kyliin kranaatteja. Venäjä ei aloittanut Georgian sotaa. Tietystä näkökulmasta näyttää täysin selvältä, että Georgia halveksii Etelä-Ossetiaa eikä suoraan sanoen edes tunnusta mitään Etelä-Ossetiaa olevan olemassakaan. Vuoden 2008 konflikti on silti käännetty lännessä Venäjän syyksi, koska Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev reagoi georgialaismiehitykseen lähettämällä oman armeijansa sotilasoperaatioon, jonka avulla Venäjä saattoi miehittää alueen.

2) Krim: Tämä on moneen kertaan käsitelty tapaus – Venäjä liitti Krimin itseensä ilman kansainvälisen yhteisön suostumusta. Venäjään liittymistä edelsi Krimin kansanäänestys, jonka tulos saattoi olla "varmuuden vuoksi" peukaloitu. Näitä näkökulmia painottava keskustelu unohtaa, että krimiläisten enemmistö halusi täysin varmasti joka tapauksessa osaksi Venäjää. Ukrainan uusi hallinto alkoi heti vainota venäläisiä, joita krimiläisten enemmistö nimenomaan on – siis ei edes venäjänkielisiä ukrainalaisia, vaan venäläisiä. Näin ollen Krimin palauttaminen Ukrainalle tarkoittaisi alueen liittämistä sortajaansa. Luonnollisesti asia on esitetty läntisessä valtavirtakeskustelussa täsmälleen päinvastoin.

3) Itä-Ukraina: Venäjän on väitetty masinoineen koko itäukrainalaisen separatismin ja pyrkineen liittämään alueen itseensä, kuten hieman aikaisemmin Krimin. Tätä vastaan puhuvat kuitenkin lukuisat seikat. En jaksa edes luetella niitä kaikkia. Muun muassa Kremlin sekä itäukrainalaisten "kansantasavaltojen" välit ovat ajoittain olleet huonot, alueella ei edes ole ihmeempää geopoliittista merkitystä Venäjälle, separatistien käyttämä kansantasavalta-nimitys viittaa enemmänkin neuvostoajan palauttamiseen kuin nyky-Venäjään, moni "venäläiset hyökkäävät" -todistusaineisto on osoittautunut virheelliseksi (tankit olivatkin leikkuupuimureita!), Pentagon ja Ukrainan armeija ovat myöntäneet todisteiden Venäjän armeijan läsnäolosta Itä-Ukrainassa puuttuvan jne. etc. Ehkä Donbassin alueella onkin ihan oikeaa separatismia ja Kiovan hallinnon vastaista kapinaa eikä sitä iänikuisesti valtamediassa toitotettua "venäjämielisyyttä"?

4) Syyria: No joo, Venäjä on käyttäytynyt aggressiivisesti, koska se on pommittanut Islamilaisen valtion eli Daeshin eli ISIS:n hallinnassa olevia alueita. Sivullisia on kuollut. Itse en kannata pommituksia enkä kuolemantuottamuksia missään oloissa. Asian voi kuitenkin nähdä niin, että Venäjä on tehnyt pitkälti sitä, mitä USA ja muut länsivallat ovat uskotelleet tekevänsä. Niinpä Venäjän ihan oikea aggressiivisuus ei taida länsileiriä kiinnostaa, vaan ongelmana on Venäjän tuki Bashar al-Assadille – jonka on väitetty tapattaneen laumoittain omia kansalaisia, vaikka osa Assadin tekemiksi väitetyistä iskuista on moneen kertaan osoitettu kapinallisten tekemiksi jne. etc. En minä niin naiivi ole, että pitäisin Assadia (tai Putinia) syyttömänä siihen ja tähän, mutta asiat eivät välttämättä ole niin kuin länsimaiden valtamedia esittää.

Summa summarum: On täysin mahdollista, ettei Venäjä olekaan erityisen ekspansiivinen ja aggressiivinen toimija maailmanpolitiikassa. Sen sijaan Yhdysvaltojen johtaman vastakkaisen leirin ekspansiivisuudesta ja aggressiivisuudesta ei ole epäilystäkään. Mitä jää jäljelle, jos huojuva torni kaatuu? Pääasiassa yksinapainen maailma, jonka keskusjohtoa vastaan joukko separatistisia toimijoita pyristelee.

Ettei totuus unohtuisi...

Suomen iltapäivälehtien ja vähän myös muun valtamedian mukaan Venäjä, tai presidentti Vladimir Putin, uhkailee länsimaita sodalla ja valtion sotilaallinen agenda on "ekspansiivinen". Jonkun Ulkopoliittisen instituutin idiootin mukaan Suomi on Venäjän naapurimaista erityisen haavoittuvassa asemassa, ja sen tähden Venäjä saattaisi hyvinkin suunnata sotilaallisen iskunsa Suomeen. Et cetera. Pälä pälä.

Mistä tässä kaikessa on oikeasti kysymys?

Yksinkertaisesti siitä, että Suomen valtamedia(n rahoittajat), Ulkopoliittinen instituutti, presidentti Niinistö, pääministeri Stubb, kokoomus, Elinkeinoelämän keskusliitto ja valtaapitävät sikarikkaat haluavat Suomen Natoon. Käynnissä on kiero suunnitelma, jossa suomalaisille uskotellaan, että idässä on nyt paha uhka, jota vastaan on haettava turvaa Naton ja USA:n sylistä. Koska Putin on hullu, ei Venäjän kanssa voi sopia tai neuvotella ja siksi meidän on mukamas oltava vähän niinku hattuja eikä myssyjä, tiätsä. Et cetera, pälä pälä.

Sikäli, kun sodan uhka on teoriassa mahdollinen, se voi tapahtua vain antamalla ihmisten ymmärtää, että Venäjä on hyökännyt. Siksi Venäjä muka jatkuvasti loukkailee Suomen ja Baltian maiden ilmatilaa, että annetaan ymmärtää idän jättiläisen voivan milloin hyvänsä lennättää sotakoneitaan kauemmas länteen. Niinpä Nato on päästettävä isäntämaasopimuksen avulla vastahyökkäykseen. Tosiasiassa Venäjällä ei näytä olevan minkäänlaista tarvetta tai halua hyökätä länteen. Venäjä haluaa vain turvata rajansa, mikä on täysin ymmärrettävä tarve Nato-naapureiden ja siinä sivussa Naton kanssa flirttailevan Suomen huohottaessa niskaan.

Suomen iltapäivälehdet ynnä muut eivät kykene salaamaan totuutta kaikelta kansalta. Tyhmät kyllä menevät ansaan, niin kuin kautta historian ovat tyhmät menneet kaikkiin ansoihin. Kansan tuki se oli Hitlerilläkin. Kokoomuslaiset ja kokoomusmedia haluavat, että kaikki suomalaiset luulevat Venäjän hyökkäävän milloin hyvänsä ja laittavat siksi toivonsa Natoon. Mutta on paljon meitä, joihin valheet eivät mene täydestä. Emme suostu elämään harhassa. Emme luulottele turhia. Me tiedämme.

Parempaa uutta vuotta 2015!

Valtavirtatotuus vs foliohattujen totuus

Vuosina 2002–03 USA järjesteli presidenttinsä George W. Bushin johdolla hyökkäystä Saddam Husseinin hallitsemaan Irakiin. Valtavirtatotuus kuului, että Irakilla on joukkotuhoaseita, Husseinin hallinnolla on yhteys Al-Qaidaan ja USA haluaa sellaisen kamalan diktatuurin tilalle länsimaisen demokratian, josta pitäisi myös Irakin sorrettu kansa. Foliohattujen totuus sen sijaan kuului, että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita, Saddamilla ei ole mitään yhteyttä Al-Qaidaan, irakilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa omien vihollistensa demokratiaretoriikka ja sen taakse kätkeytyy jenkkien halu päästä hallinnoimaan öljykenttiä ja -putkia sekä tekemään muslimimaailmasta lännen markkina-aluetta. Kumpi oli oikeassa?

Vuosina 1999–2009 Nato laajeni Euroopassa voimakkaasti itään. Ensimmäisessä erässä jäseniksi otettiin Puola, Tsekki ja Unkari, toisessa (2004) muun muassa kaikki Baltian maat. Valtavirran mielestä kysymys oli ainoastaan entisen itäblokin uudesta myönteisestä yhteistyöstä länsivaltojen kanssa eikä laajentumista ollut suunnattu mitään maata vastaan. Sen sijaan USA:n ja muiden lännen johtavien maiden ykkösuhka oli noihin aikoihin islamistinen terrorismi. Foliohatut kuitenkin väittivät, että on syntymässä uusi kylmän sodan asetelma, jossa lännen vastapuolena olivat USA:n koko ajan uhkakuvinaan pitämät Iran ja Syyria sekä Valko-Venäjä, Kiina ja yhä enemmän myös Venäjä, jolla tuntui olevan kaikkien edellisten kanssa jonkinlaista liittolaispeliä. Foliohatut näkivät Naton uudesta ohjuspuolustusjärjestelmästä esitetyn valtavirtaretoriikan läpi pitäen sitä valmistautumisena sellaiseen suurkonfliktiin, jossa vastapuolena olisi Venäjä. Kukahan oli oikeassa?

Syksystä 2004 talveen 2005 Ukrainassa tapahtui "oranssi vallankumous". Valtavirtatotuuden mukaan ukrainalaisten enemmistö halusi torjua entisen presidentin Leonid Kutsman pääministerinä työskennelleen, Venäjän voimakkaasti tukeman Viktor Janukovytsin presidenttiyden. Vaalien toisella kierroksella tehtiin vilppiä, mihin kansa vastasi rajuin mielenosoituksin ja lopulta hallinto taipui uusimaan toisen kierroksen, jossa Janukovytsin vastapuoli, länsimielinen Viktor Justsenko nappasi arvokkaan voiton. Joku meistä voi myös muistaa, että Justsenkon tukiryhmä väitti Venäjän lähettäneen Kiovaan joukkoja kesken vallankumouksen ja Janukovytsin tukijat yrittivät viimeisenä epätoivoisena keinonaan myrkyttää Justsenkon ennen vaalien uusintakierrosta. Foliohatut ovat suhtautuneet koko kuvioon epäilevästi. He ovat kyseenalaistaneet väitteet vaalivilpistä ja koko vallankumouksen aitoudesta – kuten Serbiassa vuonna 2000, Georgiassa 2003 ja Kirgisiassa myöhemmin 2005, mullistus saattoi olla lännestä ohjattua ja perustua ovelasti luotuun vaikutelmaan enemmistön mielipiteestä eikä todelliseen mielipidejakaumaan. He olivat oikeassa: Ukrainan protesteja johtanut Pora!-liike oli osa kansainvälistä samanmielisten protestiliikkeiden verkostoa ja sen aktivisteja koulutti Serbian vallankumoukseen osallistunut Otpor!-liike, jota alun perinkin rahoitti ja koulutti USA. Ensin salaliittoteoriaksi leimattu väite Justsenkon myrkytyksestä false flag -iskuna Janukovytsia vastaan on myös saanut vahvistusta moneen kertaan. Varma fakta on joka tapauksessa, ettei Venäjä lähettänyt joukkoja Kiovaan syksyllä 2004.

Vuonna 2011 länsiliittoutuma hyökkäsi Muammar Gaddafin hallitsemaan Libyaan. Valtavirran mukaan Libyan kansa halusi laajan spontaanin "arabikevään" innoittamana kumota diktaattorinsa vallan, mutta tyrannin hallintokoneisto vastasi säälimättömällä, kansanmurhaa lähentelevällä vastaiskulla. YK tuomitsi tämän ja antoi lännen mahtimaille mandaatin rientää Libyan kansan avuksi. Putken päässä häämötti vapaa ja demokraattinen Libya. Foliohatut sen sijaan näkivät Libyan tilanteen sisällissotana, jossa länsi oli kaiken lisäksi masinoinut Gaddafin vastustajia ja koko arabikevättä jo ennestään. Odotettavissa ei ollut vapautta ja demokratiaa vaan enemmänkin sekasortoa ja väkivaltaa. Taustalla häämötti myös öljyputken pää; USA ja Länsi-Euroopan mahtimaat halusivat osansa Libyan öljystä. Jälleen on täysin päivänselvää, että valtavirran retoriikka oli lähinnä yritys perustella Libya-iskut tyhmälle kansalle ja foliohatut olivat oikeassa. Libya on ollut vuodesta 2011 lähtien enemmän tai vähemmän kaaostilassa.

Syyrian sisällissota alkoi myös arabikeväästä, ja asetelma muistuttaa sikälikin Libyaa, että Syyriaa on johtanut lännen vastustama hallitsija, Bashar al-Assad. Valtavirtatotuus kuului alusta lähtien, että Syyrian kapinalliset ovat vapauden ja demokratian asialla. Koska he näin ollen edustavat länsimaiden omia arvoja, heidän totuuttaan on uskottava ja länsimaiden tuettava heitä demokratiapyrkimyksissään. Foliohattujen näkemys oli jälleen toinen. He katsoivat kapinallisten valehtelevan omaksi edukseen kuten aina kaikkien osapuolten sodassa. Esimerkkitapauksena toimi väite kemiallisesta aseesta – sariinikaasusta – Assadin joukkojen käytössä. Vaihtoehtoväki sai sulan foliohattuunsa, kun YK:n tutkijat löysivät todistusaineistoa sariinista nimenomaan kapinallisten käyttämänä. Foliopäät höyrysivät myös koko ajan, kuinka Syyrian kapinallisten tukeminen on islamistiterroristien tukemista. Tämän tuen seurauksena syntyi lännen upouusi ykkösuhka ISIS, nykyään lyhyemmin IS ("Islamilainen valtio"), islamistinen terroristijuntta, joka pyrkii saamaan hallintaansa Irakin ja Syyrian sekä näiden lähialueet.

Ukrainan vuoden 2014 tilanne on jälleen jakanut mielipiteet, vaikkei sitä valtavirrasta juuri huomaa. Se tekee kaikkensa salatakseen totuudet, joita foliohatut ovat edustaneet alusta loppuun. Valtavirralle oli esimerkiksi kova paikka myöntää, että Maidanin mielenosoitusten sala-ampujat eivät olleetkaan Janukovytsin joukkoja vaan todennäköisemmin vastakkaisesta leiristä ja tämä tiedettiin laajalti lännessä. Ukrainassa alas ammutun malesialaisen Boeing-lentokoneen tapauksesta (MH17) on myös valtavirrassa oltu verraten hiljaa siitä lähtien, kun alkoi näyttää todennäköiseltä, etteivät konetta ampuneetkaan alas separatistit (tai jopa venäläiset) ohjuksineen vaan luultavasti Ukrainan ilmavoimat ilmasta käsin. (Jyrkin foliohattusuuntaus epäilee kiintoisasti, että Ukrainassa alas ammuttu kone olikin MH370 – maaliskuussa mystisesti kadonnut samanmerkkinen malesialaiskone – ja MH17 ei oikeasti edes noussut, mikä syystä tai toisesta pyritään salaamaan.) Niin ikään foliohattujen tyypillinen väittämä, että länsi osallistuu sotilaallisesti Kiovan joukkojen toimintaan (vastineeksi sille, että valtavirran mukaan Venäjä osallistuu sotilaallisesti separatistijoukkojen toimintaan) on ajan kuluessa saanut vahvistusta vahvistuksen perään. Läntisen valtavirran näkemys, että Venäjä on Itä-Ukrainassa ei-toivottu tunkeilija, on myös osoittautunut käsittämättömäksi siihen nähden, että YK:n mukaan yli 700 000 ukrainalaista on paennut taisteluja Venäjälle.

Suomessa valtavirta levittää näkemystä, että maassamme on "Venäjä-trolleja", tahallisia Venäjä-mielisiä sosiaalisen median disinformoijia, joille Venäjä siitä hyvästä maksaa ja joita on vieläpä koulutettu tehtävään erityisessä keskuksessa Pietarissa. Foliohattujen mukaan valtamedia itse trollaa tuollaista puppua levittäessään – ja he ovat oikeassa: edes suomalaiset putinistit eivät tiedä sellaisesta yhtään mitään ja levittävät valtavirrasta poikkeavia näkemyksiään aivan ilmaiseksi. Trolliksi on tietysti epäilty minuakin, vaikka olen vain foliohattu enkä mikään saakelin putinisti. Ja tietysti olen myös rutiköyhä työtön, joka joutuu olemaan mukana kaikenlaisissa työllistämistoimenpiteissä.

Mutta kyllä kotimaassa osataan myös ilman Venäjän suoraa tai käänteistä apua. Talvivaara esimerkiksi oli valtavirtatotuuden mukaan hyvä asia Kainuun työllisyydelle ja maineelle, sen harjoittama nikkelin louhinta hyvä asia Suomen taloudelle ja ympäristöasiat kunnossa, koska eletään 2010-lukua ekologisesti tiedostavassa sivistysvaltiossa. Kaikki foliohattujen väittämät ympäristöuhista, nikkelistä pelkkänä Troijan hevosena uraanille ja negatiivisesta vaikutuksesta Kainuun maineelle ovat ilmenneet myöhemmin tosiasioiksi. Samalla tavoin ydinvoima-asioista valtavirta on puhunut vain hyviä ja kauniita asioita, kun taas foliohatut ovat osoittaneet väittämät työllistämisvaikutuksesta (työntekijät rekrytoidaan halvalla ulkomailta!) ja hintatasosta (Olkiluoto 3:n budjetti on ylittänyt kaikki pahimmatkin skenaariot – eikä voimala edes ole vielä likimainkaan valmis!) valheelliseksi ydinvoimapropagandaksi. Täytyy myös muistuttaa, että kokoomuspuolueen uusi tylympi julkisuuskuva laurarätyineen, piakaumoineen, alexanderstubbeineen ja virkakähmintöineen vastaa täysin sitä käsitystä, mitä vasemmalle kallistuvat foliohatut ovat koko ajan valtavirran vastaisesti levittäneet.

Odotamme vielä sitä päivää, kun 2000-luvun salaliittoteorioiden salaliittoteoria eli väite, jonka mukaan USA:n johto järjesti 9/11-tragedian joko aktiivisesti ("tilasi" iskut auttamalla kouluttamaan terroristeja itsensä vastaiseen itsemurhaiskuun) tai passiivisesti (olisi kyennyt estämään iskut, muttei tehnyt sitä saadakseen syyn suureen terrorismin vastaiseen sotaan), osoittautuu todeksi. Sitä ennenkin on ilmiselvää, että päästäkseen jyvälle totuudesta ihmisen kannattaa kuunnella enemmän foliohattuja kuin valtavirtaa.

Kylmä sota, valheet ja valtamedia

"En muista Suomen uutismedialta näin härskiä kusetusta koskaan aiemmin, missään asiassa." (Timo Lehtinen Twitterissä Ukraina-uutisoinnista.)

Huhtikuussa 1948 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen. Sitä oli edeltänyt Suomen kääntyminen toisen maailmansodan loppuvaiheissa natsi-Saksan liittolaisesta sen vastustajaksi. Tulevina vuosikymmeninä Suomi määritteli ulkopolitiikkansa "aktiiviseksi ja rauhantahtoiseksi puolueettomuuspolitiikaksi". Se politiikka johti ensin SALT-neuvottelujen ja lopulta ETYK-huippukokouksen (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi) järjestämiseen Helsingissä 1970-luvulla. YYA-sopimus purkautui vuosina 1990–92, vain muutamaa vuotta ennen maamme liittymistä Euroopan unioniin. Koko tämän ajan Suomi piti itseään ja suomalaiset maataan puolueettomana, mutta ulkomailla kehitettiin käsite "suomettuminen" (Finlandization, Finnlandisierung) kuvaamaan NL:n vaikutusvaltaa Suomeen. EU-aikakaudella suomettuminen on "tunnustettu" tosiasiaksi. Tosin voisi kysyä, NL:n nimissäkö Suomi oikeasti hoiti aktiivisen ja rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikkansa.

Kaikilla ennen 1990-lukua eläneillä suomalaisilla on myös muistikuvia siitä, kuinka syvälle metsään saattoivat mennä läntisten ulkomaalaisten arviot Suomen poliittisesta asemasta. Minäkin muistan yhden esimerkin lähipiiristä: kun tätini asui akateemisen työn merkeissä jonkin aikaa Kalifornian Berkeleyssä 1980-luvun puolivälissä, häneltä oli kysytty – viattomasti ja vilpittömästi – onko Suomi osa Neuvostoliittoa. Maatunnuksen silloinen "SF" tarkoitti monen länkkärin mukaan "Soviet Finland". (Asiaa ei parantanut tunnuksen muuttaminen FIN:ksi pian NL:n hajoamisen jälkeen.) Kaikkein yleisintä oli mieltää Suomi itäblokin maaksi. Esimerkiksi Dire Straits -yhtyeen laulaja-kitaristi Mark Knopfler kummasteli vuonna 1985 ääneen suomalaistoimittajille, saivatko nämä todella liikkua vapaasti yli valtionrajojen. Vielä 1989, kun Lahdessa järjestettiin hiihdon MM-kisat, joku länkkäritoimittaja uteli, kuinka paljon Suomessa on venäläisiä sotilaita.

Mistä nämä virhearviot johtuivat? Yritin keskustella aiheesta Twitterissä, mutta sain vain kaksi todella outoa kommenttia: siihen aikaan – ennen internetiä – tiedonvälitys ei lännessäkään ollut aina ajan tasalla. Ajan tasalla? Tunsin itseni todella hölmöksi muistuttaessani, ettei Suomi ole koskaan kuulunut Neuvostoliittoon – ei edes Varsovan liittoon tai SEViin. Sen sijaan Suomi oli itsenäinen, virallisesti ja avoimesti puolueeton maa, joka kuului läntiseen Euroopan vapaakauppajärjestöön (EFTA) vuodesta 1961 alkaen liitännäisjäsenenä, 1986 alkaen täysjäsenenä. Mistä puolestaan nämä nykyiset sosiaalisen median virhearviot johtuvat? Ihmisten kyky kritiikkiin tyssää jossakin vaiheessa liian ison epäilyn kammoon. Salaliittoteoriaan ei haluta sekaantua. Ja kyynisin silmin salaliittoteorialta näyttävään asiaan ei haluta sekaantua, vaikka se ei lähemmin tarkasteltuna olisikaan salaliittoteoria.

Itse en pelkää liian isoja epäilyjä, joten kykenen sen kummemmitta pidäkkeittä oivaltamaan, mistä länkkäreiden taannoisissa Suomi-virhearvioissa ja viime kädessä koko suomettumisleimassa on kysymys. Avain siihen on löytyy nykyajasta – juuri siitä "härskistä kusetuksesta", mikä Ukraina-uutisoinnissa on käynnissä. Ja päinvastoin: avain Ukraina-uutisoinnin härskin kusetusluonteen oivaltamiseen löytyy YYA-kaudelta, Euroopan edelliseltä kylmän sodan ajalta.

Ehkä ne länsimaalaiset, jotka ennen 1990-lukua kuvittelivat Suomen kuuluvan itäblokkiin tai jopa Neuvostoliittoon, SF:n tarkoittavan Soviet Finlandia, Suomessa olevan venäläisiä sotilaita ja suomalaisten liikkumisen ulkomailla olevan tarkoin säänneltyä, olivatkin seuranneet länsimaista valtamediaa. Lehdistö – tai media – on "neljäs valtiomahti". Valtiollisen projektin keskittyessä taistelemaan yhtä suurta uhkaa vastaan, kuten Nato- ja EEC-maissa Neuvostoliittoa ja sen vaikutusta vastaan 1950–80-luvulla, valtamedia ottaa propagandistisen roolin. Näin tapahtuu, koska kapitalismissa iso raha pyörittää politiikkaa; neuvostovastaisuus oli kapitalistisen ison rahan, ei siitä riippumattoman ulko-, puolustus- tai sotilaspolitiikan sanelemaa. Missä autoritaarisen yhteiskunnan mediaa ohjailevat vallanpitäjät suoraan, "liberaalin" kapitalismin maissa "vapaa" media hännystelee aivan itse vallanpitäjiä, sillä ilman niiden rahaa sillä ei olisi valtaa. Valtamedia on vallanpitäjä. Edellisen kylmän sodan ajan länsimedian Suomi-valheet toteuttivat populistista periaatetta "jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan". Länsimaita ärsytti se, ettei Suomi vastustanut Neuvostoliittoa. Se, ettei ollut NL:ää vastaan, leimattiin NL:n puolella olemiseksi. Niinpä alettiin puhua "suomettumisesta" ja kylmää sotaa käynyt valtamedia syyti disinformaatiota, jonka mukaan Suomi on neuvostovallan alla ja kuuluu itäryhmään.

Viime kuukausina on alettu entistä avoimemmin puhua uudesta kylmästä sodasta. Itse olen puhunut siitä kauan ja kirjoittanutkin jo alkuvuonna 2012. Toisin kuin edellisessä kylmässä sodassa, tällä kertaa Suomi ei ole puolueeton eikä teeskentele sellaista. Suomi on vuoden 1995 alusta ollut EU:n jäsen ja sillä on paljon yhteistoimintaa Naton kanssa, mitä oikeistoministerit Stubb ja Haglund ovat edelleen tiivistämässä – kansalta ja jopa eduskunnalta kysymättä. Suomi on siis myös Ukrainan kriisissä avoimesti Kiovan ja sitä tukevien länsivaltojen puolella, separatisteja ja heidän turvaansa Venäjää vastaan. Koska Suomi on myös täysin kapitalistinen maa, yllä olevat 1950–80-luvun länsimaiden mediaperiaatteet toimivat täysin ongelmitta tässä ja nyt. Suomen valtamedia käy siis kylmää sotaa neljäntenä valtiomahtina, osana valtiollista projektia ja hännystelläkseen vallanpitäjiä, joiden armosta se on vallanpitäjä. Tämä "oikeuttaa" sen kertomaan Ukrainasta ja Venäjästä samantasoisia valheita kuin ne länsimediat, jotka antoivat aikanaan ymmärtää "suomettuneen" Suomen olevan neuvostovallan alla, kuuluvan itäblokkiin, rajoittavan kansalaistensa liikkumista ja olevan kylmässä sodassa länttä vastaan, kun kerran ei ole itää vastaan.

Rauhaa kaikille!

Maailmankartta

Wikipediasta on joskus todella hyötyä – enkä nyt puhu koulujen alkamisen kunniaksi siitä, kuinka sivustoa kopioidaan sellaisenaan kouluesitelmiin. Silloin tällöin se onnistuu tiivistämään erinomaisesti, mistä jossakin asiassa on kysymys. Tämä kartta esimerkiksi näyttää, mitkä maailman maat ovat tunnustaneet Palestiinan valtion:

Lyhyesti selittäen: Suomi ei ole tunnustanut palestiinalaisvaltiota. Länsi-Euroopan maista vain Islanti ja Malta ovat sen tunnustaneet. Niin ikään tunnustus puuttuu Japanilta, Etelä-Korealta, Taiwanilta, Australialta, Uudelta-Seelannilta, Myanmarilta, parilta Afrikan maalta, muutamilta Itä-Euroopan mailta, muutamalta Latinalaisen Amerikan maalta, Kanadalta sekä – luonnollisesti – USA:lta ja Israelilta. Kaikkialla muualla maailmassa Palestiinan valtio tunnustetaan. Esimerkkimaita: Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Turkki, Syyria, Iran, Intia, Kiina, Mongolia, Pohjois-Korea, Etelä-Afrikka, Namibia, Etiopia, Kenia, Nigeria, Brasilia, Argentiina, Uruguay, Chile, Ecuador, Bolivia, Venezuela ja Kuuba.

Johtopäätöksiä yllä olevasta? Monen liberaalin silmään nuo listat näyttävät nurinkurisilta. Kun Israel pommittaa Gazaa ja teurastaa sen siviiliväestöä minkä ehtii – ja palestiinalaisnäkökulmasta USA:lle kohdistettu "your 9/11 is our 24/7" täsmää erinomaisesti – löytyvät Palestiinan puolustajista lähes kaikki ne maat, joita kohtaan länsimainen mieli on oppinut käyttäytymään syyttävästi. Sen sijaan Israelin puolustajista – joiksi Palestiinaa tunnustamattomat nyt väistämättä leimautuvat – löytyvät ne valtiot, joihin meidät on opetettu luottamaan. Kaiken lisäksi löydymme sieltä itsekin. Kuinka tässä nyt näin kävi?

Sosiaalisessa mediassa saa helposti aikaan välittömän "someraivon", kun puolustaa maita, joissa ei meikäläisestä näkökulmasta ole vapaata mediaa. Toki koko asetelma voi käytännössä olla illuusio. Lisää vettä myllyyn tuo kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, milloin saatetaan päätyä tekemisiin pinkkipesu- eli pinkwashing-ilmiön kanssa. Nyt vuonna 2014 joutuu kyseenalaiselle listalle jo siitä, mikäli omaa läheiset tai hyväksyvät suhteet Venäjän kanssa – vaikka useimmat länsimielisetkin myöntävät, että "propagandasotaa käydään puolin ja toisin" ja siksi totuuden löytäminen useimmissa Ukrainan konfliktiin liittyvissä asioissa on hankalaa.

En hyväksy vapaan median tukahduttamista, vähemmistöjen sorrosta puhumattakaan. Siitä huolimatta minunlaiseni aktivisti on esimerkiksi Twitterissä usein helisemässä. Kun kirjoittajan näkemykset maailmanpolitiikasta tuntuvat olevan täysin peruuttamattomassa ristiriidassa sen kanssa, mitä saa tutussa aamuteepöydässä lukea ja työhuoneen kotoisasta radiosta kuulla, hänen on oltava hullu, typerys, epäilyttävä juonittelija tai aggressiivinen provokaattori. Mutta entäpä jos näin ajatteleva some-liberaali on itse harhaanjohdettu? Viitteitä tähän tarjoaa palestiinalaisvaltion tunnustamisen maailmankartta. Valtamedian ja vallanpitäjien meille ystävällismielisinä esittelemät valtiot eivät puolusta alistettua, sorrettua ja kaltoin kohdeltua Palestiinan kansaa, jolta isolta osin eurooppalaistaustainen Israelin kansa on riistänyt kotimaan. Länsileirin johtava maa Yhdysvallat aseistaa Israelia aggressiivisesti, ja jopa pieni Suomi tekee aktiivista kaupallista aseyhteistyötä Israelin kanssa. Palestiinaa puolustavat ne maat, jotka meille esitellään vihollisina. Hyvin suurelta osin samat "viholliset" kyseenalaistavat Kiovan hallinnon legitimiteetin Itä- ja Etelä-Ukrainassa ja uskovat mieluummin Venäjän kuin länsimaiden tarjoamiin ratkaisumalleihin Ukrainan konfliktissa.

Joko raksuttaa?

Mainilan laukaukset ammuttiin Suomesta!

Monia on varmasti ihmetyttänyt viimeisen parin vuoden aikana lueskellessaan twiittejäni ja blogitekstejäni, että minkä ihmeen takia se on nyt tuollainen. Punavihertävää väkeä – jota lähipiiriini on kuulunut kauan – ei kummastuta, jos minunlaiseni kirjoittaja puolustaa rauhaa, tasa-arvoa, luontoa, jopa sosialistista politiikkaa. Mutta Venäjän puolustelu menee jo yli ymmärryksen. Eikö siellä ole vallassa aikamme despootti, Vladimir Putin, joka kaappailee alueita Ukrainalta, käy juonikasta informaatiosotaa ja uhkailee Suomea Nato-asiassa? Ja eikö Venäjällä poljeta häikäilemättömästi homojen ihmisoikeuksia, mikä asia lienee minullekin ollut joskus tärkeä? Eikö länsimaissa kuitenkin ole moni kritisoimani asia paremmin kuin suuressa, tuntemattomassa ja siksi hieman pelottavassa idässä?

Lähden liikkeelle Ukrainasta. Länsimainen valtamedia tosiaan levittää kuvaa, että Putinin Venäjä lietsoo Ukrainan kriisiä: se kaappasi kaikkien lakien ja sääntöjen vastaisesti Krimin itselleen, masinoi ja manipuloi aktivismia Itä-Ukrainassa sekä vääristelee asioita omaksi edukseen. Suomessa ääneen on päästetty muun muassa kirjailija Sofi Oksanen, jonka mukaan Venäjä lähettää samat ammattinäyttelijät poseeraamaan valokuvissa "paikallisina" vuoroin Donetskissa, Luganskissa, Slavjanskissa ja niin edelleen. Salaliittoteorioiksi on leimattu viime aikoina yhtä ja toista, mutta kaikkein älyttömin salaliittoteoria menee usein kansaan täydestä. Sofin poliittinen väri ei ole pitkään aikaan ollut arvoitus, mutta moni ihminen ei halua olla tykkäämättä hänestä. Toisin ajattelevalle kirjailijalle tuskin annettaisiin samanlaista asemaa mediassa. Tämä johtaa oivallukseen, että suomalainen ja länsimainen valtamedia ylipäänsä vääristelee asioita omaksi edukseen (Suomessa erityisesti Nato-jäsenyyden ajamiseksi), ja viime kädessä koko alkuperäinen Länsi-Ukrainan aktivismi on ollut lännestä käsin masinoitua ja manipuloitua. Kestääkö edes Krim-argumentti läheisempää tarkastelua? Krimillähän järjestettiin asiasta kansanäänestys, jossa ylivoimainen enemmistö kannatti irtautumista Ukrainasta ja liittymistä Venäjään.

Kenen totuutta uskot? En ole niin naiivi, että tässä vaiheessa hihhuloin silmät selällään uskovani ilomielin Venäjän totuutta. Tosin sellainen reaktio on tullut mieleen ihan omaa vittumaisuuttani, kun olen seurannut länsimielisten Ukraina-kommentteja. Kun Odessassa toukokuun alussa tapettiin 42 Kiovan hallinnon vastustajaa, länsimaissa moni uskoi Kiova-mielisten väittämän, että tappajat olivat Venäjän paikalle järjestämiä provokaattoreita. Jos näin uskovilta kysytään mielipidettä syyskuun 2001 WTC-iskun aitoudesta, saadaan vastaukseksi, että asian epäily on epäuskottavaa salaliittosatuilua. Kysymys ei ole asioiden uskottavuudesta, vaan poliittisesta ideologiasta. Venäjän provokaattorit tappamassa 42 "omaa" on samassa linjassa valokuvissa poseeraavien ammattinäyttelijöiden kanssa, joten näitä asioita kannattaakseen on omaksuttava oikein muhkea salaliittoteoria Venäjän pahuudesta. Itse en sitä omaksu, sillä asia näyttää minusta epäuskottavalta (joo, joo). Krimin kansanäänestyksen aitouttakin kritisoitiin, mutta ennen kuin länsi ehti muuta kuin taivastella Venäjän pahuutta, Venäjän ihmisoikeusneuvosto ilmoitti epäilevänsä kansanäänestystuloksen aitoutta. Tämä laittoi länkkäreille pahasti jauhot suuhun. Vielä oleellisempaa kuitenkin on, että Kiovan hallinnon, USA:n sekä niiden käskyläisenä länsimaisen valtamedian levittämiä "totuuksia" paljastuu vähän väliä valheiksi. Vai mitä sanot siitä, että Itä-Ukrainasta on YK-pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan 110 000 ihmistä paennut Venäjälle? Eikö lännessä esitetyn logiikan mukaan heidän pitäisi paeta Länsi-Ukrainaan (tai muihin maihin, joihin on siirtynyt vain 700 ja heistäkin osa Valko-Venäjälle)?

Se Ukrainasta. Todettakoon vielä, että Venäjä on tukenut myös Bashar al-Assadin hallintoa Syyriassa, mitä moni kauhistelee vielä Euroopan asioitakin enemmän. On kuitenkin muistettava, että väittämät Assadin hallinnosta kemiallisten aseiden käyttäjänä ja muiden tuhotöiden tekijänä ovat peräisin puolueellisista lähteistä (kuten USA:n hallinnolta); puolueettomat lähteet viittaavat enemmänkin päinvastaiseen eli kapinallisten syyllisyyteen. On tragikoomista seurata, kuinka USA:n Syyrian sotaan kouluttamat taistelijat ovat ISIS:n (tai ISIL:n) nimellä valtaamassa samojen jenkkien hallinnoimaa Irakia. Kaikkialla maailmassa tosiasiat alkavat puhua vaihtoehtomedian levittämän totuuden puolesta valtamediatotuutta vastaan. Ja nyt päästään asian ytimeen: Venäjän näkemystä ei puolla pelkästään venäläisten oma informaatio (RT ym.), vaan laaja kansainvälinen vaihtoehtomedia. Sama media puhuu palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, demokratian puolesta suurbisneksen tyranniaa (TTIP/TPP) vastaan, yksityisyyden puolesta NSA:n urkintaa vastaan ja Wikileaksin puolesta hallitusten salailua vastaan. Todellakin, Wikileaks ja Edward Snowden ovat tuoneet julki valtavasti USA:n ja muiden länsimaiden toiminnan kyseenalaistavaa materiaalia, mutta Venäjää kohtaan heillä ei ole ollut paljon valittamista – niin vähän, että tiettävästi Snowden majailee yhä siellä maanpaossa.

On melkoinen mullistus maailmanpoliittiseen näkökulmaan, jos alkaa nähdä Venäjän (ja vaihtoehtomedioiden) väitteet todempina kuin meikäläisen valtamedian. Siitä huolimatta jotkin Venäjän kannalta ikävät totuudet pysyvät tosina. Näin Pride-viikon jälkimainingeissa ei voi olla ajattelematta homokysymystä: eikö Venäjällä ole vastikään hyväksytty laki, joka kieltää "homopropagandana" mm. puheen homo- ja heteroseksuaalisuudesta tasavertaisina suuntautumisina? Tämä on fakta. Sen sijaan lännessä sumeilematta viljellyt väittämät, joiden mukaan Putinin hallitus vainoaa homoja yksityiselämää myöten, ovat tahallisen kärjistettyä liioittelua. Vielä oleellisempi pointti tässä yhteydessä on muistaa, että juuri äsken – Pride-viikolla! – Suomen eduskunnan lakivaliokunta hylkäsi tasa-arvoisen avioliittolain. Vaikka Suomi olisikin tässä asiassa Venäjää "parempi" maa, se on todella kaukana malliesimerkistä ja siksi Venäjän lyöminen täältä käsin homokysymyksellä tai yleensä ihmisoikeuskysymyksillä on yhtä älytöntä kuin ajatus, etteivät hipit olisikaan vastustaneet Vietnamin sotaa Pohjois-Vietnamin poljettua hieman ihmisoikeuksia.

Lopuksi viittaan provosoivaan otsikkoon. Ei minulla mitään uutta, salattua tietoa ole talvisodan aloittaneista Mainilan tykinlaukauksista. Ei ole todisteita, että ne olisivat tappaneet ketään, mutta viime aikoina Nato-mielinen länsimedia on osoittanut, millainen propaganda kääntää kaikki omat syyt vihollisen syyksi. Paitsi, että näin on käynyt Ukrainassa, myös suomalainen valtamedia on osoittanut valtavaa propagandistista pätevyyttä ja valitettavaa totuudellista pätemättömyyttä. Toiminta länsivaltojen ja Naton maailmanpoliittisten näkemysten julkaisuautomaattina on tuomittavaa, mutta suomalaisittain tämä on vielä vähäpätöistä verrattuna siihen sotaisaan vihollisretoriikkaan, mitä erityisesti Ilta-Sanomat käyttää Venäjästä. Sen mukaan Venäjä on sekä avoimesti vihollismaa että relevantti uhka, ja tätä vastaan voimme tietysti puolustautua vain turvautumalla Naton isoon kuristavaan syliin. Minuakin jo pelottaa – ei Venäjä, joka näyttää lähes yksin rakentavan rauhaa Itä-Ukrainaan, vaan meidän oma Suomemme, jonka vallanpitäjiä Alexander Stubbista Elinkeinoelämän keskusliiton kautta Helsingin Sanomiin vastustan yhtä todellisesti kuin olen tätä kirjoittaessani hengissä. Tällainen sodanlietsonta, uhittelu, avoin naapurin vastainen puolueellisuus ja vastavirran äänien vaientaminen johtivat 75 vuotta sitten tilanteeseen, jossa pieni autoritääris-kapitalistinen Suomi saattoi yhtä hyvin kuin autoritääris-sosialistinen Neuvostoliittokin sytyttää ihmisoikeusrikoksista pahimman eli sodan.

Venäjän medialle

Arvoisa Venäjän media ja venäläiset toimittajat! Kirjoitan tämän blogiartikkelin suoraan teille. Kirjoitan suomeksi, sillä en osaa kaunista kieltänne juuri enempää kuin "spasibo" ja "do svidanija". Sillä, etten osaa venäjää, on valitettavasti tekemistä syvälle suomalaiseen valtakulttuuriin pesiytyneen russofobian kanssa. Olin itse osa russofobista kulttuuria pitkälle 1990-luvulle saakka, koko kouluikäni (lukuun ottamatta varhaisvuosia, jolloin en viattomasti ymmärtänyt asiasta yhtään mitään). Olen syvästi pahoillani kaikista venäläisvastaisista lauseista, joita minunkin suustani on siihen aikaan sammakoina putkahdellut. Niistä huolimatta uskallan tänään toivoa, että joku kääntää tämän kirjoitelmani venäjän kielelle.

Venäjä-vastaisuutta ja russofobiaa käsittelen myös tässä blogitekstissäni. En tiedä, oletteko Ukrainan kriisin ja lännen kokonaisvaltaisen informaatiohyökkäyksen keskellä kiinnittäneet huomiota nimenomaan suomalaisen median viimeaikaisiin sävyihin. Luultavasti kuitenkin tiedätte, mitä intressejä Suomen valtamedia edustaa ja tästä voi päätellä sen asennoitumisen Venäjää, Ukrainaa ja Krimiä kohtaan, samoin kuin Vladimir Putinia, Viktor Janukovytsia, Vitali Klytskoa, Julia Tymosenkoa ja Barack Obamaa kohtaan. Kun Suomi jyrättiin Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994, kuvittelin nähneeni suomalaiskansallisen huipun informaation yksipuolisuudessa. Tuolloin esimerkiksi Helsingin Sanomat julistautui avoimesti EU-jäsenyyden kannattajaksi ja S-ryhmä lupasi äänekkäästi unioniin liittymisen myötä asiakkailleen halvemmat kuluttajahinnat. Nyt tapaus Ukraina on kuitenkin asettanut vielä uudet standardit. Mitään Venäjä-myönteistä tai edes Venäjän intressejä ymmärtävää ei ole päästetty valtamediaan. Sama on länsivaltakriittisen ja lännen intressit kyseenalaistavan informaation kohtalo.

Meidän sanotaan elävän sosiaalisen median aikakautta. Annamme itsemme (ja toisten) ymmärtää, että 2010-luvun informaatio Suomen kaltaisessa "vapauden" ideologiaa tunnustavassa maassa on riippumatonta, sillä yhtäältä kenelläkään ei ole informaatiomonopolia, toisaalta yhä suurempi osuus uutisista tavoittaa meidät vertaistemme (ts. ei poliitikkojen eikä toimittajien) suodattamina. Tämä tekee suomalaiset entistä sokeammiksi omalle johdateltavuudelleen. Käytännössä valtamedianäkemykset hallitsevat yksipuolisesti myös sosiaalisen median aktiivien enemmistön mielipiteitä. Usein he käyttävät Facebookia ja Twitteriä kaikkein vakiintuneimman valtamedian (valtiollinen Yle, Helsingin Sanomat, iltapäivälehtien ja maakuntien päälehtien nettiversiot) artikkelien linkitykseen. Tämän myötä virheellinen ja valheellinen näkemys Venäjästä, sen intresseistä, länsivalloista ja niiden intresseistä koko nykyisessä maailmanpolitiikassa leviää leviämistään ja vakiintuu vakiintumistaan.

Mutta sosiaalinen media paljastaa myös kaistaleen vaihtoehtoista todellisuutta. Kun on pitkään seuraillut muun muassa Twitteriä ja Bloggeria, on väistämättä törmännyt myös kiinnostavampiin nettikirjoittajiin, jotka ovat ottaneet asiakseen esitellä lännen valtamedian sensuroimia näkökulmia. Näin minullekin on paljastunut se valtaisa mediapetos, jota suomalainen valtamedia osallaan ylläpitää. Minun on tunnustettava, että itsekin muka kriittisenä yksilönä ehdin kirota Janukovytsin ja hänen sala-ampujansa alimpaan kastiin, ennen kuin venäläinen media paljasti lännessä huippupoliitikkotasolla tiedettävän, että samat sala-ampujat olivat ampuneet Kiovassa sekä mielenosoittajia että poliiseja. Samoin vuonna 2004 ehdin oikeasti kuvitella, että Janukovytsin ja Leonid Kutsman kätyrit olivat oikeasti yrittäneet myrkyttää länsimielisen Viktor Justsenkon, vaikka kyseessä oli Justsenkon omista piireistä lähtenyt todella tökerö hämäys. Georgian ja Mihail Saakasvilin kohdalla sain myös onneksi tilaisuuden tarkistaa kantani sen jälkeen, mitä luulin ymmärtäväni suomalaista valtamediaa seuraamalla vuonna 2003.

Kaikkein hälyttävintä Suomen valtamedian Venäjä-vastaisuudessa on suhtautuminen nyky-Venäjään "uhkana Suomelle". Iltapäivälehdet repivät valtavia, uhkakuvia levittäviä otsikoita siitä, jos Venäjän armeija on pitänyt sotaharjoitukset lähellä Suomen rajaa. Käsittääkseni Suomea ei pidetä Venäjällä vihollisvaltiona, kun taas suomalaisessa valtavirtajulkisuudessa Venäjän asema maamme vihollisena on ilmiselvä. Näin ollen Suomen valtamedian asenne on todella irvokas. Kuten irvokkaissa tapauksissa yleensä, myös tässä asian taustalle kätkeytyy jotain häikäilemättömän ovelaa ja suunnitelmallista: kaupallinen valtamedia – kuten pääomapiirit ja niitä pääministeripuolueena edustava kokoomus – haluaa viedä Suomen Natoon. Jos USA:n ja länsieurooppalaisten suurvaltojen tankit ja ohjukset tulevat Venäjän luoteiselle rajalle, ymmärrän täysin, miksi sotilaallisiin karttoihinne ilmaantuu uusi pieni vihollisvaltio. Itse haluan vain rauhaa, ja samaan yhtyy suomalaisten enemmistö. Tästä Suomen valtapiireissä kuitenkin vähät piitataan.

Rakas venäläinen media! Pyydän, että esittelette laajasti ja avoimesti Suomen valtamedian yksipuolisen Venäjä-vastaista ja russofobista doktriinia. Samalla pyydän, ettette syytä informaatiohyökkäyksestä Suomea ja suomalaisia, vaan maamme EU- ja Nato-mielisiä vallanpitäjiä ja erityisesti pääomapiirejä. Tämä on avunpyyntö. Me emme tahdo naapurivihan lietsontaa. Suomalaisilta salataan totuus Venäjästä ja maailmanpolitiikasta vain länsimielisen suurpääoman edustamien pyrkimysten tähden, ja liian monet suomalaiset toistelevat nykyisiä "totuuksia" vain, koska eivät muusta tiedä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen rukoilleen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Jopa tavallinen rivitoimittaja on Suomen mediassa usein syytön, sillä vaikka hänellä olisikin selkeä länsimielinen maailmankatsomus, sekin perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen disinformaatioon. Nyt tarvitaan isällinen tai äidillinen (Venäjähän on äiti, kun taas Suomi on pelkkä neidonhupakko!) ääni tuomaan julki maamme valtamedian yksipuoliset valheet suuresta itänaapurista, joka voisi olla luotettava ystävä, ja isottelevasta länsiblokista, joka on tasan yhtä luotettava kuin ryyppykaveri ryyppyputken lopettamisen jälkeen.

Neuvostoliitto

Tästä aiheesta olen jo kauan suunnitellut kirjoittavani. Vuodesta 1922 vuoteen 1991 Suomen itänaapurina sijaitsi Venäjän sijaan valtio nimeltä Neuvostoliitto. Sitä edelsi viiden vuoden "Neuvosto-Venäjän" ja sisällissodan vaihe, joka oli käynnistynyt lokakuun (meikäläisittäin marraskuun) vallankumouksessa vuonna 1917. Koska NL oli olemassa melkein seitsemän vuosikymmentä ja sen hajoamisesta on vuosikymmeniä kulunut vasta reilut kaksi, on ymmärrettävää, että siihen viitataan yhä usein naapuri-Suomen poliittisessa keskustelussa. Sitä, miten viitataan, ymmärrän vähemmän. NL:stä on tehty mörkö, jolla pelotellaan aina, kun kyseeseen tulee vasemmisto, sosialismi, kommunismi tai peräti valtiollinen tai yhteiskunnallinen omistussuhde. Mikä hämmentävämpää, pelottelu usein toimii. Ihmiset eivät halua joutua samastetuksi sellaiseen, jolla on niin huono maine. Mutta miksi näin on ja mitä ihmettä kaiken taustalla luuraa?

1) Neuvostoliittoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvat ihmiset eivät usein ole neuvostoaikaa nähneetkään. Tähän joukkoon luen kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet suomalaiset, joille jopa Mihail Gorbatsov on vain nimi historiankirjoissa. 1990-luvulta lähtien valtamedia on levittänyt NL:stä täysin yksipuolista näkemystä, ja siinä onkin kaikki, mitä ns. nuoret aikuiset ja teinit nykyään asiasta "tietävät" – elleivät sitten ole törmänneet selkeän propagandistiseen populääritaiteeseen, mitä Sofi Oksasen kirjallinen tuotanto pääosin edustaa. Näin itsenäisyyspäivän nurkilla on myös huomattava vuodesta vuoteen jatkuva suomalainen jälkisotapropaganda: NL esitetään Suomen vihollisena, siinä kaikki. YYA:sta ei puhu enää kukaan. Elämme siis yksiselitteisen neuvostovastaisessa ilmapiirissä, ja koska nuorimmilla sukupolvilla ei ole kokemusta muunlaisesta ilmapiiristä, he luulevat sitä normaaliksi ja neutraaliksi.

2) Poliittisessa keskustelussa neuvostoaika on yhtä kuin Stalinin aika. Tämä ei voi enempää äimistyttää ihmistä, jolle Mihail Gorbatsov oli teini-iän sankari ja V.I. Lenin pysyy maailmanhistorian merkkihenkilönä. NL oli olemassa 69 vuotta, ja siitä ajasta "vain" 29 vuotta vallassa oli Josif Stalin. Hänen sijaansa valtakunnan perusti Lenin, joka sanoi Stalinista muun muassa, että "tämä kokki osaa tarjota vain väkeviä ruokia". On ihan selvää, ettei Lenin olisi valinnut Stalinia seuraajakseen, jos olisi saanut päättää. Monessa mielessä Stalinin politiikka oli Leninin politiikan äärimmäinen vastakohta. Stalinin kuoltua 1950-luvulla valtaan nousi Nikita Hrustsev, joka teki ison liudan virheitä poliittisena johtajana, mutta jonka kansansuosio – kaikkien nykyisten NL-stereotypioiden vastaisesti – oli kuuluisa. Meilläpäin tunnettiin vitsi, jonka mukaan Mossetkin (Moskvitsh-autot, suom. huom.) sanoivat hänen kunniakseen "nikita-nikita-nikita-nikita", kun niitä yritti käynnistää.

Hrustsevin syrjäytti 1960-luvulla Leonid Breznev, joka on antanut nimensä pysähtyneisyyttä kuvaavalle termille. On silti huomioitava, että nuorten vähemmistökommunistien suuri neuvostoinnostus Suomessa tapahtui juuri Breznevin aikana. Vastapainoksi pitää kyllä muistaa, että Breznevin hallinnon voi sanoa aloittaneen uuden kylmän sodan (siinä missä kuumankin) hyökkäämällä Afganistaniin 1979 – joskin aiemmin samalla kaudella liennytys oli edennyt valtavasti. Brezneviä seuranneet Juri Andropov ja Konstantin Tsernenko eivät ehtineet juuri muuta kuin saada nimensä historiankirjoihin, mutta heitä seurannut Mihail Gorbatsov oli legendaarinen uudistaja ja kokonaisen sukupolven innoittaja. Glasnost (avoimuus) ja perestroika (uudelleenjärjestely) olivat ajan taikasanoja myös koto-Suomessa. "Gorban" kausi päättyi kansallisuusaatteen nousuun, jonka myötä NL:n rajat alkoivat murtua ja niinpä Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi 1990-luvun alussa. Vaikka NL ehti olemassaolonsa aikana tunnustaa ne itsenäisiksi, Baltiassa valtakulttuuri samastaa yhä neuvostovallan ja Venäjän vallan toisiinsa. Tätä taustaa vasten on hauska fakta, että itse Venäjä julistautui Boris Jeltsinin johdolla itsenäiseksi NL:stä jo niinkin varhain kuin vuonna 1990.

Neuvostoliiton historiaan mahtuu siis monia vaiheita ja toisistaan selvästi poikkeavia poliittisia kausia. On tahallista ideologista vääristelyä antaa valtakunnan kaikille johtohenkilöille Stalinin kasvot.

3) "Suomettumista" ja "rähmälläänoloa" häpeävät eniten ihmiset, jotka ovat itse täysin rähmällään länteen. Suomen läheisiä idänsuhteita ennen kaikkea Urho Kekkosen aikana hävetään yleisesti. Tämä johtuu siitä, että a) Neuvostoliittoa vihataan ja yhteistyötä sen kanssa pidetään sinänsä häpeällisenä, b) yhteistyön katsotaan johtuneen pelkästä mielistelystä ja perseennuolemisesta tai pelkuruudesta vetää omaa "vapaata" poliittista linjaa. Jälkimmäinen on tietysti palturia siinä missä nykyhetken äärilinjan eurokriitikkojen väite, ettei EU-jäsenyydelle ole Suomessa mitään oikeaa kannatuspohjaa. Edellinen taas perustuu aiemmissa kohdissa mainitsemaani neuvostovastaiseen ilmapiiriin ja propagandaan, tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ihan silkkaan oikeistohegemoniaan.

Joka tapauksessa Suomi on vuodesta 1995 alkaen ollut liittoutunut paljon tiiviimmin länteen kuin missään itsenäisyyden ajan vaiheessa itään. Tässä NL-yhteistyön häpeäjät eivät yleensä näe mitään väärää. Vihertävissä piireissä on tapana sanoa, että kansallisvaltion aika on ollutta ja mennyttä eikä asiaa pitäisi tulkita iänikuisesta nationalistisesta perspektiivistä. Kuitenkin samat ihmiset soveltavat nationalistista perspektiiviä eivätkä kyseenalaista kansallisvaltiota, kun on puhe Suomen suhteesta NL:ään. Heillä ei ole välineitä (eikä tahtoa) oivaltaa, että varsinkin vähemmistökommunistit nimenomaan hylkäsivät nationalistisen perspektiivin suuressa neuvostoinnostuksessaan. Heidän suhteensa itään oli muutoin ihan samanlainen kuin nykyisillä eurosuomalaisilla länteen, mutta järjestelmä ei tukenut sitä. He vasta halusivat liittoutua samalla tavoin kuin nyky-Suomi on liittoutunut. Ja kyllä, monelle vähemmistökommunistille NL edusti vapautta ja ihmisyyden voittoa samalla tavoin kuin EU länsimielisille 1990-luvun alkupuolella. Sanotaan, että totuus NL:stä on myöhemmin paljastunut. Eikö nyt voitaisi jo ymmärtää, että myös totuus EU:sta on sittemmin paljastunut?

4) Neuvostoliiton kulttuurielämän sulkeutuneisuutta ja totalitaarisuutta painottavat ihmiset eivät havaitse samansuuntaista prosessia täällä ja nyt. On totta, että 1930–70-luvun NL vaati kulttuurin, taiteen ja itseilmaisun yhdenmukaisuutta. Sosialistinen realismi ja julkaisukanavien valtiollisuus määrittivät sitä, mitä tavallinen neuvostokansalainen – puhumattakaan jonkin toisen maan kansalaisesta – NL:n taiteesta näki ja kuuli. Toisaalta 1970-luvulla silloisessa Leningradissa vierailleet suomalaiset törmäsivät usein underground-taiteeseen ja -musiikkiin. Aikakausi muistetaan lännessä siitä, että Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsyn ensin "vaiennettiin" ja sitten ajettiin maanpakoon, mutta on muistettava että Solzenitsyn oli oikeasti neuvostovastainen kirjailija. Siihen verrattuna esimerkiksi USA:n kommunistivainot perustuivat enemmän vainoharhoihin. Kommunistiksi leimattiin Yhdysvalloissa mm. Charles Chaplin, joka oli lähinnä antifasisti (!), ja myöhemmin – vainojen huomattavasti lievennyttyä – John Lennon. Jälkimmäiselle järjestettiin Neuvostoliitossa hänen kuolemansa jälkeen muistokonsertti. USA:ssa niitä tosin oli kaksikin, mutta molempia on pidetty epäonnistuneina. Gorbatsovin aikana taide ja kulttuuri olivat täysin vapaata aluetta NL:ssä.

Samaan aikaan länsimaissa kulttuurielämä kulki lähes vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä enemmän kohti kaupallista totalitarismia. Kehitys on jatkunut entisestään voimistuneena 1990- ja 2000-luvulla. Valtamedia nostaa esiin vain kaupallista valtavirtaa, eikä kriittisestä kasvatuksesta "vapautettu" kansa osaa muuta vaatia tai etsiä. Kulttuuripalkintojakin annetaan lähes yksinomaan kaupallisesti menestyville taiteilijoille. Kuka hyvänsä voi ottaa kitaransa ja kävellä lähimmän suurkaupungin pubiin "open stage" -iltaan esiintymään, ainakin jos on varaa kitaraan ja matkustamiseen, mutta pubin ja suppean yleisöpiirin ulkopuolella ketään ei kiinnosta, koska ihmiset hukkuvat valtakulttuurin pakkotuputukseen. Kaikki "epäkaupalliset" ainekset jäävät ulos valtavirtajulkisuudesta tai jopa kokonaan julkaisematta. Luonnollisesti tämä koskee myös sellaista yhteiskuntakritiikkiä, joka ei ole tuotteistettavissa. Tätä taustaa vasten on irvokasta ajatella, että Viron itsenäistyminen tunnetaan "laulavana vallankumouksena" ja laulutapahtumat olivat oikeasti merkittävässä roolissa virolaisen itsetunnon kasvuprosessissa 1980-luvulla. Tuskin mikään luonnehtii paremmin nimenomaan Gorbatsovin aikaa. Tuskinpa 80-luvun virolaisille "laulu" tarkoitti Rihannaa ja Justin Bieberiä?

5) Koska neuvostovastainen propaganda on sitä tasoa kuin on, nykyinen julkinen keskustelu unohtaa ja sivuuttaa täysin kaikki sellaiset elementit, jotka eivät sovi kielteiseen Neuvostoliitto-kokonaiskuvaan. Vuonna 1970 ilmestyi amerikkalaisen kehityspsykologin Urie Bronfenbrennerin klassinen teos Kaksi lapsuuden maailmaa, joka vertaili USA:n ja NL:n lastenkasvatusta muun muassa koulujärjestelmän sekä aate- ja arvopohjan osalta. Itselläni on tuo kirja hyllyssä, ja sen perusteella voi pitää päivänselvänä, että neuvostolapset kasvoivat paljon terveempään todellisuuteen kuin jenkkivastineensa. 1980-luvun jälkeen Bronfenbrenner on vaiettu kuoliaaksi. NL:n oma tiede-elämä taas leimataan pelkäksi kylmäksi valtiokoneiston osaksi – sotatieteestä ja avaruudenvalloituksesta "ideologiseen" joukko-oppiin matematiikassa. Sitä ei vaivauduta käsittämään, että esimerkiksi NL:n lääketiede hyväksyi kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja ns. vaihtoehtohoitojen piiriin lukeutuvia näkemyksiä paremmin kuin läntinen tiede on vieläkään hyväksynyt. En myöskään erehtyisi julistamaan, että nykyaikana ja lännessä suosittu biologistinen (geneettis-fysiologinen) ihmiskäsitys on oikeasti parempi tai kehittyneempi kuin marxilainen sosiologinen ihmiskäsitys.

Nyt voisi olla paikallaan jonkinlainen "summa summarum". En minä Neuvostoliittoa fanita, enkä olisi liittämässä Suomea siihen, jos eläisimme nyt neuvostoaikaa. Mutta toisaalta kannatan Suomen eroa EU:sta, joten puntit ovat tasan. NL:n yhdenmukaisuusvaatimus oli ehkä julmempaa kuin länsimaiden, mutta taas toisaalta inhoan länsimaisen kulttuurin arvoja ja teen kaikkeni, että ne muuttuvat (lue: se muuttuu). Josif Stalinin tekemää "kansanmurhaa" en usko sillä lailla tapahtuneen kuin lännessä nykyisin väitetään, mutta silti en hyväksy Stalinia ja hänen tekosiaan. Missä näkemykseni poikkeaa kaikkein radikaaleimmin nykysuomalaisesta valtavirrasta, on että pidän Neuvostoliittoa periaatteessa ihailtavana yrityksenä luoda jotakin täysin uutta maailmanhistoriassa – yhteisyyteen ja tasa-arvoon oikeasti, ei vain juhlapuhetasolla, pohjautuvana yhteiskuntana. Se ei koskaan toteutunut, mutta sen unelma palautui osaksi neuvostotodellisuutta jo Stalinin kuoltua eikä missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Lähimpänä se oli luultavasti – ironista kyllä – Gorbatsovin aikana, ennen kuin nationalistit pilasivat kemut. Vaikka NL oli siis parempi idea kuin toteutus, parempi teoriassa kuin käytännössä, on minussa niin paljon idealistiteoreetikkoa, että voin siteerata Samatsvety-yhtyeen laulua Moi adres Sovetski Sojuz (Agit-Propin Kisällien käännös): "Kuka oot, mistä tuut, minne menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja..." Maa, jossa kaikkialta löytyy samalla tavoin rakastavia ystäviä, on tänään harvinaisen kaukana.

Viisuista kylmään sotaan

Eurovision laulukilpailu järjestettiin jälleen kerran lauantaina 18.5.2013, tällä kertaa Malmössä Ruotsissa. Suomea edusti Uuden musiikin kilpailun (UMK) voittaja, Krista Siegfrids kappaleella Marry Me. Jossain vaiheessa, UMK:n ja varsinaisten viisujen välissä brittilehdet levittivät huhua ja sen jälkeen itse artisti myönsi, että Marry Me on kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Itse olin oivaltanut asiayhteyden alusta lähtien. Kun euroviisujen aika koitti, Suomen esitykseen oli lisätty Siegfridsin pusu naispuolisen taustatanssijan kanssa. Tämä huomioitiin provokaationa mm. homovastaisessa mielenosoituksessa Georgian Tbilisissä sekä Venäjän lehdistössä. Juoru kiersi myös, että Turkin televisio ei samasta syystä näyttänyt viisufinaalia ollenkaan. Turkki boikotoi kuitenkin koko euroviisuja, joten naisten pussailu ei varmasti ollut näyttämättömyyden syy. Joku voisi silti sanoa, ettei savua ilman tulta.

Itse en pitänyt Krista Siegfriedsin kappaleesta enkä esityksestä, joten minusta sen 24. sija oli varsin ansaittu. En pitänyt myöskään Tanskan voittokappaleesta (Emmelie de Forestin Only Teardrops). Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Azerbaidzanin ja Ukrainan laulut istuivat korvaani paljon paremmin. Itäiset maat erottuivat muutenkin tämänvuotisissa viisuissa edukseen. Oli helppo huomata, että Itä-Eurooppa antoi pisteitä pääasiassa Itä-Euroopan lauluille ja länsi vastaavasti lännen lauluille. Suomessa tätä pidetään naapureiden suosimisena, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta itse huomioin idän ja lännen välisen musiikillisen jaon tänä vuonna selvemmin kuin pitkään aikaan. Suomen, Ruotsin, Saksan ja Irlannin eurodancehumpat eivät pärjänneet siksikään, ettei niille herunut pisteitä Itä-Euroopasta. Toisaalta klassisempia pop-arvoja esitelleet Azerbaidzan, Ukraina ja Venäjä menestyivät nimenomaan idästä vyöryneiden pisteröykkiöiden ansiosta. Tanskan kappale sai mukavasti tukea myös itämailta ja saattoi siksi voittaa. Kun kyse on musiikista, on aina kyse myös kulttuurista. Suomen lesbohumppa oli ääriesimerkki, mutta voi olla, että hännille jääneiden läntisten kappaleiden (edellä mainittujen lisäksi mm. Ranskan, Espanjan ja Iso-Britannian viisut) kulttuurinen läntisyys toimi yleensäkin kielteisenä argumenttina.

Minä allekirjoitin tasa-arvoisen avioliiton lakialoitteen sen avautumispäivänä, joten minua ja tätä kirjoitustani on turha syyttää homofobiasta. Mielestäni on kuitenkin selvää, että Siegfridsin esitys oli provosoiva. On käsittämätöntä, että Suomessa ihan kirkkain silmin ihmeteltiin, kuinka Venäjä saattoi jättää "meidät" ilman pisteitä, vaikka Venäjä on konservatiivinen maa, jonka käytännön arvojohtaja on homokielteinen ortodoksinen kirkko. Kaakosta kuuluneet protestiuutisetkin saivat lukuisat suomalaiset vain paukuttelemaan oudon timosoinimaisesti henkseleitään. On kuin Suomi, joka ei sijoitu seksuaalisen tasa-arvon suhteen Euroopan kärkipäähän (vrt. USA ja demokratia!), olisi toteuttamassa pyhää missiota länsimaisen liberalismin pakkoviennistä vanhoillisempiin maihin – siitä riippumatta, millaiset edellytykset niiden asukkailla on ymmärtää asiat "meidän" näkökulmasta. Minusta euroviisuissa saatiin nyt, mitä tilattiin, ja voidaan olla tyytyväisiä, ellei tämä heikentänyt kauppa- ja diplomaattisuhteita yhteenkään itäryhmän maahan.

Idän ja homoseksuaalisuuden ongelmallinen suhde on puhuttanut myös viisujen jälkeisellä viikolla. Tampereen pääkirjastossa oli tarkoitus järjestää Johan Bäckmanin  isännöimä konferenssi, jossa Nikolai Starikov, Irina Volynez ja Vitali Milonov olisivat puhuneet aiheesta "Venäjän uudet arvot". Tilaisuus peruttiin vihreän apulaiskaupunginjohtajan Olli-Poika Parviaisen johdolla homofobisena. Samana päivänä Lenin-museota hallinnoiva Suomi-Venäjä-seura perui Starikovin pamfletin Stalin ja Suomi esittelyn tiloissaan, vaikka museon johtaja Aimo Minkkinen olisi toivotellut sen tervetulleeksi. Vaikka itsekin olisin vastustanut homofobisen tilaisuuden järjestämistä kirjaston kaltaisissa julkisissa tiloissa, tällainen tuplatyrmäys tuntuu ajatuksena pahalta. Se antaa vaikutelman, että Venäjän ja laajemman itäryhmän edustama näkemys halutaan torjua a priori, mikä kuulostaa jo pyhältä informaatiosodalta. Itse "suvaitsevat" suomalaiset eivät tietenkään näe asiaa tällä tavoin. Twitterissä esimerkiksi paheksuttiin Volynezin kirjan otsikkoa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus, koska se kuulostaa uskonnolliselta missiolta. Minusta tämä vertautuu keskusteluun vihapuheen  kieltämisestä: itse vihalle ei haluta tehdä mitään, kunhan sitä ei ilmaista sanoin.

En tietenkään kannata homoseksuaalisuuden kieltämistä tai väkivaltaista rajoittamista makuukamareihin. Venäjällä ja Ukrainassa etenevä "homopropagandalaki" on minusta absurdi, vaikka Krista Siegfridsin esitys antoikin näytteen siitä mitä kuvitteellinen "homopropaganda" voisi olla: homoseksuaalisuutta ei esitetä tavanomaisena inhimillisenä asiana, mitä se minusta on, vaan korostettuna erityisyytenä, mikä ei omasta mielestäni enää edistä tasa-arvoa vaan lähinnä muoti-ilmiön kaupallistajien myyntilukemia. (Pride-kulkueita pidän ihan hyvänä asiana, kunhan osanottajat eivät enää kuvittele osallistuvansa Gay Prideen.) Joka tapauksessa queer-kiihkon pirskahdellessa esiin lännessä on oivallettava, että vastakohdilla on usein taipumus luoda toisensa ja voimistaa toisiaan. On ymmärrettävä, että mitä enemmän länsi kytkee seksuaalivähemmistöjen oikeudet itseensä, sitä enemmän ne idästä käsin näyttävät osalta samaa kokonaisuutta kuin Hollywood, Barack Obama ja lännestä rahoitetut värivallankumoukset. Näin ollen itäisissä maissa aletaan varustautua seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastaan samalla tavoin kuin Hollywoodia ja värivallankumouksia vastaan.

1980-luvun loppuun asti elimme kaksinapaisessa maailmankuvassa, jossa läntistä blokkia johti USA ja itäistä Neuvostoliitto. Sen jälkeinen kehitys on paljastanut, että maailmassa on oikeasti vain yksi imperialistinen supervalta, Amerikan Yhdysvallat, ja se luo itselleen aina uuden vastakkaisen blokin. Vuosina 1990–2008 USA:n ensisijainen vastablokki oli islamilainen maailma. George W. Bushin hallitus ja sen vanavedessä amerikkalainen kaupallinen viihdeteollisuus leimasivat Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin ja Al-Qaida-järjestön yksiselitteisesti "pahoiksi". Samalla tavoin kuin Iranin islamilainen vallankumous käynnisti tämän vastablokin kehittymisen jo 1979 – edellisen asetelman vielä vallitessa – käynnistivät Serbian ja Kosovon tapahtumat vuonna 1999 jälleen uuden blokin kehittymisen. Niin kutsuttu arabikevät toimi (näennäisesti) samanlaisena sivunkääntäjänä kuin itäblokin kaatuminen 1989–91. Niinpä Barack Obaman hallitus hylkäsi pyhän sodan islamismia vastaan ja alkoi sen sijaan käyttää islamistiterroristeja apuvälineenään – ensin Libyassa, sitten Syyriassa. Apuun on värvätty myös Bushin hallituksen uhkana kokemat kansalaisaktivistit ympäri maailmaa: "kapinallisten" tukeminen "diktatuuria" vastaan on aina houkuttelevaa naiiveille  liberaalidemokraateille. Syyrian Bashar al-Assad ja aiemmin Libyan Muammar Gaddafi ovat tietysti olleet lojaaleja kumppaneita Venäjän kaltaisille maille, joihin niin ikään kansalaisaktivistipohjainen ja lännen rahoittama värivallankumousuhka kohdistuu. Minusta on päivänselvää, että on meneillään uusi kylmä sota, ja vaikka tämä sattuu kipeästi hyvää tarkoittaviin punavihersuomalaisiin, myös kaikenlainen homo- ja queer-intoilu toimii nyt sen pelinappulana. Venäjä, Syyria, Kiina ja niiden liittolaiset eivät ole antikapitalistisia maita, eivätkä sosialistiselta perustalta sinänsä mitään kannatettavaa. Mutta ne edustavat uuden kylmän sodan konservatiivista ja anti-imperialistista blokkia, jossa ihan kaikki ei ole kaupan, ja pasifistiselta perustalta vastakkainasettelun yltymistä – saati julistautumista länsiblokin näennäisten arvojen puolesta kiihkoilijaksi – on vältettävä.

Yllä mainitsemani näennäisyys on tietysti päivänselvää. En tiedä Krista Siegfridsin poliittisia mieltymyksiä, mutta vasemmistolainen hän ei takuulla ole. Vähemmistöasioiden kellokkaina toimivat vihreät saavat aina rinnalleen (uus)liberaalin oikeiston, kun mukana on kaupallisia näköaloja. Sellainen vähemmistömyönteisyys, jota minäkin kannatan, on luontaista inhimillistä suvaitsemista, jossa ihan tavallisia asioita ei punnita kapitalisoinnin pohjalta. Kun nyt Venäjästä on puhuttu niin paljon, on sanottava, että uskon seksuaalivähemmistöjen hyväksynnän itänaapurissa etenevän parhaiten näyttämällä venäläisille omaa myönteistä esimerkkiä – maltillisesti ja hyökkäämättömästi. Hyvänä taustalähtökohtana tarvitaan myös ystävällistä ja rauhanomaista suhdetta naapurusten kesken. Siihen verrattuna Malmön ja Tampereen tapahtumat reaktioineen ovat kylmää sotaa, "pyhää" informaatiosotaa.

Virheellisen liittoutumisen kiihko

"Hmmm. Not what I wanted to hear." Näin kommentoi muuan Dusty-niminen herrasmies, kun Twitteriin oli linkitetty Chicago Tribunen uutinen YK:n tutkimusryhmän Syyria-lausunnosta. Sen mukaan maan kapinalliset olivat todistetusti käyttäneet kemiallista asetta – sariinikaasua, joka on hermomyrkky – kun taas Bashar al-Assadin hallituksen kemiallisten aseiden käytöstä ei löytynyt todisteen puolikastakaan. Kapinalliset ovat väittäneet asian olevan päinvastoin, ja länsimaiden valtamedia on toistellut ja levittänyt uskollisesti heidän näkemystään. Vain jotkin Verkkomedian kaltaiset vastarinnan kiisket ovat jaksaneet vikistä vastaan. Jo aiemmin oli ilmoitettu, että Syyrian kapinallisten johdossa on yhä enemmän islamistinen blokki. Samoin on lipsahtanut julki, että niin kutsuttu arabikevät heikensi monissa maissa naisten asemaa.

Suomalaiset punavihreiksi itsensä mieltävät aktivistit ovat helisemässä, kun yllä mainittujen kaltaisia totuuksia alkaa valua julkisuuteen. Heidän reaktionsa muistuttavat väkisinkin Dustyn reaktiota: tätä ei olisi haluttu kuulla. Monissa tapauksissa tieto vain torjutaan. Libya esimerkiksi on tänä päivänä niin paljon pahemmassa jamassa kuin Muammar Gaddafin aikana, että kuka hyvänsä ymmärtäisi muutamasta valokuvasta länsiliittoutuman kylväneen sinne "vapauden" ja "demokratian" nimissä lähinnä sekasortoa ja hävitystä. Valtamedia ei julkaise niitä kuvia, joten lukuisat suomalaisaktivistit eivät näe niitä, sillä he eivät klikkaa asiaan liittyviä linkkejä. Totuus on heille liian julma. Olivathan he kaikki Libya-operaation aikaan sitä mieltä, että on ainakin periaatteessa erittäin hyvä, kun diktaattori saadaan syöstyksi vallasta. Väliäkö sillä, että hävityksen lisäksi operaatio lisäsi Libyassa rasismia, heikensi naisten asemaa ja moninkertaisti sosioekonomisen eriarvoisuuden?

Voima-lehden artikkeli Kohtalokas kuudes toukokuuta tuli huonoon saumaan. Siinä Antti Rautiainen arvioi Venäjän mielenosoituksia ja viittaa arabikevääseen sekä erityisesti niin sanottuihin värivallankumouksiin myönteisinä esimerkkeinä mellakoinnista. Asiassa on kaksi erittäin ongelmallista tekijää. Yksi on väkivallan hyväksyminen muutospyrkimyksen välineenä. Siitä on lyhyt matka kemiallisten aseiden hyväksymiseen "diktatuurin" vastaisilla kapinallisilla. Toinen ongelma on siinä, että värivallankumouksia ja Syyrian kapinallisten toimintaa yhdistää Yhdysvaltojen vahva taloudellis-ideologinen tuki. Värivallankumouksen ensisijainen tunnuspiirre ei ole tapahtuma-alue tai -aika, vaan se, ettei itse kumouksella alun perin ole kansan kannatusta mutta se masinoidaan sosiaalisia viestimiä hyödyntäen ulkoapäin. Värivallankumoukset ovat käytännössä osa USA:n imperialistista ulkopolitiikkaa. On aika typerryttävää, että sellaiset vasemmistojournalistit kuin Niko Peltokangas ja Emilia Kukkala antoivat Rautiaisen artikkelille tunnustusta Twitterissä.

"Diktatuurin" vastustaminen ja "demokratian" puolustaminen ovat tätä nykyä niin musertava kansanliikeparadigma, että sen nimissä voidaan lyödä säpäleiksi niin rauha, rakkaus kuin tasa-arvokin. Tämä on minunlaiseni, 1960–70-luvuilta oppinsa löytäneen hippikommarin silmissä luonnollisesti hälyttävää. Yhtä hälyttävää on se, ettei "diktatuuria" ja "demokratiaa" kyseenalaisteta käsitteinä vaan niellään sellaisenaan, porvarillisen valtamedian valmiiksi pureksimassa muodossa. "Demokratian" ykkösviejä maailmassa on aina ollut USA – maa, jota hallitsee vuorotellen kaksi äärioikeistolaista puoluetta. Suomalaiset haluavat mieltää, että Barack Obama, hänen hallituksensa, Clintonit ynnä muut ovat meikäläisittäin jonkinlaisia viherdemareita, mutta katin kontit: jos USA:n demokraattipuolue sijoittuisi Suomen puoluekartalle, se pitäisi yhtä kaikkein jyrkimmän kokoomuksen kanssa. Republikaanipuolue taas olisi lähimpänä Suomen Sisua. Tällä en pyri sanomaan, että Suomi on poliittisesti hyvä maa: meilläkin demarit ajavat melko fasistisia kieltolakeja, vihreät eivät edes tosissaan yritä saada Talvivaaraa kuriin ja vasemmistoliitto hyväksyy – ainakin periaatteessa – rikkaiden kapitalistien veronkevennykset. Suomalainen "demokratia" ei toimi, koska yksikään eduskuntapuolue ei oikeasti vastusta suurpääoman hirmuvaltaa, mutta Yhdysvaltoihin verrattuna sillä on edes jotain tekemistä demokratian kanssa.

Kun Suomi on EU:n jäsen ja yhä vain lähempänä Natoa, olisi paikallaan pohtia maamme suhdetta läntiseen imperialismiin. Koko keskustavasemmisto kuitenkin hyväksyy EU:n mukisematta ja sen Nato-kritiikki on laimeaa. Tällä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että EU, Nato ja USA näyttävät nykyisen punavihreäksi itsensä mieltävän aktivismin valossa puolustavan "hyviksiä" ja vastustavan "pahiksia". Nehän syöksevät Gaddafin kaltaiset diktaattorit vallasta, puolustavat Syyrian kapinallisia, vastustavat Iranin hallitusta ja toimivat vastavoimana Kiinan ja Venäjän tyyppisille epädemokraattisille maille. Vai? Kuinka tähän yhtälöön sopii ajatus sosiaalisesta katastrofista Libyassa tai sariinikaasusta Syyrian kapinallisten aseena? Tai mitä ajatuksia herättää Iranin oikeuslaitoksen johtajan Sadeq Amoli Larijanin tuore lausunto, jonka mukaan "länsimaat käyttävät ihmisoikeuskysymystä työvälineenä ryhtyessään toimiin niitä kansoja vastaan, jotka eivät hyväksy länsimaista lakia tai oikeuskäytäntöä"? Soiko yksikään hälytyskello, kun Amoli Larijani kehuu itäisiä maita ja Itä-Euroopan maita ihmisoikeuskysymyksissä? Veikkaisin, että paatuneiden suomalaisten aktivistien korvissa tämä soittaa lähinnä sitä hälytyskelloa, että oikeuslaitoksen johtaja politikoi itse tällä lausunnollaan. Ovathan Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina (tyyppiesimerkki maasta, jossa värivallankumous kumottiin hyvin pian) maailman uudessa kylmässä sodassa leimallisesti samalla puolella Iranin kanssa.

Suomalaisen näennäisvasemmiston virheellisesti liittoutunut kiihko tuottaa välillä tragikoomisiakin tuloksia. Kun uutiset kertoivat maanjäristyksestä Sichuanin maakunnassa Kiinassa, ehätti joku Tiibet-aktivisti sanomaan, ettei kyse ole Kiinasta vaan miehitetystä Tiibetistä. Eräs suomalainen arvostettu Twitter-aktivisti hyväksyi tämän möläytyksen kritiikittömästi. Kun yritin vikistä, ettei Sichuan ole Tiibetiä, hän pyysi minua olemaan uskomatta "Pekingin" propagandaa. Todellisuudessa Sichuan ei kerta kaikkiaan ole Tiibetiä historiallisessa tai etnisessä mielessä eikä muutenkaan. Minä soisin Tiibetille mieluusti itsenäisyyden vaikka tällä minuutilla, mutta disinformaatiota levittävät Tiibet-aktivistit ja heidän kritiikittömät käsikassaransa eivät tee itsenäisyyshankkeelle hyvää. He muodostavat kuvan, että Beijing on nykyistäkin pahempi imperialistivalta ja että lännen valtamediakin kulkee kritiikittömästi sen talutusnuorassa. Tosiasiassa kukaan suomalaisjournalisti ei käytä Tiibetistä kiinalaista nimeä Xizang eikä pidä Beijingissä majailevaa panchen-lamaa minkäänlaisena vastineena maanpaossa Intiassa asuvalle dalai-lamalle. Sen sijaan kiltisti lännen ohjenuoraa seurailevat toimittajat pitävät Kiinaa, Irania, Pohjois-Koreaa, Assadin hallintoa Syyriassa ja tietysti iki-ihanaa Putinin Venäjää aika itsestäänselvinä vihollisina – ei viimemainittua lukuun ottamatta niinkään Suomelle, vaan sille USA- ja Nato-johtoiselle koalitiolle, johon Suomi kuuluu, vaikkei missään ole demokraattisesti niin päätetty.

Mitä on tehtävä, niin kuin Lenin kysyi? Mitä tapahtuu todella, kysyi puolestaan Pentti Saarikoski. Jos oletetaan, että lopullinen päämäärä on tasa-arvoinen, rauhassa ja rakkaudessa elävä maailma, meidän on hylättävä kokonaan se vallitseva keskustavasemmistolainen linja, joka toimii "vapauden" ja "demokratian" – käytännössä kapitalistisen uusliberalismin ja läntisen imperialismin – tukena tasa-arvon, rauhan ja rakkauden ihanteita vastaan. Se tarvitsee ideologista vallankumousta vasemmiston ja kansalaisliikkeiden sisällä. Vasta sitten vasemmisto ja kansalaisliikkeet voivat tehdä vallankumouksen itsensä ulkopuolella. Silloin se ei tapahdu hermomyrkyin eikä muutenkaan väkivaltaisesti, mutta toisaalta: silloin se ylipäänsä tapahtuu.

Miksi Julian Assange on sankari

Wikileaksin takapiru Julian Assange on nyt odottamassa mahdollista tuomiota ja luovutusta. Tietääkseni hän on edelleen turvassa ja "säilössä" Ecuadorin suurlähetystössä Lontoossa. Järjestelmä suhtautuu häneen kuin kyseessä olisi jonkinlainen Anders Breivik. On ollut jopa suunnitteilla, että brittiviranomaiset tekevät rynnäkön Ecuadorin lähetystöön ja pidättävät Assangen. Mutta miksi?

Julian Assange ei ole joukkosurmaaja. Häntä kohdellaan useankin valtion vihollisena, mitä hän ei ole. Hän ei edes vastusta kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää. Sen sijaan hän on julistautunut "amerikkalaisen markkinalibertarismin" kannattajaksi. Tässä ei pitäisi olla vallanpitäjille mitään hälyttävää. Wikileaksin taustalla on pohjimmiltaan ihan sama ideologia, mitä jenkit ovat vähän väliä tuputtaneet "sosialististen jäänteiden" tilalle Euroopassa. Se, ettei Wikileaks – ja samalla Assange – sittenkään kelpaa jenkkien ja muiden johtavien länsimaiden vallanpitäjille, osoittaa vain, kuinka ristiriitaiseen tilaan kapitalistinen järjestelmä on ajautunut.

Assangen sankarillisuus – näin vasemmistolaisesta anti-imperialistisesta näkökulmasta – ei olekaan siinä, mihin hän on pyrkinyt, vaan siinä mitä hän eräänlaisena sivutuotteena on saanut aikaan. Wikileaks on paljastanut koko joukon johtavien läntisten vallanpitäjien salassapidettyjä kähmintöjä. Valtamedia ei Suomessakaan ole ollut järin halukas niitä esittelemään. Tämä johtuu siitä, että valtamedia, niin täällä kuin muuallakin, on myötämielinen nykyisille päättäjille. Siitä huolimatta paljastukset ovat tapahtuneet ja päätyneet lukuisiin sellaisiin silmiin ja korviin, joilta ne on yritetty kätkeä. Paljastuksia on seurannut käsittämätön ajojahti – on ihme, että Assange on ylipäänsä enää hengissä (vrt. Osama Bin Laden!). Joillakuilla on ilmeisesti liian paljon menetettävää.

Mitä Wikileaks on siis käytännössä paljastanut? Valheita. Se on raottanut verhoa meille uskotellun näennäistodellisuuden ja oikean todellisuuden välillä. Julian Assange on tullut todistaneeksi, että länsimaiden moraalinen ja käytännöllinen "paremmuus" suhteessa diktaattoreina ja terroristeina pidettyihin toimijoihin on puhkaistavissa oleva kupla. Se koira on älähtänyt, johon kalikka on kalahtanut. Yksinkertainen totuus on myrkkyä ovelalle mediatotalitarismille, joka uskottelee päättäjiemme Obamasta Kataiseen olevan ainakin suhteellisesti tarkastellen hyvän ja oikean puolella.

Vaaditaan siis Julian Assangen vapauttamista! Hän ansaitsee kaikkien vasemmistolaisten ja anti-imperialistien suurkiitoksen.

Pussy Riot ja ihmisoikeudet

Tiedämme, että kolme Pussy Riot -nimisen anarkofeministisen kollektiivin jäsentä on tuomittu Venäjällä kahden vuoden vankeuteen. Tiedämme myös, että näiden kolmen nuoren naisen tuomiota vastaan on ilmaistu mieltä Suomea ja Madonnaa myöten. Siinä onkin kaikki, mitä useimmat tietävät. Mielipiteitä asiaan liittyen on viskelty sinne ja tänne, vaikka asian tarkempia ulottuvuuksia ei ole edes vaivauduttu pohdiskelemaan.

Aiemmin loppukesällä Twitterissä levitettiin näkyvästi kampanjalausetta: "Punk rock is not a crime!" Tähän on jokaisen tiedostavan länsimaalaisen helppo yhtyä. Lauseella on vaivihkaa tarkoitettu, että Venäjällä punkrock on rikos. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ja asiasta on suoria todisteita, sillä esimerkiksi tamperelaisen punkyhtye Flags of Unityn keikkakalenteriin on merkitty syyskuun alkuun paikkakuntia nimeltä Murmansk, Apatity ja Petroskoi. Putinia vastustavat musiikkiesitykset eivät liene Venäjällä sen kielletympiä – saihan Madonnakin käydä vetämässä shownsa sekä Moskovassa että Pietarissa ja lausua lavalla lemuavan vastalauseensa Pussy Riotin vankilatuomiota vastaan.

Mistä Pussy Riotin tuomitsemisessa sitten on kysymys? Venäläinen oikeustuomioistuin ei heittänyt Nadezhdaa, Mariaa ja Jekaterinaa vankilaan punkrockista tai Putinin vastustamisesta, vaan "huliganismista". Sitä ei edustanut kollektiivin luoma punkrock sinänsä, vaan helmikuussa moskovalaisessa ortodoksikirkossa tapahtunut performanssi – jonka toteutuminen ylipäänsä oli hiuskarvan varassa, koska kirkossa olleet ihmiset yrittivät estää sen. Performanssi solvasi ortodoksista kirkkoa ja Putinin hallintoa yhdistäen asiaan Neitsyt Marian, minkä ortodoksit luonnollisesti kokivat rienauksena. Aiemmin Pussy Riot oli esitttänyt punkrockiaan näkyvästi mm. Punaisella torilla.

Minä en kannata Pussy Riotin vankilatuomiota, mutta yritän ymmärtää asiaa venäläisestä perspektiivistä. Ortodoksinen kirkko on nyky-Venäjällä todella suuri voimatekijä. On ymmärrettävää, että liberaali (ja vasemmistolainen) oppositio näkee ortodoksikirkon ja Putinin hallituksen yhtenäisenä valtaliittona. Samalla tavoin Suomessa 1970-luvulle asti evankelis-luterilainen kirkko nähtiin usein porvarillis-nationalistisen ideologian levityskoneistona. Mutta missä tämä näkemys edusti Suomessa aina vähemmistöä, siinä myös Venäjän nykyiset oppositionäkemykset edustavat vähemmistöä. Pussy Riotin tuomion jälkeen Moskovassa tehty, länsimediaankin levinnyt katugallup kertoi epäämättömästi, että lukuisat "tavalliset" venäläiset pitävät tuomiota oikeutettuna. Lännen on kerta kaikkiaan ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että Putinin hallinnolla on Venäjän kansalaisten enemmistön tuki eikä ortodoksisen kirkon asema luonnollisesti horju senkään vertaa.

Venäjän länsipuolelta on kyllä kuulunut toisenlaistakin ääntä. Esimerkiksi Johan Bäckman ehti nimittää Pussy Riotia "järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi", ilmaista tuomion olleen varsin lievä ja haukkua feministejä. "Kohudosentin" roolia antaumuksellisesti näyttelevä Bäckman on joskus ennenkin intoutunut puhumaan läpiä päähänsä. Hänen asenteensa myötäilee myös Suomessa vierailleen Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin näkemystä. Lavrovhan vaati kunnioitusta riippumattoman venäläisen oikeustuomioistuimen päätökselle ja väitti, että Suomessakin voi saada kahden vuoden kakun jumalanpilkasta. Täällä tietysti älähdettiin, että Lavrov puhuu läpiä päähänsä, koska Suomessa ei tuomita jumalanpilkasta vaan uskonrauhan rikkomisesta ja maksimirangaistuskin on vain kuuden kuukauden vankeus. Mutta näin on ollut vain vuodesta 1999 alkaen. Vielä edellisenä vuonna Lavrov olisi ollut oikeassa.

Ehkä eniten Pussy Riot -tapauksessa silti kiusaa se into, jolla länsimaiset politikoijat ovat omineet muutaman nuoren venäläisnaisen idealistiset pyrkimykset oman politikointinsa välineeksi. Nadezhdan, Marian ja Jekaterinan vankeustuomion vastustuskelkkaan on huolettomasti hypännyt joukoittain länsimaisia patakonservatiiveja, jotka olisivat ensimmäisenä häätämässä vastaavaa punkperformanssia kotikonnuiltaan, mutta käyttävät tuomiota lyömäaseena vihaamaansa Venäjää vastaan. Madonnan ja muiden länsimaisten julkkisartistien Pussy Riot -sympatioihin on myös suhtauduttava varauksellisesti. He eivät takuulla kannata anarkofeminismiä, vaan länsimaista liberaalia kapitalismia, jota levittävä "värivallankumous" Venäjällä avaisi länsiartisteille paljon entistä tehokkaammat markkinat, kun levymyynti- ja kiertuetulot ovat lännessä kääntyneet selvään laskuun.

Ihmisoikeustapauksena Pussy Riot ei ole hääppöinen. Minusta punk-kollektiivia ei pitäisi tuomita vankilaan rienaavasta performanssista tai "huliganismista", joten siinä mielessä olen samoilla linjoilla ihmisoikeusväen kanssa. Sama väki pitää kuitenkin Suomea lähes ihmisoikeuksien mallimaana (Amnesty sentään tietää, että totaalikieltäytyjien vankilatuomiot pitäisi lakkauttaa). Tästä huolimatta Suomessa sattuu silloin tällöin, että äärivasemmistolainen tai salaliittoteorian kannattaja tuomitaan näkemystensä tähden – ei vankilaan, vaan – pakkohoitoon. Harva älähtää asiasta, Facebook-ryhmää ei perusteta hänen tuekseen (tai ryhmä kerää kolme jäsentä) eikä tapaus kohoa Twitterissä statukseen "Trending Topic". Erityisen huolestuttavalta tuntuu välillä jopa ilmeiseltä näyttävä ajatus, että ihmisoikeudet alkavat yhä laajemmalle ryhmälle länsimaiden väestöä merkitä yhtä kuin kaikki oikeudet tehdä rahaa, markkinoida bisnestä ja höynäyttää tyhmää kansaa ostamaan hömppää.

Kenen puolella omat sympatiani sitten ovat Pussy Riotin yhteydessä? 1) Itse kollektiivin, ilman mitään liitännäismerkityksiä. 2) Venäjän kansan, jonka asia ei kiinnosta länsimaiden kulttuuris-poliittista eliittiä tai edes Venäjän nykyisiä värivallankumouksellisia senkään vertaa kuin Putinin hallinnon. Kannatanko siis Putinia? En, vaan lähinnä kommunistien ja sosiaalidemokraattien yhteistyötä, niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut.

Ajatusleikki: Jos Israel olisi Syyria tai päinvastoin

Niin sanottu arabikevät synnytti protesteja lukuisissa islamilaisissa maissa: Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä, Jordaniassa, Jemenissä, Bahrainissa, Syyriassa ja Iranissa. Listastani puuttuu varmasti pari maata. Protesteja kuitenkin tapahtui myös eräässä saman maailmankolkan ei-islamilaisessa maassa. Enkä nyt tarkoita, että Kreikka on saman maailmankolkan maa, vaikka näin suuressa mittakaavassa onkin. Maailman ainoassa juutalaisvaltiossa Israelissa protestoitiin myös, joskin on vaikeaa sanoa, innoittiko israelilaisia mielenilmauksiin enemmän islamilaisen maailman kuin Etelä-Euroopan protestiaalto.

Kun Libyassa osoitettiin mieltä Muammar Gaddafia vastaan, länsi järjesti protestoijien tueksi mittavan Nato-johtoisen sotilasoperaation ja tuhosi Gaddafin hallintojärjestelmineen. Kun Syyriassa on osoitettu mieltä Bashar al-Assadin hallintoa vastaan, länsi on järjestänyt protestoijien tueksi mittavan mediaoperaation ja onnistunut ainakin näennäisesti ja mekaanisesti yhdistämään maan hajanaisen opposition. Kun Israelissa osoitettiin mieltä maan nykytilannetta ja -hallintoa vastaan, länsimedia ei halunnut puhua eikä kirjoittaa aiheesta sanaakaan. Tämän voi tietysti ymmärtää niinkin, että Israelin protestit olivat "arabikevään" rinnalla varsin pieniä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että myös Libyan ja Syyrian (kuten kolmannenkin maailmanpoliittisesti ongelmallisen arabimaan eli Iranin) protestit olivat alun perin pienehköjä verrattuna mm. Tunisian ja Egyptin tilanteeseen.

Jos Israel olisi Syyria, tähän asti olisi saattanut tapahtua seuraavaa: USA, Nato ja EU olisivat syyttäneet Benjamin Netanjahua ja Likud-puoluetta diktatorisesta hallinnosta vedoten opposition protestien olemassaoloon. Mielenosoittajat olisi kaapattu median lempilapsiksi kaikkialla länsimaissa, mielipiteitä Israelin nykytilasta olisi kysytty ainoastaan heiltä ja heidän mielipiteensä esitetty totuuksina, ja hajanainen oppositio olisi yhdistetty puoliväkisin ulkoapäin. Ihmisoikeusliikkeet kautta maailman olisivat pauhanneet Israelia vastaan ja ignoranneet protestit Israelista leimallisesti poikkeavissa naapurimaissa, esimerkiksi Syyriassa. Jos olisi käynyt oikein hyvin, Netanjahu olisi saanut lähtöpassit pääministerin paikalta ja tuomittu länsimaisessa tuomioistuimessa rikoksista ihmisyyttä vastaan. Länsi olisi ojentanut Israelin vallan tarjottimella protestiliikkeelle, ja Likud-puolue olisi hajotettu. Likudin nykyisen politiikan tuntien uusi tilanne tietäisi paljon parempia oloja ja tulevaisuudenennusteita Israelin opposition lisäksi myös palestiinalaisille.

Jos Syyria puolestaan olisi Israel, mitä olisi tapahtunut? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Kukaan meistä ei edes tietäisi, että Syyriassakin on protestoitu, lukuun ottamatta ehkä tuhatta asioita useammalta kannalta seuraavaa kriittistä aktivistia.

Varmuuden vuoksi ilmoitan loppukappaleessa, etten ole antisemitisti enkä vastusta edes Israelin valtion olemassaoloa. "Luvatun maan" ideassa on romantiikkaa, joka vetoaa myös minuun. Uskon vain, että rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista myös Palestiinassa. Niin valitettavaa kuin se onkin, nykyään olemme siitä paljon kauempana kuin 1990-luvun alkupuolella, sillä Likudin pitkä hallintokausi vaatii vastineekseen pitkän uudelleenkasvatuksen. (R.I.P. Jitzhak Rabin.)

Demokratia ja "demokratia"

Kuten kaikki tiedämme, länsimaat ovat USA:n johdolla yrittäneet vimmaisesti levittää omaa järjestelmäänsä arabimaihin ja muualle islamin piiriin. Lännen järjestelmää on kutsuttu koreasti "demokratiaksi". On totta, että monessa projektiin osallistuneessa länsimaassa on voimassa joiltakin osin demokraattinen järjestelmä. Sekin on totta, että usean islamilaisen maan järjestelmää ei monessa mielessä voi kutsua demokraattiseksi. Erot ovat kuitenkin niin tulkinnanvaraisia, että mustavalkoinen jako kahteen tältä kohdin ei ole perusteltu.

Minulta on joskus kysytty, miksi vastustan USA:n ja Naton läsnäoloa Irakissa ja Afganistanissa. Eikö olisi kuitenkin parempi saada noihin maihin edes ylipäänsä demokraattinen järjestelmä? Olen vastannut, että sotiminen demokratian nimissä on minusta aina epäilyttävää, etenkin kun ylimpänä päällepäsmärinä toimii USA, jonka demokratia on jopa nyky-Suomeen verrattuna lievästi sanoen puutteellinen. Toinen perustelu tietysti kuuluu, että lännelle vieraassa kulttuuripiirissä sijaitsevan itsenäisen maan sisäiseen tilanteeseen sekaantuminen on joka tapauksessa kyseenalaista. Sodan vaikutus on aina kielteinen; se hajottaa, ei yhdistä. Lisäksi Afganistanin kaltaisen maan kehitykselle ei ole eduksi, mikäli asukkaat kokevat, ettei heille anneta vaihtoehtoja. Länsi on harjoittanut tylyä sanelupolitiikkaa.

Nyt on kuulunut mielenkiintoisia uutisia Tunisiasta, arabivaltiosta Pohjois-Afrikan rannikolla. Kansa on noussut kaduille vaatimaan oikeuksiaan ja vallanpitäjien eroa. Välittömästi Tunisian mellakoiden jälkeen tuli tieto, että Jordaniassa oli osoitettu mieltä Tunisian kansannousun puolesta. Kuohunnan arvioidaan voivan levitä Algeriaan, mahdollisesti myös Libyaan ja Egyptiin.* Mahdollisuuksien rajoissa on jopa suuri ja mahtava Saudi-Arabia. Vaikka mellakat eivät aina ole myönteisiä rauhalliselle yhteiskuntakehitykselle, on ollut helppo todeta, että tällaisen demokratisoitumisprosessin minä hyväksyn. Kansanvalta ei ole lähtöisin ulkopuoliselta tunkeilijalta, vaan kansalta.

Erityisen merkittävää on, että yllä mainitut maat eivät ole USA:n vihollismaikseen nimeämiä (kuten Syyria tai Iran), vaan monessa tapauksessa sen periaatteellisia liittolaisia. Siinä, missä Serbian, Ukrainan ja Kirgisian "vallankumoukset" ovat olleet läntisen maailmanpoliisin masinoimia, ei näissä tapauksissa ole sitä epäilystäkään. Maailma on puolillaan demokratiaksi kutsuttuja demokratian irvikuvia, joiden puolesta en laittaisi tikkua ristiin, mutta tämän uuden aallon arabidemokratian suhteen on paikallaan olla optimistinen.

*Muokkaus 27.1.: Nyt Egyptissäkin sitten mellakoidaan. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.